Hiisilehto – muinaisaika houkuttaa kirjoittamaan

Jasmina Ollikainen

Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.

Oman romaanini synty

Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.

Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.

Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.

Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?

Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.

Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.

Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.

Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia

Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.

  • Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
  • Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
  • Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
  • Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
  • Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)

Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.  

Kirjoitusvinkkejä

Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja. Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!

* * *

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Jaa: