Olli Lampinen-Enqvist
Glossan kuukausiesitelmässä 27.10.2015 keskiajan filosofian apulaisprofessori José Filipe Silva (HY) esitteli keskiaikaista tieto-oppia. Silva käsitteli erityisesti Aristoteleeseen nojautuvia ajatuksia, jotka hallitsivat tietoteoreettista keskustelua 1200-luvun puolivälin tienoilla Filosofin teosten tultua saataville latinalaisessa kristikunnassa.
Vastaus kysymykseen, mitä voidaan tietää, riippuu tietysti siitä, mitä on olemassa. Aristoteelisessa mallissa on olemassa muotoja ja materiaa. Aistimaailman oliot ovat substansseja, joissa yhdistyvät muoto ja materia. Substansseihin puolestaan liittyy aksidensseja eli satunnaisia ominaisuuksia, jotka eivät määritä olion olemusta: pöllöjä on monen kokoisia ja värisiä, eikä tämä horjuta niiden pöllöyttä. Pöllön olemus on se, mikä yhdistää kaikkia pöllöjä. Tämän jaottelun mukaisesti tieto voi kohdistua joko universaaleihin olemuksiin (eli substanssimuotoihin), jolloin on kyse älyllisestä ymmärryksestä; tai aksidensseihin, jolloin on kyse aistihavainnosta.
On tärkeää huomata, että keskiajalla pidettiin arvokkaana juuri universaaleja totuuksia koskevaa ymmärrystä. Robert Grossetesten mukaan tieto sanan varsinaisessa merkityksessä on demonstratiivista tietoa totuudesta, joka on absoluuttinen ja muuttumaton. Silvaa kiinnosti kuitenkin aistihavaintoihin nojaava aksidentaalinen tieto.
Keskiaikaisen ajattelun mukaan aistihavainnon kohteena voi olla paitsi ominaisuuksia kuten värejä, ääniä, makuja, kokoja, liikkettä tai määriä myös yksittäisiä substansseja. Tässä nykyaika ehkä eroaa 1200-luvusta: emme ajattele tuolien ja kissojen olevan aistien kautta annettuja sellaisenaan, vaan havainnon jäsentäminen tapahtuu aivoissa.
Keskiajan aristoteelisissa malleissa aistiminen tarkoitti aistien potentiaalin aktualisoitumista. Silmällä on aina potentiaali nähdä, mutta se vaatii sopivat olosuhteet (kuten valaistun, läpinäkyvän ympäristön), jotta havainnon kohde voi vaikuttaa siihen. Tämän vaikutuksen selittäminen oli haaste keskiajan filosofeille. Miten kappale saattoi kaukovaikuttaa havaitsijaan välimatkan päästä?
Ratkaisuksi ehdotettiin muun muassa silmistä ammuttavia säteitä, jotka yhdistävät havaitsijan ja kohteen. Vaikutusvaltaisempi oli arabi Alhacenin (965–1040) teoria: jokaisen kappaleen jokainen piste säteilee väriä jokaiseen suuntaan, mutta ainoastaan silmään juuri oikeassa kulmassa osuva säde – yksi pistettä kohden – havaitaan. Näin silmään piirtyy representaatio kappaleesta. Roger Bacon (1214–1294) kehitti oppia edelleen ja esitti, että kappaleet projisoivat muotoa tai voimaa (species), joka edusta kappaleen ominaisuuksia ja saa havaitsijan havaitsemaan. Myös Tuomas Akvinolainen (1214–1274) vetosi tämäntyyppiseen aristoteeliseen selitykseen.
Malli, jossa aineellinen kappale vaikuttaa kausaalisesti havaitsijaan, ei ollut täysin kiistaton. Augustinolainen sielun ja materian dualismi oli ristiriidassa aristotelismin kanssa. Ei ollut mahdollista, että alhaisempi aineellinen substanssi määräisi kausaalisesti sielun toimintaa. Augustinus oli itse esittänyt, että sielu tulee tietoiseksi ruumiissa tapahtuvista muutoksista ilman suoraa vaikutusta. Tämä tarkennus oli kuitenkin periaatteessa sisällytettävissä yllä kuvailtuun malliin.
Keskiaikaisille filosofeille näköaisti vaikuttaa olleen aistien kultapoika. Koska havaitseminen oli muutosta – potentiaalisuuden aktualisoitumista – hankaluutena oli selittää aistihavainto ilman ilmeistä fyysistä kontaktia. Nykyaikainen optiikka on ratkaissut osan ongelmaa. Suurempi ero nykyaikaan verrattuna on ajatus universaalin tiedon ylemmyydestä. Havainnot ovat modernille tieteelle ensisijaisia. Teoriat ja olioluokat ovat empiirisiä yleistyksiä, joiden arvo on havaintojen ennustamisessa tai selittämisessä. Keskiajantutkijoina olemme kiinnostuneita historiallisista aksidensseista, emmekä odotakaan oivaltavamme keskiajan universaalia olemusta.
Silvan esitelmän perusteella voi väittää, että vaikka 1200-luvun filosofiset ongelmat askarruttavat vielä nykyihmisiä, näkökulma on muuttunut. Lukemattomista historiallisista jatkuvuuksista huolimatta käsityksemme tiedosta ja sen suhteesta todellisuuteen eroaa radikaalisti kahdeksansadan vuoden takaisesta.