Paasto tienä ykseyteen Jeesuksen kanssa – naismystikoiden askeesi myöhäiskeskiajalla

Petra Uusimaa

”Fasting was flight not from but into physicality”, kirjoittaa Caroline Walker Bynum teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987). Keskiaika oli kehollisuuden aikaa, mutta ei välttämättä samalla tavoin kuin yleensä kuvitellaan. Yhtenä keskeisenä keskiaikaisen uskonnon pilarina oli paastoaminen. Sitä on yleensä pidetty kehon rankaisuna, mutta Walker Bynum korostaa teoksessaan, että se oli itseasiassa fyysisyyden ja kehon materialisointia, ei sen rankaisua.

Selvää kuitenkin on, että kehollisuuden ja paastoamisen korostaminen keskiaikaisten naispyhimysten kohdalla on hyvin tavallista. Paastoaminen ja ehtoolliselle omistautuminen (eucharistic devotion) olivat erityisen keskeisiä mystikkonaisten kohdalla; näistä naisista maalattiin itseään rankaisevia ja näännyttäviä mystikoita, joiden maine vaihteli aina väärinymmärretystä jumalanpalvojasta hereetikkoon.

Kärsimys, sekä fyysisenä että henkisenä tilana, korostuivat sekä naisten pyhimyskuvassa että heidän omissa kirjoituksissaan. Kärsimyksestä tuli keskiaikaisessa mystiikassa jotain aivan uutta. Kärsimys oli naisille imitatio Christi, Kristuksen kivun toistamista ja tavoittelua, jonka kautta he saivatyhteyden Jeesukseen. Yhteys Jeesukseen ja kärsiminen hänen kauttaan näkyi naisten teksteissä ja näyissä hyvin seksuaalisesti latautuneena kuvastona ja sanavalintoina. seksuaalisesti latautunutta heidän.  Erityisen tyypillistä oli syömisen kuvaaminen seksuaalisena aktina; Jeesuksen ruumiista tuli kirjaimellisesti jotain, joka syötiin ja otettiin osaksi omaa kehoa.

Miksi juuri naiset paastosivat?

Hildegard Bingeniläinen
nunnien kanssa. (Lähde)

Hagiografioiden perusteella on selvää, että paastoaminen, ehtoolliselle omistautuminen ja askeesi 1200-luvulta lähtien alkoivat olla keskeinen osa naispyhimysten tarinoita. Ennen tätä mystiikka ja askeesi oli pienen, rajoittuneen eliitin liike, joka rajasi pois sekä tavalliset ihmiset että naiset. Naispyhimysten määrä alkoi myös kasvaa myöhäiskeskiajalla, vaikka he aina säilyivätkin vähemmistönä miesten keskuudessa. Miksi naiset kääntyivät sitten yhä useammin mystiikan puoleen? Koska hengelliset uudistusliikkeet , sekä hereettiset että kirkon hyväksymät, antoivat uudenlaisia tiloja ja mahdollisuuksia toimia. Mystikkonaiset saattoivat parhaimmassa tapauksessa tehdä uraa saarnaajina; hyvänä esimerkkinä toimii Hildegard Bingeniläinen (1098-1179), joka saarnasi mystisistä näyistään sukupuolestaan huolimatta.

Mutta miksi juuri naispyhimyksiin alettiin liittää ankara paastoaminen? Walker Bynum mainitsee vaihtoehdoksi yksinkertaisesti sen, että ruoka oli yleensä yksi ainoista asioista, joista naisilla oli oikeus päättää. Vaimot olivat talouksissa ne, jotka valmistivat ruuan aviomiehelleen; tällöin ruoan kautta naisen oli helppo, jopa ainoa reagoida ja osoittaa mieltään. Olisi anakronista väittää, että suurin osa keskiajan pyhimyksistä olisi anorektikkoja, mutta selvää on se, että jossain mielessä ruoan syömättä jättäminen oli miehisen vallan, oli kyseessä sitten isä tai aviomies, torjumista. Paastoaminen myös alkoi usean naispyhimyksen kohdalla jo varhaisessa vaiheessa, yleensä sen jälkeen, kun yhteisö alkoi pitää heitä valmiina avioitumaan.

Yhteys Jeesukseen muodostuu ehtoollisella

Pohjimmiltaan myöhäiskeskiajan paastoaminen oli kuitenkin Kristuksen kärsimyksen tavoittelua sekä ehtoolliselle omistautumista. Hagiografioita tutkiessa monet tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että ehtoollisnäkyjä ilmenee lähes pelkästään naispyhimysten elämäkerroissa. Ehtoollinen olikin keskeisessä osassa naispyhimyksien uskossa. He kehittivät aivan omanlaisen kielen kuvaamaan syömistä; ehtoollisleivän ja -viinin maistaminen oli kuin seksuaalinen akti itse Kristuksen kanssa.

Jeesuksen keho näyttäytyi naisille kirjaimellisesti ruokana, ja tämän takia ehtoolliselle omistautuminen oli tyypillinen tapa paastota myöhäiskeskiajan naispyhimyksille. Ruoka, jonka naiset saivat Jeesuksesta, oli ainoa ruoka, joka lopulta enää tyydytti. Mystikoiden halu yhteyteen Jeesuksen kanssa näyttäytyy sekä fyysisenä että henkisenä kärsimyksenä; mikään muu ruoka ja yhteys maailmassa ei enää kelpaa, kun yhteys Jumalaan on saatu kerran. Pyhimyselämäkerroissa korostuukin kaipuu yhteyteen Jeesukseen.

Naispyhimykset muuttuvat näyissään kirjaimellisesti Jeesuksen morsiamiksi, joiden ainoa tavoite elämässä on päästä lopulliseen yhteyteen Jeesuksen kanssa. Pyhimyselämäkerroissa naisen kuolema yleensä kuvataan viimeisenä, lopullisena ja ikuisena syleilynä Jeesuksen kanssa. Beatrijs van Nazareth (1200-1268) kuvaa kuolemaa kirjoituksessaan Seven Manners of Holy Love seuraavasti: ”There the soul is united to its bridegroom, and is wholly made one spirit with him in inseparable faithfulness and eternal love.” Kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen kanssa on pitkän, kivisen tien päätös, jota tavoitellaan koko elämän ajan.

Pyhä anoreksia

Rudolph M. Bell teoksessaan Holy Anorexia (1987) kuvaa myöhäiskeskiajan naispyhimyksiä pyhinä anorektikkoina, eräänlaisena prototyyppinä 1800-luvulta alkaneesta syömishäiriöoireluista. On kuitenkin anakronistista yhdistää kaksi täysin toisistaan erilaista ilmiötä toisiinsa. Kuten Walker Bynum osoittaa, askeesi ei monestikaan ollut sinänsä kehonsa rankaisua, vaan kyseessä oli uskonnollinen akti, jolla haluttiin kokea läheisyyttä Jeesuksen kanssa. Askeesi ja itsensä kuihduttaminen eivät sisältäneet nyky-yhteiskunnan laihuuskultin tyyppistä ideaalia, vaan se oli tapa harjoittaa uskontoa. 

Bell pyrkii osoittamaan psykoanalyysin keinoin, että siinä missä nykyajan anorektikot, myös keskiaikaiset naispyhimykset haluavat vastata patriarkaaliseen yhteiskuntaan ja häivyttää itsestään naiseuden piirteet. Walker Bynum ei suoraan kiellä, etteikö askeesi varhaisessa aikuisuudessa olisi reagointia kehon naiseuden piirteisiin tai lähestyvään avioliittoon, sillä isien ja aviomiesten paine oli suuri, kun nuori nainen olisi halunnut pyhittää kehonsa pelkästään Jeesukselle. Kyse oli enemmänkin siitä, millaisena naiseus ja naisen keho nähtiin keskiaikaisin silmin, sillä naiseus miellettiin aina mieheyttä heikompana ja syntisempänä.

On selvää, että jo keskiajalla tiedostettiin, että paastoaminen muokkaa ihmisen kehoa ja mieltä. Paastoaminen ikään kuin puhdisti mielen paletin; turhat ajatukset katosivat ja paaston aikana mieli kiinnittyi Jumalaan. Pseudo-Athanasius, Alexandrian piispa 300-luvulla, ajatteli, että paastoaminen kirjaimellisesti puhdistaa mielen ja sydämen, sekä poistaa sairaudet ja epäpuhtaat ajatukset. Aliravitsemuksella on todistettavasti vaikutusta seksuaalisten halujen katoamiseen; keskiajalla tämä yhteys varmasti tunnistettiin ja käytettiin hyväksi.

Noitia vai kapinallisia?

Äärimmäinen paastoaminen naisten kohdalla nähtiin usein kuitenkin kielteisenä. Monen nuoren naisen paastoaminen ja itsensä satuttaminen yritettiin tukahduttaa, sillä ne veivät naiset usein fyysisesti heikkoon kuntoon ja vaikuttivat mahdollisesti koko elämän ajan. Sairaus olikin keskeinen osa naismystikoiden elämää.

C6653-02 f. 7
Naisia ehtoollisella. (Lähde)

Jossain tapauksissa naismystikoita pidettiin hereetikkoina ja noitina pyhimysten sijasta. Naisten valta uskonnollisissa yhteisöissä nähtiin vaarallisena, erityisesti kun valta rakentui mystisten näkyjen varaan. Naisten uskon toivottiin ilmenevän hyväntekeväisyytenä ja muiden auttamisena; tätä paastoaminen myös monesti oli, sillä syömätön ruoka lahjoitettiin niille, jotka sitä tarvitsivat. Kun nainen taas sai liikaa huomiota ja valtaa mystiikallaan ja askeesillaan, saattoivat he näyttäytyä uhkana.

Naisten täytyi löytää uusia kanavia ja tapoja kuvata uskoansa, sillä kirkon äänenä toimivat aina miehet. 1100- ja 1200-luvuilla erilaisiin harhaopillisiin ja maallikkoliikkeisiin liittyi lisääntyvissä määrin naisia. Siksi myöhäiskeskiajan mystiset tekstit ovatkin niin omaleimaisia. Mystinen kirjallisuus myöhäiskeskiajalta on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, sillä se osoittaa, kuinka kekseliäästi naiset ovat pystyneet löytämään oman kielensä ilmaisemaan juuri heille tyypillistä uskoa. Myös paastoaminen toimi juuri naisille erityisenä kanavana. Ruuasta kieltäytyminen oli myös miesten vallasta kieltäytymistä, sillä mies, oli kyse sitten aviomiehestä, isästä tai kirkon auktoriteetista, toi ruuan pöytään.

Paastoaminen oli siis samaan aikaan sekä reaktio että tapa palvella Jumalaa. Naispyhimysten hagiografioissa kärsimys ja askeesi ylikorostuvat miehiin verrattuna, mutta syynä saattaa olla se, että niitä korostettiin naisten kohdalla. Keskeistä keskiaikaisessa askeesissa on kuitenkin käsittää, että se ei ollut pelkästään systemaattista hyökkäystä syntistä kehoa kohtaan. Naisten keho ja seksuaalisuus nähtiin miestä syntisempänä, mutta askeesissa kyse oli enemmän Jeesuksen ristinkärsimyksen imitoinnista; olla Jeesus oli olla inhimillinen kärsijä, mutta myös jotain enemmän.

* * *

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Jaa: