Akatistosrukous
Akatistos on hymni, joka on omistettu jollekin Pyhän Kolminaisuuden persoonalle tai jollekin pyhälle henkilölle, asialle tai tapahtumalle. Merkityksensä mukaisesti (kreik. akathistos = ei istuen, seisaaltaan veisattava hymni) ylistysveisu veisataan seisaaltaan.
Akatistoksessa on 24 kontakkia ja iikossia, jotka ovat jakaantuneet 13 erilliseen osaan. Lukumäärä 24 on kreikkalaisten aakkosten kirjainten määrä. Pyhän Kolminaisuuden veisua sanotaan usein akatistoksen preludiksi eli ’alkusoitoksi’. Kontakit päättyvät useimmiten ’Halleluja’-lausahduksiin. 13. kontakin jälkeen akatistoksessa luetaan tai lauletaan vielä uudestaan ensimmäinen iikossi ja kontakki. Useimpien akatistoksien lopussa luetaan vielä erillinen rukous tai rukouksia. Akatistoksia on kirjoitettu lukuisia, muun muassa Suloisimmalle Herrallemme Jeesukselle Kristukselle ja lukuisille pyhille. Akatistos Neitsyt Marialle on oppirunoelma Kristuksen persoonasta. Siinä muistutetaan, kuinka on oikein kutsua Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi. Teksti on muotoutunut Efesoksen kirkolliskokouksen tienoilla vuonna 431.
Suomalaisia akatistoksia ovat muun muassa pyhittäjäisillemme Sergeille ja Hermanille sekä pyhittäjä Arseni Konevitsalaiselle kirjoitetut rukoukset. Kaksi uusinta akatistosta ovat suomenkielellä laaditut akatistokset tunnustajamarttyyri Johannes Sonkajanrantalaiselle ja pyhittäjä Johannes Valamolaiselle. Tullakseen virallisesti hyväksytyksi jumalanpalveluskäyttöön akatistos tulee aina hyväksyä paikalliskirkon piispainkokouksessa. Akatistos luetaan ja lauletaan kirkossa ehtoopalvelukseen, ehtoonjälkeiseen palvelukseen tai rukouspalvelukseen liittyen. Akatistos voidaan lukea myös erillisessä akatistospalveluksessa, ja se voidaan toimittaa kirkon lisäksi myös esimerkiksi kotona.
Pyhä Juliana Lazarevolainen
Juliana Lazarevolainen, Juliana Muromalainen, Juliana Lazarevskaya tai laupias Juliana (1530-1604), oli hurskas venäläinen nainen, joka meni naimisiin ja sai lapsia, mutta eli siitä huolimatta askeettista elämää. Vuonna 1997 Heinolaan perustettu ortodoksitaustainen Juliana-yhteisö on saanut nykyisen nimensä hänen mukaansa. Juliana-yhteisön suhde pyhään Julianaan osoittaa, kuinka historian pyhät henkilöt voivat edelleen olla merkityksellisiä nykyihmisille ja -yhteisöille monin tavoin.
Pyhä Juliana oli Justin ja Stefanida Nedyurevin tytär. Hänen isänsä oli taloudenhoitaja tsaari Iivana Julman hovissa. Julianan äiti kuoli, kun hän oli kuuden vuoden ikäinen, minkä jälkeen hän meni asumaan tätinsä luokse. Juliana meni naimisiin George Ossorginin kanssa, joka oli rikas kauppias Muromasta. Juliana auttoi orpoja, leskiä ja sairaita. Kaikki tunsivat hänet hänen lempeydestään ja ystävällisyydestään. Vaikka hän oli mennyt naimisiin rikkaaseen perheeseen, hän palveli itse itseään ja oli ystävällinen palvelijoille ohjaten myös heitä hyveiden polulla. Kun pyhä Juliana kertomuksen mukaan joutui demonien hyökkäyksen kohteeksi rukoillessaan, hänet pelasti näyssä pyhä Nikolaos. Tämän jälkeen Juliana piti häntä suojelijanaan. Kun vuonna 1570 tuli nälänhätä, pyhä Juliana otti itselleen tarkoitetun ruoan ja jakoi sen salaa köyhille. Sen lisäksi, että Juliana ompeli vaatteita köyhille, hän ompeli alttarivaatteita kirkolle, käärinliinoja niille, joilla ei ollut niihin varaa, ja muita vaatteita myyntiin, joista saadut tulot hän antoi almuina.
Pyhä Juliana synnytti kymmenen poikaa ja kolme tytärtä, mutta menetti surukseen kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Hän tyynnytti suruaan rukoilemalla ja antamalla almuja sekä lohdutti aviomiestään, mutta menetykset saivat hänet pyytämään lupaa vetäytyä luostariin. George kieltäytyi osoittamalla, että jäljelle jääneet lapset tarvitsivat vielä hänen huolenpitoaan. He kuitenkin harjoittivat aviollista pidättäytymistä Georgen elämän viimeiset kymmenen vuotta. Juliana lisäsi asketismiaan, palvelemistaan ja rukoilemistaan. Lopulta pyhä Juliana sairastui, mutta jopa kuolinvuoteellaan hän hämmästytti hoitajiaan nousemalla rukoilemaan öisin, vaikka hän makasi vuoteessa sairaana päivisin. Kun hän kuoli, toiset hämmästelivät sädekehää hänen päänsä ympärillä sekä kynttilänvalon kaltaista valoa ja suloista tuoksua hänen ruumiinsa ympärillä. Hän kuoli 10. tammikuuta 1604.
Kun hänen poikansa George kuoli 1614, perhehauta avattiin hänen ruumiinsa laskemiseksi sinne. Pyhän Julianan ruumiin kerrotaan löytyneen haudasta hajoamattomana ja siitä virranneen mirhaa. Monet uskovat keräsivät mirhaa, ja kun se oli loppu, he keräsivät hiekkaa hänen arkkunsa alta. Hiekan ilmoitettiin aiheuttaneen useita paranemisihmeitä.
Juliana Lazarevolaisen ja akatistoksen merkitys Juliana-yhteisössä
Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Julianaa tammikuun 2. päivänä, jolloin Juliana-yhteisössä vietetään Juliana-juhlaa. Tänä vuonna juhla alkaa rukouspalveluksella vanhurskaalle Juliana Lazarevolaiselle. Palvelus sisältää muun muassa Julianan troparin ja otteita Julianan akatistos-rukouksesta, jonka allekirjoittanut on suomentanut. Julianan tropari lauletaan 4. sävelmän mukaan:
”Vanhurskailla teoillasi sinä osoittauduit koko maailmalle/ Herran oikean palvelijan esikuvaksi./Paastoten ja läpi öiden rukouksissa valvoen/ sinä tulit Jumalan innoittamana evankeliumille kuuliaiseksi:/ ruokkien nälkäisiä, huolehtien köyhistä, hoitaen sairaita ja vahvistaen heikkoja./ Nyt seisoessasi Herran, Kristuksen oikealla puolella,/ oi pyhä Juliana, rukoile sielujemme puolesta.”
Palveluksen jälkeen luetaan Julianan elämäkerta Synaksarionista, joka on ortodoksisten pyhien elämäkertojen kokoelma, ja keskustellaan pyhien elämästä kahvitarjoiluiden äärellä. Yhteisön perustaja Merja Merras korostaa Julianan tärkeyttä yhteisön esikuvana: yhteisön jäsenten tulee suhtautua kaikkiin ihmisiin samalla ystävyydellä ja suvaitsevaisuudella kuin Juliana. Kaikista ihmisistä ei voi pitää, mutta kaikille tulee olla ystävällinen.
Juliana Lazarevolaista pidetään keittiön ja kodin suojeluspyhänä. Julianan ikoni sijaitsee keskeisellä paikalla yhteisön juhlasalin ikoniseinällä. Juliana kuvataan siinä leivän kanssa, jota hän jakoi köyhille. Samalla tavalla kuin Juliana Lazarevolainen, Juliana-yhteisön maallikot pyrkivät elämään rukouselämää, auttamaan lähimmäisiä ja elämään yhteisöllisesti.
Osia Juliana Lazarevolaisen akatistoksesta
1. Kontakki
Oi vanhurskas ja laupias Juliana, jonka Jumala valitsi ja jonka sydän eli Kristuksessa keskellä maailmallisia huolia niinkuin taivaassa ja joka viivyit suuressa hiljaisuudessa, rakastaen hiljaisuutta sydämessäsi! Ylistäen Herraa, joka oli ylistänyt sinua, omantunnon pistoksella laulamme sinulle ylistysvirren. Rukoile meidän monien myrskyjen heittelemien puolesta sinä, joka kestit tuskallisia huolia elämässäsi, ja pyydä hartaasti laupiaalta Pelastajalta antamaan meille sielun pelastus ja vapahdus onnettomuuksista, jotta kiittäen Herraa voimme ylistää sinua ja sanoa: Iloitse oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten koristus!
1. Iikossi
Puhdas enkeli, varhaisesta lapsuudesta asti sinä rakastit enkelimäistä luostarielämää, mutta kaiken Luoja, joka järjestää kaikki asiat Hänen viisautensa syvyydessä, määräsi toisenlaisen pelastuksen polun sinulle, nimittäin että miellytät häntä pyhällä elämällä kunniallisessa avioliitossa. Lapsuudesta lähtien Hän johdatti sinua Jumalan valtakuntaan monien koettelemusten kautta: kun sinä olit kuuden vuoden vanha tyttönen, sinusta oli jo tullut sureva orpo, ja nuorena morsiamena otit pian kantaaksesi äitiyden ristin. Ja me, vaikka olemme kunnioituksen lamauttamia tämän ihmeellisen johdatuksen edessä, silti omantunnon pistoksella ylistämme sinua uskossa: Iloitse sinä, joka synnyit yltäkylläisyyden keskelle, vanhemmille jotka rakastivat köyhiä -Justin ja Stephanida; iloitse sinä, jolta riistettiin äiti ja joka kasvatettiin orpona isäsi talon ulkopuolella! Iloitse tuoksuva lilja, joka kukit Muromin metsien rauhallisuudessa; iloitse loistava tähti, jonka sytytti Jumala Lazarevon kylässä! Iloitse sinä, joka sydämessäsi saavutit rakkauden Kristukseen ja Hänen kaikkipuhtaaseen Äitiinsä; iloitse puhdas uuhikaritsa, joka lapsuudestasi lähtien etsit luostaria! Iloitse nöyrä ja tottelevainen, joka Jumalan tahdosta uskottiin aviomiehelle; iloitse vanhurskas äiti, joka elettyään maailmassa on luettu pyhimysten joukkoon! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
3. Kontakki
Kaikkein Korkeimman voima antoi sinulle kestävyyttä kantaa painavan ristisi valittamatta, kun neljän poikasi ja kahden tyttäresi puhtaat sielut lensivät korkealle autuuteen kuin nopeasiipiset linnut jättäen tämän elämän vielä lapsuudessa. Ja sinä, jumalallisen viisas äiti, kuin turturikyyhky kohoten paratiisin kartanoihin, kiitit Jumalaa kaikesta ja sait lohtua jäljelle jääneistä lapsista. Ja mitä tulee menehtyneisiin, vanhurskaan Jobin kanssa sinä sanoit omantunnon pistoksella: Herra antoi ja Herra otti pois. Ja nyt minun pienet lapseni ylistävät Jumalaa suloisesti enkelien kanssa, ja palavasti rukoilevat Häntä vanhempiensa puolesta, tarjoten puhtailla suillaan serafisen hymnin: Halleluja!
3. Iikossi
Riivattuna sydämellä, joka sääli kaikkia ja joka ylitsevuotaa armontäyteistä rakkautta, Oi Juliana, sinä todella osoittauduit olevasi laupias äiti, kun Jumala vieraili maassasi kauhean nälänhädän kanssa. Sillä vaikka sinä itse koit puutetta, sinä olit ravinto niille, jotka näkivät nälkää ja janoa, opas sokeille ja ontuville, suojelus ja vaatetus suojattomille ja lohtu kaikille. Ja sinun vähäisimpisi, nälkäiset veljesi, laulaen ylistystä Jumalalle, innokkaasti siunasivat sinua näin: Iloitse sinä, joka valaisit nälänhädän pimeän ajan rakkautesi valolla; iloitse sinä, joka annoit armoa Kristukselle vähäisimpien veljiesi valepuvussa! Iloitse sinä, joka kuin lämmin aurinko loistat maailmallisia hyviä asioita; Iloitse sinä, jonka vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea käsi oli tekemässä! Iloitse sinä, joka ruokkimalla nälkää näkeviä leivällä päästit heidät kuolemasta ja kidutuksesta; Iloitse sinä, joka lämmitit epätoivoisia tervetulon sanalla, lohdutit heitä suuresti! Iloitse sinä, joka etsien Jumalan valtakuntaa jaoit asioita, jotka ovat hyviä ruumiille; Iloitse sinä, joka hankittuasi ystäviä rikkauksilla, löysit taivasten asuinsijat! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
6. Kontakki
Sinun poikasi Callistratus osoittautui olevan kärsimysten elämäsi julistaja, sillä hän kertoi maailmalle salaisesta ja ihmeellisestä kamppailustasi: rukouksesi jatkuivat läpi yön; asetit teräväreunaiset laudat ruumiisi pediksi; kätesi tulivat kovettuneiksi monien maahankumarruksiesi takia; lihasi tuli kuivuneeksi ankaralla paastolla; silmäsi kylpivät kyynelten joissa; ja puhdas kielesi jatkuvasti lauloi hymniä: Halleluja!
6. Iikossi
Armo säteili sydämessäsi, oi pyhä äiti, ja antoi rukouksellesi siivet liidellä kaiken yllä. Ilmitulessa jumalallisesta tulesta, ja vedettynä Jumalan luo kuin paratiisin lintu, sinä halusit vierailla Jumalan temppelissä; sillä sinun henkesi syntyi sinne, heittäen yltään kaiken elämän tuskan; ja sinä tulit suloisesti lohdutetuksi keskellä surujasi, ottaen vastaan armon lahjan Isältä. Ja me, saamattomat, ihmetellen Jumalan janoa, joka oli sielussasi, kykenemme vain ylistämään sinua kielillämme, huutaen näin: Iloitse sinä, joka ottaen vastaan armon tulen, liidit maasta taivaaseen; iloitse sinä, joka saatuasi maistaa paratiisin suloisuutta, asetuit asumaan Jeesuksessa Kristuksessa! Iloitse sinä, joka palaen rakkaudesta Jumalaan, otit häneltä vastaan kyynelten lahjan; iloitse sinä, vaikka rukoilit salassa, rakastit kirkkoa enemmän kuin kotiasi. Iloitse sinä, joka mietiskellen Jumalan viimeistelemää pelastusta, vietit perjantait yksin ja ilman ruokaa; iloitse sinä, joka jäljitellen ruumiittomia enkeleitä, kieltäydyit nukkumasta; Iloitse sinä, joka saatuasi armon sydämeesi, loit Jumalan temppelin itseesi; iloitse sinä, joka otettuasi vastaan Pyhät Mysteerit, tarjosit asuinsijan Pyhälle Kolminaisuudelle sielussasi! Iloitse, oi laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
9. Kontakki
Jokainen elävä olento, ottaen vastaan ravintoa itselleen asiaan kuuluvana vuodenaikana, ylistää sinua, hyvä Jumala, joka avaat kaikki-anteliaan kätesi kaikille, jopa ennen kuin sinulta pyydetään. Mutta sinun voimakas suosikkisi, etsien taivasten valtakuntaa jopa osattomaksi jääneenä maasi hyvistä asioista, ei koskaan lakannut huutamasta sinulle ylistystä: Halleluja!
9. Iikossi
Maalliset retorit eivät kykene kuvailemaan kielellään äitien sielujen synnytystuskia, kun he ovat murskautuneet rakkaiden lastensa kärsimyksestä; ja sinä, oi järkkymätön kärsijä, vuodattaen armoasi kaikille, vaikka kykenemätön löytämään leipää omille lapsillesi, ruokit heitä savikalla, lohduttaen heitä toistamalla: Kunnia Jumalalle kaikesta! Ja me, oppien kärsivällisyyden voiman sinulta, kunnioitamme sinua palavasti ylistysäänin: Iloitse, vierailija vieras maailmalliselle maailmalle, joka katkerasti vaelsit maailman läpi; iloitse sinä, joka etsien taivaallista kaupunkia, jäit tähän maailmaan kodittomana orpona! Iloitse sinä, joka olit suuren omaisuuden riivaama, osoittauduit olevan köyhä, nälkäinen ja köyhästi puettu; iloitse sinä, joka ensin annoit almuja, mutta myöhemmin kuuluit lapsiin ilman leipää! Iloitse sinä, joka katsoen tulevaan iloon otit nykyisen ristisi toivolla; iloitse sinä, joka alistettuasi tahtosi Herran tahtoon, hyväksyit köyhyyden ja vaeltamisen polun! Iloitse sinä, joka katsoen Kristuksen kärsimyksiin, kestit valittamatta ristisi tässä elämässä; iloitse sinä, joka Hengen vahvistamana heikkoudessa lauloit keskellä suruja: Kunnia Jumalalle kaikesta! Iloitse, laupias Juliana, Muromin ylpeys ja naisten kaunistus!
***
Henna Paasonen on ortodoksinen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, kirjailija ja opettaja. Hän asuu Heinolan Juliana-yhteisössä.
]]>Glossan syksyn 2021 ensimmäinen esitelmäilta pidettiin tiistaina 28.9. klo 17 alkaen. Keväältä tuttuun tapaan tilaisuus järjestettiin verkossa Zoomin välityksellä. Englanninkielisen illan aiheena oli Bernard Clairvauxlainen, josta kertoi kaksi puhujaa: Professori Brian Patrick McGuire puhui kirjastaan Bernard of Clairvaux. An Inner Life ja TT Anna-Riina Hakala puhui väitöskirjansa pohjalta otsikolla “Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity”.
Kuka Bernard?
Molempien puhujien esityksistä ja kommenteista välittyi, että 1100-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut sisterssiläisapotti Bernard Clairvauxlainen oli sekä aikanaan että nykytutkijoiden silmissä haastava, polarisoivakin hahmo. Varakkaan aatelisperheen vesa päätyi jo kaksikymppisenä johtamaan omaa luostariaan – apottina Bernardista tuli vasta perustetun sisterssiläisliikkeen johtavia hahmoja, suuria väkijoukkoja kerännyt ristiretkisaarnaaja sekä hengellinen vaikuttaja, jolta meille on säilynyt suuri määrä tekstejä, kuten kirjeitä ja saarnoja. Bernard oli lopulta niin vaikutusvaltainen henkilö Euroopan oppineiden keskuudessa ja ylimystöpiireissä, että McGuiren mukaan voidaan puhua ”Pyhän Bernardin aikakaudesta”. Joissain aikalaisissaan Bernardin menestys herätti närää, minkä vuoksi hänen pyhimykseksi julistamisensa viivästyi, mutta Bernard jäi kuitenkin lopulta keskiajan läntisen kristikunnan kaanoniin juhlittuna pyhimyksenä ja opettajana.
Bernardin sisäisen elämän jäljillä: kolme elämäkertaa
Kun Brian Patrick McGuirelle ensimmäisen kerran ehdotettiin, että hän kirjoittaisi Bernard Clairvauxlaisesta elämäkerran, suhtautui hän ajatukseen torjuvasti. Bernard näyttäytyi McGuirelle epämiellyttävänä hahmona, jota leimasivat jyrkkyys, kampanjointi verisen ristiretken puolesta ja naisvihamielisyys (tai vähintään naisista vieraantuneisuus). Kohtaamiset nykypäivän sisterssiläisveljien ja -sisarten kanssa osoittivat, ettei McGuire ollut tuntemuksissaan yksin, vaan Bernard on monille nykyihmisille ja jopa nykysisterssiläisille vaikeasti lähestyttävä hahmo. Tutkiessaan keskiaikaisten sisterssiläisten historiaa Bernardin kuoleman jälkeen McGuire kuitenkin kohtasi toisenlaisen kuvan Bernardista, joka levisi käsi kädessä varhaisen sisterssiläisliikkeen arvojen kanssa. Siinä olivatkin keskiössä inhimillinen heikkous, humaanius ja kaipuu Kristuksen läheisyyteen. Kun Bernardia lähestyi sen kautta, mitä hän merkitsi aikansa ihmisille, avautui hänen tarinansa uudella tavalla. Tästä uudesta ymmärryksestä syntyi ensimmäinen McGuiren kirjoittama Bernardin elämäkerta, The Difficult Saint: Bernard of Clairvaux and His Tradition (1991).
Vanhempia Bernard Clairvauxlaisen elämäkertoja leimaavat McGuiren mukaan usein vaikealukuisuus ja raskaus. Ne myös heijastavat tutkijoiden erilaisia tapoja tulkita Bernardin ajattelua. Monesti McGuire koki, että elämäkerrat sivuuttivat tai yksinkertaistivat Bernardin sisäistä elämää ja henkilökohtaista uskoa, tulkiten esimerkiksi tämän hengelliset kirjeet ainoastaan erilaisten maallisten etujen tavoitteluksi tai kliseiden ja vakiintuneiden fraasien muodossa käydyksi valtakamppailuksi. Toisissa elämäkerroissa Bernardia toisaalta idealisoitiin kuvaamalla hänet täydellisenä pyhimyksenä eikä rajallisena, virheitäkin tekevänä ihmisenä. McGuire halusi elämäkerroissaan välttää sekä Bernardin ”valkopesua” että tämän mustanmaalausta.
McGuirelle oli tärkeää, että Bernardista olisi saatavilla helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Seuraava, tanskaksi julkaistu elämäkerta, jossa McGuire kuvasi Bernardia ”ensimmäisenä eurooppalaisena”, oli McGuiren yritys tehdä Bernardia ymmärrettäväksi nimenomaan tanskalaiselle yleisölle, mutta toimi samalla yleistajuisen Bernardin elämäkerran prototyyppinä. Kun sitten Cornellin yliopistokustantamo lähestyi McGuirea ja pyysi tältä uutta englanninkielistä Bernard-elämäkertaa, tarttui McGuire työhön mielellään.
Bernard of Clairvaux: An Inner Life (Cornell University Press, 2020) oli McGuiren sanojen mukaan hänen yrityksensä ymmärtää Bernardin sisäistä, henkilökohtaista elämää – alun perin ”An Intimate Biography” -nimellä kulkeneen kirjoitusprojektin tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Bernardin omaa uskoa ja ajattelua ja päästä siten yksityiskohtaista tapahtumahistoriaa syvemmälle Bernardin elämän ymmärtämisessä. Kuinka miehestä, joka nuoruudessaan tavoitteli askeettista erämaaelämää, muovautui kokonaisen aikakauden keskushahmo? Tarina ei ollut helppo kerrottava, mutta McGuire on tulokseen tyytyväinen.
Bernard ja naiseus: vastakkainasettelusta komplementaarisuuteen
Bernard eli miehisessä maailmassa, munkkiyhteisössä, jossa kontaktit naisiin rajoittuivat aatelishyväntekijöiden kanssa kirjelmöintiin. Miten Bernard näki naiset ja ymmärsi naiseuden? Hän kirjoitti rakkaudella omasta äidistään, minkä lisäksi Neitsyt Maria oli Bernardin hartauselämän keskeinen hahmo, mutta muilta osin Bernard on usein kuvattu naisvihamielisenä. Aiempi tutkimus on tulkinnut Bernardin ajattelun sukupuolista hierarkkiseksi. Erityisesti Aristoteleen ajattelusta polveutuvassa hierarkkisessa sukupuolikäsityksessä naiseus nähtiin sekä fyysisesti että henkisesti maskuliinisuutta huonompana. Bernardin saarnojen pohjalta on katsottu, että Bernard mielsi naiseuden vajavaisuutena, josta ihmisen piti sen hengellisten merkitysten tasolla puhdistautua pelastuakseen. Anna-Riina Hakalan analysoimista Bernardin kirjeistä erottuu kuitenkin toisenlainen, positiivisempi kuva sukupuolten suhteesta toisiinsa.
Anna-Riina Hakalan esitelmä ”Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity” perustui Hakalan väitöskirjan keskeisiin löytöihin sukupuolittuneesta kuvastosta Bernard Clairvauxlaisen munkeille osoitetuissa kirjeissä. Kuvatessaan luostarielämän ihanteita kirjeissään Bernard hyödynsi monenlaisia, nykylukijan silmissä yllättäviäkin sukupuolirajoja ylittäviä mielikuvia. Bernard kuvasi esimerkiksi itseään luostarin apottina munkkeja kohdussaan kantavana ja rinnallaan imettävänä äitinä. Samalla Bernard liitti munkkiuteen paljon sotilaallista kuvastoa: ihanteellinen munkki oli kuin urheasti taisteleva sotilas. Vahvan sotilaan vastakohdaksi Bernard ei kuitenkaan asettanut naista, vaan lihassaan heikon, lankeavan miehen. Sotilaallisuus ja naiseus sen sijaan yhdistyivät Bernardin käyttämässä rikkaassa raamatullisessa kuvastossa: munkeille esikuvana toimivan Kristuksen morsiamen mystinen hahmo oli yhtä aikaa militaristinen ja feminiini, ja tätä edustivat Raamatussa mm. Jerusalem sekä Neitsyt Maria. Vaikka munkin tuli tavoitella ulkoisesti sotilaan ominaisuuksia, ihanteellisen munkin tuli samalla olla sisäisesti morsian, omaksuen naisellisen roolin.
Osa Bernardin feminiinisestä kuvastosta, kuten munkkeja imettävä apotti, ovat huomattavan konkreettisia ja kehollisia. Kehollisuus ja lihallisuus olivat tärkeitä käsitteitä 1100-luvun hengellisyydessä, jossa korostettiin Kristuksen ihmisyyttä. Tämä korotti naiseuden arvoa: inhimillisen Kristuksen keho nimittäin syntyi ainoastaan naisesta, neitseenä synnyttäneestä Mariasta. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema ja ylösnousemus pyhittivät nimenomaan naisellisen lihan, josta oli tullut ihmiskunnan pelastuksen väline. Miehisellä lihalla ei ollut tällaista hermeneuttista roolia pelastuksessa.
Hakala vertasi esitelmässään Bernardin ajattelua tämän aikalaiseen, abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläiseen. Tutkija Prudence Allen on tutkimuksissaan osoittanut, että Aristoteleen hierarkkisesta sukupuoliajattelusta poiketen Hildegardin käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä olivat toisiaan täydentäviä ja yhtä arvokkaita. Hildegardin näkemyksessä ihanteellisessa ihmisessä oli sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Saavuttaakseen näiden välillä tasapainon miehen tuli kehittää naisellisia piirteitään, naisen miehisiä piirteitään.
Bernard ja Hildegard kirjoittivat molemmat luostariyhteisöistä käsin ja ammensivat samasta hengellisestä perinnöstä samoihin aikoihin. Molemmat toimivat 1100-luvulla ennen varsinaista ”aristoteliaanista vallankumousta”, joka toisi Aristoteleen kirjoitukset laajemmin saataville läntisessä kristikunnassa. Vaikka Aristoteleen kirjoituksille pohjautuva sukupuoliajattelu oli silti tänä aikana laajalle levinnyttä muun muassa lääketieteellisten tekstien välityksellä, oli siitä vielä tänä aikana helpompi poiketa. On siis mahdollista, että Hildegardin tavoin Bernard kehitti komplementaarisen käsityksen sukupuolista, joka välittyy hänen kirjeissään.
Anna-Riina Hakalan väitöskirja Bernard of Clairvaux’s Letters and the Anatomy of a Cloistered Man: Gendered Imagery in Letters from the First Decade as an Abbot on luettavissa Heldassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/328691.
]]>“Catherine of Siena is not particularly pleasant”, kirjoitti historioitsija Louis Canet 1900-luvun lopulla. Jo tutkimusprosessin alussa törmäsin useisiin mainintoihin siitä, kuinka hankala sekä tutkittavana että persoonana 1300-luvun Sienassa elänyt Katariina Sienalainen (1347–1380) on. 1900-luvun lopun psykoanalyyttisessa tutkimuksessa hän näyttäytyy Rudolph M. Bellin sanojen mukaan “pyhänä anorektikkona”, kun taas naistutkimus on maalannut hänestä kuvaa protofeministinä.
Jo pelkästään hagiografiset lähteet osoittavat, että hänen elämänsä oli äärimmäisen kiinnostava ja ajallensa erikoinen. Katariina syntyi vuonna 1347 suureen perheeseen. Hagiografisten lähteiden mukaan Katariina ja hänen kaksoissisarensa olivat perheen kahdeskymmeneskolmas ja kahdeskymmenesneljäs lapsi. Perheen äiti, Lapa, päätyi imettämään Katariinan, kun taas sisar Giovanna lähetettiin imettäjälle. Giovanna kuitenkin kuoli pian syntymänsä jälkeen — seikka, jonka moni psykoanalyytikko on huomioinut.
Katariina sai ensimmäisen näkynsä ollessaan 7-vuotias. Hänen lapsuudestaan ei tiedetä paljonkaan, mutta hagiografiset lähteet kuvaavat häntä pikkuvanhana ja vakavana tyttösenä, joka rakasti vaellella pitkin kaupungin teitä ja puhua ihmisille. Vuonna 1362, Katariinan ollessa 15-vuotias, hänen rakas sisarensa Bonaventura kuoli lapsivuoteeseen, ja Katariina päätettiin naittaa Bonaventuran leskelle. Katariina oli kuitenkin tähän mennessä tajunnut, että ainoa mies, jonka hän halusi naida, oli Jeesus Kristus. Hän kieltäytyi menemästä naimisiin, leikkasi hiuksensa ja aloitti rankan askeesin, joka muokkasi hänen kehonsa tunnistamattomaksi.
Askeesi onkin yksi huomattavimmista osista Katariinan pyhimyskuvaa. Hän jatkoi ankaraa askeesiaan koko elämänsä ajan ja kuoli vain 33-vuotiaana todennäköisimmin aliravitsemukseen. Hagiografiset lähteet kuvaavat, että Katariina lopulta söi “ei-mitään”. Hänen syömistottumuksistaan onkin jäänyt jäljelle useita anekdootteja, joissa hänen kuvataan juovan vain pieniä tilkkoja vettä ja pureskelevan yrttejä, jotka hän kuitenkin sylkäisi pois suustaan.
Ainoa ruoka, jota Katariina himoitsi, oli ehtoollinen. Katariina oli askeesinsa ja näkyjensä kautta mystikko. Hänen uskonsa keskiössä oli ehtoollinen ja henkinen avioliitto Jeesuksen kanssa. Hän myös tiedettävästi sai stigmat, jotka hän pyysi Jeesuksen piilottamaan. Legendat stigmoista liikkuivat keskiajalla, mutta Katariinan stigmojen kuvaaminen oli kiellettyä pitkälle 1600-luvulle.
Katariinan julkinen ura
Mikä Katariinasta tekee sitten niin erikoisen pyhimyksen? Hän kieltäytyi avioliitosta ja lapsien synnyttämisestä, mutta ei kuitenkaan suostunut menemään luostariinkaan. Syy siihen, miksi Katariina ei valinnut luostaria, ei ole koskaan selvinnyt, ja se onkin puhuttanut tutkijoita läpi vuosisatojen. Luostarin sijaan Katariina liittyi dominikaanimaallikkoliikkeeseen, joka takasi hänelle liikkuvaisen ja aktiivisen elämän. Katariina eli mustan surman runtelemana vuosisatana ja osallistui sairaiden hoitamiseen aktiivisesti kanssasisartensa kanssa. Dominikaanipenitentin elämän keskiössä oli kilvoittelu ja hyväntekeväisyys, ja vain harvalla penitenteistä oli aikaa täysin kontemplatiiviseen, rukoukseen keskittyvään elämään.
Hänelle ei riittänyt kuitenkaan pelkkä hyväntekeväisyys, vaan hyvin pian hän alkoi matkustella ympäri Italiaa diplomaatin roolissa. Oli epätavallista, että naimaton nainen tai nainen ollenkaan saarnasi tai osallistui politiikkaan. Katariinan mystiset näyt antoivat hänelle mahdollisuuden käyttää ääntään julkisesti. Katariinalla oli kaksi tavoitetta: ristiretki ja paavin palauttaminen Roomaan. Katariinan aikaan paavi asusti vielä Avignonissa, jossa ranskalaiset paavit olivat Ranskan kuninkaan valtikan alla. Katariina kuitenkin päätti matkustaa Avignoniin ja puhua paavin paluun puolesta. Gregorius XI päätti lopulta palata Roomaan, ja paavin paluu on pitkään nähty Katariinan ansiona.
Lähteet ja tutkimuskirjallisuus eroavat mielipiteissään siinä, kuinka suuri vaikutus Katariinalla oli paavi Gregorius XI paluuseen. Raymondus Capualainen mainitsee Avignonin paaviuden päättymisen ja Katariinan aktiivisen elämän parilla lauseella, korostaen hänen kontemplatiivisuuttaan. Keskiaikaisista lähteistä onkin häivytetty lähes kokonaan Katariinan toimijuus. 1800-luvulla elänyt brittifeministi Josephine Butler (1828–1906) taas kuvaa Katariinan protofeministinä, jonka ansioksi voidaan laskea useita diplomaattisia onnistumisia 1300-luvun aikana, mukaan luettuna Avignonin paavius.
Katariina vietti lyhyen loppuelämänsä matkustellen ympäri Italiaa ja kirjoittaen kirjeitä usealle italialaiselle hallitsijalle. Paavin paluusta huolimatta katolinen kirkko ei saavuttanut vakautta, vaan Gregorius XI:n kuoleman jälkeen valittiin italialainen paavi, Urbanus VI, joka ei ollut mieleen ranskalaisille. Suuri skisma oli alkanut, kun ranskalaiset kardinaalit palasivat Avignoniin ja nimittivät vastapaavin, Klemens VII:n. Katariinan loppuelämän tavoite oli lopettaa skisma, mutta hän ehti kuolla ennen vastapaavien eroamista.
Nykyaikainen tutkimus kuitenkin osoittaa, että monet Katariinaan liittyvät legendat ovat liioittelun lopputuloksia. Siitäkin huolimatta Katariina oli ajalleen kummastuttavan tuottelias ja oppinut nainen. Vaikka hän ei osannut latinaa, hän oppi kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Hän saneli lähes 400 kirjettä, mystisen teoksen Dialogi Jumalan kaitselmuksesta sekä kokoelman runoja, käyttäen kielenään Toscanan murretta, jota käyttivät esimerkiksi renessanssinerot Boccaccio ja Petrarca.
Katariina kuoli vuonna 1380. Hän oli sairastellut läpi elämänsä, mutta käännös loppua kohden tapahtui, kun hän aikalaiskertomusten mukaan kaatui kirkon portailla matkalla messuun. Siitäkin huolimatta, että hän oli aiheuttanut aikanaan paljon puhetta, sekä negatiivista että positiivista, kesti kuitenkin pitkälle 1400-luvulle, että hänelle edes rakennettiin oma alttari. Katariina kanonisoitiin 1461. 1900-luvulla hän sai ensimmäisenä naisena Avilan Teresan kanssa arvonimen kirkonopettaja. Hänestä on myös tehty Italian suojelupyhimys.
Tutkimukseni lähtökohdat
Tutkimuksessani vertaan kolmen vuosisadan aikana kirjoitettua pyhimyselämäkertaa. Luonnollisesti alkupisteeksi valikoitui Katariinan rippisiän Raymondus Capualaisen Legenda Maior, joka ilmestyi 1300-luvun lopussa. Josephine Butlerin Katariinasta kirjoitettu teos taas pyrkii uudelleenkirjoittamaan Katariinan elämän ja korjaamaan Butlerin löytämät virheet Legenda Maiorista. Viimeiseksi halusin valita nykyajan historiantutkimusta noudattavan teoksen ja päädyin valitsemaan André Vauchezin 2018 ranskasta käännetyn teoksen, joka käsittelee Katariinaan liittyviä legendoja ja pyrkii asettamaan ne ajalliseen kontekstiinsa.
Tutkimukseni ei siis ole puhtaasti keskiajan tutkimusta, vaan enemmänkin aatehistoriallista. Tutkimuskysymykseksi valikoitui hahmottaa kolme Katariinaa: keskiaikainen, 1800-lukulainen ja nykyaikainen. Tutkimusotteeni on vertaileva, sillä tarkoituksenani on löytää samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia eri aikojen kuvauksesta Katariinasta. Kontekstoinnin avulla liitän kolme kirjoittajaa aikansa viitekehykseen ja pyrin sen kautta selittämään sitä, miksi Katariinan pyhimyskuva on muokkautunut tällaiseksi.
Painopisteeni tutkimuksessa on askeesi ja se, miten sitä on pyritty selittämään eri aikoina. Keskiaikaisesta näkökulmasta askeesi oli tärkeä osa Katariinan pyhimyskuvaa. Raymondus Capualainen tarkoittikin pyhimyselämäkertansa esimerkkinä aikansa dominikaaneille, jotka hänen mielestään tarvitsivat ojennusta. Josephine Butlerille askeesi oli välttämätön paha eikä hän mainitse askeesia kovinkaan usein. Kummassakin teoksessa kuitenkin korostuu se, että Katariina oli yksinkertaisesti kykenemätön syömään. Askeesi ei siis ollut tietoinen valinta, vaan sairauden määrittelemä elämäntapa. André Vauchez lähestyy Katariinan askeesia keskiaikaisena ilmiönä ja kirjoittaa esimerkiksi keskiajan pyhimysten diagnosoinnin vaarasta.
Tutkimukseni tarkoituksena on osoittaa, että keskiajalta on mahdollista löytää naisten toimijuutta. Toisaalta minua kiinnostaa myös pyhimyskuvan rakentuminen eri aikakausina, etenkin kun kyseessä on näin paljon kirjoitettu ja tutkittu pyhimys kuin Katariina Sienalainen. Siitäkin huolimatta, että Katariinasta on kirjoitettu paljon, oli vaikeaa löytää nykyaikaista tutkimusta, joka pureutuu siihen, miten hänestä on kirjoitettu vuosisatojen aikana. Aatehistoriallisesta näkökulmasta Katariinan tutkiminen on siis äärimmäisen hedelmällistä, sillä hänestä löytyy tutkittavaa, oli sitten kyse askeesista, protofeminismistä tai mystiikasta.
* * *
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.
Kirjallisuutta:
Butler, Josephine Elizabeth Grey 1894: Catherine of Siena: A Biography. Horace Marshall & Son, London.
Of Capua, Blessed Raymond 2003.: The Life of St. Catherine of Siena: The Classic on Her Life and Accomplishments As Recorded by Her Spiritual Director. Kääntäjä George Lamb. TAN Books, North Carolina. Alkuperäinen latinankielinen teos ilmestyi 1395.
Vauchez, André 2018: Catherine of Siena: A Life of Passion and Purpose. Kääntäjä Michael F. Cusato. Paulist Press, New York.
]]>”Fasting was flight not from but into physicality”, kirjoittaa Caroline Walker Bynum teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987). Keskiaika oli kehollisuuden aikaa, mutta ei välttämättä samalla tavoin kuin yleensä kuvitellaan. Yhtenä keskeisenä keskiaikaisen uskonnon pilarina oli paastoaminen. Sitä on yleensä pidetty kehon rankaisuna, mutta Walker Bynum korostaa teoksessaan, että se oli itseasiassa fyysisyyden ja kehon materialisointia, ei sen rankaisua.
Selvää kuitenkin on, että kehollisuuden ja paastoamisen korostaminen keskiaikaisten naispyhimysten kohdalla on hyvin tavallista. Paastoaminen ja ehtoolliselle omistautuminen (eucharistic devotion) olivat erityisen keskeisiä mystikkonaisten kohdalla; näistä naisista maalattiin itseään rankaisevia ja näännyttäviä mystikoita, joiden maine vaihteli aina väärinymmärretystä jumalanpalvojasta hereetikkoon.
Kärsimys, sekä fyysisenä että henkisenä tilana, korostuivat sekä naisten pyhimyskuvassa että heidän omissa kirjoituksissaan. Kärsimyksestä tuli keskiaikaisessa mystiikassa jotain aivan uutta. Kärsimys oli naisille imitatio Christi, Kristuksen kivun toistamista ja tavoittelua, jonka kautta he saivatyhteyden Jeesukseen. Yhteys Jeesukseen ja kärsiminen hänen kauttaan näkyi naisten teksteissä ja näyissä hyvin seksuaalisesti latautuneena kuvastona ja sanavalintoina. seksuaalisesti latautunutta heidän. Erityisen tyypillistä oli syömisen kuvaaminen seksuaalisena aktina; Jeesuksen ruumiista tuli kirjaimellisesti jotain, joka syötiin ja otettiin osaksi omaa kehoa.
Miksi juuri naiset paastosivat?
nunnien kanssa. (Lähde)
Hagiografioiden perusteella on selvää, että paastoaminen, ehtoolliselle omistautuminen ja askeesi 1200-luvulta lähtien alkoivat olla keskeinen osa naispyhimysten tarinoita. Ennen tätä mystiikka ja askeesi oli pienen, rajoittuneen eliitin liike, joka rajasi pois sekä tavalliset ihmiset että naiset. Naispyhimysten määrä alkoi myös kasvaa myöhäiskeskiajalla, vaikka he aina säilyivätkin vähemmistönä miesten keskuudessa. Miksi naiset kääntyivät sitten yhä useammin mystiikan puoleen? Koska hengelliset uudistusliikkeet , sekä hereettiset että kirkon hyväksymät, antoivat uudenlaisia tiloja ja mahdollisuuksia toimia. Mystikkonaiset saattoivat parhaimmassa tapauksessa tehdä uraa saarnaajina; hyvänä esimerkkinä toimii Hildegard Bingeniläinen (1098-1179), joka saarnasi mystisistä näyistään sukupuolestaan huolimatta.
Mutta miksi juuri naispyhimyksiin alettiin liittää ankara paastoaminen? Walker Bynum mainitsee vaihtoehdoksi yksinkertaisesti sen, että ruoka oli yleensä yksi ainoista asioista, joista naisilla oli oikeus päättää. Vaimot olivat talouksissa ne, jotka valmistivat ruuan aviomiehelleen; tällöin ruoan kautta naisen oli helppo, jopa ainoa reagoida ja osoittaa mieltään. Olisi anakronista väittää, että suurin osa keskiajan pyhimyksistä olisi anorektikkoja, mutta selvää on se, että jossain mielessä ruoan syömättä jättäminen oli miehisen vallan, oli kyseessä sitten isä tai aviomies, torjumista. Paastoaminen myös alkoi usean naispyhimyksen kohdalla jo varhaisessa vaiheessa, yleensä sen jälkeen, kun yhteisö alkoi pitää heitä valmiina avioitumaan.
Yhteys Jeesukseen muodostuu ehtoollisella
Pohjimmiltaan myöhäiskeskiajan paastoaminen oli kuitenkin Kristuksen kärsimyksen tavoittelua sekä ehtoolliselle omistautumista. Hagiografioita tutkiessa monet tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että ehtoollisnäkyjä ilmenee lähes pelkästään naispyhimysten elämäkerroissa. Ehtoollinen olikin keskeisessä osassa naispyhimyksien uskossa. He kehittivät aivan omanlaisen kielen kuvaamaan syömistä; ehtoollisleivän ja -viinin maistaminen oli kuin seksuaalinen akti itse Kristuksen kanssa.
Jeesuksen keho näyttäytyi naisille kirjaimellisesti ruokana, ja tämän takia ehtoolliselle omistautuminen oli tyypillinen tapa paastota myöhäiskeskiajan naispyhimyksille. Ruoka, jonka naiset saivat Jeesuksesta, oli ainoa ruoka, joka lopulta enää tyydytti. Mystikoiden halu yhteyteen Jeesuksen kanssa näyttäytyy sekä fyysisenä että henkisenä kärsimyksenä; mikään muu ruoka ja yhteys maailmassa ei enää kelpaa, kun yhteys Jumalaan on saatu kerran. Pyhimyselämäkerroissa korostuukin kaipuu yhteyteen Jeesukseen.
Naispyhimykset muuttuvat näyissään kirjaimellisesti Jeesuksen morsiamiksi, joiden ainoa tavoite elämässä on päästä lopulliseen yhteyteen Jeesuksen kanssa. Pyhimyselämäkerroissa naisen kuolema yleensä kuvataan viimeisenä, lopullisena ja ikuisena syleilynä Jeesuksen kanssa. Beatrijs van Nazareth (1200-1268) kuvaa kuolemaa kirjoituksessaan Seven Manners of Holy Love seuraavasti: ”There the soul is united to its bridegroom, and is wholly made one spirit with him in inseparable faithfulness and eternal love.” Kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen kanssa on pitkän, kivisen tien päätös, jota tavoitellaan koko elämän ajan.
Pyhä anoreksia
Rudolph M. Bell teoksessaan Holy Anorexia (1987) kuvaa myöhäiskeskiajan naispyhimyksiä pyhinä anorektikkoina, eräänlaisena prototyyppinä 1800-luvulta alkaneesta syömishäiriöoireluista. On kuitenkin anakronistista yhdistää kaksi täysin toisistaan erilaista ilmiötä toisiinsa. Kuten Walker Bynum osoittaa, askeesi ei monestikaan ollut sinänsä kehonsa rankaisua, vaan kyseessä oli uskonnollinen akti, jolla haluttiin kokea läheisyyttä Jeesuksen kanssa. Askeesi ja itsensä kuihduttaminen eivät sisältäneet nyky-yhteiskunnan laihuuskultin tyyppistä ideaalia, vaan se oli tapa harjoittaa uskontoa.
Bell pyrkii osoittamaan psykoanalyysin keinoin, että siinä missä nykyajan anorektikot, myös keskiaikaiset naispyhimykset haluavat vastata patriarkaaliseen yhteiskuntaan ja häivyttää itsestään naiseuden piirteet. Walker Bynum ei suoraan kiellä, etteikö askeesi varhaisessa aikuisuudessa olisi reagointia kehon naiseuden piirteisiin tai lähestyvään avioliittoon, sillä isien ja aviomiesten paine oli suuri, kun nuori nainen olisi halunnut pyhittää kehonsa pelkästään Jeesukselle. Kyse oli enemmänkin siitä, millaisena naiseus ja naisen keho nähtiin keskiaikaisin silmin, sillä naiseus miellettiin aina mieheyttä heikompana ja syntisempänä.
On selvää, että jo keskiajalla tiedostettiin, että paastoaminen muokkaa ihmisen kehoa ja mieltä. Paastoaminen ikään kuin puhdisti mielen paletin; turhat ajatukset katosivat ja paaston aikana mieli kiinnittyi Jumalaan. Pseudo-Athanasius, Alexandrian piispa 300-luvulla, ajatteli, että paastoaminen kirjaimellisesti puhdistaa mielen ja sydämen, sekä poistaa sairaudet ja epäpuhtaat ajatukset. Aliravitsemuksella on todistettavasti vaikutusta seksuaalisten halujen katoamiseen; keskiajalla tämä yhteys varmasti tunnistettiin ja käytettiin hyväksi.
Noitia vai kapinallisia?
Äärimmäinen paastoaminen naisten kohdalla nähtiin usein kuitenkin kielteisenä. Monen nuoren naisen paastoaminen ja itsensä satuttaminen yritettiin tukahduttaa, sillä ne veivät naiset usein fyysisesti heikkoon kuntoon ja vaikuttivat mahdollisesti koko elämän ajan. Sairaus olikin keskeinen osa naismystikoiden elämää.
Jossain tapauksissa naismystikoita pidettiin hereetikkoina ja noitina pyhimysten sijasta. Naisten valta uskonnollisissa yhteisöissä nähtiin vaarallisena, erityisesti kun valta rakentui mystisten näkyjen varaan. Naisten uskon toivottiin ilmenevän hyväntekeväisyytenä ja muiden auttamisena; tätä paastoaminen myös monesti oli, sillä syömätön ruoka lahjoitettiin niille, jotka sitä tarvitsivat. Kun nainen taas sai liikaa huomiota ja valtaa mystiikallaan ja askeesillaan, saattoivat he näyttäytyä uhkana.
Naisten täytyi löytää uusia kanavia ja tapoja kuvata uskoansa, sillä kirkon äänenä toimivat aina miehet. 1100- ja 1200-luvuilla erilaisiin harhaopillisiin ja maallikkoliikkeisiin liittyi lisääntyvissä määrin naisia. Siksi myöhäiskeskiajan mystiset tekstit ovatkin niin omaleimaisia. Mystinen kirjallisuus myöhäiskeskiajalta on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, sillä se osoittaa, kuinka kekseliäästi naiset ovat pystyneet löytämään oman kielensä ilmaisemaan juuri heille tyypillistä uskoa. Myös paastoaminen toimi juuri naisille erityisenä kanavana. Ruuasta kieltäytyminen oli myös miesten vallasta kieltäytymistä, sillä mies, oli kyse sitten aviomiehestä, isästä tai kirkon auktoriteetista, toi ruuan pöytään.
Paastoaminen oli siis samaan aikaan sekä reaktio että tapa palvella Jumalaa. Naispyhimysten hagiografioissa kärsimys ja askeesi ylikorostuvat miehiin verrattuna, mutta syynä saattaa olla se, että niitä korostettiin naisten kohdalla. Keskeistä keskiaikaisessa askeesissa on kuitenkin käsittää, että se ei ollut pelkästään systemaattista hyökkäystä syntistä kehoa kohtaan. Naisten keho ja seksuaalisuus nähtiin miestä syntisempänä, mutta askeesissa kyse oli enemmän Jeesuksen ristinkärsimyksen imitoinnista; olla Jeesus oli olla inhimillinen kärsijä, mutta myös jotain enemmän.
* * *
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.
]]>Syyskuussa 2019 Åbo Akademissa väitellyt Sofia Lahti on tarkastellut väitöskirjassaan Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries pohjoismaisia relikvaarioita. Lahden tutkimuksen kohteena ovat olleet sekä säilyneet että sittemmin kadonneet relikvaariot. Glossa ry:n helmikuisessa kuukausiesitelmässä FT Sofia Lahti kertoi tarkemmin, millaisia nämä pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja esittelyyn tarkoitetut kotelot olivat, mistä niitä Pohjoismaihin tuli ja miten niihin suhtauduttiin.
Relikvaariot olivat keskiajalla tärkeä osa katolista jumalanpalvelusperinnettä. Reformaation myötä ne kuitenkin katosivat kirkkotilasta. Reformaatio oli syynä myös siihen, miksi keskiaikaisia relikvaarioita on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa säilynyt melko vähän. Esimerkiksi nykyisen Suomen ja Ruotsin alueella kuninkaan voudit takavarikoivat ja sulattivat arvokkaista metalleista tehtyjä relikvaarioita, jotta kruunu pystyi rahoittamaan sodankäyntiään. Osa reliikeistä piilotettiin, osa taas katosi muuten esimerkiksi ryöstöissä tai tulipaloissa.
Säilyneitä relikvaarioita tai niiden osia on Pohjoismaissa noin 200. Osa näistä säilyneistä relikvaarioista on museoissa, osa taas kirkoissa. Säilyneistä ja kadonneista relikvaarioista voidaan saada tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä, kuten kauppa- ja lahjoitusasiakirjoista, pyhimys- ja ihmekertomuksista, kanonisaatioasiakirjoista, reliikkijuhlien kuvauksista, kirkkojen reliikki- ja relikvaarioluetteloista, konfiskaatioluetteloista ja kronikoista (esim. Paulus Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta). Kadonneisiin relikvaarioihin on Lahti löytänyt näistä aineistoista viittauksia noin 300 kappaletta. Lahti myös esitti hypoteesin, että kokonaan kadonneita relikvaarioita on ollut Pohjoismaissa jopa 6000.
Reliikkien ja relikvaarioiden merkitys
Reliikit olivat tärkeä osa keskiaikaista kirkon elämää ja jokaisessa kirkossa oli oltava vähintään yksi reliikki, joka muurattiin alttarin sisään. Reliikkikultin tausta on varhaisissa kristittyjen yhteisöissä, jotka kokoontuivat marttyyrien hautapaikoille. Varhaisimmissa kirkoissa oli alttarin alla kryptassa usein marttyyrin hauta, ja myöhemmin reliikit ja niitä säilyttävät relikvaariot siirrettiin kirkkotilaan. Kun kristinuskon valta-aseman myötä uusia uskon marttyyreita ei enää syntynyt, tulivat heidän tilalleen ja reliikkien lähteiksi muut pyhimykset. Reliikiksi kelpasivat ajan myötä myös “toisen käden reliikit”, esimerkiksi pyhimystä koskeneet kangaspalat.
Pohjoismaissa varhaisimmat pyhimykset olivat kuninkaita ja piispoja. Marttyyrien ja pyhimysten reliikeissä oli läsnä pyhyys. Aineellisina objekteina ne olivat aistein koetun hartauden ja pyhyyden kokemisen välineitä. Reliikki – tai korpus, jos kyseessä oli pyhimyksen koko ruumis – oli maatumaton, hyväntuoksuinen ja siinä oli voimaa.
Reliikkiä ei ollut sopivaa käsitellä tai säilyttää paljaaltaan, vaan ne käärittiin kankaisiin ja asetettiin relikvaarioihin. Lahti kuvasi esitelmässään, että siinä missä reliikki on ikään kuin sielu, sen säilyttämiseen tarkoitettu relikvaario on ruumis. Keskiajan ihmisille reliikit olivat kalliimpia kuin kulta ja jalokivet. Niitä varten valmistetut relikvaariot olivat usein hienointa, mitä keskiajan ihminen saattoi nähdä. Relikvaarioiden valmistuksessa käytettiin erilaisia materiaaleja, jalometallien lisäksi esimerkiksi luuta, puuta tai jopa kangasta, ja joskus eksoottisia materiaaleja kuten strutsinmunia tai norsunluuta. Ne saattoivat olla emaloituja tai sisältää myös kristallia ja lasia, jolloin katsoja saattoi koristellun relikvaarion himmeän läpikuultavan pinnan läpi nähdä reliikin kangaskääreessään. Tämä pyhän näkeminen oli samalla ikään kuin silmien kautta saatava ehtoollinen, pyhän koskettamista katseella. Tällainen pyhyyden visuaalinen kohtaaminen nousi myöhäiskeskiajalla erityisen tärkeäksi.
Muodoltaan ja kooltaan relikvaariot olivat hyvin erilaisia. Suurimmat relikvaariot olivat ruumisarkkuja. Myös kirkkojen alttariristeissä saattoi olla reliikkejä. Kaulassa pidettävä riipus taas saattoi säilyttää pienen reliikkihipun. Varakkailla relikvaario oli tällaisissa riipuksissa tai vaikkapa reliikkihipun sisältävässä rintaneularelikvaariossa aina mukana. Relikvaarioissa saattoi olla myös tekstiä; joskus tämä teksti ei välttämättä ollut tarkoitettu yleisölle, vaan pelkästään pyhimykselle, jolloin viesti oli saatettu kirjoittaa relikvaarion sisäosaan.
Reliikit olivat keskiajalla haluttuja, sillä ne toivat kirkoille hengellistä ja poliittista valtaa. Kallisarvoisen relikvaarion valmistus oli toki kirkolle suuri taloudellinen ponnistus, mutta toisaalta kirkossa säilytettävät reliikit, joista osa niitti mainetta ihmeitätekevinä, saattoivat houkuttaa paikalle pyhiinvaeltajia. Pyhäinjäännöksille tuotiin votiivilahjoja, minkä seurauksena kirkko vaurastui ja sillä oli taas varaa panostaa uusiin reliikkeihin ja relikvaarioihin. Reliikkejä voitiin saada lahjoituksina, mutta myös varastaa tai jopa ostaa. Reliikkien ostamisessa kyse oli kuitenkin simoniasta, jota keskiajan kirkko piti pahana rikoksena.
Voidaan sanoa, että relikvaarioilla oli keskiajalla sosiaalinen elämä. Ne toimivat osana virallisia seremonioita. Ne olivat liikkuvia ja niitä tuotiin ihmisten pariin, tiloihin, joihin reliikin läsnäolo levitti pyhää ja joissa reliikkejä saattoi koskettaa. Koska reliikissä oli voimaa, liittyi tähän kosketukseen myös vaaraelementti, jolloin esimerkiksi kangas relikvaarion ja koskettajan ihon välissä suojasi koskettajaa. Näiltä osin Lahti toi esille myös sen, miten reliikkejä koskeviin uskomuksiin sekoittui kansanuskon elementtejä, joita virallinen kirkko ei hyväksynyt.
Relikvaarioita Suomessa ja Pohjoismaissa
Esitelmän aikana Sofia Lahti esitteli muutamia merkittävimpiä relikvaarioita Suomessa ja muualla Pohjoismaissa. Suomen suurin ja todennäköisesti tunnetuin relikvaario on Pyhän Henrikin 1400-luvulta peräisin oleva sarkofagi Nousiaisissa. Turun tuomiokirkossa sijaitseva reliikkiarkku, jossa mahdollisesti säilytettiin Autuaan Hemmingin jäänteitä, on sekin 1400-luvulta. Tämä kahdesta sisäkkäin olevasta arkusta vanhempi ja pienempi sisältää myös kahvat, joiden avulla kirstua on voitu kantaa. Arkku on voinut olla mukana esimerkiksi juhlakulkueissa, missä se on levittänyt ympärilleen pyhyyttä.
Säilyneet relikvaariot ovat muodoltaan monenlaisia. Esimerkiksi 1200-luvun lopulta peräisin oleva Thomas Becketin reliikkiä säilyttänyt relikvaario Hedalenin kirkossa Norjassa jäljittelee muodoltaan norjalaista sauvakirkkoa. Osa relikvaarioista tehtiin ruumiinosan muotoisiksi – erityisesti käsivarsi- ja päärelikvaariot ovat yleisiä. Tällaisten relikvaarioiden on pitkään tulkittu edustavan sisällä olevaa käsi- tai kalloreliikkiä. Lahden mukaan relikvaarion muodolla ja sen sisällä olevalla reliikillä ei kuitenkaan tarvinnut olla tällaista yhteyttä, vaan tärkeämpää oli relikvaarion muodon symbolinen ja käytännöllinen merkitys. Käden muotoisella relikvaariolla saatettiin esimerkiksi siunata uskovia, kun taas usein luonnollisen kokoiseen päärelikvaarioon saattoi olla helpompi ottaa kontaktia ja kokea pyhimyksen läsnäolo.
Pohjoismaissa on säilynyt useita päärelikvaarioita. Ne olivat erityisen tyypillisiä Pyhän Ursulan reliikeille. Pohjoismaisista päärelikvaarioista monet on yhdistetty Kölnin alueeseen, missä Pyhä Ursula ja 11000 neitsyttä kokivat 300-luvulla marttyyrikuoleman ja missä heidän kulttinsa työllisti monia relikvaarioita valmistavia taidekäsityöläisiä. Lähteistä tiedetään, että Porvoossa on ollut hopeinen, mahdollisesti Pyhän Ursulan päärelikvaario, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Vastaava relikvaario on säilynyt vain Sigtunassa.
Myös Turun tuomiokirkossa sijaitseva harvinainen kangasrelikvaario on tehty pään muotoiseksi. Vastaavanlaisia relikvaarioita löytyy Euroopasta, mutta näistä poiketen Turun kalloreliikki on konstruoitu kalloluiden lisäksi monista eri luupaloista. Kankaaseen on kirjailtu kuva martyyrikuolemasta: siniseen puetun pyhimyksen pää on katkaistu miekalla. Lahti esitti, että relikvaario ei olisikaan Pyhän Eerikin tai Pyhän Henrikin, vaan se tulisi yhdistää Pyhän Ursulan ja 11000:en neitsyen kulttiin. Sininen on nimittäin neitsyiden väri ja 11000:en neitsyen on uskottu kuolleen juuri relikvaarion marttyyrikuvauksen mukaisesti. Toisen Turun tuomiokirkon kalloreliikin, ristinauhakuvioisen ”Birgitan kalotin” alkuperä on samaten oletettavasti Pyhän Ursulan kultissa, ei birgittalaissääntökunnassa kuten on aiemman ehdotettu. Kumpikin relikvaarioista on todennäköisesti valmistettu juuri Kölnissä.
Tuleva tutkimus
Relikvaarioissa ja reliikeissä riittää tutkittavaa, ja Lahti nimesi esitelmänsä lopuksi esimerkkejä mahdollisista tulevista tutkimusaiheista. Relikvaarioiden suhdetta sitä ympäröineeseen kirkkotaiteeseen ja liturgiseen esineistöön voisi kartoittaa. Myös reliikeille suunnattujen votiivilahjojen historiaan ja merkitykseen keskiajan ruumiillisuuden kannalta voisi perehtyä.
Seuraavaksi Lahti tulee tutkimaan relikvaarioiden suhdetta fragmentin käsitteeseen Elina Räsäsen johtamassa projektissa ”Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä”. Keskiajalla reliikkien jakaminen osiin oli yleistä. Pienikin hippu pyhimyksen jäänteitä edusti koko pyhimystä ja toi tämän pyhyyden läsnäolevaksi. Koneen säätiön rahoittamassa Räsäsen hankkeessa tutkitaan pyhien esineiden fragmentaarisuutta: miksi esineitä hajotettiin osiin, miten se vaikutti niiden merkitykseen ja kuinka fragmentit vaikuttavat kuvaamme menneisyydestä.
FT Sofia Lahden taidehistorian alaan kuuluva väitöskirja Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/170392.
]]>Suomen kansallismuseon perusnäyttelyä uudistetaan parhaillaan. Näyttelyssä esitellään Suomeen historiaa aina kivikaudesta nykypäivään saakka. Allekirjoittanut pääsi suunnittelemaan keskiaikanäyttelyä yhdessä muiden opiskelijoiden ja museon henkilökunnan kanssa, kun osallistuin syksyllä 2019 professori Tuomas Heikkilän vetämälle kirkkohistorian kurssille.
Keskiaikanäyttelyn nuorennusleikkaus tulee todella tarpeeseen. Jos olet vieraillut Kansallismuseossa, muistat ehkä, miten kirkko- ja pyhimysvoittoinen näyttely oli. Hämärässä kirkkosalissa tapittavat kymmenten pyhimysveistosten silmät eivät tehneet aikakaudesta ainakaan helpommin lähestyttävämpää nykyihmiselle – eikä se suinkaan johtunut pyhimysveistoksista vaan niiden esillepanotavasta. Lisäksi näyttelytilan hämärä valaistus vahvisti entisestään museokävijän ennakkoluuloja pimeästä keskiajasta.
Mutta miten näyttelyä pitäisi sitten uudistaa? Mitä museokävijän pitäisi tietää keskiajasta, ja miten siitä tulisi hänelle kertoa? Parisenkymmentä opiskelijaa löi viisaat päänsä yhteen Kristinusko keskiajalla: Kansallismuseon perusnäyttelyn uudelleenideointi -kurssilla löytääkseen vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin.
Ensimmäisellä luentokerralla pohdimme museonäyttelyn rakentamisen periaatteita: erilaisten kävijäryhmien huomioimista ja objektiivisuuden ihannetta. Tulisiko näyttelyn näkökulmien nousta tämän vuosikymmenen polttavista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja vähemmistöjen oikeuksista, vai pitäisikö näyttelyn olla siinä mielessä ajaton, että se on pätevä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua? Onko täysin objektiivinen historiankuvaus edes mahdollista? Kriittisten pohdintojen siivittämänä oli hyvä aloittaa näyttelyn ideoiminen.
Seuraavilla luennoilla kävimme tutustumassa vanhaan keskiaikanäyttelyyn Kansallismuseossa. Lisäksi osallistuimme museon järjestämään työpajaan, jossa pääsimme ryhmissä ideoimaan näyttelyä. Näissä ryhmissä teimme myöhemmin myös ryhmätyöt, jotka arvioitiin viimeisellä luentokerralla.
Suunnittelimme ryhmissä keskiaikanäyttelyn, ja kokosimme ideat suurelle julisteelle. Ryhmätyö oli yksi parhaista yliopistohistoriani aikana, sillä tehtävässä pääsin hyödyntämään osaamistani luovalla ja käytännöllisellä tavalla. Yhdessä ideoiminen oli innostavaa, ja tehtävien jako sujui mutkattomasti.
Viimeisellä luentokerralla ryhmät esittelivät työnsä tuomaristolle, jonka puheenjohtajana oli Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet. Korkea-arvoisa palkintoraati ei saanut ryhmiä hermoilemaan, vaan kukin esitteli työnsä varmoin ottein. Ideoista löytyi niin yhtäläisyyksiä kuin eroja.
Yhtäläisyyksiä olivat ainakin virtuaalitodellisuuden ja digitaalisuuden runsas hyödyntäminen. Virtuaalilasien avulla museokävijä pääsisi tutustumaan keskiaikaiseen kotiin tai jumalanpalvelukseen. Ryhmät korostivat myös monipuolisuutta kirkko- ja pyhimyskeskeisen näyttelyn sijaan. Etenkin tavallisen ihmisen elämä nousi keskiöön. Toisaalta vanhaa näyttelyä haluttiin myös säilyttää, esimerkiksi Pyhän Henrikin sarkofagi löytyi useimpien ryhmien ideoista.
Ryhmiltä löytyi paljon persoonallisia ideoita: pyhimyskaruselli, musiikkinurkka, hajuelämys, suojeluspyhimystesti, noppapeli, näyttelyn rakentaminen tarinamuotoon jne. Tasaväkisessä kilpailussa lopulta voiton vei ryhmä, jonka kantavana teemana näyttelyn kokoamisessa oli keskiaikaisen ihmisen elämänkaari elämästä kuolemastaan. Aika näyttää, kuinka moni ideoista lopulta päätyy uudistettuun keskiaikanäyttelyyn.
Kurssi oli minulle mieluinen kokemus. Oli ilo päästä hyödyntämään omaa osaamistaan käytännössä. Yliopisto voisi tehdä enemmänkin yhteistyötä eri toimijoiden, kuten esimerkiksi Museoviraston, kanssa. Hyöty olisi varmasti molemminpuolinen!
* * *
Karoliina Rauhio-Pokka on vapaa toimittaja ja teologian opiskelija Helsingin yliopistossa.
]]>Tammikuun pakkasissa moni meistä on saanut tuntea raikkautta ilmassa ja kehossa – kylmyyttäkin. Glossan Tieteiden yön tapahtumassa 10.1. Tieteiden talolla, salissa 312 tunnelma oli kuitenkin lämmin, tiivis. Pidimme esityksen ”Resonaatiota Tuomas Akvinolaisen seurassa”, jonka aikana tarjoilimme maistiaisia keskiaikaisesta gregoriaanisesta kirkkolaulusta ja kerroimme tutkimuksesta hankkeessamme Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa.
Hankkeessa on ollut kyse juuri siitä, mistä Tieteiden yön tapahtumassakin: yhdessä lauletun ja koetun musiikin harjoittamisesta tänään ja dominikaaniyhteisön laulamasta ja kokemasta musiikista eilen, ergo keskiajalla. Tieteiden yön maistiainen laulupajoista sisälsi joitakin pieniä resonaatioharjoituksia Hilkka-Liisa Vuoren ohjaamana. Yhdessä harjoittelimme myös kolmea laulua Tuomas Akvinolaisen translaatiojuhlan liturgiasta.
Hankkeen aikana keräsimme osasta laulupajoista osallistujien ajatuksia ja kokemuksia paperille kirjoitettuina, nimettöminä. Otsikko ”Raikkautta kehossa” on juuri yksi noista kommenteista. Resonaatioon viitatiin papereissa usein esimerkiksi näin: ”laulun aikana ääni värisi läpi kehon” tai [tunsin] ”äänen värinän ja kehon rentouden”. Laulujen sisällön pohdinnat olivat harvemmassa mutta yksi kommentti oli tällainen: [ajattelin, että] ”laulu oli aika mystinen ja että tämä on toinen maailma mikä ei ole millään tavalla sidonnainen meidän maailmaamme”. Tieteiden yössä emme keränneet palautteita. Toivomme kuitenkin, että tämä pieni johdatus Tuomas Akvinolaisen keskiaikaiseen liturgiaan avasi läsnäolijoiden tietoisuutta kehollisen kokemuksen ja gregoriaanisen kirkkolaulun yhtymäkohdista.
Harjoitusten ja laulamisen jälkeen laajensimme Seppo Heikkisen kanssa sitä kontekstia, missä olimme juuri laulamalla vierailleet (eli toimimme samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin laulupajojen yhteydessä – ensin omakohtainen laulukokemus, sitten tutkijoiden tiedot). Laulut olivat poimintoja Tuomas Akvinolaisen juhlavaa translaatiota ylistävästä tapahtumasta, eli siitä, kun hänen reliikkinsä siirrettiin Italiasta Toulouseen talvella 1368–1369. Valituissa kappaleissa korostui ilo, jonka pyhäinjäänteiden siirto Ranskaan aiheutti ja sitä edeltävä suru reliikkien huonosta kohtelusta Italiassa. Kuten jo tästä arvata saattaa, kyse ei siis ollut vain uskonnollisesta hurskaudesta ja pyhimyksen kunnioituksesta vaan kilpailusta ja politiikasta, jossa pyhimysten reliikeillä oli painava asema keskiajan maailmassa.
Koneen säätiön tukema hankkeemme Näe, kuule, tunne, koe päättyi virallisesti vuoteen 2018 mutta tieteellinen pääjulkaisumme The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas on vielä tulossa (Sibelius Akatemian DocMus-sarja, julkaistaan keväällä 2019). Arvioin hanketta erittäin onnistuneeksi mutta ajattelen myös, että vastaavanlaisille hankkeille olisi vielä paljon tilausta. Lopulta kaikesta globaalisuudestamme ja Internetistä huolimatta olemme ja ajattelemme yllättävänkin pienesti: pyhäinjäänteet, niiden tärkeys ja toimintakyky eivät suinkaan ole mennen, keskiajan maailman hassuja tarinoita vaan lähinaapureidemme (globaalissa mielessä) arkipäivää eteläisessä Euroopassa, ja lähempänäkin, jopa ”rationaalisena” tunnetun Saksan lukemattomissa kaupungeissa. Tuntemalla paremmin yhteistä menneisyyttä myös nykyisyytemme olisi rikkaampi – ja ymmärtäväisempi!
Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa -monitieteistä ja taiteellista hanketta on johtanut Marika Räsänen (FT) ja siinä ovat työskennelleet Hilkka-Liisa Vuori (MuT), Seppo Heikkinen (FT), Antti Lampinen (FT) ja kirkkolauluja Johanna Korhonen. Voit tutustua hankkeeseen paremmin osoitteessa www.ossagloriosa.org.
]]>