Petra Uusimaa
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (2022, Gaudeamus) on Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen uutuusteos, joka pohjautuu kirjoittajien löytämiin kummastuttaviin ihmeisiin, joita he löysivät tutkiessaan keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja. Kirjoittajat esittelivät kirjaansa myöskin Glossan kevään esitelmäillassa, joka tapahtui Zoomin välityksellä 12.4.2022. Esitelmässään he avasivat eletyn uskon käsitettä ja tutkimuksensa metodologiaa, mutta myös sitä, miksi he kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa keskiaikaisista ihmeistä ja kanonisaatioprosessista. Yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamisen taustalla on heidän mukaansa se, että tällaiselle tutkimukselle on selvästi tarvetta suomalaisella keskiajan tutkimuksessa. Esimerkiksi kanonisaatioprosessia ei ole käsitelty kirjoittajien mukaan riittävästi suomeksi.
Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä rakentuu johdannosta, kolmen pääluvusta ja epilogista. Johdannossa luodaan pohja tutkimukselle ja määritellään keskeistä terminologiaa, kuten elävä usko. Teoksen lähdemateriaali sijoittuu myöhäiskeskiaikaan, aikakehyksenä 1200-1400-luvut. Maantieteellisenä fokuksena on pääasiallisesti Länsi-Eurooppa lähteiden saatavuuden vuoksi. Epilogi pyrkii yhdistämään kolmen pääluvun sisällön ja kuvaamaan kanonisaatioprosessia kokonaisuudessaan. Epilogin ansioita on ehdottomasti keskiaikaisen pyhimyskultin vaikutusten pohtiminen aina nykyaikaan saakka. Kolme päälukuun on sisällytetty tutkijoita kummastuttavia ihmeitä, jotka esitellään monesti tiettyjen pyhimysten kautta, mutta ne yhdistetään myös ajalliseen kontekstiin. Näin kummastuttavat, groteskit ja oudot ihmeet saavat kehyksen, joka selittää ihmeet kontekstissaan ymmärrettäväksi. On mädäntynyttä aasia, joka herää kuolleista ja kanankokoista kivestä… Nykynäkökulmasta jopa ratkiriemukkaat ihmeet tekevät teoksen lukemisesta hauskan kokemuksen, mutta kontekstiin liittäminen myös selventää sitä, miksi tällaisia ihmeitä on löydettävissä keskiaikaisista kanonisaatioasiakirjoista ja miksi ne ovat olleet niin erityisiä keskiaikaiselle väestölle. Koko teoksen läpileikkaavia teemoja ovat esimerkiksi sukupuoli ja terveys, joita erilaiset ihmeet ja niiden ajallinen konteksti selventävät.
Keskiaika on pitkään nähty erityisesti populaarikulttuurissa pimeänä ja outona aikana, jonka väkivaltaisuutta ja ihmeellisyyksiä ei ole osattu selittää. Keskiaikainen outous saattaa kummastuttaa ja jopa kammottaa, jos sen taustoja ei ymmärrä. Sen takia teos on kirjoitettukin keskiajantutkimusta popularisoivaan tyyliin, jotta väärinkäsityksiä pystyttäisiin oikaisemaan. Teos on helppolukuinen, mukaansatempaava ja helposti lähestyttävä myös lukijoille, jotka eivät ole keskiaikaisen historian taitajia. Vaikka teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja monesti myös groteskeja ihmeitä, on kirjoittajien ansiona ehdottomasti keskiaikaisen kontekstin taustoittaminen ja selittäminen. Kaikki ihmeet yhdistetään niiden ajalliseen kehykseen, joka auttaa ymmärtämään niitä osana laajempaa kulttuuria, elettyä uskoa. Kuten kirjoittajat mainitsivatkin esitelmässään, näin vältytään väärinkäsityksiltä, jotka värittävät tavallisen tallaajan kuvaa keskiajasta.
Mitä eletty usko sitten oli?
Keskeiseksi termiksi teoksessa nousee eletty usko, joka löytyy myös sen alaotsikosta. Sekä esitelmässä että teoksen johdannossa kirjoittajat pyrkivät määrittelemään sen, mitä eletty usko tarkoittaa ja miten se ilmenee keskiaikaisissa lähteissä. Se on ”uskon elämistä ja kokemista”. Keskiaikainen usko oli hyvin interaktiivista ja sosiaalista relikkeineen ja pyhimyksineen. Johdannossa mainitaankin tärkeä seikka: ihmeitä kokeneet ja niistä haastatellut ihmiset olivat aktiivisesti mukana uskonsa toteuttamisessa, eikä uskonto keskiajalla missään nimessä ollut passiivista tai hiljaista. Eletyn uskon käsite tuo esille myös uskonnon moninaisuuden ja yhteisöllisyyden. Keskiaikainen usko ei ollutkaan homogeeninen kokonaisuus, johon kaikki uskoivat samalla tavalla, vaan uskominen oli aktiivisesti muokkautuvaa ja mukautuvaa. Eletyssä uskossa onkin keskeistä juuri sen muuttuvuus eikä elettyä uskoa voi määritellä pysyvänä tai yksiselitteisenä käsitteenä.
Keskiaikainen uskonto on nähty pitkään kaksijakoisena. Kirjoittavat mainitsevatkin esitelmässään, että teoksen tarkoituksena on kritisoida tätä kaksijakoisuutta, joka on muodostunut erityisesti uskonnossa oppineiden ja maallikoiden välillä. Uskoa elivät ja toteuttivat sekä eliitti että maallikot, eikä uskon harjoittaminen keskittynyt pelkästään luostareihin ja katedraaleihin, vaan se oli aktiivista myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet ihmeistä haastatellut olivat tavallisia ihmisiä ja kanonisaatioaineistot tarjoavatkin erinomaisen sukelluksen myös maallikon elämään siinä missä lähteitä esimerkiksi teologiasta tuottivat pääasiallisesti oppinut eliitti. Haastattelut ovat ennen kaikkea erinomaista kuvausta elävästä uskosta, joka toimii hyvänä kontrastina yleiskuvaan kirkon teologiseen ”jäykkyyteen”. Ihmisten kategorisoiminen ”oppineisiin” ja ”oppimattomiin” eletyn uskon tutkimuksessa on harhaanjohtavaa ja siksi teoksessa on haluttu korostaa vuorovaikutusta kategorioiden välillä eikä kuilua, joka piirtyy heidän välilleen.
Mikä nyt sitten oli totta?
Nykyaikaiseen silmään monet keskiaikaiset ihmeet saattavat vaikuttaa kummastuttavilta ja miltei epäuskottavilta. Ei ole kuitenkaan meidän tehtävä päätellä mitä todella tapahtui, vaan on mentävä lähde edellä ja suhtauduttava lähdeaineistoon ilman nykyajan tuomia ajattelukehyksiä. Keskiaikaisesta näkökulmasta kanonisaatioprosessin haastattelut antoivat todistuksen siitä, että ihme oli todella tapahtunut. Haastatteluista muodostuneet asiakirjat eivät välttämättä kerro sitä, mitä todella tapahtui. Haastattelutilanteet ovat vuorovaikutustilanteita, joissa aikaa tapahtumasta oli saattanut kulua pitkään. Tällöin ihmisen muisto tapahtumasta oli muokkautunut niin, ettei nykyaikaisesta näkökulmasta enää pystytty tietämään mikä todella oli totta. Monesti muisto muokkaantui haastattelutilanteessa sopivammaksi ihmekertomuksen malliin.
Kaiken kaikkiaan Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä onnistuu siinä, mihin sillä oli pyrkimyksensä: kuvaamaan keskiaikaisen eletyn uskon groteskiutta ja outoutta tavalla, joka tekee siitä ymmärrettävän ja helpommin selitettävämmän. Katajala-Peltomaa, Kuuliala ja Räsänen ovat kirjoittaneet teoksen, joka popularisoi keskiajantutkimusta tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän jokaiselle, mutta tekee teoksesta nautittavan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden myös keskiajantutkijalle.
Lisää tietoa teoksesta löydät Gaudeamuksen verkkosivuilta.