Keskiaikaisen kuoleman historiasta

Kirsi Kanerva

Pyhäinpäivä, kekri ja halloween on yleisesti liitetty edesmenneisiin, olivat nämä sitten pyhimyksiä tai muita vainajia ja kuoleman voimia. Edesmenneitä ei välttämättä ole vain muisteltu, vaan yleensäkin erilaiset vuodenkierron katkoksiksi koetut ajankohdat, kuten juhlayöt, ovat perinteisesti olleet niitä hetkiä, jolloin vainajien on uskottu palaavan elävien maailmaan. Näistä ja muusta kuoleman tematiikasta keskiajan kontekstissa saatiin esimakua jo aiemmin syksyllä, kun Glossan jäsenille tarjoutui mahdollisuus päästä kuulemaan kuoleman historiasta oikeushistorian professori Mia Korpiolan (TY) ja Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen (HY) yhdistetyssä esitelmä- ja kirjanjulkistamistilaisuudessa. Kyseessä ei itse asiassa ollut pelkästään yhden vaan peräti kolmen teoksen julkistamistilaisuus, joiden teemaan esitelmäosuus linkittyi. Tilaisuuden aikana saatiin kuulla keskiajan ja varhaisen uuden ajan eurooppalaisesta kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisen tavoista, mutta myös edellä mainitun kolmen teoksen synty- ja toimitusprosessista.

Korpiolan ja Lahtisen kolmen julkaisun sarjasta ensimmäinen sai alkunsa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja siellä vuonna 2013 käynnissä olleen Argumenta-hankkeen myötä. Korpiola ja Lahtinen järjestivät kollegiumissa maaliskuussa 2013 kansainvälisen konferenssin aiheesta ”Preparing for Death in Medieval and Early Modern Europe”. Osittain konferenssissa esitettyjen puheenvuorojen pohjalta ilmestyi ensin kaksikon toimittamana COLLeGIUM-sarjassa vuonna 2015 open access -julkaisu Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe. Teoksen artikkeleissa tarkastellaan keskiajan ja varhaismodernin ajan eurooppalaista kuolemankulttuuria. Seuraavaa kahta artikkelikokoelmaa Korpiola ja Lahtinen työstivät seuraavien vuosien aikana, ja työn tuloksena tänä vuonna ilmestyi kaksi uutta näkökulmaa keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Näistä Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe -teos (Brill) keskittyy kuolemaan valmistautumiseen, ja keväällä ilmestynyt Planning for Death: Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200–1600 (Brill) käsittelee perintöasioita.

Artikkelikokoelmien myötä avautuu laaja näkökulma keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Siitä saatiin tilaisuuden aikana myös esimakua, kun teosten toimittajat kertoivat tutkimusten pohjalta syntyneistä havainnoistaan. Teemaa eri näkökulmista tarkastelevien teosten pohjalta nousee esimerkiksi esille joitain kuolemakulttuurin universaaleja piirteitä, sekä toisaalta vain tietyille kulttuureille ja ajanjaksoille erityisiä piirteitä.

Hieronymus Bosch: Death and the Miser (c. 1485/1490)

Keskiajalla ja vielä varhaismodernina aikanakin kuolemisella prosessina oli suuri merkitys, sillä ajasta ikuisuuteen siirtyvä joutui huomioimaan myös asemansa tuonpuoleisessa. Ihmisen tuli siis osata kuolla oikein. Että tämä mahdollistuisi, laadittiin keskiajalla esimerkiksi kuolemisen taitoon (ars moriendi) opastavia kirjoja. Ideaalitilanteessa yksilö kuoli hyvin valmistautuneena – syntinsä tunnustaneena, synninpäästön saaneena, ehtoollisen vastaanottaneena ja viimeisen voitelun saaneena – sekä läheistensä ympäröimänä. Esitelmäillan aikana saatiin kuulla muun muassa siitä, miten aika ajoin kävikin niin, ettei yksilön kuolema muistuttanut millään tavoin yleistä käsitystä hyvästä kuolemasta. Usein tällaisissa tapauksissa voitiin kuitenkin löytää jokin kiertotie, jonka kautta kehnolta lopulta vaikuttava poismeno voitiin lopulta sekin nähdä hyvänä kuolemana. Joskus esimerkiksi kuolema oli yllättävä, eikä kuoleva välttämättä ollut toiminut kuolemisen taidon oppien mukaisesti. Tällaisessa tapauksessa pidettiin mahdollisena, ettei kuoleva pääsisi taivaaseen. Teosten artikkelien pohjalta hahmottuu kuitenkin sellainen kuva, että hankalimmissakin tilanteissa yleensä jotain kuitenkin aina keksittiin.

Ihmisillä oli erilaisia strategioita varmistaa oma taivaspaikkansa. Vaikka esimerkiksi itsemurhaa pidettiin kristikunnassa syntinä, varhaismodernista pohjolasta löytyy myös tapauksia, joissa itsensä surmaamista suunnitteleva saattoi tahallaan syyllistyä tai tunnustaa rikoksen, josta rangaistuksena oli kuolema. Tällöin myös itsetuhoinen yksilö saattoi valmistautua poismenoonsa ars moriendi -oppaiden antaman esimerkin tavoin ripittäytymällä ennen kuolemaansa. Mestauslavalle menossa oleva tuomittu saattoi hänkin näin valmistautua kuolemaansa hyvän kristityn tavoin, vaikka kuolemantuomio sinänsä ei ollutkaan ihanteellinen tapa irtautua maallisesta vaelluksesta.

Tilaisuuden aikana sivuttiin myös keskiajan kuvausta nykykulttuurin tuotteissa: keskiajan kuolinvuode oli hyvin toisenlainen kuin millaisena se nykyajan elokuvissa usein kuvataan. Kuolinvuode oli hyvin sosiaalinen paikka. Kuolevat eivät olleet yksin tai pelkästään läheisimpien ihmisten seurassa, vaan ihmiset tulivat jättämään jäähyväisiä kuolevalle. Kuolinvuoteen vierellä saattoi viettää aikaa suurikin joukko ihmisiä.

Keskiajan kuolinvuode oli merkittävä paikka myös siksi, että sillä, mitä kuolinvuoteella sanottiin, oli suuri merkitys. Jos kuoleva muutti mielensä perinnönjaosta vielä kuolinvuoteella, tuli nuo muuttuneet ajatukset huomioida. Ne olivat kirjaimellisesti kuolevan ”viimeinen tahto”, vaikka kuoleva aiemmin olisikin jakanut omaisuutensa toisin.

Esityksen aikana tuli esille myös eräs mielenkiintoinen ero ruotsalaisen ja muun eurooppalaisen kulttuurin välillä. Ruotsissa kuolevan oli hyvin vaikea tehdä sukulaisistaan perinnöttömiä. Muualla Euroopassa ikävän omaisen jättäminen perinnöttä oli helpompaa. Ruotsissa vastaava onnistui vain tytärten kohdalla. Tällöinkin tyttärestä voitiin tehdä perinnötön vain, jos tämä oli solminut avioliiton tai harjoittanut haureutta vastoin vanhempiensa tahtoa.

Myös omistusoikeutta suvun maahan pidettiin tärkeänä ja sukumaat pyrittiin säilyttämään oman suvun hallussa. Joskus tämä pyrkimys saattoi johtaa siihen, että maita siirtyi perintönä vain muutamille perheenjäsenelle kun taas toiset jäivät ilman, vaikka laki ei näin olisi edellyttänytkään. Naimattomat sisaret ja veljet saattoivat jäädä sukutilalle piioiksi ja rengeiksi. Näyttää kuitenkin olleen niin, että odotukset oli ilmeisesti sisäistetty, eikä tilanteesta valitettu. Reunaehdot sille, miten maita sai luovuttaa, olivat kuitenkin Ruotsissa jäykät. Jos luovutettu maa ei ollut mennyt lähiomaiselle tai kirkolle, voitiin luovutukset myöhemmin myös perua.

Korpiola ja Lahtinen pohtivat esityksensä aikana myös toimitustyössä esille nousseita tutkimuseettisiä huomioita. Katsoessaan lähdettä omasta ajastaan käsin tutkija saattaa esimerkiksi kokea, ettei menneisyyden toimija toimi rationaalisesti. Silloin kun lähde merkkinä menneisyydestä on syntynyt, on tuota toimintaa kuitenkin voitu pitää hyvinkin järkevänä. Useille keskiajan ihmisille pyrkimys välttää joutumista helvettiin tai vaikkapa alistuminen siihen, että suvun maat annettiin vain yhdelle sisarukselle eikä niitä pilkottu pienempiin osiin, oli todennäköisesti hyvin rationaalinen ratkaisu. Menneisyyden ihmiset onkin otettava vakavasti, vaikkei ehkä uskokaan kaikkea, mitä nämä kertovat ja vaikka omat arvomme olisivatkin erilaiset.