Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.

Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.

Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se, että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan, että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja lapset, sekä itsemurhaajat.

Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.

Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.

Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena statuksen kohottamisena.

Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin, oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.

Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Pyhäinpäivä, kekri ja halloween on yleisesti liitetty edesmenneisiin, olivat nämä sitten pyhimyksiä tai muita vainajia ja kuoleman voimia. Edesmenneitä ei välttämättä ole vain muisteltu, vaan yleensäkin erilaiset vuodenkierron katkoksiksi koetut ajankohdat, kuten juhlayöt, ovat perinteisesti olleet niitä hetkiä, jolloin vainajien on uskottu palaavan elävien maailmaan. Näistä ja muusta kuoleman tematiikasta keskiajan kontekstissa saatiin esimakua jo aiemmin syksyllä, kun Glossan jäsenille tarjoutui mahdollisuus päästä kuulemaan kuoleman historiasta oikeushistorian professori Mia Korpiolan (TY) ja Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen (HY) yhdistetyssä esitelmä- ja kirjanjulkistamistilaisuudessa. Kyseessä ei itse asiassa ollut pelkästään yhden vaan peräti kolmen teoksen julkistamistilaisuus, joiden teemaan esitelmäosuus linkittyi. Tilaisuuden aikana saatiin kuulla keskiajan ja varhaisen uuden ajan eurooppalaisesta kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisen tavoista, mutta myös edellä mainitun kolmen teoksen synty- ja toimitusprosessista.

Korpiolan ja Lahtisen kolmen julkaisun sarjasta ensimmäinen sai alkunsa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja siellä vuonna 2013 käynnissä olleen Argumenta-hankkeen myötä. Korpiola ja Lahtinen järjestivät kollegiumissa maaliskuussa 2013 kansainvälisen konferenssin aiheesta ”Preparing for Death in Medieval and Early Modern Europe”. Osittain konferenssissa esitettyjen puheenvuorojen pohjalta ilmestyi ensin kaksikon toimittamana COLLeGIUM-sarjassa vuonna 2015 open access -julkaisu Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe. Teoksen artikkeleissa tarkastellaan keskiajan ja varhaismodernin ajan eurooppalaista kuolemankulttuuria. Seuraavaa kahta artikkelikokoelmaa Korpiola ja Lahtinen työstivät seuraavien vuosien aikana, ja työn tuloksena tänä vuonna ilmestyi kaksi uutta näkökulmaa keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Näistä Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe -teos (Brill) keskittyy kuolemaan valmistautumiseen, ja keväällä ilmestynyt Planning for Death: Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200–1600 (Brill) käsittelee perintöasioita.

Artikkelikokoelmien myötä avautuu laaja näkökulma keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Siitä saatiin tilaisuuden aikana myös esimakua, kun teosten toimittajat kertoivat tutkimusten pohjalta syntyneistä havainnoistaan. Teemaa eri näkökulmista tarkastelevien teosten pohjalta nousee esimerkiksi esille joitain kuolemakulttuurin universaaleja piirteitä, sekä toisaalta vain tietyille kulttuureille ja ajanjaksoille erityisiä piirteitä.

Keskiajalla ja vielä varhaismodernina aikanakin kuolemisella prosessina oli suuri merkitys, sillä ajasta ikuisuuteen siirtyvä joutui huomioimaan myös asemansa tuonpuoleisessa. Ihmisen tuli siis osata kuolla oikein. Että tämä mahdollistuisi, laadittiin keskiajalla esimerkiksi kuolemisen taitoon (ars moriendi) opastavia kirjoja. Ideaalitilanteessa yksilö kuoli hyvin valmistautuneena – syntinsä tunnustaneena, synninpäästön saaneena, ehtoollisen vastaanottaneena ja viimeisen voitelun saaneena – sekä läheistensä ympäröimänä. Esitelmäillan aikana saatiin kuulla muun muassa siitä, miten aika ajoin kävikin niin, ettei yksilön kuolema muistuttanut millään tavoin yleistä käsitystä hyvästä kuolemasta. Usein tällaisissa tapauksissa voitiin kuitenkin löytää jokin kiertotie, jonka kautta kehnolta lopulta vaikuttava poismeno voitiin lopulta sekin nähdä hyvänä kuolemana. Joskus esimerkiksi kuolema oli yllättävä, eikä kuoleva välttämättä ollut toiminut kuolemisen taidon oppien mukaisesti. Tällaisessa tapauksessa pidettiin mahdollisena, ettei kuoleva pääsisi taivaaseen. Teosten artikkelien pohjalta hahmottuu kuitenkin sellainen kuva, että hankalimmissakin tilanteissa yleensä jotain kuitenkin aina keksittiin.

Ihmisillä oli erilaisia strategioita varmistaa oma taivaspaikkansa. Vaikka esimerkiksi itsemurhaa pidettiin kristikunnassa syntinä, varhaismodernista pohjolasta löytyy myös tapauksia, joissa itsensä surmaamista suunnitteleva saattoi tahallaan syyllistyä tai tunnustaa rikoksen, josta rangaistuksena oli kuolema. Tällöin myös itsetuhoinen yksilö saattoi valmistautua poismenoonsa ars moriendi -oppaiden antaman esimerkin tavoin ripittäytymällä ennen kuolemaansa. Mestauslavalle menossa oleva tuomittu saattoi hänkin näin valmistautua kuolemaansa hyvän kristityn tavoin, vaikka kuolemantuomio sinänsä ei ollutkaan ihanteellinen tapa irtautua maallisesta vaelluksesta.

Tilaisuuden aikana sivuttiin myös keskiajan kuvausta nykykulttuurin tuotteissa: keskiajan kuolinvuode oli hyvin toisenlainen kuin millaisena se nykyajan elokuvissa usein kuvataan. Kuolinvuode oli hyvin sosiaalinen paikka. Kuolevat eivät olleet yksin tai pelkästään läheisimpien ihmisten seurassa, vaan ihmiset tulivat jättämään jäähyväisiä kuolevalle. Kuolinvuoteen vierellä saattoi viettää aikaa suurikin joukko ihmisiä.

Keskiajan kuolinvuode oli merkittävä paikka myös siksi, että sillä, mitä kuolinvuoteella sanottiin, oli suuri merkitys. Jos kuoleva muutti mielensä perinnönjaosta vielä kuolinvuoteella, tuli nuo muuttuneet ajatukset huomioida. Ne olivat kirjaimellisesti kuolevan ”viimeinen tahto”, vaikka kuoleva aiemmin olisikin jakanut omaisuutensa toisin.

Esityksen aikana tuli esille myös eräs mielenkiintoinen ero ruotsalaisen ja muun eurooppalaisen kulttuurin välillä. Ruotsissa kuolevan oli hyvin vaikea tehdä sukulaisistaan perinnöttömiä. Muualla Euroopassa ikävän omaisen jättäminen perinnöttä oli helpompaa. Ruotsissa vastaava onnistui vain tytärten kohdalla. Tällöinkin tyttärestä voitiin tehdä perinnötön vain, jos tämä oli solminut avioliiton tai harjoittanut haureutta vastoin vanhempiensa tahtoa.

Myös omistusoikeutta suvun maahan pidettiin tärkeänä ja sukumaat pyrittiin säilyttämään oman suvun hallussa. Joskus tämä pyrkimys saattoi johtaa siihen, että maita siirtyi perintönä vain muutamille perheenjäsenelle kun taas toiset jäivät ilman, vaikka laki ei näin olisi edellyttänytkään. Naimattomat sisaret ja veljet saattoivat jäädä sukutilalle piioiksi ja rengeiksi. Näyttää kuitenkin olleen niin, että odotukset oli ilmeisesti sisäistetty, eikä tilanteesta valitettu. Reunaehdot sille, miten maita sai luovuttaa, olivat kuitenkin Ruotsissa jäykät. Jos luovutettu maa ei ollut mennyt lähiomaiselle tai kirkolle, voitiin luovutukset myöhemmin myös perua.

Korpiola ja Lahtinen pohtivat esityksensä aikana myös toimitustyössä esille nousseita tutkimuseettisiä huomioita. Katsoessaan lähdettä omasta ajastaan käsin tutkija saattaa esimerkiksi kokea, ettei menneisyyden toimija toimi rationaalisesti. Silloin kun lähde merkkinä menneisyydestä on syntynyt, on tuota toimintaa kuitenkin voitu pitää hyvinkin järkevänä. Useille keskiajan ihmisille pyrkimys välttää joutumista helvettiin tai vaikkapa alistuminen siihen, että suvun maat annettiin vain yhdelle sisarukselle eikä niitä pilkottu pienempiin osiin, oli todennäköisesti hyvin rationaalinen ratkaisu. Menneisyyden ihmiset onkin otettava vakavasti, vaikkei ehkä uskokaan kaikkea, mitä nämä kertovat ja vaikka omat arvomme olisivatkin erilaiset.