Glossan syksyn ensimmäisessä esitelmäillassa 15.9. kuultiin professori Samu Niskasen (Helsingin yliopisto) kahdesta keskiajan julkaisutoimintaa tutkivasta projektista, ERC-rahoitteisesta Medieval publishing from c.1000-1500 ja sen Suomen Akatemian rahoittamasta sisarprojektista Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c.400-1000). Projekteissa kysytään, millä tavoin keskiaikaiset kirjoittajat toivat teoksiaan julkaisuun, miten heitä ympäröivät piirit osallistuivat tähän julkaisuprosessiin, mitä julkaisu ylipäätään tarkoitti keskiajan käsikirjoituskulttuurissa ja mikä merkitys sillä oli esimerkiksi teoksen leviämisen ja kirjoittajan identiteetin kannalta. Esitelmässään Niskanen avasi projektien tutkimustyötä konkreettisten esimerkkien avulla.

Julkaiseminen ennen painettua kirjaa

Esitelmässä otettiin lähtökohdaksi se, että julkaisua käsitteenä voidaan käyttää myös kirjapainotaitoa edeltävässä kontekstissa. Tästä kaikki tutkijat eivät ole olleet samaa mieltä, ja nykypäivän arkikielessä julkaisemiseen liittyykin paljon oletuksia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet vasta painotaidon myötä. Se on heijastunut myös muuhun kielenkäyttöön. Esimerkkinä Niskanen kiinnitti huomiota siihen, kuinka ”käsikirjoitus” voi nykyään tarkoittaa myös koneella kirjoitettua tekstiä, jota ei ole vielä julkaistu – niin ristiriitainen kuin ”koneella kirjoitettu käsikirjoitus” sanavalinnoiltaan onkin.

Niskanen painotti, että keskiajan käsikirjoitusten yhteydessä voidaan perustellusti käyttää julkaisun käsitettä. Keskiaikaiset kirjoittajat nimittäin mielsivät tekstin tuomisen julkisuuteen merkittäväksi ja nimettävissä olevaksi tapahtumaksi.  Esimerkiksi Bernard Clunylainen (k. n. 1140) viittasi teoksensa De contemptu mundi omistuskirjeessä julkaisemiseen kirjoittaessaan apotti Petrukselle, että hän oli kirjoittanut ja jakanut kirjan kappaleisiin, mutta ei ollut vielä julkaissut sitä. Bernard käytti tässä tapauksessa latinan sanaa edidi (päästää ilmoille) viitatessaan julkaisuun 1100-luvulla. Sana on romaanisissa kielissä edelleen käytössä julkaisumerkityksessä. Keskiajalla julkaisemiseen ei ollut vielä vakiintunut yhtä termiä, joten siihen viitattiin eri sanoilla tekstistä ja kirjoittajasta riippuen.

Varhainen esimerkki kirjan julkaisemisesta ja suojelijan merkityksestä

Teosta edeltävällä omistuskirjeellä on pitkä historia, johon liittyi jo keskiajalla vakiintuneita käytänteitä ja retorisia keinoja. Pyyntö korjata omistettu teos sisältyi usein omistuskirjeeseen – ei ole aina helppo arvioida, esitettiinkö tämä pyyntö tosissaan, mutta ainakin joskus kirjoittaja saattoi todella saada vastauksen ja palautetta teoksestaan (eikä aina mieluista sellaista). Silloinkin kun pyyntö oli enempi retorinen eikä vastausta odotettu, kertovat omistuskirjeet jotain kirjoittajan ja omistuksen kohteen välisestä yhteydestä, kuten myös komeat lahjoituskäsikirjoitukset, joita kirjoittajat saattoivat heille antaa. Teosten omistuskirjoitukset ja esipuheet saattoivat toimia myös viestinä aikalaislukijoille kirjoittajan ja tämän korkea-arvoisen suojelijan suhteesta. Varhainen esimerkki tästä löytyy 400-luvulta, Hieronymuksen raamatunkäännöksestä.

Hieronymus on tunnetuimpia myöhäiskeskiajan oppineita ja niittänyt mainetta erityisesti kääntäjänä, mutta omana aikanaan Hieronymuksen ajatukset Raamatun kääntämisestä olivat kiisteltyjä. Raamatusta kiersi monenlaisia, tasoltaan vaihtelevia latinankielisiä käännöksiä, mutta monet eivät nähneet tätä ongelmana; se, että Raamattua levitettiin tällä tavalla laajasti, nähtiin päin vastoin osoituksena sen korkeasta laadusta. Hieronymuksen oma näkemys oli kuitenkin, että oli tärkeää palata Raamatun alkulähteille ja laatia käännös, joka olisi niille uskollinen.

Hieronymus painotti käännöksensä esipuheessa, että oli tehnyt työn paavi Damasuksen pyynnöstä. Paavi Damasuksen omiin projekteihin kuului liturgian uudistaminen ja siihen oli hyvä saada uusi, luotettava raamatunkäännös. Hieronymus myös julkaisi paavin ja itsensä välistä kirjeenvaihtoa, jossa hän vetosi alkukieliseen Raamattuun ja painotti alkulähteille paluun merkitystä. Tyylillinen analyysi viittaa kuitenkin siihen, että Hieronymus – joka toimi tänä aikana paavin sihteerinä ja vastasi tämän kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten julkaisemisesta – laati itse kaikki kirjeet, myös paavin nimissä olevat. Tällä tavoin Hieronymus sai luotua kuvaa, että paavi oli paljon lähemmin mukana tukemassa hänen työskentelyään kuin miten tämä todellisuudessa oli. Hieronymuksen ja paavin välistä yhteistyötä romantisoitiin keskiajalla myöhemmin suuresti ja Hieronymus on jopa esitetty ikään kuin varhaisena kardinaalina. Ajan myötä Hieronymuksen raamatunkäännös sai läntisessä kristikunnassa vallitsevan aseman, vaikka tähän menikin joitain vuosisatoja ja Hieronymus sai vielä omana aikanaan tiukkaa kritiikkiä.

Menestyksekäs julkaisu 1000-luvulla

Hieronymuksen yhteys paaviin oli merkittävä tekijä hänen teoksensa julkaisemisessa. Tämä antoi Niskaselle tulkinnallisen avaimen lähestyä muita keskiaikaisia julkaisutapahtumia uudesta näkökulmasta. Esitelmän loppuosassa tutustuttiin Anselm Canterburylaisen (k. 1109) julkaisustrategioihin.

Anselm on tunnettu tiukan rationaalisen päättelyn tuomisesta teologiseen keskusteluun tavalla, joka salli ohittaa Raamattuun vetoamisen kokonaan. Esimerkiksi tunnettu Jumalan olemassaoloa puoltava ontologinen argumentti on peräisin Anselmilta. Tämä lähestymistapa teologiaan oli radikaali ja herätti vihaakin: kerrotaan, että Anselmin sihteerilleen sanelemat, vahataululle kirjatut tekstit löytyivät seuraavana päivänä rikottuina lattialta, ja seuraavalla kerralla ne varastettiin. Tämä tapahtui Anselmin johtamassa luostarissa – kyseessä oli vakava rikos luostarin johtajaa kohtaan ja kertoo tilanteen tulehtuneisuudesta. Anselm päätyikin julkaisemaan teoksensa ensin anonyyminä.

Vuonna 1098 Anselm sai kuitenkin Leonin arkkipiispan suojelijakseen ja tämän rohkaisemana julkaisi teokset ensi kertaa omissa nimissään. Anselm uskalsi tällöin myös painottaa teoksen rationalistista luonnetta uusissa esi- ja jälkipuheissa. Myöhemmin Anselm itse nousi arkkipiispaksi ja saattoi julkaista teoksia varsin huoletta.

Anselmin arkkipiispa-aikaisiin teoksiin lukeutuu De incarnatione verbi, jonka hän sai valmiiksi 1095. Muutama vuosi myöhemmin, tavatessaan paavin, Anselm laati tähän teokseen uuden esipuheen, jossa hän perusteli rationalistista teologiaansa ja antoi käsikirjoituksen paaville. Tällä Anselm haki paavin hyväksyntää teokselle. Yritys onnistui. Paavi kutsui Anselmin pitämään puheen kirkolliselle konsiilille ja ennen Anselmin puhetta paavi lainasi omassa puheessaan Anselmin kirjoituksia auktoriteetteina. Elävän kirjoittajan nostaminen auktoriteettiasemaan oli paavien puheissa erittäin harvinaista. Anselmin oma puhe oli tämän jälkeen suuri menestys.

Anselmin ura ja teokset olivat Niskaselle entuudestaan tuttuja, mutta vasta Hieronymuksen esimerkki innoitti tarkastelemaan uudestaan suojelijoiden ja erityisesti paavin merkitystä Anselmin teosten julkaisuhistoriassa. Kun tarkastellaan Anselmin teosten käsikirjoitusten leviämistä Euroopassa, paljastuu että vasta paavin ja Anselmin oman konsiilissa pidetyn puheen jälkeen Anselmista tuli todella kansainvälinen kirjoittaja, jonka teoksia kopioitiin ja luettiin laajalti latinalaisessa kristikunnassa. Paavin tuella ja konsiilin kansainvälisellä yleisöllä oli keskeinen vaikutus Anselmin myöhempään tunnettavuuteen.

Niskasen projektien rinnalla on hiljalleen koottu Medieval Publishing -tietokanta, joka ollaan aivan pian julkaisemassa verkkoon yleiseen käyttöön. Tietokannassa on kartoitettu Englantiin ja Pohjoismaihin liittyvien keskiaikaisten kirjoittajien tuotantoa ja mm. teosten julkaisussa mukana olleita suojelijoita, korjaajia ja muita toimijoita. Tietokannan kokoamisesta tarkemmin Glossan blogissa täällä.

* * *

FM Anita Geritz-Zhuang on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Anita Geritz

Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.

Enteiden pitkä historia

Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.

Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).

1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.

Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.

Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä

Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.

Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.

Enteiden ja merkkien kronikka

1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.

Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.

Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).

Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).

Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.

Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?

Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.

Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.

Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.

Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.

Lähteet:

Anonymous. c. 1543. Satirical medal. International Museum of the Reformation, Geneva, inv. 2008-001. https://web.archive.org/web/20210119174729/https:/www.reforc.com/rare-reformation-relics-item/satirical-medal/

Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.

Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.

Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.

Kirjallisuus:

Geritz, Anita. 2021. Wonders in Translation: English Translations of Latin Wonder Books, 1577–1581. Pro gradu (Helsingin yliopisto). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401

Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.

Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.

Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.

Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.

Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.

* * *

FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Keskiaikaan liitetään arkipuheessa erilaisia myyttejä: haarniskat vaikeuttivat taistelemista, yksinäisen naisen uhkana oli tulla poltetuksi noitana ja inkvisitio rypi sadistisuudessaan. Yleisessä keskustelussa pimeään keskiaikaan viitataan yleensä silloin, kun halutaan viitata jollain tavalla huonoon, vanhanaikaiseen tai muutoin epäkelpoon seikkaan tai asiantilaan, sillä keskiaikahan oli tunnetusti epätieteellistä ja epäinhimillistä aikaa. Vai oliko?

Lokakuisena iltana Tieteiden talolla historioitsijat Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki käärivät hihansa ja ryhtyivät keskiajan myyttien murtamiseen. Tahkokallio on vastikään julkaissut keskiajan myyttejä tutkivan teoksen Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus) ja Reima Välimäki johtaa tutkimusprojektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.

Alkusysäys Tahkokallion kirjaan tuli jo hänen väitöstutkimuksensa aikana. Usein tutkijat kohtaavat yllättäviäkin yleistyksiä kertoessaan tutkimusaiheestaan, ja myös Tahkokalliolle esitettiin hyvinkin stereotyyppisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä yksi yleisimmin esitetyistä oli “noh, olikos se keskiaika nyt niin pimeä?” Väitöksensä jälkeen Tahkokallio ryhtyi pohtimaan omiakin ennakkokäsityksiään keskiajasta, joita hänellä oli ollut perusopintojensa alussa. Kustantamon edustajan kehotuksesta hän päätti tarttua kynään ja näin sai alkunsa keskiajan myyttejä murtava teos.

Kirjassa on esitelty kymmenen keskiaikaan liittyvää myyttiä, mutta jotain keskiaikaan liitetyistä käsityksistä nykyaikana kertoo se, että alun perin myyttejä oli kaksinkertainen määrä. Joitakin myyttejä yhdistettiin toisiinsa. Näin kävi myyteille, ettei keskiajalla olisi ollut yksilöllisyyttä tai lapsuutta. Taiteeseen liittyvät kysymykset kiinnostivat myös kirjoittajaa, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi ja taidehistoriaan itsensä sisälle lukeminen olisi lopulta vaatinut kohtuuttoman paljon lisäperehtymistä. Joihinkin aiheisiin, kuten seksiin liittyviin asenteisiin kirkossa ja sen ulkopuolella, olisi ollut vaikea löytää yksittäistä näkökulmaa, mutta toisaalta keskiaikaan liitetyistä mielikuvista puhuttaessa nämä aiheet ovat kuitenkin aina aivan pinnan alla.

Feodalismi toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tiettyyn rajattuun maantieteelliseen alueeseen, aikaan tai ilmiöön liittyvä seikka yhdistetään koskemaan kokonaista aikakautta. Yleistäminen tapahtuu yleensä kouluopetuksen tai tieteen yleisesitysten myötä, joissa täytyy tiivistää laajoja kokonaisuuksia. Keskiaika on ajanjaksona hyvin laaja alkaen 700-luvulta ja jatkuen 1400-luvulle, joten väistämättä kaikki alueelliset ja ajalliset variaatiot eivät mahdu kattokäsitteen alle yleiskielessä. Mutta jotta keskiajasta voidaan puhua, tarvitaan kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Kuten Tahkokallio tiivisti, historia on merkittävä yhteiskunnallisesti vain silloin, kun ihmiset voivat lähestyä sitä jollain tavoin, ja siihen tarvitaan yleiskäsitteitä.

Keskiajan synkistymiseen on saattanut vaikuttaa tutkimus itsessään. Myöhäiskeskiajan tutkijat ovat kirjoittaneet maailmanlopun meiningeistä klassikkoteoksiksi jääneitä kokonaisesityksiä, yhtenä kuuluisimmista Johan Huizingan Keskiajan syksy (1919). Vaikka nämä varhaiset yleisesitykset sisältävät suoranaisia tutkimuksellisia virheitä, niiden merkitys mielikuvien muokkaajana on ollut suuri.Toisaalta myöhäiskeskiajalla muodostuivat jo renessanssin ensimmäiset piirteet, joten rutosta ja taloudellisesta ahdingosta huolimatta kaikki toivo ei ollut vielä myöhäiskeskiajallakaan menetetty.

Keskiaikaan liittyvät mielikuvat saivat alkunsa 1800-luvulla, kun mm. nationalistiseen kuvastoon etsittiin kunkin maan historiasta uljaita esikuvia. Esimerkiksi Jeanne D’Arc nostettiin ranskalaisuuden esitaistelijaksi.

Oikeastaan koko keskiajasta ei paljoa puhuttu keskiaikana ennen 1800-lukua. Kirkon ja tieteen välinen vuoropuhelu nähtiin tuolloin hyvin polarisoituneena. Ajatus litteästä maasta, jolla vanhoilliset kirkonmiehet pelottelevat uteliasta, ihmiskuntaa eteenpäin vievää tiedettä edustavaa Kolumbusta ennen tämän merimatkaa länteen, sai suuren suosion ja jäi elämään yleiseen käsitykseen keskiajan takaperoisuudesta. Keskiajan kirkko nähdään usein ihmisen elämää kurjistavana ja rajoittavana tekijänä, vaikka todellisuudessa keskiajan katolinen kirkko ei pyrkinyt saamaan yksittäisiä ihmisiä hallintaansa eikä sillä olisi ollut siihen keinojakaan.

Romanttiset mielikuvat ihannoidusta ritariudesta ovat muuttuneet vajaassa kahdessasadassa vuodessa mudassa ryömivään, moraaliltaan kyseenalaiseen Game of Thrones-ritariin. 2010-luvun tuottama keskiaikafiktio nojaa aikaisempaa enemmän kyynisyyteen ja ironiaan, sekä näkemykseen siitä, että ideologioiden taakse pyritään piilottamaan jotakin päivänvaloa kestämätöntä. Kuitenkin keskiaikaisen ritariuden takana oli tavoite luoda ihanteita, joilla pystyttiin paremmin säätelemään sodan aiheuttamaa henkistä kuormitusta. Ritarius on käsitteenä monitahoinen ja se on puettu eri aikakausina erilaisiin ideologisiin vaatteisiin kuvastamaan kunkin aikakauden mielialoja.

Keskiaikaa käsittelevissä yleistyksissä on hyvä pitää mielessä kaksi asiaa: suhteellisuus ja keskiajan vaikutus nykyisin arvostettavina pidettyihin asioihin. Keskiajalla vallinnutta oletettua kurjuutta on usein liioiteltu suhteessa antiikkiin tai uudenajan alkuun. Kuitenkin Euroopan väestö oli esimerkiksi 1800-luvun alussa hyvin heikosti ravittua verrattuna keskiaikaan, mikä vaikutti elinikään ja immunologiaan. Lisäksi monilla meidän nykyään arvostamillamme asioilla, kuten yksilönoikeuksilla ja tieteellä, on keskiajalla luotu pohja.

Keskiaika on melkoisen väheksytty ajanjakso siihen nähden, mitä oikeasti pitkällä aikavälillä tapahtui ja miten paljon se on vaikuttanut nykyaikaan. Ehkäpä jatkossa voisimme puhua keskiajasta neutraalimmin, heijastamatta siihen niin paljoa oman aikakautemme toiveita ja pelkoja?

* * *

TM Karolina Kouvola on väitöskirjatutkijana uskontotieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan ovat Suomen rannikkoalueen ruotsinkieliset tietäjät.