Kun keskiajan ihminen uskoi nähneensä merkittävän unen, oli hänelle tarjolla useampia vaihtoehtoja sen totuudellisuuden ja sanoman selvittämiseksi. Aiemmin Glossae-blogissa tarkastellut kuukirjat auttoivat selvittämään, missä kuun vaiheessa unet saattoivat tuoda luotettavaa tietoa. Yksi vaihtoehto unien tulkintaan olivat unikirjat. Ne olivat luetteloita erilaisista unissa esiintyvistä aiheista ja symboleista, joille annettiin unikirjassa tulkinta. 400-luvulla vaikuttaneen ja vielä keskiajallakin auktoriteettiasemansa säilyttäneen Macrobiuksen määritelmien mukaisesti unikirjat tarjosivat näin ollen apua niin kutsuttujen somnium-unien tulkintaan. Nämä unet toivat Macrobiuksen mukaan tietoa tulevasta mutta ne vaativat tulkintaa, koska sanoma peittyi niissä symbolien alle.
Unikirjat keskiajan Euroopassa
Unikirjat edustavat hyvin vanhaa kirjallista perinnettä. Varhaisimmat säilyneet unikirjat kirjattiin ylös savitauluille Babylonian valtakunnassa. Keskiajalla tunnetut latinankieliset unikirjat olivat käännöksiä kreikan kielestä. Niissä unet oli yleensä esitetty aakkosittain vaikkakaan ei välttämättä aakkosjärjestyksessä. Tämä seurasi jo bysanttilaisissa unikirjoissa omaksuttua tapaa, joskin Bysantista tunnetaan myös teemoittain järjestettyjä unikirjoja. Keskiajalla suosituin latinankielinen unikirjatyyppi oli kuitenkin aakkosellinen unikirja. Temaattisiin unikirjoihin tutustuttiin läntisessä Euroopassa 1100-luvulta alkaen, mutta ne saavuttivat suuremman suosion vasta keskiajan jälkeen.
Aakkosittain järjestetyt unikirjat yhdistettiin keskiajalla erityisesti Vanhan Testamentin profeetta Danieliin. Kyseinen profeetta Daniel oli tulkinnut Babylonian kuningas Nebukadnessarin somnium-unen saatuaan tätä unta koskevan jumalallisen ilmestyksen – Macrobiuksen termein nähtyään oraculum-unen. Tämä unikirjatyyppi tunnetaan yleisesti nimellä Somniale Danielis.
Kreikankielinen Somniale Danielis on oletettavasti laadittu 300-luvulla. Se tunnettiin lännessäkin melko varhain. Varhaisin säilynyt latinankielinen unikirja on 800-luvulta (Uppsala, University Library, C.664), ja samalta vuosisadalta on myös säilynyt unikirjan fragmentti käsikirjoituksessa Harley 3017. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin esittäneet, että ensimmäiset aakkosellisen unikirjan latinankieliset käännökset olisi tehty jopa niinkin varhain kuin 600-luvulla.
Profeetta Danieliin liitetystä unikirjasta liikkui keskiajalla useita erilaisia versioita. Tutkijat ovat erotelleet kaksi toisistaan radikaalisti eroavaa versiota (a ja b). Ne kummatkin sisältävät unisymboleja, joita ei toisesta löydy. Näidenkään versioiden kopiot eivät kuitenkaan ole identtisiä. Lisäksi esimerkiksi edellä mainittu käsikirjoitus C.664 sisältää aineistoa, jota ei ole kummassakaan edellä mainitussa versiossa. Varhaisimmista latinankielisistä versioissa englantilaiset käsikirjoitukset näyttävät seuranneen a-versiota kun taas mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa seurattiin b-versiota.
Myöhemmin keskiajalla latinankielisistä unikirjoista alettiin tehdä myös kansankielisiä käännöksiä. Nekään eivät pohjautuneet välttämättä millekään yksittäiselle versiolle vaan saattoivat olla eri versioiden yhdistelmiä. Mahdollisesti osa myöhemmistä kopioista on voitu kirjoittaa ylös myös osittain muistinvaraisesti. Latinankielisissä käännöksissä kääntäjät olivat järjestelleet tekstiä uudelleen niin, että käännösversiossa säilyi aakkosjärjestys. Kansankielisissä käännöksissä taas seurattiin usein alkuperäisessä latinankielisessä tekstissä olevaa järjestystä, huolimatta siitä, millä aakkosella kukin hakusana omalla kielellä alkoi. Varhaisimpia kansankielisiä unikirjoja edustavat muinaisenglanninkieliset unikirjat ovat 1000-luvun alkupuolelta. Muinaisenglannin kielen lisäksi Somniale Danielis käännettiin ranskaksi ja saksaksi sekä keskienglannin, iirin ja kymrin kielelle. Myös Islannista on säilynyt Somniale Danielisin kansankielinen käännös.
Somniale Danielis Islannissa
Islannissa säilynyt versio Somniale Danielis -unikirjasta on osa käsikirjoitusta AM 764 4to (Reynistaðarbók), joka ei ole säilynyt täydellisenä. Kyseinen käsikirjoitus sisältää muun muassa keskiaikaista maailmanhistoriaa käsitteleviä tekstejä, annaaleja, pyhimyselämäkertoja ja ihmekertomuksia. Tekstit ovat kopioita latinan kielestä tehdyistä islanninkielisistä käännöksistä.
Kirjureita on ollut ainakin kymmenkunta, ja nämä ovat lyhentäneet kopioimiaan tekstejä voimakkaasti. Käsikirjoitus on todennäköisesti laadittu Reynistaðarin nunnaluostarissa Pohjois-Islannissa 1300-luvun jälkipuoliskolla, ja sitä on mahdollisesti käytetty tässä benediktiiniluostarissa koulukirjana. Somniale Danielisin käännösteksti (AM 764 4to fol 33v) on kuitenkin todennäköisesti lisätty käsikirjoitukseen myöhemmin. Se on ajoitettu vuoden 1500 tietämille.
Islantilainen Somniale Danielis seuraa latinankielisen version aakkosjärjestystä. Käsikirjoituksen AM 764 4to unikirjaversio ei kuitenkaan ole täydellinen. Teksti alkaa latinankielisen tekstin b-kirjaimesta ja päättyy o-kirjaimeen. Islantilaisen version osio on myös lyhyempi kuin vastaavat osiot useimmissa muissa Somniale Danielisin keskiaikaisissa versioissa. Se käsittää yhteensä 80 unta. Esimerkiksi yhdessä latinankielisen b-version pääkäsikirjoituksista (Vienna, Österreichische Nationalbibliothek, MS. 271, fol. 76v–77v, 900-luvun alkupuolelta) on vastaavassa osiossa selitetty yhteensä 96 unta, ja koko teos sisältää yhteensä 158 unta selityksineen. Toisissa latinankielisissä käsikirjoituksissa unien määrä on jopa kaksinkertainen. Esimerkiksi a-versiota edustava käsikirjoitus Cotton Tiberius A III (London, British Library, Cotton Tiberius A. iii 1. fols. 27v–32v), joka on oletettavasti laadittu Canterburyssä 1000-luvulla, sisältää yhteensä jopa 302 unta ja niiden tulkintaa.
Islantilaisen unikirjan tekstin editoinut Gabriel Turville-Petre on tarkastellut islanninkielisen version yhteyttä englantilaisiin ja mannereurooppalaisiin käsikirjoituksiin. Islantilaisella versiolla näyttäisi olevan eniten yhtäläisyyksiä englantilaisissa käsikirjoituksissa olevien Somniale Danielis -versioiden kanssa. Joskus islantilaisessa versiossa symbolille annetut merkitykset kuitenkin eroavat sekä englantilaisissa että mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa annetusta merkityksestä. Joskus taas islantilainen ja mannereurooppalainen selitys ovat lähempänä toisiaan kuin islantilainen englantilaista, mutta tämä on harvinaisempaa. Lähes kaikki islantilaisessa versiossa listatut unisymbolit löytyvät latinankielisistä teksteistä, mutta osa näistä symboleista on vain harvoissa latinankielisissä versioissa.
Tutkijat ovat epävarmoja siitä, milloin Somniale Danielis tuli Islantiin ja mitä kautta se sinne saapui, sekä toisaalta, milloin islanninkielinen käännös laadittiin. Säilyneen version nuori ikä ei välttämättä tarkoita, etteikö unikirjaa olisi tunnettu Islannissa jo aiemmin. Esimerkiksi yhteydet englantilaisiin käsikirjoituksiin viittaavat siihen, että teksti on voinut tulla Englannista jo 1100-luvulla. Tällöin Islantiin saapui esimerkiksi Geoffrey Monmouthilaisen Prophetiae Merlini, joka käännettiin nimellä Merlínússpá. Toisaalta Turville-Petren havaitsemat yhtäläisyydet myös myöhempiin englantilaisiin käsikirjoituksiin saattaisivat viitata siihen, että teksti olisi kulkeutunut Islantiin varsin myöhään.
Unien tulkintaa saagoissa
Tukea unikirjan varhaisemmalle saapumiselle Islantiin on etsitty saagoissa esiintyvästä unisymboliikasta. Esimerkiksi Gabriel Turville-Petre on tarkastellut 1200-luvun islantilaisissa saagoissa esiintyvää unisymboliikkaa ja todennut, että unisymboleille annetaan joskus Somniale Danielisista tuttuja tulkintoja. Tällöin samassa yhteydessä voi esiintyä kahden eri saagahahmon antama tulkinta unen symboleille: toinen tulkitsee symbolin Somniale Danielisin mukaisesti kun taas toinen annettu selitys poikkeaa tästä. Jälkimmäinen on todennäköisesti edustanut kotoperäistä näkemystä unisymbolien merkityksestä. Usein tämä kotoperäinen tulkinta myös osoittautuu saagan kontekstissa oikeaksi.
Saagojen valossa onkin katsottu, että islantilaisilla on keskiajalla ollut oma vahva ja itsenäinen unien tulkinnan perinne. Esimerkiksi saagaunissa esiintyvien eläinten, kuten susien, karhujen, kettujen ja käärmeiden osalta saagoissa esitetty tulkinta poikkeaa Somniale Danielisin tulkinnasta. Saagaunissa esiintyviä eläimiä ei yleensä tulkittu saagoissa symboleina, kuten unikirjoissa tehtiin. Sen sijaan niiden katsottiin olevan kotoperäisen käsityksen mukaisesti ihmisten fylgjia, eli eräänlaisia yliluonnollisia hahmoja, jotka liittyivät tiettyyn yksilöön ja esiintyivät unissa ikään kuin tämän yksilön jonkinlaisena kehosta nukkuessa poistuvana unisieluna. Esimerkiksi susi ja käärme edustivat nähdyissä unissa vihollisen fylgjaa.
Saagakirjallisuudessa löytyy kuitenkin joskus myös tapauksia, joissa Somniale Danielisin tarjoama tulkinta osoittautuu oikeaksi. Muunlaista tulkintaa ei saagassa välttämättä edes esitetä sen vaihtoehdoksi. Somniale Danielisin mukaisten tulkintojen esiintyminen saagoissa ylipäätään on joka tapauksessa tulkittu siten, että kyseinen unikirjaperinne olisi tunnettu Islannissa jo 1200-luvulla.
Somniale Danielis menetti Euroopassa asemiaan unientulkinnan oppaana vasta reformaation myötä. Sitä pidettiin epäilyttävänä, kun ei-raamatullisia ilmestyksiä ja profetioita haluttiin suitsia. Suhtautuminen unikirjoihin oli kuitenkin Euroopassa ristiriitaista jo keskiajalla. Kirkko ei periaatteessa hyväksynyt tiedonhankintaa unien avulla, ja asiaa koskevia kieltoja kirjattiin myös lakeihin. Unikirjat ja muut unien tulkintaan tarkoitetut oppaat saattoivatkin pyrkiä luomaan yhteyden oikeaoppiseen kristillisyyteen. Tähän viittasi esimerkiksi Somniale Danielisin liittäminen profeetta Danieliin. Unikirjojen ja kuukirjojen tapaisten ohjekirjojen saatavuus viittaa kuitenkin siihen, että keskiajan ihmiset olivat melko kiinnostuneita unien potentiaalisesta tiedosta.
Kirjallisuutta:
Chardonnens, László Sándor. 2006. Anglo-Saxon prognostics. A study of the genre with a text edition. Julkaisematon väitöskirja, Universiteit Leiden.
Chardonnens, László Sándor. 2018. “Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission”. Teoksessa Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.
Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.
Keskiaho, Jesse. 2005. “The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories”. Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.
Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.
Liuzza, R. M. “Introduction.” Teoksessa Roy Michael Liuzza (toim. & käänt.), Anglo-Saxon Prognostics. An Edition and Translation of Texts from London, British Library, MS Cotton Tiberius A. iii. Cambridge: D. S. Brewer, 1–78.
Oberhelman, Steven M. 2008. Dreambooks in Byzantium: Six Oneirocritica in Translation, with Commentary and Introduction, Taylor & Francis Group.
Svanhildur Óskarsdóttir. 2000. Universal History in Fourteenth-Century Iceland: Studies in AM 764 4to. Julkaisematon väitöskirja. University College London, 2000.
Turville-Petre, E. O. G. 1968. ”An Icelandic Version of the Somniale Danielis.” Teoksessa Allan H. Orrick (toim.), Nordica et Anglica. Studies in Honor of Stefán Einarsson. The Hague & Paris: Mouton, 19–36.
* * *
Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/
]]>Keskiajan Islannissa katsottiin, että unilla oli painoarvoa. 1200–1300-luvuilla kirjoitetut saagat kertovat monista saagahahmojen näkemistä unista, jonka aitoutta unennäkijä ja unen tulkitsija eivät yleensä epäile, vaan uskovat sen sisältävän tärkeää tietoa. Yleensä tämä tieto kuitenkin peittyy symboleiden ja allegorioiden taakse, ja unen merkitys on siksi hämärä. Unennäkijä kertoo unestaan yleensä luotettavalle miehelle, joka pyydettäessä tulkitsee unen. Tulkinnan jälkeen ja kerronnan edetessä käy ilmi, että uni liittyy unessa mainittujen miesten ja unennäkijän kohtaloon.
Keskiaikaisissa saagoissa kuvatut unet ovat todennäköisesti fiktiivisiä, mutta sellaisenakin ne kuvastavat aikalaisten käsityksiä unien merkityksestä. Unet kertoivat tulevasta ja ne kävivät toteen. Koska moni saagojen lukijoista todennäköisesti jakoi tämän käsityksen, saagojen kerronnassa saagahahmojen unia kuvaamalla voitiin summata tulevia tapahtumia ja luoda kohtalokasta ja odottavan pahaenteistä tunnelmaa.
Saagojen lisäksi keskiajan Islannista on säilynyt myös muita tekstejä, jotka osoittavat aikalaisten olleen hyvin kiinnostuneita siitä, mitä tietoa unien kautta saattoi saada. 1300-luvun alusta on säilynyt omistajansa Haukr Erlendssonin (k. 1334) mukaan nimetty käsikirjoitus Hauksbók (”Haukrin kirja”). Se sisältää paitsi saagoja myös latinankielisten historianteosten käännöksiä sekä keskiajalla tunnetuista ensyklopedisista teoksista poimittua tietoa maantieteestä, teologiasta, luonnonhistoriasta, lääketieteestä ja matematiikasta. Sitä voidaan laajuutensa ja sisällöllisen kattavuutensa vuoksi kuvata eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kirjastoksi. Honorius Autunilaisen (1080–1137) kristinopillisen teoksen Elucidarium islanninkielisestä käännöksestä Elucidarius on Hauksbókiin poimittu opettajan vastaus kysymykseen, mistä unet tulevat. Siinä kerrotaan, että niiden alkuperä voi olla jumalallinen, mutta että joskus unet olivat paholaisesta tai niiden alkuperä oli ihmisen omissa ajatuksissa ja aistimuksissa.
Suhde eurooppalaisiin unikäsityksiin
Hauksbókiin päätynyt selitys unien alkuperästä myötäili keskiajan Euroopassa vallinneita näkemyksiä. Kirkkoisiä huolestutti erityisesti unien alkuperä eli oliko uni Jumalasta vai paholaisesta ja oliko uni tosi vai väärä. Myöhemmin levisivät myös uudelleen löydetyt Aristoteleen ajatukset siitä, ettei unilla juurikaan ollut ennearvoa. Monet pitivät siitä huolimatta mahdollisena, että unet toivat luotettavaa tietoa ja kertoivat tulevasta.
Yksi keskiajan suurimpia auktoriteetteja mitä tulee unien merkitykseen oli kuitenkin 400-luvulla vaikuttanut Macrobius. Hän käsitteli unia teoksessaan Commentarii in Somnium Scipionis. Macrobiuksen tekstejä tunnettiin myös keskiajan Islannissa, vaikkakaan ei ole varmaa, kiersikö Commentarii siellä kokonaisena teoksena vai pelkästään astronomista tietoa sisältävänä lyhennelmänä. Islannista ei ole säilynyt ainuttakaan Macrobiuksen teoksen kokonaista käsikirjoitusta, mutta Macrobiukseen viitataan useissa ensyklopedisissa teksteissä.
Macrobius jakoi unet viiteen eri tyyppiin. Näistä kaksi eli insomnium ja visum eivät tuoneet nukkujalle todellista tietoa. Insomnium oli ihmisiä erehdyttävä, epäluottava uni, joka oli yhteydessä nukkujan valvetodellisuuteen. Se aiheutui nukkujan henkisistä ja fysiologisista prosesseista ja tämän valveajan tapahtumiin liittyvästä ahdistuksesta ja pelosta. Tällaiset unet olivat sisäsyntyisiä, eikä niillä ollut mitään yhteyttä nukkujan minän ulkopuolelle. Insomnium-unet olivat siksi merkityksettömiä. Visum-unen kuvaus Macrobiuksella taas muistuttaa nykymääritelmän mukaista unihalvausta, jossa nukkuja koki olevansa hereillä ja saattoi nähdä erilaisia hahmoja (esim. incubus) ja tuntea ahdistavaa painon tunnetta rinnassa. Nämäkin unet olivat merkityksettömiä, sillä ne olivat ihmisen oman mielikuvituksen synnyttämiä harhoja.
Vain kolme Macrobiuksen määrittelemistä unityypeistä toi tietoa. Oraculum oli tosi, esimerkiksi jumalallista tai tuonpuoleista alkuperää oleva ilmestys, joka kävi toteen sellaisena kuin se nähtiin. Myös visio kävi toteen juuri sellaisena kuin se oli nähty, mutta se yhdistyi maallisiin tapahtumiin. Somnium-uni taas oli sekin tosi uni, mutta unen sanoma peittyi symbolien alle. Nämä symbolit vaativat tulkintaa. Maallisen elämän kannalta oli tärkeää tunnistaa ja ymmärtää somnium– ja visio-unia.
Kuukirjat
Keskiajalla unien tulkintaan toivat apua unikirjat sekä niin kutsutut ”kuukirjat”. Unikirjat auttoivat ratkaisemaan unien viestin niiden symbolien takaa, eli Macrobiuksen määritelmien mukaisesti ne auttoivat erityisesti tulkitsemaan somnium-unia. Tässä yhteydessä lähemmin tarkasteltavat kuukirjat kertoivat sen, kävivätkö unet toteen vai eivät eli niistä oli apua myös visio-unien tulkinnassa.
Manner-Euroopassa kuukirjat olivat tulleet ihmisille tutuksi 800-luvulta alkaen. Niiden alkuperä on todennäköisesti vanhemmissa bysanttilaisissa lähteissä. Kuukirjat yhdistettiin keskiajalla useisiin eri auktoriteetteihin, kuten Bedaan, Galenokseen, Vanhan Testamentin Aatamiin, kuningas Salomoon ja profeetta Danieliin tai velho Merliniin. Säilyneitten käsikirjoitusten ja inkunaabelien valossa kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia ja laajimmalle levinneitä unientulkintaan liittyneitä oppaita. Niiden katsotaan menettäneen suosionsa vasta 1600-luvulla.
Kuukirjoissa tarkastellaan yleensä kolmenkymmenen päivän mittaisena ajanjaksona kuun eri vaiheita uudesta kuusta seuraavaan. Kuukirjat saattoivat tarkastella yhtä spesifiä aihetta, kuten unia mutta myös esimerkiksi muita elämänaloja, kuten syntymää, sairauksia tai onnekkuutta arkielämän eri toimissa, tai niistä saattoi tarkistaa, milloin oli hyvä hetki iskeä suonta. Unien osalta kuukirjat yleensä kertoivat esimerkiksi sen, missä kuun vaiheessa nähdyt unet toteutuivat ja miten pian näin kävisi, tai jos unien seurauksena piti olla tavallista varovaisempi. Joihinkin kuukirjoihin taas oli kerätty kaikkia näitä eri elämänalueita koskevaa tietoa. Tällaiset tietoa yhteen koonneet kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia.
Kuukirjat Islannissa
Varhaisin islantilainen kuukirja on säilynyt edellä mainitussa Hauksbók-käsikirjoituksessa. Sen lisäksi, että oli kiinnostunut unien alkuperästä, 1300-luvulla Norjassa laamannina vaikuttanut Haukr Erlendsson näyttää halunneen tietää, milloin unien tuomaan tietoon saattoi luottaa ja milloin varotoimenpiteet olivat tarpeellisia siltä varalta, että unet olivat ihmiselle vaaraksi. Säilynyt latinankielinen katkelma on hyvin fragmentaarinen. Haukrin kirjan osan AM 544 4to viimeinen sivu, jolla katkelma kuukirjasta on säilynyt, on ollut pahasti tummunut ja vaikeasti luettavissa jo 1800-luvun lopulla, jolloin Finnur Jónssonin (1858–1934) käsikirjoituksen pohjalta laatima editio julkaistiin. Tekstissä käsitellään kuun vaiheiden yhteyttä uniin. Sille ei ole löydetty mitään islantilaista tai ulkomaista esikuvaa.
Toisessa käsikirjoituksessa AM 194 8vo 49v–50v on kuitenkin säilynyt latinankielinen kuun vaiheita, unia ja muita elämänalueita käsittelevä osio, jonka on katsottu pohjautuvan tälle Hauksbókin kuukirjalle. Kyseinen pergamenttikäsikirjoitus on Hauksbókin tavoin laaja ensyklopedinen kokoelma, joka sisältää teologisia, luonnonhistoriallisia, astronomisia ja lääketieteellisiä tekstejä latinaksi ja islanniksi. Se on käsikirjoituksessa olevien merkintöjen mukaan laadittu vuonna 1387 Länsi-Islannissa Helgafellin augustinolaisluostarin läheisyydessä sijainneella tilalla. Kaksi kirjuria on merkinnyt käsikirjoitukseen nimensä: pappina toiminut Ólafr Ormsson sekä Brynjólfr Steinráðarson, joka osasi latinaa ja oli todennäköisesti hänkin hengenmies. Kirjurit ovat käyttäneet lähteenään Hauksbókin lisäksi useampia eri käsikirjoituksia.
Kyseisen Hauskbókista juontuvan kuukirjan lisäksi AM 194 8vo sisältää samassa yhteydessä kolme muutakin latinankielistä kuukirjaa. Hauksbókille pohjautuva kuukirja esiintyy käsikirjoituksessa kolmantena. Sen lisäksi unia käsittelee vain kuukirjoista neljäs eli viimeisin; siinä kuun eri vaiheiden yhteydessä annetut varoitukset on yhdistetty Daavidin psalmeihin. Kuukirjoista hieman myöhemmin tehdyt islanninkieliset käännökset näyttävät kuitenkin mukailevan juuri kyseistä kolmatta versiota, vaikka ne eivät olekaan sen suoria käännöksiä.
Varhaisin säilyneistä islanninkielisistä kuukirjoista on erilaisia loitsuja ja rukouksia sisältävässä käsikirjoituksessa AM 434a 12mo oleva teksti. Sen tekijästä ja alkuperästä ei ole tietoa. Kyseinen käsikirjoitus on ajoitettu 1400–1500-lukujen vaihteeseen, ja se sisältää useita sekalaisia yliluonnollisiin uskomuksiin liittyviä sekä loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia tekstejä. Siinä oleva kuukirja ei ole edellä mainitun käsikirjoituksessa AM 194 8vo olevan latinankielisen version käännös, mutta sisällöltään ne muistuttavat toisiaan. Näiden kahden käsikirjoituksen välillä on myös muita yhteyksiä. Kumpikin sisältää osioita, joiden pohjana on ollut tanskalaisen kirkonmiehen Henrik Harpestrengin (k. 1240-luvulla) lääketieteellinen teksti.
Käsikirjoituksessa AM 343a 12mo olevaa kuukirjaa muistuttaa sisällöltään käsikirjoituksessa AM 435 12mo (n. 1490–1510) oleva kuukirja. Kyseinen käsikirjoitus sisältää kuukirjan lisäksi myös esimerkiksi fysiognomiaa sekä pyhäpäiviin liittyviä messuseremonioita käsittelevät osiot. Tämä edellä mainittua kolmatta versiota mukaileva kuukirjaversio näyttääkin säilyttäneen suosionsa Islannissa vielä pitkään. Sitä hyvin lähellä oleva versio otettiin vielä mukaan esimerkiksi erääseen 1800-luvun lopulla Islannissa painettuun loitsukirjaan.
Latinankieliset kuukirjat ovat mahdollisesti olleet tarkoitettuja lähinnä kirkonmiesten ja luostareissa eläneiden munkkien sekä Haukrin kaltaisten oppineempien maallikkojen käyttöön. Islanninkielisillä teksteillä on todennäköisesti ollut laajempi yleisö. Käsikirjoituskontekstinsa kautta tarkasteltuna kuukirjat olivat osa sitä tietoa, jota keskiajan ihmiset hankkivat ymmärtääkseen paremmin maailmaa ja omaa sosiaalista, fyysistä ja yliluonnollista elinympäristöään. Kaikki käsikirjoitukset sisältävät myös lääketieteellisiä sekä muita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, kuten loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia kirjoituksia. Tämä viittaa siihen, että unien tulkinnassa avustaneet kuukirjat liittyivät nekin Islannissa siihen keinovarantoon, jonka avulla keskiajan ihminen yritti hallita yleistä elämän ja onnen epävarmuutta ja huolehtia omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan.
Lähteitä ja kirjallisuutta:
Arngrímur Vídalín. 2018. ”Óláfr Ormsson’s Leiðarvísir and its Context: The Fourteenth-Century Text of a Supposed Twelfth-Century Itinerary.” The Journal of English and Germanic Philology 117 (2018) 2: 212–234.
Chardonnens, László Sándor. 2018. ”Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission.” Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.
Finnur Jónsson (toim.). 1892–1896. Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4 °, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab. Køpenhavn: Det Kongelige nordiske oldskrift-selskap.
Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.
Keskiaho, Jesse. 2005. ”The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories.” Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.
Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.
Kålund, Kristian (toim.). 1908. Alfræði íslenzk I: Islandsk encyklopædisk litteratur. Codex AM 194, 8vo. Køpenhavn: S. L. Møller.
Kålund, Kristian (toim.). 1907. Den islandske lægebog: Codex Arnamagnæanus 434 a, 12mo. Kjøbenhavn: Kongelige Danske Videnskabernes Selskab.
O’Connor, Ralph. 2012. ”Astronomy and Dream Visions in Late Medieval Iceland: Stjörnu-Odda draumr and the Emergence of Norse Legendary Fiction.” Journal of English and Germanic Philology 111 (2012) 4: 474-512.
Kedwards, Dale. 2014. Cartography and Culture in Medieval Iceland. Julkaisematon väitöskirja. University of York.
* * *
Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/
]]>Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.
Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.
Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se, että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan, että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja lapset, sekä itsemurhaajat.
Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.
Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.
Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena statuksen kohottamisena.
Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin, oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.
Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.
]]>