Glossan esitelmäilta: Pyhimyspiispoja konstruoimassa keskiajan Ruotsissa

Elise Pihlajaniemi

Marraskuun Glossa-esitelmässä kuultiin keväällä 2022 Helsingin yliopistossa teologian tohtoriksi väitelleen Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä Pyhimyspiispoja rakentamassa. Tyynelä-Haapamäen esitelmän kirkkaimmassa valossa esiintyivät luonnollisesti hänen väitöskirjansa Constructing Episcopal Sainthood in Late Medieval Sweden — The cases of Brynolphus Algoti and Nicolaus Hermanni päähenkilöt Brynolf Algotsson ja Nils Hermansson, kaksi ruotsalaista myöhäiskeskiajan piispaa. Esitelmän ytimessä olivat Brynolfin ja Nilsin henkilöhahmojen lisäksi ne lukuisat eri käytänteet ja tavat, joilla kyseisiä piispoja ruvettiin Pyhän Birgitan kanonisoinnin vanavedessä paikallisella tasolla konstruoimaan pyhimyksiksi.

Paikalliset tavat, perinteiset pyhyyden merkit

Ajallisesti Tyynelä-Haapamäen tutkimus sijoittuu 1400-luvun alun Ruotsiin, jossa vuonna 1391 kanonisoitu ensimmäinen ruotsalainen ”julkkis” Pyhä Birgitta herätti pyhimysinnostusta. Sekä Skarassa että Linköpingissä herättiin huomaamaan, että maakunnan omista, jo edesmenneistä piispoista löytyi heistäkin aineksia pyhimysinstituution rakentamiseen. Tätä ajatusta tukivat niin 1400-luvun alkuun ajoittuvat pyhimyskandidaattien ensimmäiset kirjatut ihmeteot, kuin Skaran hiippakunnassa vakiintunut paikallinen Brynolfin kulttikin.

Kuva: Johanna Tyynelä-Haapamäki

Vuonna 1391 kuolleen Linköpingin piispa Nils Hermanssonin kuolemasta oli 1400-luvun alussa aikaa vain joitakin vuosia, joten hänen kohdallaan pyhimyskulttia ruvettiin rakentamaan lähes aikalaispyhimyksen lähtökohdasta. Hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat tavanneet pyhimyskokelaan omakohtaisesti. Brynolf oli kuollut jo aiemmin, vuonna 1317, ja tämän takia muistot hänestä kuuluvat vahvasti paikallisissa perinteissä. Tärkeä osa pyhimyspiispuuden rakentumisen tutkimisessa Tyynelä-Haapamäellä onkin ollut juuri paikallinen näkökulma, kenties tietynlainen henkilöitynyt paikallisuustunne liitettynä yleisiin piispapyhimyksen tunnusmerkkeihin. Tyynelä-Haapamäen mukaan pyhimysinstituution rakentumisessa Nilsin ja Brynolfin kohdalla voi huomata jopa tietynlaista paikallisinnostusta ja halukkuutta saada oman maakunnan edustajan sananparret ja kertomukset osaksi pyhimyspiispaa ja tämän elämää.

Tyynelä-Haapamäen esittelemät piispat Brynolf ja Nils olivat Pariisissa opiskelleita naapurihiippakuntien edustajia, joiden henkilöhahmoja yhdistivät pyhimysprojekteissa usein näkyvät elementit. Näitä olivat piispan asema, poikkeuksellinen lapsuusaika, taipumus askeettisuuteen ja laupeudentekoihin, ihmekokoelma sekä pyhimykseen kuoleman jälkeen liittynyt pyhyyden tuoksu. Esitelmässä kerrotaan, miten taiten esimerkiksi pyhyyden tuoksuun liittyvät elementit on pyhimysprosessiin tuotu mukaan. Koska Nilsin kohdalla kanonisaatioprosessissa saatavilla oli vielä aikalaistodistuksia, joiden mukaan ilman täytti hyvä tuoksu tämän kuollessa, asia oli helpompi todistaa. Brynolfin kohdalla pyhän piispan hyvää tuoksua piti etsiä Pyhän Birgitan kautta. Birgitasta tiedettiin, että hänen vieraillessaan Brynolfin haudalla ilmassa leijui hyvä tuoksu. Todistelu Brynolfin pyhyyden puolesta olikin ehkä enemmän tarpeen, sillä Nilsin kohdalla pyhyyden puolesta puhui tuoksujen lisäksi piispan asema kirkollisena esitaistelijana Ruotsin hallitsijaa vastaan. Vaikka Nilsin ”hulluus” jääkin kanonisaatioteksteissä vaietuksi asiaksi, Nilsiä ilmeisesti pidettiin Tyynelä-Haapamäen mukaan paikoin jopa ”elävänä pyhänä”. Liekö nerous ja hulluus ennenkin kulkeneet käsi kädessä, jää tämän päivän tutkijan tulkittavaksi. Lähdeaineiston ristiriitaisuus kuitenkin näkyy tutkimuksessa, ja tämän Tyynelä-Haapamäki tuo ansioituneesti esiin.

Pyhän Birgitan valon ja varjon liepeillä

Hermann Roden maalaus Pyhästä Birgitasta 1400-luvulta. Lähde: Wikipedia commons.

Itse jäin Tyynelä-Haapamäen esitelmän kohdalla miettimään, miten suunniteltua Birgitan hylkääminen mielenkiinnon herättämisen jälkeen onkaan ollut. Käytettiinkö Birgitan mainetta hyväksi, vai oliko hylkäämisen syy puhtaasti se, että Nilsin ja Brynolfin katsottiin toimineen nimiinsä laitetuissa ihmeteoissa niin itsenäisesti, ettei Birgitan maineapu koskaan oikeastaan ollutkaan ihmeiden tapahtumiseen juuri vaikuttanut? Hieman puolueellisena Birgitta-tutkijana myönnän Birgitan hylkäämisen olleen itselleni esitelmän kiinnostavin osuus, sekä sen ”valon ja varjon tavoittaminen”, joka Birgitasta Tyynelä-Haapamäen sanoin toisillekin ruotsalaisille pyhimyskokelaille huokui. Birgitan mainitseminen Nilsin ja Brynolfin kanonisaatioasiakirjojen yhteydessä joka tapauksessa melko vahvasti puhuu sen puolesta, että vaikka Birgitan varjoon ei kumpikaan halunnut jäädä, ensimmäisen ruotsalaisen pyhimyksen tarjoama taivaallinen valo kyllä kelpasi.

Vastakanonisoitu Birgitta oli Tyynelä-Haapamäen mukaan vahva vaikutin molempien pyhimyspiispojen taustalla muillakin tavoilla. Sekä Nilsin että Brynolfin kohdalla yhteyttä Birgittaan korostettiin, Nils oletetun kotiopettajuuden ja ystävyyssuhteen, Brynolf kunnioituksen ja näyssä mainitsemisen suhteen. Tosin Nilsin kohdalla, Tyynelä-Haapamäki mainitsee, kun pyhimyskuvan rakentumista oli mahdollista vertailla kahden toisistaan eroavan kirjallisen lähteistön avulla, Birgitan rooli jää jälkimmäisen ja ajallisesti myöhemmän lähdeaineiston mukaan vähäisemmäksi. Ilmeisesti sen paremmin Nilsin kuin Brynolfinkaan ei haluttu Tyynelä. Haapamäen tulkinnan mukaan olevan Birgitan liepeillä pyöriviä ”apulaispyhimyksiä”, vaan heidän oman, itsenäisen pyhimystoimijuutensa korostaminen tuntui Birgitta-yhteyksistä huolimatta olleen tarpeen. Asia lienee ollut ilmeisen hankala, ehkä herkkäkin: itsenäisestä pyhimysluonteestaan huolimatta Pyhä Birgitta oli silti se yleinen mielenkiinnon herättäjä, kenties esikuvakin, joka motivoi skaralaisia ja linköpingiläisiä pyhimyspiispuuden rakentajia.

Tie pyhimykseksi

Pyhimysaseman rakentuminen oli itselleni ennestään asia, joka ei jostain syystä ollut tullut niin tutuksi. Tästä syystä Tyynelä-Haapamäen esitelmä oli hyvin tervetullut keskiajan uskonnollisuuteen liittyvän tietovajeeni paikkaaja. Hyvä muistutus keskiaikaisista käytänteistä oli esimerkiksi se, että huolimatta paikallisista kulteista moni kunnioitettu henkilö ei siltikään tullut kanonisoiduksi ja pyhimysprosessi loppuun asti viedyksi. Tästä kotimaisena esimerkkinä autuas piispa Hemming, jonka Tyynelä-Haapamäki paljastaa houkuttelevan seuraavana mahdollisena tutkimuksenkohteena. Pyhimysaseman tietoisesta rakentamisesta kertoo myös se, miten Tyynelä-Haapamäen mukaan kaikki koetut ihmeet eivät suinkaan valikoituneet lopulliseen kanonisaatioprosessin ihmekokoelmaan, vaan ihmeitä valikoitiin mukaan tietyin tarkoitusperin. Brynolfin ja Nilsin kohdalla näin on toimittu kenties juuri halutunlaisen pyhimyskuvan kehittämistä ajatellen.

Tyynelä-Haapamäki valitsi esitelmänsä rakenteelliseksi lähtökohdaksi hauskan, mutta osuvan ”häätermistön”, ja esitteli väitöskirjansa teemat otsikoilla ”Jotain vanhaa”, ”Jotain uutta”, ”Jotain lainattua” sekä ”Jotain sinistä”. Vaikka 1400-luvun Ruotsin katolisilla piispoille ei nykyajan morsiamille tärkeä hyvänonnenkartasto kenties ollutkaan tuttu, neliosainen rakenne toimi esitelmässä hyvin, ja pyhimyspiispuuden rakentuminen solahti yllättävän osuvasti näiden teemojen alle. Esitelmän lopussa nostettiin vielä esille ne seikat, joihin kanonisaatioprosessien asiakirjat eivät tartu; etenkin Brynolfin veljen vaiettu morsiamenryöstö herätti esitelmän kuulijoissa paljon ajatuksia ja tästä heräsi esitelmän yhteydessä keskustelua.

Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä pyhimyspiispuuden rakentumisesta ja tarkoituksellisesta rakentamisesta myöhäiskeskiajan Ruotsissa oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, valoisa ja kiinnostava esitys marraskuun lopun pimeinä päivinä.

***

KM Elise Pihlajaniemi on KEVEKO-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija, arkeologian opiskelija ja kasvatustieteen laitoksen tuntiopettaja Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja liittyy aiheiltaan Pyhän Birgitan näkyihin historiallisessa kontekstissa sekä tulkinnalliseen hyödyntämiseen ilmastokriisiajan kasvatuksessa.