Sonja Hukantaival
Ilmestyksissään Pyhä Birgitta paheksui 1300-luvun ihmisten tapaa hakea taikataitoiselta apua saadakseen lapsia, rakkautta, tulevaisuuden ennustusta ja parannusta sairauksiin. Tällaisten uskomusten tarkempi dokumentointi ei kuitenkaan ollut Birgitan, eikä muidenkaan ajanjakson kirjoittajien, tavoitteena. Niinpä kun Turussa arkeologisella kaivauksella löytyy esimerkiksi 1300-luvulle ajoittuvan kahden asuintontin välisen rajahirren juureen ylösalaisin haudattu vuohenkallo, joudumme tulkinnoissamme pitkälti turvautumaan myöhempien aikojen vertailuaineistoon.
Uskonnon viralliseen oppijärjestelmään kuulumattomia uskomuksia ja tapoja kutsutaan usein kansanuskoksi. Nämä eivät ole vain kristinuskosta täysin erillisiä ilmiöitä, vaan myös esimerkiksi nykypäivänä suositut enkeliuskomukset ovat kansanuskoa. Suomalainen kansanusko on erittäin hyvin tunnettua 1800-luvun osalta ja jonkin verran dokumentoitu 1600- ja 1700-lukujen osalta. Tätä vanhemmat ajat ovat enimmäkseen hämärän peitossa. Keskiajalle ajoittuviin maakerroksiin kätkeytyy kuitenkin monenlaisia todisteita kansanuskoon luettavista tavoista. Aina silloin tällöin arkeologit kaivavat niitä ylös.
Yllä mainitsemani vuohenkallo löytyi jo vuonna 2006 Varhainen Turku -kaivausprojektin aikana. Kallo oli tuettu kivillä, jotta se pysyisi ylösalaisessa asennossaan. Sen asettelu viittasi siis tarkoitukselliseen toimintaan. Mikä voisi olla tämä tarkoitus? Arkeologit ovat tottuneet havaitsemaan ja dokumentoimaan maakerroksia sekä niissä olevia rakenteita ja esineitä, lähettämään näytteitä luonnontieteellisiä ajoituksia varten (tässä tapauksessa rajahirrestä tehtiin ns. dendrokronologinen ajoitus, joka perustuu puulustoihin), lähettämään luita ja kasvijäänteitä tunnistettaviksi näihin erikoistuneille tutkijoille (näin varmistettiin, että kallo kuului vuohelle) ja lopulta tulkitsemaan tästä kaikesta saatavaa tietoa. Tulkinnassa hyödynnetään myös muilla kulttuurintutkimuksen aloilla tehtyä tutkimusta ja, kuten mainitsin, vertailuaineistoa muilta ajanjaksoilta.
Ympäri maailmaa, eri kulttuureissa, asioiden tekeminen tai kääntäminen nurin päin liittyy usein toimintaan, jossa kommunikoidaan tuonpuoleisen maailman kanssa. Tämä on ollut tunnettua myös suomalaisessa kansanuskossa. Lisäksi nykyisen Suomen alueella jo 1600-luvun noituus- ja taikuusoikeudenkäynneissä ilmenee, että jonkin rajan yhteyteen haudatun kallon on uskottu luovan tälle rajalle tuonpuoleisen ”rajavartijan”. Tämän vartijan oli tarkoitus suojella rajaa niin varkailta kuin noituudeltakin. Vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta, että tontinrajalle asetetulla vuohenkallolla on ollut jokin samantapainen merkitys.
Kyseinen ”tuonpuoleinen rajavartijavuohi” suojeli tontinrajaansa aivan Turun tuomiokirkon vieressä, nykyisen Rothoviuksenkadun alla. Usein näkee väitettävän, että keskiajalla kirkko olisi ollut kansanuskoa kohtaan suhteellisen suvaitsevainen, ainakin verrattaessa 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaan. Voimallisena keskuksena kirkko (ja sitä ympäröivä kirkkomaa) on kuitenkin todistetusti houkutellut kansanuskon harjoittajia myöhemminkin. Kirkkoon on esimerkiksi käyty kätkemässä pienoisarkkuun pantu sammakko osana noituuden vastataikaa. Tämä on todennäköisesti tapahtunut ilman kirkonihmisten hyväksyntää ja suostumusta.
Rajahirren vartijavuohi kuuluu kuitenkin todennäköisemmin sellaiseen kotitaloustaikuuteen, johon kirkko ei juuri kiinnittänyt huomiota vielä keskiajalla. Pyhän Birgitan esimerkki osoittaa, että tämäntyyppisiä tapoja kyllä paheksuttiin, mutta ilmeisesti ei niin voimakkaasti, ettei aivan kirkon vieressä olisi voinut perinnettä jatkaa.
Pikkuhiljaa lisääntyvän arkeologisen aineiston valossa voimme lähitulevaisuudessa saada paljonkin uutta tietoa keskiajan ihmisten maailmankuvasta nykyisen Suomen alueella.
Kirjoittaja väitteli loppuvuonna 2016 kansanuskoon kuuluvista rituaalisista rakennuskätköistä. Parhaillaan hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa ”Keskiajan sarastaessa: Turun Koroisten 1200-luvun piispanistuin ja kristillinen kulttuuri Suomessa” ja suunnittelee väitöskirjan jälkeistä tutkimusprojektia kansanuskon arkeologiaan liittyen.
Lue lisää:
Hukantaival, S., ‘For a witch cannot cross such a threshold!’ – Building concealment traditions in Finland c. 1200–1950. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXIII. Turku: SKAS 2016. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-67329-9-2
Hukantaival, S., Frogs in miniature coffins from churches in Finland – Folk magic in Christian holy places. Mirator 16 (2015): 192–220. http://www.glossa.fi/mirator/pdf/i-2015/frogsinminiaturecoffins.pdf
Hukantaival, S., Finding folk religion – An archaeology of ‘strange’ behavior. Folklore: Electronic Journal of Folklore 55 (2013): 99–124. http://www.folklore.ee/folklore/vol55/hukantaival.pdf