Keskiajan kirkon hirviöt: keskiaikaiset enteet reformaation palveluksessa

Anita Geritz

Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.

Enteiden pitkä historia

Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.

Kuvitusta Hartmann Schedelin Nürnbergin kronikasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia Commons.

Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).

1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.

Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.

Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä

Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.

Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.

Enteiden ja merkkien kronikka

1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.

Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.

Kuvitusta Lykostheneen teoksesta vuodelta 1557. Lähde: Wellcome Library, London.

Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).

Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).

Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.

Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?

Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.

1540-luvulla Genevessä painettu lentolehtinen, jonka Batman kopioi The doomeen 1581. Kuva: Bibliothèque de Genève.

Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.

Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.

Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.


Lähteet:

Anonymous. c. 1543. Satirical medal. International Museum of the Reformation, Geneva, inv. 2008-001. https://web.archive.org/web/20210119174729/https:/www.reforc.com/rare-reformation-relics-item/satirical-medal/

Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.

Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.

Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.

Kirjallisuus:

Geritz, Anita. 2021. Wonders in Translation: English Translations of Latin Wonder Books, 1577–1581. Pro gradu (Helsingin yliopisto). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401

Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.

Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.

Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.

Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.

Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.

* * *

FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Finländare och Finland i Stockholms stads tänkeböcker

Minna Sandelin & Kirsi Salonen

Inledning

Finlands medeltidshistoria, särskilt från och med den senare hälften av 1300-talet, är i huvudsak skriven på svenska. Den främsta anledningen härtill är den lag för städer som togs i bruk i det svenska riket efter år 1350, dvs. Magnus Erikssons stadslag (MESL). Stadslagen fastställde att alla juridiska dokument i fortsättningen ska utarbetas på svenska. Det finns därmed rikligt med gamla dokument gällande Finland på svenska som kan utnyttjas i såväl historisk som språkhistorisk forskning och undervisning. Många av dessa dokument har på senare tid blivit lätt tillgängliga tack vare digitalisering. Däremot råder det dessvärre brist på personer som kan läsa och tolka ursprungligen handskrivna texter på medeltidssvenska och som dessutom är insatta i texternas samhälleliga, kulturella och rättsliga kontext. Detta faktum utgör bakgrunden till ett pågående projekt mellan läroämnet nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. I det följande presenterar vi detta projekt där Stockholms stads tänkeböcker spelar en central roll.

Vad är tänkeböcker

Benämningen tänkebok är en lätt försvenskning av det medellågtyska ordet denke[l]bôk som avser ursprungligen en viss typ av stadsböcker i de nordtyska städerna. Dessa har varit mönstergivande för de svenska tänkeböckerna. Trots de nordtyska förebilderna är de svenska tänkeböckerna svenska originaltexter, inte översättningar från tyska. I svensk tappning avser tänkeböckerna protokoll och minnesanteckningar skrivna vid rådstugurätten på olika håll i det senmedeltida och tidigmoderna Sverige. I vårt projekt fokuserar vi på Stockholms stads tänkeböcker men förutom Stockholm finns det svenska tänkeböcker bevarade exempelvis från Kalmar, Arboga och Jönköping. Även i Finland har man använt ett motsvarande system där städernas rådstugurätter har protokollfört sina beslut. Några finländska tänkeböcker har inte bevarats i sin helhet. Utifrån ett annat medeltida dokument (DF-nummer 2816) är det ändå uppenbart att man i Åbo har använt motsvarande rättsprotokoll i mitten av 1400-talet. Ett kort fragment av ett lokalt rättsprotokoll från Raumo har även bevarats från början av 1500-talet (Lähteenoja 1947; Salonen 2009, 29–30).

För Stockholms del skrevs protokollen i tänkeböckerna vid stadens rådstugurätt. Närvarande i rådstugan var stadens råd som bestod av borgmästaren och ett antal rådmän. Fogden på Stockholms slott agerade ordförande.  Centrala aktörer i rådstugan var stadsskrivare som konkret skrev ner de texter som möter oss i tänkeböckerna.

Den äldsta bevarade tänkeboken från Stockholm är daterad till 1474. Det är troligt att några ännu äldre band har funnits men gått förlorade (Moberg 2010:109). De stockholmska tänkeböckerna sträcker sig tidsmässigt ända till 1660-talet. I språkhistorisk beskrivning handlar det därmed om en period från yngre fornsvenska till äldre nysvensk tid, under vilken det svenska språket genomgick en rad genomgripande förändringar, inte minst vad gäller exempelvis förenkling av kasussystemet och stabilisering av ledföljden (Pettersson 2005).

Det är inte enbart i beskrivningen av språkets förändring som tänkeböckerna är relevanta. Det långa tidsspannet från 1400-talet till 1600-talet gör att Stockholms stads tänkeböcker är en central källa till vår kännedom om verksamheten i rådstugan och det omgivande stadssamhället under flera århundraden. Stockholms stads tänkeböcker hör inte till de allra äldsta svenska tänkeböckerna, men genom sitt omfång och sin detaljrikedom räknas de till de mest betydelsefulla (Moberg ibid.).

Det är en hel del personer och platser som nämns vid namn i tänkeböckerna. Medeltidens stockholmare bestod av en relativt heterogen grupp och detta syns även i tänkeböckerna. Det vistades många mer eller mindre tillfälliga besökare i Stockholm, t.ex. tyska köpmän och soldater, och finska drängar och pigor. Därför är det naturligt att många av de namngivna personerna i tänkeböckerna är just finländare som på olika vis var inblandade i rådstuguprocesser. De kunde vara delaktiga i t.ex. våldsbrott, parter i arvstvister eller husköp, men de kunde även nämnas i samband med bl.a. administrativa ärenden och vittnesmål. Därför är tänkeböckerna också en central källa till vår kännedom om finländarnas förehavanden i den dåtida huvudstaden. Det är de ställen i tänkeböckerna där Finland, någon del av Finland eller någon finländare nämns som vårt projekt går ut på.

I det följande presenterar vi först närmare Stockholms stads tänkeböcker som material i vårt projekt, varefter vi övergår till den kurs som utgör kärnan i det aktuella projektet.

Stockholms stads tänkeböcker some material

De bevarade tänkeböckerna från Stockholm sträcker sig över en period på närmare två hundra år, vilket innebär att de utgör en ansenlig textmängd. Handskrifterna bevaras på stadsarkivet i Stockholm. Storleksmässigt motsvarar de ett på höjden vikt A4-ark (s.k. kvartoformat), vilket är ett vanligt format på handskrifter vid städernas råd. Från medeltiden, dvs. från tiden före reformationen och Gustav Vasas regeringstid har det till våra dagar bevarats 11 tänkeböcker, som omfattar åren 1474–1500, 1504–1508 och 1511–1520. Vårt projekt handlar i första hand om medeltida tänkeböcker.

Innehållet i en tänkebok är kronologiskt disponerat så att de rättsfall som behandlats i rådstugan under en och samma dag har protokollförts efter varandra i boken. Många rättsfall återupptogs till behandling flera gånger under en längre tid vilket gör att en forskare som vill följa med ett visst fall ska söka fram det vid flera datum i en tänkebok. De originala tänkeböckerna innehåller dessvärre inte något person- eller ortnamnsregister som kunde underlätta sökningen. Vi saknar exakta uppgifter om hur många rättsfall som har behandlats i rådstugurätten i Stockholm och hur många separata behandlingsgånger som finns i tänkeböckerna. Antalet uppgår i vilket fall som helst till tiotusentals.

De i rådstugurätten behandlade rättsfallen har huvudsakligen nedskrivits alla som separata avsnitt som inleds med datering. I samband med dagens första rättsfall anges datumet vanligtvis på latin, t.ex. sabbato ante Marie Magdalene (lördagen före heliga Maria Magdalenas helgdag). I anslutning till de övriga rättsfallen under samma dag hänvisas enbart till denna latinska datumangivelse genom uttrycket eadem die (samma dag). Om varje rättsfall finns kortfattat antecknat centrala uppgifter, exempelvis i brottmål vem som anklagade vem och för vad. I slutet fastställs vilken dom rätten har fällt, exempelvis böter eller dödsstraff, i fall den anklagade konstaterades vara skyldig till det aktuella brottet. Bild 1 visar ett tänkeboksdokument i original.

Bild 1. Rådet i Stockholm dömde N att han hade gjort sig skyldig till stöld. Dokumentet har signumet DF 4352 i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352). På bilden är dokumentet i original i Stockholms stads tänkeböcker, SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491 (s. 372) i samlingarna vid Stockholms stadsarkiv. I marginalen till vänster står uttrycket pie memorie som är en vanlig anteckning om dödsstraff på latin.

Det är inte en enkel uppgift att läsa handskrivna tänkeböcker. Skrivarna har använt sig av många förkortningar och handstilen i den snabbt nedskrivna texten kan inte alltid tydas utan svårighet. Kunskaper i paleografi kommer till nytta vid läsning av tänkeböcker. Ibland är syntaxen osammanhängande och elliptisk och ortografin kännetecknas av mycket variation. Av dessa anledningar lämpar sig tänkeböckerna inte som material på grundstudienivå.

Som stöd i läsningen av handskrivna tänkeböcker kan man använda editionsserien Stockholms stads tänkeböcker som består av ett tjugotal band, varav de fem första banden innehåller medeltida tänkeböcker. Det första bandet som innehåller dokument från år 1474–1483 publicerades år 1917 av Hans Hildebrand. De editerade tänkeböckerna gör att dessa texter lättare kan introduceras på olika kurser i svenskämnet och historieämnena. Editionsarbetet pågår fortfarande och nu har forskarna kommit till det tidigmoderna materialet från 1600-talet (se Stockholms stadsarkiv). På bild 2 ser vi samma dokument editerat som bild 1 visade i original.

Bild 2. Här är samma dokument (DF 4352) editerat och i en lättare läsbar form. GottfridCarlsson (red.), Stockholms stadsböcker från äldre tid. Andra serien, Tänkeböcker 2, 1483–1492. Stockholm 1944, s. 521.

Finlädskt perspektiv: FMU och DF

I vårt projekt ligger fokus på de ställen i tänkeböckerna som har anknytning till Finland eller finländare. En stor del av de rådstuguprotokoll från Stockholm som finländare eller Finland förekommer i finns sammanfattade och publicerade i storverket Finlands medeltidsurkunder (FMU) av Reinhold Hausen (utarbetat 1910–1935). I denna publikationsserie har Hausen, dåvarande direktör för statsarkivet i Helsingfors, editerat alla dittills kända medeltida dokument som handlar om Finlands område eller finländare, dvs. mycket annat än enbart tänkeboksdokument. I sin helhet består FMU av åtta band med närmare 7000 dokument som handlar om det medeltida Finland.

Reinhold Hausens arbete med FMU gick ut på att han skrev sammanfattningar på alla dokument med anknytning till Finland och finländare och i många fall finns hela dokumentet och tillhörande uppgifter att läsa i FMU. Dessa sammanfattningar kallas regester (ty. Regesten, medeltidslat. regestum, senlat. regesta) (SAOB). I en regest anges kort det huvudsakliga innehållet samt person- och ortnamnen i ett originaldokument.

Vad gäller Stockholms stads tänkeböcker förhåller det sig ändå annorlunda i fråga om regester och dokument i FMU. Eftersom alla medeltida tänkeböcker från Stockholm inte var editerade då FMU publicerades, har Hausen inte kunnat kopiera dokument rörande Finland genom att utnyttja färdiga editioner. Därför har han tyvärr inte publicerat alla tänkeboksdokument i sin helhet utan endast sammanfattat dem på några få rader i FMU med hänvisning till originalet. De kortfattade tänkeboksregesterna är också mycket annorlunda än de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Hausen har nämligen ofta blandat tidig 1900-talssvenska med medeltidssvenska, ibland med direkta citat från originalet. Detta gör att tänkeboksregesterna rent språkligt inte utan vidare är av hög kvalitet. Denna brist till trots har Hausens edition varit av central betydelse för finländsk medeltidsforskning, eftersom Hausen i alla fall på detta sätt har lyckats göra innehållet tillgängligt för exempelvis dagens historiker och släktforskare. På bild 3 har vi dokument DF 4352 i Hausens FMU (jämför med bilderna 1 och 2).

Bild 3. Här är samma dokument (DF 4352) editerat i Reinhold Hausen (red.), Finlands medeltidsurkunder V, s. 304. Längst ner finns Hausens hänvisning till originalkällan.

Hausens FMU är tillgänglig endast i bokform, och de utsålda volymerna har länge varit svåra att få tag på. Då olika källdatabaser började bli vanligare på 1990-talet, tog Riksarkivet i Finland initiativet till att göra en egen databas av FMU genom att skanna och publicera dess innehåll. Databasen fick namnet Diplomatarium Fennicum (DF). Detta projekt som pågick i början av 2000-talet finansierades av Finska Kulturfonden. Tekniskt sett blev databasen dock fort omodern och i slutet av 2010-talet genomgick den en omfattande teknisk uppdatering och modernisering inom ramen för ett annat projekt som finansierades av Konestiftelsen. Under projektet blev det klart att Hausens edition saknar en del numera kända medeltida dokument och DF utökades med ett antal sådana dokument. För båda projekten se diplomatariets webbsidor. I bild 4 ser vi nu dokument 4352 i databasen DF.

Bild 4. Här är samma dokument (DF 4352) som det ser ut i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352).

Den moderniserade DF-databasen kunde dock inte kompletteras till alla delar i det senare projektet. För tänkeböckernas del innebär det främst två problem. För det första saknas det fortfarande i både FMU och DF en del medeltida tänkeboksdokument inklusive regester som handlar om finländare och Finland. För det andra innehåller FMU och följaktligen DF sådana regester som inte kvalitativt uppfyller dagens krav, särskilt ur språklig synpunkt. Ofta finns själva tänkeboksdokumentet inte att läsa i samband med regesten i dessa fall.

Stockholms stads tänkeböcker har använts i ytterst liten utsträckning i språkhistorisk forskning i Finland, men finska historiker har hänvisat till materialet (Lamberg 2001; Salonen 2009). I Sverige har tänkeböcker forskats mera även ur språkets synpunkt (t.ex. Svanlund 1988; Moberg 1989 och 2010; Carlquist 2000; Pettersson 2017).

Tänkeböckerna utgör en mångsidig resurs. Textprov ur dem används ofta som exempel på medeltidssvenska på kurserna i språkhistoria vid finländska universitet. Texterna innehåller yrkesbenämningar, person- och ortsnamn, ord på vardagliga föremål, dialog och inslag på tyska, finska och latin. Även deras morfologi och syntax inspirerar till diakrona studier av språkets förändring. I historieämnena är tänkeböckerna välkända resurser inom såväl samhälls-, kultur- som rättshistoria. Vi – nordister och historiker – är intresserade av samma texter och kan hjälpa varandra att få mer utav dem genom samarbete. Denna tanke var startskottet till planeringen av vårt projekt Hur editerar man gamla dokument? – Stockholms stads tänkeböcker och vår kurs med samma namn.

Projektet

Trots Hausens gedigna arbete med FMU finns det ett relativt stort antal rådstuguprotokoll från Stockholm som är intressanta ur finländskt perspektiv men som saknas i FMU. I vårt projekt vill vi för det första kartlägga vilka dessa protokoll är och för det andra utöka Diplomatarium Fennicum med dem. På detta sätt kan vi fylla luckor i finländsk historieskrivning och bidra med nytt material till det finländska diplomatariet. En tredje del av projektet är den kurs som beskrivs i det följande.

I projektet utgör kursen den konkreta kärnan, inom vilken studenterna arbetar med tänkeboksmaterialet. Kursen är avsedd för studenter i nordiska språk och historieämnen. De deltagare som studerar nordiska språk som huvudämne har avlagt en kurs i svensk språkhistoria tidigare, men historiestuderandena har nödvändigtvis inga förkunskaper i äldre svenska. Kursen inleds därför med en introduktion till svensk språkhistoria med huvudvikt på tänkeböckernas tidevarv. Den språkhistoriska delen följs av en inblick i medeltidshistoria med fokus på rättsliga system och traditioner i det dåtida Sverige.

Att öka deltagarnas kännedom om FMU och DF är ett givet inslag i kursens initialskede. På samma gång lär sig studenterna, vilka olika faser som ingår i utarbetning av en källedition. Ett centralt syfte med kursen är för det första att förbättra studenternas färdighet att läsa och förstå äldre icke editerad svenska där t.ex. syntax och ortografi innehåller rikligt med variation.

För det andra hör det till kursens syfte att kunna utöka antalet dokument i DF-databasen och göra dem tillgängliga för forskare och allmänheten. Att leta fram dokument som handlar om finländare och Finland är därför ledstjärnan under kursen. Kursdeltagarna får i uppgift att gå igenom ett antal sidor i en editerad tänkebok och anteckna varje rättsfall med finländsk anknytning och kontrollera om det redan nämns i FMU. De dokument som Hausen inte upptar i FMU arbetar studenterna sedan vidare med, dvs. man skriver regester för att kunna inkludera dem och respektive dokument i diplomatariet.

För det tredje bidrar kursen till att förbättra kvaliteten hos de tänkeboksdokument som finns i DF-databasen. Som konstaterat är tänkeboksregester inte lika utförliga och språkligt enhetliga som de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Det vore givetvis viktigt att alla regester är av samma kvalitet. Genom att utarbeta nya regester för tänkeboksdokument kan vi skilja mellan edition och regest på samma sätt som i andra editerade dokument, vilket är ett välkommet tillägg i DF-databasens innehåll. Att veta vad en regest har för funktion och hur man skriver sådana är relevant på kursen. Varje kursdeltagare får skriva regest till fem rättsfall. Regesterna skrivs i detta skede på finska. Tanken med finskspråkiga regester är att kunna nå en större publik och tillgängliggöra innehållet bättre för dem som använder DF, t.ex. finska släktforskare. Det finns ingen skrivtradition på finska vad gäller denna texttyp och därför har vi som en del av kursen skisserat riktlinjer för själva skrivandet. En genomgång av de redan existerande svenska regesterna ingår i de framtida planerna.

Kursen har hittills ordnats två gånger. På kursen är vi två lärare varav den ena är nordist och den andra historiker. Vid sidan om kontaktundervisning har individuell handledning haft en framträdande roll. Tänkeböckerna är utan vidare ett krävande material, såväl språkligt som innehållsmässigt. Det är under handledningen vi lärare och studenterna kan fördjupa oss i enstaka rättsfall, deras språk och händelseförlopp. Tillsammans kan vi också lösa problem vad gäller exempelvis ordförråd eller individer i tänkeböckerna. Man kunde likna handledningen vid någon sorts detektivarbete. Å andra sidan är vi ibland tvungna att konstatera att ett visst textställe inte låter sig tolkas entydigt, vilket kan bero på antingen språket eller innehållet. Av både handledarna och studenterna kräver handledningen – och kursen i sin helhet – vilja att ta itu med sådana frågor där utgången inte alltid är säker. Därför är kursen både utmanande och givande på samma gång.

Vi höll den första kursen under hösten 2018. Redan då var det uppenbart att en studieresa till Stockholm och stadsarkivet skulle behövas för att kunna se tänkeböcker i original och jämföra editionen med de handskrivna texterna. För detta ändamål beviljades vi ett resestipendium från Kulturfonden för Sverige och Finland. I den andra kursen (hösten 2019) ingick tack vare detta stöd ett studiebesök i Stockholm och stadsarkivet. På detta sätt konkretiserades mycket av det som vi hade analyserat på lektionerna och handledningen. För tillfället (våren 2022) pågår kursen för tredje gången och en studieresa till Stockholm ingår i planerna.

Avslutning

Det projekt som vi här har beskrivit är ett exempel på lyckat samarbete mellan studenter och lärare i olika humanistiska ämnen, dvs. nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. Våra studenter samarbetar kring tänkeböckerna och blir tillsammans bättre på att förstå deras språk och innehåll. De har hittills lyckats finna flera dokument som inte ingår i FMU och DF och därmed är studenternas insats central för utvecklingen och utvidgningen av DF. De har analyserat ett utmanande textmaterial och utarbetat regester av god kvalitet. Småningom ska deras regester publiceras i diplomatariet. Studenternas arbetsinsats har varit avgörande på det sättet att vi nu vet att det i Stockholms stads tänkeböcker finns sådant material som handlar om Finland och finländare och som inte varit känt tidigare genom FMU. Arbetet med detta material fortsätter på kommande kurser inom projektet.

Det är dock klart att utvecklingen och kompletteringen av DF i ett längre perspektiv bör bygga på en stabil finansiering, inte enbart på studentprestationer. En standardisering av regester som texttyp och en revidering av de redan existerande regesterna är två områden som skulle kräva åtgärder. Likaså ska de regester som nu är skrivna på finska översättas till såväl svenska som engelska som båda ingår i språkmenyn i DF-databasen.


Litteratur

Originalkällor

Stockholms stads tänkeböcker (SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491). Stockholms stadsarkiv. Stockholm.

Tryckta källor

Stockholms stads tänkeböcker 1474–1483. Ser. 2:1. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Emil Hildebrand. Stockholm. 1917.

Stockholms stads tänkeböcker 1483–1492. Ser. 2:2. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Gottfrid Carlsson. Stockholm. 1944.

FMU = Hausen, Reinhold (red.), 1910–1935. Finlands medeltidsurkunder I–VIII. Finlands statsarkiv: Helsingfors.

DF = Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/).

MESL = Holmbäck, Åke – Wessén, Elias (red.), 1966. Magnus Erikssons stadslag i nusvensk tolkning. Rättshistoriskt bibliotek 7. Lund.

SAOB = Svenska Akademiens Ordbok.  https://svenska.se/saob/?id=R_0745-0027.hiKn&pz=7.

Forskningslitteratur

Carlquist, Jonas, 2000. Och war thetta huss lagbudit, lagstondit och hembudith. Om husköp och formelartat språkbruk i Stockholms stads tänkeböcker. I: Edlund, Lars-Erik (red.): Studier i svensk språkhistoria 5. Förhandlingar vid femte sammankomsten för svenska språkets historia Umeå 20–22 november 1997. S. 101–116.

Lamberg, Marko, 2001. Dannemännen i stadens råd. Rådmanskretsen i nordiska köpstäder under senmedeltiden. Stockholm: Stockholmia förlag.

Lähteenoja, Aina, 1947. Rauman tuomiokirjojen katkelmia vuosilta 1504, 1569, 1598 ja 1599. Historiallinen Arkisto 52. S. 47–108.

Moberg, Lena, 1989. Lågtyskt och svenskt i Stockholms stads medeltida tänkeböcker. Niederdeutsch und Swedisch in Stockholms mttelalterlichen Gedenkbüchern. Acta Academiae Regiae Gustavi Adolphi 58. Stockholm. Stockholms universitet.

Moberg, Lena, 2010. Stockholms stads medeltida tänkeböcker. I: Larsson, Inger m.fl. (red.): Den medeltida skriftkulturen i Sverige. Genrer och texter. Sällskapet Runica et Mediævalia och Stockholms universitet. Stockholm. Scripta maiora 5. S. 108–122.

Pettersson, Gertrud, 2005. Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.

Pettersson, Theresia, 2017. Stockholms stads tänkeböcker. Funktionell texthistoria 1476–1626. Stockholm Studies in Scandinavian Philology. New Series 66.

Salonen, Kirsi, 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Historiallisia Tutkimuksia 249. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Svanlund, Jan, 1988. När biff-regeln blev regel. Den moderna bisatsordföljdens utveckling som den speglas i Stockholms tänkeböcker. I: Eriksson G. – Svanlund, Jan: Två studier i äldre nysvensk syntax. Meddelanden från institutionen för nordiska språk vid Stockholms universitet 27. Stockholm. S. 31-55.

Albertus Magnus ja eläimet

(Editor’s note: this is a translation, click here for the original essay in English!)

Philip Line, kääntänyt englannista Anita Geritz

Kuten varmaan monet keskiajan tutkijat, mietin joskus, kenet keskiajan kuuluisista (tai surullisenkuuluisista) henkilöistä haluaisin tavata jos ajassa olisi mahdollista matkustaa taaksepäin. Minä valitsisin Albertus Magnuksen (Albert Suuri, n. 1195-1280). Tähän mennessä kuitenkin läheisin kohtaamiseni Albertin kanssa on ollut hänen luonnonfilosofisten teostensa kautta. Näihin olen perehtynyt osana tutkimustani keskiaikaisista (inhimillisistä) asenteista (ei-inhimillisiin) eläimiin.

Albertus Magnus, Tommaso da Modenan fresko (1352), San Nicolòn kirkko, Treviso

Toisin kuin hänen kuuluisampi aikalaisensa Thomas Akvinolainen, Albert ei ole kovin tunnettu Saksan ulkopuolella, vaikka myöhäiskeskiajan Euroopassa hän oli kuuluisa. Nykynäkemykset hänen kyvyistään ovat vaihdelleet. James Hannam katsoo hiljattain julkaistussa kirjassaan keskiajan tieteestä, että Albertin pääasiallinen ansio oli hänen kykynsä tunnistaa Tuomaan lahjakkuus tämän ollessa Albertin oppilaana Pariisissa. Yksi 1500-luvun Aristoteleen kommentaattori, Augustino Nifo, mainitsi harvoin Albertin näkemyksistä Aristoteleen filosofiasta lisäämättä pisteliäitä kommentteja, kuten ”Albert höpisee jälleen”. Mutta mitä Nifo sitten ajattelikaan, Albert nähtiin hänen aikanaan yhä arvovaltaisena. Albert tunnettiin omana aikanaan nimellä doctor universalis, sillä hän kirjoitti käytännössä jokaisesta filosofian ja teologian alasta ja ryhtyi kirjoittamaan kaikista Aristoteleelta tunnetuista teoksista kommentaaria, josta suurimman osan hän sai valmiiksi ennen kuin kuoli kunnioitettavassa iässä.

Albertin luonnonfilosofia

Useat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että Albert hyödynsi teoksessaan De animalibus (Eläimistä) paljolti aikalaisensa ja ystävänsä, dominikaaniveljen Tuomas Cantimprelaisen teosta Liber de natura rerum, mutta että toisin kuin Tuomas, Albert ei maininnut käyttämiään lähteitä. Tämä on totta, mutta kaikki, jotka tuntevat keskiajan oppineiden metodit tietävät, ettei toisten työn lainaaminen vailla lähdemerkintää ollut keskiajalla tavatonta. Silloinkin kun kirjoittaja listasi lähteensä (kuten Tuomas), harvoin eriteltiin mistä lähteistä eri tiedot olivat peräisin. Keskiajan scientia ei ollut modernia tiedettä, minkä vuoksi viittaamme Albertiin ja hänen kaltaisiinsa oppineisiin luonnonfilosofeina emmekä luonnontieteilijöinä. Keskiajan oppineet ammensivat paljon heidän käytössään olleista klassisista teoksista ja kirkkoisien kirjoituksista. Kuten Paavali oli sanonut, ”tietomme [Jumalasta ja hänen aikomuksistaan] on vajavaista” – uskottiin, että tätä tietoa oli mahdollista saavuttaa ainoastaan käyttämällä logosta (kieltä ja järkeä), joka oli Jumalan lahja ihmisille. Kukaan luonnonfilosofi ei ollut tavoitellut empiiristä todistusaineistoa sitten Aristoteleen, eikä meillä ole tietoa hänen metodeistaan. Kaikille keskiajan oppineille tärkein lähdeteos oli tietysti Raamattu, jossa todettiin, että Jumala oli luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja asettanut tämän hallitsemaan eläimiä: Jumala oli myös valtuuttanut ensimmäisen ihmisen nimeämään eläimet. Aatami nimeämässä eläimiä oli yksi suosituimmista kuva-aiheista keskiajan ikonografiassa.

Aatami nimeämässä eläimiä, Aberdeenin bestiaarista

Kirkkoisien (erityisesti Augustinuksen) teoksilla oli valtava auktoriteetti Jumalan tarkoitusperien ja toimintamenetelmien selittäjinä. Muita lähteitä luonnosta ja erilaisista eläimistä olivat klassiset oppineet kuten Plinius, Solinus ja Aelianus ja 600-700-luvulla kirjoittanut piispa Isidorus Sevillalainen, joka teoksissaan kokosi yhteen antiikin tietoa. Keskiajan filosofien ensisijainen kiinnostus maailmaa havainnoidessaan oli ihmisten paikka maailmankaikkeudessa. Luomakunta nähtiin Jumalan työnä, joten sen luonto ilmaisi Jumalan tahtoa. Eläimet olivat osa tätä luomakuntaa, mutta teologit ja filosofit olivat kaikkein kiinnostuneimpia ihmisten oletetusta kyvystä ymmärtää jossain määrin Jumalaa ja tämän luomuksia, ihmisten transsendenttista luonnosta ja kyvystä ylittää materiaalisen luonnon rajat.

Moni filosofi koki, että heidän oli ymmärrettävä ihmisluonnon eläimellinen osa ymmärtääkseen, kuinka ihminen poikkesi eläimistä. Kuitenkin harva oli kiinnostunut eläimistä sinällään ja Augustinuskin oli varoittanut hankkimasta tietoa tiedon itsensä vuoksi. Albert Suuri oli poikkeus, sillä hän osoitti aitoa kiinnostusta eläimiin ja näiden toimintaan ja teki empiirisiä havaintoja ja kokeita testatakseen omia ajatuksiaan tai perinteisiä oppeja. Monia hänen käyttämistään metodeista ei kelpuutettaisi enää. Hän esimerkiksi käytti hämähäkkejä salamantereiden sijaan kokeillessaan, olivatko liskot todella tulenkestäviä, kun salamanteria (suom. myös pyrstösammakko) ei löytynyt testattavaksi. Samaan tapaan emme useinkaan hyväksyisi Albertin tapaa käyttää analogioita tai vastakkainasetteluita: teoksessaan De mineralibus hän hyödyntää analogiaa eläinten lisääntymisestä selittääkseen joidenkin mineraalien syntyä, tosin kieltäen, että mineraalin ominaisuudet (virtus) polveutuisivat mistään siemenestä. Ihmiset väistämättä käyttävät allegoriaa, sillä voimme verrata uusia asioita vain meille jo tuttuihin asioihin, mutta analogioita käyttäessä pitää modernissa tieteessä olla huolellinen. Albert ei ollut animisti, mutta hän käytti analogiaa meidän näkökulmastamme epätieteellisesti koska katsoi, kuten muut keskiajan luonnonfilosofit, että kaikki luonnonesineet ja olennot toimivat samalla periaatteella ja johdonmukaisella tavalla, Jumalan kaitselmuksen vaikutuksesta. Jumala ei ollut kivessä, mutta kivissä saattoi olla Jumalan antamia erityisiä voimia. Albert näki luonnon kaikenkattavana: luontoon kuuluivat Jumala ja ikuisuus, taivaankappaleet, maalliset kappaleet sekä myös kivet, mineraalit ja maanpäälliset olennot joilla oli sielu, eli eläimet ja kasvit.

Olen maininnut useita Albertin työn kyseenalaisempia piirteitä, mutta hän myös kehitti monella tapaa eteenpäin keskiaikaista luonnonfilosofiaa. Albert joskus jopa tunnisti ongelmia, joita kohtaamme tänäkin päivänä, kuten eläinten luokittelun ihmisen kehittämän järjestelmän mukaisesti eläinten piirteistä piittaamatta, mikä väistämättä vaikuttaa käsitykseemme eläimen asemasta luonnossa. Albert mainitsi tämän omaksuessaan vastentahtoisesti oman aikansa lääketieteellisissä teoksissa yleisen ja meillekin tutun aakkosellisen järjestyksen, joka on kätevä tiedon löytämiseen hakuteoksesta mutta joka ei ota huomioon mitään listattujen kohteiden ominaisuuksia, ainoastaan näiden nimien ensimmäisen kirjaimen. Vaikka keskiajalla eläinten nimien ajateltiin kuvastavan näiden luontoa koska eläimet oli nimetty pian luomisen jälkeen, ensimmäinen kirjain ei ollut merkityksellinen. Albert myös torjui monia eläimiin liittyviä uskomuksia, jotka olivat vakiintuneet bestiaareissa ja ensyklopedioissa, kuten että majava jyrsi irti kiveksensä ja heitti ne metsästäjiä kohti pelastaakseen nahkansa tai että hanhet syntyivät merirokosta.

Yksi majava tarjoaa kiveksiään metsästäjille toisen juostessa tuskaisen näköisenä karkuun. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristoteleen kristillistäminen

1200-luvun tieteellisten edistysaskelten perusta oli rakennettu edellisellä vuosisadalla skolastiikan nousun ja yliopistojen synnyn myötä, mutta Albert ja Tuomas Akvinolainen tekivät enemmän kuin ketkään muut sovittaakseen Aristoteleen tieteen yhteen kristinuskon kanssa. Aristoteleen opit olivat tulleet epäilyksenalaisiksi, ei ainoastaan koska Aristoteles oli kreikkalainen pakana, vaan myös koska suuri osa tämän töistä oli kadonnut latinankielisestä Euroopasta varhaisella keskiajalla ja saatiin takaisin vasta arabiankielisten käännösten ja kommentaarien myötä. Tämä uusi materiaali sisälsi käytännössä kaikki Aristoteleen teokset eläinopista. Albertille Aristoteleen metafysiikka (ensimmäisen prinsiipin tutkiminen) vastasi teologiaa (Jumalan tutkiminen). Aristoteleen tiede on aikaa sitten hylätty, mutta 1200-luvulla se oli suuri edistysaskel aiempaan verrattuna.

Aristoteleen kategorioiden omaksumisen myötä raja ihmisten ja muiden eläinten, eri eläinryhmien ja jopa eläinten ja kasvien välillä kaventui: kuten Aristoteles oli kirjoittanut, ”luonto etenee elottomasta eläimiin niin pienin askelin, ettemme sen jatkuvuuden vuoksi erota, kummalle puolelle niiden välinen raja ja keskikohta asettuu” (Historia animalium VII: 588b1). Persialainen yleisnero Avicenna (n. 980-1037) oli kehittänyt Aristoteleen argumentteja eteenpäin. Pohjaten sekä Aristoteleeseen että Avicennaan, Albert esimerkiksi huomautti, että zoofyytit eivät olleet kaukana kasveista. Zoofyytit liikkuivat, mutta vain laajentumalla ja supistumalla eivätkä voineet siirtyä yhdestä paikasta toiseen. Siten liikkeestä (joko in loco tai ad loco) tuli eläimiä määrittävä piirre. Määrittävä ero ihmisten ja eläinten välillä sen sijaan oli ihmisen kyky järkeillä, ihmisen omaama rationaalinen sielu. Vaikka Augustinus oli keskiajan oppineiden mielissä osoittanut lopullisesti (ammentaen monen häntä edeltävän filosofin, niin pakanoiden kuin kristittyjen, teoksista), että maan elävistä olennoista vain ihmisillä oli vapaa tahto ja kyky järkeillä. Keskiaikaiset ajattelijat esittivät, että kaikki ihmisten fyysiset vahvuudet, kuten kädet ja kahdella jalalla kävely, oli annettu tukemaan ihmisen rationaalisuutta. Kyky järkeillä tarkoitti, että vain ihmiset saattoivat tuntea Jumalan ja tämä Jumalan tunteminen teki mahdolliseksi ihmisen sielulle selvitä fyysisen ruumiin kuolemasta. Mitä maallikot uskoivatkaan, ainakin keskiajan oppineet katsoivat, että eläimillä oli kyllä sielu, mutta se oli kytketty ruumiiseen eikä useimpien mielestä selvinnyt sen tuhoutumisesta.

Eläimet rationaalisuuden kynnyksellä?

Aristoteles oli esittänyt, että elävät olennot jotka kykenivät kasvamaan, syömään, lisääntymään ja toimimaan muutoin mutta jotka eivät tunteneet tai reagoineen ympäristöönsä omasivat vegetatiivisen tai nutritiivisen sielun. Olennot jotka elivät ja reagoivat ympäristöönsä mutta eivät olleet rationaalisia omasivat myös tuntevan sielun. Ne olennot, jotka eivät ainoastaan olleet elossa ja tietoisia vaan jotka kykenivät myös rationaaliseen ajatteluun ja vapaaseen tahtoon omasivat vielä rationaalisen tai älyllisen sielun. Vain yhdellä lajilla, ihmisillä, oli sielu sen kaikista kehittyneimmässä, kolmiosaisessa muodossaan. Koska ihmisillä oli älyllinen sielu, he pystyivät määrittämään universaaleja eli johtamaan havainnoista yleisemmän ymmärryksen asioiden luonteesta, mikä oli jälleen keskiaikaisessa ajattelussa oleellista Jumalan ymmärtämisen kannalta. (Keskiaikaiset ajatukset universaaleista – ja siitä oliko niitä olemassa – ei ole tutkimusaihe heikkohermoisille, joten en yritä avata sitä tässä sen syvemmin!)

Miten sitten myöhäiskeskiajan luonnonfilosofit selittivät sen, kun eläimet näyttivät tekevän päätöksiä tai suunnittelevan tulevaa? Useimmat seurasivat Avicennaa, jonka mukaan eläimillä oli jonkinlainen vaisto, estimativa, jolla he arvioivat vaaraa tai ruuan syömäkelpoisuutta, mutta tämä ei ratkaissut kaikkia ongelmia: esimerkiksi linnut valmistautuivat poikastensa syntyyn tai muurahaiset kesän tuloon rakentamalla pesiä. Albert myönsi, että eläimillä oli hänen sanojensa mukaan ”järjen varjo”. Myöhemmät ajattelijat keksivät erilaisia selityksiä, mutta Albertin tapaan heidän täytyi pitäytyä teologisessa imperatiivissa, että vain ihmisillä oli todellinen järki ja rationaalinen sielu. Aristoteleen teorioiden hylkäämiseen oli vielä pari vuosisataa, mutta niitä koeteltiin etenevissä määrin. Jean Buridan (n. 1300-1358/61) esimerkiksi huomautti jopa, ettei ihmisillä ole mitään tapaa tietää tarkalleen mitä eläinten mielissä liikkuu kun ne tekevät päätöksiä. Jos Albertin kaltaisten luonnonfilosofien ”tiede” näyttää meistä ennemmin pseudotieteeltä ja keskiajan eläinten luokittelu elinympäristön ja liikkumisen tavan mukaan vaikuttaa vanhentuneelta, tulisi meidän muistaa, että Albertin ja muiden hänen kaltaistensa luonnonfilosofia oli valtava edistys aiempaan kysyessään miksi asiat olivat niin kuin olivat. Voimme myös kysyä missä määrin meidän asenteemme eläimiin ovat parempia kuin keskiaikaiset asenteet. Evoluution tuntemuksestamme huolimatta ihmiset yhä mieltävät itsensä luomakunnan kruununa ja puhtaaseen biologiaan perustuva taksonominen järjestelmämme jättää miltei kaikki muut luokittelutavat pimentoon eikä ota lainkaan huomioon muiden kuin ihmisten moraalista arvoa.


Philip Line on kirjoittanut kirjaa keskiaikaisista asenteista eläimiin muutamia vuosia ja tekee nyt tutkimusta Koneen säätiön rahoittamassa projektissa ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ yhdessä useiden muiden tutkijoiden kanssa.


Kirjallisuusluettelo

Painettuja lähteitä:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (Lontoo: Forgotten Books, 2017)
  • Albert Suuri, Book of Minerals, kääntänyt Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert Suuri, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert Suuri, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, kääntänyt ja toim. K.F. Kitchell, Jr. ja I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert Suuri, On the Causes of the Properties of the Elements, kääntänyt Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert Suuri, Questions concerning Aristotle’s On Animals, kääntänyt Irven M. Resnick ja Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Kirjallisuutta:

  • De Leemans, Pieter, jaMatthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, teoksessa Brigitte Resl, toim., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), 153-77
  • Honnefelder, Ludger, toim., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., toim., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Ei heikkohermoisille:] Spade, Paul V., toim. ja esipuhe, Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)


Albertus Magnus and the animals

(Toim. huom.: suomenkielisen käännöksen tästä esseestä löydät klikkaamalla tästä!)

Philip Line

As I suspect many researchers in medieval history and culture have done, I sometimes ponder, if it were possible to go back in time, which famous (or infamous) medieval person I would like to meet. In my case it would be Albertus Magnus (Albert the Great, c. 1195-1280). So far, however, my closest encounter with him has been through his works on natural philosophy, which I have read as part of my ongoing research into medieval (human) attitudes to (nonhuman) animals.

Albertus Magnus, fresco by Tommaso da Modena (1352), Church of San Nicolò, Treviso

Unlike his more famous contemporary Thomas Aquinas, Albert is not well-known outside Germany, although he certainly was in late medieval Europe. More recent opinions on his abilities have varied. According to James Hannam’s recent popular book on medieval science, his main claim to fame is that he was able to spot the true talent of Thomas when the latter was his pupil in Paris. One of the sixteenth-century commentators on Aristotle’s works on animals, Augustino Nifo, was scathing about Albert’s opinions, rarely mentioning his predecessor’s opinions about Aristotle’s philosophy without comments like “Albert is babbling again.” However, whatever Nifo may have thought, in his era Albert’s works were still regarded as authoritative. Albert was known in his own time as doctor universalis, as he wrote on virtually every aspect of philosophy and theology and set out to write a commentary on all the known works of Aristotle, most of which he completed before he died at a considerable age.

Albert’s natural philosophy

Several modern scholars have pointed out that Albert got a large amount of the information in his De Animalibus (on Animals) from the Liber de natura rerum of his contemporary and fellow Dominican Thomas of Cantimpre, but unlike Thomas, Albert did not mention his sources. This is true, but all familiar with medieval scholarly methods know that there was no crime in borrowing the work of others without acknowledgement in the Middle Ages, and even those like Thomas who did enumerate their sources rarely specified clearly which information came from whom. Medieval scientia was not modern science, which is why we refer to Albert and others like him as natural philosophers rather than natural scientists. Medieval scholars drew heavily on the classical works that were then available to them and the works of the Church Fathers. As St Paul had said, “Our knowledge [of God and his purpose] is imperfect”, and it was believed that this knowledge could be acquired solely through use of logos (language and rationality), a gift of God to humans. No natural philosopher had sought empirical evidence since Aristotle, and we have no record of his methods. The ultimate reference for all medieval scholars was of course the Bible, which stated that God had made “man” in his own image and given him dominion over the animals: indeed, he had appointed the first man to name them. Adam naming the animals was one of the most popular subjects of medieval iconography.

Adam naming the animals, from the Aberdeen Bestiary

As explicators of God’s purpose and methods the works of the Church Fathers, especially Augustine of Hippo, had huge authority. Otherwise the sources of information about the nature and types of animals were classical scholars such as Pliny, Solinus and Aelian, and the sixth-seventh-century bishop Isidore of Seville, himself a compiler of classical knowledge. When medieval philosophers observed the world their primary interest was the place of humans in the cosmos. Since creation was perceived as the work of God, its nature was an indicator of his intentions. Animals were a part of this creation, but the primary concern of theologians and philosophers was the supposed ability of humans to comprehend something of God and his works, their transcendent nature and their capacity to exceed the confines of the physical natural world.

Many philosophers felt that they had to understand the animal part of human nature to understand how the human could be what the animal was not. However, few were interested in animals as such, and Augustine had warned against seeking knowledge for its own sake. Albert the Great was an exception in that he did show a genuine interest in animals and their ways and he did sometimes make observations or carry out experiments to test his ideas or the truth of inherited information. Many of his methods would not suffice nowadays, for instance his use of spiders as substitutes for salamanders to test whether the newts were impervious to fire because no salamanders could be found. (In Finnish salamanteri refers solely to the mythical animal, but in English it is also a real animal, the newt pyrstösammakko.) Similarly, we would often not accept Albert’s use of analogy or polarity (opposition); in De mineralibus he uses the analogy of animal reproduction to explain the generation of some minerals, albeit denying that the mineral’s qualities (virtus) derive from any seed. Humans inevitably use allegory as we can only relate what we encounter to things already familiar to us, but analogies have to be used with care in modern science. Albert was no animist, but like other medieval natural philosophers, he used analogy in what we might consider an unscientific manner because all naturally occurring objects and beings conformed to a principle that natural forces operated in a consistent way, all motivated by the same underlying providence of God. God is not in stones, but they may have some special power imbued by him. Albert saw nature as universal, inclusive of God and the eternal, the celestial bodies, the earthly mobile bodies and finally stones, minerals, and earthly bodies that possessed a soul, namely animals and plants.

Having mentioned several dubious aspects of Albert’s work, there was much that advanced medieval natural philosophy. In addition, Albert sometimes recognised problems that still confront us today, such as classification of animals according to a human-devised system that is unrelated to the animal’s characteristics, which inevitably influences our conception of that animal’s place in nature. Mentioning this, Albert reluctantly adopted the current fashion that had become common in medical works and is familiar to us today, alphabetical order, a system that is convenient for finding references in books but not related to any properties of the subjects, only to the first letter of their name. Although in the Middle Ages the names of animals were thought to reflect their nature because they were named soon after the creation, the first letter alone was not significant. Albert also dismissed a number of the beliefs about animals that had become established in bestiaries and encyclopaedias – that the beaver gnawed off its own testicles and threw them to hunters to save its own life, that geese were born from barnacles, and so on.

One beaver offers its testicles to the hunters, while another makes off (looking rather pained) having done the same. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristotle becomes Christian

The groundwork for the scientific advances of the thirteenth century had been laid in the previous century with the rise of scholasticism and the advent of the universities, but Albert and Thomas Aquinas did more than any others to bring Aristotle’s science into line with Christianity when it was under suspicion, not just because Aristotle was a pagan Greek, but because much of his work that had been lost to Latin Europe in the early Middle Ages was recovered via Arabic translations and commentaries on it. The new material included virtually all of Aristotle’s work on zoology. For Albert, Aristotle’s metaphysics as study of the first principle was equated with theology as the study of God. Aristotle’s science has long since been abandoned, but in the thirteenth century it was a huge advance on what had gone before.

Because of the adoption of Aristotle’s classifications, the gap between humans and other animals, between different groups of animals and even between animals and plants was narrowed: as Aristotle had written, “Nature proceeds from the inanimate to the animals by such small steps that, because of the continuity we fail to see to which side the boundary and the middle between them belongs.” (Historia animalium VII: 588b1.) The Persian polymath Avicenna (c. 980-1037 CE) had further refined some of Aristotle’s arguments. Making use of both Aristotle and Avicenna, Albert, for instance, noted that zoophytes were not far removed from plants. They had movement, but only by dilation or constriction and they could not move from one place to another. Thus movement (whether in loco or ad loco) became a defining feature of animals. The defining difference between humans and other animals, however, was the former’s ability to rationalise and possession of a rational soul.

Augustine of Hippo, although he had drawn on the work of many philosophers before him, both pagan and Christian, had established beyond dispute (to the medieval mind) that of the living beings on Earth humans alone had the ability to rationalise and that only they had free will. Medieval thinkers argued that all the physical advantages that humans had, such as hands and upright stance on two legs, were given to enable use of rationality. This ability to rationalise meant that they alone could know God, and this was what enabled the human soul to survive the death of the physical body. Whatever secular folk thought in the Middle Ages, scholars accepted that animals had souls, but they were tied to the body and most agreed that they did not survive its destruction.

Aristotle had argued that living entities that were capable of growth, nutrition, reproduction and certain other activities but did not sense and respond to their environment had vegetative or nutritive souls. Beings that were alive and could sense their environment and respond to it but lacked rationality had sensitive souls also. Those that possessed not only life and sentience but the capacity for rational thought and free will had rational or intellective souls. Only one species had a soul in its fully developed form with all three parts: human beings. Because they had intellective souls humans could form universals, that is, they could extrapolate beyond an observation of something to form a general understanding of its nature, which again, in the interpretation of medieval theologians, was essential to know God. (Medieval thought on universals, and indeed whether they were a reality or not, is not a research subject for the faint-hearted, so I will not attempt to explain it further here!)

Animals on the edge of rationality?

How, then, did late medieval natural philosophers explain apparent making of choices or planning for the future by animals? Most adopted the theory of Avicenna, that animals had a sort of instinct that enabled them to estimate immediate danger or which food was edible, estimativa, but that still left many problems: for example, birds built nests in preparation for the birth of their young, or ants for the coming summer. Albert allowed animals what he called “a shadow of reason”. Later thinkers would come up with various explanations, but like Albert, they had to conform to the theological imperative that only humans had true reason and a rational soul.

The time when Aristotle’s theories would be abandoned altogether lay two centuries in the future, but they were coming under increasing strain. Jean Buridan (c. 1300-1358/61), for example, even pointed out that humans have no way of knowing exactly what is occurring in animal minds when they make a decision. If the “science” of natural philosophers like Albert looks more like pseudo-science to us and medieval methods of classification on the basis of habitat or method of locomotion seem antiquated, we would do well to remember that the natural philosophy of Albert and others like him was huge advance on what had come before in the Middle Ages in that they questioned why things were as they were. We may also ask in what way our attitudes to animals are an improvement on medieval attitudes. Despite our knowledge of evolution, humans generally still regard themselves as the crown of creation, and our own system of taxonomy, based purely on biology, now obscures all other classifications almost entirely and takes no account of the moral worth of nonhuman animals.


Philip Line has been writing a book on medieval attitudes to animals for some years, and is now conducting research alongside several other researchers as part of the project ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ (‘Neighbours and companions of humans: the nature and place of other animals in ancient and medieval philosophy, literature and cultural tradition’), funded by the Kone Foundation.


Selected bibliography

Sources:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (London: Forgotten Books, 2017)
  • Albert the Great, Book of Minerals, tr. Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert the Great, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert the Great, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, tr, and ed. K.F. Kitchell, Jr. and I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert the Great, On the Causes of the Properties of the Elements, tr. Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert the Great, Questions concerning Aristotle’s On Animals, tr. Irven M. Resnick and Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Literature:

  • De Leemans, Pieter, and Matthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, in Brigitte Resl, ed., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), pp. 153-77
  • Honnefelder, Ludger, ed., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., ed., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Not for the faint-hearted:] Spade, Paul V., ed. and introd., Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)