Reima Välimäki
“Missä on jotakin, siellä on kaikki.” Tätä piispa Victricius Rouenilaisen (k. 407) reliikkejä koskevaa toteamusta lainasi Oslon yliopiston taidehistorian professori Lena Liepe juhlaluennollaan sen jälkeen, kun hänet oli palkittu järjestyksessä viidennellä Jarl Gallén -palkinnolla Helsingissä 2.12.2016.
Edesmenneen professori Jarl Gallénin nimeä kantava palkinto myönnetään tunnustuksena ansioituneelle tutkijalle, jonka tutkimus ja opetus käsittelee Pohjois-Euroopan keskiaikaa. Professori Lena Liepe on poikkeuksellisen laaja-alainen tutkija, joka on uudistanut keskiajan taidehistorian tutkimusta. Hän on käsitellyt laajoja sukupuolen ja ruumiin teemoja ja liikkunut sujuvasti eri lähdetyyppien välillä pyhimyspatsaista kirjakuvituksiin koko Pohjolan alueella Islannista Suomeen.
Palkinnonjakotilaisuuden yhteyteen oli järjestetty Thure Gallén Stiftelsen, Glossan, Historiska Föreningenin ja SKS:n yhteistyönä Changing Senses of Sacrality -konferenssi, joka käsitteli kahden päivän ajan pyhyyden, materian ja aistien muuttuvaa merkitystä eurooppalaisessa kulttuurissa keskiajalta uuden ajan alkuun.
Professori Liepen juhlaluento oli erinomainen päätös konferenssille, sillä se veti yhteen monia keskusteluja, joita konferenssin sessioissa oli käyty. Luento käsitteli reliikeille annettuja merkityksiä ja merkitysten muutosta keskiajalta nykyhetkeen. Juuri reliikeissä kietoutuvat kaikki materian ja pyhyyden yhteensovittamisen ongelmat. Ne muistuttivat ruumiin ylösnousemuksesta, säilyttivät itsessään osan jumalallisesta armosta, vaikka niissä eläneen pyhimyksen sielu katolisen teologian mukaan oli Taivaan iloissa. Samalla ne olivat todella paloja kuolleesta ruumiista.
Pyhimysten maalliset jäänteet olivat ajanlaskun ensimmäisistä vuosisadoista lähtien olennainen mutta kaikkea muuta kuin ristiriidaton osa kristillistä hartaudenharjoitusta, yhteisöjen identiteettiä ja kanssakäymistä. Varhaiset seurakunnat kokoontuivat marttyyrien haudoille, kirkot ja sääntökunnat taistelivat kuuluisien pyhimysten ruumiiden omistuksesta, ja kielloista huolimatta maallikot kantoivat pieniä reliikkejä mukanaan tuomassa suojelusta ja hyvää onnea.
Pyhien henkilöiden ruumiinosia kuvailtiin kultaa ja jalokiviä kalliimmiksi, ihaniksi ja hyvältä tuoksuviksi. Samalla niiden kauhistuttava, kuollut olemus järkytti ja kauhistutti. Ongelma ratkaistiin käärimällä ruumiinpalat todellisiin jalometalleihin ja -kiviin, reliikkiastioihin, jotka usein muistuttivat ihmisen ruumiinosia, ennen kaikkea käsiä ja päätä.
Neljään tällaiseen reliikkiastiaan, tarkemmin sanottuna kädenmuotoiseen astiaan, Liepe luennollaan keskittyi. Reliikkiastian ja sen sisältämän pyhäinjäännöksen suhde oli jo keskiajalla monimutkaisempi kuin olettaa saattaa. Päänmuotoisessa astiassa ei välttämättä ollut kalloa tai kallonosaa, vaan kenties useista eri ruumiinosista koottu kokoelma. Tällainen on muun muassa Turun tuomiokirkossa säilytetty piispa Henrikin tai kuningas Eerikin kallona pidetty reliikki.
Vastaavasti eräässä Kööpenhaminassa, Tanskan kansallismuseossa säilytettävässä ja 1100–1200-luvun taitteessa Kölnissä valmistetussa kädenmuotoisessa reliikkiastiassa ei suinkaan lepää käsi, vaan pala ihmisen jalan luusta. Skånelainen, tammesta valmistettu käsireliikkiastia lupaa siinä olevassa tekstissä, että se sisältää yhden 10 000 marttyyrin käsivarsista – mutta astiassa oleva luu on itse asiassa tämäkin reisiluusta. (Kyseistä reliikkiastiaa on käsitellyt myös Åbo Akademin tohtorikoulutettava Sofia Lahti viime vuonna ilmestyneessä artikkelissaan.)
Näissä ei välttämättä ole kyse huijauksista sanan nykyisessä merkityksessä tai reliikkien vaihtumisessa. Näyttää siltä, ettei reliikkien ja reliikkiastian suhde ollut täysin yksioikoinen: käden- tai päänmuotoinen astia oli miellyttävä ja käyttökelpoisempi osana liturgiaa kuin jokin muu ruumiinosa. Mutta kuten piispa Victricius totesi, osassa on läsnä kokonaisuus, ja astiassa saattoi siten olla kokonaan toinen ruumiinosa kuin mitä astian muoto antoi ymmärtää.
Reliikkien merkitys ei hävinnyt kun Skandinavian maat muuttivat luterilaisiksi. Uskonnollinen merkitys hävisi, mutta esimerkiksi yllä mainittu Kölnissä valmistettu reliikkiastia tulkittiin 1700–1800 -luvuilla norjalaiseksi reliikkiastiaksi, jossa on Pyhän Olavin reliikki. Vaikka tulkinta on tieteellisesti kumottu, perinne elää edelleen: 1800-luvulla reliikkiastian jäljennös ja itse reliikki siirrettiin Osloon Pyhän Olavin katoliseen kirkkoon, jossa se yhä on.
Nationalismin lisäksi reliikit joutuivat osaksi rationalismin ja valistuksen projektia, ja näytille näiden aatteiden monumenttiin eli museoon. Reliikkien kaltaisten esineiden näytteille asettelussa on tehty jopa pohjoismaisten museoiden välillä erilaisia ratkaisuja: reliikit voidaan säilyttää näkymättömissä, suljettuina astioihin kuten ne keskiajalla olivat. Yhtä hyvin ne voidaan ottaa esille, asettaa näkyville ristiriita astian ja sen sisältämän reliikin välillä. Kumpikin on ratkaisu on perusteltu eri näkökulmista.
Reliikkien esittelyssä museoissa on monia eettisiä kysymyksiä, liittyen niin ihmisjäänteiden kunnioittamiseen kuin reliikkien yhä jatkuvaan pyhäinjäännöksen statukseen katolisille uskoville. Näihin ongelmiin ollaan vasta heräämässä, ja ensi keväänä suomalaisilla maisteri- ja jatko-opiskelijoilla on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua teemaan professori Lena Liepen ohjaamalla tutkijakurssilla.