Kirsi Salonen & Anders Winroth
Glossan kevään kolmas esitelmätilaisuus pidettiin 27.4. klo 17 alkaen Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli Professori Anders Winroth Oslon yliopistosta. Englanninkielisen esitelmän otsikko oli “The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires”.
Esitelmä käsitteli Linköpingin keskiaikaisen piispan Gotskalk Falkdalin murhaa ja sen seurauksia murhaajalle eli maallikko Mats Gustavssonille. Itse tapahtumien esittelyn lisäksi esitelmässä pureuduttiin tärkeisiin keskiajantutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin, kuten millaisia lähteitä keskiaikaisesta kirkollisesta oikeudenhoidosta on jäljellä ja miten hyvin Ruotsin valtakunnassa tunnettiin ja noudatettiin kanonisen oikeuden määräyksiä.
Piispa Gotskalkin murha ja sen seuraukset
Esitelmä alkoi piispa Gotskalkin murhan kuvailulla. Linköpingin piispana toiminut dominikaaniveli ja Ruotsin entisen kuninkaan Maunu Eerikinpojan rippi-isä Gotskalk Falkdal oli vuoden 1374 alussa vierailulla hiippakunnassaan. Helmikuun 3. päivänä, jolloin piispa oli saapunut seurueensa kanssa Linderåsin seurakunnan alueelle Smålandissa, hänen tielleen osui nuori rälssimies Mats Gustavsson seurueineen. Tapahtumasta kertovan asiakirjan mukaan piispa veti miekkansa esiin heti Matsin seurueen nähtyään, mutta ei onnistunut puolustamaan henkeään, vaan Mats surmasi hänet. (Kuva 1)
Seuraavaksi esitelmässä käsiteltiin sitä, miten piispan surma laittoi saman tien kirkollisen oikeuskoneiston liikkeelle. Piispallinen tuomiovalta siirtyi Gotskalkin kuoltua Linköpingin tuomiokapitulille, jota johtanut arkkiteini (ja Gotskalkin seuraaja piispanistuimella) Nils Hermannson tarttui heti toimeen julistaakseen murhaajan kirkonkiroukseen. Niinkin nopeasti kuin neljä päivää murhan jälkeen Nils Hermansson oli jo laatinut kirjeen, joka lähetettiin saman sisältöisenä kaikkiin Linköpingin hiippakunnan seurakuntiin.
Arkkiteini Nilsin kirje on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia siitä, miten kirkko suhtautui henkilöön, joka julistettiin kirkonkiroukseen, ja miten julistaminen konkreettisesti tapahtui. Linköpingin hiippakunnan kaikille kirkkoherroille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin Matsin surmanneen piispa Gotskalkin ja todettiin, että Mats oli näin tehtyään syyllistynyt kauheaan ja inhottavaan (horrenda et detestabile), Jumalaa ja pyhää istuinta loukanneeseen rikokseen, josta rangaistuksena oli kirkonkiroukseen julistaminen. Kirjeessä pyydettiin viran menetyksen uhalla kaikkia kirkkoherroja julistamaan Mats ja kaikki hänen rikostoverinsa ja apurinsa kirkonkiroukseen. Julistus oli määrä lukea ääneen kirkonkellojen soidessa ja kynttilöiden palaessa kaikkina sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Arkkiteinin lähettämässä latinankielisessä kirjeessä annetaan myös valmiina ruotsin kielellä ne sanat, jotka kirkkoherrojen tuli tilanteessa toistaa. Kirjeessä kerrottiin myös siitä, että julistuksen yhteydessä kynttilät tuli paiskata maahan ja rikkoa, niin että liekki sammuisi. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, miten kirkko halusi suhtautua kirkonkirouksen alaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei kenenkään ollut määrä olla tekemisissä. Nils Hermanssonin kirjeessä todetaan vielä, että kielto olla tekemisissä surmaajan kanssa olisi voimassa niin kauan, kunnes Mats olisi sovittanut rikoksensa ja matkustanut paavin luo (til paffuens fara) tunnustamaan syntinsä.
Murhaajan kohtalo
Esitelmässä pureuduttiin myös siihen, mitä piispan murhaajalle tapahtui. Mats Gustavsonin kohtalo onkin jännittävä. Voisi olettaa, että näin korkea-arvoisen henkilön surmanneelle miehelle olisi langetettu Ruotsin valtakunnan lain mukainen rangaistus henkirikoksesta eli kuolemantuomio. Sparrejen rälssisuvun yhteen haaraan kuulunutta Matsia ei kuitenkaan viety maallisen oikeuslaitoksen eteen, vaan asia käsiteltiin kirkonmiesten edessä, jolloin kuolemantuomio ei tullut kysymykseen, koska kirkon laki ei tunne kuolemantuomiota. Sen sijaan Linköpingin tuomiokapituli tuomitsi Matsin rahallisiin korvauksiin. Hänen tuli perustaa Linköpingin tuomiokirkkoon prebenda piispan sielulle sekä maksaa 400 Ruotsin markan korvaukset kirkolle. Mats on ilmeisesti myös noudattanut piispan kehotusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle paavin luo anomaan synninpäästöä, sillä hän on lähteiden mukaan pantannut omaisuuttaan, mikä saattaisi viitata pitkän matkan valmisteluihin.
Eräs näkyvä merkki siitä, että Mats Gustavsson on ollut kirkonkirouksen alaisena, on hänen sinettinsä. Sparre-suvun aatelisvaakunassa, jollaista Matskin on käyttänyt, on vaakunakilvellä oleva chevron (Kuva 2). Joulukuun 11. päivänä 1376 päiväämässään panttikirjeessä, jossa hän panttaa Linköpingin tuomiokirkolle useita omistuksessaan olleita tiloja voidakseen korvata kirkolle velkansa piispanmurhan johdosta, esiintyy kuitenkin tavallisen Sparre-suvun sinetin sijaan ylösalaisin kääntynyt vaakuna (Kuva 3). Ruotsalaiset tutkijat ovat tulkinneet, että Mats on joutunut käyttämään katumuksen merkkinä ylösalaisin käännettyä vaakunaa niin kauan, kuin hän on ollut kirkonkirouksen alaisena.
Mats sopi asiansa kirkon kanssa vuonna 1379, jolloin hän on pantannut omaisuuttaan 400 markan edestä, mutta hänen sinettinsä näissä asiakirjoissa ei ole säilynyt. Tiedämme kuitenkin, että vuonna 1419 kuollut Mats Gustavsson on elänyt tämän jälkeen tyypillistä rälssimiehen elämää ja että vuodelta 1398 peräisin säilyneessä kirjeessä oleva Matsin sinettivaakuna on taas oikein päin.
Kanoninen oikeus ja ruotsalaiset asiakirjalähteet
Ruotsista – samoin kuin muista Pohjoismaista – ei ole jäänyt jäljelle juurikaan keskiaikaisia kirkollisia oikeusasiakirjoja. Tämän vuoksi tietämyksemme kirkollisesta oikeudenhoidosta keskiajalla ovat paljon rajallisemmat kuin esimerkiksi Englannissa, missä oikeuspöytäkirjoja on säilynyt runsaasti. Monissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on kuitenkin säilynyt yksittäisiä tietoja siitä, miten kirkollinen oikeudenhoito oli Ruotsissa järjestetty. Piispa Gotskalkin murhasta alkanut prosessi on yksi näistä.
Säilyneet lähteet todistavat, miten Linköpingin arkkiteini Nils Hermansson oli nopeasti lähtenyt hoitamaan asiaa. Hän oli kutsunut koolle tuomiokapitulin ja laatinut kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin lähetetyn asiakirjan, jolla Mats Gustavsson julistettiin kirkonkiroukseen. Esitelmässä nostettiin esille monta yksityiskohtaa kirjeestä, jotka todistivat siitä, että Nils Hermansson tunsi kanonisen oikeuden määräykset ja tiesi, mitä tällaisessa tapauksessa piti tehdä.
Tärkein tapauksen yhteydessä esiin noussut kanonisen oikeuden määräys on toisen Lateraanikonsiilin päätös numero 15 vuodelta 1139, joka tunnetaan sen ensimmäisten sanojen mukaan myös nimellä Si quis suadente diaboli -määräys. Sen mukaan kaikki ne kristityt, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti kirkonmiehiä vastaan, joutuivat automaattisesti kirkonkirouksen alaisiksi ja vain paavi saattoi heidät tästä vapauttaa. Tätä päätöstä mukaillen arkkiteini Nils Hermansson siis julisti Matsin kirkonkirouksen alaiseksi ja määräsi hänen kääntymään paavin puoleen anteeksiannon saadakseen.
Esitelmässä nousi kuitenkin esille muutamia ongelmallisia seikkoja tässä suhteessa. Kanonisessa oikeudessa määrättiin myös, että mikäli joku oli vahingoittanut kirkonmiestä itsepuolustustarkoituksessa, ei kyseessä ollut Si quis suadente diaboli -määräyksen mukainen rikos. Piispa Gotskalkin murhasta kertovissa asiakirjoissa mainittiinkin piispan vetäneen miekkansa esille heti nähtyään Matsin ja tämän seurueen. Koska kanoninen oikeus myös kielsi kategorisesti kirkonmiehiä kantamasta aseita, piti Nils Hermanssonin perustella hyvin Matsin julistaminen kirkonkiroukseen. Kanonista oikeutta opiskelleen arkkiteinin onnistui kuitenkin löytää tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla piispan voimankäyttö voitiin selittää tarpeelliseksi. Piispa oli matkalla hiippakunnassaan, ja matkustavaisten kirkonmiesten sallittiin kantaa asetta, koska matkoilla saattoi väijyä erilaisia vaaroja. Miekan hallussapito selittyi siis matkustamisella. Kanoninen oikeus salli myös itsepuolustukseksi toimimisen, mihin Mats olisi myös voinut vedota tapauksessaan, koska piispa oli ensimmäinen, joka tarttui aseeseen. Tähän Nils Hermansson on vastannut vetoamalla pykälään, joka kielsi hätävarjelun liioittelun ja jonka mukaan väkivaltaan ei saanut itsepuolustustarkoituksessa vastata vakavammalla teolla kuin mitä itseä vasten oli tehty. Näin se, että Mats oli tappanut piispan, oli hätävarjelun liioittelua eikä sallittua väkivaltaa – ja näillä argumenteilla arkkiteini sai Mats Gustavssonin tuomittua piispan surmasta.
Esitelmässä esiin nousseet yksityiskohdat toivat kiinnostavaa uutta tietoa siitä, miten hyvin kanonisen oikeuden määräyksiä tunnettiin Ruotsissa sekä siitä, miten kirkollisia oikeusasioita maassa hoidettiin. Tiedonmurut osoittavat, että ruotsalaiset olivat erittäin hyvin perillä oikeuden määräyksistä ja osasivat myös hyödyntää niitä tarpeen vaatiessa.
* * *
Kirsi Salonen on yleisen historian professori Turun yliopistossa ja Anders Winroth on keskiajan historian professori Oslon yliopistossa.