Karoliina Rauhio-Pokka
Suomen kansallismuseon perusnäyttelyä uudistetaan parhaillaan. Näyttelyssä esitellään Suomeen historiaa aina kivikaudesta nykypäivään saakka. Allekirjoittanut pääsi suunnittelemaan keskiaikanäyttelyä yhdessä muiden opiskelijoiden ja museon henkilökunnan kanssa, kun osallistuin syksyllä 2019 professori Tuomas Heikkilän vetämälle kirkkohistorian kurssille.
Keskiaikanäyttelyn nuorennusleikkaus tulee todella tarpeeseen. Jos olet vieraillut Kansallismuseossa, muistat ehkä, miten kirkko- ja pyhimysvoittoinen näyttely oli. Hämärässä kirkkosalissa tapittavat kymmenten pyhimysveistosten silmät eivät tehneet aikakaudesta ainakaan helpommin lähestyttävämpää nykyihmiselle – eikä se suinkaan johtunut pyhimysveistoksista vaan niiden esillepanotavasta. Lisäksi näyttelytilan hämärä valaistus vahvisti entisestään museokävijän ennakkoluuloja pimeästä keskiajasta.
Mutta miten näyttelyä pitäisi sitten uudistaa? Mitä museokävijän pitäisi tietää keskiajasta, ja miten siitä tulisi hänelle kertoa? Parisenkymmentä opiskelijaa löi viisaat päänsä yhteen Kristinusko keskiajalla: Kansallismuseon perusnäyttelyn uudelleenideointi -kurssilla löytääkseen vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin.
Ensimmäisellä luentokerralla pohdimme museonäyttelyn rakentamisen periaatteita: erilaisten kävijäryhmien huomioimista ja objektiivisuuden ihannetta. Tulisiko näyttelyn näkökulmien nousta tämän vuosikymmenen polttavista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja vähemmistöjen oikeuksista, vai pitäisikö näyttelyn olla siinä mielessä ajaton, että se on pätevä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua? Onko täysin objektiivinen historiankuvaus edes mahdollista? Kriittisten pohdintojen siivittämänä oli hyvä aloittaa näyttelyn ideoiminen.
Seuraavilla luennoilla kävimme tutustumassa vanhaan keskiaikanäyttelyyn Kansallismuseossa. Lisäksi osallistuimme museon järjestämään työpajaan, jossa pääsimme ryhmissä ideoimaan näyttelyä. Näissä ryhmissä teimme myöhemmin myös ryhmätyöt, jotka arvioitiin viimeisellä luentokerralla.
Suunnittelimme ryhmissä keskiaikanäyttelyn, ja kokosimme ideat suurelle julisteelle. Ryhmätyö oli yksi parhaista yliopistohistoriani aikana, sillä tehtävässä pääsin hyödyntämään osaamistani luovalla ja käytännöllisellä tavalla. Yhdessä ideoiminen oli innostavaa, ja tehtävien jako sujui mutkattomasti.
Viimeisellä luentokerralla ryhmät esittelivät työnsä tuomaristolle, jonka puheenjohtajana oli Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet. Korkea-arvoisa palkintoraati ei saanut ryhmiä hermoilemaan, vaan kukin esitteli työnsä varmoin ottein. Ideoista löytyi niin yhtäläisyyksiä kuin eroja.
Yhtäläisyyksiä olivat ainakin virtuaalitodellisuuden ja digitaalisuuden runsas hyödyntäminen. Virtuaalilasien avulla museokävijä pääsisi tutustumaan keskiaikaiseen kotiin tai jumalanpalvelukseen. Ryhmät korostivat myös monipuolisuutta kirkko- ja pyhimyskeskeisen näyttelyn sijaan. Etenkin tavallisen ihmisen elämä nousi keskiöön. Toisaalta vanhaa näyttelyä haluttiin myös säilyttää, esimerkiksi Pyhän Henrikin sarkofagi löytyi useimpien ryhmien ideoista.
Ryhmiltä löytyi paljon persoonallisia ideoita: pyhimyskaruselli, musiikkinurkka, hajuelämys, suojeluspyhimystesti, noppapeli, näyttelyn rakentaminen tarinamuotoon jne. Tasaväkisessä kilpailussa lopulta voiton vei ryhmä, jonka kantavana teemana näyttelyn kokoamisessa oli keskiaikaisen ihmisen elämänkaari elämästä kuolemastaan. Aika näyttää, kuinka moni ideoista lopulta päätyy uudistettuun keskiaikanäyttelyyn.
Kurssi oli minulle mieluinen kokemus. Oli ilo päästä hyödyntämään omaa osaamistaan käytännössä. Yliopisto voisi tehdä enemmänkin yhteistyötä eri toimijoiden, kuten esimerkiksi Museoviraston, kanssa. Hyöty olisi varmasti molemminpuolinen!
* * *
Karoliina Rauhio-Pokka on vapaa toimittaja ja teologian opiskelija Helsingin yliopistossa.