Glossan hallitus esittäytyy, osa 2

Glossan hallitus ja puheenjohtaja valittiin jälleen syyskokouksessa 1.12.2016. Järjestäytymiskokouksessa 19.1.2017 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2017 on:

Reima Välimäki, FT (TY), puheenjohtaja
Kirsi Kanerva, FT (TY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Katja Fält, FT (JY)
Lauri Leinonen, FM (HY)
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY), tiedottaja
Marika Räsänen, FT (TY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Anu Lahtinen, FT, dos. (TY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY)

Seuraavassa, kaksiosaisen jutun jälkimmäisessä osassa Glossan hallitus esittäytyy omin sanoin.

Maria Kallio
Aloitin Glossan hallituksessa vuonna 2013 ja tällä hetkellä toimin Dies Medievales -konferenssivastaavana.

Maria Kallio
Maria Kallio

Väitöskirjani ”Kirjoitettu menneisyys – keskiaikaiset kopiokirjat Turun tuomiokapitulin yhteisöllisenä muistina” käsittelee Turusta säilyneitä keskiaikaisia kopiokirjoja sekä niiden käyttöä ja merkitystä hiippakunnallisena muistina. Tutkimukselliset kiinnostuksenkohteeni liittyvät laajasti keskiajan kirjalliseen kulttuuriin. Erityisesti asiakirjat, käsikirjoitukset, vanhat käsialat, vesileimat sekä kirjahistoria laajemmin ovat mieluisaa tutkittavaa.

Tällä hetkellä työskentelen ylitarkastajana Kansallisarkistossa READ (Recognition and Enrichment of Archival Documents) -hankkeessa, jossa kehitetään käsinkirjoitetun tekstin automaattista tunnistusta. Saan siis päivittäin työskennellä vanhojen käsialojen parissa!

Anu Lahtinen
Olen pitkän linjan Glossa-aktiivi, toimin viime vuosikymmenellä pitkään yhdistyksen puheenjohtajana. Tällä hetkellä olen hallituksen varajäsen ja koetan kantaa korteni kekoon muun muassa yliopistoyhteistyössä.

Olen Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja erityisalaani on Suomen ja Pohjoismaiden myöhäiskeskiajan ja 1500-luvun historia. Väittelin naisten toimijuudesta Flemingin sukupiirissä ja olen julkaissut artikkeleita myöhäiskeskiajan eliitistä, sen verkostoista, perhesuhteista ja koulutuksesta. Viime vuosina olen tutkinut melko paljon myös myöhempien vuosisatojen historiaa, mutta aikakaudesta riippumatta sukupuolihistoria ja sosiaalihistoria ovat tärkeitä kiinnostuksenkohteita.  Minua kiinnostaa laaja-alaisesti kehittää historiatieteen kenttää ja tukea sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa.

Professorin sijaisuuden lisäksi tehtäviini kuuluu Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajan työ sekä Tilaushistoriakeskuksen hallituksen puheenjohtajuus, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole.

Lauri Hirvonen
Lauri Hirvonen

Lauri Hirvonen
Olen ollut mukana Glossan hallituksessa vuodesta 2013. Viimevuosina olen toiminut taloudenhoitajana. Valmistelen Helsingin yliopistossa väitöskirjaa pyhän Erikin (k. 1160)  pyhimyselämäkerran käsikirjoitustradition kehityksestä ja leviämisestä. Sen ohella olen mukana Suomen Rooman instituutin tutkimushankkeessa, joka tutkii aikakäsitystä keskiajan Roomassa. Lisäksi olen tietokanta-asiantuntijana Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan Säätiötutkimushankkeessa, jossa selvitetään säätiöiden myöntämän rahoituksen vaikutusta Suomen tieteelle itsenäisyyden aikana. Vapaa-aikani kuluu levyjen keräilyn sekä jalkapallon seuraamisen merkeissä.

Lauri Leinonen
Olen Glossan hallituksessa nyt ­kuudetta vuotta. Olen toiminut aiemmin Glossae-lehden parissa taittajana ja toimituskunnan jäsenenä sekä hallituksessa varainhoitajana ja jäsensihteerinä. Nykyään istun järjestön hallituksessa tavallisena jäsenenä.

Teen tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaani keskiaikaisesta kirjanjulkaisusta, minkä lisäksi työskentelen tutkijana Kansallisarkiston Diplomatarium Fennicum –projektissa pääasiallisena vastuualueenani tietokannan sisällön ja työkalujen kehittäminen. Tutkimusintresseihini on alkanut enenevissä määrin liittyä modernien tietokoneavusteisten menetelmien hyödyntäminen tutkimuksen teossa. Muutoin keskeisimmät kiinnostuksen kohteeni liittyvät kulttuuri- ja kirjahistoriaan hyvinkin laajalti – kirjanjulkaisun verkostoista ja inkunaabelitutkimuksesta aina 1000-luvun Etelä-Italiaan normanneihin ja muslimeihin.

Vapaa-aikani kuluu nykyään paljolti lapsellisesti seitsenkuisen tyttäreni kanssa puuhaillen, mutta myös sekalaisen urheilun ja kulttuurin, erityisesti musiikin ja kirjallisuuden, parissa.

Leena Enqvist
Olen toiminut Glossan hallituksessa erilaisissa tehtävissä vuodesta 2012 alkaen: jäsenenä, sihteerinä (2013) ja puheenjohtajana (vuonna 2014). Nykyisessä hallituksessa olen varajäsen. Teen väitöskirjaa kirkkohistorian osastolla Helsingin yliopistossa. Työssäni tutkin lukemista keskiaikaisissa birgittalaisluostareissa, erityisesti lukemisen ohjailua yhteisöllisen ja yksityisen lukemisen konteksteissa. Keskiaika on kiinnostanut minua kouluajoista asti, erityisesti sen kirjallisuus, taide, musiikki ja uskonnollisen elämän muodot. Vapaa-ajalla sydäntäni lähellä ovat muun muassa maailmankirjallisuus, (klassinen) musiikki, museoissa haahuilu sekä salainen paheeni kirjontatyöt.

Leena Enqvist ja Olli Lampinen-Enqvist
Leena Enqvist ja Olli Lampinen-Enqvist

Olli Lampinen-Enqvist
Olen Glossan hallituksessa mukana neljättä ja sihteerinä kolmatta vuotta. Toimitan myös Glossae-blogia, eli minuun kannattaa olla yhteydessä juttuideoiden tiimoilta.

Teen Helsingin yliopistossa kirkkohistorian väitöskirjaa 1300-luvun englantilaisten mystikkojen Richard Rollen, Walter Hiltonin ja anonyymin Cloud of Unknowing -kirjoittajan opasteksteistä kontemplatiiviseen elämään. Tarkastelen erityisesti kirjoittajien ja tekstien pyrkimyksiä vaikuttaa lukijaan ja perustella auktoriteettiaan. Olen yleisemminkin kiinnostunut keskiaikaisesta kirjallisuudesta, sen välittämistä arvioista ja tavoista tehdä asioita tekstillä.

Kun en tee töitä tai kotitöitä, luen kaunokirjallisuutta snobistisesti, kulutan musiikkia sangviinis-koleerisesti ja pelaan liikaa tietokonepelejä. Parasta on Kate Bush, Thomas Mann, tweed ja Buffy, vampyyrintappaja.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Glossan hallitus esittäytyy, osa 1

Glossan hallitus ja puheenjohtaja valittiin jälleen syyskokouksessa 1.12.2016. Järjestäytymiskokouksessa 19.1.2017 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2017 on:

Reima Välimäki, FT (TY), puheenjohtaja
Kirsi Kanerva, FT (TY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Katja Fält, FT (JY)
Lauri Leinonen, FM (HY)
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY), tiedottaja
Marika Räsänen, FT (TY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Anu Lahtinen, FT, dos. (TY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY)

Seuraavassa (kaksiosaisessa) jutussa Glossan hallitus esittäytyy omin sanoin.

 
Reima Välimäkireimaprofile_aca
Jatkan Glossan hallituksen puheenjohtajana nyt kolmatta vuotta. Puheenjohtaja vastaa yhdistyksen hallinnon kokonaisuudesta ja valmistelee kokoukset yhdessä varapuheenjohtajan, sihteerin ja taloudenhoitajan kanssa. Tarvittaessa puheenjohtaja edustaa yhdistyksen ääntä ulospäin, mutta hallinnollisesti hän on primus inter pares.

Väittelin inkvisiittori Petrus Zwickeristä ja myöhäiskeskiaikaisen harhaoppisuuden vainosta Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta syksyllä 2016. Tällä hetkellä jaan aikani Suomen Rooman-instituutin säätiön asiamiehen tehtävien ja tutkimuksen välillä. Jatkan inkvisiittoreiden ja kerettiläisten parissa, ja olen mukana kehittämässä latinankielisten tekstien tietokoneavusteista tekijäntunnistusta. Käynnissä on myös pienempi tutkimushanke Turun kirkkoherra Thomas Laurentiin vierailusta Tübingeniin 1580-luvulla.

Vapaa-aikanani harjoittelen ja ohjaan kamppailulajeja. Myös yhdistystoiminta on aina kuulunut harrastuksiini. Matkailen mieluiten Italiassa ja Saksassa, joiden molempien kulttuurit ovat lähellä sydäntäni.

Jenni KuulialaJenni
Olen pitkäaikainen Glossan hallituksen jäsen; tänä vuonna toimin varajäsenenä. Työskentelen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa historian oppiaineessa. Olen parhaillaan viimeistelemässä monografiaa pyhimysten fyysisen heikkouden tulkinnasta myöhäiskeskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa ja samalla aloittamassa tutkimushanketta parantamisen yhteisöllisistä ulottuvuuksista myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Erikoisalaani on siis lääketieteen sosiaalihistoria ja erityisesti olen kiinnostunut sairauden, vammaisuuden ja ”normaalin” yhteiskunnallisista määritelmistä. Vedän lisäksi syksyllä 2017 alkavaa, Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta ”Vammaisuuden vaiettu historia. Identiteetti, osallisuus ja yhteiskunta”. Toimin myös Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies -tutkimuskeskuksen johtokunnan jäsenenä ja tiedottajana.

Vapaa-ajallani harrastan muun muassa laulamista, koiria ja enemmän tai vähemmän satunnaista urheilua. Silloin kun on mahdollista, matkustan Italiaan tai Britanniaan.

Sanna Supponen
bty
Olen ensimmäistä vuottani mukana Glossan hallituksessa varajäsenenä. Teen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa yleiseen historiaan ja siinä ohessa työskentelen tutkimusavustajana kirkkohistorian osastolla Teologisessa tiedekunnassa. Oma tutkimukseni koskee Linköpingin kaniikin, maisteri Mathiaksen (k. n. 1350) teosta Alphabetum distinccionum, joka on eräänlainen Raamattu-tietosanakirja. Väitöskirjassani tavoitteena on rekonstruoida ainoastaan fragmentteina säilyneen teoksen sisältöä ja rakennetta sekä tarkastella sen kontekstia ja käyttöä. Erityisesti minua kiinnostavat käsikirjoitustutkimus, saarnakäsikirjat ja tietokantojen hyödyntäminen tutkimuksen välineenä. Vapaa-ajalla kulutan laidasta laitaan musiikkia, kulttuuria ja kirjallisuutta.

Katja FältKatjaF_Glossa_kuva
Toimin kolmatta vuotta Glossan hallituksen rivijäsenenä. Tutkin keskiajan taidetta ja olen väitellyt vuonna 2012 Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta (nykyään musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos). Väitöksessäni tutkin Suomen keskiajan ns. ei-ammattimaisten kirkkomaalareiden tekemiä maalauksia visuaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Nykyiset tutkimusintressini suuntautuvat muun muassa keskiaikaiseen kärsimysmystiikkaan ja kuolemaan, sukupuolen representaatioihin sekä medievalismiin.

Muutoin elämässä kivoja asioita ovat hyvä ruoka, laadukas tv- ja elokuvaviihde, raskas musiikki ja ystävät.

 

Karolina KouvolaKarolina
Glossan hallituksessa on vierähtänyt jo neljä vuotta, ja viides vuosi sekä samalla kolmas vuosi tiedottajana on alkamassa. Jos siis tiedät todella mielenkiintoisen keskiaikaisen tapahtuman tai uutisen, jota et ole vielä nähnyt Glossan sähköpostilistalla, Facebookissa tai Twitterissä, laita minulle asiasta viestiä!

Teen Helsingin yliopistossa uskontotieteen väitöskirjaa kalevalaisen loitsurunon yhteyksistä lähialueiden kulttuureihin, pääasiassa Skandinaviaan. Minua kiinnostaa myös metodologia eli se, miten voimme löytää piirteitä 1800-luvulla talteen kerätystä runoaineistosta aina viikinkiajalle saakka. Yliopistomaailman lisäksi olen yleistajuistanut historiaa museomaailmassa lähes kymmenen vuoden ajan.

Vapaa-ajan käytän pääasiassa nollaamalla ajatuksia salilla rautaa pumpaten tai taistellen lohikäärmeitä vastaan tietokonepelien kuvitelluissa maailmoissa.

Marika RäsänenMarika
Olen ollut mukana Glossan hallituksessa rivijäsenenä tammikuusta 2015 lähtien. Tavoitteeni hallituksessa on pyrkiä työskentelemään sen eteen, että Glossa saisi entistä vahvemman jalansijan suomalaisessa keskiajan tutkimuksessa ja yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikuttajana. Viime aikoina olen kuitenkin päässyt osallistumaan toimintaan vain harvakseltaan, koska asun Ranskassa (vielä kesään 2017 asti) ja työskentelen vierailevana tutkijana Poitiers’n yliopiston keskiajan tutkimuskeskuksessa (CESCM).

Väittelin vuonna 2013 Turun yliopistosta Tuomas Akvinolaisen varhaisesta pyhimyskultista Italiassa. Sen jälkeen olen jatkanut Tuomas-tutkimuksiani tarkastellen kulttia hieman eri aikoina ja erilaisissa poliittis-uskonnollisissa konteksteissa. Vuoden 2015 alusta olen johtanut Koneen Säätiön rahoittamaa tieteellis-taiteellista hanketta, jonka tutkijat ja taiteilijat pohtivat Tuomaan juhlapäivien liturgian kokemuksellisuutta ennen ja nyt. Aloitin juuri Turku Institute for Advanced Studiesissa postdoc-tutkijana. Projektini käsittelee pyhimysreliikkien käyttöä uskovia yhdistävänä ja erottavana tekijänä lännen suuren skisman (1378–1418) seurauksena.

Tällä hetkellä aktiivisin harrastukseni on Ranskaan ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen. Monta linnaa ja luostaria olen jo nähnyt. Seuraavalla koulun loma-aikaan ajoitetulla matkalla haaveilen pääseväni tyttäreni mukana ratsastusvaellukselle entisiin kataarikyliin. Jos luen muuta kuin töihin liittyvää, osuu valintani yleensä ”kevytkirjallisuuteen” (esim. rikosromaanit). Annan tämän paheen itselleni anteeksi sillä verukkeella, että luen hömppäni aina alkuperäiskielillä.

Kirsi Kanerva
Olen ollut Glossan toiminnassa mukana vuodesta 2012 ja varapuheenjohtajana vuodesta 2014 saakka.

Omassa tutkimuksessani olen keskittynyt tunteiden ja kuoleman historiaan keskiajan Skandinaviassa ja tarkastellut useammassa yhteydessä myös islantilaisessa saagakirjallisuudessa tavattavia eläviä kuolleita ilmiönä. Väitöskirjassani käsittelin keskiajan (n. 12001400) islantilaisia käsityksiä tunteista ja yliluonnollisesta. Aineistonani olivat 1200-luvulla ja 1300-luvun alkupuolella kirjoitetut islantilaissaagat. Nykyisessä tutkimuksessani tarkastelen itsemurhaan kohdistettuja asenteita, käsityksiä ja normeja ja niissä tapahtuneita muutoksia Islannissa n. 11001400. Aineistoni koostuu keskiajan islantilaisista saagoista, laeista, annaaleista ja latinankielisten pyhimyselämänkertojen kansankielisistä käännöksistä, joita on tuotettu Islannissa tarkastelemieni vuosisatojen aikana.

Kun aikaa keskiajalta ja saagoilta jää, harrastan esimerkiksi nykykirjallisuutta ja -elokuvia, lenkkeilen, suunnittelen ja toteutan pienimuotoista puutarhaviljelyä ja rentoudun seuraamalla television tarjoamia eurooppalaisia murhamysteereitä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Riimuja ja mytologiapähkinöitä Tieteiden yössä

Kirsi Kanerva

Torstaina 12.1.2017 järjestetyssä Tieteiden yö -tapahtumassa Kirsi Kanerva ja Karolina Kouvola opastivat Glossan riimutyöpajassa kaikenikäisiä kiinnostuneita riimukirjoituksen saloihin. Riimuaakkosten tarkkaa syntyajankohtaa ei tunneta, mutta nykypäivänä tunnetuista riimukirjoituksista varhaisimmat ovat 100-luvulta jKr. Riimutyöpajassa tutustuttiin tarkemmin keskiaikaisiin riimukirjaimiin, joita käytettiin pohjolassa esimerkiksi kaupankäynnissä ja muussa yhteydenpidossa vielä 1100–1300-luvuilla, vaikka latinalaiset aakkosetkin oli jo omaksuttu.

Hieman edistyneemmille oli myös tarjolla ratkaistavaksi muinaisskandinaaviseen mytologiaan liittyviä kysymyksiä, joista kullekin oli annettu kolme vastausvaihtoehtoa. Seuraavassa käydään läpi kysymysten oikeat vastaukset ja kerrotaan hieman tarkemmin niiden taustalla vaikuttaneista tarinoista, jotka ovat löydettävissä keskiajan islantilaista mytologista ainesta sisältävissä lähteissä. Näitä ovat esimerkiksi Snorri Sturlusonin (1179–1241) nimiin luettu ja 1200-luvun alkupuolella koottu Proosa-Edda ja muinaiseen menneisyyteen ennen Islannin asuttamista (mikä tapahtui noin vuodesta 870 alkaen) sijoittuvat muinaissaagat, joita alettiin kirjoittaa ylös 1200-luvun lopulta alkaen, sekä Edda-runojen kokoelma, jonka pääkäsikirjoitus laadittiin vuoden 1270 tietämillä.

Edellä mainitut lähteet pohjautuvat kaikki vanhalle, myös kristinuskoa edeltävän ajan suulliselle perinteelle. Ne on kuitenkin kirjattu ylös vasta usea vuosisata sen jälkeen, kun islantilaiset olivat yhteisellä päätöksellä kääntyneet kristityiksi vuoden 999/1000 yleiskäräjillä. Niitä voidaankin pitää useista ajallisesti eri-ikäisistä kerrostumista koostuvina: niiden mytologinen aines on voinut välittyä kristinuskoa edeltävältä ajalta, mutta se voi sisältää myös kerrostumia ja piirteitä, jotka ovat tulleet osaksi mytologista kuvastoa vasta myöhemmin. Suurelta osin se, mitä muinaisskandinaavisesta, kristinuskoa edeltäneen ajan mytologiasta tiedetään ja mihin tässäkin yhteydessä viitataan, perustuu kuitenkin juuri edellä mainittujen lähteiden välittämään kuvaan.

* * *

Tieteiden yön ensimmäisessä mytologiapähkinässä kysyttiin, millä nimellä kutsuttiin Freyjan kaulakorua. Kysymyksen vastausvaihtoehdoissa vilahtivat takavuosien lentoliikennettä purkautumisellaan hankaloittanut tulivuori Eyjafjallajökull sekä kultarengasta tai -sormusta tarkoittava muinaisislanninkielinen sana gullhringr. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin Brísingamen, joka mainitaan esimerkiksi Edda-runossa Þrymskviða (suom. Thrymrin laulu). Runossa kerrotaan, miten Þrymr-niminen jättiläinen oli varastanut Þórrin Mjöllnir-vasaran ja lupasi palauttaa sen vain, jos saisi Freyjan puolisokseen. Freyja kieltäytyi kuitenkin kiivaasti, jolloin Þórr itse joutuu pukeutumaan morsiameksi ja lähtee jättiläisten maahan morsiusneitonaan skandinaavisen mytologian veijarihahmo Loki ja kaulassaan Freyjan Brísingamen. Jumalten osalta matka päättyy hyvin, sillä Freyjaksi pukeutunut Þórr saa vasaransa takaisin häälahjanaan ja iskee heti sen käsiinsä saatuaan Þrymrin ja tämän sukulaiset kuoliaaksi.

Siitä, miten Freyja korunsa alkujaan sai, kerrotaan myyttejä, historiaa ja taruja yhdistävässä saagassa Sörla þáttr eða Heðins saga ok Högna (suom. Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga), joka on säilynyt 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Flateyjarbók. Brísingamen oli saagan mukaan kääpiöiden tekemä koru, johon Freyja ihastui ja tahtoi saada sen omakseen. Kääpiöt suostuivat kuitenkin antamaan korun Freyjalle vain, jos tämä viettäisi yhden yön kerrallaan kunkin kääpiön kanssa. Freyja suostui kauppaan ja sai korunsa.

Myöhemmin Oðinn, joka tarinassa esitetään Freyjan rakastajana, kuulee asiasta ja määrää Lokin viemään korun Freyjalta ja tuomaan sen itselleen. Loki onnistuu pääsemään sisään Freyjan lukittuun tupaan tämän nukkuessa ja kähveltämään korun, koska muuttaa itsensä ensin kärpäseksi ja sitten kirpuksi. Korun saatuaan Oðinn asettaa Freyjalle ehdon, että tämä saa korunsa takaisin vain, jos nostattaa loitsuin ja kirouksin vihanpidon kahden sotapäälliköistä suurimman välille. Sota johtaa saarella 143 vuotta käytävään taisteluun, jossa kukin soturi kuolee mutta jatkaa sen jälkeen elävänä kuolleena taistelua joka ikinen yö aina siihen asti, kunnes kristityn Norjan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan (hallitsijana 995–1000) joukoissa oleva mies saapuu saarelle ja surmaa koko keskenään sotivien elävien kuolleiden joukon.

* * *

Toisessa kysymyksessä tiedusteltiin, kuka kolmesta annetusta vaihtoehdosta ei ollut Fárbauti-jättiläisen pojaksi kutsutun Lokin lapseksi mainittu. Oikea vastaus oli Oðinn, sillä Lokin kerrotaan olleen isä kuoleman valtakuntaa hallitsevalle Hel-jumalattarelle ja Fenrir-sudelle, jonka jumalat olivat kahlinneet kääpiöiden valmistamalla loitsitulla kahleella mutta joka kahlittaessa oli myös purrut irti Týr-jumalan käden. Fenrir pääsisi irti kahleistaan kun koittaisi viimeinen taistelu, jossa kunkin jumalan kohtalo sinetöitäisiin (Ragnarök). Silloin Fenrir surmaisi itsensä Óðinnin; tästä kertovat esimerkiksi Edda-runot Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) ja Vafþrúðnismál (suom. Vafthrudnirin runo) sekä Proosa-Eddan osio Gylfaginning (suom. Gylfin harhanäky).

Lokilla kerrotaan olleen myös muita lapsia, esimerkiksi maailmankäärme Jörmungandr, joka tunnetaan myös nimellä Miðgarðsormr. Proosa-Eddan mukaan Óðinn viskasi sen mereen, missä se kasvoi niin suureksi, että ulottui koko ihmisten maailman eli Miðgarðrin ympäri ja pystyi tarttumaan omaan häntäänsä. Ragnarökissä käärme kulkisi Fenririn rinnalla ja sylkisi myrkkyä ympäriinsä. Þórr surmaisi Jörmungandrin, mutta käärme sylkisi jumalan päälle myrkkyä niin, että yhdeksän askelta kuljettuaan tämä kaatuisi kuolleena maahan. Näiden Ragnarökiin osallistuvien lasten isän, Lokin, kerrotaan itse asiassa olleen myös äiti: Loki synnytti Óðinnin kahdeksanjalkaisen ratsun, Sleipnirin, houkuteltuaan tamman hahmossa jumalille linnoitusta rakentanutta jättiläistä avustaneen oriin, Svadilfarin, pois työn touhusta ja estettyään näin linnoituksen valmistumisen ajoissa. Loki pelasti tempullaan jumalat pulasta, sillä jos rakennustyö olisi valmistunut ajoissa, jumalat olisivat joutuneet antamaan kyseiselle sepälle palkaksi auringon ja kuun ja Freyjan hänen vaimokseen.

* * *

Kolmannessa kysymyksessä aiheena oli Oðinn: keneltä tämä oli saanut tietoa tulevaisuuden tapahtumista, kun vaihtoehtona olivat Sibylla, völva ja Fáfnir-lohikäärme. Näistä viimeksi mainittu lohikäärme Fáfnir kertoo kyllä tietoa tulevasta, mutta ei Oðinnille vaan Sigurðrille, sankarille, joka on juuri antanut miekallaan Fáfnirille kuolettavan iskun. Kuolinkamppailunsa aikana Fáfnir ehtii kertoa nuorelle Sigurðrille tämän kolkosta kohtalosta. Fáfnirin surmattuaan Sigurðr saa haltuunsa suuren kulta-aarteen, jonka Fáfnirin isä oli alkujaan saanut korvaukseksi jumalilta, kun nämä olivat surmanneet yhden Fáfnirin veljistä, saukonhahmoisen Ótrin. Fáfnir oli surmannut isänsä saadakseen aarteen haltuunsa, ja Sigurðr surmaa Fáfnirin kasvatusisänsä, lohikäärmeen veljen Reginnin pyynnöstä.

Kullan alkuperäinen omistaja, jolta Loki sen Óðinnin käskystä vei, oli kääpiö nimeltä Andvari, joka asetti kullan ylle myös kirouksen. Sille, joka kullan omistaisi, se olisi kuolemaksi, ja niin kävi myös Sigurðrille. Tarina on säilynyt 1200-luvun lopulla ylös kirjatussa mutta vanhemmalle suulliselle kertomapinteelle pohjautuvassa muinaissaagassa Völsunga saga. Fáfnirin surmasta kerrotaan myös Edda-runojen kokoelmassa, sen niin kutsutuissa sankarirunoissa (suom. Eddan sankarirunot). Vaihtoehdoista Sibylla taas oli monille tuttu näkijätär-oraakkeli, jonka juuret juontavat antiikin Kreikkaan saakka. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin völva, näkijätär, jonka Óðinn herättää manan majoilta Edda-runossa Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) kertomaan tulevasta. Völva kertoo Odinnille myös lähestyvästä viimeisestä taistelusta, jossa kaikki jumalat tulisivat kuolemaan, ennen kuin vajoaa takaisin maahan.

* * *

Viimeisessä kohdassa kysyttiin, mitä on ”Suttungrin sima”. Kyseessä ei olekaan mikään tavallinen olut tai sima vaan runoudessa käytetty kiertoilmaus eli kenninki, jolla viitattiin runolliseen innoitukseen, siis eräänlaiseen inspiraatioon. Ilmaisun taustalla on runouden siman synnystä kertova tarina, joka löytyy edellä mainitusta mytologista aineistoa sisältävän Proosa-Eddan osasta Skaldskáparmál. Tarina alkaa siitä, kun aasat (joihin kuuluivat esimerkiksi Óðinn ja Þórr) ja vaanit (esim. Freyja ja Freyr) olivat vielä sodassa keskenään mutta päättivät solmia rauhan ja sopia riitansa niin, että kaikki sylkivät samaan kuppiin. Tästä syljestä muovattiin Kvasir, joka oli niin viisas, että pystyi vastaamaan kaikkiin esitettyihin kysymyksiin. Kvasir kulki ympäriinsä ja opetti ja jakoi tietoaan muille. Kun hän saapui Fjalarr ja Galarr-nimisten kääpiöiden luokse, nämä surmasivat Kvasirin. He laskivat hänen verensä kolmeen astiaan ja sekoittivat vereen hunajaa, mistä syntyi runouden sima. Sitä juovasta tulisi runoilija ja oppinut. Jumalille kääpiöt kertoivat Kvasirin tukehtuneen omaan tietoonsa.

Myöhemmin Fjalarr ja Galarr surmasivat Gillingr-jättiläisen ja tämän suremaan jääneen lesken, minkä vuoksi pariskunnan poika Suttungr aikoi kostaa isänsä kuoleman. Henkensä puolesta pelkäävät kääpiöt tarjosivat Suttungrille isästään korvaukseksi runouden simaa, minkä Suttungr hyväksyi. Näin runouden simasta tuli siis Suttungrin simaa. Myöhemmin samainen sima joutui Óðinnin käsiin. Suttungr oli laittanut tyttärensä Gunnlöðin vahtimaan ja vartioimaan simaa, mutta Óðinn pääsi viekkaudella viettämään Gunnlödin kanssa kolme yötä. Joka yö Óðinn joi tyhjäksi yhden runouden simaa sisältävän astian niin, että kolmannen yön jälkeen hänellä oli kaikki sima hallussaan. Tämän jälkeen Óðinn muutti itsensä kotkan hahmoon ja pakeni paikalta. Suttungr huomasi varkauden, otti itsekin kotkan hahmon ja lähti ajamaan Óðinnia takaa. Aasat huomasivat lentäen palaavan kotkan ja asettivat astioita niin, että Óðinn saattoi sylkeä siemailemansa siman niihin. Suttungr oli kuitenkin Óðinnin kintereillä ja tämä joutui sylkemään osan simasta niin, etteivät aasat saaneet sitä astioihinsa. Tätä osaa kutsuttiin ”taidottoman runoilijan osaksi” (skáldfífla hlutr). Óðinn oli kuitenkin näin onnistunut tuomaan jumalille ja ihmisille runoilijan innoitusta antavan runouden siman.

Kiitokset kaikille innokkaille riimutyöpajan osallistujille!


Kirjallisuutta

Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.

Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky. [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911]. (Saatavilla myös Project Gutenbergissa.)

Heímir Pálsson (toim.). Snorri Sturluson: The Uppsala Edda DG 11 4to. Viking Society for Northern Research, University College London, 2012.

Neckel, Gustav (toim.). Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag, 1962.

Pulsiano, Phillip (toim.). Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland, 1993.

Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga. Suom. Sirpa Aalto, Alpo Honkapohja, Kirsi Kanerva, Eevastiina Korri, Karolina Kouvola, Ilkka Leskelä ja Philip Line. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. Lexikon der altnordischen Literatur. Stuttgart: Kröner, 2007.

Turville Petre, E. O. G. Myth and Religion of the North. The Religion of Ancient Scandinavia. London: Weidenfeld & Nicolson, 1964.

Lisätietoja riimuista ja niiden historiasta on luettavissa esimerkiksi täältä.

Historia ja draama: tapaus Heroes of the Baltic Sea

Reima Välimäki

Ylen tapaninpäivänä ensi-iltansa saanut, nuorille suunnattu historiallisen draaman ja seikkailu-realityn sekoitus Heroes of the Baltic Sea on herättänyt keskustelun draaman suhteesta tutkimustietoon. Sarjassa on kaksi aikatasoa. Historiallinen draama kertoo Hanneke Vromen haaksirikosta 1468 ja sitä seuraavista Raaseporin linnanherran pojan Axel Larsson Tottin vaiheista. Axel Larsson ja hänen äitinsä Katarina Jönsdotter kuolivat laivan haaksirikossa, mutta sarjassa Axel jää henkiin. Seikkailu-realityssä neljä suomalaista nuorta seuraavat Axelin jälkiä vuonna 2016.

Monet historian ja arkeologian ammattilaiset ja keskiaikaharrastajat ovat olleet pettyneitä sarjan silmiinpistäviin virheisiin esimerkiksi puvustuksessa, esineissä ja hahmojen käytöksessä. Media tarttui arkeologi Ilari Aallon blogikirjoitukseen, jossa Aalto kritisoi muun muassa rapiirimiekan, kaukoputken ja ruorin anakronistisuutta. Aallon kritiikin kärki kohdistui kuitenkin sarjan reality-osuuteen, jossa nuorille annetaan tehtäviä, jotka edellyttävät museoesineiden väkivaltaista kohtelua, arkeologisten kaivausten tärvelyä ja muinaisjäännöksen tuhoamista.

Kun Uusi Suomi, Markkinointi & Mainonta ja Iltasanomat uutisoivat Aallon kritiikin, Yle ja sarjan tuottajat puolustautuivat sanomalla, että kyseessä on fiktio, ei opetusohjelma, ja tilanteet ovat lavastettuja. Lisäksi Yle TV 2:n verkkosivuilla julkaistiin juttu, jossa eritellään 10 sarjan historiallista virhettä tai epäjohdonmukaisuutta ja selitetään, miksi niihin on draamallisista syistä päädytty. Myös Ilari Aalto julkaisi tarkennuksen omaan kirjoitukseensa, jossa korosti, että myös lavastettujen kaivausten tärvely on huono esimerkki tilanteesta, jossa aitoja muinaisjäännöksiä tuhotaan. Sarjan kyseiset kohtaukset nähneenä yhdyn Aallon esittämään kritiikkiin. Erityisesti, kun sarja on nuorille katsojille suunnattu ja sen lopputeksteissä todetaan sarjan sekoittavan faktaa ja fiktiota.

Heroes of the Baltic Sean ympärillä nyt käytävä keskustelu historian, fiktion ja draaman suhteesta on vilkkaampaa kuin Suomessa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, ja sellaisena se on tervetullut. Myös kriitikot varmasti ymmärtävät, että televisiodraamassa tehdään väistämättä tuotannollisia ja draamallisia kompromisseja. Sarjan tuotannossa on myös käytetty erittäin pätevää keskiajan arkeologian asiantuntijaa, Georg Haggrenia Helsingin yliopistosta. Historiallisen asiantuntijan tehtävä teatterin, elokuvan tai tv-sarjan tuotannossa ei ole helppo. Siihen kuuluu yhtäältä asiantuntijan vastuu yleisön suuntaan, toisaalta ohjaajan ja tuottajan taiteellisten vapauksien kunnioittaminen, ja olen pohtinut tätä roolia suhteessa Turun Keskiaikaisiin markkinoihin.

Sarjan tekijät ovat ymmärrettävästi ärsyyntyneitä saamastaan kritiikistä. Se kertoo kuitenkin sarjaan kohdistuneista odotuksista. Keskiaikaharrastajien yhteisö on odottanut sarjaa innolla ja on nyt pettynyt lopputulokseen. Kaikkea kritiikkiä ei tarvitse purematta niellä, mutta keskustelu voi myös tarjota uusia ideoita ja avata mahdollisuuksia uusiin hankkeisiin, joissa elävä esitys ja historiallinen tarkkuus kulkevat käsi kädessä.

Tuottaja Riikka Takila on puolustanut sarjaa sanomalla, että sen tarkoitus on kertoa Itämeren vähän tunnetusta keskiajasta ja innostaa nuoria tutustumaan siihen. Sarjalla on myös kieltämättä ansioita, esimerkiksi Itämeren alueen monikielisyys on nostettu esiin (tosin toisin kuin sarjassa, ruotsalainen eliitti alkaa osata ranskaa vasta 1600-luvulla). Ja vaikka Ylen toimituksen yllä mainitussa jutussa listataan orjuus yhtenä anakronismina, itse ohjelmassa se on käsitelty hyvin: vaikka orjuus oli nimellisesti kielletty, osa työväestä ja palvelijoista oli de facto orjan asemassa.

Historiallisen draaman näkyvimmät piirteet eli hahmojen puvustus, varustus ja käytös toistavat Heroes of the Baltic Seassa kuitenkin keskiaikafantasian latteuksia nahka-asuista mielikuvitusaseisiin ja rahvaan säkkikangasryysyihin. Niinpä monen asiantuntijan ja harrastajan näkökulmasta nyt menetettiin loistava tilaisuus tehdä omaperäinen seikkailusarja Itämeren keskiajasta.

Virheiden listauksen sijaan haluan ottaa asiaan positiivisen lähestymistavan. On hienoa, että Yle on valinnut nuortensarjan aiheeksi pohjoismaisen keskiajan, ja toivottavasti tuotanto saa jatkoa. Tahdonkin haastaa suomalaiset käsikirjoittajat, ohjaajat, tuottajat ja tutkijat tekemään tulevaisuudessa entistä parempaa historiallista draamaa.

Johtoajatukseni on se, että tutkimustieto ei ensisijaisesti ole käsikirjoitusta rajoittavaa viisastelua ja faktantarkistusta, vaan inspiraation lähde omaperäiseen tuotantoon. Vastaavasti, asiantuntijan osallistuessa tuotantoon alusta alkaen turhat virheet on helppo välttää. Se ei silti estä tekemästä draaman edellyttämiä poikkeuksia.

Otetaan esimerkki Heroes of the Baltic Sea -sarjasta. Draaman sankari Axel on pukeutunut kansallisromanttisesti luonnonväriseen, pellavalta näyttävään asuun, jollaiseen rälssimiehen teini-ikäinen esikoispoika (keskiajalla lähes mieheksi katsottu) ei merimatkalle olisi sonnustautunut. Todennäköisesti hän olisi pukeutunut  asemansa mukaisesti arvokkaisiin kankaisiin, esimerkiksi laadukkaaseen verkaan, ja kirkkaisiin väreihin. Näissä vaatteissa hänen sosiaalinen asemansa olisi ollut haaksirikon jälkeen selvä ja piilottelu vaikeampaa. Toisaalta arvokkaat vaatekappaleet olisivat itsessään olleet vaihtokaupan välineitä ja siten draaman rakennusaineita.

Seikkailu-realityssä yksi Axelin jättämistä jäljistä on häntä ja hänen äitiään esittämä öljyvärimaalaus, joka pistää tutkijan silmään erittäin epäuskottavana. Se ei tyylillisesti muistuta edes etäisesti 1400-luvun maalauksia, eikä tuon aikaisia suomalaisia eikä ruotsalaisia öljyvärimaalauksia tunneta. Maalaukseen piilotettu arvoitus olisi kuitenkin voitu helposti rakentaa täysin uskottavasti ja Itämeren piirin keskiajan lähteitä kunnioittaen. Keskiajan kirkot, myös Suomessa, ovat täynnä seinämaalauksia, joiden alkuperäistä tarkoitusta ei tunneta, ja 1400-luvun kauniit alttarikaapit lukuisine koristeluineen olisivat pystyneet kätkemään salatun yksityiskohdan. Esimerkiksi kaapin restauroinnin yhteyteen voisi helposti käsikirjoittaa sellaisen takaa löytyvän viestin. Viestin ratkaisu voisi itsessään olla ongelmanratkaisutehtävä: 1400-luvun ruotsiksi hätäisesti kirjoitettu viesti, jollainen sarjassa esiintyy, vaatii nimittäin aikaa ja vaivaa myös aikakauden käsialat ja kielen tuntevilta tutkijoilta.

Suomesta löytyy keskiajan tutkijoita, joilla on asiantuntemusta tekstiileistä  kaupunkisuunnitteluun ja kauppareiteistä kirkkolauluun. Monet tutkijat tekevät jo yhteistyötä taiteen, kulttuurin ja viihteen ammattilaisten kanssa, ja useimmat muut ovat valmiita entistä tiiviimpiin yhteistuotantoihin. Glossa toimii mielellään linkkinä tutkijoiden ja heidän asiantuntemustaan etsivien välillä.

Hyvää uutta vuotta!

FT Reima Välimäki
Glossa ry:n hallituksen puheenjohtaja

Katso Heroes of the Baltic Sea kokonaisuudessaan
Sarjan stunttikohtauksien näin tehtiin -dokumentti

Kuva Joulu joka torstai

Hilkka-Liisa Vuori

Keskiaikaisessa birgittalaisliturgiassa, Cantus sororumissa, laulettiin joulun aiheisia lauluja joka torstai. Sisarten liturgiassa oli viikoittainen rytmi. Jokaisella viikon päivällä oli rukoushetkissä oma teemansa. Sunnuntaina muistettiin Pyhää Kolminaisuutta ja Mariaa Jumalan ajatuksissa. Maanantain teema olivat enkelit ja enkelten ilo Mariasta. Tiistaina kunnioitettiin matriarkkoja, patriarkkoja ja menneitä profeettoja. Keskiviikko oli Marian syntymän päivä. Torstain teemana oli Kristuksen syntymä ja Marian äitiys. Perjantaina rukoushetkien laulujen sisältönä oli kärsimys – Kristuksen kuolema ja Marian myötäkärsimys. Lauantaisin liturgisissa lauluissa juhlittiin Jeesuksen ylösnousemusta ja Marian taivaaseen ottamista. Tämän viikoittaisen kaavan mukaan jokainen torstai oli joulun muistumaa. Jokainen torstai oli sisarten liturgiassa Kristuksen syntymän juhla.

Hetkipalvelusten lauluja yksittäisen päivän rukoushetkissä on kaikkiaan noin 30. Näistä tarkastelemme lähemmin kahta torstain laulua. Matutinumin, aamun rukoushetken suuret responsoriot ovat musiikillisesti polveilevaa laulettua mietiskelyä. Sisaret lauloivat joka aamu kolme suurta responsoriota. Torstain suurista responsorioista erikoisin on päivän toinen suuri responsorio Videte miraculum. Laulu on klassikko gregoriaanisessa ohjelmistossa.

Responsum. Videte miraculum. Mater Domini concepit, Virgo virile ignorans consorcium. Stans onerata nobili onere Maria et Matrem se letam cognovit, qui se nescit uxorem. Versus. Hec speciosum forma pre filiis, hominum castis concepit visceribus, et benedicta in eternum Deum nobis protulit, et hominem. Stans onerata.

R. Katsokaa ihmettä. Herran Äiti hedelmöittyi neitsyenä tuntematta yhteyttä mieheen. Seisoen kallisarvoisella taakalla kuormitettuna Maria huomaa olevansa iloinen äiti, joka ei tiedä olevansa vaimo. V. Hedelmöittyessään hän alkoi tavallisten lasten sijasta kantaa puhtaissa sisuksissaan kaunismuotoista ihmislasta, ja ikuisesti siunattuna hän synnytti meille Jumalan ja ihmisen. Seisoen. (Suom. Teivas Oksala.)

F.m. Brev. 165 f. 5R.  Alku Videte miraculum suuresta responsoriosta.
F.m. Brev. 165 f. 5R. Alku Videte miraculum suuresta responsoriosta.

Gregoriaanisissa eli keskiaikaisissa latinankielisissä liturgisissa lauluissa usein pyritään ilmaisemaan sekä sävelmän että tekstin avulla yhtenäistä tunnelmaa eli moodia. Videte miraculum on modaalisesta laulusta mainio esimerkki. Tekstin sisältö on varsin erikoinen, voisi jopa sanoa vaikeasti ymmärrettävä, mysteerinen. Laulun sävelmä on autenttinen e-moodi, eli järjestyksessä III moodi, jonka usein katsotaan liittyvään erityisesti meditaation ja mysteerin ilmaisemiseen. Laulun sävelkulut ovat mutkikkaita ja tuntuvat jopa paikoin epäjohdonmukaisilta. Laulajan näkökulmasta tekstin mysteerisyys on saatu ilmaistua musiikin kielellä, tai toisin sanoen musiikin monimutkaisuus kuvastaa tekstin sisällön vaikeaa aihetta.

Toinen esimerkki torstain lauluista on pieni benedicamus- eli siunaus-laulu. Sisarten viikkoliturgiassa viikon jokaiselle päivälle on erilainen benedicamus-laulu. Laululle on tyypillistä kaksiosaisuus. Alkuosan sisältö on siunaus päivän teemaan liittyen ja jälkiosan teksti on aina Deo dicamus gratias – Kiittäkäämme Jumalaa! Torstain laulun sisältö kuvaa Jeesus-vauvaa äidin rinnoilla. Tekstissä on huomattava määrä l- ja m-konsonantteja ja sävelmässä hellää keinuntaa. Laulun tunnelma on sekä sävelmältä että kielen äänteiltä tuutulaulun tuntuinen. Moodi on järjestyksessä II, plagaalinen d-moodi, joka usein liittyy Maria-aiheisiin lauluihin.

Benedicamus devotis mentibus sugenti humillime puellule virgineas mamillas, immenso Domino. Deo dicamus gratias.

Siunatkaamme nöyrin mielin häntä, joka imee mitä nöyrimmän nuoren naisen neitseellisiä rintoja, häntä, joka on ääretön Herra. Kiittäkäämme Jumalaa! (Suom. Teivas Oksala).

Benedicamus devotis. CS 2015, s. 176.
Benedicamus devotis. CS 2015, s. 176.

Cantus sororumin laulut ovat valtava rikkaus. Kyseessä on noin 210 laulua, joita naiset ovat birgittalaisluostareissa, kuten Naantalin luostarissa, keskiajalla laulaneet. Laulujen lisäksi sisaret resitoivat joka aamu kolme lukukappaletta, joista oheinen pieni kappale on osa pyhän Birgitan runoilemaa lukukappaletta, joka johdatteli sisarten ajatukset lauluun Videte miraculum ja meidän ajatuksemme joulun maailmaan.

17 O, quantum appropinquauit hec nauis, scilicet corpus virginis, desiderantissimo portui, idest Dei Patris mansioni, quando Gabriel adueniens ait: ”Aue, gracia plena”. 18 O, quam honeste sine viri cooperacione suum Filium Pater Virgini commendauit, quando angelo ipsa respondit: ”Fiat michi secundum verbum tuum.” 19 Confestim namque in vtero virginis humanitati fuit vnita diuinitas, factusque est homo et filius virginis Deus verus, Filius Dei Patris. (Sermo Angelicus).

17. Oi, kuinka lähelle tulikaan tämä laiva, tarkoittaen Neitsyen ruumista, kaivattua satamaa, tarkoittaen Isä Jumalan asuinsijoja, silloin kun Gabriel lähestyi häntä sanoen: ”Terve armoitettu”. 18. Oi, kuinka kunniallisesti uskoi Jumala Poikansa hänen hoitoonsa ilman ihmisen myötävaikutusta, kun hän vastasi enkelille: ”Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.” 19. Neitsyen kohdussa yhdistyi heti jumalainen ja inhimillinen luonto, ja tosi Jumala, Jumalan Isän Poika, tuli ihmiseksi ja Neitsyen pojaksi.


 

Oheisten laulujen sanat ja nuotit löytyvät lähteistä:

Cantus sororum -laulukirja, transkriptiot Tuomo Pulkkinen, toim. Hilkka-Liisa Vuori. Vox Silentii ja Katolinen tiedotuskeskus, Katolinen kirkko Suomessa 2015.

Neitsyt Marian yrttitarhassa – Birgittalaissisarten matutinumin suuret responsoriot. Sibelius-Akatemia. Studia Musica 47, 2011.

CD: Nox lucis – Valon yö. Joululauluja keskiajalta (Proprius 2006).

CD: Videte miraculum. Birgittalaissisarten lauluja Naantalin luostarista (Proprius 2002).

Kirjoittaja on birgittalaisesta liturgiasta väitellyt musiikin tohtori ja opettaa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kirkkomusikki ja urut -aineryhmässä.

Tallenna

Ubi est aliquid ibi totum est – Jarl Gallén -palkinto ja Changing Senses of Sacrality -konferenssi 1–2.12.2016

Reima Välimäki

Missä on jotakin, siellä on kaikki.” Tätä piispa Victricius Rouenilaisen (k. 407) reliikkejä koskevaa toteamusta lainasi Oslon yliopiston taidehistorian professori Lena Liepe juhlaluennollaan sen jälkeen, kun hänet oli palkittu järjestyksessä viidennellä Jarl Gallén -palkinnolla Helsingissä 2.12.2016.

Edesmenneen professori Jarl Gallénin nimeä kantava palkinto myönnetään tunnustuksena ansioituneelle tutkijalle, jonka tutkimus ja opetus käsittelee Pohjois-Euroopan keskiaikaa. Professori Lena Liepe on poikkeuksellisen laaja-alainen tutkija, joka on uudistanut keskiajan taidehistorian tutkimusta. Hän on käsitellyt laajoja sukupuolen ja ruumiin teemoja ja liikkunut sujuvasti eri lähdetyyppien välillä pyhimyspatsaista kirjakuvituksiin koko Pohjolan alueella Islannista Suomeen.

Palkinnonjakotilaisuuden yhteyteen oli järjestetty Thure Gallén Stiftelsen, Glossan, Historiska Föreningenin ja SKS:n yhteistyönä Changing Senses of Sacrality -konferenssi, joka käsitteli kahden päivän ajan pyhyyden, materian ja aistien muuttuvaa merkitystä eurooppalaisessa kulttuurissa keskiajalta uuden ajan alkuun.

Professori Liepen juhlaluento oli erinomainen päätös konferenssille, sillä se veti yhteen monia keskusteluja, joita konferenssin sessioissa oli käyty. Luento käsitteli reliikeille annettuja merkityksiä ja merkitysten muutosta keskiajalta nykyhetkeen. Juuri reliikeissä kietoutuvat kaikki materian ja pyhyyden yhteensovittamisen ongelmat. Ne muistuttivat ruumiin ylösnousemuksesta, säilyttivät itsessään osan jumalallisesta armosta, vaikka niissä eläneen pyhimyksen sielu katolisen teologian mukaan oli Taivaan iloissa. Samalla ne olivat todella paloja kuolleesta ruumiista.

Pyhimysten maalliset jäänteet olivat ajanlaskun ensimmäisistä vuosisadoista lähtien olennainen mutta kaikkea muuta kuin ristiriidaton osa kristillistä hartaudenharjoitusta, yhteisöjen identiteettiä ja kanssakäymistä. Varhaiset seurakunnat kokoontuivat marttyyrien haudoille, kirkot ja sääntökunnat taistelivat kuuluisien pyhimysten ruumiiden omistuksesta, ja kielloista huolimatta maallikot kantoivat pieniä reliikkejä mukanaan tuomassa suojelusta ja hyvää onnea.

Pyhien henkilöiden ruumiinosia kuvailtiin kultaa ja jalokiviä kalliimmiksi, ihaniksi ja hyvältä tuoksuviksi. Samalla niiden kauhistuttava, kuollut olemus järkytti ja kauhistutti. Ongelma ratkaistiin käärimällä ruumiinpalat todellisiin jalometalleihin ja -kiviin, reliikkiastioihin, jotka usein muistuttivat ihmisen ruumiinosia, ennen kaikkea käsiä ja päätä.

Neljään tällaiseen reliikkiastiaan, tarkemmin sanottuna kädenmuotoiseen astiaan, Liepe luennollaan keskittyi. Reliikkiastian ja sen sisältämän pyhäinjäännöksen suhde oli jo keskiajalla monimutkaisempi kuin olettaa saattaa. Päänmuotoisessa astiassa ei välttämättä ollut kalloa tai kallonosaa, vaan kenties useista eri ruumiinosista koottu kokoelma. Tällainen on muun muassa Turun tuomiokirkossa säilytetty piispa Henrikin tai kuningas Eerikin kallona pidetty reliikki.

Vastaavasti eräässä Kööpenhaminassa, Tanskan kansallismuseossa säilytettävässä ja 1100–1200-luvun taitteessa Kölnissä valmistetussa kädenmuotoisessa reliikkiastiassa ei suinkaan lepää käsi, vaan pala ihmisen jalan luusta. Skånelainen, tammesta valmistettu käsireliikkiastia lupaa siinä olevassa tekstissä, että se sisältää yhden 10 000 marttyyrin käsivarsista – mutta astiassa oleva luu on itse asiassa tämäkin reisiluusta. (Kyseistä reliikkiastiaa on käsitellyt myös Åbo Akademin tohtorikoulutettava Sofia Lahti viime vuonna ilmestyneessä artikkelissaan.)

Näissä ei välttämättä ole kyse huijauksista sanan nykyisessä merkityksessä tai reliikkien vaihtumisessa. Näyttää siltä, ettei reliikkien ja reliikkiastian suhde ollut täysin yksioikoinen: käden- tai päänmuotoinen astia oli miellyttävä ja käyttökelpoisempi osana liturgiaa kuin jokin muu ruumiinosa. Mutta kuten piispa Victricius totesi, osassa on läsnä kokonaisuus, ja astiassa saattoi siten olla kokonaan toinen ruumiinosa kuin mitä astian muoto antoi ymmärtää.

Reliikkien merkitys ei hävinnyt kun Skandinavian maat muuttivat luterilaisiksi. Uskonnollinen merkitys hävisi, mutta esimerkiksi yllä mainittu Kölnissä valmistettu reliikkiastia tulkittiin 1700–1800 -luvuilla norjalaiseksi reliikkiastiaksi, jossa on Pyhän Olavin reliikki. Vaikka tulkinta on tieteellisesti kumottu, perinne elää edelleen: 1800-luvulla reliikkiastian jäljennös ja itse reliikki siirrettiin Osloon Pyhän Olavin katoliseen kirkkoon, jossa se yhä on.

Nationalismin lisäksi reliikit joutuivat osaksi rationalismin ja valistuksen projektia, ja näytille näiden aatteiden monumenttiin eli museoon. Reliikkien kaltaisten esineiden näytteille asettelussa on tehty jopa pohjoismaisten museoiden välillä erilaisia ratkaisuja: reliikit voidaan säilyttää näkymättömissä, suljettuina astioihin kuten ne keskiajalla olivat. Yhtä hyvin ne voidaan ottaa esille, asettaa näkyville ristiriita astian ja sen sisältämän reliikin välillä. Kumpikin on ratkaisu on perusteltu eri näkökulmista.

Reliikkien esittelyssä museoissa on monia eettisiä kysymyksiä, liittyen niin ihmisjäänteiden kunnioittamiseen kuin reliikkien yhä jatkuvaan pyhäinjäännöksen statukseen katolisille uskoville. Näihin ongelmiin ollaan vasta heräämässä, ja ensi keväänä suomalaisilla maisteri- ja jatko-opiskelijoilla on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua teemaan professori Lena Liepen ohjaamalla tutkijakurssilla.

Puheenjohtajien muistoja: Onneksi olkoon Glossa!

Sini Kangas

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Esitän onnittelut vuoden 2008−2009 veteraanipuheenjohtajan kirkkaalla rintaäänellä: Hyvin tehty!

Glossan puheenjohtajaksi en oikeastaan ollut suunnitellut ryhtyväni. Päinvastoin, olin eläköitynyt Glossan hallituksesta nelivuotisen pestin jälkeen 2006 viimeistelläkseni väitöskirjan ja tehdäkseni tilaa tuoreille kyvyille. Minusta Glossan hallituksen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli ja on edelleenkin toimia hautomona ja verkostoitumisalustana uudelle tutkijapotentiaalille, ja olin haissut nurkissa jo ihan tarpeeksi kauan. Menin lankaan, kun Jesse Keskiaho viekkaasti tarjosi kupin kahvia Porthanian kuppilassa, minkä yhteydessä hän esitti sydämeenkäyvän puheenvuoron Glossan puheenjohtajan kokoisesta aukosta. Asetuin ehdolle, enkä katunut vetoa.

Vuodet 2008 ja 2009 olivat hienoa aikaa päästä mukaan järjestämään yhdistyksen toimintaa. Glossan asiantuntijavieraiksi kutsuimme kansallisen kärkikaartin lisäksi keskiajan lapsuuden historian Grand Old Man Nicholas Ormen sekä keskiaikaisen kirjallisuuden historian uranuurtaja Albrecht Classenin. Järjestimme yhteistyössä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin, Thure Gallénin säätiön, Niilo Helanderin säätiön ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan kanssa syyskuussa 2010 Authorities in the Middle Ages -konferenssin. Alun perin suunnitelmissa oli pienimuotoisempi kollokvio, mutta hyvässä myötätuulessa idea kasvoi kohtuullisen suureksi kansainväliseksi konferenssiksi, johon saimme vieläpä mainioiksi keynote-puhujiksi David Abulafian, Sverre Baggen ja Albrecht Classenin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan konferenssin jälkeen De Gruyterin kustannustoimittaja otti yhteyttä ja tiedusteli haluamme laatia keskiajan auktoriteetteja syväluotaava kokoelmateos sarjaan Fundamentals of Medieval and Early Modern Culture.

Authorities in the Middle Ages: Influence, Legitimacy, and Power in Medieval Society (Sini Kangas, Mia Korpiola, Tuija Ainonen eds.) ilmestyi 2013. Prosessi oli järkyttävä rääkki, jonka puitteissa mm. vietin kahden viikon kesälomani korjaten käsin tieteellisen vastaavan toimittajan vaatimuksesta kaikki m-dashit n-dasheiksi (toinen ajatusviiva on toista millin nano-osan pidempi: painetussa tekstissä ero ei näy). Istuin korvatulpat korvissa mökkirannassa läppärin kanssa, vilkutin lapsille aina kun volyymi kävi sietämättömäksi, mumisin puoliääneen toivomuksia, ettei kukaan hukkuisi ja että kirjan laatu pitäisi. Molemmat rukoukseni kuultiin.

Entä Glossan tulevaisuus? Ajat ovat kovat, mutta humanistisissa tieteissä on totuttu niukkuuteen: omaa oppiainettani historiaa on aina kirjoitettu jonkun toisen rahoilla ja aika usein aika tavalla kokonaan ilman rahoitusta. Glossan toiminta perustuu yhdessä tekemiseen, innostukseen, tiedon ja tieteen syvään arvostukseen ja jakamiseen. Tämän pohjan varassa Glossassa tehdään jatkuvasti hyvää työtä keskiajantutkimuksen edistämiseksi, ja tällaisella työllä on aina arvo, joka ylittää suhdanteiden sanelemat ylä- ja alamäet.

Kiitos (aakkosjärjestyksessä) Alpo, Anna, Elina, Ilkka, Jesse, Mervi, Mia, Olli-Pekka, Päivi, Satu, Tuija, Tuula, Glossan hallituksen jäsenet 2008−2009. Yhdessä me muodostimme mielestäni aika upean tiimin, ja kirjoittaessani tätä tekstiä olen muistellut yhteistyötämme ilolla ja ylpeydellä.

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 2008–2009.

Keskiaikaiset saagat

Kirsi Kanerva

Puhuttaessa saagoista viitataan yleensä keskiajan Islannissa kansankielellä kirjoitettuun kertovaan kirjallisuuteen. Sana saga tulee teonsanasta segja, joka tarkoittaa sanomista ja kertomista. Monet saagoista pohjautuvat suulliselle perimätiedolle, mutta osalla on yhteyksiä myös eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin. Niiden kirjoittajat ovat suurimmalta osin jääneet anonyymeiksi.

Tutkijat ovat jaotelleet saagoja erilaisiin alalajeihin tyylillisin ja teemallisin perustein. Näistä tunnetuimpia ja tutkituimpia ovat islantilaissaagat (Íslendingasögur), kuningassaagat (konungasögur) ja Edda-runous. Näiden lisäksi tutkimuksessa on eroteltu myös muinaissaagat (fornaldarsögur), käännetyt ja kotoperäiset ritarisaagat (riddarasögur), aikalaissaagat (samtiðarsögur) ja piispainsaagat (biskupasögur) sekä saksankielisessä tutkimuksessa antiikkisaagoina (Antikensagas) tunnetut käännökset latinankielisistä historianteoksista. Enemmän tai vähemmän suulliselle kertomusperinteelle tai suullisille kertomuksille aikalaistapahtumista pohjautuvat näistä islantilais-, kuningas-, muinais-, aikalais- ja piispainsaagat sekä Edda-runous.

Saagojen kultakautena pidetään yleensä ajanjaksoa, joka alkoi 1100-luvun loppupuolella ja päättyi 1300-luvun alkupuolella. Kuitenkin esimerkiksi muinaissaagoja ja alkuperäisiä ritarisaagoja on kirjoitettu myös tämän ajanjakson jälkeen. Alla tarkastellaan hieman lähemmin eri saagalajien erityispiirteitä.

Grettir pullistelee käsikirjoituskuvituksessa 1600-luvulta.

Islantilaissaagat
Islantia alettiin asuttaa 800-luvun lopulta alkaen. Islantilaissaagat kertovat tästä asuttamisen ajankohdasta sekä asuttajien myöhemmistä Islannissa eläneistä jälkeläisistä. Ajallisesti islantilaissaagojen kerronta jatkuu vuoden 1000 tietämille, jolloin islantilaiset kääntyivät yleiskäräjien päätöksellä kristityiksi, tai muutama vuosikymmen sen jälkeen. Suulliselle perimätiedolle pohjautuvia islantilaissaagoja kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja nuorempia islantilaissaagoja myös 1300-luvun alkupuolella. Islantilaissaagoja on myös suomennettu jonkin verran, esimerkiksi lainsuojattomia päähenkilöitä kuvaavat
Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri) ja Gísli Súrinpojan saaga (suom. Joonas Ahola), sekä yhteisöllisistä konflikteista kertovat Poltetun Njállin saaga (suom. Antti Tuuri), ja Lohilaaksolaisten saaga (suom. Jyrki Mäntylä).

Kuningassaagat
Kuningassaagat kertovat Norjan kuninkaista. Islantilaissaagojen tavoin ne ovat olleet oman aikansa historiankirjoitusta. Kuningassaagoja kirjoitettiin 1200-luvun alkupuolella. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, sekä Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium. Yksi merkittävimmistä kuningassaagojen kokoelmista tunnetaan nimellä Heimskringla. Sen kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241). Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.

Edda-runous ja mytologinen aineisto
Keskiajan Islannista on säilynyt runsaasti mytologista aineistoa sisältävää Edda-runoutta, jonka juuret ulottuvat 800–900-lukujen suulliseen kulttuuriin. Niiden päälähteenä on Codex Regius -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka on ajoitettu vuoden 1270 tietämille. Se tunnetaan nimellä Runo-Edda (Poetic Edda) erotuksena Snorri Sturlusonin nimissä olevasta Proosa-Eddasta (Prose Edda), joka sisältää runoutta ja proosamuotoon kirjoitettuja jumaltaruja, myyttejä ja kertomuksia maailman synnystä. Runo-Edda sisältää myyttisiä jumalrunoja sekä germaaniselle kertomusperinteelle pohjautuvaa sankarirunoutta. Aale Tynnin suomennos Runo-Eddasta on ilmestynyt kahtena niteenä nimillä Eddan jumalrunot ja Eddan sankarirunot. Runo-Edda ja Proosa-Edda ovat merkittävimpiä lähteitä muinaisskandinaaviseen mytologiaan.

Muinaissaagat
Tutkimuksessa huomattavasti vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet muinaissaagat, jotka nekin pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle. Keskiajan Islannissa muinaissaagoja pidettiin merkittävinä, sillä ne olivat kertomuksia islantilaisten esihistoriasta. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen. Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islann
issa.

Ajallisesti muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat sijoittuivat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista. Niiden esittämillä tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Muinaissaagoja ei voidakaan sellaisenaan käyttää historianlähteenä muinaisista ajoista. Ennen modernin historiankirjoituksen syntyä muinaissaagoja kuitenkin pidettiin merkittävinä historianlähteinä. Esimerkiksi suurvalta-ajan Ruotsissa monilla muinaissaagoilla oli tärkeä rooli osana historiankirjoitusta ja suurvaltaideologian rakennusainesta.

Muinaissaagat ovat Edda-runouden ohella todennäköisesti myös vaikuttaneet taiteeseen ja kirjallisuuteen enemmän kuin mikään muu saagakirjallisuuden laji. Muinaissaagoja voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä nykyisen fantasiakirjallisuuden juurista, josta ammensi runsain mitoin esimerkiksi J. R. R. Tolkien.

Muinaissaagoja on tähän mennessä julkaistu suomeksi vasta muutama. Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta on muutamia lyhyehköjä muinaissaagoja sisältävä kokoelma.

Aikalaissaagat
Edellä mainittujen lisäksi islantilaisten historiasta kertoivat myös aikalaissaagat, jotka ovat tärkein lähde saagakirjallisuuden kukoistuskauden historiasta. Näihin luetaan ensinnäkin niin kutsuttu
Sturlunga saga, joka on kokoelma 1100- ja 1200-luvuille sijoittuvista tapahtumista kertovia saagoja. Monet niistä kirjoitettiin melko pian tapahtumien jälkeen, suurin osa 1200-luvulla. Käytännössä ne kertovat aikakaudesta, jolloin Islanti vähitellen liukui lähes sisällissotamaiseen tilaan merkittävien päälliköiden valtataistelujen seurauksena. Rauhattomuudet jatkuivat, kunnes islantilaiset siirtyivät Norjan kuninkaan alaisuuteen vuosien 1262–1264 aikana. Sturlunga saga kuvaa aikalaistapahtumia maallisesta näkökulmasta. Aikakausi esittäytyy teksteissä huomattavasti raadollisempana kuin islantilaissaagojen menneisyyteen sijoitettu sankarillinen todellisuus.

Kokoelman lisäksi aikalaissaagoihin on tyypillisesti luettu myös piispainsaagat, jotka ajallisesti sijoittuvat samaan aikakauteen. Myös ne kirjattiin ylös melko pian tapahtumien jälkeen. Piispainsaagat sisältävät runsaasti kuvauksia aikalaistapahtumista, mutta ne ovat myös eurooppalaiselle pyhimyselämänkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä. Ne kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä.

Sturlunga sagaa ja piispainsaagoja ei ole suomennettu, mutta muutamia englanninkielisiä käännöksiä on niistä saatavilla.

Ritarisaagat
Ritarisaagoista puhuttaessa tarkoitetaan sekä eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehtyjä käännöksiä että näiden innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitettuja fiktiivisiä, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvia saagoja. Molemmista puhutaan yleisesti ritarisaagoina.

Kääntäjäkuningas Hákon IV.

Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää erityisesti 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen) toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä niiden käsikirjoituksia on säilynyt lähestulkoon vain Islannissa.

Ensimmäinen kuningas Hákon IV käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (Ívens saga), Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Tälle ranskalaiselle materiaalille pohjautuva käännös oli esimerkiksi Karlamagnús saga, joka on pikemminkin usean eri tekstin pohjalta pitkän ajan kuluessa työstetty kokoomateos kuin yksittäisen teoksen käännös.

Yleisesti ottaen ritarisaagojen kääntäjät usein myös muokkasivat tekstiä omalle kulttuurilleen sopivammaksi. Ritariromanssien käännöksistä on esimerkiksi karsittu tunne-elämän kuvausta, mutta ne ovat silti huomattavasti tunteikkaampia kuin islantilainen saagakirjallisuus yleensä. Yhteistä näille käännetyille ritarisaagoille on myös se, että suurin osa on proosamuodossa, vaikka alkuperäinen lähde olisikin ollut runomuodossa.

Omia fiktiivisiä, eurooppalaisista ritariromansseista vaikutteita ammentaneita ritarisaagojaan islantilaiset alkoivat kirjoittaa todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Tyylillisesti ne kuitenkin eroavat eurooppalaisista ritariromansseista esimerkiksi siinä, että ne ovat usein avoimen naisvihamielisiä ja keskittyvät pikemminkin miespuolisten sankareidensa kunnian ja omaisuuden hankkimiseen kuin ritarilliseen käytökseen. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa nämä ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota ja niitä kirjoitettiin vielä reformaation jälkeenkin.

Ritarisaagoja ei ole suomennettu ja englanninkielisiä käännöksiä on saatavilla vain muutamasta; Miratorissa on ilmestynyt Sigurðar saga fóts -käännös.

Antiikkisaagat
Antiikkisaagoilla viitataan muutamaan säilyneeseen saagaan, jotka pohjautuvat latinankielisille historianteoksille mutta ovat nekin useampien teosten käännösten pohjalta muokattuja kokoomateoksia. Esimerkiksi Troijan sotaan ja sankareihin keskittyvän Trójumanna sagan lähteenä ovat todennäköisesti olleet ainakin Dares Fryygialaisen nimiin luettu De excidio Troiae historia, Vergiliuksen Aeneis sekä Ovidiuksen Heroides ja Muodonmuutoksia.

Antiikkisaagojen, kuten monien muidenkin latinasta tehtyjen käännösten (esim. pyhimyselämänkertojen) käännösajankohta on ollut varhainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan niitä on käännetty jo ennen vuotta 1200, eli ne olisivat vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista.

Antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän. Antiikkisaagat ovatkin kenties olleet vain oppineemman väen käytössä, tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa jopa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.

Saagojen editiot
Tutkimuksen tarpeisi
in islantilaissaagojen, kuningassaagojen ja piispainsaagojen pääeditiot löytyvät Hið íslenzka fornritafélagin vuodesta 1933 alkaen julkaisemasta Íslensk fornrít -sarjasta. Runo-Eddan pääeditio taas on Gustav Neckelin toimittama Edda: Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern (Heidelberg: Carl Winter, useita painoksia). Mytologista materiaalia sisältävän Proosa-Eddan eri käsikirjoitusten editioita on toimittanut mm. Anthony Faulkes. Näistä esimerkiksi niin kutsutun Uppsala Eddan ja Proosa-Eddan erillisten osien, Háttatalin sekä prologin ja Gylfaginning-osion editiot ovat avoimesti saatavilla myös verkossa julkaisijana toimineen The Viking Society for Northern Reseach sivustolla.

Myös useimmista antiikkisaagoista on nykyään jo saatavilla kriittisiä editioita. Esimerkiksi edellä mainitun Trójumanna sagan versioista on saatavilla kaksi erillistä Jonna Louis-Jensenin toimittamaa editiota (1963, 1981). Hieman uudempia antiikkisaagojen editioita on saatavilla myös esimerkiksi Rooman tasavallasta ja keisarikunnan varhaisesta historiasta kertovasta Rómverja sagasta (toim. Þorbjörg Helgadóttir 2010) ja Gyðinga sagasta (toim. Kirsten Wolf 1995), joka kertoo ajanjaksosta Aleksanteri Suuren aikakauden ja Juudean prokuraattorin Pontius Pilatuksen kuoleman välillä (333 eKr. 50 jKr.).

Muiden saagalajien osalta editioita on saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne ovat jo hyvin vanhoja. Muinaissaagojen käsikirjoituksista ja niistä saatavilla olevista editioista löytyy kattava lista Stories for all time: The Icelandic fornaldarsögur -tutkimusprojektin ylläpitämältä sivustolta. Harrastusmielessä muinaissaagoihin voi alkuperäiskielellä tutustua myös sivustolla heimskringla.no. Käännettyjen ritarisaagojen osalta tutkimuksessa käyttökelpoisia editioita löytyy esimerkiksi sarjasta Norse Romance, 13 (Arthurian Archives). Kotoperäisistä ritarisaagoista taas vain osa on editoitu (esim. Agnete Lothin 19621965 toimittamassa sarjassa Late Medieval Icelandic Romances, 15).

Saagojen käsikirjoituksista yleisesti voi hakea tietoa handrit.is -sivustolta.

*                *                *

Syksyiseksi lukemiseksi voi suositella esimerkiksi kolmiodraamasta alkunsa saavasta traagisesta ihmiskohtalosta kertovaa Gísli Súrinpojan saagaa. Humoristisia sävyjä saavista keskiaikaisista seikkailuista kiinnostuneille sopii esimerkiksi muinaissaagojen kokoelma Egill Yksikätinen. Muinaisskandinaavisesta mytologiasta kiinnostuneille taas Eddan jumalrunot ovat mieluisaa luettavaa.

Edellä lyhyesti esitellyt saagalajit eivät kata kaikkia keskiajan Islannista säilyneitä kirjallisia lähteitä. Niiden lisäksi on luonnollisesti säilynyt lakitekstejä ja asiakirjoja sekä esimerkiksi saarnoja, reseptikokoelmia ja pyhimyselämänkertojen käännöksiä.


 

Suomennettua saagakirjallisuutta

Islantilaissaagat

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1994.

Gísli Súrinpojan saaga. Suom. Joonas Ahola. Helsinki: [WSOY] Johnny Kniga, 2003.

Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2006.

Lohilaaksolaisten saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1967.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2008.

Poltetun Njállin saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1996.

Saagat (Viinimaan saaga [1971]; Veriveljien saaga [1971]; Lohilaaksolaisten saaga [1967]). Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava 1987.

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1971.

Kuningassaagat

Snorre Sturluson: Kuningastarinoita. Suom. lyhentäen Toivo Wallenius. Helsinki: Otava, 1919.

Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat, 1–3. Suom. J. A. Hollo (runot suom. Aale Tynni). Porvoo: WSOY, 19601961.

Edda-runous ja mytologinen aineisto

Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.

Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky . [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911].

Muinaissaagat

Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta (Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Upplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga, Yngvarr Kaukomatkaajan saaga). Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Muuta kirjallisuutta

Barnes, Geraldine. 2014. The Bookish riddarasögur: Writing Romance in Late Mediaeval Iceland. The Viking collection 21. Odense: University Press of Southern Denmark.

Clover, Carol J. & John Lindow (toim.). 1985. Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Islandica 45. Ithaca: Cornell University Press.

Clunies Ross, Margaret. 2010. The Cambridge Introduction to the Old Norse-Icelandic Saga. Cambridge Introductions to Literature. Cambridge, New York: Cambridge University Press.

Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press.

McTurk, Rory (toim.). 2005. A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Malden: Blackwell.

Mitchell, Stephen A. 1991. Heroic Sagas and Ballads. Ithaca & London: Cornell University Press.

Ney, Agneta, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.): Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. Køpenhavn: Museum Tusculanum, Københavns Universitet.

Pulsiano, Phillip & Kirsten Wolf (toim.). 2007. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland.

Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Tulinius, Torfi H. 2002. The Matter of the North: The Rise of Literary Fiction in Thirteenth-Century Iceland (transl. Randi C. Eldevik). The Viking Collection 13. Odense: University Press of Southern Denmark.

Würth, Stefanie. 1998. Der ”Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Beiträge zur nordischen Philologie 26. Basel: Helbing & Lichtenhahn.

Uusi Diplomatarium Fennicum julkaistaan 1.10. – mikä on muuttunut?

Lauri Leinonen

Suomen keskiaikaisten asiakirjojen tietokanta Diplomatarium Fennicum (DF) uudistuu. Tietokantaa on kehitetty Kansallisarkistossa vuodesta 2015 alkaen Koneen Säätiön rahoituksen turvin, ja sen betaversio julkaistaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016. Uusi tietokanta löytyy vastedes osoitteesta www.arkisto.fi/df/. Mutta mikä kaikki tietokannassa onkaan muuttunut, ja mitä tutkija voi odottaa jatkossa löytävänsä avatessaan DF:n?

Uuden tietokannan käyttäjä huomaa varmasti paitsi palvelun ulkoasun myös rakenteen muuttuneen merkittävästi, sillä kukin DF-numero sisältää pelkän yksittäisen editiotekstin sijaan useita erillisiä, linkitettyjä tietoja. Kunkin asiakirjan tietueessa annetaan otsaketasolla asiakirjan regesta, ajoitus-, antaja- ja paikannustiedot. Asiakirjan teksti annetaan sähköisessä muodossa Finlands Medeltidsurkunderin ja Registrum Ecclesiae Aboensiksen editioista, mutta myös muut painetut editiot on linkitetty joko skannattuina sivuina tai verkkoversiona. Tämän lisäksi kukin DF-numero yhdistetään lähteisiinsä, joista annetaan mahdollisuuksien mukaan ajantasaiset arkistosijaintitiedot sekä digitaaliset jäljenteet. Lisäksi tietue kytketään muihin asiakirjan tiedot sisältäviin keskeisiin tietokantoihin (betavaiheessa erityisesti SDHK) ja asiakirjan sisältöä koskevaan tarkentavaan tutkimuskirjallisuuteen (esim. Finlands Medeltidssigill). DF yhdistää siis asiakirjan eri lähteet, editioversiot ja keskeisen asiakirjaan liittyvän kirjallisuuden yhteen näkymään.

Diplomatarium Fennicumin uusi asiakirjanäkymä.
Diplomatarium Fennicumin uusi asiakirjanäkymä.

Uusi Diplomatarium Fennicum eroaa täten aiemmasta tietokannasta ja painetuista editioista käsitteellisesti merkittävällä tavalla. Vanha DF toi verkkoon Reinhold Hausenin FMU:n sekä osan REA:a sähköisessä muodossa, yksittäisen DF-numeron sisällön vastatessa Hausenin editioiden sisältöä. Uudessa DF-tietokannassa tämä yhtäsuuruusmerkki poistuu. Vastedes yksittäinen DF-numero viittaa asiakirjan yksilölliseen tiedolliseen sisältöön, ei mihinkään sen yksittäiseen editioon. Ratkaisu tuo näkyviin asiakirjan tutkimushistorian, mahdollistaa uusien editioiden tuottamisen vanhojen rinnalle ja on huomioitava tietokantaa käytettäessä.

Diplomatarium Fennicum pohjaa edelleen vahvasti Reinhold Hausenin editioihin mm. aineistovalinnan ja tekstieditioiden osalta. Tietokantaan tuodaan kuitenkin jatkossa myös kokonaan uutta sisältöä, editioita ja transkriptioita sekä FMU:n jälkeen muualla julkaistuista että kokonaan aikaisemmin julkaisemattomista asiakirjoista. Betavaiheen aikana julkaistaan uusia aineistoja mm. Tallinnan Linnaarhiivista sekä Vatikaanin kirjastosta. Näin Suomen keskiaikaisten asiakirjojen korpus täydentyy ensi kertaa lähes sataan vuoteen.

Tietokanta on myös teknisesti täysin uudistettu. Uusi tietokantarakenne mahdollistaa sekä tietokannan monipuolisen jatkokehityksen että liittämisen muihin palveluihin vaivattomasti. Tietokantaan voidaan jatkossa rakentaa työkaluja, jotka hyödyntävät monipuolisesti tietokannan metadataa, esimerkiksi henkilön- ja paikannimiä. Betaversiossa hakuja voi suorittaa tekstihakuna tai päiväyksen, ajan, paikan tai antajan mukaan, tai esimerkiksi arkistosijainnin mukaan. Hakutulos on esitettävissä joko tauluna, aikajanana tai diagrammina. Hakutulosta voi myös edelleen rajata ja muokata, ja lisäksi sen voi tallentaa ja tulevaisuudessa myös ladata järjestelmästä koneelleen jatkojalostusta varten.

Hakutulos taulukkomuodossa.
Hakutulos taulukkomuodossa.

DF-tietokannan uudistaminen on vastaus tutkijayhteisön konkreettisiin tarpeisiin. Tietokanta onkin suunniteltu erityisesti tutkijoita varten ja tutkimustyön vaatimukset mielessä pitäen. Verrattain varhainen betaversion julkistaminen palvelee useampaa tarkoitusperää: tietokanta avataan tutkijayhteisölle sekä palautteen keräämistä että avointa sisällönkehittämistä varten. Betaversion julkaisun jälkeen hanke painottuu sisällön kehittämiseen, kuten editioiden tuottamiseen, asiakirjojen luokitteluun sisältönsä mukaan ja nimiaineiston poimintaan. Työtä tällä saralla riittää. Tietokannan n. 6700 asiakirjaa esimerkiksi sisältävät tällä hetkellä n. 23 000 viitettä mm. alkuperäislähteisiin ja painettuun kirjallisuuteen. Hankkeen sisällä alkuperäislähdeviitteitä on käyty läpi ja suurilta osin paikallistettukin, mutta silkka lähteiden määrä ja maantieteellinen hajaantuneisuus vaatisivat koko aineiston läpikäyntiin paljon nykyistä suurempia resursseja.

Tässä astuukin kuvaan tietokantaan suunniteltu joukkoistamisen ajatus: tietokantaa rakennetaan ja sisältöä täydennetään tulevaisuudessa erityisesti tutkijoiden omaehtoisen työn mukaan. Paras aineistotuntemus esimerkiksi mainituista lähteiden arkistosijainneista ja ymmärrys lähteiden laadusta on aineistojen tutkijoilla. DF kannustaakin tutkijoita jakamaan tämän tietämyksensä tietokannan kautta. Tietokantaan voi tuottaa sekä aineistoa koskevaa metadataa (esim. lähdesijainteja ja kirjallisuutta, aineiston luokitteluja, kodikologisia tietoja jne.) että kokonaan uusia julkaistavia editioita. Samoin on mahdollista osallistua uusien työkalujen ja tietokannan kehitysversioiden suunnitteluun ja testaamiseen. Hanke järjestää tutkijatapaamisia ja hackathon-tilaisuuksia, joissa tutkijat pääsevät hankkeen henkilökunnan kanssa osallistumaan tietokannan sisällön ja työkalujen kehittämiseen.

Kuvankatselutyökalulla alkuperäislähdettä voi verrata editiotekstiin.
Kuvankatselutyökalulla alkuperäislähdettä voi verrata editiotekstiin.

Betajulkaisuvaiheessa tietokanta sisältää lähinnä välttämättömät perustoiminnot, mutta kokonaisuutta kehitetään jatkuvasti. Projekti on betavaiheessaan alustavasti runsaan vuoden ajan. Koko tietokanta avataan lopulta tutkijoiden käyttöön myös ladattavassa muodossa. Aikaa myöten Diplomatarium Fennicum pyrkii kokoamaan kaiken Suomea koskevien keskiaikaisia asiakirjoja koskevan hajaantuneen tiedon yhteen ja kehittymään tutkijayhteisön jaetuksi ja keskeiseksi tutkimustyökaluksi.

DF-tietokanta ja keskiaikaiset asiakirjat esillä Turussa ja Kansallisarkistossa

Uudistunut Diplomatarium Fennicum -tietokanta julkistetaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016, jolloin myös tietokantaan sisältyvä Suomen vanhin säilynyt asiakirja, Karjalan naisrauhana tunnettu kuningas Birgerin suojelukirje Karjalan naisille, täyttää 700 vuotta. Kansallisarkisto järjestää messuilla näyttelyn, jossa on esillä alkuperäisen suojelukirjeen lisäksi muita keskiaikaisia asiakirjoja sekä Turun Tuomiokirkon reliikkejä.

Osana messujen ohjelmaa järjestetään keskiaikaan liittyviä paneelikeskusteluja, jotka kiinnostanevat glossalaisia. Karjalan naisrauha on näissä esillä erityisesti perjantaina klo 14:15–14:15 Agricola-lavalla keskustelussa ”Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille 1316 – miksi kirje on edelleen ajankohtainen”. Keskustelijoina pääjohtaja Jussi Nuorteva (Kansallisarkisto), presidentti Tarja Halonen ja filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto).

Lauantaina 15:45–16:25 Tieto-lavalla Diplomatarium Fennicum julkistetaan virallisesti. Paneelin aiheena on ”Diplomatarium Fennicum 2016 – kohti moderneja keskiaikatutkimuksen työkaluja – keskiajan asiakirjojen uudistetun tietokannan virallinen julkistaminen”, ja keskustelijoina ovat tutkimusjohtaja Päivi Happonen (Kansallisarkisto), filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), filosofian tohtori Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto) ja tiedeasiamies Kalle Korhonen (Koneen Säätiö).

Sunnuntaina klo 16:00–16:30 paneelikeskustelussa ”Turun tuomiokirkon reliikit uusimman tutkimuksen valossa” keskustelevat filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), professori Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto) ja arkeologi Aki Arponen (Kansallismuseo).

Diplomatarium Fennicum -tietokanta on Kansallisarkiston osastolla esillä koko messujen ajan. Lisäksi 5.10. järjestetään Kansallisarkistolla keskiaikatapahtuma, jossa näytteillä ovat Turun kirjamessuilla olleet asiakirjat, minkä lisäksi tapahtumassa esitellään DF-hanketta ja tietokantaa.

Messuilla ja Kansallisarkistossa tietokantaa esittelee hankkeen henkilöstö – tervetuloa keskustelemaan ja antamaan palautetta!

Save

Save

Save

Save

Kuva Jalostavan kärsimyksen pitkät perinteet

Jenni Kuuliala

Yksi useimmiten toistelluista, lohduttavaksi tai inspiroivaksi tarkoitetuista mietelauseista lienee tokaisu ”se, mikä ei tapa, vahvistaa”. Ajatusta voi kritisoida hyvinkin monin eri perustein, mutta varmaa on, että sillä on erittäin pitkät perinteet. Voisi jopa sanoa, että tällä kliseellä siirrämme edelleen eteenpäin keskiaikaisen pyhimyskuvan jäänteitä.

Uuden testamentin henkilöiden ohella varhaiskristityt marttyyrit, jotka kuolivat uskonsa puolesta mitä mielikuvituksellisinta väkivaltaa kokien, olivat ensimmäisiä pyhimyksiä. Myöhemmät keskiajan pyhimykset pyrkivät seuraamaan heidän esimerkkiään. Marttyyrien ja Kristuksen kärsimyksen imitoimisella oli suuri merkitys pyhimyskulteissa ja etenkin pyhimysten ruumiillisuudessa. Kuolemaa edeltävien kipujen ja lähestyvän kuoleman toivottaminen tervetulleeksi ei kuitenkaan ollut ainoa osa pyhimyksen elämää, jossa fyysinen kipu miellettiin positiiviseksi ja pyhyyttä lisääväksi tekijäksi. Vaikka keskiajan pyhimyksiä on luonnehdittu jopa ”supermiehiksi ja -naisiksi”, olivat he yhtä alttiita erilaisille sairauksille ja vammoille kuin kuka tahansa muukin. Heidän kohdallaan ruumiillinen heikkous (infirmitas) sai kuitenkin aivan omanlaisiaan merkityksiä.

Niin pyhimyselämäkerroissa kuin kanonisaatioprosessien todistajanlausunnoissakin pyhimyksen ruumiillinen heikkous liittyy erityisesti kärsivällisyyden eli patientian käsitteeseen. Pyhimyksen tuli suhtautua kärsivällisesti ja jopa iloiten hänen tielleen sattuneisiin vastoinkäymisiin. Nämä saattoivat liittyä yhtä hyvin vaikkapa epäonneen taisteluissa, kuten Bretagnen perimyssotaan osallistuneen herttua Charles du Blois’n (1319–1364) tapauksessa, tai riitoihin aateliston ja muiden kirkonmiesten kanssa, kuten todistajat Herefordin piispa Thomas Cantilupen (1218–1282) prosessissa kertoivat. Suuressa osassa 1200–1400-lukujen kanonisaatioprosesseja patientia kuitenkin yhdistyy myös fyysiseen kärsimykseen. Charles ja Thomaskaan, jotka olivat monella tapaa malliesimerkkejä maskuliinisesta pyhyydestä, eivät siltä välttyneet. Charles lähti urheasti viimeiseksi jääneeseen taisteluunsa pitkästä sairastamisestaan huolimatta uhraten itsensä kunnon ritarin ja Kristuksen seuraajan tavoin. Thomas puolestaan ei koskaan valittanut vatsanväänteistä ja ”koliikista”, jotka häntä usein vaivasivat.

Joidenkin tunnettujen myöhäiskeskiaikaisten pyhimysten kuten Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän (1214–1270) tai Chiara da Montefalcon (1268–1308) kohdalla heidän fyysiset kärsimyksensä vaikuttivat suuresti heidän pyhimyskulttiensa rakentumiseen. Ludvig IX johti seitsemättä ristiretkeä, joka meni kristittyjen osalta kaikin mahdollisin tavoin pieleen, ja kaiken huipuksi vakavasti sairastunut kuningas joutui muslimien vangiksi. Hänen ristiretken aikaiset kärsimyksensä nousevat keskiöön laajassa kirjallisessa materiaalissa, jota hänen kuolemansa jälkeen tuotettiin; erityisesti fransiskaanien liturgioissa kuva Ludvigista kristikunnan sijaiskärsijänä levisi laajan yleisön tietoisuuteen. Chiara da Montefalco taas edustaa tyypillistä 1300-lukulaista naispuolisen mystikkopyhimyksen tyyppiä, jonka imitatio Christin täyteiset hurmiot ovat täynnä kipua ja tuskaa. Chiara myös sairasti suuren osan elämästään, minkä monet hänen luostarinsa sisaret näkivät olevan yhteydessä hänen erityisasemaansa Kristuksen kärsimysten kokijana.

Kristus painaa ristinsä Chiara da Montefalcon sydämeen, mistä Chiara kärsi kipua lopun elämäänsä. [url=https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Saint_Clare_of_Montefalco.jpg]Wikimedia Commons.[/url]
Kristus painaa ristinsä Chiara da Montefalcon sydämeen, mistä Chiara kärsi kipua lopun elämäänsä. Wikimedia Commons.

Kertomukset pyhimysten fyysisestä kivusta ja sen merkityksistä vaikuttavat alkuun helposti stereotyyppisiltä korostaessaan pyhimyksen ja Jeesuksen kärsimysten yhteyttä. Samalla ne kuitenkin kertovat myös pyhimyskulttien paikallisista ulottuvuuksista. Pyhimyksen pyhyys muotoutui aina yhteydessä hänen sosiaaliseen ympäristöönsä, joka puolestaan antoi ruumiilliselle heikkoudelle omat merkityksensä. Nämä merkitykset olivat vahvasti yhteydessä yhteisön jäsenten arkipäivän kokemuksiin. Sairaus ja kipu olivat jatkuvasti läsnä oleva uhka – jotakin, jonka kanssa yhteisön oli tavalla tai toisella tultava toimeen.

Pyhimysten esimerkki tarjosi tähän yhden mahdollisuuden. 1400-luvun alkupuolella eläneen roomalaisen pyhän Francesca Romanan kanonisaatioprosessin todistajanlausunnot antavat tästä oivan esimerkin. Yksi tekijä, jolla Francescan patientiaa moneen otteeseen kuvattiin, oli hänen suhtautumisensa menetyksiin Napolin ja Rooman välisten taisteluiden aikana. Tällöin hänen perheensä menetti suuren osan karjastaan, johon sen omaisuus perustui, ja hänen miehensä haavoittui vakavasti. Perheenäitinä ja vaimona Francescan roolina oli miehensä hoitaminen, mutta hänen kärsivällinen suhtautumisensa siihen ja perheen menetyksiin eittämättä heijasteli monen roomalaisen tilannetta tuona myrskyisänä aikana.

Francescan kautta päästään kurkistamaan myös siihen, miten pyhimysten kärsimys, joka vei heidät lähemmäksi pyhyyden mainetta, suhtautuu sairauteen ja kipuun yleensä. Joidenkin pyhimysten, kuten provencelaisen kreivitär Dauphine du Puimichelin, mukaan sairaudet olivat aina ihmiselle hyväksi – Dauphinen mukaan jokainen ostaisi niitä torilta, jos moinen vain olisi mahdollista! Francesca puolestaan suhtautui asiaankuuluvan kärsivällisesti kasvaviin kipuihinsa elämänsä loppupuolella eikä suostunut ottamaan vastaan lääkäreiden apua. Muita roomalaisia hän kuitenkin lääkitsi ja suoritti toisinaan kirurgisia toimenpiteitä, eikä todistajien mukaan odottanut heiltä samanlaista käyttäytymistä kuin itseltään. Tämä ei tarkoita, etteikö yksi kivun, sairauden ja muiden vaikeuksien monista merkityksistä keskiajan kulttuurissa laajemminkin olisi ollut Kristuksen kärsimyksiin samaistuminen. Lääkinnästä kieltäytyminen kuului kuitenkin harvan kristityn hyveisiin – sekin kun oli Jumalasta lähtöisin.

Save