Kirsi Kanerva
Torstaina 12.1.2017 järjestetyssä Tieteiden yö -tapahtumassa Kirsi Kanerva ja Karolina Kouvola opastivat Glossan riimutyöpajassa kaikenikäisiä kiinnostuneita riimukirjoituksen saloihin. Riimuaakkosten tarkkaa syntyajankohtaa ei tunneta, mutta nykypäivänä tunnetuista riimukirjoituksista varhaisimmat ovat 100-luvulta jKr. Riimutyöpajassa tutustuttiin tarkemmin keskiaikaisiin riimukirjaimiin, joita käytettiin pohjolassa esimerkiksi kaupankäynnissä ja muussa yhteydenpidossa vielä 1100–1300-luvuilla, vaikka latinalaiset aakkosetkin oli jo omaksuttu.
Hieman edistyneemmille oli myös tarjolla ratkaistavaksi muinaisskandinaaviseen mytologiaan liittyviä kysymyksiä, joista kullekin oli annettu kolme vastausvaihtoehtoa. Seuraavassa käydään läpi kysymysten oikeat vastaukset ja kerrotaan hieman tarkemmin niiden taustalla vaikuttaneista tarinoista, jotka ovat löydettävissä keskiajan islantilaista mytologista ainesta sisältävissä lähteissä. Näitä ovat esimerkiksi Snorri Sturlusonin (1179–1241) nimiin luettu ja 1200-luvun alkupuolella koottu Proosa-Edda ja muinaiseen menneisyyteen ennen Islannin asuttamista (mikä tapahtui noin vuodesta 870 alkaen) sijoittuvat muinaissaagat, joita alettiin kirjoittaa ylös 1200-luvun lopulta alkaen, sekä Edda-runojen kokoelma, jonka pääkäsikirjoitus laadittiin vuoden 1270 tietämillä.
Edellä mainitut lähteet pohjautuvat kaikki vanhalle, myös kristinuskoa edeltävän ajan suulliselle perinteelle. Ne on kuitenkin kirjattu ylös vasta usea vuosisata sen jälkeen, kun islantilaiset olivat yhteisellä päätöksellä kääntyneet kristityiksi vuoden 999/1000 yleiskäräjillä. Niitä voidaankin pitää useista ajallisesti eri-ikäisistä kerrostumista koostuvina: niiden mytologinen aines on voinut välittyä kristinuskoa edeltävältä ajalta, mutta se voi sisältää myös kerrostumia ja piirteitä, jotka ovat tulleet osaksi mytologista kuvastoa vasta myöhemmin. Suurelta osin se, mitä muinaisskandinaavisesta, kristinuskoa edeltäneen ajan mytologiasta tiedetään ja mihin tässäkin yhteydessä viitataan, perustuu kuitenkin juuri edellä mainittujen lähteiden välittämään kuvaan.
* * *
Tieteiden yön ensimmäisessä mytologiapähkinässä kysyttiin, millä nimellä kutsuttiin Freyjan kaulakorua. Kysymyksen vastausvaihtoehdoissa vilahtivat takavuosien lentoliikennettä purkautumisellaan hankaloittanut tulivuori Eyjafjallajökull sekä kultarengasta tai -sormusta tarkoittava muinaisislanninkielinen sana gullhringr. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin Brísingamen, joka mainitaan esimerkiksi Edda-runossa Þrymskviða (suom. Thrymrin laulu). Runossa kerrotaan, miten Þrymr-niminen jättiläinen oli varastanut Þórrin Mjöllnir-vasaran ja lupasi palauttaa sen vain, jos saisi Freyjan puolisokseen. Freyja kieltäytyi kuitenkin kiivaasti, jolloin Þórr itse joutuu pukeutumaan morsiameksi ja lähtee jättiläisten maahan morsiusneitonaan skandinaavisen mytologian veijarihahmo Loki ja kaulassaan Freyjan Brísingamen. Jumalten osalta matka päättyy hyvin, sillä Freyjaksi pukeutunut Þórr saa vasaransa takaisin häälahjanaan ja iskee heti sen käsiinsä saatuaan Þrymrin ja tämän sukulaiset kuoliaaksi.
Siitä, miten Freyja korunsa alkujaan sai, kerrotaan myyttejä, historiaa ja taruja yhdistävässä saagassa Sörla þáttr eða Heðins saga ok Högna (suom. Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga), joka on säilynyt 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Flateyjarbók. Brísingamen oli saagan mukaan kääpiöiden tekemä koru, johon Freyja ihastui ja tahtoi saada sen omakseen. Kääpiöt suostuivat kuitenkin antamaan korun Freyjalle vain, jos tämä viettäisi yhden yön kerrallaan kunkin kääpiön kanssa. Freyja suostui kauppaan ja sai korunsa.
Myöhemmin Oðinn, joka tarinassa esitetään Freyjan rakastajana, kuulee asiasta ja määrää Lokin viemään korun Freyjalta ja tuomaan sen itselleen. Loki onnistuu pääsemään sisään Freyjan lukittuun tupaan tämän nukkuessa ja kähveltämään korun, koska muuttaa itsensä ensin kärpäseksi ja sitten kirpuksi. Korun saatuaan Oðinn asettaa Freyjalle ehdon, että tämä saa korunsa takaisin vain, jos nostattaa loitsuin ja kirouksin vihanpidon kahden sotapäälliköistä suurimman välille. Sota johtaa saarella 143 vuotta käytävään taisteluun, jossa kukin soturi kuolee mutta jatkaa sen jälkeen elävänä kuolleena taistelua joka ikinen yö aina siihen asti, kunnes kristityn Norjan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan (hallitsijana 995–1000) joukoissa oleva mies saapuu saarelle ja surmaa koko keskenään sotivien elävien kuolleiden joukon.
* * *
Toisessa kysymyksessä tiedusteltiin, kuka kolmesta annetusta vaihtoehdosta ei ollut Fárbauti-jättiläisen pojaksi kutsutun Lokin lapseksi mainittu. Oikea vastaus oli Oðinn, sillä Lokin kerrotaan olleen isä kuoleman valtakuntaa hallitsevalle Hel-jumalattarelle ja Fenrir-sudelle, jonka jumalat olivat kahlinneet kääpiöiden valmistamalla loitsitulla kahleella mutta joka kahlittaessa oli myös purrut irti Týr-jumalan käden. Fenrir pääsisi irti kahleistaan kun koittaisi viimeinen taistelu, jossa kunkin jumalan kohtalo sinetöitäisiin (Ragnarök). Silloin Fenrir surmaisi itsensä Óðinnin; tästä kertovat esimerkiksi Edda-runot Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) ja Vafþrúðnismál (suom. Vafthrudnirin runo) sekä Proosa-Eddan osio Gylfaginning (suom. Gylfin harhanäky).
Lokilla kerrotaan olleen myös muita lapsia, esimerkiksi maailmankäärme Jörmungandr, joka tunnetaan myös nimellä Miðgarðsormr. Proosa-Eddan mukaan Óðinn viskasi sen mereen, missä se kasvoi niin suureksi, että ulottui koko ihmisten maailman eli Miðgarðrin ympäri ja pystyi tarttumaan omaan häntäänsä. Ragnarökissä käärme kulkisi Fenririn rinnalla ja sylkisi myrkkyä ympäriinsä. Þórr surmaisi Jörmungandrin, mutta käärme sylkisi jumalan päälle myrkkyä niin, että yhdeksän askelta kuljettuaan tämä kaatuisi kuolleena maahan. Näiden Ragnarökiin osallistuvien lasten isän, Lokin, kerrotaan itse asiassa olleen myös äiti: Loki synnytti Óðinnin kahdeksanjalkaisen ratsun, Sleipnirin, houkuteltuaan tamman hahmossa jumalille linnoitusta rakentanutta jättiläistä avustaneen oriin, Svadilfarin, pois työn touhusta ja estettyään näin linnoituksen valmistumisen ajoissa. Loki pelasti tempullaan jumalat pulasta, sillä jos rakennustyö olisi valmistunut ajoissa, jumalat olisivat joutuneet antamaan kyseiselle sepälle palkaksi auringon ja kuun ja Freyjan hänen vaimokseen.
* * *
Kolmannessa kysymyksessä aiheena oli Oðinn: keneltä tämä oli saanut tietoa tulevaisuuden tapahtumista, kun vaihtoehtona olivat Sibylla, völva ja Fáfnir-lohikäärme. Näistä viimeksi mainittu lohikäärme Fáfnir kertoo kyllä tietoa tulevasta, mutta ei Oðinnille vaan Sigurðrille, sankarille, joka on juuri antanut miekallaan Fáfnirille kuolettavan iskun. Kuolinkamppailunsa aikana Fáfnir ehtii kertoa nuorelle Sigurðrille tämän kolkosta kohtalosta. Fáfnirin surmattuaan Sigurðr saa haltuunsa suuren kulta-aarteen, jonka Fáfnirin isä oli alkujaan saanut korvaukseksi jumalilta, kun nämä olivat surmanneet yhden Fáfnirin veljistä, saukonhahmoisen Ótrin. Fáfnir oli surmannut isänsä saadakseen aarteen haltuunsa, ja Sigurðr surmaa Fáfnirin kasvatusisänsä, lohikäärmeen veljen Reginnin pyynnöstä.
Kullan alkuperäinen omistaja, jolta Loki sen Óðinnin käskystä vei, oli kääpiö nimeltä Andvari, joka asetti kullan ylle myös kirouksen. Sille, joka kullan omistaisi, se olisi kuolemaksi, ja niin kävi myös Sigurðrille. Tarina on säilynyt 1200-luvun lopulla ylös kirjatussa mutta vanhemmalle suulliselle kertomapinteelle pohjautuvassa muinaissaagassa Völsunga saga. Fáfnirin surmasta kerrotaan myös Edda-runojen kokoelmassa, sen niin kutsutuissa sankarirunoissa (suom. Eddan sankarirunot). Vaihtoehdoista Sibylla taas oli monille tuttu näkijätär-oraakkeli, jonka juuret juontavat antiikin Kreikkaan saakka. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin völva, näkijätär, jonka Óðinn herättää manan majoilta Edda-runossa Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) kertomaan tulevasta. Völva kertoo Odinnille myös lähestyvästä viimeisestä taistelusta, jossa kaikki jumalat tulisivat kuolemaan, ennen kuin vajoaa takaisin maahan.
* * *
Viimeisessä kohdassa kysyttiin, mitä on ”Suttungrin sima”. Kyseessä ei olekaan mikään tavallinen olut tai sima vaan runoudessa käytetty kiertoilmaus eli kenninki, jolla viitattiin runolliseen innoitukseen, siis eräänlaiseen inspiraatioon. Ilmaisun taustalla on runouden siman synnystä kertova tarina, joka löytyy edellä mainitusta mytologista aineistoa sisältävän Proosa-Eddan osasta Skaldskáparmál. Tarina alkaa siitä, kun aasat (joihin kuuluivat esimerkiksi Óðinn ja Þórr) ja vaanit (esim. Freyja ja Freyr) olivat vielä sodassa keskenään mutta päättivät solmia rauhan ja sopia riitansa niin, että kaikki sylkivät samaan kuppiin. Tästä syljestä muovattiin Kvasir, joka oli niin viisas, että pystyi vastaamaan kaikkiin esitettyihin kysymyksiin. Kvasir kulki ympäriinsä ja opetti ja jakoi tietoaan muille. Kun hän saapui Fjalarr ja Galarr-nimisten kääpiöiden luokse, nämä surmasivat Kvasirin. He laskivat hänen verensä kolmeen astiaan ja sekoittivat vereen hunajaa, mistä syntyi runouden sima. Sitä juovasta tulisi runoilija ja oppinut. Jumalille kääpiöt kertoivat Kvasirin tukehtuneen omaan tietoonsa.
Myöhemmin Fjalarr ja Galarr surmasivat Gillingr-jättiläisen ja tämän suremaan jääneen lesken, minkä vuoksi pariskunnan poika Suttungr aikoi kostaa isänsä kuoleman. Henkensä puolesta pelkäävät kääpiöt tarjosivat Suttungrille isästään korvaukseksi runouden simaa, minkä Suttungr hyväksyi. Näin runouden simasta tuli siis Suttungrin simaa. Myöhemmin samainen sima joutui Óðinnin käsiin. Suttungr oli laittanut tyttärensä Gunnlöðin vahtimaan ja vartioimaan simaa, mutta Óðinn pääsi viekkaudella viettämään Gunnlödin kanssa kolme yötä. Joka yö Óðinn joi tyhjäksi yhden runouden simaa sisältävän astian niin, että kolmannen yön jälkeen hänellä oli kaikki sima hallussaan. Tämän jälkeen Óðinn muutti itsensä kotkan hahmoon ja pakeni paikalta. Suttungr huomasi varkauden, otti itsekin kotkan hahmon ja lähti ajamaan Óðinnia takaa. Aasat huomasivat lentäen palaavan kotkan ja asettivat astioita niin, että Óðinn saattoi sylkeä siemailemansa siman niihin. Suttungr oli kuitenkin Óðinnin kintereillä ja tämä joutui sylkemään osan simasta niin, etteivät aasat saaneet sitä astioihinsa. Tätä osaa kutsuttiin ”taidottoman runoilijan osaksi” (skáldfífla hlutr). Óðinn oli kuitenkin näin onnistunut tuomaan jumalille ja ihmisille runoilijan innoitusta antavan runouden siman.
Kiitokset kaikille innokkaille riimutyöpajan osallistujille!
Kirjallisuutta
Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.
Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.
Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky. [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911]. (Saatavilla myös Project Gutenbergissa.)
Heímir Pálsson (toim.). Snorri Sturluson: The Uppsala Edda DG 11 4to. Viking Society for Northern Research, University College London, 2012.
Neckel, Gustav (toim.). Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag, 1962.
Pulsiano, Phillip (toim.). Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland, 1993.
Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga. Suom. Sirpa Aalto, Alpo Honkapohja, Kirsi Kanerva, Eevastiina Korri, Karolina Kouvola, Ilkka Leskelä ja Philip Line. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.
Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. Lexikon der altnordischen Literatur. Stuttgart: Kröner, 2007.
Turville Petre, E. O. G. Myth and Religion of the North. The Religion of Ancient Scandinavia. London: Weidenfeld & Nicolson, 1964.
Lisätietoja riimuista ja niiden historiasta on luettavissa esimerkiksi täältä.