Keskiajan arturiaaninen kirjallisuus

Miika Norro

Kuningas Arthurin ritarit Pyöreän pöydän ympärillä. Graal ilmestyy ritreille kultaisen ciboriumin muotoisena, kahden enkelin pitelemänä. Folio 610v, BNF Fr 116. https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=24915048
Kuningas Arthurin ritarit Pyöreän pöydän ympärillä. Graal ilmestyy ritreille kultaisen ciboriumin muotoisena, kahden enkelin pitelemänä. BNF Fr 116, fol. 610v. Public Domain.

Arturiaaninen kirjallisuus, kuten nimestä voi päätellä, viittaa kirjallisuuteen, joka kertoo kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan. Käytännössä Arthur itse jää monissakin kirjoissa sivurooliin Pyöreän pöydän ritareiden ollessa tarinoiden sankareita. Kuningas Arthurin hovi muodostaa kuitenkin kirjoille yhteisen keskuksen, jonka ympärillä tarinat tapahtuvat. Yleensä arturiaanisella kirjallisuudella viitataan nimenomaan keskiaikaisiin kirjoihin, mutta on hyvä pitää mielessä, että myös nykyiset kirjat ja elokuvat, jotka kertovat kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan, voidaan nähdä perinteen jatkumona. Esimerkiksi itse sain ensikosketukseni arturiaaniseen maailmaan Mauri Kunnaksen Kuningas Artturin tarinoiden kautta.

Kuningas Arthurin historiallisuudesta on kiistelty pitkään, mutta arturiaanisen kirjallisuuden kannalta asialla ei ole juurikaan merkitystä. Jos Arthur on historiallinen henkilö, hän on elänyt joskus 500-luvulla, mikä tarkoittaa että hänen kuolemastaan oli ehtinyt kulua jo noin 600 vuotta, ennen kuin tarinat hänestä nousivat suosituiksi 1100-luvulla Euroopassa. Näin ollen tarinat hänestä lepäävät hyvin pitkälti kirjailijoiden mielikuvituksen varassa. Arturiaaninen kirjallisuus on siis erillään mahdollisesti eläneestä historiallisesta Arthurista. Kirjallisuus välittääkin meille kuvaa ennen kaikkea siitä, minkälaista elämä oli 1100-1400-luvuilla, jolloin meille säilyneet tarinat on kirjoitettu.

Arthurin tarinan suosio alkoi Geoffrey Monmouthilaisen 1130-luvulla kirjoittamasta Historia Regum Britanniae (Britannian kuninkaiden historia) -teoksesta, joka kertoo kuvitteellista historiaa Britannian historiasta. Teoksesta jäivät elämään kuningas Arthurista kertovat tarinat. Teos oli kuitenkin kirjoitettu latinaksi, eikä suurin osa 1100-luvun aatelistosta ymmärtänyt sitä. Tarinaan tarttuikin Robert Wace, normandialainen runoilija, joka sovitti tarinan runomuotoon normannin kielelle, muinaisranskan lähisukulaiselle. Hänen Roman de Brut (Brutuksen romaani) on kirjoitettu noin vuosina 1150–1155. Tämä kirja mahdollisti kuningas Arthurin seikkailuista lukemisen myös latinaa taitamattomille aatelisille.

Kuningas Arthur on yksi tärkeimmistä päähenkilöistä Wacen ja Geoffrey Monmouthlaisen teoksissa. Myöhemmissä teoksissa kuningas Arthur jää kuitenkin usein sivuun tapahtumien keskiöstä. Varsinaiseksi sivuhenkilöksi häntä ei ehkä voi sanoa, sillä hän on keskeinen symboli teoksessa, mutta hänen hahmonsa jää tarkoituksellisen passiiviseksi – hänestä tulee eräänlainen kiintopiste, jonka ympärille fiktiivinen maailma rakentuu ja järjestyy. Sen sijaan aktiivisiksi toimijoiksi ja kirjojen päähenkilöiksi nousevat Arthurin hovin ritarit. Tämän uuden suunnan arturiaanisessa kirjallisuudessa aloitti nykyisen Ranskan alueella asunut kirjailija Chrétien de Troyes.

Yvain taistelee lohikäärmettä vastaan pelastaakseen leijonan. Kuva on ilmeisesti 1400-luvun käsikirjoituksesta MSS BNF fr. 112, 113-116, jotka on tilannut Jacques d'Armagnac (1433–1477). https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9920004
Yvain taistelee lohikäärmettä vastaan pelastaakseen leijonan. Kuva on ilmeisesti 1400-luvun käsikirjoituksesta MSS BNF fr. 112, 113-116, jotka on tilannut Jacques d’Armagnac (1433–1477). Public Domain.

Chrétien de Troyes eli noin vuosina 1135–1189 ja työskenteli ainakin kahden tuon aikakauden suuraatelisen hovissa. Hän kirjoitti varmasti ainakin viisi teosta, jotka ovat säilyneet meille asti, mutta yhden kirjansa esipuheessa hän mainitsee myös muita kirjallisia töitä, jotka ovat ilmeisesti kadonneet historian hämärään. Chrétienin ansioksi on laskettava se, että hän yhdisteli Arthurin tarinaperinteeseen vaikutteita esimerkiksi kelttiläisestä tarustosta ja myös antiikin klassisesta kirjallisuudesta.

Chrétien oli monella tapaa innovatiivinen kirjailija ja toi arturiaaniseen tarinaperinteeseen monia uutuuksia, jotka sittemmin on totuttu yhdistämään kiinteästi kuningas Arthuriin. Varmasti tunnetuin on Graalin malja, joka esiintyy ensimmäistä kertaa Chrétienin keskenjääneessä kirjassa Perceval ou le conte du Graal (Perceval eli kertomus Graalista).

Graal on Perceval-teoksessa mystinen esine. Sen ei varsinaisesti kerrota olevan maljanmuotoinen, vaikka myöhemmät kirjoittajat ovatkin sen maljaksi (tai laakeaksi vadiksi) tulkinneet. Graalin kertomus on monella tapaa hyvin salaperäinen ja kiehtova, eikä vähiten siksi, että kertomus jää kesken. Lukija ei saa lopullisia vastauksia tai selityksiä arvoituksiin, mikä on saanut ihmiset heti Chrétienin kuolemasta saakka esittämään erilaisia tulkintoja ja versioita Graalista.

Keskeneräistä Perceval-teosta jatkettiin Chrétienin kuolemaa seuranneina vuosikymmeninä ainakin neljään kertaan, mikä kertoo osaltaan tarinan kiehtovuudesta. Suoranaisten jatkojen lisäksi Graal alkoi elää omaa elämäänsä, ja nousi koko arturiaanisen maailman keskeiseksi mysteeriksi 1200-luvun aikana. Paras esimerkki tästä on niin kutsuttu Lancelot-Graal-sykli, eli valtava, useiden tuhansien nykysivujen mittainen kertomuskokoelma. Kertomuskokoelma alkaa Joseph d’Arimathie (Joosef Arimatialainen) -teoksella, jossa kerrotaan Graalin maljan alkuperästä. Sen lisäksi kokoelmaan kuuluu Merlin-velhoon, Kuningas Arthuriin ja Lancelotiin keskittyvät tarinat sekä kertomus Graalin maljan etsinnästä ja Arthurin kuolemasta.

Perceval saapuu Graalin linnaan, missä hän tapaa Kalastaja Kuninkaan ja näkee Graalin kulkueen. Chrétien de Troyes’n Percevalin käsikirjoitus vuodelta 1330, BnF Français 12577, fol. 18v. BnF: http://expositions.bnf.fr/arthur/grand/fr_12577_018v.htm, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=47830356
Perceval saapuu Graalin linnaan, missä hän tapaa Kalastajakuninkaan ja näkee Graalin kulkueen. Chrétien de Troyes’n Percevalin käsikirjoitus vuodelta 1330, BnF Français 12577, fol. 18v. Public Domain.

Samaan aikaan, 1200–1300-luvuilla, kirjoitettiin myös muita uusia versioita samoista aiheista ja eri Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista.

Muinaisranskankielisten kirjojen lisäksi arturiaanista kirjallisuutta kirjoitettiin ja käännettiin myös monille muille kielille. Esimerkiksi saksaan käännettiin tai oikeammin kirjoitettiin uudestaan useita Chrétienin kirjoja. Hartmann von Aue kirjoitti teoksensa Erec ja Iwein jo noin vuosina 1185–1202, eli vain muutamia vuosikymmeniä Chrétienin alkuperäisten kertomusten jälkeen. Samoihin aikoihin myös Wolfram von Eschenbach kirjoitti Parzival-teoksensa Chrétienin Percevalin pohjalta. Arturiaanista kirjallisuutta sovitettiin myös italian ja espanjan eri kielimuodoille ja tarinat olivat hyvin suosittuja kaikkialla Euroopassa. Chrétienin Yvain sovitettiin myös ruotsiksi nimellä Herr Ivan lejonriddaren jo vuonna 1303.

Arturiaanisen kirjallisuuden myöhemmälle suosiolle keskeistä oli kuitenkin se, että teoksia kirjoitettiin englanniksi. Englanninkielisestä arturiaanisesta kirjallisuudesta mainitsemisen arvoisia ovat etenkin Sir Gawain and the Green Knight (Sir Gawain ja Vihreä ritari), 1300-luvulla kirjoitettu ja suuren suosion saavuttanut tarina Arthurin sisarenpojasta, ja Le Morte d’Arthur, Thomas Maloryn noin vuonna 1469 kirjoittama erittäin kuuluisa kirja, jonka yhtenä lähteenä on toiminut jo aiemmin mainittu Lancelot-Graal-sykli. William Caxton painoi Maloryn kirjan jo vuonna 1485. Le Morte d’Arthur on ollut varmasti yksi tärkeimmistä teoksista, jotka ovat luoneet kuvaa Arthurista ja Pyöreän pöydän ritareista nykykulttuurille, sillä 1800-luvulta alkanut romanttinen ja nationalistinen innostus Britannian menneisyyttä kohtaan nosti Maloryn teoksen suuren mielenkiinnon kohteeksi.

Kuningas Arthurin tarinat ovatkin olleet jatkuvan suosion ja uudelleen tulkinnan kohteena 1800-luvulta lähtien. Tarinat ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä ja elokuvan tekijöitä. Esimerkiksi Wikipedia listaa useita kymmeniä erilaisia elokuvia, jotka kertovat Arthurista tai tämän ritareista, viimeisimpänä 2017 ilmestynyt King Arthur: Legend of the Sword.

*       *       *

Jos arturiaaniseen maailmaan haluaa tutustua muutenkin kuin elokuvien välityksellä, on suomalaisille tarjolla valitettavan vähän suomenkielisiä käännöksiä keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista. (Tulevaisuudessa toivottavasti saamme muutamia uusia käännöksiä, jos allekirjoittaneen suunnitelmat Chrétien de Troyes’n teosten kääntämisestä joskus toteutuvat.) Joitakin suomennoksia keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista löytyy, ja niiden avulla pääsee hyvin alkuun kirjallisuuteen tutustumisessa ja voi tavoittaa jotain kirjojen tunnelmasta:

Wolfram, von Eschenbach: Parsifal. (Parzival.) Suomentanut Jukka Pajukangas. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991.

Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit. Lyhentäen suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1979, Hämeenlinna.

Lähes kaikista tunnetuimmista ja merkittävimmistä arturiaanisista kirjoista on tehty käännöksiä nykyenglanniksi. Alla lueteltuina nykyenglanninkielisiä versioita joistakin tässä kirjoituksessa mainituista kirjoista:

Geoffrey of Monmouth. The history of the kings of Britain: an edition and translation of De gestis Britonum (Historia regum Britanniae). Arthurian studies. 69. Michael D. Reeve (ed.), Neil Wright (trans.). Woodbridge, Suffolk: Boydell Press. 2007. 

Wace: Roman de Brut. A History of the British: Text and Translation. Ed. and tr. Judith Weiss (2002) [1999]. Exeter: University of Exeter Press. 

Chrétien de Troyes: Arthurian Romances. Carleton Carroll, William Kibler (Transl.). Penguin 1991.

Lancelot–Grail: The Old French Arthurian Vulgate and Post-Vulgate in Translation. Lacy, Norris J. (Ed.). New York: Garland. (Volume 1, 1992; Volume 2, 1993; Volume 3, 1995; Volume 4, 1995; Volume 5, 1996.)

Malory, Sir Thomas: Le Morte d’Arthur. Ed. Matthews, John. Illustrated by Ferguson, Anna-Marie. London: Cassell 2000.


Huomaa myös 19.9.2017 järjestettävä Kertomusten keskiaika -seminaari keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja sen myöhemmästä käytöstä. CFP on avoinna kesäkuun loppuun. Seminaarin järjestää Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS).

 

Save

Menovinkki: kesän keskiaikanäyttelyt

Karolina Kouvola

Suomi on kesällä parhaimmillaan valoisten öiden ja vehreänä hohtavan luonnon myötä. Ulkonakin tarkenee kevyttoppatakki päällä! Keskiajan ystävän on aika pakata perheensä ja ystävänsä autoon, linja-autoon tai junaan ja lähteä kiertämään Suomea keskiaikaa esittelevien museonäyttelyiden perässä. Kokosimme avuksi valmiin listan muinaisten aikojen tutkimiseen museot.fi-sivuston avulla. Tekstit museot.fi.

Aboa Vetus & Ars Nova
Turku

Aboa Vetus on ainutlaatuinen rauniokohde. Paikalta esiin kaivetut Luostarikorttelin rauniot ovat pääosin keskiajalta. Raunioiden lomassa kulkeva perusnäyttely painottuu 1400-lukuun.

Birckala 1017 (9.6.2017–19.8.2018)
Museokeskus Vapriikki, Tampere

Eletään viikinkiaikaa. Tursian kylässä viljellään maata, käydään kauppaa, uhrataan jumalille ja syödään paljon sikaa. Sekä viikingit että novgorodilaiset tavoittelevat Hämeen erämaiden antamia rikkauksia. Kylällinen voittamattomia hämäläisiä lyö kuitenkin vihollisten joukot hajalle kerta toisensa jälkeen…

Hämeen linna
Hämeenlinna

Keskiaikainen tiililinna, jonka rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopulla. 1700-luvulla linna korotettiin kolmikerroksiseksi ja ympäröitiin kehämuurirakennuksilla. Hämeen linna toimi vankilana 1837-1972. Linnaa esitellään historiallisena muistomerkkinä.

Härkätien museo
Renko

Paikallista esineistöä, mm. Pyhän Jaakon kirkosta ja lainajyvästöaikakaudelta. Hämeen Härkätiehen liittyvää esineistöä.

Kaikkjast vanhin Vanh Raum – kaupungi ensmäise vuassada (22.4.2017–1.4.2018)
Rauman museo, Vanha raatihuone

Rauman museon 22.4.2017 avautuva näyttely pureutuu Rauman kaupungin historiaan sen syntyajoista lähtien. Näyttelyssä keskitytään kolmeen ensimmäiseen vuosisataan, 1400-, 1500- ja 1600-lukuun. Kaarle Knuutinpoika Bonde, joka oli Itämaan eli Suomen läänien hallitsija, antoi raumalaisille porvareille ensimmäisen privilegiokirjeen 15.4.1442. Raumalaiset porvarit saivat täten samat oikeudet käydä kauppaa kuin turkulaiset porvarit. Raumasta tuli tuolloin silloisen keskiaikaisen Suomen viides kaupunki Turun, Viipurin, Ulvilan ja Porvoon jälkeen.

Kastelholman linna
Sund, Ahvenanmaa

Kastelholman linna on hyvin säilynyt linnanraunio, jonka seinät voisivat kertoa jännittäviä tarinoita. Ruotsalainen aatelissuku, Vaasa-suku oli aivan erityisen kiinnostunut linnasta. Linnassa on asunut sekä Kustaa Vaasa että Suomen herttua Juhana III. Myös Eerik XIV yhdessä vaimonsa Kaarina Maununtyttären kanssa.on istunut siellä vankina muutaman kuukauden.

Liedon Vanhalinna
Lieto

Vanhalinna sijaitsee reilun 10 minuutin ajomatkan päässä Turun keskustasta. Vanhalinnan kartanokokonaisuus sijaitsee kahden historiallisen valtareitin, Aurajoen ja Hämeen Härkätien varrella. Vanhalinnan museossa voi tutustua arkeologiseen ja kansatieteellisiin perusnäyttelyihin sekä Mauno ja Ester Wanhalinnan perustamaan kartanokotimuseoon. Pääpaino näyttelyillä on esitellä 1800-1900-lukujen maaseudun elämää sekä arkeologisen näyttelyn avulla Vanhalinnan muinaisuutta ja pitkää historiallista jatkumoa aina esihistoriasta tähän päivään saakka. Vanhalinna on valittu myös Euroopan Neuvoston viikinkireittikohteeksi.

Olavinlinna
Savonlinna

Olavinlinnan perusti vuonna 1475 tanskalaissyntyinen ritari Erik Akselinpoika Tott, joka tuolloin toimi Viipurin käskynhaltijana. Paikka linnalle valittiin puolustuksen näkökulmasta; jyrkkä kalliosaari kohoaa vuolaan virran keskeltä kahden vesireitin risteyskohdassa. Olavinlinnan perusnäyttely esittelee linnan historiaa mm. 3D-tulostettujen, kosketeltavien linnan ja museoesineiden pienoismallien kautta. ”Pikku herttuan sali” -työpaja, joka on lapsille suunnattu toiminnallinen työpaja, on avoinna kesäkuukausina yleisölle.

Pyhät ja pakanat – ihmisyyden kuvia (28.4.-17.12.2017)
Hämeen linna, Hämeenlinna

Mitä syntyy kun keskiaika kohtaa nykytaiteen? Kansallismuseon kokoelmien ainutlaatuiset keskiaikaiset puuveistokset saavat Hämeen linnassa rinnalleen kolmen nykykuvanveistäjän teoksia, joissa näkyy puunveiston taidokas perinne ja taiteilijoiden omat tulkinnat ihmisyydestä.

Turun tuomiokirkkomuseo
Turku

Vanhaa kirkollista esineistöä ja tuomiokirkon vaiheita.

Valtapeliä – Reformaatio Suomessa (17.2.2017–31.12.2017)
Turun linna, Turku

Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle 1523 ja aloitti reformaation. Valtakunnassa käynnistyi sata vuotinen murrosvaihe, jossa uskon asiat kietoutuivat poliittiseen valtapeliin. Näyttely vie kävijät keskelle kulttuurista muutosta, johon kukin hallitsija valtakaudellaan vaikutti. Näyttelyssä selviää minkälaiset motiivit kannustivat reformaatioon, miten katolisen ajan perintöön suhtauduttiin, miten reformaation tuomat muutokset näkyivät arjessa, kuinka kansanusko säilyi virallisen uskon rinnalla ja mitä tapahtui ilmapiirin kiristyessä 1600-luvulle tultaessa. Näyttely kytkeytyy vuonna 2017 vietettävään reformaation 500-vuotismerkkivuoteen. Näyttelyn tuottaa Turun museokeskus. Yhteistyössä mukana Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS).

 

 

Vuohenkallo ja tuomiokirkko – Keskiajan kansanuskoa arkeologin silmin

Sonja Hukantaival

Ilmestyksissään Pyhä Birgitta paheksui 1300-luvun ihmisten tapaa hakea taikataitoiselta apua saadakseen lapsia, rakkautta, tulevaisuuden ennustusta ja parannusta sairauksiin. Tällaisten uskomusten tarkempi dokumentointi ei kuitenkaan ollut Birgitan, eikä muidenkaan ajanjakson kirjoittajien, tavoitteena. Niinpä kun Turussa arkeologisella kaivauksella löytyy esimerkiksi 1300-luvulle ajoittuvan kahden asuintontin välisen rajahirren juureen ylösalaisin haudattu vuohenkallo, joudumme tulkinnoissamme pitkälti turvautumaan myöhempien aikojen vertailuaineistoon.

Rajamerkin yhteyteen kätketty vuohenkallo 1300-luvun Turussa. Kuvaaja Sonja Hukantaival, 2006.
Rajamerkin yhteyteen kätketty vuohenkallo 1300-luvun Turussa. Kuvaaja Sonja Hukantaival, 2006.

Uskonnon viralliseen oppijärjestelmään kuulumattomia uskomuksia ja tapoja kutsutaan usein kansanuskoksi. Nämä eivät ole vain kristinuskosta täysin erillisiä ilmiöitä, vaan myös esimerkiksi nykypäivänä suositut enkeliuskomukset ovat kansanuskoa. Suomalainen kansanusko on erittäin hyvin tunnettua 1800-luvun osalta ja jonkin verran dokumentoitu 1600- ja 1700-lukujen osalta. Tätä vanhemmat ajat ovat enimmäkseen hämärän peitossa. Keskiajalle ajoittuviin maakerroksiin kätkeytyy kuitenkin monenlaisia todisteita kansanuskoon luettavista tavoista. Aina silloin tällöin arkeologit kaivavat niitä ylös.

Yllä mainitsemani vuohenkallo löytyi jo vuonna 2006 Varhainen Turku -kaivausprojektin aikana. Kallo oli tuettu kivillä, jotta se pysyisi ylösalaisessa asennossaan. Sen asettelu viittasi siis tarkoitukselliseen toimintaan. Mikä voisi olla tämä tarkoitus? Arkeologit ovat tottuneet havaitsemaan ja dokumentoimaan maakerroksia sekä niissä olevia rakenteita ja esineitä, lähettämään näytteitä luonnontieteellisiä ajoituksia varten (tässä tapauksessa rajahirrestä tehtiin ns. dendrokronologinen ajoitus, joka perustuu puulustoihin), lähettämään luita ja kasvijäänteitä tunnistettaviksi näihin erikoistuneille tutkijoille (näin varmistettiin, että kallo kuului vuohelle) ja lopulta tulkitsemaan tästä kaikesta saatavaa tietoa. Tulkinnassa hyödynnetään myös muilla kulttuurintutkimuksen aloilla tehtyä tutkimusta ja, kuten mainitsin, vertailuaineistoa muilta ajanjaksoilta.

Ympäri maailmaa, eri kulttuureissa, asioiden tekeminen tai kääntäminen nurin päin liittyy usein toimintaan, jossa kommunikoidaan tuonpuoleisen maailman kanssa. Tämä on ollut tunnettua myös suomalaisessa kansanuskossa. Lisäksi nykyisen Suomen alueella jo 1600-luvun noituus- ja taikuusoikeudenkäynneissä ilmenee, että jonkin rajan yhteyteen haudatun kallon on uskottu luovan tälle rajalle tuonpuoleisen ”rajavartijan”. Tämän vartijan oli tarkoitus suojella rajaa niin varkailta kuin noituudeltakin. Vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta, että tontinrajalle asetetulla vuohenkallolla on ollut jokin samantapainen merkitys.

Kyseinen ”tuonpuoleinen rajavartijavuohi” suojeli tontinrajaansa aivan Turun tuomiokirkon vieressä, nykyisen Rothoviuksenkadun alla. Usein näkee väitettävän, että keskiajalla kirkko olisi ollut kansanuskoa kohtaan suhteellisen suvaitsevainen, ainakin verrattaessa 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaan. Voimallisena keskuksena kirkko (ja sitä ympäröivä kirkkomaa) on kuitenkin todistetusti houkutellut kansanuskon harjoittajia myöhemminkin. Kirkkoon on esimerkiksi käyty kätkemässä pienoisarkkuun pantu sammakko osana noituuden vastataikaa. Tämä on todennäköisesti tapahtunut ilman kirkonihmisten hyväksyntää ja suostumusta.

Dokumentoinnin jälkeen vuohenkallo kaivettiin ylös. Tässä se on kirjoittajan kädessä heti maasta nostamisen jälkeen. Kuvaaja Päivi Repo, 2006.
Dokumentoinnin jälkeen vuohenkallo kaivettiin ylös. Tässä se on kirjoittajan kädessä heti maasta nostamisen jälkeen. Kuvaaja Päivi Repo, 2006.

Rajahirren vartijavuohi kuuluu kuitenkin todennäköisemmin sellaiseen kotitaloustaikuuteen, johon kirkko ei juuri kiinnittänyt huomiota vielä keskiajalla. Pyhän Birgitan esimerkki osoittaa, että tämäntyyppisiä tapoja kyllä paheksuttiin, mutta ilmeisesti ei niin voimakkaasti, ettei aivan kirkon vieressä olisi voinut perinnettä jatkaa.

Pikkuhiljaa lisääntyvän arkeologisen aineiston valossa voimme lähitulevaisuudessa saada paljonkin uutta tietoa keskiajan ihmisten maailmankuvasta nykyisen Suomen alueella.

Kirjoittaja väitteli loppuvuonna 2016 kansanuskoon kuuluvista rituaalisista rakennuskätköistä. Parhaillaan hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa ”Keskiajan sarastaessa: Turun Koroisten 1200-luvun piispanistuin ja kristillinen kulttuuri Suomessa” ja suunnittelee väitöskirjan jälkeistä tutkimusprojektia kansanuskon arkeologiaan liittyen.


 

Lue lisää:

Hukantaival, S., ‘For a witch cannot cross such a threshold!’ – Building concealment traditions in Finland c. 1200–1950. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXIII. Turku: SKAS 2016. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-67329-9-2

Hukantaival, S., Frogs in miniature coffins from churches in Finland – Folk magic in Christian holy places. Mirator 16 (2015): 192–220. http://www.glossa.fi/mirator/pdf/i-2015/frogsinminiaturecoffins.pdf

Hukantaival, S., Finding folk religion – An archaeology of ‘strange’ behavior. Folklore: Electronic Journal of Folklore 55 (2013): 99–124. http://www.folklore.ee/folklore/vol55/hukantaival.pdf

Pyhää pohtimassa

Mikko Myllyntausta

Helsingin yliopistolla vietettiin maaliskuussa viikko pohtimassa pyhää, pyhän pyhyyttä ja pyhän esittämistä pyhänä tai ei-pyhänä. Thure Gallén -säätiön, Glossan, Historiska föreningen i Finlandin sekä Helsingin yliopiston CENSin (Centre for Nordic Studies) voimin järjestettiin kurssi From the sanctuary to the museum: Displaying the sacred, jossa keskiössä oli pyhien esineiden ja asioiden alkuperäiset merkitykset ja niiden esittäminen nykyään esimerkiksi museoissa tai tieteellisessä tutkimuksessa. Kurssia saapui Helsinkiin johtamaan Jarl Gallén -palkinnon saanut professori Lena Liepe Oslon yliopistosta, ja koko kurssiryhmä oli hyvin kansainvälinen. Osanottajia oli pohjoismaiden lisäksi Italiasta ja Turkista asti.

Suurimmat painotukset kurssilla olivat erityisesti keskiajassa ja keskiaikaisten esineiden tutkimuksessa. Erityisen suurta huomiota kurssilla saivat keskiaikaiset reliikit, jotka sattuivat liittymään useampien kurssiin osallistuneiden tutkimuskohteisiin. Tästä kontekstista tarkastellen olin itse kurssilla vähemmistössä ja poikkeuksellinen tapaus, koska en tutki eurooppalaista keskiaikaa. En lähellekään. Itse asiassa oma tutkimukseni on tästä näennäisesti hyvin kaukana 1800-luvun Tyynenmeren alkuperäiskansoissa.

Minulla oli kuitenkin kahtiajakoinen kiinnostus kurssia kohtaan. Toisaalta pyhyyden problematisointi ja siihen kurssilla liitetyt etnografiset vertaukset tarjosivat paljon pohdittavaa alkuperäiskansojen pyhistä ja niiden esittämisestä. Toisaalta omista tutkimuskohteistani huolimatta koko (vielä lyhyehkö) museourani on sattunut keskittymään keskiaikaan ja uuteen aikaan liittyviin museoihin. Tältä kannalta kurssin museologiseen pyhän esittämiseen suuntautunut näkökulma herätteli minussa myös ammatillista kiinnostusta. Näin ollen, vaikka omat aiheeni vaikuttavatkin melko kaukaisilta kurssiin verrattuina, viikko meni erittäin sujuvasti äärettömän kiinnostavien ja ajatuksia herättävien aiheiden parissa.

Ensimmäisten päivien pyhyyttä ja museoita pohjustaneiden luentojen jälkeen kurssilla käsitellyt aiheet vaihtelivat hyvin laajalla skaalalla esimerkiksi norjalaisista puukirkoista Espoon museoiden kehitykseen sekä keskiaikaisista puuveistoksista ja seinämaalauksista itse tutkimiini Uuden-Seelannin maoreihin. Pitkin viikkoa kaikki kurssilaiset nimittäin esittelivät omia tutkimusaiheitaan ja niiden yhteyksiä kurssin teemoihin, ja näistä moninaisista aiheista päästiin pitkällisiin ja syvällisiinkin keskusteluihin. Luentosalissa istumisen lisäksi mukavaa konkretiaa pyhän pohtimiseen tarjosivat vierailut Kansallismuseoon, Uspenskin katedraaliin, muutamiin museoihin Helsingissä ja koko päivän vierailu Suomen Turkuun ja Turun tuomiokirkkoon. Tuomiokirkossa päästiin jopa lähietäisyydelle aitojen keskiaikaisten reliikkien kanssa.

Kuten sanottua, oma lähestymiseni kurssin aiheisiin oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi keskiajan tutkijalla. Näin ollen hedelmällisimmät pohdinnat ja ajatukset, joita kurssista minulle nousi, olivat myös mahdollisesti erilaisesta näkökulmasta. Pyhän pohtiminen sinänsä herätti kysymyksiä sen materiaalisuudesta. Kristilliseenkin pyhään liittyy rituaalisuutta, mutta se toisinaan näyttäytyy melko materiaalisena, kun taas monilla alkuperäiskansoilla pyhä voi olla pitkälti rituaalista ja traditioihin liittyvää. Pyhä voi merkitä eri konteksteissa hyvin erilaisia asioita. Mutta kiinnostavaa yhtäläisyyttä keskiaikaisessa kristillisessä ja alkuperäiskansojen pyhässä, mikä nousi kurssilla voimakkaasti esille, oli näkemisen ja näkyvyyden suhde. Siinä missä kristilliset reliikit olivat ja ovat yleensä poissa näkyvistä tavalliselta kansalta, myös monet alkuperäiskansojen rituaalit ja esineet saattoivat olla vain tietyille ihmisille nähtävillä.

Toinen kurssilla runsaasti keskusteltu aihe, joka pätee hyvin yleisesti erilaisiin pyhiin, ja myös muihin teemoihin, on miten esineiden alkuperäisen kontekstin pitäisi vaikuttaa siihen, miten niitä esitetään esimerkiksi museoissa. Tulisiko kristillisiä reliikkejä pitää museoissa esillä, jos ne eivät keskiajalla olleet tavallisten ihmisten nähtävillä? Miten etnografisten kokoelmien mahdollisesti pyhiä esineitä tulee käsitellä suhteessa niiden alkuperäiseen käyttöön? Tuleeko näitä käsitellä pyhinä esineinä, vaikka niitä pyhinä käyttäviä yhteisöjä ei olisi enää olemassa? Tällaisiin kysymyksiin on monia näkökulmia, mielipiteitä ja arvioita mutta ikävä kyllä hyvin vähän suoria vastauksia… Mutta omasta näkökulmastani museotyön kannalta kysymystä alkuperäisen kontekstin ja museossa esittämisen tapojen suhteesta on hyvä pohtia.

Kokonaisuudessaan kurssi tarjosi paljon erilaisia aiheita, keskusteluja, kysymyksiä, kahvia, hyvää ruokaa, pyhyyttä ja monipuolisuudessaan hyvin mukavan kurssiryhmän. Tästä voi vain kiittää kaikkia järjestäneitä tahoja ja kurssiin osallistuneita!

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa ja tutkii 1830-luvulla Uuden-Seelannin maoreihin liittynyttä tiedonmuodostamista ja -välittämistä. Hän on myös työskennellyt Hämeen linnassa, Turun linnassa ja Turun tuomiokirkkomuseolla.

Keskiaikaisia julkaisustrategioita jäljittämässä

Samu Niskanen

Huhtikuussa 2017 aloitti toimintansa projektini Medieval Publishing from c. 1000 to 1500. Hanke on viisivuotinen ja Euroopan tutkimusneuvoston puiteohjelman Horizon 2020 rahoittama, ja se toimii Helsingin yliopistossa. Projektiin osallistuu viisi palkallista tutkijaa eri pituisin jaksoin. Ensimmäisenä (allekirjoittaneen jälkeen) ryhmään liittyy FT Jakub Kujawinski Poznanin yliopistosta.

Tutkimusryhmä selvittää, kuinka latinankieliset kirjailijat julkaisivat teoksiaan sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Tutkimushypoteesi on, että julkaisukäytännöt reagoivat laajoihin sivistyksellisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Julkaisukulttuurin kannalta tärkeää oli, että kirjallisen kulttuurin painopiste siirtyi karkeasti yleistäen luostareista katedraalikouluihin, konventteihin ja yliopistoihin. Samalla kirjailijoiden ja lukevan yleisön sosiaalinen rakenne moninaistui.

Julkaisustrategiat aivan selvästi elivät ajassa, kuten käy ilmi seuraavasta. Luostarikirjallisuuden julkaisu 1000-luvulla oli useimmiten epämuodollinen tapaus, joka koski pientä piiriä. Myöhäiskeskiajan humanistikirjailijat saattoivat kuitenkin julkaista teoksiaan seremoniallisesti kotikaupunkiensa juhlallisuuksissa ja tavoitella monipuolisesti kerrostuneita yleisöjä.

Pähkinänkuoressa: pyrimme havainnoimaan sosiaali- ja sivistyshistoriallisten muutosten heijastuksia uuden kirjallisuuden julkaisustrategioissa.

Keskeisiä tutkimuskohteita ovat julkaisutapahtumat, tavat hankkia yleisöä, teosten levittämistä koskevat ohjeet ja määräykset sekä varhainen transmissio. Tutkimus nojaa historiallisen perusmetodologian ohella teksti- ja kirjallisuuskritiikin sekä kirjahistorian metodeihin.

Päälähdemateriaalia ovat uusien teosten julkaisua koskevat maininnat ja kuvaukset sekä kirjailijoiden omat ja välittömät kopiot heidän töistään.

Dominikaaniveli veljeä vastaan – pyhäinjäännökset jakaantuneessa Euroopassa

Marika Räsänen

Aloitin tammikuussa tutkijatohtorina Turku Institute for Advanced Studiesissa kolmivuotiskauden tutkimusprojektilla Tactile Saints – Holy Matter and the Great Western Schism. Sille on jäänyt toistaiseksi harmittavan vähän aikaa, kun vanhojen projektien päätöstyöt ovat osoittautuneet haastavammiksi kuin alkujaan ajattelin. Aika tavallista tutkijan arjessa, mutta silti aina yhtä yllättävää.

Avignonin paavien palatsi
Avignonin paavien palatsi. Kuva: Marika Räsänen

Uusi tutkimus tulee käsittelemään kauppiaita ja käsityöläisiä ja heidän hengelliselle hyvinvoinnilleen omistautuneita dominikaaniveljiä ennen kaikkea Italiassa ja Ranskassa. Periaatteessa samaa ongelmavyyhteä voisi tarkastella koko Euroopassa niillä ehdoilla, joilla lähteitä on löydettävissä. Tämän päivän Brexit-Euroopassa se voisi olla kiinnostavaa, analogioilla ja anakronismillakin leikittelyä: Länsi-Eurooppa jakautui skismassa tavalla, joka on ollut sille tyypillistä myöhemminkin. Englanti ja Skotlanti eivät tietenkään mahtuneet saman paavin leiriin, eivätkä Englanti ja Ranska, jotka skisman kanssa samaan aikaan kahnasivat satavuotista sotaansa. Aina ketterät saksalaiset ruhtinaskunnat kannattivat milloin ketäkin; voisi kai olettaa, että sitä, jonka pankkiirit tarjosivat edullisimmat lainankorot. Pohjoismaat puolestaan olivat Rooman puolella, miksipä hätiköidä, eihän se vaihtamalla parane!

Skisma ei jakanut Länsi-Eurooppaa vain hallinnollisten alueiden mukaan, vaan esimerkiksi kaupunkien piispat tai luostarit saattoivat ottaa yksilöllisen kannan siihen, kuka oli laillinen Pietarin istuimen perijä ja toimia sen mukaan. Dominikaanisääntökunnassa tämä näkyy erittäin voimakkaasti: sääntökunta jakautui hallinnollisesti kahtia, Rooman ja Avignonin kannattajakuntaan. Tästä syystä dominikaanit ovat erinomainen tutkimuskohde: jakautuminen näkyy toisinaan hyvin jopa paikallistasolla dominikaanien omissa joukoissa ja heidän vaikutuspiirissään olevien maallikkojen elämässä. Jakautuminen aiheutti suoraan epävarmuutta sielunhoidollisissa kysymyksissä mutta oletettavasti myös monilla muilla arjen alueilla.

Avignonin kaupunginkirjastosta De Ceccanosta löytyy skismaan liittyvää kiinnostavaa liturgista ja narratiivista materiaalia. Kuva: Marika Räsänen
Avignonin kaupunginkirjastosta De Ceccanosta löytyi skismaan liittyvää kiinnostavaa liturgista ja narratiivista materiaalia. Kuva: Marika Räsänen

Paikallistason esimerkkejä on kertynyt Italiasta, ja sellaisia olen toivorikkaana yrittänyt etsiä myös Ranskasta. Ranskalainen käsikirjoitusmateriaali on jo varsin hyvin luetteloitu ja digitaalisesti löydettävissä. Isoja käsikirjoituskokonaisuuksia on kuvattu ja helposti käytettävissä kotikoneelta. Arkistot tekevät samaa, mutta heidän työsarkansa on enemmän alussa. Yritykseni löytää yhtenäinen arkistokokonaisuus jostakin mukavasta vanhasta ranskalaiskaupungista ei ole toistaiseksi tuottanut juuri sellaista tulosta, jota olisin toivonut. Tosin yksi lähdekokonaisuus on löytynyt, ei Internetistä vaan suoraan pääkallopaikalta Avignonista, mutta se ei liity dominikaaneihin. Suunnitelmissa on silti lähikuukausien aikana perehtyä paremmin Clemens VII:n nimittämän kardinaalin Pierre de Luxembourgin elämään ja ihmeisiin, joita kertyi jo ensimmäisten kuoleman jälkeisten kuukausien jälkeen Ihmeiden kirjaan pitkälti yli kaksi tuhatta. Avignonin celestiinit ottivat Pierren kultin suojiinsa, ja tutkimuksessa on esitetty, että se jäi yhtäältä hyvin paikalliseksi koko kansa kultiksi ja toisaalta levisi paavin henkilökohtaisten suhteiden mukana politiikan ylähuoneisiin. Tapaus on skisman kannalta erittäin kiinnostava, eikä haittaa, että kokemukseni mukaan Avignonin maaliskuun alun aamussa on jo vahva lupaus tulevasta kesästä ja viite Välimeren tuoksuun.

Kaiken kaikkiaan Tactile Saints -projektin tarkoituksena on keskittyä paikallisyhteisöissä omaksuttuihin strategioihin tukeutua pyhäinjäänteisiin kriisistä selviämisessä ja yhteisöllisyyden rakentamisessa tai toisaalta oman kannan paremmuuden argumentoinnissa. Tutkin pyhimysten läsnäolon ja materian merkitystä yhteisöllisyyden osana sekä niille perustuvaa erottavaa ja yhdistävää identiteettiä myöhäiskeskiajan kulttuurissa. Skisma päättyi virallisesti 1417, mutta läntisen Euroopan repeämän jälkimainingit ja pelko saman toistumisesta näkyivät uskonnollisessa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa aina 1400-luvun puoliväliin saakka.

Pierre de Luxembourgin kosketusreliikit eli hänen vaatteensa Saint Pierren kirkossa Avignonissa. Kuva: Marika Räsänen
Pierre de Luxembourgin kosketusreliikit eli hänen vaatteensa Saint Pierren kirkossa Avignonissa. Kuva: Marika Räsänen

Kirjoittaja on tutkijatohtori (Turku Institute for Advanced Studies / Kulttuurihistoria, Turun yliopisto). Parasta aikaa hän on vierailevana tutkijana Poitiers’n yliopiston keskiajan tutkimuskeskuksessa (Centre d’études supérieures de civilisation médiévale).

Glossan hallitus esittäytyy, osa 2

Glossan hallitus ja puheenjohtaja valittiin jälleen syyskokouksessa 1.12.2016. Järjestäytymiskokouksessa 19.1.2017 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2017 on:

Reima Välimäki, FT (TY), puheenjohtaja
Kirsi Kanerva, FT (TY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Katja Fält, FT (JY)
Lauri Leinonen, FM (HY)
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY), tiedottaja
Marika Räsänen, FT (TY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Anu Lahtinen, FT, dos. (TY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY)

Seuraavassa, kaksiosaisen jutun jälkimmäisessä osassa Glossan hallitus esittäytyy omin sanoin.

Maria Kallio
Aloitin Glossan hallituksessa vuonna 2013 ja tällä hetkellä toimin Dies Medievales -konferenssivastaavana.

Maria Kallio
Maria Kallio

Väitöskirjani ”Kirjoitettu menneisyys – keskiaikaiset kopiokirjat Turun tuomiokapitulin yhteisöllisenä muistina” käsittelee Turusta säilyneitä keskiaikaisia kopiokirjoja sekä niiden käyttöä ja merkitystä hiippakunnallisena muistina. Tutkimukselliset kiinnostuksenkohteeni liittyvät laajasti keskiajan kirjalliseen kulttuuriin. Erityisesti asiakirjat, käsikirjoitukset, vanhat käsialat, vesileimat sekä kirjahistoria laajemmin ovat mieluisaa tutkittavaa.

Tällä hetkellä työskentelen ylitarkastajana Kansallisarkistossa READ (Recognition and Enrichment of Archival Documents) -hankkeessa, jossa kehitetään käsinkirjoitetun tekstin automaattista tunnistusta. Saan siis päivittäin työskennellä vanhojen käsialojen parissa!

Anu Lahtinen
Olen pitkän linjan Glossa-aktiivi, toimin viime vuosikymmenellä pitkään yhdistyksen puheenjohtajana. Tällä hetkellä olen hallituksen varajäsen ja koetan kantaa korteni kekoon muun muassa yliopistoyhteistyössä.

Olen Suomen ja Pohjoismaiden historian professori ja erityisalaani on Suomen ja Pohjoismaiden myöhäiskeskiajan ja 1500-luvun historia. Väittelin naisten toimijuudesta Flemingin sukupiirissä ja olen julkaissut artikkeleita myöhäiskeskiajan eliitistä, sen verkostoista, perhesuhteista ja koulutuksesta. Viime vuosina olen tutkinut melko paljon myös myöhempien vuosisatojen historiaa, mutta aikakaudesta riippumatta sukupuolihistoria ja sosiaalihistoria ovat tärkeitä kiinnostuksenkohteita.  Minua kiinnostaa laaja-alaisesti kehittää historiatieteen kenttää ja tukea sen merkitystä nyky-yhteiskunnassa.

Professorin sijaisuuden lisäksi tehtäviini kuuluu Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajan työ sekä Tilaushistoriakeskuksen hallituksen puheenjohtajuus, joten vapaa-ajan ongelmia ei ole.

Lauri Hirvonen
Lauri Hirvonen

Lauri Hirvonen
Olen ollut mukana Glossan hallituksessa vuodesta 2013. Viimevuosina olen toiminut taloudenhoitajana. Valmistelen Helsingin yliopistossa väitöskirjaa pyhän Erikin (k. 1160)  pyhimyselämäkerran käsikirjoitustradition kehityksestä ja leviämisestä. Sen ohella olen mukana Suomen Rooman instituutin tutkimushankkeessa, joka tutkii aikakäsitystä keskiajan Roomassa. Lisäksi olen tietokanta-asiantuntijana Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan Säätiötutkimushankkeessa, jossa selvitetään säätiöiden myöntämän rahoituksen vaikutusta Suomen tieteelle itsenäisyyden aikana. Vapaa-aikani kuluu levyjen keräilyn sekä jalkapallon seuraamisen merkeissä.

Lauri Leinonen
Olen Glossan hallituksessa nyt ­kuudetta vuotta. Olen toiminut aiemmin Glossae-lehden parissa taittajana ja toimituskunnan jäsenenä sekä hallituksessa varainhoitajana ja jäsensihteerinä. Nykyään istun järjestön hallituksessa tavallisena jäsenenä.

Teen tällä hetkellä Helsingin yliopistossa väitöskirjaani keskiaikaisesta kirjanjulkaisusta, minkä lisäksi työskentelen tutkijana Kansallisarkiston Diplomatarium Fennicum –projektissa pääasiallisena vastuualueenani tietokannan sisällön ja työkalujen kehittäminen. Tutkimusintresseihini on alkanut enenevissä määrin liittyä modernien tietokoneavusteisten menetelmien hyödyntäminen tutkimuksen teossa. Muutoin keskeisimmät kiinnostuksen kohteeni liittyvät kulttuuri- ja kirjahistoriaan hyvinkin laajalti – kirjanjulkaisun verkostoista ja inkunaabelitutkimuksesta aina 1000-luvun Etelä-Italiaan normanneihin ja muslimeihin.

Vapaa-aikani kuluu nykyään paljolti lapsellisesti seitsenkuisen tyttäreni kanssa puuhaillen, mutta myös sekalaisen urheilun ja kulttuurin, erityisesti musiikin ja kirjallisuuden, parissa.

Leena Enqvist
Olen toiminut Glossan hallituksessa erilaisissa tehtävissä vuodesta 2012 alkaen: jäsenenä, sihteerinä (2013) ja puheenjohtajana (vuonna 2014). Nykyisessä hallituksessa olen varajäsen. Teen väitöskirjaa kirkkohistorian osastolla Helsingin yliopistossa. Työssäni tutkin lukemista keskiaikaisissa birgittalaisluostareissa, erityisesti lukemisen ohjailua yhteisöllisen ja yksityisen lukemisen konteksteissa. Keskiaika on kiinnostanut minua kouluajoista asti, erityisesti sen kirjallisuus, taide, musiikki ja uskonnollisen elämän muodot. Vapaa-ajalla sydäntäni lähellä ovat muun muassa maailmankirjallisuus, (klassinen) musiikki, museoissa haahuilu sekä salainen paheeni kirjontatyöt.

Leena Enqvist ja Olli Lampinen-Enqvist
Leena Enqvist ja Olli Lampinen-Enqvist

Olli Lampinen-Enqvist
Olen Glossan hallituksessa mukana neljättä ja sihteerinä kolmatta vuotta. Toimitan myös Glossae-blogia, eli minuun kannattaa olla yhteydessä juttuideoiden tiimoilta.

Teen Helsingin yliopistossa kirkkohistorian väitöskirjaa 1300-luvun englantilaisten mystikkojen Richard Rollen, Walter Hiltonin ja anonyymin Cloud of Unknowing -kirjoittajan opasteksteistä kontemplatiiviseen elämään. Tarkastelen erityisesti kirjoittajien ja tekstien pyrkimyksiä vaikuttaa lukijaan ja perustella auktoriteettiaan. Olen yleisemminkin kiinnostunut keskiaikaisesta kirjallisuudesta, sen välittämistä arvioista ja tavoista tehdä asioita tekstillä.

Kun en tee töitä tai kotitöitä, luen kaunokirjallisuutta snobistisesti, kulutan musiikkia sangviinis-koleerisesti ja pelaan liikaa tietokonepelejä. Parasta on Kate Bush, Thomas Mann, tweed ja Buffy, vampyyrintappaja.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Glossan hallitus esittäytyy, osa 1

Glossan hallitus ja puheenjohtaja valittiin jälleen syyskokouksessa 1.12.2016. Järjestäytymiskokouksessa 19.1.2017 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2017 on:

Reima Välimäki, FT (TY), puheenjohtaja
Kirsi Kanerva, FT (TY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Katja Fält, FT (JY)
Lauri Leinonen, FM (HY)
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY), tiedottaja
Marika Räsänen, FT (TY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Anu Lahtinen, FT, dos. (TY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY)

Seuraavassa (kaksiosaisessa) jutussa Glossan hallitus esittäytyy omin sanoin.

 
Reima Välimäkireimaprofile_aca
Jatkan Glossan hallituksen puheenjohtajana nyt kolmatta vuotta. Puheenjohtaja vastaa yhdistyksen hallinnon kokonaisuudesta ja valmistelee kokoukset yhdessä varapuheenjohtajan, sihteerin ja taloudenhoitajan kanssa. Tarvittaessa puheenjohtaja edustaa yhdistyksen ääntä ulospäin, mutta hallinnollisesti hän on primus inter pares.

Väittelin inkvisiittori Petrus Zwickeristä ja myöhäiskeskiaikaisen harhaoppisuuden vainosta Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineesta syksyllä 2016. Tällä hetkellä jaan aikani Suomen Rooman-instituutin säätiön asiamiehen tehtävien ja tutkimuksen välillä. Jatkan inkvisiittoreiden ja kerettiläisten parissa, ja olen mukana kehittämässä latinankielisten tekstien tietokoneavusteista tekijäntunnistusta. Käynnissä on myös pienempi tutkimushanke Turun kirkkoherra Thomas Laurentiin vierailusta Tübingeniin 1580-luvulla.

Vapaa-aikanani harjoittelen ja ohjaan kamppailulajeja. Myös yhdistystoiminta on aina kuulunut harrastuksiini. Matkailen mieluiten Italiassa ja Saksassa, joiden molempien kulttuurit ovat lähellä sydäntäni.

Jenni KuulialaJenni
Olen pitkäaikainen Glossan hallituksen jäsen; tänä vuonna toimin varajäsenenä. Työskentelen tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa historian oppiaineessa. Olen parhaillaan viimeistelemässä monografiaa pyhimysten fyysisen heikkouden tulkinnasta myöhäiskeskiaikaisissa kanonisaatioprosesseissa ja samalla aloittamassa tutkimushanketta parantamisen yhteisöllisistä ulottuvuuksista myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Erikoisalaani on siis lääketieteen sosiaalihistoria ja erityisesti olen kiinnostunut sairauden, vammaisuuden ja ”normaalin” yhteiskunnallisista määritelmistä. Vedän lisäksi syksyllä 2017 alkavaa, Koneen Säätiön rahoittamaa hanketta ”Vammaisuuden vaiettu historia. Identiteetti, osallisuus ja yhteiskunta”. Toimin myös Trivium – Tampere Centre for Classical, Medieval and Early Modern Studies -tutkimuskeskuksen johtokunnan jäsenenä ja tiedottajana.

Vapaa-ajallani harrastan muun muassa laulamista, koiria ja enemmän tai vähemmän satunnaista urheilua. Silloin kun on mahdollista, matkustan Italiaan tai Britanniaan.

Sanna Supponen
bty
Olen ensimmäistä vuottani mukana Glossan hallituksessa varajäsenenä. Teen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa yleiseen historiaan ja siinä ohessa työskentelen tutkimusavustajana kirkkohistorian osastolla Teologisessa tiedekunnassa. Oma tutkimukseni koskee Linköpingin kaniikin, maisteri Mathiaksen (k. n. 1350) teosta Alphabetum distinccionum, joka on eräänlainen Raamattu-tietosanakirja. Väitöskirjassani tavoitteena on rekonstruoida ainoastaan fragmentteina säilyneen teoksen sisältöä ja rakennetta sekä tarkastella sen kontekstia ja käyttöä. Erityisesti minua kiinnostavat käsikirjoitustutkimus, saarnakäsikirjat ja tietokantojen hyödyntäminen tutkimuksen välineenä. Vapaa-ajalla kulutan laidasta laitaan musiikkia, kulttuuria ja kirjallisuutta.

Katja FältKatjaF_Glossa_kuva
Toimin kolmatta vuotta Glossan hallituksen rivijäsenenä. Tutkin keskiajan taidetta ja olen väitellyt vuonna 2012 Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta (nykyään musiikin, taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos). Väitöksessäni tutkin Suomen keskiajan ns. ei-ammattimaisten kirkkomaalareiden tekemiä maalauksia visuaalisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta. Nykyiset tutkimusintressini suuntautuvat muun muassa keskiaikaiseen kärsimysmystiikkaan ja kuolemaan, sukupuolen representaatioihin sekä medievalismiin.

Muutoin elämässä kivoja asioita ovat hyvä ruoka, laadukas tv- ja elokuvaviihde, raskas musiikki ja ystävät.

 

Karolina KouvolaKarolina
Glossan hallituksessa on vierähtänyt jo neljä vuotta, ja viides vuosi sekä samalla kolmas vuosi tiedottajana on alkamassa. Jos siis tiedät todella mielenkiintoisen keskiaikaisen tapahtuman tai uutisen, jota et ole vielä nähnyt Glossan sähköpostilistalla, Facebookissa tai Twitterissä, laita minulle asiasta viestiä!

Teen Helsingin yliopistossa uskontotieteen väitöskirjaa kalevalaisen loitsurunon yhteyksistä lähialueiden kulttuureihin, pääasiassa Skandinaviaan. Minua kiinnostaa myös metodologia eli se, miten voimme löytää piirteitä 1800-luvulla talteen kerätystä runoaineistosta aina viikinkiajalle saakka. Yliopistomaailman lisäksi olen yleistajuistanut historiaa museomaailmassa lähes kymmenen vuoden ajan.

Vapaa-ajan käytän pääasiassa nollaamalla ajatuksia salilla rautaa pumpaten tai taistellen lohikäärmeitä vastaan tietokonepelien kuvitelluissa maailmoissa.

Marika RäsänenMarika
Olen ollut mukana Glossan hallituksessa rivijäsenenä tammikuusta 2015 lähtien. Tavoitteeni hallituksessa on pyrkiä työskentelemään sen eteen, että Glossa saisi entistä vahvemman jalansijan suomalaisessa keskiajan tutkimuksessa ja yhteiskunnalliseen keskusteluun vaikuttajana. Viime aikoina olen kuitenkin päässyt osallistumaan toimintaan vain harvakseltaan, koska asun Ranskassa (vielä kesään 2017 asti) ja työskentelen vierailevana tutkijana Poitiers’n yliopiston keskiajan tutkimuskeskuksessa (CESCM).

Väittelin vuonna 2013 Turun yliopistosta Tuomas Akvinolaisen varhaisesta pyhimyskultista Italiassa. Sen jälkeen olen jatkanut Tuomas-tutkimuksiani tarkastellen kulttia hieman eri aikoina ja erilaisissa poliittis-uskonnollisissa konteksteissa. Vuoden 2015 alusta olen johtanut Koneen Säätiön rahoittamaa tieteellis-taiteellista hanketta, jonka tutkijat ja taiteilijat pohtivat Tuomaan juhlapäivien liturgian kokemuksellisuutta ennen ja nyt. Aloitin juuri Turku Institute for Advanced Studiesissa postdoc-tutkijana. Projektini käsittelee pyhimysreliikkien käyttöä uskovia yhdistävänä ja erottavana tekijänä lännen suuren skisman (1378–1418) seurauksena.

Tällä hetkellä aktiivisin harrastukseni on Ranskaan ja ranskalaiseen kulttuuriin tutustuminen. Monta linnaa ja luostaria olen jo nähnyt. Seuraavalla koulun loma-aikaan ajoitetulla matkalla haaveilen pääseväni tyttäreni mukana ratsastusvaellukselle entisiin kataarikyliin. Jos luen muuta kuin töihin liittyvää, osuu valintani yleensä ”kevytkirjallisuuteen” (esim. rikosromaanit). Annan tämän paheen itselleni anteeksi sillä verukkeella, että luen hömppäni aina alkuperäiskielillä.

Kirsi Kanerva
Olen ollut Glossan toiminnassa mukana vuodesta 2012 ja varapuheenjohtajana vuodesta 2014 saakka.

Omassa tutkimuksessani olen keskittynyt tunteiden ja kuoleman historiaan keskiajan Skandinaviassa ja tarkastellut useammassa yhteydessä myös islantilaisessa saagakirjallisuudessa tavattavia eläviä kuolleita ilmiönä. Väitöskirjassani käsittelin keskiajan (n. 12001400) islantilaisia käsityksiä tunteista ja yliluonnollisesta. Aineistonani olivat 1200-luvulla ja 1300-luvun alkupuolella kirjoitetut islantilaissaagat. Nykyisessä tutkimuksessani tarkastelen itsemurhaan kohdistettuja asenteita, käsityksiä ja normeja ja niissä tapahtuneita muutoksia Islannissa n. 11001400. Aineistoni koostuu keskiajan islantilaisista saagoista, laeista, annaaleista ja latinankielisten pyhimyselämänkertojen kansankielisistä käännöksistä, joita on tuotettu Islannissa tarkastelemieni vuosisatojen aikana.

Kun aikaa keskiajalta ja saagoilta jää, harrastan esimerkiksi nykykirjallisuutta ja -elokuvia, lenkkeilen, suunnittelen ja toteutan pienimuotoista puutarhaviljelyä ja rentoudun seuraamalla television tarjoamia eurooppalaisia murhamysteereitä.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Riimuja ja mytologiapähkinöitä Tieteiden yössä

Kirsi Kanerva

Torstaina 12.1.2017 järjestetyssä Tieteiden yö -tapahtumassa Kirsi Kanerva ja Karolina Kouvola opastivat Glossan riimutyöpajassa kaikenikäisiä kiinnostuneita riimukirjoituksen saloihin. Riimuaakkosten tarkkaa syntyajankohtaa ei tunneta, mutta nykypäivänä tunnetuista riimukirjoituksista varhaisimmat ovat 100-luvulta jKr. Riimutyöpajassa tutustuttiin tarkemmin keskiaikaisiin riimukirjaimiin, joita käytettiin pohjolassa esimerkiksi kaupankäynnissä ja muussa yhteydenpidossa vielä 1100–1300-luvuilla, vaikka latinalaiset aakkosetkin oli jo omaksuttu.

Hieman edistyneemmille oli myös tarjolla ratkaistavaksi muinaisskandinaaviseen mytologiaan liittyviä kysymyksiä, joista kullekin oli annettu kolme vastausvaihtoehtoa. Seuraavassa käydään läpi kysymysten oikeat vastaukset ja kerrotaan hieman tarkemmin niiden taustalla vaikuttaneista tarinoista, jotka ovat löydettävissä keskiajan islantilaista mytologista ainesta sisältävissä lähteissä. Näitä ovat esimerkiksi Snorri Sturlusonin (1179–1241) nimiin luettu ja 1200-luvun alkupuolella koottu Proosa-Edda ja muinaiseen menneisyyteen ennen Islannin asuttamista (mikä tapahtui noin vuodesta 870 alkaen) sijoittuvat muinaissaagat, joita alettiin kirjoittaa ylös 1200-luvun lopulta alkaen, sekä Edda-runojen kokoelma, jonka pääkäsikirjoitus laadittiin vuoden 1270 tietämillä.

Edellä mainitut lähteet pohjautuvat kaikki vanhalle, myös kristinuskoa edeltävän ajan suulliselle perinteelle. Ne on kuitenkin kirjattu ylös vasta usea vuosisata sen jälkeen, kun islantilaiset olivat yhteisellä päätöksellä kääntyneet kristityiksi vuoden 999/1000 yleiskäräjillä. Niitä voidaankin pitää useista ajallisesti eri-ikäisistä kerrostumista koostuvina: niiden mytologinen aines on voinut välittyä kristinuskoa edeltävältä ajalta, mutta se voi sisältää myös kerrostumia ja piirteitä, jotka ovat tulleet osaksi mytologista kuvastoa vasta myöhemmin. Suurelta osin se, mitä muinaisskandinaavisesta, kristinuskoa edeltäneen ajan mytologiasta tiedetään ja mihin tässäkin yhteydessä viitataan, perustuu kuitenkin juuri edellä mainittujen lähteiden välittämään kuvaan.

* * *

Tieteiden yön ensimmäisessä mytologiapähkinässä kysyttiin, millä nimellä kutsuttiin Freyjan kaulakorua. Kysymyksen vastausvaihtoehdoissa vilahtivat takavuosien lentoliikennettä purkautumisellaan hankaloittanut tulivuori Eyjafjallajökull sekä kultarengasta tai -sormusta tarkoittava muinaisislanninkielinen sana gullhringr. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin Brísingamen, joka mainitaan esimerkiksi Edda-runossa Þrymskviða (suom. Thrymrin laulu). Runossa kerrotaan, miten Þrymr-niminen jättiläinen oli varastanut Þórrin Mjöllnir-vasaran ja lupasi palauttaa sen vain, jos saisi Freyjan puolisokseen. Freyja kieltäytyi kuitenkin kiivaasti, jolloin Þórr itse joutuu pukeutumaan morsiameksi ja lähtee jättiläisten maahan morsiusneitonaan skandinaavisen mytologian veijarihahmo Loki ja kaulassaan Freyjan Brísingamen. Jumalten osalta matka päättyy hyvin, sillä Freyjaksi pukeutunut Þórr saa vasaransa takaisin häälahjanaan ja iskee heti sen käsiinsä saatuaan Þrymrin ja tämän sukulaiset kuoliaaksi.

Siitä, miten Freyja korunsa alkujaan sai, kerrotaan myyttejä, historiaa ja taruja yhdistävässä saagassa Sörla þáttr eða Heðins saga ok Högna (suom. Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga), joka on säilynyt 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Flateyjarbók. Brísingamen oli saagan mukaan kääpiöiden tekemä koru, johon Freyja ihastui ja tahtoi saada sen omakseen. Kääpiöt suostuivat kuitenkin antamaan korun Freyjalle vain, jos tämä viettäisi yhden yön kerrallaan kunkin kääpiön kanssa. Freyja suostui kauppaan ja sai korunsa.

Myöhemmin Oðinn, joka tarinassa esitetään Freyjan rakastajana, kuulee asiasta ja määrää Lokin viemään korun Freyjalta ja tuomaan sen itselleen. Loki onnistuu pääsemään sisään Freyjan lukittuun tupaan tämän nukkuessa ja kähveltämään korun, koska muuttaa itsensä ensin kärpäseksi ja sitten kirpuksi. Korun saatuaan Oðinn asettaa Freyjalle ehdon, että tämä saa korunsa takaisin vain, jos nostattaa loitsuin ja kirouksin vihanpidon kahden sotapäälliköistä suurimman välille. Sota johtaa saarella 143 vuotta käytävään taisteluun, jossa kukin soturi kuolee mutta jatkaa sen jälkeen elävänä kuolleena taistelua joka ikinen yö aina siihen asti, kunnes kristityn Norjan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan (hallitsijana 995–1000) joukoissa oleva mies saapuu saarelle ja surmaa koko keskenään sotivien elävien kuolleiden joukon.

* * *

Toisessa kysymyksessä tiedusteltiin, kuka kolmesta annetusta vaihtoehdosta ei ollut Fárbauti-jättiläisen pojaksi kutsutun Lokin lapseksi mainittu. Oikea vastaus oli Oðinn, sillä Lokin kerrotaan olleen isä kuoleman valtakuntaa hallitsevalle Hel-jumalattarelle ja Fenrir-sudelle, jonka jumalat olivat kahlinneet kääpiöiden valmistamalla loitsitulla kahleella mutta joka kahlittaessa oli myös purrut irti Týr-jumalan käden. Fenrir pääsisi irti kahleistaan kun koittaisi viimeinen taistelu, jossa kunkin jumalan kohtalo sinetöitäisiin (Ragnarök). Silloin Fenrir surmaisi itsensä Óðinnin; tästä kertovat esimerkiksi Edda-runot Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) ja Vafþrúðnismál (suom. Vafthrudnirin runo) sekä Proosa-Eddan osio Gylfaginning (suom. Gylfin harhanäky).

Lokilla kerrotaan olleen myös muita lapsia, esimerkiksi maailmankäärme Jörmungandr, joka tunnetaan myös nimellä Miðgarðsormr. Proosa-Eddan mukaan Óðinn viskasi sen mereen, missä se kasvoi niin suureksi, että ulottui koko ihmisten maailman eli Miðgarðrin ympäri ja pystyi tarttumaan omaan häntäänsä. Ragnarökissä käärme kulkisi Fenririn rinnalla ja sylkisi myrkkyä ympäriinsä. Þórr surmaisi Jörmungandrin, mutta käärme sylkisi jumalan päälle myrkkyä niin, että yhdeksän askelta kuljettuaan tämä kaatuisi kuolleena maahan. Näiden Ragnarökiin osallistuvien lasten isän, Lokin, kerrotaan itse asiassa olleen myös äiti: Loki synnytti Óðinnin kahdeksanjalkaisen ratsun, Sleipnirin, houkuteltuaan tamman hahmossa jumalille linnoitusta rakentanutta jättiläistä avustaneen oriin, Svadilfarin, pois työn touhusta ja estettyään näin linnoituksen valmistumisen ajoissa. Loki pelasti tempullaan jumalat pulasta, sillä jos rakennustyö olisi valmistunut ajoissa, jumalat olisivat joutuneet antamaan kyseiselle sepälle palkaksi auringon ja kuun ja Freyjan hänen vaimokseen.

* * *

Kolmannessa kysymyksessä aiheena oli Oðinn: keneltä tämä oli saanut tietoa tulevaisuuden tapahtumista, kun vaihtoehtona olivat Sibylla, völva ja Fáfnir-lohikäärme. Näistä viimeksi mainittu lohikäärme Fáfnir kertoo kyllä tietoa tulevasta, mutta ei Oðinnille vaan Sigurðrille, sankarille, joka on juuri antanut miekallaan Fáfnirille kuolettavan iskun. Kuolinkamppailunsa aikana Fáfnir ehtii kertoa nuorelle Sigurðrille tämän kolkosta kohtalosta. Fáfnirin surmattuaan Sigurðr saa haltuunsa suuren kulta-aarteen, jonka Fáfnirin isä oli alkujaan saanut korvaukseksi jumalilta, kun nämä olivat surmanneet yhden Fáfnirin veljistä, saukonhahmoisen Ótrin. Fáfnir oli surmannut isänsä saadakseen aarteen haltuunsa, ja Sigurðr surmaa Fáfnirin kasvatusisänsä, lohikäärmeen veljen Reginnin pyynnöstä.

Kullan alkuperäinen omistaja, jolta Loki sen Óðinnin käskystä vei, oli kääpiö nimeltä Andvari, joka asetti kullan ylle myös kirouksen. Sille, joka kullan omistaisi, se olisi kuolemaksi, ja niin kävi myös Sigurðrille. Tarina on säilynyt 1200-luvun lopulla ylös kirjatussa mutta vanhemmalle suulliselle kertomapinteelle pohjautuvassa muinaissaagassa Völsunga saga. Fáfnirin surmasta kerrotaan myös Edda-runojen kokoelmassa, sen niin kutsutuissa sankarirunoissa (suom. Eddan sankarirunot). Vaihtoehdoista Sibylla taas oli monille tuttu näkijätär-oraakkeli, jonka juuret juontavat antiikin Kreikkaan saakka. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin völva, näkijätär, jonka Óðinn herättää manan majoilta Edda-runossa Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) kertomaan tulevasta. Völva kertoo Odinnille myös lähestyvästä viimeisestä taistelusta, jossa kaikki jumalat tulisivat kuolemaan, ennen kuin vajoaa takaisin maahan.

* * *

Viimeisessä kohdassa kysyttiin, mitä on ”Suttungrin sima”. Kyseessä ei olekaan mikään tavallinen olut tai sima vaan runoudessa käytetty kiertoilmaus eli kenninki, jolla viitattiin runolliseen innoitukseen, siis eräänlaiseen inspiraatioon. Ilmaisun taustalla on runouden siman synnystä kertova tarina, joka löytyy edellä mainitusta mytologista aineistoa sisältävän Proosa-Eddan osasta Skaldskáparmál. Tarina alkaa siitä, kun aasat (joihin kuuluivat esimerkiksi Óðinn ja Þórr) ja vaanit (esim. Freyja ja Freyr) olivat vielä sodassa keskenään mutta päättivät solmia rauhan ja sopia riitansa niin, että kaikki sylkivät samaan kuppiin. Tästä syljestä muovattiin Kvasir, joka oli niin viisas, että pystyi vastaamaan kaikkiin esitettyihin kysymyksiin. Kvasir kulki ympäriinsä ja opetti ja jakoi tietoaan muille. Kun hän saapui Fjalarr ja Galarr-nimisten kääpiöiden luokse, nämä surmasivat Kvasirin. He laskivat hänen verensä kolmeen astiaan ja sekoittivat vereen hunajaa, mistä syntyi runouden sima. Sitä juovasta tulisi runoilija ja oppinut. Jumalille kääpiöt kertoivat Kvasirin tukehtuneen omaan tietoonsa.

Myöhemmin Fjalarr ja Galarr surmasivat Gillingr-jättiläisen ja tämän suremaan jääneen lesken, minkä vuoksi pariskunnan poika Suttungr aikoi kostaa isänsä kuoleman. Henkensä puolesta pelkäävät kääpiöt tarjosivat Suttungrille isästään korvaukseksi runouden simaa, minkä Suttungr hyväksyi. Näin runouden simasta tuli siis Suttungrin simaa. Myöhemmin samainen sima joutui Óðinnin käsiin. Suttungr oli laittanut tyttärensä Gunnlöðin vahtimaan ja vartioimaan simaa, mutta Óðinn pääsi viekkaudella viettämään Gunnlödin kanssa kolme yötä. Joka yö Óðinn joi tyhjäksi yhden runouden simaa sisältävän astian niin, että kolmannen yön jälkeen hänellä oli kaikki sima hallussaan. Tämän jälkeen Óðinn muutti itsensä kotkan hahmoon ja pakeni paikalta. Suttungr huomasi varkauden, otti itsekin kotkan hahmon ja lähti ajamaan Óðinnia takaa. Aasat huomasivat lentäen palaavan kotkan ja asettivat astioita niin, että Óðinn saattoi sylkeä siemailemansa siman niihin. Suttungr oli kuitenkin Óðinnin kintereillä ja tämä joutui sylkemään osan simasta niin, etteivät aasat saaneet sitä astioihinsa. Tätä osaa kutsuttiin ”taidottoman runoilijan osaksi” (skáldfífla hlutr). Óðinn oli kuitenkin näin onnistunut tuomaan jumalille ja ihmisille runoilijan innoitusta antavan runouden siman.

Kiitokset kaikille innokkaille riimutyöpajan osallistujille!


Kirjallisuutta

Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.

Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky. [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911]. (Saatavilla myös Project Gutenbergissa.)

Heímir Pálsson (toim.). Snorri Sturluson: The Uppsala Edda DG 11 4to. Viking Society for Northern Research, University College London, 2012.

Neckel, Gustav (toim.). Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag, 1962.

Pulsiano, Phillip (toim.). Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland, 1993.

Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga. Suom. Sirpa Aalto, Alpo Honkapohja, Kirsi Kanerva, Eevastiina Korri, Karolina Kouvola, Ilkka Leskelä ja Philip Line. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. Lexikon der altnordischen Literatur. Stuttgart: Kröner, 2007.

Turville Petre, E. O. G. Myth and Religion of the North. The Religion of Ancient Scandinavia. London: Weidenfeld & Nicolson, 1964.

Lisätietoja riimuista ja niiden historiasta on luettavissa esimerkiksi täältä.

Historia ja draama: tapaus Heroes of the Baltic Sea

Reima Välimäki

Ylen tapaninpäivänä ensi-iltansa saanut, nuorille suunnattu historiallisen draaman ja seikkailu-realityn sekoitus Heroes of the Baltic Sea on herättänyt keskustelun draaman suhteesta tutkimustietoon. Sarjassa on kaksi aikatasoa. Historiallinen draama kertoo Hanneke Vromen haaksirikosta 1468 ja sitä seuraavista Raaseporin linnanherran pojan Axel Larsson Tottin vaiheista. Axel Larsson ja hänen äitinsä Katarina Jönsdotter kuolivat laivan haaksirikossa, mutta sarjassa Axel jää henkiin. Seikkailu-realityssä neljä suomalaista nuorta seuraavat Axelin jälkiä vuonna 2016.

Monet historian ja arkeologian ammattilaiset ja keskiaikaharrastajat ovat olleet pettyneitä sarjan silmiinpistäviin virheisiin esimerkiksi puvustuksessa, esineissä ja hahmojen käytöksessä. Media tarttui arkeologi Ilari Aallon blogikirjoitukseen, jossa Aalto kritisoi muun muassa rapiirimiekan, kaukoputken ja ruorin anakronistisuutta. Aallon kritiikin kärki kohdistui kuitenkin sarjan reality-osuuteen, jossa nuorille annetaan tehtäviä, jotka edellyttävät museoesineiden väkivaltaista kohtelua, arkeologisten kaivausten tärvelyä ja muinaisjäännöksen tuhoamista.

Kun Uusi Suomi, Markkinointi & Mainonta ja Iltasanomat uutisoivat Aallon kritiikin, Yle ja sarjan tuottajat puolustautuivat sanomalla, että kyseessä on fiktio, ei opetusohjelma, ja tilanteet ovat lavastettuja. Lisäksi Yle TV 2:n verkkosivuilla julkaistiin juttu, jossa eritellään 10 sarjan historiallista virhettä tai epäjohdonmukaisuutta ja selitetään, miksi niihin on draamallisista syistä päädytty. Myös Ilari Aalto julkaisi tarkennuksen omaan kirjoitukseensa, jossa korosti, että myös lavastettujen kaivausten tärvely on huono esimerkki tilanteesta, jossa aitoja muinaisjäännöksiä tuhotaan. Sarjan kyseiset kohtaukset nähneenä yhdyn Aallon esittämään kritiikkiin. Erityisesti, kun sarja on nuorille katsojille suunnattu ja sen lopputeksteissä todetaan sarjan sekoittavan faktaa ja fiktiota.

Heroes of the Baltic Sean ympärillä nyt käytävä keskustelu historian, fiktion ja draaman suhteesta on vilkkaampaa kuin Suomessa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, ja sellaisena se on tervetullut. Myös kriitikot varmasti ymmärtävät, että televisiodraamassa tehdään väistämättä tuotannollisia ja draamallisia kompromisseja. Sarjan tuotannossa on myös käytetty erittäin pätevää keskiajan arkeologian asiantuntijaa, Georg Haggrenia Helsingin yliopistosta. Historiallisen asiantuntijan tehtävä teatterin, elokuvan tai tv-sarjan tuotannossa ei ole helppo. Siihen kuuluu yhtäältä asiantuntijan vastuu yleisön suuntaan, toisaalta ohjaajan ja tuottajan taiteellisten vapauksien kunnioittaminen, ja olen pohtinut tätä roolia suhteessa Turun Keskiaikaisiin markkinoihin.

Sarjan tekijät ovat ymmärrettävästi ärsyyntyneitä saamastaan kritiikistä. Se kertoo kuitenkin sarjaan kohdistuneista odotuksista. Keskiaikaharrastajien yhteisö on odottanut sarjaa innolla ja on nyt pettynyt lopputulokseen. Kaikkea kritiikkiä ei tarvitse purematta niellä, mutta keskustelu voi myös tarjota uusia ideoita ja avata mahdollisuuksia uusiin hankkeisiin, joissa elävä esitys ja historiallinen tarkkuus kulkevat käsi kädessä.

Tuottaja Riikka Takila on puolustanut sarjaa sanomalla, että sen tarkoitus on kertoa Itämeren vähän tunnetusta keskiajasta ja innostaa nuoria tutustumaan siihen. Sarjalla on myös kieltämättä ansioita, esimerkiksi Itämeren alueen monikielisyys on nostettu esiin (tosin toisin kuin sarjassa, ruotsalainen eliitti alkaa osata ranskaa vasta 1600-luvulla). Ja vaikka Ylen toimituksen yllä mainitussa jutussa listataan orjuus yhtenä anakronismina, itse ohjelmassa se on käsitelty hyvin: vaikka orjuus oli nimellisesti kielletty, osa työväestä ja palvelijoista oli de facto orjan asemassa.

Historiallisen draaman näkyvimmät piirteet eli hahmojen puvustus, varustus ja käytös toistavat Heroes of the Baltic Seassa kuitenkin keskiaikafantasian latteuksia nahka-asuista mielikuvitusaseisiin ja rahvaan säkkikangasryysyihin. Niinpä monen asiantuntijan ja harrastajan näkökulmasta nyt menetettiin loistava tilaisuus tehdä omaperäinen seikkailusarja Itämeren keskiajasta.

Virheiden listauksen sijaan haluan ottaa asiaan positiivisen lähestymistavan. On hienoa, että Yle on valinnut nuortensarjan aiheeksi pohjoismaisen keskiajan, ja toivottavasti tuotanto saa jatkoa. Tahdonkin haastaa suomalaiset käsikirjoittajat, ohjaajat, tuottajat ja tutkijat tekemään tulevaisuudessa entistä parempaa historiallista draamaa.

Johtoajatukseni on se, että tutkimustieto ei ensisijaisesti ole käsikirjoitusta rajoittavaa viisastelua ja faktantarkistusta, vaan inspiraation lähde omaperäiseen tuotantoon. Vastaavasti, asiantuntijan osallistuessa tuotantoon alusta alkaen turhat virheet on helppo välttää. Se ei silti estä tekemästä draaman edellyttämiä poikkeuksia.

Otetaan esimerkki Heroes of the Baltic Sea -sarjasta. Draaman sankari Axel on pukeutunut kansallisromanttisesti luonnonväriseen, pellavalta näyttävään asuun, jollaiseen rälssimiehen teini-ikäinen esikoispoika (keskiajalla lähes mieheksi katsottu) ei merimatkalle olisi sonnustautunut. Todennäköisesti hän olisi pukeutunut  asemansa mukaisesti arvokkaisiin kankaisiin, esimerkiksi laadukkaaseen verkaan, ja kirkkaisiin väreihin. Näissä vaatteissa hänen sosiaalinen asemansa olisi ollut haaksirikon jälkeen selvä ja piilottelu vaikeampaa. Toisaalta arvokkaat vaatekappaleet olisivat itsessään olleet vaihtokaupan välineitä ja siten draaman rakennusaineita.

Seikkailu-realityssä yksi Axelin jättämistä jäljistä on häntä ja hänen äitiään esittämä öljyvärimaalaus, joka pistää tutkijan silmään erittäin epäuskottavana. Se ei tyylillisesti muistuta edes etäisesti 1400-luvun maalauksia, eikä tuon aikaisia suomalaisia eikä ruotsalaisia öljyvärimaalauksia tunneta. Maalaukseen piilotettu arvoitus olisi kuitenkin voitu helposti rakentaa täysin uskottavasti ja Itämeren piirin keskiajan lähteitä kunnioittaen. Keskiajan kirkot, myös Suomessa, ovat täynnä seinämaalauksia, joiden alkuperäistä tarkoitusta ei tunneta, ja 1400-luvun kauniit alttarikaapit lukuisine koristeluineen olisivat pystyneet kätkemään salatun yksityiskohdan. Esimerkiksi kaapin restauroinnin yhteyteen voisi helposti käsikirjoittaa sellaisen takaa löytyvän viestin. Viestin ratkaisu voisi itsessään olla ongelmanratkaisutehtävä: 1400-luvun ruotsiksi hätäisesti kirjoitettu viesti, jollainen sarjassa esiintyy, vaatii nimittäin aikaa ja vaivaa myös aikakauden käsialat ja kielen tuntevilta tutkijoilta.

Suomesta löytyy keskiajan tutkijoita, joilla on asiantuntemusta tekstiileistä  kaupunkisuunnitteluun ja kauppareiteistä kirkkolauluun. Monet tutkijat tekevät jo yhteistyötä taiteen, kulttuurin ja viihteen ammattilaisten kanssa, ja useimmat muut ovat valmiita entistä tiiviimpiin yhteistuotantoihin. Glossa toimii mielellään linkkinä tutkijoiden ja heidän asiantuntemustaan etsivien välillä.

Hyvää uutta vuotta!

FT Reima Välimäki
Glossa ry:n hallituksen puheenjohtaja

Katso Heroes of the Baltic Sea kokonaisuudessaan
Sarjan stunttikohtauksien näin tehtiin -dokumentti