Olli Lampinen-Enqvist
Keskiajantutkija ymmärtää toposten merkityksen; kesästä ei voi kirjoittaa kertomatta, miten istui laiturin nokkaan lukemaan hyvää kirjaa. Mutta mitä sitä sitten lukisi? Jotta säästyisit täydelliseltä, perusturvallisuutta järkyttävältä irtiotolta arjesta, tarjoaa Glossae sinulle keskiaikaa sivuavia lukuvinkkejä kaunokirjallisuuden maailmasta.
(Caveat lector: teksti sisältää vähäisiä juonipaljastuksia!)
Historia fiktiona: Lissabonin piirityksen kirjuri
José Saramago (1922–2010) oli portugalilainen kirjailija ja nobelisti, jonka teoksia on käännetty laajalti Tammen Keltaisessa kirjastossa. Uusin tulokas sarjaan on Lissabonin piirityksen kirjuri (História do cerco de Lisboa 1989; suom. Antero Tiittula, Tammi 2015), joka palkittiin Jarl Hellemann -palkinnolla vuoden 2015 parhaana käännöskirjana. Kirja kertoo oikolukija Raimundo Silvasta, joka päättää repäistä kunnolla ja muuttaa yhden sanan oikolukemassaan kirjassa Lissabonin piirityksestä vuonna 1147: Portugalin rannalle ajautuneet ristiretkeläiset EIVÄT auttaneet maan ensimmäistä kuningasta Afonso I:ä valtaamaan Lissabonin kaupunkia maureilta. Tempauksen seurauksena hän saa tehtäväkseen kirjoittaa oman versionsa piirityksen historiasta, ja tulee samalla muuttaneeksi myös oman elämänsä suunnan.
Kirjassa kietoutuvat yhteen nykyhetki, kaupungin historia, menneisyyden lähdetekstit sekä Silvan sepitelmä. Kirja ei ole pikkutarkkuuteen pyrkivää perinteistä historiallista fiktiota; pikemminkin Saramago pyrkii paljastamaan historian kirjallisen luonteen ja kyseenalaistamaan kertomuksiin nojaavan kansallisen tai uskonnollisen identiteetin. Kronikoitsijoiden sekaannukset nimissä, merkkihenkilöiden ja -tapahtumien idealisointi tai viholliskuvien luominen ovat keskiajantutkijalle tuttuja ilmiöitä. Kovin omintakeinen historiallinen visionääri ei Saramago ole: ketään ei pitäisi yllättää, että muslimitkin olivat ihmisiä jo 1100-luvulla. Kirkolle ja Portugalin valtiolle piikittely heijastavat Saramagon omia poliittisia näkemyksiä, mutta toisaalta nationalistisen fiktion ravistelu on ajankohtaista myös 2010-luvulla.
Vaihtoehtohistorialla ilakointi jää valitettavan vähäiseksi, kun Silva ikään kuin historiallisen determinismin vaikutuksesta päätyy samaan lopputulokseen kuin historiankirjoittajat. Vaimoni toisaalta huomautti, että Saramago pysyy tässä ehkä uskollisena Silvan nahjusmaiselle hahmolle, jonka mielikuvitus ei yllä perinteisen rakkaustarinan raamien ulkopuolelle. Lissabonin piirityksen kirjurin vahvuudet ovatkin ennen kaikkea kirjallisia. Saramagon kapinallinen välimerkitys, polveilevat virkkeet, loputtoman pitkät kappaleet ja (ilmeisesti) tahallaan mukaan livautetut lyöntivirheet pitävät lukijan varpaillaan ja saavat hänet suhtautumaan tekstiin oikolukijan tavoin. Faktan ja fiktion, nykyajan ja menneisyyden vuorottelu kutsuvat kriittiseen lukemiseen. Kirja on verrattain raskaslukuinen, mutta suositeltava kaikille historian ja fiktion kirjoittamisesta ja niiden suhteesta kiinnostuneille.
Historiatonta fiktiota: Narkissos ja Kultasuu
Hermann Hessen (1877–1962) viimeisiin teoksiin lukeutuva Narkissos ja Kultasuu (Narziß und Goldmund, 1930; suom. Kai Kaila, Gummerus 1974) on kertomus kahdesta erilaisesta elämänpolusta. Se sijoittuu jonnekin Saksaan joskus myöhäiskeskiajalla, mutta ulkoiset puitteet ovat selvästi alisteisia kirjan tarinalle tai pikemminkin sen ydinajatukselle. Historiallista tarkkuutta on turha odottaa: Kultasuun maailma on jotain toista, kauan sitten kaukaisessa galaksissa, ja tämä romanttinen vieraus mahdollistaa (Hessen mielestä) universaalien inhimillisten teemojen allegorisen käsittelyn.
Narkissos on älykäs ja ylpeyteen taipuvainen askeetti ja opettaja (kuvitteellisessa, mutta Maulbronnin sisterssiläisluostariin viittaavassa) Mariabronnin luostarissa. Hän on päättänyt sitoutua luostarielämään. Nuori Kultasuu saapuu luostariin oppilaaksi ja tutustuu Narkissokseen, mutta vaikka miehet vetävät toisiaan puoleensa henkisesti, ei Narkissos pidä sopivana ryhtyä liian läheisiin suhteisiin oppilaan kanssa. Kultasuu koettelee rajojaan, saa maistaa elämää luostarin ulkopuolella ja päättää lähteä etsimään tietään maailmassa. Hän kokee lemmen iloja yhden jos toisenkin (ja kolmannen, ja neljännen…) naisen kanssa, tutustuu kuolemaan Mustan surman aikana, löytää kutsumuksen kuvanveistoon ja palaa lopulta luostariin. Kultasuun vuosia kestäneen matkan punaisena lankana on Äidin kaipuu: hän ei koskaan tuntenut äitiään, ja kohtaamiset naisten ja taiteen kanssa rakentavat hänen mielessään kuvaa esiäidistä, jota hän yrittää tavoittaa.
Narkissos ja Kultasuu on kertomus kahdesta erilaisesta tiestä: järjen ja tunteen, tiedon ja taiteen, asketismin ja aistinautintojen vastakkainasettelusta. Se pukee kasvukertomukseksi Hessen vakaumuksen, että jokaisen on löydettävä oma tiensä. Maailmankuva on velkaa enemmän Nietzschelle ja Jungille kuin keskiajan ajattelijoille. Narkissos esimerkiksi ajattelee, että juuri hänen vastakohtaisuutensa Kultasuuhun tekee heidän ystävyydestään niin antoisaa ja molempia täydentävää. Keskiajalla ystävyydestä ajateltiin vielä hyvin cicerolaisittain: se oli yksimielisyyttä, samojen asioiden toivomista ja karttamista. Parhaimmillaan ystävä oli toinen minä. Toisaalta apotti Danielin hengellinen ohjauskeskustelu Narkissoksen kanssa kuvaa hyvin luostariyhteisöjen herkkää tasapainoa ja yksilöllisten erityispiirteiden jännitettä yhteisöllisyyden kanssa. Vaikka Aelred Rievaulxlainen tuskin olisi allekirjoittanut Narkissoksen pohdintoja, nostaa Hessen kirja silti esille hengellisen ystävyyden tärkeyden ja ongelmallisuuden, mitä myös Hengellisestä ystävyydestä (suom. Pirkko Haapanen, STKS 2011) käsittelee.
Narkissos ja Kultasuu oli ensimmäinen kohtaamiseni Hessen kanssa ja teki minuun suuren vaikutuksen. Sen hohtoa on sittemmin himmentänyt oivallus, että ainakin Demianissa ja Siddharthassa Hesse oli jo aiemmin kirjoittanut saman kirjan. Kuitenkin Narkissos ja Kultasuu on näistä kypsin ja rikkain romaani, ja vaikka se on sidoksissa aikaansa ja vaikka Hesse ottaa itsensä hieman liian vakavasti, se on silti erittäin viihdyttävä ja antoisa lukukokemus – jopa keskiajantutkijalle.