  |
|
|
Hyvää kevätaikaa!
Glossa ry:n vuosi on käynnistynyt kevätkokouksen ja -esitelmän merkeissä. Oheisesta lehdestä löydätte lisätietoa myös toukokuun kevätretkestä, joka suuntautuu Hämeen linnaan ja Hattulan kirkkoon. Retken ohjelmaan lukeutuu siis 66,6% Suomen säilyneistä keskiaikaisista tiilirakennuksista. Loput 33,3% voi tulla bongaamaan Turusta 25.-27.10. Dies Medievalesin aikaan, miksei myös kuukautta aikaisemmin, kun keskiajantutkija Gabrielle M. Spiegel vierailee History in Words and Images -konferenssissa Turussa 26-28.9.2002.
Glossae 2/2002:n ilmoitusosasto kertoo niistä erilaisista tavoista, joilla Glossa ry. pyrkii edistämään keskiajan tuntemusta sekä ajaa jäsentensä etuja. Toivon, että koette hyödylliseksi avaukseksi sen, että pyrimme hankkimaan kirja-alennuksia jäsenillemme. Tässä numerossa on myös ehdotuskilpailu; jäseniä pyydetään ilmoittamaan ehdokkaita "Valoisa keskiaika" -kunniamaininnan saajiksi. Aiheesta käytiin kevätkokouksessa keskustelua, jonka tuloksena päätettiin ensin järjestää ehdotuskilpailu ja sen jälkeen äänestys.
Kevään kuluessa Glossa ry:n hallituksessa on käsitelty keskiajan opetuksen tämänhetkistä tilannetta. Toisissa yliopistoissa on olemassa erillisiä keskiaikaan perehdyttäviä opintokokonaisuuksia, toisissa ei. Olemassaolevatkin opintokokonaisuudet kärsivät mm. määrärahojen puutteesta. Glossa ry:n hallitus ottaa mielellään vastaan kommentteja ja ehdotuksia jäseniltään, sillä näyttää siltä, että jonkinlainen kannanotto olisi tarpeen.
Lopuksi vielä muistutus uudesta tärkeästä tiedotuskanavastamme, Glossa ry:n jäsenille suunnatusta sähköpostilistasta, joka sopimuksen mukaan tulee korvaamaan aiemman Medfenn-sähköpostilistan. Listan kautta yhdistyksen jäsenille voidaan entistä nopeammin tiedottaa erilaisista keskiaikaan liittyvistä tapahtumista ja tilaisuuksista. Toivonkin jäsenistön aktiivisesti ilmoittautuvan listalle (glossa-list@helsinki.fi).
Kiitokset hallituslaisille ja muille aktiivisille glossalaisille kuluneesta keväästä! Näkymisiin Hämeenlinnassa ja Turussa!
Anu Lahtinen, anulah@utu.fi
Glossa ry:n puheenjohtaja 2002
Sammanfattning på svenska:
Den här Glossae-tidskriften innehåller anmälningar som beskriver Glossa rf:s möjligheter att vara till nytta för sina medlemmar. Jag hoppas att ni anmäler er till vårutflykten & till Glossa rf:s nya e-postlista. Ta också gärna kontakt med styrelsen med förslag om vem som kunde förtjäna hedersomnämnandet "Den ljusa medeltiden". Det skulle också vara viktigt att få höra era erfarenheter om möjligheter att idka medeltidsstudier vid olika universitet. Studiehelheter med medeltida kurser m.m. verkar ju lida av brist på pengar - kanske kunde Glossa rf. göra nånting för att fästa avseende på frågan. Jag tackar alla aktiva Glossa-medlemmar och hoppas att vi ses i Tavastehus och i Åbo!
Anu Lahtinen anulah@utu.fi
Glossa rf:s ordförande år 2002
Abstrakti: Artikkeliin on pyritty lyhyesti kokoamaan Tyrvännön alueella tekemäni tutkimukset ja niiden tulokset alkaen vuodesta 1997. Tilanpuutteen vuoksi olen jättänyt artikkelista lähdeviitteet ja lähdeluettelon pois, mutta niiden jäljille pääsee halutessaan tutustumalla pro-gradu työhöni sekä lopussa mainittuihin artikkeleihin. Taloudellista tukea tutkimuksiin olen saanut Tyrväntö-seura ry:ltä, Suomen Kulttuuriperinnön Säätiö ry:ltä sekä tänä keväänä myönnetyn apurahan Suomen Kulttuurirahastosta.
Tyrvännön alue
Tyrvännön entinen pitäjä sijaitsee Hämeen esihistoriallisen asutusvyöhykkeen ydinalueella Vanajav-den selkävesien etelä-, itä- ja pohjoisrannoilla. Arkeologisen aineiston perusteella asutus on rauta-kaudella vakiintunut alueelle noin 500 -luvulla ja samoihin aikoihin on alkanut myös siitepölykäyrien mukaan jatkuva viljanviljely. Lisätodisteita alueen varhaisesta peltoviljelystä ovat Vanajanselän poh-joisrannalta Sääksmäeltä esiin kaivettu Rapolan Matomäen muinaispelto (cal AD 780-1217) sekä etelämpää Hämeenlinnan Imatran Voiman polttokenttäkalmistosta löydetty viikinkiaikainen rautainen auranterä.
Rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen suhde
Olen käsitellyt Tyrvännön alueen rautakautisen ja keskiaikaisen asutuksen suhdetta toisiinsa aiemmissa tutkimuksissa ja artikkeleissani ja todennut, että Tyrvännön alueella näyttää siltä, että rautakauden lopun kalmistot ja irtolöydöt sijaitsevat kiinteässä yhteydessä keskiaikaiseen kyläasutukseen, usein miten vieläpä niin, että kalmistot sijaitsevat keskiajan suurimpien kylien kupeessa, jotka sijaitsevat ns. kevyesti muokattavien maalajien ympäröiminä, joita Tyrvännön alueella ovat hiesu- ja hietasavet sekä hienojakoiset kivennäismaat kuten hieta ja hiesu sekä hietamoreeni. Keskiajalta tunnettujen pienten kylien pellot sijaitsevat puolestaan moreenimailla. Kun edellä mainittujen koukkuluku on yleensä 2-3 on jälkimmäisten koukkuluku aina alle yhden. Viime mainitun ryhmän alueilta ei myöskään tunneta rautakauden lopulle ajoittuvia muinaisjäännöksiä tai irtolöytöjä. Vaikuttaa siis siltä, että asutus olisi rautakauden lopulla viikinki-ristiretkiaikana ankkuroitunut niihin paikkoihin joissa oli sen aikaiselle viljelystekniikalle otollisia hiesu- ja hietasavimaita. Eljas Orrmanin mukaan tähän on todennäköisesti johtanut maanmuokkaukseen liittyvä innovaatio eli kaariauraan liitetty rautainen vannas, joka mahdollisti mineraalimaita jäykempien hiesu- ja hietasavien käyttöönoton pelto-viljelysssä. Myöhemmin keskiajan kuluessa asutus levisi kivisemmille moreenimaille. Vanhassa 1600-1700 –lukujen karttamateriaalissa viljelysmaiden kivisyys näkyy peltoalueiden kymmeninä kiviraunioina, joista osa voi olla rautakautisia hautoja ja osa pellonraivauksessa syntyneitä kivikasoja.
Yllä luetellut tulokset on saatu yhdistelemällä arkeologista, luonnontieteellistä ja historiallista aineistoa sekä käyttämällä hyväksi agrogeologisia maaperäkarttoja ja vanhaa kartta-aineistoa 1600- ja 1700 -luvuilta. Kenttätyönä tutkimukseen liittyi 1997 tekemäni Tyrvännön pitäjän asutushistoriallinen inventointi, jonka päätavoitteena oli paikallistaa alueen keskiajalla mainitut asumat/kylät. Esipaikallistus tapahtui 1600-1700 lukujen karttojen avulla, joista löytyivät kaikki alueen keskiajalla mainitut kylät/asumat lähes saman nimisinä kuin ne nykyään tunnetaan. Muutoksia oli kuitenkin ajan mittaan tapahtunut. Osa kylistä sijaitsi ns. ryhmäkylinä edelleenkin (osin isojaon hajottamina), osa oli yhdistetty kartanoiksi, osa oli hävinnyt siten, että vain nimistö kertoi enää kylän sijainnin (esim. Parolan kylästä kertoi paikannimi Parolanpelto ja Tuomistosta paikannimi Tuomistonkärki). Kenttätyövaiheessa tehtiin maastotarkastukset esipaikallistuksen perusteella ja näin voitiin suhteellisen tarkasti paikallistaa kukin keskiaikaisessa lähdeaineistossa mainittu kylä nykyiselle karttamateriaalille. Mielenkiintoisena sivuseikkana mainittakoon, että vanhoista kartoista oli monessa tapauksessa löydettävissä myöskin vinkkejä yksittäisten rakennusten suhteen. Niiden perusteella löydettiin mm. Lepaan kartanon krouvinpaikka 1700-luvulta (nykyäänkin lähistöllä Krouvinkari -niminen paikka) sekä Väärämännyn torpan paikka 1800-luvulta, josta peruskivet ovat yhä näkyvissä. Historiallisen ajan kai-vauskohteita on siis hyvinkin mahdollista lähteä jäljittämään vanhan karttamateriaalin avulla.
Lepaan keskiaikainen sakasti
Vuonna 1999 tutkimukset Tyrvännössä jatkuivat Lepaan keskiaikaisen kivisakastin pohjoispuolella suoritetuilla koekaivauksilla. Viikonlopun aikana tehtyjen kaivausten tuloksena löydettiin itä-länsisuuntaisia hautarakenteita, joiden ikä jäi epäselväksi, sillä kaivaukset lopetettiin kun hautara-kenteet havaittiin. Samaisesta koeojasta löydettiin myös kaksi palaa rautakautista keramiikkaa, joista toinen löytyi yhden hautarakenteen sisäpuolelta. Näiden perusteella ei voida sanoa, että kyseessä olisi rautakautinen ruumishauta, vaikka se tietysti on mahdollista. Yhtä mahdollista on , että keramiikan pala olisi joutunut hautaan myöhemmin täyttömaan mukana. Mielenkiintoiseksi paikan kuitenkin tekevät monet seikat. Vanhan perimätiedon mukaan sakastin tienoilla olisi muinoin sijainnut uhrilehto, lisäksi kansantarinoiden mukaan Lepaalle olisi rakennettu ensimmäinen kirkko kivestä samoihin aikoihin kuin Hämeen linna. Oli näiden tarinoiden laita miten tahansa, niin kuitenkin on tosiasia, että sakastin ympäristöstä on jo ennen vuoden 1999 tutkimuksiakin löytynyt rautakauden lopulle ajoittuvaa esineistöä, joka hyvinkin voisi viitata rautakauden lopun kalmistoon. Aivan kirkkotarhan etelä-puolelta on löydetty viikinkiaikaisen rannerenkaan puolikas, lounaispuolelta viikinkiaikainen keihäänkärki ja luoteispuolelta rautakaudentyypin keramiikkaa. Viimeisimmän Suomen keskiaikaisia kivi-kirkkoja koskevan tutkimuksen mukaan Lepaan sakasti olisi rakennettu vuosien 1500-1550 välisenä aikana, mutta paikalla lienee ollut kirkko jo tätä aiemmin, sillä Tyrvännön kappeli (kuului Hattulan seurakuntaan) mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1455. Tavoitteena on, että Lepaan sakastin ympäristöä päästäisiin tulevaisuudessa tutkimaan tarkemmin.
Retulansaaren tutkimukset kesällä 2001
Kesällä 2001 pääsin Retulansaaressa valvomaan vanhalla kylätontilla tehtäviä salaojakaivauksia, jotka liittyivät Suomen Kulttuuriperinnön Säätiö ry:n omistaman Ylikartanon kunnostus/kehittämishankkeeseen.Vuoden 1691 kartan mukaan ko. paikka kuului kylätontin alueeseen ja niin muodoin luultavasti myös keskiaikaiseen alueeseen. Retulan kylä mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1429. Retulansaari puolestaan on tunnettu lukuisista rautakautisista löydöistään ja erityisesti Myllymäen kalmistosta, jossa on toistasataa kääppää eli maansekaista kiviröykkiötä, joista osa on rautakautisia hautoja, osa asumuksen jäänteitä ja osa pellonraivauksessa syntyneitä. Myllymäellä on lisäksi 14 uhri-, eli kuppikiveä.
Kylämäellä kaivettiin toista sataa metriä salaojaa Ylikartanon karjapihalle. Niiden seurauksena paljastui maan alta tumma kulttuurikerros, joka sisälsi mm. kivettyjä liesikuopppia, peruskiveyksiä, li-kamaakuoppia ja mahdollisia lattiarakenteita. Rakennuskanta näiden rakenteiden päällä on peräisin noin 1800 –luvun alkupuolelta-keskivaiheilta. Yhdestä mahdollisesta lattiarakenteesta saatiin puu-näyte, joka ajoitustuloksen mukaan on todennäköisimmin 1600-luvun lopulta tai 1700-luvun puoli-välistä (Su-3601). Muu löytöaineisto oli mm. punasavikeramiikkaa, ikkunalasia, nauloja, luita, kalan-suomuja ja –päänluita, kuonaa, savitiivistettä yms. asuinpaikkamateriaalia. Kerrostumia on havainto-jen mukaan myös nykyisen tien alla.
Syksyllä inventoitiin Turun yliopiston arkeologian oppiaineen ja Suomen Kulttuuriperinnön Säätiö ry:n yhteistyönä Retulansaaren vähemmän/kokonaan inventoimattomia osia. Peltoidusta saatiin runsaasti rautakautista kalmisto/asuinpaikkamateriaalia sekä kartoitettiin alueen röykkiöt takymetrillä. Mielenkiintoisena havaintona voidaan mainita, että nämä rautakautista aineistoa sisältävät röykkiöt näkyvät samanmuotoisena rykelmänä jo vuoden 1802 kartassa. Saaren metsäisissä osissa kartoitettiin kaksi suurta röykkiöaluetta. Kyseiset alueet ovat todennäköisesti olleet jossain vaiheessa kaski/peltoviljelyn alaisina. Idunkärjen alueelta kartoitettiin 208 ja Salonpään alueelta 275 röykkiötä kannettavien gps-paikantimien avulla. Idunkärjessä tehtiin yhteen röykkiöön sitä leikkaava koeoja ja saatiin kiveyksen alta hiilinäyte, joka on ajoitettavana. Lisäksi otettiin makrofossiilinäytteitä kuten myös Peltoidusta ja kylätontilta. Idunkärjen koeojasta tuli löytöinä myös pala keramiikkaa, kvartsi-iskoksia ja luuta sekä pintakerroksesta ruostunut rautainen hela. Saaren metsäisten moreenimäkien lukuisiin röykkiöihin liittyy kysymys niiden ajoittumisesta. Osa niistä voi olla esim. esihistorialliselta ajalta, osa historialliselta ajalta. Jotain valaistusta asiaan tulee kunhan ensimmäinen radiohiiliajoitus on saatu tehtyä. Keväällä 2002 on tavoitteena jatkaa saaren metsäisten röykkiöalueiden kartoitusta ja koekaivauksia sekä saada niiden avulla radiohiili- ja makrofossiilinäytteitä ajoitettaviksi ja analysoitaviksi. Yhteistyökumppanina makrofossiilianalyyseissä on FT/dosentti Terttu Lempiäinen Turun Yli-opiston Biodiversiteettiyksiköstä.
FM Jouni Taivainen, jatko-opiskelija Turun yliopiston Kulttuurien tutkimuksen laitos/suomalainen ja vertaileva arkeologia.
Aiheesta lisää:Hämeen linnasta on käytettävissä hyvä ja monipuolinen päälinnan rakenteita koskeva aineisto: linnassa vuosina 1953-1968 tehtyjen tutkimustöiden muistiinpanot, Knut Draken väitöskirja linnan rakennushistoriasta ja pohjapiirustukset 1600-luvun lopulta lähtien. Lähdeaineistoni huomioon ottaen päädyin käyttämään tutkimuksessani niin sanottua Access-analyysiä. Analyysi perustuu eri tilojen saavutettavuuteen tietystä lähtöpisteestä, esimerkiksi rakennuksen ulkopuolelta lähtien. Metodissa esitetään erilliset, tietyin kriteerein rajatut tilat symbolilla, esimerkiksi ympyrällä. Sisäänpääsyt tilojen välillä kuvataan viivoilla. Tilat järjestetään analyysikarttaan valitusta lähtöpisteestä pienimmän mahdollisen sisäänpääsymäärän päähän. (Hillier, Hanson 1984:147-149, ks. kuva 1). Access-kartta ei vastaa pohjakaavakarttoja. Samassa kerroksessa vierekkäin olevat huoneet voivat olla sisäänpääsyjen perusteella kaukana toisistaan. Kartta on havainnollinen malli, jossa yhtä kaukana lähtöpisteestä olevat tilat asettuvat keskenään samalle tasolle. Access-kartan etu perinteisiin pohjakaavoihin verrattuna on, että siitä näkee, mitkä huoneet olivat yhteydessä toisiinsa, ja miten niiden välillä pääsi liikkumaan.
Access-analyysi ei yksinään kerro mihin tarkoitukseen huoneita käytettiin. Huoneiden käyttötarkoituksen määrittelyn apuna käytin päättelypuu –kaaviota, jossa huoneiden käyttötarkoitus määritellään niiden rakenteellisia piirteitä koskevien kyllä/ei kysymysketjujen kautta. Päättelypuun käytön etu on, että se vaatii tutkijan selvästi osoittamaan huoneen määritellyn käyttötarkoituksen perusteet ja antaa mahdollisuuden tehdä tulkintoja huoneista, joiden käyttötarkoitusta ei aiemmin ole yritetty määritellä, esimerkiksi puutteellisten rakennetietojen takia. Metodia yhdessä access-analyysin kanssa on aiemmin käyttänyt James R. Mathieu tutkimuksessaan neljän 1200-luvun lopun walesilaisen linnan tilanjärjestämisen eroista ja yhteneväisyyksistä (Mathieu 1999). Yhdistämällä molempien analyysien tulokset voi erottaa, tässä tapauksesta Hämeen linnasta, eri toiminnoille varattuja tiloja ja huoneryhmiä.
Huoneiden käyttötarkoitusta kuvaaviksi määritteiksi valitsin asumisen, puolustuksen, varaston, eteisen, työtilan ja tuvan/salin. Rakenteellisten piirteiden perusteella en pystynyt Hämeen linnan kaikkien huoneiden yksinomaista käyttötarkoitusta määrittelemään. Osa huoneista sai useampaa toimintoa kuvaavan määrityksen, esimerkiksi puolustus/työtila tai asuminen/työtila. Tämä vastaa varmasti paremmin todellisuutta kuin se, että huone olisi ollut tarkoitettu yksinomaan yhtä toimintaa varten. Eri tiloja osoittavat perusteet valitsin soveltaen muiden tutkimusten esimerkkejä omaan aineistooni.
Tutkimuksessani tein kaksi edellä kuvattua analyysiä. Ensimmäinen niistä kuvaa Knut Draken terminologian mukaan kulmatornilinnavaihetta. Draken mukaan tämä Hämeen linnan viimeisen keskiaikaisen rakennusvaiheen päättyminen ajoittuu viimeistään vuoteen 1520. (Drake 2001:215). Toisessa analyysissäni perehdyin siihen miten myöhäiskeskiaikaista tilanjakoa muutettiin 1500-luvun puolivälin jälkeen.
Kulmatornilinnaa kuvaavasta access-kartasta näkee, kuinka linnan sisätilat jakautuivat huoneiden muodostamiin ryhmiin, joilla oli oma keskustila, huone tai eteinen (kuva 1). Keskustilojen välillä pääsi kulkemaan toisen kerroksen tasolla linnan sisäpihan ympärillä kiertävän solakäytävän kautta. Huoneryhmiä voi erottaa neljä: pohjakerroksen, kukkotornin ja koillis- ja luoteissiipien toisen ja kolmannen kerroksen huoneet. Linnan siipien ylimmät kerrokset olivat yhteydessä toisiinsa käytävien ja portaiden välityksellä, eivätkä ne muodostaneet tietyn keskustilan ympärillä ollutta ryhmää.
Tutkimukseni mukaan huoneryhmät oli varattu eri toimintoihin. Selkeimmin käyttötarkoitukseltaan erottuivat asumiseen tarkoitettu luoteissiipi, ylimpien kerrosten puolustustilat ja niihin yhteydessä olleet asuintilat koillissiivessä. Keiden käytössä nämä linnasta hahmottamani eri tilat olivat? Tarpeellista taustaa tulkinnoilleni antaa Anna-Maria Vilkunan väitöskirjan, Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä, tiedot linnan asukkaista: kruunun virkamiehistä, sotilaista, palveluskunnasta ja käsityöläisistä (Vilkuna 1998).
Luoteissiivessä oli kaikkiin muihin huoneryhmiin verrattuna eniten asuintiloja. Näyttää siltä, että linnan asuinsiipi oli haluttu eristää linnan muista tiloista, koska se oli ainoa linnan huoneryhmistä, josta ei päässyt linnan muihin tiloihin kulkematta solakäytävän kautta. Aikaisemmissa tutkimuksissa luoteissiipeä on pidetty linnanvoudin ja muun ylemmän henkilökunnan asuintiloina ja oma tutkimukseni tukee tätä oletusta.
Koillissiiven tilat olivat portaikon välityksellä yhteydessä linnan puolustustiloihin, minkä takia osa siiven huoneista sai käyttötarkoituksekseen lisämääreen puolustus. Siellä oli asuin- ja varastotiloja. Suuri osa linnan asukkaista oli 1500-luvun puolivälissä sotilaita, ja analyysini perusteella näyttäisi siltä, että linnan koillissiiven tilat olivat heitä varten. Linnansiipien ylimmät tilat olivat varatut puolustamiseen. Linnan muista tiloista ne eroavat siinä, että niiden välillä pääsi kulkemaan suoraan eikä niitä oltu sijoitettu tietyn keskustilan ympärille. Niihin pääsi kukkotornin eteishuoneen portaista ja koillissiivestä.
Varhaisemmalla keskiajalla linnan lounassiivestä ulkonevasta kukkotornista oli linnanportti esilinnanpihalle. Myöhäiskeskiajalla tätä yhteyttä ei ollut, vaan linnaan pääsi esilinnanpihalta pohjakerroksessa olleet kaivohuoneen kautta. Tornissa olivat kuitenkin ainoat sisäkautta kulkevat portaat linnan toisen ja pohjakerroksen välillä. Access-kartassa otin huomioon linnanpihalta toisen kerroksen solakäytävälle mahdollisesti nousseet puuportaat tai tikkaat. Mutta jos niitä ei ollut tai ne eivät olleet jatkuvasti käytössä, kukkotorni oli ainoa reitti pohjakerroksesta linnan toiseen kerrokseen. Kaikki sinne menijät, niin vieraat kuin linnan asukkaatkin, olisivat joutuneet kulkemaan kukkotornin kautta. Tulkintani mukaan kukkotornin tilat olivat asuin-, eteis- ja työtiloja ja varastoja, ja sen erityistä käyttötarkoitusta on vaikea määrittää. Tornia ei ehkä oltu tarkoitettukaan mihinkään yksittäiseen toimintaan, vaan myöhäiskeskiajalla siellä oli tiloja eri toimintoja varten. Tärkeä merkitys sillä oli kuitenkin pohjakerroksen ja toisen kerroksen välisen kulun kontrollissa.
Pohjakerroksen tilat olivat määritykseni perusteella varastoja ja työtiloja. Pohjakerroksen huoneiden käyttötarkoituksen tulkinta oli linnan tiloista kaikkein hankalinta. Aikaisemmissa tulkinnoissa sen huoneita on pidetty linnan palvelusväen työ- ja asuintiloina, ja siellä olisi ollut linnan keittiö ja kappeli (Ailio 1917:177; Gardberg 1993:57). Pohjakerroksen huoneita käytettiin varastoina 1900-luvulle asti. Voi olla, että lattiankorjauksissa ja siivoustöissä huoneissa mahdollisesti olleet tulisijat ja uunit ovat tuhoutuneet. Määrittelyni perusteella pohjakerroksessa oli joka tapauksessa muihin huoneryhmiin verrattuna eniten varastoiksi sopivia huoneita.
Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälin jälkeen tehdyt muutokset eivät linnan tilanjärjestämiseen kovin paljon vaikuttaneet. Muutokset johtuvat lähinnä joidenkin oviaukkojen ja portaikkojen umpeen muuraamisesta. Sisäänkäyntejä tukkimalla linnassa ikään kuin palattiin varhaisemman keskiajan tapaan sijoittaa huoneet yhden keskustilan ympärille niin, että huoneiden läpi ei päässyt kulkemaan. Kun muita Ruotsin valtakunnan linnoja uudistettiin 1500-luvun puolivälistä asuinkäyttöön niin niihin rakennettiin saleja ja huoneita, joiden läpi pääsi kulkemaan huoneesta toiseen menemättä keskustilan kautta (Gardberg 1959:377-378). Lähteiden mukaan Hämeen linnassa asukkaat alkoivat 1500-luvun puolivälin jälkeen siirtyä esilinnan pihalle puurakennuksiin, koska päälinna oli asuinkelvottomassa kunnossa. Huonemäärityksieni mukaan päälinnan asuintilojen määrä kuitenkin lisääntyi tässä vaiheessa. Yksi syy siihen, että linnassa oli kulmatornivaihetta enemmän pieniä asuinhuoneeksi määriteltyjä tiloja saattaa olla, että 1600-luvun kuluessa linnaa alettiin käyttämään vankilana. Tarvittiin enemmän pieniä tiloja joita pääsi helpommin vartioimaan – enää ei niinkään vartioitu pääsyä linnaan vaan sieltä pois.
Hämeen linnan rakentamisen esikuvana on pidetty Baltian Saksalaisen ritarikunnan luostareiden tapaan rakennettuja linnoja. Ritarikuntalinnojen vaikutus Itämeren rantojen linnanrakentamiseen alkoi 1200-luvun lopulta. Aikaisemmin vaikutuksen katsottiin kestäneen 1400-luvulle, mutta uusimpien tutkimusten mukaan niiden mukaisia rakenneratkaisuja tehtiin vielä 1500-luvun alussa, eli samoihin aikoihin kun Hämeen linnan viimeisen rakennusvaiheen on tulkittu päättyneen. (Alttoa 1993:16). Kiistämättä Hämeen linnan pohjakaavan vastineet löytyvät Baltiasta. Mutta johtuiko myöhäiskeskiaikaisen Hämeen linnan sisätilanjako luostareista periytyvistä ratkaisuista vai liittyykö se 1400-1500 –lukujen vaihteessa alkaneeseen uuteen tapaan järjestää linnojen sisätilaa? Hämeen linnan tilanjaon ja –käytön vertaaminen muihin suomalaisiin, balttilaisiin ja pohjoismaisiin linnoihin olisi mielenkiintoista sen iän ja rakennusperinteen tutkimisen kannalta. Ongelma on, että samankaltaisia tutkimuksia on tehty vähän, ja harvasta linnasta on olemassa niin hyvää lähdeaineistoa, että vastaava analyysi olisi mahdollinen.
Tulen jatkamaan linnojen tilankäytön tutkimusta Suomalainen virtuaaliarkeologia projektin puitteissa. Tämä kolmivuotinen projekti alkoi vuoden 2002 alussa ja siihen kuuluu vetäjän, tri Kari Uotila, lisäksi kolme väitöskirjaa valmistelevaa tutkijaa, Kirsi Majantie, Carita Tulkki ja allekirjoittanut. Projektin tavoitteena ovat tuottaa uutta tutkimustietoa lähinnä myöhäiskeskiajan arkielämän piirteistä ja kehittää erilaisten tutkimusteemojen kautta virtuaaliarkeologian metodeja niin kenttätyövaiheessa, raportoinnissa kuin tutkimuskohteiden visualisoinnissa. Itse tulen etsimään, kehittämään ja testaamaan uusia mahdollisuuksia linnojen tilanjärjestämisen analysointiin, mallintamiseen ja visualisointiin.
Julkaisemattomat lähteet
Hämeen linnan tutkimustöiden muistiinpanot. Museoviraston rakennushistorian osasto. Hämeen linnan arkisto.
Kirjallisuus
Ailio, Julius 1917. Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria. Hämeenlinnan kaupungin historia 1. Hämeenlinna.
Alttoa, Kaur 1993. Das Konventshaus in Estland. Castella Maris Baltici I. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae I. Ekenäs.
Andersson, Annika 1997. Spatial analysis in time. Hammershus castle. Visions of the past. Trends and traditions in Swedish medieval archaeology.
Toim. Andersson Hans, Carelli Peter, Ersgård Lars. Lund studies in medieval archaeology 19. Stockholm.
Drake, Knut 1968. Die Burg Hämeenlinna im Mittelalter. Eine Baugeschichtliche Untersuchung. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 68. Helsinki.
Drake, Knut 2001. Die Bauherre der Burg Hämeenlinna im Mittelalter. Castella Maris Baltici III-IV. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae V. Gdañsk.
Erikson, Anna-Lena 1995. Maktens boningar. Norska riksborgar under medeltiden. Lund studies in medieval archaeology 14. Tonsberg.
Fairclough, Graham 1992. Meaningful constructions – spatial and functional analysis of medieval buildings. Antiquity 66.
Gardberg, Carl Jacob 1959. Åbo slott under den äldre Vasa tiden. En byggnadshistorisk undersökning. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 60. Helsingfors.
Gardberg, Carl Jacob, Welin, Per-Olof 1993. Suomen keskiaikaiset linnat. Keuruu.
Hansson, Martin 2000. Jarlens residens. Gammal och ny arkeologi på Hulthaby borg. University of Lund. Institute of Archaeology report series No. 73. Lund.
Hillier, Bill. Hanson, Julienne 1984. The Social logic of space. Cambridge.
Mathieu, James R. 1999. New Methods on Old Castles: Generating New Ways of Seeing. Medieval Archaeology. Journal of the Society for Medieval Archaeology. Volume 43. London.
Mogren, Mats 1995. Borgforskning förr och nu. Lindholmen. Medeltida riksborg i Sverige. Ed. Mogren, Mats. Wienberg, Jens. Lund Studies in Medieval Archaeology 17. Stockholm.
Nordeide, Söbj¸rg Walaker 2000. Steinvikholm slott – på overgangen fra middelalder til nyere tid. NIKU temahefte 23:1-82. Trondheim.
Vilkuna, Anna-Maria 1998. Kruunun taloudenpito Hämeen linnassa 1500-luvun puolivälissä. Suomen Historiallinen Seura. Bibliotheca historica 31. Helsinki.
Professor Andréns föredrag behandlade framtida planer för medeltidsarkologin i Lund. Andrén är nyvald professor för lärostolen, vars historia han kort framlade. Lärostolen iLund baserar sig på den stadsarkologiska traditionen från 1890-talet. År 1990 belv läroämnet medeltidsarkologi examensämne. Lärostolens forskning och undervisning omfattar arkologi från medeltiden till 1600-talet. I anknytning till lärostolen finns Lunds universitetsmuseum som grundades 1805 och dess samlingar. Från och med Erik Cinthios tid (1962) specialiserades forskningen från att ha haft en alltför bred basis i arkeologi till att omfatta även historia, kyskohistoria m.fl. ämnen. Cinthio lanserade en “sydsvensk” medeltidsarkeologi som på 2000-talet utbretts till att omfatta olika delområden, även historisk arkeologi och stad respektive landsbygd. År 2002 omformas institutionen så att nya lärostolar bildas i arkeologi, klassisk- och historisk arkeologi samt historisk osteologi. Även antikmuseet ingår. Således bildas Sveriges största arkeologiska institution.
Andrén har i sin bok Mellan ting och text (1997) även behandlat problemet med benämningen av lärostolen; borde man tala om medeltidsarkeologi eller historisk arkeologi emedan forskningen spänner över en lång tidsperiod, fram till 1700-talet? I Lund sysslar man med medeltid OCH senare perioder. Andrén övergick till att diskutera definitionerna av lärostolens namn relaterat till själva källmaterialets omfattningen och avgränsningen i tid och rum. Arkeologi som behandlar i skriftliga källor dokumenterad tid, har ett brett källmaterial och har möjlighet till att kombinera källor och material och kunskap som utgår från föremål. Idag är färdigheterna, vilka en arkeolog skall behärska, mer krävande än förr; materialkännedom, perspektiv och tillämpning. I Lund planeras nu ett basblock i undervisningen och forskningen med allmän kunskap, ex. “europeisk” arkeologi, som sedan fortsätter i specialiserade kurser. Andrén påpekade att även utvecklingen av nya och goda läroböcker är väsentlig. Professorn själv vill framhålla nya synvinklar som “kropp” och “krig” som delar av mänsklighetens mångfald, även omfattande den introspektiva delen av kroppen, världsbilden (i postprocessuella teorier).
Lunds arkeologiska institution har för tillfället flera projekt på gång; ett i samarbete med Gotlands högskola (ett Östersjöprojekt), t.ex. forskaren Jes Wienberg arbetar med historiefilosofi och Andrén är med i ett projekt som knyter ihop religionshistoriaoch arkeologi från bronsålder till medeltid. I det sistnämnda projektet deltar Riksbankens kulturvetenskapliga donation med flera miljoner kronor och är den sötrsta donatorn i Sverige för tillfället med samband till dylika projekt.
Professor Andrén kommer även att besöka Dies Medievales i Åbo i oktober 2002.
Oleellista tässä prosessissa on tavoittaa kunkin kronikan ja kunkin aikakauden tapa “ymmärtää historiaa“. On sanottu, että keskiajan ja renessanssin historian kertomisen ero on ennen kaikkea siinä, että renessanssin historioitsija osasi yhdistää irralliset ja sirpaleiset menneisyyden tapahtumat suuremmaksi kokonaisuudeksi, niin että tarina menneisyydestä näytti saavan selkeämmän “juonen“. Juuri tämä juoni on houkutus, jota juuriaan etsiskelevän ihmisen on vaikea vastustaa, sillä menneisyydestä haetaan yhä edelleen voimavaroja ja mallikuvia nykyhetken haasteisiin.
Ansioitunut Aleksanteri Nevskin pyhimyselämäkerran tutkija, Juri Begunov on kiteyttänyt Aleksanteri Nevskin merkityksen seuraavalla tavalla: Aleksanteri Nevskin henkilöhahmon avulla voidaan ilmaista kaksi keskeisintä venäläisen idean peruskäsitettä, nimittäin venäläisten korkeaa moraalia taistelussa isänmaansa puolesta, sekä kansallisen pelastuksen utopiaa. Tämä kansallisen pelastuksen utopia on nähtävissä punaisena lankana koko Venäjän historian kirjoituksessa. Näin nähtynä historiallinen tapahtumain kulku etenee vääjäämättä kohti tarkoitustaan, keskiaikaisesta hajaannuksesta kohti Moskovan tsaariutta ja yhtenäistä Venäjää.
Venäläistä keskiajantutkimusta on luonnehtinut kummallinen ristiriita, sillä syvällinen keskiajan kirjallisuuden tuntemus ei ole kohdannut kriittisen historiantutkimuksen kanssa. Pyhimyselämäkertojen tutkimus, kirjallisuuden tutkimus, sekä vielä erikseen Aleksanteri Nevskin hagiografian tutkimus on vanhaa ja omaa jo pitkät perinteet. Tästä huolimatta historiankirjoitus käyttää yhä edelleen keskiaikaisia lähteitä häikäilemättä hyväkseen ja tulkitsee historiaa sopivaksi katsomallaan tavalla.<7p>
Tälle ristiriidalle on jotenkin tyypillistä, että jopa kokoelmateoksessa, mihin on koottu uusin Aleksanteri Nevskiä koskeva tutkimus, myös arvostetut kirjallisuuden tuntijat antavat siunauksensa vailla lähdekritiikkiä oleville historian tulkinnoille, ja painottavat itsekin Aleksanteri Nevskin esimerkillistä patriotismia. Vuonna 1990 Nevan taistelusta tuli kuluneeksi 750 vuotta, ja tämän kunniaksi aiheesta pidettiin Leningradissa kansainvälinen historiantutkijoiden seminaari. Seminaariesitelmistä koottiin kokoelmateos Knjaz’ Aleksandr Nevskij i ego epoha (Aleksanteri Nevski ja hänen aikakautensa), joka julkaistiin Pietarissa vuonna 1995. Tähän julkaisuun on koottu käytännössä uusin venäläinen Aleksanteri Nevskiä koskeva tutkimus. Teoksessa on niin hagiografiaan nojaavia selvityksiä Nevan taistelun kulusta kuin muutaman länsimaisen tutkijan uusimpia näkemyksiä keskiaikaisten lähteiden tulkinnoista.
Tyypillistä kaikille julkaisun venäläisille tutkijoille on se, että Aleksanteri Nevski esitetään korostuneesti historiallisena sankarina ja ihannekuvana. Myöskään keskiajan kirjallisuuden tuntijat eivät poikkea tästä linjasta. Tunnetuimman venäläisen keskiajan kirjallisuuden tutkijan, vastikään edesmenneen akateemikko D. S. Lihatševin sanat kuvastavat tilanteen venäläisten sielun syövereihin asti ulottuvaa historian näkemystä. Lihatšev siteeraa ensiksi Aleksanteri Nevskin pyhimyselämäkerran kirjoittajan korkealentoisia lauseita siitä, kuinka Jumala soi armoaan Aleksanteri Nevskille, ja jatkaa sitten: “Ja me uskomme häntä, koska elämä on väliaikaista, mutta teot ikuisia, ja niitä arvottavat niin kansa kuin historia.
Tuskinpa venäläinen historiankirjoitus on ainutlaatuinen valitessaan menneestä joko tietoisesti tai tahattomasti sellaisia piirteitä, jotka korreloivat sen nykyisyyttä, osoittavat kehityksen suuntaa ja palvelevat sitä. Muinaiset kronikoiden kopioijat kirjoittaessaan historiaa yhä uudelleen ja uudelleen kukin oman aikakautensa vaatimusten mukaisesti eivät juurikaan poikenneet nykyaikaisesta historiankirjoittajasta, sillä myös he uskoivat kirjoittaneensa niin kuin asiat olivat todella olleet.
"Valoisa keskiaika" -kunniamaininta voidaan myöntää yksittäiselle henkilölle tai instituutiolle, joka on ansiokkaasti edistänyt keskiajan tutkimusta tai tuntemusta. Kirjallinen kunniamaininta julkistetaan Dies medievales -tapahtumassa Turussa.
Ehdotuksia voi lähettää 30.5. asti osoitteeseen glossa-ry@helsinki.fi. Tämän jälkeen ehdokkaat julkistetaan Glossa 3/02:ssa sekä yhdistyksen sähköpostilistalla, ja jäseniä pyydetään äänestämään ehdokkaista ansioitunein.
Ehdotuksia tehneiden ja äänestykseen osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkinto.
Lamberg, Marko – Niiranen, Susanna, Keskiajan rajoilla. Jyväskylä (Atena) 2002. 298 sivua.
Suomalaisen keskiajantutkimuksen 1990-luvulla tapahtunut viriäminen on tieteellisellä saralla näkynyt erityisesti aikakautta käsittelevien väitöskirjojen lisääntymisenä. Lisäksi on julkaistu useita samalla formaatilla tehtyjä, aihepiiriä laidasta laitaan käsitteleviä artikkelikokoelmia, kuten Keskiajan kevät, Ikuisuuden odotus ja Ihmeiden peili. Alkuvuodesta ilmestynyt Keskiajan rajoilla –artikkelikokoelma liittyy luontevasti tähän suuntaukseen.
Teoksen kirjoittajina on joukko jatko-opiskelijoita ja tohtoreita. Useimmat heistä ovat Jyväskylän yliopistosta, kaksi Tampereelta ja yksi Tukholmasta. Kirjan tematiikkaan liittyen on hupaisaa huo-mata, että keskiaikaan liittyviä artikkelikokoelmia suollettaessa nähtävästi vakiintuneen jaon mukaan helsinkiläiset ja turkulaiset tutkijat työskentelevät yhdessä, kun taas vastaavasti jyväskyläläiset ja tamperelaiset tekevät yhteistyötä. Raja ei kuitenkaan liene ylittämätön?
Kirja jakautuu kolmeen pääosaan: ”Kansojen kohtaamiset”; ”Rajat kotona ja yhteisössä”; sekä ”Paavin kirkko yhdistäjänä”. Lisäksi Leena Valkeapään artikkeli on sijoitettu yksinään pääotsikon ”Keskiajan käytön rajattomuus” alle. Kuten aina artikkelikokoelmissa, kokonaisuuksien muodostaminen on hankalaa ja artikkelien taso vaihtelee. Keskiajan rajoilla –teoksessa laveasti määritellyt teemat kuitenkin toimivat varsin hyvin.
Ensimmäisessä kokonaisuudessa Jari Järvisen kiinnostava artikkeli liikkuu keskiaikaisten karttojen sekä hiljalleen muotoutuvan ja laajenevan maailmankuvan piirissä. Marko Lamberg puolestaan käsittelee artikkelissaan sujuvasti myöhäiskeskiajan Pohjolan kieli- ja kansallisuuskysymyksiä. Laajaan materiaaliin pohjautuva artikkeli on yksi kirjan kohokohdista. Lamberg pohtii kiinnostavasti myös ”suomalaisia” ja suomen kielen asemaa keskiajalla. Myös Susanna Niiranen on omimmalla alueellaan Oksitanian trubaduurien parissa ja pohtii heidän kauttaan muukalaisuutta ja toiseutta sekä yleisellä tasolla sitä, mikä sai yksittäisen ihmisen lähtemään keskiajalla liikkeelle.
Kirjan toisen pääkokonaisuuden aloittaa Pia Tolvasen artikkeli, joka arvioi perheen ja suvun rakennetta sekä kanonisen ja perimysoikeuden suhdetta sukulaisuuteen. Maarit Oikarisen edellistä hy-vin täydentävän tekstin aiheena ovat Suomessa Päivi Setälän ja Maiju Lehmijoen vanavedessä varsin laajalla rintamalla tutkitut keskiajan naiset avioliitossa ja yhteiskunnassa. Erilaisia yhteisöjä käsittele-vää kokonaisuutta täydentää ruotsalaistutkija Bo Franzénin ruotsalaista pikkuporvaristoa keski- ja uu-den ajan vaihteessa käsittelevä kirjoitus.
Kolmas kokonaisuus korostaa otsikossaan paavin kirkkoa kristittyjen yhdistäjänä. Sama perinteinen näkemys kirkon yksikasvoisuudesta näkyy osin myös kirjan artikkeleissa laajemmin. Pääluvun kaksi ensimmäistä artikkelia käsittelevätkin leimallisesti kirkon hierarkian ylätason toimintaa. Kirsi Salonen valaisee kirjoituksessaan väitöskirjatutkimukseensa nojautuen kuurian penitentiariaattituo-mioistuimen toimintaa. Sari Katajala-Peltomaa puolestaan käsittelee kahden myöhäiskeskiaikaisen pyhimyksen, Thomas Cantilupen ja Nicola da Tolentinon aiheuttamia näönpalauttamisihmeitä. Kyseessä on yksi kaikkein yleisimpiä pyhimysten aiheuttamien parannusihmeiden ryhmistä ja siten mainio ikku-na keskiaikaiseen uskonnollisuuteen. Suomalaisuutta päälukuun tuo Sanna Reinikainen koti- ja ulkomaisen kuvanveistotradition yhteyksiä keskiajalla käsittelevällä artikkelillaan. Leena Valkeapään omaksi kokonaisuudekseen sijoitettu, keskiajan käyttöä 1800- ja 1900-luvuilla pohtiva artikkeli johdattaa lukijan jälleen nykyaikaan ja päättää kirjan.
Rajat on sinänsä muodikas ja kiinnostava aihepiiri. Artikkelikokoelman syntyhistoriaa tuntematta on hämmentävää, että kirjoittajakuntaa ei ole pyritty laajentamaan aihepiiriä kenties pitempään kolunneilla suomalaistutkijoilla. Kenties tarkoituksena on ollut antaa juuri nousevien tutkijoiden voi-mannäyttö? Joka tapauksessa esimerkiksi eurooppalaisten ja ”muiden” kohtaamista tutkineen Antti Ruotsalan kontribuutio olisi sopinut aihepiiriin hyvin. Samoin vaikkapa suomalaisen keskiaikakuvan historian tuntija Derek Fewsterin artikkeli olisi sopinut yhteen Leena Valkeapään tekstin kanssa. Kuten suurin osa suomalaisesta keskiajantutkimuksesta, teoksen artikkelit keskittyvät yleisistä otsikoistaan huolimatta myöhäiskeskiaikaan. Tämä on sikäli tärkeää huomata, että monet artikkeleissa käsitellyt seikat, kuten avioliitto, kanonisaatiokäytännöt ja kirkollinen oikeus poikkesivat varhais-, sydän- ja myöhäiskeskiajalla toisistaan ratkaisevasti.
Keskiajan rajoilla on hyvä poikkileikkaus suomalaisen keskiajantutkimuksen tilasta. Tutkijoita on yhä enemmän ja sen myötä kansainvälisestikin korkeatasoista tutkimusta hyvin spesifeistä aiheista. Suuri ongelma on kuitenkin yhtäältä nojautuminen vain siihen ulkomaisen tutkimuksen osaan, jonka kieltä osataan sekä toisaalta suomenkielisten yleisteosten puute, jonka seurauksena keskiajan historian ja tutkimuksen terminologian perustietoja ei voi odottaa itsestään selvästi osattavan. Käsiteltävänä olevassa teoksessakin terminologista horjuvuutta löytyy. Paikoin esimerkiksi dominikaaniveli ja kerjäläismunkki ovat synonyymejä, toisaalla taas yleisemmin augustinolaiserakkoina tunnetut hengenmiehet ovat saaneet augustiini-heremiittojen nimen.
Kirja tavoittelee kahta yleisöä, tieteellistä ja populääriä, ja onnistuu siinä hyvin. Kirja on hyvin miellyttävä katsella niin kauan kuin sen pitää auki. Sen sijaan kansista tulee väistämättä mieleen tutki-joiden yleensä kaihtama pseudokeskiaikaisuus, mikä on räikeässä ristiriidassa tieteellisyyteen pyrkivän sisällön kanssa. Artikkelit ovat helppotajuisia ja –lukuisia. Tutkijaa ilahduttavat artikkelien lopussa olevat lähde- ja kirjallisuusluettelot sekä alaviitteiden käyttö. Valitettavasti teoksessa näkyy paikoin melkoinen viimeistelemättömyys: osasta kirjoja ei ole kaikkia tietoja, monet arkisto- ja lähdekokonaisuudet on merkitty puutteellisesti. Suoristakin lainauksista puuttuu viitetietoja, kun taas osaan kirjallisuusluetteloissa olevista kirjoista ei viitata lainkaan eikä kaikkia viittauksissa käytettyjä kirjoja löydy kirjallisuusluettelosta. Sen sijaan tunnontarkasti laaditut henkilö- ja asiasanahakemistot palvelevat lu-kijaa hyvin. Samoin olisi tehnyt käytettyjen lyhenteiden yhtenäistäminen.
Keskiajan rajoilla käsittää monia alati nousevalle suomalaiselle keskiajantutkimukselle keskeisiä teemoja. Yksittäisten tutkimustulosten ohella teoksella on suomalaiselle medievistille kahtalaista arvoa. Yhtäältä se tarjoaa mahdollisuuden katsoa peiliin. Toisaalta etenkin teoksen esipuhe rohkaisee keskusteluun. Vaikka opin hakeminen ulkomailta on edelleen välttämätöntä, keskiajantutkijoita alkaa olla Suomessa jo niin paljon, että alalla voitaisiin todella käydä keskustelua, esittää kysymyksiä ja saada niihin vastauksia omassa piirissä. Pohtimisen arvoinen olisi esimerkiksi Lambergin ja Niirasen Mika Kallioisen yleisteoksessaan Kirkon ja kruunun välissä. Suomalaiset ja keskiaika tekemään heittoon nojautuen esiin nostama kysymys keskiaika-käsitteen ulottamisesta kotimaisessa historiassa perinteisen reformaation sijasta peräti 1570-luvulle. Ajatus on kiinnostava; tosin ainakin yhtä hyvin perustein keski- ja uuden ajan murros voitaisiin ajoittaa jo aivan 1500-luvun alkuun, perinteistä ajankohtaa aiemmaksi. On näet viitteitä siitä, että Suomi olisi ollut muun Dacian mukana enää vain heikosti kirkon otteessa olevaa alter orbista jo selvästi ennen reformaatiota.
Keskiajan rajoilla on muiden kaltaistensa artikkelikokoelmien kanssa osoitus keskiajan kulttuurihistoriaan suuntautuvan tutkimuksen ja laajemman kiinnostuksen edelleen jatkuvasta kasvusta Suomessa. Vaikka Suomessa ei kenties ole jättiläisiä, joiden harteilla seistä, tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta.
