Anita Geritz-Zhuang
Glossan syksyn ensimmäisessä esitelmäillassa 15.9. kuultiin professori Samu Niskasen (Helsingin yliopisto) kahdesta keskiajan julkaisutoimintaa tutkivasta projektista, ERC-rahoitteisesta Medieval publishing from c.1000-1500 ja sen Suomen Akatemian rahoittamasta sisarprojektista Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c.400-1000). Projekteissa kysytään, millä tavoin keskiaikaiset kirjoittajat toivat teoksiaan julkaisuun, miten heitä ympäröivät piirit osallistuivat tähän julkaisuprosessiin, mitä julkaisu ylipäätään tarkoitti keskiajan käsikirjoituskulttuurissa ja mikä merkitys sillä oli esimerkiksi teoksen leviämisen ja kirjoittajan identiteetin kannalta. Esitelmässään Niskanen avasi projektien tutkimustyötä konkreettisten esimerkkien avulla.
Julkaiseminen ennen painettua kirjaa
Esitelmässä otettiin lähtökohdaksi se, että julkaisua käsitteenä voidaan käyttää myös kirjapainotaitoa edeltävässä kontekstissa. Tästä kaikki tutkijat eivät ole olleet samaa mieltä, ja nykypäivän arkikielessä julkaisemiseen liittyykin paljon oletuksia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet vasta painotaidon myötä. Se on heijastunut myös muuhun kielenkäyttöön. Esimerkkinä Niskanen kiinnitti huomiota siihen, kuinka ”käsikirjoitus” voi nykyään tarkoittaa myös koneella kirjoitettua tekstiä, jota ei ole vielä julkaistu – niin ristiriitainen kuin ”koneella kirjoitettu käsikirjoitus” sanavalinnoiltaan onkin.
Niskanen painotti, että keskiajan käsikirjoitusten yhteydessä voidaan perustellusti käyttää julkaisun käsitettä. Keskiaikaiset kirjoittajat nimittäin mielsivät tekstin tuomisen julkisuuteen merkittäväksi ja nimettävissä olevaksi tapahtumaksi. Esimerkiksi Bernard Clunylainen (k. n. 1140) viittasi teoksensa De contemptu mundi omistuskirjeessä julkaisemiseen kirjoittaessaan apotti Petrukselle, että hän oli kirjoittanut ja jakanut kirjan kappaleisiin, mutta ei ollut vielä julkaissut sitä. Bernard käytti tässä tapauksessa latinan sanaa edidi (päästää ilmoille) viitatessaan julkaisuun 1100-luvulla. Sana on romaanisissa kielissä edelleen käytössä julkaisumerkityksessä. Keskiajalla julkaisemiseen ei ollut vielä vakiintunut yhtä termiä, joten siihen viitattiin eri sanoilla tekstistä ja kirjoittajasta riippuen.
Varhainen esimerkki kirjan julkaisemisesta ja suojelijan merkityksestä
Teosta edeltävällä omistuskirjeellä on pitkä historia, johon liittyi jo keskiajalla vakiintuneita käytänteitä ja retorisia keinoja. Pyyntö korjata omistettu teos sisältyi usein omistuskirjeeseen – ei ole aina helppo arvioida, esitettiinkö tämä pyyntö tosissaan, mutta ainakin joskus kirjoittaja saattoi todella saada vastauksen ja palautetta teoksestaan (eikä aina mieluista sellaista). Silloinkin kun pyyntö oli enempi retorinen eikä vastausta odotettu, kertovat omistuskirjeet jotain kirjoittajan ja omistuksen kohteen välisestä yhteydestä, kuten myös komeat lahjoituskäsikirjoitukset, joita kirjoittajat saattoivat heille antaa. Teosten omistuskirjoitukset ja esipuheet saattoivat toimia myös viestinä aikalaislukijoille kirjoittajan ja tämän korkea-arvoisen suojelijan suhteesta. Varhainen esimerkki tästä löytyy 400-luvulta, Hieronymuksen raamatunkäännöksestä.
Hieronymus on tunnetuimpia myöhäiskeskiajan oppineita ja niittänyt mainetta erityisesti kääntäjänä, mutta omana aikanaan Hieronymuksen ajatukset Raamatun kääntämisestä olivat kiisteltyjä. Raamatusta kiersi monenlaisia, tasoltaan vaihtelevia latinankielisiä käännöksiä, mutta monet eivät nähneet tätä ongelmana; se, että Raamattua levitettiin tällä tavalla laajasti, nähtiin päin vastoin osoituksena sen korkeasta laadusta. Hieronymuksen oma näkemys oli kuitenkin, että oli tärkeää palata Raamatun alkulähteille ja laatia käännös, joka olisi niille uskollinen.
Hieronymus painotti käännöksensä esipuheessa, että oli tehnyt työn paavi Damasuksen pyynnöstä. Paavi Damasuksen omiin projekteihin kuului liturgian uudistaminen ja siihen oli hyvä saada uusi, luotettava raamatunkäännös. Hieronymus myös julkaisi paavin ja itsensä välistä kirjeenvaihtoa, jossa hän vetosi alkukieliseen Raamattuun ja painotti alkulähteille paluun merkitystä. Tyylillinen analyysi viittaa kuitenkin siihen, että Hieronymus – joka toimi tänä aikana paavin sihteerinä ja vastasi tämän kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten julkaisemisesta – laati itse kaikki kirjeet, myös paavin nimissä olevat. Tällä tavoin Hieronymus sai luotua kuvaa, että paavi oli paljon lähemmin mukana tukemassa hänen työskentelyään kuin miten tämä todellisuudessa oli. Hieronymuksen ja paavin välistä yhteistyötä romantisoitiin keskiajalla myöhemmin suuresti ja Hieronymus on jopa esitetty ikään kuin varhaisena kardinaalina. Ajan myötä Hieronymuksen raamatunkäännös sai läntisessä kristikunnassa vallitsevan aseman, vaikka tähän menikin joitain vuosisatoja ja Hieronymus sai vielä omana aikanaan tiukkaa kritiikkiä.
Menestyksekäs julkaisu 1000-luvulla
Hieronymuksen yhteys paaviin oli merkittävä tekijä hänen teoksensa julkaisemisessa. Tämä antoi Niskaselle tulkinnallisen avaimen lähestyä muita keskiaikaisia julkaisutapahtumia uudesta näkökulmasta. Esitelmän loppuosassa tutustuttiin Anselm Canterburylaisen (k. 1109) julkaisustrategioihin.
Anselm on tunnettu tiukan rationaalisen päättelyn tuomisesta teologiseen keskusteluun tavalla, joka salli ohittaa Raamattuun vetoamisen kokonaan. Esimerkiksi tunnettu Jumalan olemassaoloa puoltava ontologinen argumentti on peräisin Anselmilta. Tämä lähestymistapa teologiaan oli radikaali ja herätti vihaakin: kerrotaan, että Anselmin sihteerilleen sanelemat, vahataululle kirjatut tekstit löytyivät seuraavana päivänä rikottuina lattialta, ja seuraavalla kerralla ne varastettiin. Tämä tapahtui Anselmin johtamassa luostarissa – kyseessä oli vakava rikos luostarin johtajaa kohtaan ja kertoo tilanteen tulehtuneisuudesta. Anselm päätyikin julkaisemaan teoksensa ensin anonyyminä.
Vuonna 1098 Anselm sai kuitenkin Leonin arkkipiispan suojelijakseen ja tämän rohkaisemana julkaisi teokset ensi kertaa omissa nimissään. Anselm uskalsi tällöin myös painottaa teoksen rationalistista luonnetta uusissa esi- ja jälkipuheissa. Myöhemmin Anselm itse nousi arkkipiispaksi ja saattoi julkaista teoksia varsin huoletta.
Anselmin arkkipiispa-aikaisiin teoksiin lukeutuu De incarnatione verbi, jonka hän sai valmiiksi 1095. Muutama vuosi myöhemmin, tavatessaan paavin, Anselm laati tähän teokseen uuden esipuheen, jossa hän perusteli rationalistista teologiaansa ja antoi käsikirjoituksen paaville. Tällä Anselm haki paavin hyväksyntää teokselle. Yritys onnistui. Paavi kutsui Anselmin pitämään puheen kirkolliselle konsiilille ja ennen Anselmin puhetta paavi lainasi omassa puheessaan Anselmin kirjoituksia auktoriteetteina. Elävän kirjoittajan nostaminen auktoriteettiasemaan oli paavien puheissa erittäin harvinaista. Anselmin oma puhe oli tämän jälkeen suuri menestys.
Anselmin ura ja teokset olivat Niskaselle entuudestaan tuttuja, mutta vasta Hieronymuksen esimerkki innoitti tarkastelemaan uudestaan suojelijoiden ja erityisesti paavin merkitystä Anselmin teosten julkaisuhistoriassa. Kun tarkastellaan Anselmin teosten käsikirjoitusten leviämistä Euroopassa, paljastuu että vasta paavin ja Anselmin oman konsiilissa pidetyn puheen jälkeen Anselmista tuli todella kansainvälinen kirjoittaja, jonka teoksia kopioitiin ja luettiin laajalti latinalaisessa kristikunnassa. Paavin tuella ja konsiilin kansainvälisellä yleisöllä oli keskeinen vaikutus Anselmin myöhempään tunnettavuuteen.
Niskasen projektien rinnalla on hiljalleen koottu Medieval Publishing -tietokanta, joka ollaan aivan pian julkaisemassa verkkoon yleiseen käyttöön. Tietokannassa on kartoitettu Englantiin ja Pohjoismaihin liittyvien keskiaikaisten kirjoittajien tuotantoa ja mm. teosten julkaisussa mukana olleita suojelijoita, korjaajia ja muita toimijoita. Tietokannan kokoamisesta tarkemmin Glossan blogissa täällä.
* * *
FM Anita Geritz-Zhuang on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.