Glossan kevätkokouksen jälkeen 14.3.2023 pidettiin Zoomin välityksellä kevään toinen esitelmäilta, jossa Ida Meerto, Sara Norja, Kristel Nyberg & Mari-Liisa Varila (Turun yliopisto) esittelivät juuri alkanutta tutkimushankettaan Tieteen ja taikuuden rajamailla: Noidat, alkemistit ja astrologit keskiajan ja uuden ajan alun englannin kielessä. Koneen Säätiön rahoittaman hankkeen (2023–25) vastuullisena johtajana toimii Varila (FT). Hankkeen osana toteutetaan roolipeli, jonka avulla tutkimustuloksia esitellään myös tiedeyhteisöä laajemmalle yleisölle.
1200-luvulla elänyt fransiskaani Roger Bacon oli matemaatikko ja luonnontieteilijä, joka tunnetaan myös alkemistina. Lähde: Wellcome Collection.
Pelättyjä noitia vai varhaisia tieteenharjoittajia?
Kolmivuotisessa TiTaRa-tutkimushankkeessa on tavoitteena selvittää, miten keskiajan ja uuden ajan alun teksteissä kirjoitettiin henkilöistä, jotka toimivat nykykäsityksen mukaan tieteen ja taikuuden rajamaastossa. Mitä tekstit kertovat aikalaisten suhtautumisesta esimerkiksi noitiin, alkemisteihin ja astrologeihin? Meerto, Norja ja Varila ovat englannin kielen tutkijoita, joiden tutkimuksessa filologian ja kielentutkimuksen menetelmät yhdistyvät käsikirjoitustutkimuksen ja kirjahistorian sekä bibliografian menetelmiin. Kieltä ja tekstiä lähestytään niiden kulttuurisessa kontekstissa, ja suhtautumista edellä mainittuihin tieteen- ja taikuudenharjoittajiin selvitetään esimerkisi pureutumalla sanastoon ja tekstilajeihin. Tutkimusaineisto on pääasiassa englanninkielistä, mutta mukana on myös monikielistä aineistoa ja tutkimuksessa selvitetään myös esimerkiksi latinan vaikutusta kansankielisissä teksteissä käytettyihin ilmaisuihin.
Keskiajan noitakäsitys
Hankkeessa väitöskirjatutkijana toimiva FM Ida Meerto perehtyy tutkimuksessaan muinais- ja keskienglanninkieliseen noitasanastoon. Sanastoon perehtymällä hän pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan siitä, millainen noitakäsitys englannin kielessä vallitsi keskiajalla. Esimerkiksi laki- ja saarnateksteissä kuvattu noituus ja noituudenharjoittajat nähtiin Meerron mukaan uhkana. Noituuden ja taikuuden harjoittajiin voitiin kuitenkin viitata erilaisilla sanoilla, ja Meerron tavoitteena on selvittää, millaisia merkityseroja eri sanoilla oli: millaisia noitia keskiajan teksteissä esiintyy? Miten konteksti, esimerkiksi tekstilaji, saattoi vaikuttaa kirjoittajan sanavalintoihin? Meerto huomioi tutkimuksessaan myös kieltenvälisen vaikutuksen, sillä huomattavan suuri osa etenkin muinaisenglanninkielisistä sanoista esiintyy ainoastaan latinankielisen sanan glossana.
Ælfric, Old English homilies and saints’ lives (Cambridge University Library MS Ii.1.33, f. 61r)
Pyhää Pietaria ja Paavalia käsittelevä homilia, rivillä 14 esiintyy sana ’dry’
FT Sara Norja tarkastelee hankkeessa erityisesti alkemiaan ja alkemisteihin kohdistuvaa kielenkäyttöä. Alkemiaa lähestytään tutkimuksessa varhaisena tieteenalana. Norjan mukaan kuitenkin jo varhain alkemiaan liitettiin myös mystiikkaa ja henkisyyttä, jotka erottavat sen muista luonnontieteistä. Hankkeen osatutkimuksissa perehdytään mm. siihen, miten alkemian arvostus näkyy teksteissä, millaisia eroja käsikirjoitus- ja painetusta aineistosta löytyy, ja miten latinan vaikutus näkyy englanninkielisessä alkemistisessa terminologiassa. Väitöskirjassaan (2021) Norja tutki mm. tieteellisen sanaston muodostumista ja latinan vaikutusta englanninkielisen The Mirror of Alchemy -teoksen eri versioissa. Norja on hiljattain kirjoittanut myös suomenkielisen tietokirjan alkemian historiasta länsimaissa (ilmestyy 8.8.2023, SKS Kirjat).
Astrologinen kuvaaja sekä teksti käsittelevät suoneniskentää. Käsikirjoitus 1400-luvun lopulta. Lähde: Wellcome Collection.
Astrologian arvostus
Hankkeen johtaja Mari-Liisa Varila on aiemmassa tutkimuksessaan perehtynyt varhaisiin englanninkielisiin tieteellisiin teksteihin ja erityisesti astrologiaan, jota ei keskiajalla ja uuden ajan alussa vielä selkeästi erotettu astronomiasta. Hankkeessa hän selvittää mm. diskurssintutkimuksen keinoin, miten astrologia ja astrologit nähtiin erilaisissa teksteissä ja tekstilajeissa. Löytyykö eroja esimerkiksi tieteellisten ja uskonnollisten tekstien välillä siinä, miten astrologiaan viitataan? Entä millaisia määreitä astrologeihin teksteissä liitetään: kuvaillaanko heitä vaikkapa taitaviksi (skilful) tai asiantunteviksi (expert)?
Tähtiin kirjoitettu
Kirjailja, TM Kristel Nyberg vastaa hankkeessa työnimellä ”Tähtiin kirjoitettu” kulkevan roolipelin suunnittelusta ja toteutuksesta. Pelin tavoitteena on tarjota yleisölle mahdollisuus tutustua hankkeen teemoihin ilman aiempaa taustatietoa. Peli pohjautuu hankkeen tutkimustuloksiin. Roolipelin avulla herätellään esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Miten yhteiskunta suhtautui noitiin, astrologeihin ja alkemisteihin? Miten he suhtautuivat itseensä ja omaan viiteryhmäänsä? Miltä tuntuu asettua heidän asemaansa? Roolipeli on määrä julkaista hankkeen viimeisenä vuonna 2025 sekä suomeksi että englanniksi. TiTaRa-hankkeen jäsenet kertovat, että yhteistyötä niin pelin kehittelyn kuin tutkimustulosten esittelynkin osalta on kuitenkin määrä tehdä jo hankkeen aikana esimerkiksi Keskiajan Turun sekä keskiaikaseura Unikankareen kanssa.
Marraskuun Glossa-esitelmässä kuultiin keväällä 2022 Helsingin yliopistossa teologian tohtoriksi väitelleen Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä Pyhimyspiispoja rakentamassa. Tyynelä-Haapamäen esitelmän kirkkaimmassa valossa esiintyivät luonnollisesti hänen väitöskirjansa Constructing Episcopal Sainthood in Late Medieval Sweden — The cases of Brynolphus Algoti and Nicolaus Hermanni päähenkilöt Brynolf Algotsson ja Nils Hermansson, kaksi ruotsalaista myöhäiskeskiajan piispaa. Esitelmän ytimessä olivat Brynolfin ja Nilsin henkilöhahmojen lisäksi ne lukuisat eri käytänteet ja tavat, joilla kyseisiä piispoja ruvettiin Pyhän Birgitan kanonisoinnin vanavedessä paikallisella tasolla konstruoimaan pyhimyksiksi.
Paikalliset tavat, perinteiset pyhyyden merkit
Ajallisesti Tyynelä-Haapamäen tutkimus sijoittuu 1400-luvun alun Ruotsiin, jossa vuonna 1391 kanonisoitu ensimmäinen ruotsalainen ”julkkis” Pyhä Birgitta herätti pyhimysinnostusta. Sekä Skarassa että Linköpingissä herättiin huomaamaan, että maakunnan omista, jo edesmenneistä piispoista löytyi heistäkin aineksia pyhimysinstituution rakentamiseen. Tätä ajatusta tukivat niin 1400-luvun alkuun ajoittuvat pyhimyskandidaattien ensimmäiset kirjatut ihmeteot, kuin Skaran hiippakunnassa vakiintunut paikallinen Brynolfin kulttikin.
Kuva: Johanna Tyynelä-Haapamäki
Vuonna 1391 kuolleen Linköpingin piispa Nils Hermanssonin kuolemasta oli 1400-luvun alussa aikaa vain joitakin vuosia, joten hänen kohdallaan pyhimyskulttia ruvettiin rakentamaan lähes aikalaispyhimyksen lähtökohdasta. Hengissä oli vielä ihmisiä, jotka olivat tavanneet pyhimyskokelaan omakohtaisesti. Brynolf oli kuollut jo aiemmin, vuonna 1317, ja tämän takia muistot hänestä kuuluvat vahvasti paikallisissa perinteissä. Tärkeä osa pyhimyspiispuuden rakentumisen tutkimisessa Tyynelä-Haapamäellä onkin ollut juuri paikallinen näkökulma, kenties tietynlainen henkilöitynyt paikallisuustunne liitettynä yleisiin piispapyhimyksen tunnusmerkkeihin. Tyynelä-Haapamäen mukaan pyhimysinstituution rakentumisessa Nilsin ja Brynolfin kohdalla voi huomata jopa tietynlaista paikallisinnostusta ja halukkuutta saada oman maakunnan edustajan sananparret ja kertomukset osaksi pyhimyspiispaa ja tämän elämää.
Tyynelä-Haapamäen esittelemät piispat Brynolf ja Nils olivat Pariisissa opiskelleita naapurihiippakuntien edustajia, joiden henkilöhahmoja yhdistivät pyhimysprojekteissa usein näkyvät elementit. Näitä olivat piispan asema, poikkeuksellinen lapsuusaika, taipumus askeettisuuteen ja laupeudentekoihin, ihmekokoelma sekä pyhimykseen kuoleman jälkeen liittynyt pyhyyden tuoksu. Esitelmässä kerrotaan, miten taiten esimerkiksi pyhyyden tuoksuun liittyvät elementit on pyhimysprosessiin tuotu mukaan. Koska Nilsin kohdalla kanonisaatioprosessissa saatavilla oli vielä aikalaistodistuksia, joiden mukaan ilman täytti hyvä tuoksu tämän kuollessa, asia oli helpompi todistaa. Brynolfin kohdalla pyhän piispan hyvää tuoksua piti etsiä Pyhän Birgitan kautta. Birgitasta tiedettiin, että hänen vieraillessaan Brynolfin haudalla ilmassa leijui hyvä tuoksu. Todistelu Brynolfin pyhyyden puolesta olikin ehkä enemmän tarpeen, sillä Nilsin kohdalla pyhyyden puolesta puhui tuoksujen lisäksi piispan asema kirkollisena esitaistelijana Ruotsin hallitsijaa vastaan. Vaikka Nilsin ”hulluus” jääkin kanonisaatioteksteissä vaietuksi asiaksi, Nilsiä ilmeisesti pidettiin Tyynelä-Haapamäen mukaan paikoin jopa ”elävänä pyhänä”. Liekö nerous ja hulluus ennenkin kulkeneet käsi kädessä, jää tämän päivän tutkijan tulkittavaksi. Lähdeaineiston ristiriitaisuus kuitenkin näkyy tutkimuksessa, ja tämän Tyynelä-Haapamäki tuo ansioituneesti esiin.
Pyhän Birgitan valon ja varjon liepeillä
Hermann Roden maalaus Pyhästä Birgitasta 1400-luvulta. Lähde: Wikipedia commons.
Itse jäin Tyynelä-Haapamäen esitelmän kohdalla miettimään, miten suunniteltua Birgitan hylkääminen mielenkiinnon herättämisen jälkeen onkaan ollut. Käytettiinkö Birgitan mainetta hyväksi, vai oliko hylkäämisen syy puhtaasti se, että Nilsin ja Brynolfin katsottiin toimineen nimiinsä laitetuissa ihmeteoissa niin itsenäisesti, ettei Birgitan maineapu koskaan oikeastaan ollutkaan ihmeiden tapahtumiseen juuri vaikuttanut? Hieman puolueellisena Birgitta-tutkijana myönnän Birgitan hylkäämisen olleen itselleni esitelmän kiinnostavin osuus, sekä sen ”valon ja varjon tavoittaminen”, joka Birgitasta Tyynelä-Haapamäen sanoin toisillekin ruotsalaisille pyhimyskokelaille huokui. Birgitan mainitseminen Nilsin ja Brynolfin kanonisaatioasiakirjojen yhteydessä joka tapauksessa melko vahvasti puhuu sen puolesta, että vaikka Birgitan varjoon ei kumpikaan halunnut jäädä, ensimmäisen ruotsalaisen pyhimyksen tarjoama taivaallinen valo kyllä kelpasi.
Vastakanonisoitu Birgitta oli Tyynelä-Haapamäen mukaan vahva vaikutin molempien pyhimyspiispojen taustalla muillakin tavoilla. Sekä Nilsin että Brynolfin kohdalla yhteyttä Birgittaan korostettiin, Nils oletetun kotiopettajuuden ja ystävyyssuhteen, Brynolf kunnioituksen ja näyssä mainitsemisen suhteen. Tosin Nilsin kohdalla, Tyynelä-Haapamäki mainitsee, kun pyhimyskuvan rakentumista oli mahdollista vertailla kahden toisistaan eroavan kirjallisen lähteistön avulla, Birgitan rooli jää jälkimmäisen ja ajallisesti myöhemmän lähdeaineiston mukaan vähäisemmäksi. Ilmeisesti sen paremmin Nilsin kuin Brynolfinkaan ei haluttu Tyynelä. Haapamäen tulkinnan mukaan olevan Birgitan liepeillä pyöriviä ”apulaispyhimyksiä”, vaan heidän oman, itsenäisen pyhimystoimijuutensa korostaminen tuntui Birgitta-yhteyksistä huolimatta olleen tarpeen. Asia lienee ollut ilmeisen hankala, ehkä herkkäkin: itsenäisestä pyhimysluonteestaan huolimatta Pyhä Birgitta oli silti se yleinen mielenkiinnon herättäjä, kenties esikuvakin, joka motivoi skaralaisia ja linköpingiläisiä pyhimyspiispuuden rakentajia.
Tie pyhimykseksi
Pyhimysaseman rakentuminen oli itselleni ennestään asia, joka ei jostain syystä ollut tullut niin tutuksi. Tästä syystä Tyynelä-Haapamäen esitelmä oli hyvin tervetullut keskiajan uskonnollisuuteen liittyvän tietovajeeni paikkaaja. Hyvä muistutus keskiaikaisista käytänteistä oli esimerkiksi se, että huolimatta paikallisista kulteista moni kunnioitettu henkilö ei siltikään tullut kanonisoiduksi ja pyhimysprosessi loppuun asti viedyksi. Tästä kotimaisena esimerkkinä autuas piispa Hemming, jonka Tyynelä-Haapamäki paljastaa houkuttelevan seuraavana mahdollisena tutkimuksenkohteena. Pyhimysaseman tietoisesta rakentamisesta kertoo myös se, miten Tyynelä-Haapamäen mukaan kaikki koetut ihmeet eivät suinkaan valikoituneet lopulliseen kanonisaatioprosessin ihmekokoelmaan, vaan ihmeitä valikoitiin mukaan tietyin tarkoitusperin. Brynolfin ja Nilsin kohdalla näin on toimittu kenties juuri halutunlaisen pyhimyskuvan kehittämistä ajatellen.
Tyynelä-Haapamäki valitsi esitelmänsä rakenteelliseksi lähtökohdaksi hauskan, mutta osuvan ”häätermistön”, ja esitteli väitöskirjansa teemat otsikoilla ”Jotain vanhaa”, ”Jotain uutta”, ”Jotain lainattua” sekä ”Jotain sinistä”. Vaikka 1400-luvun Ruotsin katolisilla piispoille ei nykyajan morsiamille tärkeä hyvänonnenkartasto kenties ollutkaan tuttu, neliosainen rakenne toimi esitelmässä hyvin, ja pyhimyspiispuuden rakentuminen solahti yllättävän osuvasti näiden teemojen alle. Esitelmän lopussa nostettiin vielä esille ne seikat, joihin kanonisaatioprosessien asiakirjat eivät tartu; etenkin Brynolfin veljen vaiettu morsiamenryöstö herätti esitelmän kuulijoissa paljon ajatuksia ja tästä heräsi esitelmän yhteydessä keskustelua.
Johanna Tyynelä-Haapamäen esitelmä pyhimyspiispuuden rakentumisesta ja tarkoituksellisesta rakentamisesta myöhäiskeskiajan Ruotsissa oli ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, valoisa ja kiinnostava esitys marraskuun lopun pimeinä päivinä.
***
KM Elise Pihlajaniemi on KEVEKO-tohtoriohjelman väitöskirjatutkija, arkeologian opiskelija ja kasvatustieteen laitoksen tuntiopettaja Turun yliopistossa. Kirjoittajan väitöskirja liittyy aiheiltaan Pyhän Birgitan näkyihin historiallisessa kontekstissa sekä tulkinnalliseen hyödyntämiseen ilmastokriisiajan kasvatuksessa.
Esittelin Glossa ry:n esitelmäillassa 10.10.2022 eurooppalaisen miekkailu- ja painikirjallisuuden keskiaikaista historiaa sekä eräitä tärkeimpiä keskiaikaisia alan kirjailijoita teoksineen. Tämä kirjoitus on tiivistelmä kyseisen esitelmän ydinkohdista muutamin lisäyksin.
Aluksi on syytä selventää, mistä historiallisessa miekkailu- ja painikirjallisuudessa (saksaksi Fecht- und Ringbücher) on oikeastaan kyse. Miekkailu on tässä yhteydessä ymmärrettävä varsin laajasti kattamaan kaikenlainen ritarillinen aseenkäyttö. Eri aselajeja ovat esimerkiksi paljasmiekkailu yhden käden miekalla, pitkällä veitsellä tai kahden käden miekalla, ja taistelu haarniskassa miekalla tai sotavasaralla. Painin osalta voidaan erottaa puhdas painiminen liikuntaharrastuksena tai voimankoitoksena ja painitekniikan käyttö miekkailun jatkeena tai korvikkeena taistelutilanteessa. Kamppailla voidaan sekä jalan että ratsain. Suomeksi miekkailu- ja painitekniikkaa eli kamppailutekniikkaa välittävää ja kuvaavaa kirjallisuutta voidaan nimittää kamppailukirjallisuudeksi.
Kamppailukirjallisuus on keskiaikana ilmaantunut kirjallisuudenlaji. Lähinnä antiikkista esikuvaa on Publius Vegetius Renatuksen 300-luvun lopulla kokoama sodankäynnin tiivistelmä, Epitoma rei militaris. Teos keskittyy ensisijaisesti taktiikkaan ja sotilasorganisaatioon, mutta koulutuksen osalta Vegetius tuo esille myös kaksi yksityiskohtaa taistelutekniikasta: miekalla on pistettävä lyömisen sijaan (mil. 1.12), ja heitettäessä on asetettava vasen jalka eteen, miekkaa käytettäessä oikea jalka (mil. 1.20). Aegidius Roomalainen (n. 1242–1316) käsittelee analyyttisesti molempia seikkoja 1200-luvun lopulla laatimassaan ruhtinaspeilissä De regimine principum (3.3.13, 3.3.15). Jalkatyön osalta Aegidius muotoilee asian niin, että miekkailtaessa vasen jalka pysyy paikallaan, ja oikea jalka liikkuu hyökättäessä eteen ja puolustettaessa taakse.
Kuva 1. Non cesim sed punctim ferire docendos tirones. Vegetius-käsikirjoitus 1300-luvulta, jossa alokkaille opetettava pisto näkyy kuvattuna initiaalissa. Paris, Bibliothèque nationale de France, Ms. Smith-Lesouëf 13, f. 6v. Lähde: gallica.bnf.fr / BnF.
Varhaisin tunnettu kamppailukirja kumpuaa vastaavasta oppineesta ympäristöstä kuin Aegidiuksen teos. 1300-luvun alkupuolelle ajoitettu anonyymi latinankielinen käsikirjoitus Leeds, Royal Armouries MS I.33 on kuvakirja, joka käsittelee miekkailua miekalla ja kupurakilvellä. Pappia (sacerdos) ja hänen oppilastaan esittäviin kuviin liittyy latinankielisiä selityksiä, joiden yhteydessä siteerataan yhtä nimeltä mainittua auktoria (Alkersleiben) ja latinankielistä miekkailuopetusrunoa. Välillä tehdään ero kuvasarjoissa esiteltävän opin ja tyypillisten miekkailijoiden välillä. Ainoa kohta, jossa viitataan jalkatyön yksityiskohtiin, antaa vaihtoehdoiksi paitsi askeleen taaksepäin oikealla jalalla, kuten Aegidiuksen pohjalta voitaisiin odottaa, myös askeleen eteenpäin vasemmalla. On tuskin sattumaa, että tämä poikkeama Aegidiuksen suositun teoksen opista on katsottu tarpeelliseksi mainita erikseen, vaikka jalkatyötä ei muuten varsinaisesti käsitellä.
Myös varhaisin italiankielinen kamppailukirjailija, Fiore dei Liberi, laati kirjansa 1400-luvun alussa pitkälti kuvatekstien muotoon. Hänen Ferraran markiisille Niccolò III d’Estelle omistettu teoksensa Flos duellatorum tai Il Fior di Battaglia on säilynyt neljänä käsikirjoituksena, jotka edustavat kahta eri laitosta: lähinnä kirjallisen koristeen virkaa toimittavat runomuotoiset kuvatekstit tunnetaan italiankielisinä ja latinankielisinä versioina, yksityiskohtaisemmat selitykset taas löytyvät kahdesta italiankielisestä käsikirjoituksesta. Fioren käyttämää kuvastoa tunnetaan myös muista lähteistä, ja on luultavaa, että Fiore on laatinut kirjansa olemassa olleiden kuvalähteiden perusteella järjestellen ja tekstittäen ne parhaaksi katsomallaan tavalla.
Saksankielisellä alueella keskeisiä hahmoja ovat 1300-luvun lopulla vaikuttanut Johannes Liechtenauer ja hänen perintönsä ympärille rakentunut seura (Gesellschaft Liechtenauers). Luettelo tämän seuran jäsenistä löytyy eräästä 1470-luvun käsikirjoituksesta, jossa muuan Paulus Kal (k. 1480 jälkeen) tuo esille omaa opillista linjaansa (München, BSB, cgm 1507, f. 2r):
Hye hebt sich an die kunst die liechtenawer mit seiner geselschafft gemacht und gepraucht hat in aller ritterlicher wer das im got genädig sey, Maister Hanns liechtenawer, Maister peter wildigans von glacz, Maister peter von tanczk, Maister hanns spindler von cznaym, Maister lamprecht von prag, Maister hanns seydenfaden von erfurt, Maister andre liegniczer, Maister iacob liegniczer, geprieder, Maister sigmund amring, Maister hartman von nurenberg, Maister martein hunczfeld, Maister hanns pägniczer, Maister phylips perger, Maister virgily von kracau, Maister dietherich degen vechter von brawnschweig, Maister ott iud der der heren von österreicher ringer gewessen ist, Der edel und fest stettner der am maisten der maister aller schüller gewessen ist und ich maister pauls kal pin sein schuler gewessen dat im got genädig sey vor in allen.
’Tässä alkaa oppi, jonka Liechtenauer on luonut ja jota hän on käyttänyt seuransa kanssa kaikissa ritarillisissa aselajeissa, Jumala olkoon hänelle armollinen. […] Mestari Ott, juutalainen, joka oli itävaltalaisten ruhtinaiden painija; jalo ja vakaa Stettner, joka oli kaikista eniten kaikkien oppilaiden opettaja, ja minä, mestari Paulus Kal, olin hänen oppilaansa, Jumala olkoon ennen kaikkea hänelle armollinen.’
Liechtenauerilta itseltään on säilynyt ainoastaan hämärään runomuotoon puettu teksti, jota on ilmeisesti levitetty yksittäisille lehdille (Zettel) tehtyinä kopioina. Runo käsittelee paljasmiekkailua eli miekkailua ilman haarniskaa kahden käden miekalla, ratsumiekkailua ja haarniskamiekkailua jalan. Oheinen ote vanhimmasta käsikirjoituslähteestä (Nürnberg, GNM, Hs. 3227a, f. 23r, n. 1389) käsittelee ensimmäistä paljasmiekkailun pääkappaletta eli raivolyöntiä (czornhaw):
Wer dir oberhawet / czornhaw ort deme drewet / Wirt her is gewar / nym is oben ab / ane vaer
’Joka lyö sinua ylälyönnillä, raivolyöntikärki uhkaa häntä; joshän huomaa sen, ota pois päältä ilman vaaraa.’
Tällaiset ohjeet eivät juuri hyödytä lukijaa, joka ei jo valmiiksi tiedä mistä sisällössä on kyse. Onneksi Liechtenauerin oppien harrastajat ovat myös kirjoittaneet näiden runosäkeiden selityksiä. Huomattavimman kommentaarin on laatinut Baijerin herttua Albertin (III?) palveluksessa toiminut Sigmund Ringeck eli edellisen listan Sigmund Amring (”am Rheineck”?), jonka tekstistä käy suhteellisen yksiselitteisesti ilmi, että vastustajan oikealta olkapäältä lähtevään lyöntiin vastataan omalla vastalyönnillä, joka jatkuu pistona. Mikäli vastustaja onnistuu torjumaan tämän piston, heitetään oma kärki hänen miekkansa yli.
Edellä sanottu olisi luonnollisesti helpompi selittää näyttämällä. Kuvien käyttö onkin tekstiä luontevampi tapa kuvata miekkailutekniikkaa, vaikka teksti pystyy välittämään paremmin monia yksityiskohtia. Keskiaikaisen miekkailun kuvituksista tunnetuin lienee Hans Talhofferin (n. 1420 – n. 1490) Württembergin kreiville (myöhemmin herttualle) Eberhard Parrakkaalle 1467 laatima kirja (München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a). Kirjassaan hän havainnollistaa muun muassa edellä siteerattujen Liechtenauerin säkeiden kohtaa, jossa kärki uhkaa vastustajaa.
Kuva 2. Wer oberhout Zorn ortt Im dröw. München, Bayerische Staatsbibliothek, cod. icon. 394a, f. 3r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Runosäkeet on sijoitettu vastaamaan hahmojen toimintaa, ja ne on siis luettava oikealta vasemmalle. Kuvasta käy ilmi tekninen yksityiskohta, joka ei ole luettavissa Ringeckin kommentaarista saati Liechtenauerin säkeistä: vasemmanpuoleinen suorittaja on nostanut kahvansa ylös suojatakseen itseään piston aikana terän tyviosalla. Koska Talhofferin tekstissä lukee Zorn ortt ’raivokärki’ eikä ’raivolyöntikärki’, on mahdollista, että tässä opissa ajatuksena on jättää vastalyönti pois ja puolustautua suoraan kärjellä eli pistolla (kuva 2).
Talhoffer oli ammattimainen miekkailuopettaja, kun taas jo mainittu Paulus Kal palveli Baijerin herttuaa Ludvig IX:tä tallimestarin virassa. Paulus Kalin luettelo Liechtenauerin seuran jäsenistä saattoikin kummuta tarpeesta tehdä pesäeroa ulkopuoliseksi koettuun mutta kuitenkin tunnettuun alan toimijaan. Paulus Kalin kirjan (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507) sisältö on hyvin samantapainen kuin Talhofferin, mutta tässä yhteydessä on kiinnostavaa huomata, että hän kuvittaa ylälyönnin vastaliikkeen hieman eri tavalla (kuva 3):
Kuva 3. Zorn hauwe ort yme dratt. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 1507, f. 59r. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Kuvan suorittaja, jota esittää Paulus Kal itse, ei ole nostanut kahvaansa ylös vaan seisoo vastustajan lyöntiä vastaan tehdyn lyönnin loppuasennossa. Toisin kuin Talhofferilla, teksti viittaa ”raivolyöntikärkeen”, Zorn hauwe ort. On luultavaa, että Paulus Kal on halunnut tässä osoittaa, että juuri tämä on kyseisen Liechtenauerin opinkappaleen oikeaoppinen luku- ja suoritustapa erotuksena Talhofferin opista.
Edellä käsiteltyjen Fiore dei Liberin, Hans Talhofferin ja Paulus Kalin teosten yhteinen piirre runsaan kuvien käytön lisäksi on, että ne on omistettu ylhäisön jäsenille. Etenkin Talhofferin tapauksessa kyse lienee opetussuhteen muistoesineestä, joka toimii paitsi muistin tukena, myös tekijänsä auktoriteettiaseman lujittajana. Sigmund Ringeckin kommentaari vaikuttaa sisällöltään käytännönläheisemmältä ja on ainakin näennäisesti kirjoitettu sellaisen henkilön tarpeisiin, joka ”osaa jo muuten miekkailla” (der da anderst fechten kann) mutta joka ei välttämättä ymmärrä, millaiseen tekniikkaan Liechtenauerin säkeet oikeastaan viittaavat. Selitysten avulla henkilö voi kokea miekkailevansa Liechtenauerin säkeiden eli lapun (Zettel) mukaisesti ja olevansa osa arvostettua koulukuntaa, siis Zedelfechter.
Liechtenauerin haarniskamiekkailusta on kirjoittanut kommentaarin myös toinen Paulus Kalin nimeämä Liechtenauerin seuran jäsen, Peter Danziglainen. Muut tähän seuraan kuuluneiksi nimetyt henkilöt, joiden kirjoituksia on säilynyt, eivät kuitenkaan toimineet ainoastaan Liechtenauerin glossaattoreina. Andreas Liegnitzerin opit käsittelevät haarniskamiekkailua, painia, tikaria sekä miekkaa ja kupurakilpeä, ja Martin Hundsfeldin säilyneiden tekstien aiheet ovat ratsumiekkailu, tikari ja haarniskamiekkailu aina maassa painimiseen asti. Poikkeuksena asetaidoista Juutalais-Ott on jättänyt jälkeensä aseetonta painia käsittelevän itsenäisen tekstin.
Juutalais-Ott on kiinnostava tapaus myös siksi, että Martti Lutherin ensimmäisen Mooseksen kirjan selityksistä löytyy viittaus häneen. Selittäessään, miten Jaakobin kanssa paininut mies nyrjäytti tämän lonkan (tetigit volam femoris eius, 1. Moos. 32:25), Luther nimittäin kertoo tarinan ilmeisesti turkkilaisesta jättiläisestä, joka oli taittanut keisari Fredrik III:n hovissa olleen kuuluisan juutalaispainijan niskan.
Liechtenauerin perintöön liittyi myös pappi Hans Lecküchner (k. 1482). Hänen palatsikreivi Filipille omistamansa massiivinen teos on säilynyt sekä kuvittamattomana (Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430) että kuvitettuna laitoksena (München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm. 582). Teos käsittelee pitkää veistä eli yksiteräistä yhden käden miekkaa, jonka kahva on tyypillisesti tehty kuten veitsessä. Lecküchner esittää oppinsa kommentaarina runosäkeisiin, jotka selvästi perustuvat Liechtenauerin vastaaviin, vaikka Lecküchner onkin huomattavasti laajentanut niiden sisältöä. Tekniseltä sisällöltään Lecküchnerin teos vaikuttaa syntyneen kokoomateoksena, joka kattaa miekkailun, haarniskamiekkailun, huomattavan määrän painia ja jopa sovellettua tikaritekniikkaa. Kuvittamattomassa versiossa hän viittaa erään tempun kohdalla ”mestari Andreakseen”.
Kuva 4. …Impret spilen Essen vnd Trincken. München, Bayerische Staatsbibliothek, cgm 582, f. 91v. Lähde: Bayerische Staatsbibliothek. CC BY-NC-SA 4.0.
Lecküchner ei mainitse Liechtenaueria nimeltä, mutta asemoi itsensä muilla tavoin erityisasemaan. Muutamassa kohdassa hän viittaa ”vapaamiekkailijohin”, jotka eivät noudata oikeaa oppia. ”Vapaa” lienee tässä ymmärrettävä siis pejoratiivisessa merkityksessä. Huumoria unohtamatta Lecküchner neuvoo myös heittämään epäpätevän vastustajan säkkiin tai kaatamaan hänet käsilukkoon, jolloin voi rauhassa syödä, juoda tai pelata lautapelejä (kuva 4).
Loppukaneettina mainittakoon, että hieman Lecküchnerin jälkeen, 10.8.1487, keisari Fredrik III myönsi Frankfurtissa toimineelle Neitsyt Marian ja Pyhän Markuksen veljeskunnalle etuoikeuden käyttää ja myöntää miekkailumestarin (Meyster deß Schwerts) arvonimiä ja opettaa miekkailua maksua vastaan. Tätä keskiajan lopulla annettua keisarillista privilegiota pidetään saksalaisen ammattimiekkailun alkuna.
Paris, Bibliothèque nationale de France, Ms. Smith-Lesouëf 13.
Editioita ja käännöksiä
Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Art of Swordsmanship by Hans Lecküchner. Boydell Press 2015.
Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
Hagedorn, Dierk. (toim. & käänt.). Talhoffers Fechtbuch aus dem Jahre 1467: Gerichtliche und andere Zweikämpfe darstellend. 6. uudistettu painos. VS-Books 2016.
Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice 1902.
Reeve, M. D. (toim.). Vegetius. Epitoma rei militaris. Scriptorum Classicorum Bibliotheca Oxoniensis. Oxford 2004.
Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.
***
FT AnttiIjäs väitteli elokuussa 2022 latinan kielen oppiaineesta. Ijäksen väitöskirja Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33on luettavissa Heldasta:http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-8440-5.
Glossan syksyn ensimmäisessä esitelmäillassa 15.9. kuultiin professori Samu Niskasen (Helsingin yliopisto) kahdesta keskiajan julkaisutoimintaa tutkivasta projektista, ERC-rahoitteisesta Medieval publishing from c.1000-1500 ja sen Suomen Akatemian rahoittamasta sisarprojektista Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c.400-1000). Projekteissa kysytään, millä tavoin keskiaikaiset kirjoittajat toivat teoksiaan julkaisuun, miten heitä ympäröivät piirit osallistuivat tähän julkaisuprosessiin, mitä julkaisu ylipäätään tarkoitti keskiajan käsikirjoituskulttuurissa ja mikä merkitys sillä oli esimerkiksi teoksen leviämisen ja kirjoittajan identiteetin kannalta. Esitelmässään Niskanen avasi projektien tutkimustyötä konkreettisten esimerkkien avulla.
Julkaiseminen ennen painettua kirjaa
Esitelmässä otettiin lähtökohdaksi se, että julkaisua käsitteenä voidaan käyttää myös kirjapainotaitoa edeltävässä kontekstissa. Tästä kaikki tutkijat eivät ole olleet samaa mieltä, ja nykypäivän arkikielessä julkaisemiseen liittyykin paljon oletuksia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet vasta painotaidon myötä. Se on heijastunut myös muuhun kielenkäyttöön. Esimerkkinä Niskanen kiinnitti huomiota siihen, kuinka ”käsikirjoitus” voi nykyään tarkoittaa myös koneella kirjoitettua tekstiä, jota ei ole vielä julkaistu – niin ristiriitainen kuin ”koneella kirjoitettu käsikirjoitus” sanavalinnoiltaan onkin.
Niskanen painotti, että keskiajan käsikirjoitusten yhteydessä voidaan perustellusti käyttää julkaisun käsitettä. Keskiaikaiset kirjoittajat nimittäin mielsivät tekstin tuomisen julkisuuteen merkittäväksi ja nimettävissä olevaksi tapahtumaksi. Esimerkiksi Bernard Clunylainen (k. n. 1140) viittasi teoksensa De contemptu mundi omistuskirjeessä julkaisemiseen kirjoittaessaan apotti Petrukselle, että hän oli kirjoittanut ja jakanut kirjan kappaleisiin, mutta ei ollut vielä julkaissut sitä. Bernard käytti tässä tapauksessa latinan sanaa edidi (päästää ilmoille) viitatessaan julkaisuun 1100-luvulla. Sana on romaanisissa kielissä edelleen käytössä julkaisumerkityksessä. Keskiajalla julkaisemiseen ei ollut vielä vakiintunut yhtä termiä, joten siihen viitattiin eri sanoilla tekstistä ja kirjoittajasta riippuen.
Varhainen esimerkki kirjan julkaisemisesta ja suojelijan merkityksestä
Teosta edeltävällä omistuskirjeellä on pitkä historia, johon liittyi jo keskiajalla vakiintuneita käytänteitä ja retorisia keinoja. Pyyntö korjata omistettu teos sisältyi usein omistuskirjeeseen – ei ole aina helppo arvioida, esitettiinkö tämä pyyntö tosissaan, mutta ainakin joskus kirjoittaja saattoi todella saada vastauksen ja palautetta teoksestaan (eikä aina mieluista sellaista). Silloinkin kun pyyntö oli enempi retorinen eikä vastausta odotettu, kertovat omistuskirjeet jotain kirjoittajan ja omistuksen kohteen välisestä yhteydestä, kuten myös komeat lahjoituskäsikirjoitukset, joita kirjoittajat saattoivat heille antaa. Teosten omistuskirjoitukset ja esipuheet saattoivat toimia myös viestinä aikalaislukijoille kirjoittajan ja tämän korkea-arvoisen suojelijan suhteesta. Varhainen esimerkki tästä löytyy 400-luvulta, Hieronymuksen raamatunkäännöksestä.
Hieronymus Jacques Blanchardin kuvaamana (1632). Lähde: Wikipedia Commons.
Hieronymus on tunnetuimpia myöhäiskeskiajan oppineita ja niittänyt mainetta erityisesti kääntäjänä, mutta omana aikanaan Hieronymuksen ajatukset Raamatun kääntämisestä olivat kiisteltyjä. Raamatusta kiersi monenlaisia, tasoltaan vaihtelevia latinankielisiä käännöksiä, mutta monet eivät nähneet tätä ongelmana; se, että Raamattua levitettiin tällä tavalla laajasti, nähtiin päin vastoin osoituksena sen korkeasta laadusta. Hieronymuksen oma näkemys oli kuitenkin, että oli tärkeää palata Raamatun alkulähteille ja laatia käännös, joka olisi niille uskollinen.
Hieronymus painotti käännöksensä esipuheessa, että oli tehnyt työn paavi Damasuksen pyynnöstä. Paavi Damasuksen omiin projekteihin kuului liturgian uudistaminen ja siihen oli hyvä saada uusi, luotettava raamatunkäännös. Hieronymus myös julkaisi paavin ja itsensä välistä kirjeenvaihtoa, jossa hän vetosi alkukieliseen Raamattuun ja painotti alkulähteille paluun merkitystä. Tyylillinen analyysi viittaa kuitenkin siihen, että Hieronymus – joka toimi tänä aikana paavin sihteerinä ja vastasi tämän kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten julkaisemisesta – laati itse kaikki kirjeet, myös paavin nimissä olevat. Tällä tavoin Hieronymus sai luotua kuvaa, että paavi oli paljon lähemmin mukana tukemassa hänen työskentelyään kuin miten tämä todellisuudessa oli. Hieronymuksen ja paavin välistä yhteistyötä romantisoitiin keskiajalla myöhemmin suuresti ja Hieronymus on jopa esitetty ikään kuin varhaisena kardinaalina. Ajan myötä Hieronymuksen raamatunkäännös sai läntisessä kristikunnassa vallitsevan aseman, vaikka tähän menikin joitain vuosisatoja ja Hieronymus sai vielä omana aikanaan tiukkaa kritiikkiä.
Menestyksekäs julkaisu 1000-luvulla
Hieronymuksen yhteys paaviin oli merkittävä tekijä hänen teoksensa julkaisemisessa. Tämä antoi Niskaselle tulkinnallisen avaimen lähestyä muita keskiaikaisia julkaisutapahtumia uudesta näkökulmasta. Esitelmän loppuosassa tutustuttiin Anselm Canterburylaisen (k. 1109) julkaisustrategioihin.
Anselm on tunnettu tiukan rationaalisen päättelyn tuomisesta teologiseen keskusteluun tavalla, joka salli ohittaa Raamattuun vetoamisen kokonaan. Esimerkiksi tunnettu Jumalan olemassaoloa puoltava ontologinen argumentti on peräisin Anselmilta. Tämä lähestymistapa teologiaan oli radikaali ja herätti vihaakin: kerrotaan, että Anselmin sihteerilleen sanelemat, vahataululle kirjatut tekstit löytyivät seuraavana päivänä rikottuina lattialta, ja seuraavalla kerralla ne varastettiin. Tämä tapahtui Anselmin johtamassa luostarissa – kyseessä oli vakava rikos luostarin johtajaa kohtaan ja kertoo tilanteen tulehtuneisuudesta. Anselm päätyikin julkaisemaan teoksensa ensin anonyyminä.
Anselm Canteburylainen ja kuningatar Matilda. Lähde: Wikipedia Commons.
Vuonna 1098 Anselm sai kuitenkin Leonin arkkipiispan suojelijakseen ja tämän rohkaisemana julkaisi teokset ensi kertaa omissa nimissään. Anselm uskalsi tällöin myös painottaa teoksen rationalistista luonnetta uusissa esi- ja jälkipuheissa. Myöhemmin Anselm itse nousi arkkipiispaksi ja saattoi julkaista teoksia varsin huoletta.
Anselmin arkkipiispa-aikaisiin teoksiin lukeutuu De incarnatione verbi, jonka hän sai valmiiksi 1095. Muutama vuosi myöhemmin, tavatessaan paavin, Anselm laati tähän teokseen uuden esipuheen, jossa hän perusteli rationalistista teologiaansa ja antoi käsikirjoituksen paaville. Tällä Anselm haki paavin hyväksyntää teokselle. Yritys onnistui. Paavi kutsui Anselmin pitämään puheen kirkolliselle konsiilille ja ennen Anselmin puhetta paavi lainasi omassa puheessaan Anselmin kirjoituksia auktoriteetteina. Elävän kirjoittajan nostaminen auktoriteettiasemaan oli paavien puheissa erittäin harvinaista. Anselmin oma puhe oli tämän jälkeen suuri menestys.
Anselmin ura ja teokset olivat Niskaselle entuudestaan tuttuja, mutta vasta Hieronymuksen esimerkki innoitti tarkastelemaan uudestaan suojelijoiden ja erityisesti paavin merkitystä Anselmin teosten julkaisuhistoriassa. Kun tarkastellaan Anselmin teosten käsikirjoitusten leviämistä Euroopassa, paljastuu että vasta paavin ja Anselmin oman konsiilissa pidetyn puheen jälkeen Anselmista tuli todella kansainvälinen kirjoittaja, jonka teoksia kopioitiin ja luettiin laajalti latinalaisessa kristikunnassa. Paavin tuella ja konsiilin kansainvälisellä yleisöllä oli keskeinen vaikutus Anselmin myöhempään tunnettavuuteen.
Niskasen projektien rinnalla on hiljalleen koottu Medieval Publishing -tietokanta, joka ollaan aivan pian julkaisemassa verkkoon yleiseen käyttöön. Tietokannassa on kartoitettu Englantiin ja Pohjoismaihin liittyvien keskiaikaisten kirjoittajien tuotantoa ja mm. teosten julkaisussa mukana olleita suojelijoita, korjaajia ja muita toimijoita. Tietokannan kokoamisesta tarkemmin Glossan blogissa täällä.
* * *
FM Anita Geritz-Zhuang on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (2022, Gaudeamus) on Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen uutuusteos, joka pohjautuu kirjoittajien löytämiin kummastuttaviin ihmeisiin, joita he löysivät tutkiessaan keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja. Kirjoittajat esittelivät kirjaansa myöskin Glossan kevään esitelmäillassa, joka tapahtui Zoomin välityksellä 12.4.2022. Esitelmässään he avasivat eletyn uskon käsitettä ja tutkimuksensa metodologiaa, mutta myös sitä, miksi he kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa keskiaikaisista ihmeistä ja kanonisaatioprosessista. Yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamisen taustalla on heidän mukaansa se, että tällaiselle tutkimukselle on selvästi tarvetta suomalaisella keskiajan tutkimuksessa. Esimerkiksi kanonisaatioprosessia ei ole käsitelty kirjoittajien mukaan riittävästi suomeksi.
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä rakentuu johdannosta, kolmen pääluvusta ja epilogista. Johdannossa luodaan pohja tutkimukselle ja määritellään keskeistä terminologiaa, kuten elävä usko. Teoksen lähdemateriaali sijoittuu myöhäiskeskiaikaan, aikakehyksenä 1200-1400-luvut. Maantieteellisenä fokuksena on pääasiallisesti Länsi-Eurooppa lähteiden saatavuuden vuoksi. Epilogi pyrkii yhdistämään kolmen pääluvun sisällön ja kuvaamaan kanonisaatioprosessia kokonaisuudessaan. Epilogin ansioita on ehdottomasti keskiaikaisen pyhimyskultin vaikutusten pohtiminen aina nykyaikaan saakka. Kolme päälukuun on sisällytetty tutkijoita kummastuttavia ihmeitä, jotka esitellään monesti tiettyjen pyhimysten kautta, mutta ne yhdistetään myös ajalliseen kontekstiin. Näin kummastuttavat, groteskit ja oudot ihmeet saavat kehyksen, joka selittää ihmeet kontekstissaan ymmärrettäväksi. On mädäntynyttä aasia, joka herää kuolleista ja kanankokoista kivestä… Nykynäkökulmasta jopa ratkiriemukkaat ihmeet tekevät teoksen lukemisesta hauskan kokemuksen, mutta kontekstiin liittäminen myös selventää sitä, miksi tällaisia ihmeitä on löydettävissä keskiaikaisista kanonisaatioasiakirjoista ja miksi ne ovat olleet niin erityisiä keskiaikaiselle väestölle. Koko teoksen läpileikkaavia teemoja ovat esimerkiksi sukupuoli ja terveys, joita erilaiset ihmeet ja niiden ajallinen konteksti selventävät.
Keskiaika on pitkään nähty erityisesti populaarikulttuurissa pimeänä ja outona aikana, jonka väkivaltaisuutta ja ihmeellisyyksiä ei ole osattu selittää. Keskiaikainen outous saattaa kummastuttaa ja jopa kammottaa, jos sen taustoja ei ymmärrä. Sen takia teos on kirjoitettukin keskiajantutkimusta popularisoivaan tyyliin, jotta väärinkäsityksiä pystyttäisiin oikaisemaan. Teos on helppolukuinen, mukaansatempaava ja helposti lähestyttävä myös lukijoille, jotka eivät ole keskiaikaisen historian taitajia. Vaikka teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja monesti myös groteskeja ihmeitä, on kirjoittajien ansiona ehdottomasti keskiaikaisen kontekstin taustoittaminen ja selittäminen. Kaikki ihmeet yhdistetään niiden ajalliseen kehykseen, joka auttaa ymmärtämään niitä osana laajempaa kulttuuria, elettyä uskoa. Kuten kirjoittajat mainitsivatkin esitelmässään, näin vältytään väärinkäsityksiltä, jotka värittävät tavallisen tallaajan kuvaa keskiajasta.
Mitä eletty usko sitten oli?
Keskeiseksi termiksi teoksessa nousee eletty usko, joka löytyy myös sen alaotsikosta. Sekä esitelmässä että teoksen johdannossa kirjoittajat pyrkivät määrittelemään sen, mitä eletty usko tarkoittaa ja miten se ilmenee keskiaikaisissa lähteissä. Se on ”uskon elämistä ja kokemista”. Keskiaikainen usko oli hyvin interaktiivista ja sosiaalista relikkeineen ja pyhimyksineen. Johdannossa mainitaankin tärkeä seikka: ihmeitä kokeneet ja niistä haastatellut ihmiset olivat aktiivisesti mukana uskonsa toteuttamisessa, eikä uskonto keskiajalla missään nimessä ollut passiivista tai hiljaista. Eletyn uskon käsite tuo esille myös uskonnon moninaisuuden ja yhteisöllisyyden. Keskiaikainen usko ei ollutkaan homogeeninen kokonaisuus, johon kaikki uskoivat samalla tavalla, vaan uskominen oli aktiivisesti muokkautuvaa ja mukautuvaa. Eletyssä uskossa onkin keskeistä juuri sen muuttuvuus eikä elettyä uskoa voi määritellä pysyvänä tai yksiselitteisenä käsitteenä.
Keskiaikainen uskonto on nähty pitkään kaksijakoisena. Kirjoittavat mainitsevatkin esitelmässään, että teoksen tarkoituksena on kritisoida tätä kaksijakoisuutta, joka on muodostunut erityisesti uskonnossa oppineiden ja maallikoiden välillä. Uskoa elivät ja toteuttivat sekä eliitti että maallikot, eikä uskon harjoittaminen keskittynyt pelkästään luostareihin ja katedraaleihin, vaan se oli aktiivista myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet ihmeistä haastatellut olivat tavallisia ihmisiä ja kanonisaatioaineistot tarjoavatkin erinomaisen sukelluksen myös maallikon elämään siinä missä lähteitä esimerkiksi teologiasta tuottivat pääasiallisesti oppinut eliitti. Haastattelut ovat ennen kaikkea erinomaista kuvausta elävästä uskosta, joka toimii hyvänä kontrastina yleiskuvaan kirkon teologiseen ”jäykkyyteen”. Ihmisten kategorisoiminen ”oppineisiin” ja ”oppimattomiin” eletyn uskon tutkimuksessa on harhaanjohtavaa ja siksi teoksessa on haluttu korostaa vuorovaikutusta kategorioiden välillä eikä kuilua, joka piirtyy heidän välilleen.
Mikä nyt sitten oli totta?
Nykyaikaiseen silmään monet keskiaikaiset ihmeet saattavat vaikuttaa kummastuttavilta ja miltei epäuskottavilta. Ei ole kuitenkaan meidän tehtävä päätellä mitä todella tapahtui, vaan on mentävä lähde edellä ja suhtauduttava lähdeaineistoon ilman nykyajan tuomia ajattelukehyksiä. Keskiaikaisesta näkökulmasta kanonisaatioprosessin haastattelut antoivat todistuksen siitä, että ihme oli todella tapahtunut. Haastatteluista muodostuneet asiakirjat eivät välttämättä kerro sitä, mitä todella tapahtui. Haastattelutilanteet ovat vuorovaikutustilanteita, joissa aikaa tapahtumasta oli saattanut kulua pitkään. Tällöin ihmisen muisto tapahtumasta oli muokkautunut niin, ettei nykyaikaisesta näkökulmasta enää pystytty tietämään mikä todella oli totta. Monesti muisto muokkaantui haastattelutilanteessa sopivammaksi ihmekertomuksen malliin.
Kaiken kaikkiaan Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä onnistuu siinä, mihin sillä oli pyrkimyksensä: kuvaamaan keskiaikaisen eletyn uskon groteskiutta ja outoutta tavalla, joka tekee siitä ymmärrettävän ja helpommin selitettävämmän. Katajala-Peltomaa, Kuuliala ja Räsänen ovat kirjoittaneet teoksen, joka popularisoi keskiajantutkimusta tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän jokaiselle, mutta tekee teoksesta nautittavan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden myös keskiajantutkijalle.
Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.
Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?
Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.
Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.
Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.
Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.
Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.
Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena
Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.
Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.
Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.
Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset
Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.
Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.
Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.
1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.
Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva
Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.
Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.
Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.
Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.
Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.
Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.
Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.
Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.
Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.
Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.
The Mirror of Alchemy
The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.
Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.
Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.
MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.
Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.
Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.
Keskeiset löydökset
Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.
* * *
FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.
Glossan syksyn 2021 ensimmäinen esitelmäilta pidettiin tiistaina 28.9. klo 17 alkaen. Keväältä tuttuun tapaan tilaisuus järjestettiin verkossa Zoomin välityksellä. Englanninkielisen illan aiheena oli Bernard Clairvauxlainen, josta kertoi kaksi puhujaa: Professori Brian Patrick McGuire puhui kirjastaan Bernard of Clairvaux. An Inner Life ja TT Anna-Riina Hakala puhui väitöskirjansa pohjalta otsikolla “Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity”.
Kuka Bernard?
Molempien puhujien esityksistä ja kommenteista välittyi, että 1100-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut sisterssiläisapotti Bernard Clairvauxlainen oli sekä aikanaan että nykytutkijoiden silmissä haastava, polarisoivakin hahmo. Varakkaan aatelisperheen vesa päätyi jo kaksikymppisenä johtamaan omaa luostariaan – apottina Bernardista tuli vasta perustetun sisterssiläisliikkeen johtavia hahmoja, suuria väkijoukkoja kerännyt ristiretkisaarnaaja sekä hengellinen vaikuttaja, jolta meille on säilynyt suuri määrä tekstejä, kuten kirjeitä ja saarnoja. Bernard oli lopulta niin vaikutusvaltainen henkilö Euroopan oppineiden keskuudessa ja ylimystöpiireissä, että McGuiren mukaan voidaan puhua ”Pyhän Bernardin aikakaudesta”. Joissain aikalaisissaan Bernardin menestys herätti närää, minkä vuoksi hänen pyhimykseksi julistamisensa viivästyi, mutta Bernard jäi kuitenkin lopulta keskiajan läntisen kristikunnan kaanoniin juhlittuna pyhimyksenä ja opettajana.
Bernardin sisäisen elämän jäljillä: kolme elämäkertaa
Francisco Ribaltan maalaus ”Bernard syleilee Kristusta” (n. 1625-1627). (Kuva)
Kun Brian Patrick McGuirelle ensimmäisen kerran ehdotettiin, että hän kirjoittaisi Bernard Clairvauxlaisesta elämäkerran, suhtautui hän ajatukseen torjuvasti. Bernard näyttäytyi McGuirelle epämiellyttävänä hahmona, jota leimasivat jyrkkyys, kampanjointi verisen ristiretken puolesta ja naisvihamielisyys (tai vähintään naisista vieraantuneisuus). Kohtaamiset nykypäivän sisterssiläisveljien ja -sisarten kanssa osoittivat, ettei McGuire ollut tuntemuksissaan yksin, vaan Bernard on monille nykyihmisille ja jopa nykysisterssiläisille vaikeasti lähestyttävä hahmo. Tutkiessaan keskiaikaisten sisterssiläisten historiaa Bernardin kuoleman jälkeen McGuire kuitenkin kohtasi toisenlaisen kuvan Bernardista, joka levisi käsi kädessä varhaisen sisterssiläisliikkeen arvojen kanssa. Siinä olivatkin keskiössä inhimillinen heikkous, humaanius ja kaipuu Kristuksen läheisyyteen. Kun Bernardia lähestyi sen kautta, mitä hän merkitsi aikansa ihmisille, avautui hänen tarinansa uudella tavalla. Tästä uudesta ymmärryksestä syntyi ensimmäinen McGuiren kirjoittama Bernardin elämäkerta, The Difficult Saint: Bernard of Clairvaux and His Tradition (1991).
Vanhempia Bernard Clairvauxlaisen elämäkertoja leimaavat McGuiren mukaan usein vaikealukuisuus ja raskaus. Ne myös heijastavat tutkijoiden erilaisia tapoja tulkita Bernardin ajattelua. Monesti McGuire koki, että elämäkerrat sivuuttivat tai yksinkertaistivat Bernardin sisäistä elämää ja henkilökohtaista uskoa, tulkiten esimerkiksi tämän hengelliset kirjeet ainoastaan erilaisten maallisten etujen tavoitteluksi tai kliseiden ja vakiintuneiden fraasien muodossa käydyksi valtakamppailuksi. Toisissa elämäkerroissa Bernardia toisaalta idealisoitiin kuvaamalla hänet täydellisenä pyhimyksenä eikä rajallisena, virheitäkin tekevänä ihmisenä. McGuire halusi elämäkerroissaan välttää sekä Bernardin ”valkopesua” että tämän mustanmaalausta.
McGuirelle oli tärkeää, että Bernardista olisi saatavilla helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Seuraava, tanskaksi julkaistu elämäkerta, jossa McGuire kuvasi Bernardia ”ensimmäisenä eurooppalaisena”, oli McGuiren yritys tehdä Bernardia ymmärrettäväksi nimenomaan tanskalaiselle yleisölle, mutta toimi samalla yleistajuisen Bernardin elämäkerran prototyyppinä. Kun sitten Cornellin yliopistokustantamo lähestyi McGuirea ja pyysi tältä uutta englanninkielistä Bernard-elämäkertaa, tarttui McGuire työhön mielellään.
Bernard of Clairvaux: An Inner Life (Cornell University Press, 2020) oli McGuiren sanojen mukaan hänen yrityksensä ymmärtää Bernardin sisäistä, henkilökohtaista elämää – alun perin ”An Intimate Biography” -nimellä kulkeneen kirjoitusprojektin tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Bernardin omaa uskoa ja ajattelua ja päästä siten yksityiskohtaista tapahtumahistoriaa syvemmälle Bernardin elämän ymmärtämisessä. Kuinka miehestä, joka nuoruudessaan tavoitteli askeettista erämaaelämää, muovautui kokonaisen aikakauden keskushahmo? Tarina ei ollut helppo kerrottava, mutta McGuire on tulokseen tyytyväinen.
Bernard ja naiseus: vastakkainasettelusta komplementaarisuuteen
Bernard eli miehisessä maailmassa, munkkiyhteisössä, jossa kontaktit naisiin rajoittuivat aatelishyväntekijöiden kanssa kirjelmöintiin. Miten Bernard näki naiset ja ymmärsi naiseuden? Hän kirjoitti rakkaudella omasta äidistään, minkä lisäksi Neitsyt Maria oli Bernardin hartauselämän keskeinen hahmo, mutta muilta osin Bernard on usein kuvattu naisvihamielisenä. Aiempi tutkimus on tulkinnut Bernardin ajattelun sukupuolista hierarkkiseksi. Erityisesti Aristoteleen ajattelusta polveutuvassa hierarkkisessa sukupuolikäsityksessä naiseus nähtiin sekä fyysisesti että henkisesti maskuliinisuutta huonompana. Bernardin saarnojen pohjalta on katsottu, että Bernard mielsi naiseuden vajavaisuutena, josta ihmisen piti sen hengellisten merkitysten tasolla puhdistautua pelastuakseen. Anna-Riina Hakalan analysoimista Bernardin kirjeistä erottuu kuitenkin toisenlainen, positiivisempi kuva sukupuolten suhteesta toisiinsa.
Bernardin näky Neitsyt Mariasta. BAV, MS Urb.lat. 93, f. 7v (detalji; 1400-l). (Kuva)
Anna-Riina Hakalan esitelmä ”Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity” perustui Hakalan väitöskirjan keskeisiin löytöihin sukupuolittuneesta kuvastosta Bernard Clairvauxlaisen munkeille osoitetuissa kirjeissä. Kuvatessaan luostarielämän ihanteita kirjeissään Bernard hyödynsi monenlaisia, nykylukijan silmissä yllättäviäkin sukupuolirajoja ylittäviä mielikuvia. Bernard kuvasi esimerkiksi itseään luostarin apottina munkkeja kohdussaan kantavana ja rinnallaan imettävänä äitinä. Samalla Bernard liitti munkkiuteen paljon sotilaallista kuvastoa: ihanteellinen munkki oli kuin urheasti taisteleva sotilas. Vahvan sotilaan vastakohdaksi Bernard ei kuitenkaan asettanut naista, vaan lihassaan heikon, lankeavan miehen. Sotilaallisuus ja naiseus sen sijaan yhdistyivät Bernardin käyttämässä rikkaassa raamatullisessa kuvastossa: munkeille esikuvana toimivan Kristuksen morsiamen mystinen hahmo oli yhtä aikaa militaristinen ja feminiini, ja tätä edustivat Raamatussa mm. Jerusalem sekä Neitsyt Maria. Vaikka munkin tuli tavoitella ulkoisesti sotilaan ominaisuuksia, ihanteellisen munkin tuli samalla olla sisäisesti morsian, omaksuen naisellisen roolin.
Osa Bernardin feminiinisestä kuvastosta, kuten munkkeja imettävä apotti, ovat huomattavan konkreettisia ja kehollisia. Kehollisuus ja lihallisuus olivat tärkeitä käsitteitä 1100-luvun hengellisyydessä, jossa korostettiin Kristuksen ihmisyyttä. Tämä korotti naiseuden arvoa: inhimillisen Kristuksen keho nimittäin syntyi ainoastaan naisesta, neitseenä synnyttäneestä Mariasta. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema ja ylösnousemus pyhittivät nimenomaan naisellisen lihan, josta oli tullut ihmiskunnan pelastuksen väline. Miehisellä lihalla ei ollut tällaista hermeneuttista roolia pelastuksessa.
Hakala vertasi esitelmässään Bernardin ajattelua tämän aikalaiseen, abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläiseen. Tutkija Prudence Allen on tutkimuksissaan osoittanut, että Aristoteleen hierarkkisesta sukupuoliajattelusta poiketen Hildegardin käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä olivat toisiaan täydentäviä ja yhtä arvokkaita. Hildegardin näkemyksessä ihanteellisessa ihmisessä oli sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Saavuttaakseen näiden välillä tasapainon miehen tuli kehittää naisellisia piirteitään, naisen miehisiä piirteitään.
Bernard ja Hildegard kirjoittivat molemmat luostariyhteisöistä käsin ja ammensivat samasta hengellisestä perinnöstä samoihin aikoihin. Molemmat toimivat 1100-luvulla ennen varsinaista ”aristoteliaanista vallankumousta”, joka toisi Aristoteleen kirjoitukset laajemmin saataville läntisessä kristikunnassa. Vaikka Aristoteleen kirjoituksille pohjautuva sukupuoliajattelu oli silti tänä aikana laajalle levinnyttä muun muassa lääketieteellisten tekstien välityksellä, oli siitä vielä tänä aikana helpompi poiketa. On siis mahdollista, että Hildegardin tavoin Bernard kehitti komplementaarisen käsityksen sukupuolista, joka välittyy hänen kirjeissään.
Anna-Riina Hakalan väitöskirja Bernard of Clairvaux’s Letters and the Anatomy of a Cloistered Man: Gendered Imagery in Letters from the First Decade as an Abbot on luettavissa Heldassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/328691.
Glossan kevään kolmas esitelmätilaisuus pidettiin 27.4. klo 17 alkaen Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli Professori Anders Winroth Oslon yliopistosta. Englanninkielisen esitelmän otsikko oli “The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires”.
Esitelmä käsitteli Linköpingin keskiaikaisen piispan Gotskalk Falkdalin murhaa ja sen seurauksia murhaajalle eli maallikko Mats Gustavssonille. Itse tapahtumien esittelyn lisäksi esitelmässä pureuduttiin tärkeisiin keskiajantutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin, kuten millaisia lähteitä keskiaikaisesta kirkollisesta oikeudenhoidosta on jäljellä ja miten hyvin Ruotsin valtakunnassa tunnettiin ja noudatettiin kanonisen oikeuden määräyksiä.
Piispa Gotskalkin murha ja sen seuraukset
Esitelmä alkoi piispa Gotskalkin murhan kuvailulla. Linköpingin piispana toiminut dominikaaniveli ja Ruotsin entisen kuninkaan Maunu Eerikinpojan rippi-isä Gotskalk Falkdal oli vuoden 1374 alussa vierailulla hiippakunnassaan. Helmikuun 3. päivänä, jolloin piispa oli saapunut seurueensa kanssa Linderåsin seurakunnan alueelle Smålandissa, hänen tielleen osui nuori rälssimies Mats Gustavsson seurueineen. Tapahtumasta kertovan asiakirjan mukaan piispa veti miekkansa esiin heti Matsin seurueen nähtyään, mutta ei onnistunut puolustamaan henkeään, vaan Mats surmasi hänet. (Kuva 1)
Seuraavaksi esitelmässä käsiteltiin sitä, miten piispan surma laittoi saman tien kirkollisen oikeuskoneiston liikkeelle. Piispallinen tuomiovalta siirtyi Gotskalkin kuoltua Linköpingin tuomiokapitulille, jota johtanut arkkiteini (ja Gotskalkin seuraaja piispanistuimella) Nils Hermannson tarttui heti toimeen julistaakseen murhaajan kirkonkiroukseen. Niinkin nopeasti kuin neljä päivää murhan jälkeen Nils Hermansson oli jo laatinut kirjeen, joka lähetettiin saman sisältöisenä kaikkiin Linköpingin hiippakunnan seurakuntiin.
Arkkiteini Nilsin kirje on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia siitä, miten kirkko suhtautui henkilöön, joka julistettiin kirkonkiroukseen, ja miten julistaminen konkreettisesti tapahtui. Linköpingin hiippakunnan kaikille kirkkoherroille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin Matsin surmanneen piispa Gotskalkin ja todettiin, että Mats oli näin tehtyään syyllistynyt kauheaan ja inhottavaan (horrenda et detestabile), Jumalaa ja pyhää istuinta loukanneeseen rikokseen, josta rangaistuksena oli kirkonkiroukseen julistaminen. Kirjeessä pyydettiin viran menetyksen uhalla kaikkia kirkkoherroja julistamaan Mats ja kaikki hänen rikostoverinsa ja apurinsa kirkonkiroukseen. Julistus oli määrä lukea ääneen kirkonkellojen soidessa ja kynttilöiden palaessa kaikkina sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Arkkiteinin lähettämässä latinankielisessä kirjeessä annetaan myös valmiina ruotsin kielellä ne sanat, jotka kirkkoherrojen tuli tilanteessa toistaa. Kirjeessä kerrottiin myös siitä, että julistuksen yhteydessä kynttilät tuli paiskata maahan ja rikkoa, niin että liekki sammuisi. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, miten kirkko halusi suhtautua kirkonkirouksen alaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei kenenkään ollut määrä olla tekemisissä. Nils Hermanssonin kirjeessä todetaan vielä, että kielto olla tekemisissä surmaajan kanssa olisi voimassa niin kauan, kunnes Mats olisi sovittanut rikoksensa ja matkustanut paavin luo (til paffuens fara) tunnustamaan syntinsä.
Murhaajan kohtalo
Kuva 2. Sparre av Toftan aatelisvaakuna. Mats on oletettavasti käyttänyt samantapaista vaakunaa, vaikka hän ei tähän sukuhaaraan kuulunutkaan. Matsin vaakunan väreistä meillä ei ole tietoa. Kuva: Adelsvapen-Wiki.
Esitelmässä pureuduttiin myös siihen, mitä piispan murhaajalle tapahtui. Mats Gustavsonin kohtalo onkin jännittävä. Voisi olettaa, että näin korkea-arvoisen henkilön surmanneelle miehelle olisi langetettu Ruotsin valtakunnan lain mukainen rangaistus henkirikoksesta eli kuolemantuomio. Sparrejen rälssisuvun yhteen haaraan kuulunutta Matsia ei kuitenkaan viety maallisen oikeuslaitoksen eteen, vaan asia käsiteltiin kirkonmiesten edessä, jolloin kuolemantuomio ei tullut kysymykseen, koska kirkon laki ei tunne kuolemantuomiota. Sen sijaan Linköpingin tuomiokapituli tuomitsi Matsin rahallisiin korvauksiin. Hänen tuli perustaa Linköpingin tuomiokirkkoon prebenda piispan sielulle sekä maksaa 400 Ruotsin markan korvaukset kirkolle. Mats on ilmeisesti myös noudattanut piispan kehotusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle paavin luo anomaan synninpäästöä, sillä hän on lähteiden mukaan pantannut omaisuuttaan, mikä saattaisi viitata pitkän matkan valmisteluihin.
Eräs näkyvä merkki siitä, että Mats Gustavsson on ollut kirkonkirouksen alaisena, on hänen sinettinsä. Sparre-suvun aatelisvaakunassa, jollaista Matskin on käyttänyt, on vaakunakilvellä oleva chevron (Kuva 2). Joulukuun 11. päivänä 1376 päiväämässään panttikirjeessä, jossa hän panttaa Linköpingin tuomiokirkolle useita omistuksessaan olleita tiloja voidakseen korvata kirkolle velkansa piispanmurhan johdosta, esiintyy kuitenkin tavallisen Sparre-suvun sinetin sijaan ylösalaisin kääntynyt vaakuna (Kuva 3). Ruotsalaiset tutkijat ovat tulkinneet, että Mats on joutunut käyttämään katumuksen merkkinä ylösalaisin käännettyä vaakunaa niin kauan, kuin hän on ollut kirkonkirouksen alaisena.
Mats sopi asiansa kirkon kanssa vuonna 1379, jolloin hän on pantannut omaisuuttaan 400 markan edestä, mutta hänen sinettinsä näissä asiakirjoissa ei ole säilynyt. Tiedämme kuitenkin, että vuonna 1419 kuollut Mats Gustavsson on elänyt tämän jälkeen tyypillistä rälssimiehen elämää ja että vuodelta 1398 peräisin säilyneessä kirjeessä oleva Matsin sinettivaakuna on taas oikein päin.
Kanoninen oikeus ja ruotsalaiset asiakirjalähteet
Kuva 3. Mats Gustavssonin panttikirjeen 11.12.1376 sinetti, jossa ylösalaisin kääntynyt vaakuna. Kuva: Riksarkivet.
Ruotsista – samoin kuin muista Pohjoismaista – ei ole jäänyt jäljelle juurikaan keskiaikaisia kirkollisia oikeusasiakirjoja. Tämän vuoksi tietämyksemme kirkollisesta oikeudenhoidosta keskiajalla ovat paljon rajallisemmat kuin esimerkiksi Englannissa, missä oikeuspöytäkirjoja on säilynyt runsaasti. Monissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on kuitenkin säilynyt yksittäisiä tietoja siitä, miten kirkollinen oikeudenhoito oli Ruotsissa järjestetty. Piispa Gotskalkin murhasta alkanut prosessi on yksi näistä.
Säilyneet lähteet todistavat, miten Linköpingin arkkiteini Nils Hermansson oli nopeasti lähtenyt hoitamaan asiaa. Hän oli kutsunut koolle tuomiokapitulin ja laatinut kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin lähetetyn asiakirjan, jolla Mats Gustavsson julistettiin kirkonkiroukseen. Esitelmässä nostettiin esille monta yksityiskohtaa kirjeestä, jotka todistivat siitä, että Nils Hermansson tunsi kanonisen oikeuden määräykset ja tiesi, mitä tällaisessa tapauksessa piti tehdä.
Tärkein tapauksen yhteydessä esiin noussut kanonisen oikeuden määräys on toisen Lateraanikonsiilin päätös numero 15 vuodelta 1139, joka tunnetaan sen ensimmäisten sanojen mukaan myös nimellä Si quis suadente diaboli -määräys. Sen mukaan kaikki ne kristityt, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti kirkonmiehiä vastaan, joutuivat automaattisesti kirkonkirouksen alaisiksi ja vain paavi saattoi heidät tästä vapauttaa. Tätä päätöstä mukaillen arkkiteini Nils Hermansson siis julisti Matsin kirkonkirouksen alaiseksi ja määräsi hänen kääntymään paavin puoleen anteeksiannon saadakseen.
Esitelmässä nousi kuitenkin esille muutamia ongelmallisia seikkoja tässä suhteessa. Kanonisessa oikeudessa määrättiin myös, että mikäli joku oli vahingoittanut kirkonmiestä itsepuolustustarkoituksessa, ei kyseessä ollut Si quis suadente diaboli -määräyksen mukainen rikos. Piispa Gotskalkin murhasta kertovissa asiakirjoissa mainittiinkin piispan vetäneen miekkansa esille heti nähtyään Matsin ja tämän seurueen. Koska kanoninen oikeus myös kielsi kategorisesti kirkonmiehiä kantamasta aseita, piti Nils Hermanssonin perustella hyvin Matsin julistaminen kirkonkiroukseen. Kanonista oikeutta opiskelleen arkkiteinin onnistui kuitenkin löytää tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla piispan voimankäyttö voitiin selittää tarpeelliseksi. Piispa oli matkalla hiippakunnassaan, ja matkustavaisten kirkonmiesten sallittiin kantaa asetta, koska matkoilla saattoi väijyä erilaisia vaaroja. Miekan hallussapito selittyi siis matkustamisella. Kanoninen oikeus salli myös itsepuolustukseksi toimimisen, mihin Mats olisi myös voinut vedota tapauksessaan, koska piispa oli ensimmäinen, joka tarttui aseeseen. Tähän Nils Hermansson on vastannut vetoamalla pykälään, joka kielsi hätävarjelun liioittelun ja jonka mukaan väkivaltaan ei saanut itsepuolustustarkoituksessa vastata vakavammalla teolla kuin mitä itseä vasten oli tehty. Näin se, että Mats oli tappanut piispan, oli hätävarjelun liioittelua eikä sallittua väkivaltaa – ja näillä argumenteilla arkkiteini sai Mats Gustavssonin tuomittua piispan surmasta.
Esitelmässä esiin nousseet yksityiskohdat toivat kiinnostavaa uutta tietoa siitä, miten hyvin kanonisen oikeuden määräyksiä tunnettiin Ruotsissa sekä siitä, miten kirkollisia oikeusasioita maassa hoidettiin. Tiedonmurut osoittavat, että ruotsalaiset olivat erittäin hyvin perillä oikeuden määräyksistä ja osasivat myös hyödyntää niitä tarpeen vaatiessa.
* * *
Kirsi Salonen on yleisen historian professori Turun yliopistossa ja Anders Winroth on keskiajan historian professori Oslon yliopistossa.
Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.
Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.
Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.
Rakenne ja tietosisältö kalentereissa
Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.
Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.
Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.
Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.
Eroavaisuuksia kalentereissa
Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.
Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.
Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.
Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.
Fylomemeettinen tarkastelu
Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.
Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.
Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.
* * *
FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.
