Inledning

Finlands medeltidshistoria, särskilt från och med den senare hälften av 1300-talet, är i huvudsak skriven på svenska. Den främsta anledningen härtill är den lag för städer som togs i bruk i det svenska riket efter år 1350, dvs. Magnus Erikssons stadslag (MESL). Stadslagen fastställde att alla juridiska dokument i fortsättningen ska utarbetas på svenska. Det finns därmed rikligt med gamla dokument gällande Finland på svenska som kan utnyttjas i såväl historisk som språkhistorisk forskning och undervisning. Många av dessa dokument har på senare tid blivit lätt tillgängliga tack vare digitalisering. Däremot råder det dessvärre brist på personer som kan läsa och tolka ursprungligen handskrivna texter på medeltidssvenska och som dessutom är insatta i texternas samhälleliga, kulturella och rättsliga kontext. Detta faktum utgör bakgrunden till ett pågående projekt mellan läroämnet nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. I det följande presenterar vi detta projekt där Stockholms stads tänkeböcker spelar en central roll.

Vad är tänkeböcker

Benämningen tänkebok är en lätt försvenskning av det medellågtyska ordet denke[l]bôk som avser ursprungligen en viss typ av stadsböcker i de nordtyska städerna. Dessa har varit mönstergivande för de svenska tänkeböckerna. Trots de nordtyska förebilderna är de svenska tänkeböckerna svenska originaltexter, inte översättningar från tyska. I svensk tappning avser tänkeböckerna protokoll och minnesanteckningar skrivna vid rådstugurätten på olika håll i det senmedeltida och tidigmoderna Sverige. I vårt projekt fokuserar vi på Stockholms stads tänkeböcker men förutom Stockholm finns det svenska tänkeböcker bevarade exempelvis från Kalmar, Arboga och Jönköping. Även i Finland har man använt ett motsvarande system där städernas rådstugurätter har protokollfört sina beslut. Några finländska tänkeböcker har inte bevarats i sin helhet. Utifrån ett annat medeltida dokument (DF-nummer 2816) är det ändå uppenbart att man i Åbo har använt motsvarande rättsprotokoll i mitten av 1400-talet. Ett kort fragment av ett lokalt rättsprotokoll från Raumo har även bevarats från början av 1500-talet (Lähteenoja 1947; Salonen 2009, 29–30).

För Stockholms del skrevs protokollen i tänkeböckerna vid stadens rådstugurätt. Närvarande i rådstugan var stadens råd som bestod av borgmästaren och ett antal rådmän. Fogden på Stockholms slott agerade ordförande.  Centrala aktörer i rådstugan var stadsskrivare som konkret skrev ner de texter som möter oss i tänkeböckerna.

Den äldsta bevarade tänkeboken från Stockholm är daterad till 1474. Det är troligt att några ännu äldre band har funnits men gått förlorade (Moberg 2010:109). De stockholmska tänkeböckerna sträcker sig tidsmässigt ända till 1660-talet. I språkhistorisk beskrivning handlar det därmed om en period från yngre fornsvenska till äldre nysvensk tid, under vilken det svenska språket genomgick en rad genomgripande förändringar, inte minst vad gäller exempelvis förenkling av kasussystemet och stabilisering av ledföljden (Pettersson 2005).

Det är inte enbart i beskrivningen av språkets förändring som tänkeböckerna är relevanta. Det långa tidsspannet från 1400-talet till 1600-talet gör att Stockholms stads tänkeböcker är en central källa till vår kännedom om verksamheten i rådstugan och det omgivande stadssamhället under flera århundraden. Stockholms stads tänkeböcker hör inte till de allra äldsta svenska tänkeböckerna, men genom sitt omfång och sin detaljrikedom räknas de till de mest betydelsefulla (Moberg ibid.).

Det är en hel del personer och platser som nämns vid namn i tänkeböckerna. Medeltidens stockholmare bestod av en relativt heterogen grupp och detta syns även i tänkeböckerna. Det vistades många mer eller mindre tillfälliga besökare i Stockholm, t.ex. tyska köpmän och soldater, och finska drängar och pigor. Därför är det naturligt att många av de namngivna personerna i tänkeböckerna är just finländare som på olika vis var inblandade i rådstuguprocesser. De kunde vara delaktiga i t.ex. våldsbrott, parter i arvstvister eller husköp, men de kunde även nämnas i samband med bl.a. administrativa ärenden och vittnesmål. Därför är tänkeböckerna också en central källa till vår kännedom om finländarnas förehavanden i den dåtida huvudstaden. Det är de ställen i tänkeböckerna där Finland, någon del av Finland eller någon finländare nämns som vårt projekt går ut på.

I det följande presenterar vi först närmare Stockholms stads tänkeböcker som material i vårt projekt, varefter vi övergår till den kurs som utgör kärnan i det aktuella projektet.

Stockholms stads tänkeböcker some material

De bevarade tänkeböckerna från Stockholm sträcker sig över en period på närmare två hundra år, vilket innebär att de utgör en ansenlig textmängd. Handskrifterna bevaras på stadsarkivet i Stockholm. Storleksmässigt motsvarar de ett på höjden vikt A4-ark (s.k. kvartoformat), vilket är ett vanligt format på handskrifter vid städernas råd. Från medeltiden, dvs. från tiden före reformationen och Gustav Vasas regeringstid har det till våra dagar bevarats 11 tänkeböcker, som omfattar åren 1474–1500, 1504–1508 och 1511–1520. Vårt projekt handlar i första hand om medeltida tänkeböcker.

Innehållet i en tänkebok är kronologiskt disponerat så att de rättsfall som behandlats i rådstugan under en och samma dag har protokollförts efter varandra i boken. Många rättsfall återupptogs till behandling flera gånger under en längre tid vilket gör att en forskare som vill följa med ett visst fall ska söka fram det vid flera datum i en tänkebok. De originala tänkeböckerna innehåller dessvärre inte något person- eller ortnamnsregister som kunde underlätta sökningen. Vi saknar exakta uppgifter om hur många rättsfall som har behandlats i rådstugurätten i Stockholm och hur många separata behandlingsgånger som finns i tänkeböckerna. Antalet uppgår i vilket fall som helst till tiotusentals.

De i rådstugurätten behandlade rättsfallen har huvudsakligen nedskrivits alla som separata avsnitt som inleds med datering. I samband med dagens första rättsfall anges datumet vanligtvis på latin, t.ex. sabbato ante Marie Magdalene (lördagen före heliga Maria Magdalenas helgdag). I anslutning till de övriga rättsfallen under samma dag hänvisas enbart till denna latinska datumangivelse genom uttrycket eadem die (samma dag). Om varje rättsfall finns kortfattat antecknat centrala uppgifter, exempelvis i brottmål vem som anklagade vem och för vad. I slutet fastställs vilken dom rätten har fällt, exempelvis böter eller dödsstraff, i fall den anklagade konstaterades vara skyldig till det aktuella brottet. Bild 1 visar ett tänkeboksdokument i original.

Det är inte en enkel uppgift att läsa handskrivna tänkeböcker. Skrivarna har använt sig av många förkortningar och handstilen i den snabbt nedskrivna texten kan inte alltid tydas utan svårighet. Kunskaper i paleografi kommer till nytta vid läsning av tänkeböcker. Ibland är syntaxen osammanhängande och elliptisk och ortografin kännetecknas av mycket variation. Av dessa anledningar lämpar sig tänkeböckerna inte som material på grundstudienivå.

Som stöd i läsningen av handskrivna tänkeböcker kan man använda editionsserien Stockholms stads tänkeböcker som består av ett tjugotal band, varav de fem första banden innehåller medeltida tänkeböcker. Det första bandet som innehåller dokument från år 1474–1483 publicerades år 1917 av Hans Hildebrand. De editerade tänkeböckerna gör att dessa texter lättare kan introduceras på olika kurser i svenskämnet och historieämnena. Editionsarbetet pågår fortfarande och nu har forskarna kommit till det tidigmoderna materialet från 1600-talet (se Stockholms stadsarkiv). På bild 2 ser vi samma dokument editerat som bild 1 visade i original.

Finlädskt perspektiv: FMU och DF

I vårt projekt ligger fokus på de ställen i tänkeböckerna som har anknytning till Finland eller finländare. En stor del av de rådstuguprotokoll från Stockholm som finländare eller Finland förekommer i finns sammanfattade och publicerade i storverket Finlands medeltidsurkunder (FMU) av Reinhold Hausen (utarbetat 1910–1935). I denna publikationsserie har Hausen, dåvarande direktör för statsarkivet i Helsingfors, editerat alla dittills kända medeltida dokument som handlar om Finlands område eller finländare, dvs. mycket annat än enbart tänkeboksdokument. I sin helhet består FMU av åtta band med närmare 7000 dokument som handlar om det medeltida Finland.

Reinhold Hausens arbete med FMU gick ut på att han skrev sammanfattningar på alla dokument med anknytning till Finland och finländare och i många fall finns hela dokumentet och tillhörande uppgifter att läsa i FMU. Dessa sammanfattningar kallas regester (ty. Regesten, medeltidslat. regestum, senlat. regesta) (SAOB). I en regest anges kort det huvudsakliga innehållet samt person- och ortnamnen i ett originaldokument.

Vad gäller Stockholms stads tänkeböcker förhåller det sig ändå annorlunda i fråga om regester och dokument i FMU. Eftersom alla medeltida tänkeböcker från Stockholm inte var editerade då FMU publicerades, har Hausen inte kunnat kopiera dokument rörande Finland genom att utnyttja färdiga editioner. Därför har han tyvärr inte publicerat alla tänkeboksdokument i sin helhet utan endast sammanfattat dem på några få rader i FMU med hänvisning till originalet. De kortfattade tänkeboksregesterna är också mycket annorlunda än de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Hausen har nämligen ofta blandat tidig 1900-talssvenska med medeltidssvenska, ibland med direkta citat från originalet. Detta gör att tänkeboksregesterna rent språkligt inte utan vidare är av hög kvalitet. Denna brist till trots har Hausens edition varit av central betydelse för finländsk medeltidsforskning, eftersom Hausen i alla fall på detta sätt har lyckats göra innehållet tillgängligt för exempelvis dagens historiker och släktforskare. På bild 3 har vi dokument DF 4352 i Hausens FMU (jämför med bilderna 1 och 2).

Hausens FMU är tillgänglig endast i bokform, och de utsålda volymerna har länge varit svåra att få tag på. Då olika källdatabaser började bli vanligare på 1990-talet, tog Riksarkivet i Finland initiativet till att göra en egen databas av FMU genom att skanna och publicera dess innehåll. Databasen fick namnet Diplomatarium Fennicum (DF). Detta projekt som pågick i början av 2000-talet finansierades av Finska Kulturfonden. Tekniskt sett blev databasen dock fort omodern och i slutet av 2010-talet genomgick den en omfattande teknisk uppdatering och modernisering inom ramen för ett annat projekt som finansierades av Konestiftelsen. Under projektet blev det klart att Hausens edition saknar en del numera kända medeltida dokument och DF utökades med ett antal sådana dokument. För båda projekten se diplomatariets webbsidor. I bild 4 ser vi nu dokument 4352 i databasen DF.

Den moderniserade DF-databasen kunde dock inte kompletteras till alla delar i det senare projektet. För tänkeböckernas del innebär det främst två problem. För det första saknas det fortfarande i både FMU och DF en del medeltida tänkeboksdokument inklusive regester som handlar om finländare och Finland. För det andra innehåller FMU och följaktligen DF sådana regester som inte kvalitativt uppfyller dagens krav, särskilt ur språklig synpunkt. Ofta finns själva tänkeboksdokumentet inte att läsa i samband med regesten i dessa fall.

Stockholms stads tänkeböcker har använts i ytterst liten utsträckning i språkhistorisk forskning i Finland, men finska historiker har hänvisat till materialet (Lamberg 2001; Salonen 2009). I Sverige har tänkeböcker forskats mera även ur språkets synpunkt (t.ex. Svanlund 1988; Moberg 1989 och 2010; Carlquist 2000; Pettersson 2017).

Tänkeböckerna utgör en mångsidig resurs. Textprov ur dem används ofta som exempel på medeltidssvenska på kurserna i språkhistoria vid finländska universitet. Texterna innehåller yrkesbenämningar, person- och ortsnamn, ord på vardagliga föremål, dialog och inslag på tyska, finska och latin. Även deras morfologi och syntax inspirerar till diakrona studier av språkets förändring. I historieämnena är tänkeböckerna välkända resurser inom såväl samhälls-, kultur- som rättshistoria. Vi – nordister och historiker – är intresserade av samma texter och kan hjälpa varandra att få mer utav dem genom samarbete. Denna tanke var startskottet till planeringen av vårt projekt Hur editerar man gamla dokument? – Stockholms stads tänkeböcker och vår kurs med samma namn.

Projektet

Trots Hausens gedigna arbete med FMU finns det ett relativt stort antal rådstuguprotokoll från Stockholm som är intressanta ur finländskt perspektiv men som saknas i FMU. I vårt projekt vill vi för det första kartlägga vilka dessa protokoll är och för det andra utöka Diplomatarium Fennicum med dem. På detta sätt kan vi fylla luckor i finländsk historieskrivning och bidra med nytt material till det finländska diplomatariet. En tredje del av projektet är den kurs som beskrivs i det följande.

I projektet utgör kursen den konkreta kärnan, inom vilken studenterna arbetar med tänkeboksmaterialet. Kursen är avsedd för studenter i nordiska språk och historieämnen. De deltagare som studerar nordiska språk som huvudämne har avlagt en kurs i svensk språkhistoria tidigare, men historiestuderandena har nödvändigtvis inga förkunskaper i äldre svenska. Kursen inleds därför med en introduktion till svensk språkhistoria med huvudvikt på tänkeböckernas tidevarv. Den språkhistoriska delen följs av en inblick i medeltidshistoria med fokus på rättsliga system och traditioner i det dåtida Sverige.

Att öka deltagarnas kännedom om FMU och DF är ett givet inslag i kursens initialskede. På samma gång lär sig studenterna, vilka olika faser som ingår i utarbetning av en källedition. Ett centralt syfte med kursen är för det första att förbättra studenternas färdighet att läsa och förstå äldre icke editerad svenska där t.ex. syntax och ortografi innehåller rikligt med variation.

För det andra hör det till kursens syfte att kunna utöka antalet dokument i DF-databasen och göra dem tillgängliga för forskare och allmänheten. Att leta fram dokument som handlar om finländare och Finland är därför ledstjärnan under kursen. Kursdeltagarna får i uppgift att gå igenom ett antal sidor i en editerad tänkebok och anteckna varje rättsfall med finländsk anknytning och kontrollera om det redan nämns i FMU. De dokument som Hausen inte upptar i FMU arbetar studenterna sedan vidare med, dvs. man skriver regester för att kunna inkludera dem och respektive dokument i diplomatariet.

För det tredje bidrar kursen till att förbättra kvaliteten hos de tänkeboksdokument som finns i DF-databasen. Som konstaterat är tänkeboksregester inte lika utförliga och språkligt enhetliga som de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Det vore givetvis viktigt att alla regester är av samma kvalitet. Genom att utarbeta nya regester för tänkeboksdokument kan vi skilja mellan edition och regest på samma sätt som i andra editerade dokument, vilket är ett välkommet tillägg i DF-databasens innehåll. Att veta vad en regest har för funktion och hur man skriver sådana är relevant på kursen. Varje kursdeltagare får skriva regest till fem rättsfall. Regesterna skrivs i detta skede på finska. Tanken med finskspråkiga regester är att kunna nå en större publik och tillgängliggöra innehållet bättre för dem som använder DF, t.ex. finska släktforskare. Det finns ingen skrivtradition på finska vad gäller denna texttyp och därför har vi som en del av kursen skisserat riktlinjer för själva skrivandet. En genomgång av de redan existerande svenska regesterna ingår i de framtida planerna.

Kursen har hittills ordnats två gånger. På kursen är vi två lärare varav den ena är nordist och den andra historiker. Vid sidan om kontaktundervisning har individuell handledning haft en framträdande roll. Tänkeböckerna är utan vidare ett krävande material, såväl språkligt som innehållsmässigt. Det är under handledningen vi lärare och studenterna kan fördjupa oss i enstaka rättsfall, deras språk och händelseförlopp. Tillsammans kan vi också lösa problem vad gäller exempelvis ordförråd eller individer i tänkeböckerna. Man kunde likna handledningen vid någon sorts detektivarbete. Å andra sidan är vi ibland tvungna att konstatera att ett visst textställe inte låter sig tolkas entydigt, vilket kan bero på antingen språket eller innehållet. Av både handledarna och studenterna kräver handledningen – och kursen i sin helhet – vilja att ta itu med sådana frågor där utgången inte alltid är säker. Därför är kursen både utmanande och givande på samma gång.

Vi höll den första kursen under hösten 2018. Redan då var det uppenbart att en studieresa till Stockholm och stadsarkivet skulle behövas för att kunna se tänkeböcker i original och jämföra editionen med de handskrivna texterna. För detta ändamål beviljades vi ett resestipendium från Kulturfonden för Sverige och Finland. I den andra kursen (hösten 2019) ingick tack vare detta stöd ett studiebesök i Stockholm och stadsarkivet. På detta sätt konkretiserades mycket av det som vi hade analyserat på lektionerna och handledningen. För tillfället (våren 2022) pågår kursen för tredje gången och en studieresa till Stockholm ingår i planerna.

Avslutning

Det projekt som vi här har beskrivit är ett exempel på lyckat samarbete mellan studenter och lärare i olika humanistiska ämnen, dvs. nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. Våra studenter samarbetar kring tänkeböckerna och blir tillsammans bättre på att förstå deras språk och innehåll. De har hittills lyckats finna flera dokument som inte ingår i FMU och DF och därmed är studenternas insats central för utvecklingen och utvidgningen av DF. De har analyserat ett utmanande textmaterial och utarbetat regester av god kvalitet. Småningom ska deras regester publiceras i diplomatariet. Studenternas arbetsinsats har varit avgörande på det sättet att vi nu vet att det i Stockholms stads tänkeböcker finns sådant material som handlar om Finland och finländare och som inte varit känt tidigare genom FMU. Arbetet med detta material fortsätter på kommande kurser inom projektet.

Det är dock klart att utvecklingen och kompletteringen av DF i ett längre perspektiv bör bygga på en stabil finansiering, inte enbart på studentprestationer. En standardisering av regester som texttyp och en revidering av de redan existerande regesterna är två områden som skulle kräva åtgärder. Likaså ska de regester som nu är skrivna på finska översättas till såväl svenska som engelska som båda ingår i språkmenyn i DF-databasen.

Litteratur

Originalkällor

Stockholms stads tänkeböcker (SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491). Stockholms stadsarkiv. Stockholm.

Tryckta källor

Stockholms stads tänkeböcker 1474–1483. Ser. 2:1. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Emil Hildebrand. Stockholm. 1917.

Stockholms stads tänkeböcker 1483–1492. Ser. 2:2. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Gottfrid Carlsson. Stockholm. 1944.

FMU = Hausen, Reinhold (red.), 1910–1935. Finlands medeltidsurkunder I–VIII. Finlands statsarkiv: Helsingfors.

DF = Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/).

MESL = Holmbäck, Åke – Wessén, Elias (red.), 1966. Magnus Erikssons stadslag i nusvensk tolkning. Rättshistoriskt bibliotek 7. Lund.

SAOB = Svenska Akademiens Ordbok.  https://svenska.se/saob/?id=R_0745-0027.hiKn&pz=7.

Forskningslitteratur

Carlquist, Jonas, 2000. Och war thetta huss lagbudit, lagstondit och hembudith. Om husköp och formelartat språkbruk i Stockholms stads tänkeböcker. I: Edlund, Lars-Erik (red.): Studier i svensk språkhistoria 5. Förhandlingar vid femte sammankomsten för svenska språkets historia Umeå 20–22 november 1997. S. 101–116.

Lamberg, Marko, 2001. Dannemännen i stadens råd. Rådmanskretsen i nordiska köpstäder under senmedeltiden. Stockholm: Stockholmia förlag.

Lähteenoja, Aina, 1947. Rauman tuomiokirjojen katkelmia vuosilta 1504, 1569, 1598 ja 1599. Historiallinen Arkisto 52. S. 47–108.

Moberg, Lena, 1989. Lågtyskt och svenskt i Stockholms stads medeltida tänkeböcker. Niederdeutsch und Swedisch in Stockholms mttelalterlichen Gedenkbüchern. Acta Academiae Regiae Gustavi Adolphi 58. Stockholm. Stockholms universitet.

Moberg, Lena, 2010. Stockholms stads medeltida tänkeböcker. I: Larsson, Inger m.fl. (red.): Den medeltida skriftkulturen i Sverige. Genrer och texter. Sällskapet Runica et Mediævalia och Stockholms universitet. Stockholm. Scripta maiora 5. S. 108–122.

Pettersson, Gertrud, 2005. Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.

Pettersson, Theresia, 2017. Stockholms stads tänkeböcker. Funktionell texthistoria 1476–1626. Stockholm Studies in Scandinavian Philology. New Series 66.

Salonen, Kirsi, 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Historiallisia Tutkimuksia 249. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Svanlund, Jan, 1988. När biff-regeln blev regel. Den moderna bisatsordföljdens utveckling som den speglas i Stockholms tänkeböcker. I: Eriksson G. – Svanlund, Jan: Två studier i äldre nysvensk syntax. Meddelanden från institutionen för nordiska språk vid Stockholms universitet 27. Stockholm. S. 31-55.

Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.

Oman romaanini synty

Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.

Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.

Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.

Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?

Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.

Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.

Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.

Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia

Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.

• Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
• Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
• Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
• Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
• Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)

Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.  

Kirjoitusvinkkejä

Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja. Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!

* * *

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.

Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.  

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä.  Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.

Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan. Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan.  Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien kiltaan.

Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.

Lähteet:

https://www.karisto.fi/sivu/tuote/kaulahopeiden-taru/2522617

https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

26.-27. syyskuuta 2019 pidettiin Turun yliopistossa konferenssi otsikolla ”Medievalism between east and west”. Pääjärjestäjänä oli Reima Välimäen johtama työryhmä, jonka hanke ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa” on saanut rahoitusta Emil Aaltosen säätiöltä vuosille 2019-2021.

Erilaisten medievalismien jäljillä

Keskustelun keskiössä oli keskiajan käsitysten hyväksikäyttäminen ja politisointi. Esimerkkejä oli poimittu eri ajoilta; painopiste oli kuitenkin nykyhetkessä ja varsinkin virtuaalimaailmassa – miten sosiaalinen media ja muu teknologia vaikuttaa käsitysten jakamiseen ja hyväksikäyttöön? Hankkeessa tutkitaan kieliteknologian avulla, miten tietyt tekstit ja aihelmat leviävät verkossa. Aiheet ja käsitykset ovat kuitenkin kulkeneet eri muodoissa jo kauan ennen internetiä: Evan Wallace (University of Central Florida) toi esille yhtäläisyyksiä nykyajan ”remix culture”:n ja keskiajan käsikirjoituskulttuurin välillä. Menneisyyden romantisointi ja hyväksikäyttäminen ei myöskään ole uusi ilmiö: David Rollo (University of Southern California) jäljitti Geoffrey Monmouthlaisen näennäishistorian vastaanottoa keskiajalta nykyaikaan ja esitteli esimerkkejä Arthur-myytin aiheiden esiintymisestä tuoreissa elokuvissa.

Andrew Elliott (University of Lincoln) erotti kahdenlaista medievalismia: toisaalta ”banal medievalism“ eli epämääräisiä viittauksia menneisyyteen, jotka eivät vastaa mitään tarkkaa ajankohtaa ja toisaalta sekundaarinen medievalismi eli ”meta-medievalism”: käsitykset, joita toistetaan niin usein, että niitä pidetään itsestäänselvinä ja niitä on vaikea haastaa.

Yksi esimerkki sekundaarisesta medievalismista on eurooppakeskeisyys. Elliott kertoi, että kun Northwestern yliopiston Block-museossa järjestettiin näyttely ”Caravans of Gold“, joka käsitteli kauppareittejä Afrikan ja Euroopan välillä keskiajalla, monien mielestä oli mahdotonta uskoa, että maailman rikkain ihminen 1300-luvulla oli malilainen kuningas. Myös muslimimaailman vaikutus eurooppalaiseen kulttuuriin unohtuu usein. Geoffrey Sage (Louisville) esitti, miten arabiankielinen runouden laji muwashshah, joka kehittyi Espanjassa 900-luvulla ja jonka olennainen piirre on voimakkaiden tunteiden suora ilmaisu, on vaikuttanut trubaduureihin ja myöhemmin romantiikkaan, vaikka näitä runoja on vähän tutkittu tai käännetty ja tuskin tunnetaan nykyään.

Ihana, kamala keskiaika

Miksi juuri keskiaika kiehtoo? Alexander Filyushkin (Pietarin yliopisto) ehdotti, että kiinnostus keskiaikaa kohtaan on monille eskapismia. Keskiajan ”banaali“ kuva sekoitetaan fantasiamaailmaan. Monet fantasiakirjat, -elokuvat, -pelit jne. tapahtuvat kuvitellussa keskiaikamaisessa maailmassa. Jere Kyyrö (Turun yliopisto) pohti, millaisia mahdollisia tulkintoja etnisestä ja uskonnollisesta identiteetistä tietokonepeli Crusader Kings II tarjoaa.

Sirpa Aalto taas korosti, että keskiajan kuva voi myös olla synkkä. ”Keskiaikainen” tarkoittaa usein primitiivistä ja väkivaltaista, ihmisoikeuksien puutetta ja tiukkoja luokka- ja sukupuolirajoja – mitä jotkut toki saattavat pitää myönteisenä. Viime aikoina on käyty paljon keskustelua keskiajan ihanteen suhteesta äärioikeistolaisliikkeisiin, jotka pahimmillaan voivat johtaa terroristihyökkäyksiin. Konferenssissa viitattiin useasti Norjan Utøyan vuoden 2011 ja Uuden-Seelannin Christchurchin vuoden 2019 hyökkäysten tekijöiden identifioitumiseen temppeliherroiksi. Marja Valtosen (Helsingin yliopisto) esitelmä käsitteli näitä esimerkkejä temppeliherra-aiheesta rinnastaen ilmiötä ISIS:iin, jota samaten voi katsoa yrityksenä palata keskiaikaan.

Suomen muinaiset kuninkaat – suomalainen vaihtoehtohistoria

Ajatus kadonneesta kulta-ajasta yhdistetään usein kansallisiin tai kulttuurisiin identiteetteihin. Nykypäivän kansojen kuvitellaan olleen aina olemassa. Suomessa laajasti leviävä vaihtoehtohistoriallinen hypoteesi on, että Suomen alueella olisi ollut muinainen suomalainen valtakunta tai sivilisaatio ennen ruotsalaisten tuloa. Toistuvia nimiä keskustelussa olivat Jukka Nieminen, joka blogissaan ja kirjoissaan ahkerasti edustaa teoriaa muinaisesta suomalaisesta valtakunnasta, sekä Ior Bock, jonka yritykset löytää Lemminkäisen temppeli ovat saattaneet olla jonkinlaista esitystaidetta.

Sirpa Aalto (Oulun yliopisto) kertoi, miten suomalaisessa vaihtoehtohistoriassa usein viitataan islantilaisiin saagoihin, joiden kuvitellaan kertovan muinaisista suomalaisista kuninkaista. Saagoissa mainitut Finnakonungar ovat kuitenkin todennäköisesti olleet saamelaisten päälliköitä.  Vanhemmissa saagakäännöksissä Finnr on usein käännetty ”suomalainen”, vaikka se viittaa useimmiten saamelaisiin, eikä konungr aina tarkoita kuningasta sanan varsinaisessa merkityksessä. Mikään (esim. arkeologiset löydöt) ei osoita siihen, että Suomen alueella olisi ollut valtiomainen järjestäytynyt yhteiskunta ennen Ruotsin vallan laajenemista itään. Saagat ovat luonteeltaan sekoitus fiktiota ja faktaa ja useimmat on kirjoitettu satoja vuosia tapahtuma-ajan jälkeen.

Kendra Willson (Turun yliopisto) kertoi Suomen kadonneista riimukivistä. Huhut tai tarinat hävinneistä riimukivistä ovat yksi keino selittää riimukivien puutetta Suomesta. Tässäkin yhteydessä kielikiista on näkyvissä, sillä riimukirjoitusten vähäisyyden on joskus ehdotettu osoittavan, ettei Suomessa ollut ruotsinkielistä väestöä viikinkiajalla. Toisaalta suomen- ja ruotsinkieliset kirjoittajat käyttävät samankaltaisia strategioita: sekä Ahvenanmaan maakunta-arkeologi Matts Dreijer että edellä mainittu Jukka Nieminen kertovat tarinoita kadonneista riimukivistä.

Viralliset historiat ja keskiaikakuvat Unkarissa ja Venäjällä

Suomessa vaihtoehtohistorian kirjoittajat asettavat itsensä usein viranomaisia ja virallista historiaa vastaan: väitetään, että Museovirasto ja yliopistot salaavat tietoa Suomen menneisyydestä. Joissakin Euroopan maissa taas hallituksen määrätietoinen muistipolitiikka on ollut viime aikoina kansainvälisen tiedeyhteisön kritiikin kohteena, esim. Unkarissa ja Puolassa. Siellä vastakkainasettelu on enemmän hallituksen ja oppilaitosten välillä. Hallitseva käsitys Unkarin historiasta on muuttunut usean kerran viimeisen vuosisadan aikana. Andrea Kocsis (Cambridgen yliopisto) kertoi, miten Székesfehérvár, keskiajan kuninkaiden kruunaus- ja hautauspaikka, on saanut eri merkityksiä Unkarin virallisessa historiassa eri aikoina 1900-luvun alkupuolella. Paikkaa on myös fyysisesti muokattu – rakennuksia purettu ja uusia rakennettu – muuttuvien tulkintojen myötä.

Sergei Zhuraviev (Venäjän tiedeakatemia, Moskova) kertoi Venäjän historiapolitiikasta. Neuvostoliiton romahdettua sen virallisen historiapolitiikan perustelut katosivat, eikä Venäjän federaatiolla nykyään ole virallista historiapolitiikkaa. Eri tasavalloissa ja alueilla kerrotaan ja kirjoitetaan omien alueiden historiaa, jotka saattavat olla keskenään tai federaation linjan kanssa ristiriidassa. Venäjän historiankirjoitus esim. oppikirjoissa on ollut venäläiskeskeinen. Miten olisi mahdollista ottaa vähemmistöt huomioon ja luoda kattavampi kokonaiskuva Venäjän historiasta? Toinen ongelma on, että useat valtiot ”kilpailevat” tietyistä historian osista. Olivatko rusit venäläisten, ukrainalaisten, valkovenäläisten vai kaikkien näiden esi-isiä?

Eugene Rostovtsev (Pietarin yliopisto) pyrki tunnistamaan ja kartoittamaan toisaalta historiallisia henkilöitä, tapahtumia jne. joista on Venäjällä yksimielisyyttä ja toisaalta sellaisia, joista on ristiriitaisia näkemyksiä. Mitä aiempi tapahtuma on, sitä enemmän siitä on konsensusta. Venäläisten historioitsijoiden piireissä ”pakeneminen muinais-Venäjälle” tarkoittaa keskittymistä 1800- tai 1900-lukuja varhaisempiin, vähemmän kiistanalaisiin ajanjaksoihin.

Kati Parppei (Itä-Suomen yliopisto) kertoi Kulikovon taistelun asemasta Venäjän historiassa kautta aikojen. Taistelu tapahtui vuonna 1380, mutta lähteet ovat peräisin 1400- ja 1500-luvuilta. Kertomusta on koristeltu ja romantisoitu 1500-luvun kuluessa sen ajan agendojen mukaan. Taistelun oletetusta tapahtumapaikasta on tullut matkakohde, vaikka arkeologiset löydöt eivät viittaa siihen, että siellä olisi ollut niin iso taistelu kuin kerrotaan. Nykyajan pseudohistoria ei yleensä keksi vaihtoehtoisia tulkintoja Kulikovon taistelusta, sillä mytologisointi on tapahtunut jo 1500-luvulla.

Suuntaviivoja hyvään historiantutkimukseen

Projektiesittelyssään Välimäki kysyi, mikä ero on pseudohistorialla ja huonolla historiantutkimuksella? Harrastajahistoria ei välttämättä ole pseudohistoriaa, eikä hankkeessa haluta väittää, että kaikki ammattilaiset ja vain ammattilaiset harjoittavat ”oikeaa” historiantutkimusta. Välimäen mukaan pseudohistorian olennainen piirre on salaliittoteorioiden yleisyys. Lähteitä käytetään valikoidusti ja vanhentuneisiin lähteisiin viitataan epäkriittisesti tai ottamatta huomioon kontekstia.

On tavallista erottaa ns. medievalismi eli keskiajan vastanotto ja sen tutkiminen varsinaisesta keskiajan tutkimuksesta. Kuitenkin keskiajan tutkijoina osallistumme menneisyyden vastaanottoon ja vaikutamme populaarikulttuurissa ilmeneviin käsityksiin ja kuviin. Historia oppiaineena on syntynyt valtioiden muodostumisen ja kansallisliikkeiden tarpeisiin, joten se on aina ollut poliittinen. Konferenssissa korostettiin, että keskiajan tutkijoilla on velvollisuus kertoa hyviä tarinoita, jotka pärjäävät kilpailussa pseudohistorian kanssa ja pyrkiä vastaamaan niihin kysymyksiin, joihin yleisö kaipaa vastauksia. Lisäksi meidän tulee olla tietoisia siitä, miten oma toimintamme voi tulla tulkituksi ja käytetyksi.

Kendra Willson on tutkija Turun yliopistossa, joka on kiinnostunut mm. Suomen suhteesta skandinaaviseen riimukulttuuriin.

Lisälukemista ja -kuunneltavaa:

• Hanke ”Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa”: https://sites.utu.fi/pseudohistoria/.
• Reima Välimäki. ”Pseudohistoria haastaa keskiajantutkimusta.” Turun yliopiston blogi, 10.9.2019. https://blogit.utu.fi/utu/2019/09/10/pseudohistoria-haastaa-keskiajantutkimusta/.
• Brian Dunning . ”Demythologizing the Knights Templar.” Skeptoid Podcast #508, 1.3.2016. https://skeptoid.com/episodes/4508.
• The Block Museum of Art -näyttely ”Caravans of Gold, Fragments in Time: Art, Culture, and Exchange across Medieval Saharan Africa”: https://www.blockmuseum.northwestern.edu/exhibitions/2019/caravans-of-gold,-fragments-in-time-art,-culture,-and-exchange-across-medieval-saharan-africa.html.
• Katso myös Glossan blogista: Sirpa Aalto. ”’Suomen muinaiset kuninkaat’ – todellisuus nimien takana.” Glossae, 2.2.2018. http://www.glossa.fi/wp/?p=654.