Kirsi Kanerva

Torstaina 12.1.2017 järjestetyssä Tieteiden yö -tapahtumassa Kirsi Kanerva ja Karolina Kouvola opastivat Glossan riimutyöpajassa kaikenikäisiä kiinnostuneita riimukirjoituksen saloihin. Riimuaakkosten tarkkaa syntyajankohtaa ei tunneta, mutta nykypäivänä tunnetuista riimukirjoituksista varhaisimmat ovat 100-luvulta jKr. Riimutyöpajassa tutustuttiin tarkemmin keskiaikaisiin riimukirjaimiin, joita käytettiin pohjolassa esimerkiksi kaupankäynnissä ja muussa yhteydenpidossa vielä 1100–1300-luvuilla, vaikka latinalaiset aakkosetkin oli jo omaksuttu.

Hieman edistyneemmille oli myös tarjolla ratkaistavaksi muinaisskandinaaviseen mytologiaan liittyviä kysymyksiä, joista kullekin oli annettu kolme vastausvaihtoehtoa. Seuraavassa käydään läpi kysymysten oikeat vastaukset ja kerrotaan hieman tarkemmin niiden taustalla vaikuttaneista tarinoista, jotka ovat löydettävissä keskiajan islantilaista mytologista ainesta sisältävissä lähteissä. Näitä ovat esimerkiksi Snorri Sturlusonin (1179–1241) nimiin luettu ja 1200-luvun alkupuolella koottu Proosa-Edda ja muinaiseen menneisyyteen ennen Islannin asuttamista (mikä tapahtui noin vuodesta 870 alkaen) sijoittuvat muinaissaagat, joita alettiin kirjoittaa ylös 1200-luvun lopulta alkaen, sekä Edda-runojen kokoelma, jonka pääkäsikirjoitus laadittiin vuoden 1270 tietämillä.

Edellä mainitut lähteet pohjautuvat kaikki vanhalle, myös kristinuskoa edeltävän ajan suulliselle perinteelle. Ne on kuitenkin kirjattu ylös vasta usea vuosisata sen jälkeen, kun islantilaiset olivat yhteisellä päätöksellä kääntyneet kristityiksi vuoden 999/1000 yleiskäräjillä. Niitä voidaankin pitää useista ajallisesti eri-ikäisistä kerrostumista koostuvina: niiden mytologinen aines on voinut välittyä kristinuskoa edeltävältä ajalta, mutta se voi sisältää myös kerrostumia ja piirteitä, jotka ovat tulleet osaksi mytologista kuvastoa vasta myöhemmin. Suurelta osin se, mitä muinaisskandinaavisesta, kristinuskoa edeltäneen ajan mytologiasta tiedetään ja mihin tässäkin yhteydessä viitataan, perustuu kuitenkin juuri edellä mainittujen lähteiden välittämään kuvaan.

* * *

Tieteiden yön ensimmäisessä mytologiapähkinässä kysyttiin, millä nimellä kutsuttiin Freyjan kaulakorua. Kysymyksen vastausvaihtoehdoissa vilahtivat takavuosien lentoliikennettä purkautumisellaan hankaloittanut tulivuori Eyjafjallajökull sekä kultarengasta tai -sormusta tarkoittava muinaisislanninkielinen sana gullhringr. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin Brísingamen, joka mainitaan esimerkiksi Edda-runossa Þrymskviða (suom. Thrymrin laulu). Runossa kerrotaan, miten Þrymr-niminen jättiläinen oli varastanut Þórrin Mjöllnir-vasaran ja lupasi palauttaa sen vain, jos saisi Freyjan puolisokseen. Freyja kieltäytyi kuitenkin kiivaasti, jolloin Þórr itse joutuu pukeutumaan morsiameksi ja lähtee jättiläisten maahan morsiusneitonaan skandinaavisen mytologian veijarihahmo Loki ja kaulassaan Freyjan Brísingamen. Jumalten osalta matka päättyy hyvin, sillä Freyjaksi pukeutunut Þórr saa vasaransa takaisin häälahjanaan ja iskee heti sen käsiinsä saatuaan Þrymrin ja tämän sukulaiset kuoliaaksi.

Siitä, miten Freyja korunsa alkujaan sai, kerrotaan myyttejä, historiaa ja taruja yhdistävässä saagassa Sörla þáttr eða Heðins saga ok Högna (suom. Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga), joka on säilynyt 1300-luvun lopulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Flateyjarbók. Brísingamen oli saagan mukaan kääpiöiden tekemä koru, johon Freyja ihastui ja tahtoi saada sen omakseen. Kääpiöt suostuivat kuitenkin antamaan korun Freyjalle vain, jos tämä viettäisi yhden yön kerrallaan kunkin kääpiön kanssa. Freyja suostui kauppaan ja sai korunsa.

Myöhemmin Oðinn, joka tarinassa esitetään Freyjan rakastajana, kuulee asiasta ja määrää Lokin viemään korun Freyjalta ja tuomaan sen itselleen. Loki onnistuu pääsemään sisään Freyjan lukittuun tupaan tämän nukkuessa ja kähveltämään korun, koska muuttaa itsensä ensin kärpäseksi ja sitten kirpuksi. Korun saatuaan Oðinn asettaa Freyjalle ehdon, että tämä saa korunsa takaisin vain, jos nostattaa loitsuin ja kirouksin vihanpidon kahden sotapäälliköistä suurimman välille. Sota johtaa saarella 143 vuotta käytävään taisteluun, jossa kukin soturi kuolee mutta jatkaa sen jälkeen elävänä kuolleena taistelua joka ikinen yö aina siihen asti, kunnes kristityn Norjan kuninkaan Olavi Tryggvenpojan (hallitsijana 995–1000) joukoissa oleva mies saapuu saarelle ja surmaa koko keskenään sotivien elävien kuolleiden joukon.

* * *

Toisessa kysymyksessä tiedusteltiin, kuka kolmesta annetusta vaihtoehdosta ei ollut Fárbauti-jättiläisen pojaksi kutsutun Lokin lapseksi mainittu. Oikea vastaus oli Oðinn, sillä Lokin kerrotaan olleen isä kuoleman valtakuntaa hallitsevalle Hel-jumalattarelle ja Fenrir-sudelle, jonka jumalat olivat kahlinneet kääpiöiden valmistamalla loitsitulla kahleella mutta joka kahlittaessa oli myös purrut irti Týr-jumalan käden. Fenrir pääsisi irti kahleistaan kun koittaisi viimeinen taistelu, jossa kunkin jumalan kohtalo sinetöitäisiin (Ragnarök). Silloin Fenrir surmaisi itsensä Óðinnin; tästä kertovat esimerkiksi Edda-runot Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) ja Vafþrúðnismál (suom. Vafthrudnirin runo) sekä Proosa-Eddan osio Gylfaginning (suom. Gylfin harhanäky).

Lokilla kerrotaan olleen myös muita lapsia, esimerkiksi maailmankäärme Jörmungandr, joka tunnetaan myös nimellä Miðgarðsormr. Proosa-Eddan mukaan Óðinn viskasi sen mereen, missä se kasvoi niin suureksi, että ulottui koko ihmisten maailman eli Miðgarðrin ympäri ja pystyi tarttumaan omaan häntäänsä. Ragnarökissä käärme kulkisi Fenririn rinnalla ja sylkisi myrkkyä ympäriinsä. Þórr surmaisi Jörmungandrin, mutta käärme sylkisi jumalan päälle myrkkyä niin, että yhdeksän askelta kuljettuaan tämä kaatuisi kuolleena maahan. Näiden Ragnarökiin osallistuvien lasten isän, Lokin, kerrotaan itse asiassa olleen myös äiti: Loki synnytti Óðinnin kahdeksanjalkaisen ratsun, Sleipnirin, houkuteltuaan tamman hahmossa jumalille linnoitusta rakentanutta jättiläistä avustaneen oriin, Svadilfarin, pois työn touhusta ja estettyään näin linnoituksen valmistumisen ajoissa. Loki pelasti tempullaan jumalat pulasta, sillä jos rakennustyö olisi valmistunut ajoissa, jumalat olisivat joutuneet antamaan kyseiselle sepälle palkaksi auringon ja kuun ja Freyjan hänen vaimokseen.

* * *

Kolmannessa kysymyksessä aiheena oli Oðinn: keneltä tämä oli saanut tietoa tulevaisuuden tapahtumista, kun vaihtoehtona olivat Sibylla, völva ja Fáfnir-lohikäärme. Näistä viimeksi mainittu lohikäärme Fáfnir kertoo kyllä tietoa tulevasta, mutta ei Oðinnille vaan Sigurðrille, sankarille, joka on juuri antanut miekallaan Fáfnirille kuolettavan iskun. Kuolinkamppailunsa aikana Fáfnir ehtii kertoa nuorelle Sigurðrille tämän kolkosta kohtalosta. Fáfnirin surmattuaan Sigurðr saa haltuunsa suuren kulta-aarteen, jonka Fáfnirin isä oli alkujaan saanut korvaukseksi jumalilta, kun nämä olivat surmanneet yhden Fáfnirin veljistä, saukonhahmoisen Ótrin. Fáfnir oli surmannut isänsä saadakseen aarteen haltuunsa, ja Sigurðr surmaa Fáfnirin kasvatusisänsä, lohikäärmeen veljen Reginnin pyynnöstä.

Kullan alkuperäinen omistaja, jolta Loki sen Óðinnin käskystä vei, oli kääpiö nimeltä Andvari, joka asetti kullan ylle myös kirouksen. Sille, joka kullan omistaisi, se olisi kuolemaksi, ja niin kävi myös Sigurðrille. Tarina on säilynyt 1200-luvun lopulla ylös kirjatussa mutta vanhemmalle suulliselle kertomapinteelle pohjautuvassa muinaissaagassa Völsunga saga. Fáfnirin surmasta kerrotaan myös Edda-runojen kokoelmassa, sen niin kutsutuissa sankarirunoissa (suom. Eddan sankarirunot). Vaihtoehdoista Sibylla taas oli monille tuttu näkijätär-oraakkeli, jonka juuret juontavat antiikin Kreikkaan saakka. Oikea vastaus kysymykseen oli kuitenkin völva, näkijätär, jonka Óðinn herättää manan majoilta Edda-runossa Völuspá (suom. Näkijättären ennustus) kertomaan tulevasta. Völva kertoo Odinnille myös lähestyvästä viimeisestä taistelusta, jossa kaikki jumalat tulisivat kuolemaan, ennen kuin vajoaa takaisin maahan.

* * *

Viimeisessä kohdassa kysyttiin, mitä on ”Suttungrin sima”. Kyseessä ei olekaan mikään tavallinen olut tai sima vaan runoudessa käytetty kiertoilmaus eli kenninki, jolla viitattiin runolliseen innoitukseen, siis eräänlaiseen inspiraatioon. Ilmaisun taustalla on runouden siman synnystä kertova tarina, joka löytyy edellä mainitusta mytologista aineistoa sisältävän Proosa-Eddan osasta Skaldskáparmál. Tarina alkaa siitä, kun aasat (joihin kuuluivat esimerkiksi Óðinn ja Þórr) ja vaanit (esim. Freyja ja Freyr) olivat vielä sodassa keskenään mutta päättivät solmia rauhan ja sopia riitansa niin, että kaikki sylkivät samaan kuppiin. Tästä syljestä muovattiin Kvasir, joka oli niin viisas, että pystyi vastaamaan kaikkiin esitettyihin kysymyksiin. Kvasir kulki ympäriinsä ja opetti ja jakoi tietoaan muille. Kun hän saapui Fjalarr ja Galarr-nimisten kääpiöiden luokse, nämä surmasivat Kvasirin. He laskivat hänen verensä kolmeen astiaan ja sekoittivat vereen hunajaa, mistä syntyi runouden sima. Sitä juovasta tulisi runoilija ja oppinut. Jumalille kääpiöt kertoivat Kvasirin tukehtuneen omaan tietoonsa.

Myöhemmin Fjalarr ja Galarr surmasivat Gillingr-jättiläisen ja tämän suremaan jääneen lesken, minkä vuoksi pariskunnan poika Suttungr aikoi kostaa isänsä kuoleman. Henkensä puolesta pelkäävät kääpiöt tarjosivat Suttungrille isästään korvaukseksi runouden simaa, minkä Suttungr hyväksyi. Näin runouden simasta tuli siis Suttungrin simaa. Myöhemmin samainen sima joutui Óðinnin käsiin. Suttungr oli laittanut tyttärensä Gunnlöðin vahtimaan ja vartioimaan simaa, mutta Óðinn pääsi viekkaudella viettämään Gunnlödin kanssa kolme yötä. Joka yö Óðinn joi tyhjäksi yhden runouden simaa sisältävän astian niin, että kolmannen yön jälkeen hänellä oli kaikki sima hallussaan. Tämän jälkeen Óðinn muutti itsensä kotkan hahmoon ja pakeni paikalta. Suttungr huomasi varkauden, otti itsekin kotkan hahmon ja lähti ajamaan Óðinnia takaa. Aasat huomasivat lentäen palaavan kotkan ja asettivat astioita niin, että Óðinn saattoi sylkeä siemailemansa siman niihin. Suttungr oli kuitenkin Óðinnin kintereillä ja tämä joutui sylkemään osan simasta niin, etteivät aasat saaneet sitä astioihinsa. Tätä osaa kutsuttiin ”taidottoman runoilijan osaksi” (skáldfífla hlutr). Óðinn oli kuitenkin näin onnistunut tuomaan jumalille ja ihmisille runoilijan innoitusta antavan runouden siman.

Kiitokset kaikille innokkaille riimutyöpajan osallistujille!

---

Kirjallisuutta

Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.

Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky. [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911]. (Saatavilla myös Project Gutenbergissa.)

Heímir Pálsson (toim.). Snorri Sturluson: The Uppsala Edda DG 11 4to. Viking Society for Northern Research, University College London, 2012.

Neckel, Gustav (toim.). Edda. Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern. Heidelberg: Carl Winter Universtitätsverlag, 1962.

Pulsiano, Phillip (toim.). Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland, 1993.

Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga. Suom. Sirpa Aalto, Alpo Honkapohja, Kirsi Kanerva, Eevastiina Korri, Karolina Kouvola, Ilkka Leskelä ja Philip Line. Teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. Lexikon der altnordischen Literatur. Stuttgart: Kröner, 2007.

Turville Petre, E. O. G. Myth and Religion of the North. The Religion of Ancient Scandinavia. London: Weidenfeld & Nicolson, 1964.

Lisätietoja riimuista ja niiden historiasta on luettavissa esimerkiksi täältä.

Reima Välimäki

Ylen tapaninpäivänä ensi-iltansa saanut, nuorille suunnattu historiallisen draaman ja seikkailu-realityn sekoitus Heroes of the Baltic Sea on herättänyt keskustelun draaman suhteesta tutkimustietoon. Sarjassa on kaksi aikatasoa. Historiallinen draama kertoo Hanneke Vromen haaksirikosta 1468 ja sitä seuraavista Raaseporin linnanherran pojan Axel Larsson Tottin vaiheista. Axel Larsson ja hänen äitinsä Katarina Jönsdotter kuolivat laivan haaksirikossa, mutta sarjassa Axel jää henkiin. Seikkailu-realityssä neljä suomalaista nuorta seuraavat Axelin jälkiä vuonna 2016.

Monet historian ja arkeologian ammattilaiset ja keskiaikaharrastajat ovat olleet pettyneitä sarjan silmiinpistäviin virheisiin esimerkiksi puvustuksessa, esineissä ja hahmojen käytöksessä. Media tarttui arkeologi Ilari Aallon blogikirjoitukseen, jossa Aalto kritisoi muun muassa rapiirimiekan, kaukoputken ja ruorin anakronistisuutta. Aallon kritiikin kärki kohdistui kuitenkin sarjan reality-osuuteen, jossa nuorille annetaan tehtäviä, jotka edellyttävät museoesineiden väkivaltaista kohtelua, arkeologisten kaivausten tärvelyä ja muinaisjäännöksen tuhoamista.

Kun Uusi Suomi, Markkinointi & Mainonta ja Iltasanomat uutisoivat Aallon kritiikin, Yle ja sarjan tuottajat puolustautuivat sanomalla, että kyseessä on fiktio, ei opetusohjelma, ja tilanteet ovat lavastettuja. Lisäksi Yle TV 2:n verkkosivuilla julkaistiin juttu, jossa eritellään 10 sarjan historiallista virhettä tai epäjohdonmukaisuutta ja selitetään, miksi niihin on draamallisista syistä päädytty. Myös Ilari Aalto julkaisi tarkennuksen omaan kirjoitukseensa, jossa korosti, että myös lavastettujen kaivausten tärvely on huono esimerkki tilanteesta, jossa aitoja muinaisjäännöksiä tuhotaan. Sarjan kyseiset kohtaukset nähneenä yhdyn Aallon esittämään kritiikkiin. Erityisesti, kun sarja on nuorille katsojille suunnattu ja sen lopputeksteissä todetaan sarjan sekoittavan faktaa ja fiktiota.

Heroes of the Baltic Sean ympärillä nyt käytävä keskustelu historian, fiktion ja draaman suhteesta on vilkkaampaa kuin Suomessa vuosiin, kenties vuosikymmeniin, ja sellaisena se on tervetullut. Myös kriitikot varmasti ymmärtävät, että televisiodraamassa tehdään väistämättä tuotannollisia ja draamallisia kompromisseja. Sarjan tuotannossa on myös käytetty erittäin pätevää keskiajan arkeologian asiantuntijaa, Georg Haggrenia Helsingin yliopistosta. Historiallisen asiantuntijan tehtävä teatterin, elokuvan tai tv-sarjan tuotannossa ei ole helppo. Siihen kuuluu yhtäältä asiantuntijan vastuu yleisön suuntaan, toisaalta ohjaajan ja tuottajan taiteellisten vapauksien kunnioittaminen, ja olen pohtinut tätä roolia suhteessa Turun Keskiaikaisiin markkinoihin.

Sarjan tekijät ovat ymmärrettävästi ärsyyntyneitä saamastaan kritiikistä. Se kertoo kuitenkin sarjaan kohdistuneista odotuksista. Keskiaikaharrastajien yhteisö on odottanut sarjaa innolla ja on nyt pettynyt lopputulokseen. Kaikkea kritiikkiä ei tarvitse purematta niellä, mutta keskustelu voi myös tarjota uusia ideoita ja avata mahdollisuuksia uusiin hankkeisiin, joissa elävä esitys ja historiallinen tarkkuus kulkevat käsi kädessä.

Tuottaja Riikka Takila on puolustanut sarjaa sanomalla, että sen tarkoitus on kertoa Itämeren vähän tunnetusta keskiajasta ja innostaa nuoria tutustumaan siihen. Sarjalla on myös kieltämättä ansioita, esimerkiksi Itämeren alueen monikielisyys on nostettu esiin (tosin toisin kuin sarjassa, ruotsalainen eliitti alkaa osata ranskaa vasta 1600-luvulla). Ja vaikka Ylen toimituksen yllä mainitussa jutussa listataan orjuus yhtenä anakronismina, itse ohjelmassa se on käsitelty hyvin: vaikka orjuus oli nimellisesti kielletty, osa työväestä ja palvelijoista oli de facto orjan asemassa.

Historiallisen draaman näkyvimmät piirteet eli hahmojen puvustus, varustus ja käytös toistavat Heroes of the Baltic Seassa kuitenkin keskiaikafantasian latteuksia nahka-asuista mielikuvitusaseisiin ja rahvaan säkkikangasryysyihin. Niinpä monen asiantuntijan ja harrastajan näkökulmasta nyt menetettiin loistava tilaisuus tehdä omaperäinen seikkailusarja Itämeren keskiajasta.

Virheiden listauksen sijaan haluan ottaa asiaan positiivisen lähestymistavan. On hienoa, että Yle on valinnut nuortensarjan aiheeksi pohjoismaisen keskiajan, ja toivottavasti tuotanto saa jatkoa. Tahdonkin haastaa suomalaiset käsikirjoittajat, ohjaajat, tuottajat ja tutkijat tekemään tulevaisuudessa entistä parempaa historiallista draamaa.

Johtoajatukseni on se, että tutkimustieto ei ensisijaisesti ole käsikirjoitusta rajoittavaa viisastelua ja faktantarkistusta, vaan inspiraation lähde omaperäiseen tuotantoon. Vastaavasti, asiantuntijan osallistuessa tuotantoon alusta alkaen turhat virheet on helppo välttää. Se ei silti estä tekemästä draaman edellyttämiä poikkeuksia.

Otetaan esimerkki Heroes of the Baltic Sea -sarjasta. Draaman sankari Axel on pukeutunut kansallisromanttisesti luonnonväriseen, pellavalta näyttävään asuun, jollaiseen rälssimiehen teini-ikäinen esikoispoika (keskiajalla lähes mieheksi katsottu) ei merimatkalle olisi sonnustautunut. Todennäköisesti hän olisi pukeutunut  asemansa mukaisesti arvokkaisiin kankaisiin, esimerkiksi laadukkaaseen verkaan, ja kirkkaisiin väreihin. Näissä vaatteissa hänen sosiaalinen asemansa olisi ollut haaksirikon jälkeen selvä ja piilottelu vaikeampaa. Toisaalta arvokkaat vaatekappaleet olisivat itsessään olleet vaihtokaupan välineitä ja siten draaman rakennusaineita.

Seikkailu-realityssä yksi Axelin jättämistä jäljistä on häntä ja hänen äitiään esittämä öljyvärimaalaus, joka pistää tutkijan silmään erittäin epäuskottavana. Se ei tyylillisesti muistuta edes etäisesti 1400-luvun maalauksia, eikä tuon aikaisia suomalaisia eikä ruotsalaisia öljyvärimaalauksia tunneta. Maalaukseen piilotettu arvoitus olisi kuitenkin voitu helposti rakentaa täysin uskottavasti ja Itämeren piirin keskiajan lähteitä kunnioittaen. Keskiajan kirkot, myös Suomessa, ovat täynnä seinämaalauksia, joiden alkuperäistä tarkoitusta ei tunneta, ja 1400-luvun kauniit alttarikaapit lukuisine koristeluineen olisivat pystyneet kätkemään salatun yksityiskohdan. Esimerkiksi kaapin restauroinnin yhteyteen voisi helposti käsikirjoittaa sellaisen takaa löytyvän viestin. Viestin ratkaisu voisi itsessään olla ongelmanratkaisutehtävä: 1400-luvun ruotsiksi hätäisesti kirjoitettu viesti, jollainen sarjassa esiintyy, vaatii nimittäin aikaa ja vaivaa myös aikakauden käsialat ja kielen tuntevilta tutkijoilta.

Suomesta löytyy keskiajan tutkijoita, joilla on asiantuntemusta tekstiileistä  kaupunkisuunnitteluun ja kauppareiteistä kirkkolauluun. Monet tutkijat tekevät jo yhteistyötä taiteen, kulttuurin ja viihteen ammattilaisten kanssa, ja useimmat muut ovat valmiita entistä tiiviimpiin yhteistuotantoihin. Glossa toimii mielellään linkkinä tutkijoiden ja heidän asiantuntemustaan etsivien välillä.

Hyvää uutta vuotta!

FT Reima Välimäki
Glossa ry:n hallituksen puheenjohtaja

Katso Heroes of the Baltic Sea kokonaisuudessaan
Sarjan stunttikohtauksien näin tehtiin -dokumentti

Reima Välimäki

“Missä on jotakin, siellä on kaikki.” Tätä piispa Victricius Rouenilaisen (k. 407) reliikkejä koskevaa toteamusta lainasi Oslon yliopiston taidehistorian professori Lena Liepe juhlaluennollaan sen jälkeen, kun hänet oli palkittu järjestyksessä viidennellä Jarl Gallén -palkinnolla Helsingissä 2.12.2016.

Edesmenneen professori Jarl Gallénin nimeä kantava palkinto myönnetään tunnustuksena ansioituneelle tutkijalle, jonka tutkimus ja opetus käsittelee Pohjois-Euroopan keskiaikaa. Professori Lena Liepe on poikkeuksellisen laaja-alainen tutkija, joka on uudistanut keskiajan taidehistorian tutkimusta. Hän on käsitellyt laajoja sukupuolen ja ruumiin teemoja ja liikkunut sujuvasti eri lähdetyyppien välillä pyhimyspatsaista kirjakuvituksiin koko Pohjolan alueella Islannista Suomeen.

Palkinnonjakotilaisuuden yhteyteen oli järjestetty Thure Gallén Stiftelsen, Glossan, Historiska Föreningenin ja SKS:n yhteistyönä Changing Senses of Sacrality -konferenssi, joka käsitteli kahden päivän ajan pyhyyden, materian ja aistien muuttuvaa merkitystä eurooppalaisessa kulttuurissa keskiajalta uuden ajan alkuun.

Professori Liepen juhlaluento oli erinomainen päätös konferenssille, sillä se veti yhteen monia keskusteluja, joita konferenssin sessioissa oli käyty. Luento käsitteli reliikeille annettuja merkityksiä ja merkitysten muutosta keskiajalta nykyhetkeen. Juuri reliikeissä kietoutuvat kaikki materian ja pyhyyden yhteensovittamisen ongelmat. Ne muistuttivat ruumiin ylösnousemuksesta, säilyttivät itsessään osan jumalallisesta armosta, vaikka niissä eläneen pyhimyksen sielu katolisen teologian mukaan oli Taivaan iloissa. Samalla ne olivat todella paloja kuolleesta ruumiista.

Pyhimysten maalliset jäänteet olivat ajanlaskun ensimmäisistä vuosisadoista lähtien olennainen mutta kaikkea muuta kuin ristiriidaton osa kristillistä hartaudenharjoitusta, yhteisöjen identiteettiä ja kanssakäymistä. Varhaiset seurakunnat kokoontuivat marttyyrien haudoille, kirkot ja sääntökunnat taistelivat kuuluisien pyhimysten ruumiiden omistuksesta, ja kielloista huolimatta maallikot kantoivat pieniä reliikkejä mukanaan tuomassa suojelusta ja hyvää onnea.

Pyhien henkilöiden ruumiinosia kuvailtiin kultaa ja jalokiviä kalliimmiksi, ihaniksi ja hyvältä tuoksuviksi. Samalla niiden kauhistuttava, kuollut olemus järkytti ja kauhistutti. Ongelma ratkaistiin käärimällä ruumiinpalat todellisiin jalometalleihin ja -kiviin, reliikkiastioihin, jotka usein muistuttivat ihmisen ruumiinosia, ennen kaikkea käsiä ja päätä.

Neljään tällaiseen reliikkiastiaan, tarkemmin sanottuna kädenmuotoiseen astiaan, Liepe luennollaan keskittyi. Reliikkiastian ja sen sisältämän pyhäinjäännöksen suhde oli jo keskiajalla monimutkaisempi kuin olettaa saattaa. Päänmuotoisessa astiassa ei välttämättä ollut kalloa tai kallonosaa, vaan kenties useista eri ruumiinosista koottu kokoelma. Tällainen on muun muassa Turun tuomiokirkossa säilytetty piispa Henrikin tai kuningas Eerikin kallona pidetty reliikki.

Vastaavasti eräässä Kööpenhaminassa, Tanskan kansallismuseossa säilytettävässä ja 1100–1200-luvun taitteessa Kölnissä valmistetussa kädenmuotoisessa reliikkiastiassa ei suinkaan lepää käsi, vaan pala ihmisen jalan luusta. Skånelainen, tammesta valmistettu käsireliikkiastia lupaa siinä olevassa tekstissä, että se sisältää yhden 10 000 marttyyrin käsivarsista – mutta astiassa oleva luu on itse asiassa tämäkin reisiluusta. (Kyseistä reliikkiastiaa on käsitellyt myös Åbo Akademin tohtorikoulutettava Sofia Lahti viime vuonna ilmestyneessä artikkelissaan.)

Näissä ei välttämättä ole kyse huijauksista sanan nykyisessä merkityksessä tai reliikkien vaihtumisessa. Näyttää siltä, ettei reliikkien ja reliikkiastian suhde ollut täysin yksioikoinen: käden- tai päänmuotoinen astia oli miellyttävä ja käyttökelpoisempi osana liturgiaa kuin jokin muu ruumiinosa. Mutta kuten piispa Victricius totesi, osassa on läsnä kokonaisuus, ja astiassa saattoi siten olla kokonaan toinen ruumiinosa kuin mitä astian muoto antoi ymmärtää.

Reliikkien merkitys ei hävinnyt kun Skandinavian maat muuttivat luterilaisiksi. Uskonnollinen merkitys hävisi, mutta esimerkiksi yllä mainittu Kölnissä valmistettu reliikkiastia tulkittiin 1700–1800 -luvuilla norjalaiseksi reliikkiastiaksi, jossa on Pyhän Olavin reliikki. Vaikka tulkinta on tieteellisesti kumottu, perinne elää edelleen: 1800-luvulla reliikkiastian jäljennös ja itse reliikki siirrettiin Osloon Pyhän Olavin katoliseen kirkkoon, jossa se yhä on.

Nationalismin lisäksi reliikit joutuivat osaksi rationalismin ja valistuksen projektia, ja näytille näiden aatteiden monumenttiin eli museoon. Reliikkien kaltaisten esineiden näytteille asettelussa on tehty jopa pohjoismaisten museoiden välillä erilaisia ratkaisuja: reliikit voidaan säilyttää näkymättömissä, suljettuina astioihin kuten ne keskiajalla olivat. Yhtä hyvin ne voidaan ottaa esille, asettaa näkyville ristiriita astian ja sen sisältämän reliikin välillä. Kumpikin on ratkaisu on perusteltu eri näkökulmista.

Reliikkien esittelyssä museoissa on monia eettisiä kysymyksiä, liittyen niin ihmisjäänteiden kunnioittamiseen kuin reliikkien yhä jatkuvaan pyhäinjäännöksen statukseen katolisille uskoville. Näihin ongelmiin ollaan vasta heräämässä, ja ensi keväänä suomalaisilla maisteri- ja jatko-opiskelijoilla on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua teemaan professori Lena Liepen ohjaamalla tutkijakurssilla.

Sini Kangas

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Esitän onnittelut vuoden 2008−2009 veteraanipuheenjohtajan kirkkaalla rintaäänellä: Hyvin tehty!

Glossan puheenjohtajaksi en oikeastaan ollut suunnitellut ryhtyväni. Päinvastoin, olin eläköitynyt Glossan hallituksesta nelivuotisen pestin jälkeen 2006 viimeistelläkseni väitöskirjan ja tehdäkseni tilaa tuoreille kyvyille. Minusta Glossan hallituksen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli ja on edelleenkin toimia hautomona ja verkostoitumisalustana uudelle tutkijapotentiaalille, ja olin haissut nurkissa jo ihan tarpeeksi kauan. Menin lankaan, kun Jesse Keskiaho viekkaasti tarjosi kupin kahvia Porthanian kuppilassa, minkä yhteydessä hän esitti sydämeenkäyvän puheenvuoron Glossan puheenjohtajan kokoisesta aukosta. Asetuin ehdolle, enkä katunut vetoa.

Vuodet 2008 ja 2009 olivat hienoa aikaa päästä mukaan järjestämään yhdistyksen toimintaa. Glossan asiantuntijavieraiksi kutsuimme kansallisen kärkikaartin lisäksi keskiajan lapsuuden historian Grand Old Man Nicholas Ormen sekä keskiaikaisen kirjallisuuden historian uranuurtaja Albrecht Classenin. Järjestimme yhteistyössä Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin, Thure Gallénin säätiön, Niilo Helanderin säätiön ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan kanssa syyskuussa 2010 Authorities in the Middle Ages -konferenssin. Alun perin suunnitelmissa oli pienimuotoisempi kollokvio, mutta hyvässä myötätuulessa idea kasvoi kohtuullisen suureksi kansainväliseksi konferenssiksi, johon saimme vieläpä mainioiksi keynote-puhujiksi David Abulafian, Sverre Baggen ja Albrecht Classenin. Eikä siinä vielä kaikki, vaan konferenssin jälkeen De Gruyterin kustannustoimittaja otti yhteyttä ja tiedusteli haluamme laatia keskiajan auktoriteetteja syväluotaava kokoelmateos sarjaan Fundamentals of Medieval and Early Modern Culture.

Authorities in the Middle Ages: Influence, Legitimacy, and Power in Medieval Society (Sini Kangas, Mia Korpiola, Tuija Ainonen eds.) ilmestyi 2013. Prosessi oli järkyttävä rääkki, jonka puitteissa mm. vietin kahden viikon kesälomani korjaten käsin tieteellisen vastaavan toimittajan vaatimuksesta kaikki m-dashit n-dasheiksi (toinen ajatusviiva on toista millin nano-osan pidempi: painetussa tekstissä ero ei näy). Istuin korvatulpat korvissa mökkirannassa läppärin kanssa, vilkutin lapsille aina kun volyymi kävi sietämättömäksi, mumisin puoliääneen toivomuksia, ettei kukaan hukkuisi ja että kirjan laatu pitäisi. Molemmat rukoukseni kuultiin.

Entä Glossan tulevaisuus? Ajat ovat kovat, mutta humanistisissa tieteissä on totuttu niukkuuteen: omaa oppiainettani historiaa on aina kirjoitettu jonkun toisen rahoilla ja aika usein aika tavalla kokonaan ilman rahoitusta. Glossan toiminta perustuu yhdessä tekemiseen, innostukseen, tiedon ja tieteen syvään arvostukseen ja jakamiseen. Tämän pohjan varassa Glossassa tehdään jatkuvasti hyvää työtä keskiajantutkimuksen edistämiseksi, ja tällaisella työllä on aina arvo, joka ylittää suhdanteiden sanelemat ylä- ja alamäet.

Kiitos (aakkosjärjestyksessä) Alpo, Anna, Elina, Ilkka, Jesse, Mervi, Mia, Olli-Pekka, Päivi, Satu, Tuija, Tuula, Glossan hallituksen jäsenet 2008−2009. Yhdessä me muodostimme mielestäni aika upean tiimin, ja kirjoittaessani tätä tekstiä olen muistellut yhteistyötämme ilolla ja ylpeydellä.

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 2008–2009.

Kirsi Kanerva

Puhuttaessa saagoista viitataan yleensä keskiajan Islannissa kansankielellä kirjoitettuun kertovaan kirjallisuuteen. Sana saga tulee teonsanasta segja, joka tarkoittaa sanomista ja kertomista. Monet saagoista pohjautuvat suulliselle perimätiedolle, mutta osalla on yhteyksiä myös eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin. Niiden kirjoittajat ovat suurimmalta osin jääneet anonyymeiksi.

Tutkijat ovat jaotelleet saagoja erilaisiin alalajeihin tyylillisin ja teemallisin perustein. Näistä tunnetuimpia ja tutkituimpia ovat islantilaissaagat (Íslendingasögur), kuningassaagat (konungasögur) ja Edda-runous. Näiden lisäksi tutkimuksessa on eroteltu myös muinaissaagat (fornaldarsögur), käännetyt ja kotoperäiset ritarisaagat (riddarasögur), aikalaissaagat (samtiðarsögur) ja piispainsaagat (biskupasögur) sekä saksankielisessä tutkimuksessa antiikkisaagoina (Antikensagas) tunnetut käännökset latinankielisistä historianteoksista. Enemmän tai vähemmän suulliselle kertomusperinteelle tai suullisille kertomuksille aikalaistapahtumista pohjautuvat näistä islantilais-, kuningas-, muinais-, aikalais- ja piispainsaagat sekä Edda-runous.

Saagojen kultakautena pidetään yleensä ajanjaksoa, joka alkoi 1100-luvun loppupuolella ja päättyi 1300-luvun alkupuolella. Kuitenkin esimerkiksi muinaissaagoja ja alkuperäisiä ritarisaagoja on kirjoitettu myös tämän ajanjakson jälkeen. Alla tarkastellaan hieman lähemmin eri saagalajien erityispiirteitä.

Islantilaissaagat
Islantia alettiin asuttaa 800-luvun lopulta alkaen. Islantilaissaagat kertovat tästä asuttamisen ajankohdasta sekä asuttajien myöhemmistä Islannissa eläneistä jälkeläisistä. Ajallisesti islantilaissaagojen kerronta jatkuu vuoden 1000 tietämille, jolloin islantilaiset kääntyivät yleiskäräjien päätöksellä kristityiksi, tai muutama vuosikymmen sen jälkeen. Suulliselle perimätiedolle pohjautuvia islantilaissaagoja kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja nuorempia islantilaissaagoja myös 1300-luvun alkupuolella. Islantilaissaagoja on myös suomennettu jonkin verran, esimerkiksi lainsuojattomia päähenkilöitä kuvaavat Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri) ja Gísli Súrinpojan saaga (suom. Joonas Ahola), sekä yhteisöllisistä konflikteista kertovat Poltetun Njállin saaga (suom. Antti Tuuri), ja Lohilaaksolaisten saaga (suom. Jyrki Mäntylä).

Kuningassaagat
Kuningassaagat kertovat Norjan kuninkaista. Islantilaissaagojen tavoin ne ovat olleet oman aikansa historiankirjoitusta. Kuningassaagoja kirjoitettiin 1200-luvun alkupuolella. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, sekä Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium. Yksi merkittävimmistä kuningassaagojen kokoelmista tunnetaan nimellä Heimskringla. Sen kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241). Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.

Edda-runous ja mytologinen aineisto
Keskiajan Islannista on säilynyt runsaasti mytologista aineistoa sisältävää Edda-runoutta, jonka juuret ulottuvat 800–900-lukujen suulliseen kulttuuriin. Niiden päälähteenä on Codex Regius -nimellä tunnettu käsikirjoitus, joka on ajoitettu vuoden 1270 tietämille. Se tunnetaan nimellä Runo-Edda (Poetic Edda) erotuksena Snorri Sturlusonin nimissä olevasta Proosa-Eddasta (Prose Edda), joka sisältää runoutta ja proosamuotoon kirjoitettuja jumaltaruja, myyttejä ja kertomuksia maailman synnystä. Runo-Edda sisältää myyttisiä jumalrunoja sekä germaaniselle kertomusperinteelle pohjautuvaa sankarirunoutta. Aale Tynnin suomennos Runo-Eddasta on ilmestynyt kahtena niteenä nimillä Eddan jumalrunot ja Eddan sankarirunot. Runo-Edda ja Proosa-Edda ovat merkittävimpiä lähteitä muinaisskandinaaviseen mytologiaan.

Muinaissaagat
Tutkimuksessa huomattavasti vähäisemmälle huomiolle ovat jääneet muinaissaagat, jotka nekin pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle. Keskiajan Islannissa muinaissaagoja pidettiin merkittävinä, sillä ne olivat kertomuksia islantilaisten esihistoriasta. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen. Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islannissa.

Ajallisesti muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat sijoittuivat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista. Niiden esittämillä tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Muinaissaagoja ei voidakaan sellaisenaan käyttää historianlähteenä muinaisista ajoista. Ennen modernin historiankirjoituksen syntyä muinaissaagoja kuitenkin pidettiin merkittävinä historianlähteinä. Esimerkiksi suurvalta-ajan Ruotsissa monilla muinaissaagoilla oli tärkeä rooli osana historiankirjoitusta ja suurvaltaideologian rakennusainesta.

Muinaissaagat ovat Edda-runouden ohella todennäköisesti myös vaikuttaneet taiteeseen ja kirjallisuuteen enemmän kuin mikään muu saagakirjallisuuden laji. Muinaissaagoja voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä nykyisen fantasiakirjallisuuden juurista, josta ammensi runsain mitoin esimerkiksi J. R. R. Tolkien.

Muinaissaagoja on tähän mennessä julkaistu suomeksi vasta muutama. Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta on muutamia lyhyehköjä muinaissaagoja sisältävä kokoelma.

Aikalaissaagat
Edellä mainittujen lisäksi islantilaisten historiasta kertoivat myös aikalaissaagat, jotka ovat tärkein lähde saagakirjallisuuden kukoistuskauden historiasta. Näihin luetaan ensinnäkin niin kutsuttu Sturlunga saga, joka on kokoelma 1100- ja 1200-luvuille sijoittuvista tapahtumista kertovia saagoja. Monet niistä kirjoitettiin melko pian tapahtumien jälkeen, suurin osa 1200-luvulla. Käytännössä ne kertovat aikakaudesta, jolloin Islanti vähitellen liukui lähes sisällissotamaiseen tilaan merkittävien päälliköiden valtataistelujen seurauksena. Rauhattomuudet jatkuivat, kunnes islantilaiset siirtyivät Norjan kuninkaan alaisuuteen vuosien 1262–1264 aikana. Sturlunga saga kuvaa aikalaistapahtumia maallisesta näkökulmasta. Aikakausi esittäytyy teksteissä huomattavasti raadollisempana kuin islantilaissaagojen menneisyyteen sijoitettu sankarillinen todellisuus.

Kokoelman lisäksi aikalaissaagoihin on tyypillisesti luettu myös piispainsaagat, jotka ajallisesti sijoittuvat samaan aikakauteen. Myös ne kirjattiin ylös melko pian tapahtumien jälkeen. Piispainsaagat sisältävät runsaasti kuvauksia aikalaistapahtumista, mutta ne ovat myös eurooppalaiselle pyhimyselämänkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä. Ne kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä.

Sturlunga sagaa ja piispainsaagoja ei ole suomennettu, mutta muutamia englanninkielisiä käännöksiä on niistä saatavilla.

Ritarisaagat
Ritarisaagoista puhuttaessa tarkoitetaan sekä eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehtyjä käännöksiä että näiden innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitettuja fiktiivisiä, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvia saagoja. Molemmista puhutaan yleisesti ritarisaagoina.

Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää erityisesti 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen) toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä niiden käsikirjoituksia on säilynyt lähestulkoon vain Islannissa.

Ensimmäinen kuningas Hákon IV käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (Ívens saga), Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Tälle ranskalaiselle materiaalille pohjautuva käännös oli esimerkiksi Karlamagnús saga, joka on pikemminkin usean eri tekstin pohjalta pitkän ajan kuluessa työstetty kokoomateos kuin yksittäisen teoksen käännös.

Yleisesti ottaen ritarisaagojen kääntäjät usein myös muokkasivat tekstiä omalle kulttuurilleen sopivammaksi. Ritariromanssien käännöksistä on esimerkiksi karsittu tunne-elämän kuvausta, mutta ne ovat silti huomattavasti tunteikkaampia kuin islantilainen saagakirjallisuus yleensä. Yhteistä näille käännetyille ritarisaagoille on myös se, että suurin osa on proosamuodossa, vaikka alkuperäinen lähde olisikin ollut runomuodossa.

Omia fiktiivisiä, eurooppalaisista ritariromansseista vaikutteita ammentaneita ritarisaagojaan islantilaiset alkoivat kirjoittaa todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Tyylillisesti ne kuitenkin eroavat eurooppalaisista ritariromansseista esimerkiksi siinä, että ne ovat usein avoimen naisvihamielisiä ja keskittyvät pikemminkin miespuolisten sankareidensa kunnian ja omaisuuden hankkimiseen kuin ritarilliseen käytökseen. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa nämä ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota ja niitä kirjoitettiin vielä reformaation jälkeenkin.

Ritarisaagoja ei ole suomennettu ja englanninkielisiä käännöksiä on saatavilla vain muutamasta; Miratorissa on ilmestynyt Sigurðar saga fóts -käännös.

Antiikkisaagat
Antiikkisaagoilla viitataan muutamaan säilyneeseen saagaan, jotka pohjautuvat latinankielisille historianteoksille mutta ovat nekin useampien teosten käännösten pohjalta muokattuja kokoomateoksia. Esimerkiksi Troijan sotaan ja sankareihin keskittyvän Trójumanna sagan lähteenä ovat todennäköisesti olleet ainakin Dares Fryygialaisen nimiin luettu De excidio Troiae historia, Vergiliuksen Aeneis sekä Ovidiuksen Heroides ja Muodonmuutoksia.

Antiikkisaagojen, kuten monien muidenkin latinasta tehtyjen käännösten (esim. pyhimyselämänkertojen) käännösajankohta on ollut varhainen. Joidenkin tutkijoiden mukaan niitä on käännetty jo ennen vuotta 1200, eli ne olisivat vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista.

Antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän. Antiikkisaagat ovatkin kenties olleet vain oppineemman väen käytössä, tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa jopa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.

Saagojen editiot
Tutkimuksen tarpeisiin islantilaissaagojen, kuningassaagojen ja piispainsaagojen pääeditiot löytyvät Hið íslenzka fornritafélagin vuodesta 1933 alkaen julkaisemasta Íslensk fornrít -sarjasta. Runo-Eddan pääeditio taas on Gustav Neckelin toimittama Edda: Die Lieder des Codex Regius nebst verwandten Denkmälern (Heidelberg: Carl Winter, useita painoksia). Mytologista materiaalia sisältävän Proosa-Eddan eri käsikirjoitusten editioita on toimittanut mm. Anthony Faulkes. Näistä esimerkiksi niin kutsutun Uppsala Eddan ja Proosa-Eddan erillisten osien, Háttatalin sekä prologin ja Gylfaginning-osion editiot ovat avoimesti saatavilla myös verkossa julkaisijana toimineen The Viking Society for Northern Reseach sivustolla.

Myös useimmista antiikkisaagoista on nykyään jo saatavilla kriittisiä editioita. Esimerkiksi edellä mainitun Trójumanna sagan versioista on saatavilla kaksi erillistä Jonna Louis-Jensenin toimittamaa editiota (1963, 1981). Hieman uudempia antiikkisaagojen editioita on saatavilla myös esimerkiksi Rooman tasavallasta ja keisarikunnan varhaisesta historiasta kertovasta Rómverja sagasta (toim. Þorbjörg Helgadóttir 2010) ja Gyðinga sagasta (toim. Kirsten Wolf 1995), joka kertoo ajanjaksosta Aleksanteri Suuren aikakauden ja Juudean prokuraattorin Pontius Pilatuksen kuoleman välillä (333 eKr.– 50 jKr.).

Muiden saagalajien osalta editioita on saatavilla huomattavasti vähemmän tai ne ovat jo hyvin vanhoja. Muinaissaagojen käsikirjoituksista ja niistä saatavilla olevista editioista löytyy kattava lista Stories for all time: The Icelandic fornaldarsögur -tutkimusprojektin ylläpitämältä sivustolta. Harrastusmielessä muinaissaagoihin voi alkuperäiskielellä tutustua myös sivustolla heimskringla.no. Käännettyjen ritarisaagojen osalta tutkimuksessa käyttökelpoisia editioita löytyy esimerkiksi sarjasta Norse Romance, 1–3 (Arthurian Archives). Kotoperäisistä ritarisaagoista taas vain osa on editoitu (esim. Agnete Lothin 1962–1965 toimittamassa sarjassa Late Medieval Icelandic Romances, 1–5).

Saagojen käsikirjoituksista yleisesti voi hakea tietoa handrit.is -sivustolta.

*                *                *

Syksyiseksi lukemiseksi voi suositella esimerkiksi kolmiodraamasta alkunsa saavasta traagisesta ihmiskohtalosta kertovaa Gísli Súrinpojan saagaa. Humoristisia sävyjä saavista keskiaikaisista seikkailuista kiinnostuneille sopii esimerkiksi muinaissaagojen kokoelma Egill Yksikätinen. Muinaisskandinaavisesta mytologiasta kiinnostuneille taas Eddan jumalrunot ovat mieluisaa luettavaa.

Edellä lyhyesti esitellyt saagalajit eivät kata kaikkia keskiajan Islannista säilyneitä kirjallisia lähteitä. Niiden lisäksi on luonnollisesti säilynyt lakitekstejä ja asiakirjoja sekä esimerkiksi saarnoja, reseptikokoelmia ja pyhimyselämänkertojen käännöksiä.

---

 

Suomennettua saagakirjallisuutta

Islantilaissaagat

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1994.

Gísli Súrinpojan saaga. Suom. Joonas Ahola. Helsinki: [WSOY] Johnny Kniga, 2003.

Grettir Väkevän saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2003.

Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2006.

Lohilaaksolaisten saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1967.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 2008.

Poltetun Njállin saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava, 1996.

Saagat (Viinimaan saaga [1971]; Veriveljien saaga [1971]; Lohilaaksolaisten saaga [1967]). Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava 1987.

Veriveljien saaga ja Viinimaan saaga. Suom. Jyrki Mäntylä. Helsinki: Otava, 1971.

Kuningassaagat

Snorre Sturluson: Kuningastarinoita. Suom. lyhentäen Toivo Wallenius. Helsinki: Otava, 1919.

Snorri Sturluson: Norjan kuningassaagat, 1–3. Suom. J. A. Hollo (runot suom. Aale Tynni). Porvoo: WSOY, 1960–1961.

Edda-runous ja mytologinen aineisto

Eddan sankarirunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1980.

Eddan jumalrunot. Suom. Aale Tynni. Porvoo: WSOY, 1982.

Snorri Sturluson: Edda. Taruopillinen alkuosa: Gylfin harhanäky . [Suom. Liisa Bergius, käännöksen tarkastaneet Ralf Saxén ja Kaarle Krohn]. Porvoo: Werner Söderström osakeyhtiö, [1911].

Muinaissaagat

Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta (Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Upplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga, Yngvarr Kaukomatkaajan saaga). Toim. Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Kuvitus Eva Eskelinen. Helsinki: Finn Lectura, 2013.

Muuta kirjallisuutta

Barnes, Geraldine. 2014. The Bookish riddarasögur: Writing Romance in Late Mediaeval Iceland. The Viking collection 21. Odense: University Press of Southern Denmark.

Clover, Carol J. & John Lindow (toim.). 1985. Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Islandica 45. Ithaca: Cornell University Press.

Clunies Ross, Margaret. 2010. The Cambridge Introduction to the Old Norse-Icelandic Saga. Cambridge Introductions to Literature. Cambridge, New York: Cambridge University Press.

Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press.

McTurk, Rory (toim.). 2005. A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Malden: Blackwell.

Mitchell, Stephen A. 1991. Heroic Sagas and Ballads. Ithaca & London: Cornell University Press.

Ney, Agneta, Ármann Jakobsson & Annette Lassen (toim.): Fornaldarsagaerne: Myter og virkelighed. Studier i de oldislandske fornaldarsögur Norðurlanda. Køpenhavn: Museum Tusculanum, Københavns Universitet.

Pulsiano, Phillip & Kirsten Wolf (toim.). 2007. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York & London: Garland.

Simek, Rudolf & Hermann Pálsson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Tulinius, Torfi H. 2002. The Matter of the North: The Rise of Literary Fiction in Thirteenth-Century Iceland (transl. Randi C. Eldevik). The Viking Collection 13. Odense: University Press of Southern Denmark.

Würth, Stefanie. 1998. Der ”Antikenroman” in der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Beiträge zur nordischen Philologie 26. Basel: Helbing & Lichtenhahn.

Lauri Leinonen

Suomen keskiaikaisten asiakirjojen tietokanta Diplomatarium Fennicum (DF) uudistuu. Tietokantaa on kehitetty Kansallisarkistossa vuodesta 2015 alkaen Koneen Säätiön rahoituksen turvin, ja sen betaversio julkaistaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016. Uusi tietokanta löytyy vastedes osoitteesta www.arkisto.fi/df/. Mutta mikä kaikki tietokannassa onkaan muuttunut, ja mitä tutkija voi odottaa jatkossa löytävänsä avatessaan DF:n?

Uuden tietokannan käyttäjä huomaa varmasti paitsi palvelun ulkoasun myös rakenteen muuttuneen merkittävästi, sillä kukin DF-numero sisältää pelkän yksittäisen editiotekstin sijaan useita erillisiä, linkitettyjä tietoja. Kunkin asiakirjan tietueessa annetaan otsaketasolla asiakirjan regesta, ajoitus-, antaja- ja paikannustiedot. Asiakirjan teksti annetaan sähköisessä muodossa Finlands Medeltidsurkunderin ja Registrum Ecclesiae Aboensiksen editioista, mutta myös muut painetut editiot on linkitetty joko skannattuina sivuina tai verkkoversiona. Tämän lisäksi kukin DF-numero yhdistetään lähteisiinsä, joista annetaan mahdollisuuksien mukaan ajantasaiset arkistosijaintitiedot sekä digitaaliset jäljenteet. Lisäksi tietue kytketään muihin asiakirjan tiedot sisältäviin keskeisiin tietokantoihin (betavaiheessa erityisesti SDHK) ja asiakirjan sisältöä koskevaan tarkentavaan tutkimuskirjallisuuteen (esim. Finlands Medeltidssigill). DF yhdistää siis asiakirjan eri lähteet, editioversiot ja keskeisen asiakirjaan liittyvän kirjallisuuden yhteen näkymään.

Uusi Diplomatarium Fennicum eroaa täten aiemmasta tietokannasta ja painetuista editioista käsitteellisesti merkittävällä tavalla. Vanha DF toi verkkoon Reinhold Hausenin FMU:n sekä osan REA:a sähköisessä muodossa, yksittäisen DF-numeron sisällön vastatessa Hausenin editioiden sisältöä. Uudessa DF-tietokannassa tämä yhtäsuuruusmerkki poistuu. Vastedes yksittäinen DF-numero viittaa asiakirjan yksilölliseen tiedolliseen sisältöön, ei mihinkään sen yksittäiseen editioon. Ratkaisu tuo näkyviin asiakirjan tutkimushistorian, mahdollistaa uusien editioiden tuottamisen vanhojen rinnalle ja on huomioitava tietokantaa käytettäessä.

Diplomatarium Fennicum pohjaa edelleen vahvasti Reinhold Hausenin editioihin mm. aineistovalinnan ja tekstieditioiden osalta. Tietokantaan tuodaan kuitenkin jatkossa myös kokonaan uutta sisältöä, editioita ja transkriptioita sekä FMU:n jälkeen muualla julkaistuista että kokonaan aikaisemmin julkaisemattomista asiakirjoista. Betavaiheen aikana julkaistaan uusia aineistoja mm. Tallinnan Linnaarhiivista sekä Vatikaanin kirjastosta. Näin Suomen keskiaikaisten asiakirjojen korpus täydentyy ensi kertaa lähes sataan vuoteen.

Tietokanta on myös teknisesti täysin uudistettu. Uusi tietokantarakenne mahdollistaa sekä tietokannan monipuolisen jatkokehityksen että liittämisen muihin palveluihin vaivattomasti. Tietokantaan voidaan jatkossa rakentaa työkaluja, jotka hyödyntävät monipuolisesti tietokannan metadataa, esimerkiksi henkilön- ja paikannimiä. Betaversiossa hakuja voi suorittaa tekstihakuna tai päiväyksen, ajan, paikan tai antajan mukaan, tai esimerkiksi arkistosijainnin mukaan. Hakutulos on esitettävissä joko tauluna, aikajanana tai diagrammina. Hakutulosta voi myös edelleen rajata ja muokata, ja lisäksi sen voi tallentaa ja tulevaisuudessa myös ladata järjestelmästä koneelleen jatkojalostusta varten.

DF-tietokannan uudistaminen on vastaus tutkijayhteisön konkreettisiin tarpeisiin. Tietokanta onkin suunniteltu erityisesti tutkijoita varten ja tutkimustyön vaatimukset mielessä pitäen. Verrattain varhainen betaversion julkistaminen palvelee useampaa tarkoitusperää: tietokanta avataan tutkijayhteisölle sekä palautteen keräämistä että avointa sisällönkehittämistä varten. Betaversion julkaisun jälkeen hanke painottuu sisällön kehittämiseen, kuten editioiden tuottamiseen, asiakirjojen luokitteluun sisältönsä mukaan ja nimiaineiston poimintaan. Työtä tällä saralla riittää. Tietokannan n. 6700 asiakirjaa esimerkiksi sisältävät tällä hetkellä n. 23 000 viitettä mm. alkuperäislähteisiin ja painettuun kirjallisuuteen. Hankkeen sisällä alkuperäislähdeviitteitä on käyty läpi ja suurilta osin paikallistettukin, mutta silkka lähteiden määrä ja maantieteellinen hajaantuneisuus vaatisivat koko aineiston läpikäyntiin paljon nykyistä suurempia resursseja.

Tässä astuukin kuvaan tietokantaan suunniteltu joukkoistamisen ajatus: tietokantaa rakennetaan ja sisältöä täydennetään tulevaisuudessa erityisesti tutkijoiden omaehtoisen työn mukaan. Paras aineistotuntemus esimerkiksi mainituista lähteiden arkistosijainneista ja ymmärrys lähteiden laadusta on aineistojen tutkijoilla. DF kannustaakin tutkijoita jakamaan tämän tietämyksensä tietokannan kautta. Tietokantaan voi tuottaa sekä aineistoa koskevaa metadataa (esim. lähdesijainteja ja kirjallisuutta, aineiston luokitteluja, kodikologisia tietoja jne.) että kokonaan uusia julkaistavia editioita. Samoin on mahdollista osallistua uusien työkalujen ja tietokannan kehitysversioiden suunnitteluun ja testaamiseen. Hanke järjestää tutkijatapaamisia ja hackathon-tilaisuuksia, joissa tutkijat pääsevät hankkeen henkilökunnan kanssa osallistumaan tietokannan sisällön ja työkalujen kehittämiseen.

Betajulkaisuvaiheessa tietokanta sisältää lähinnä välttämättömät perustoiminnot, mutta kokonaisuutta kehitetään jatkuvasti. Projekti on betavaiheessaan alustavasti runsaan vuoden ajan. Koko tietokanta avataan lopulta tutkijoiden käyttöön myös ladattavassa muodossa. Aikaa myöten Diplomatarium Fennicum pyrkii kokoamaan kaiken Suomea koskevien keskiaikaisia asiakirjoja koskevan hajaantuneen tiedon yhteen ja kehittymään tutkijayhteisön jaetuksi ja keskeiseksi tutkimustyökaluksi.

DF-tietokanta ja keskiaikaiset asiakirjat esillä Turussa ja Kansallisarkistossa

Uudistunut Diplomatarium Fennicum -tietokanta julkistetaan virallisesti Turun kirjamessuilla 1.10.2016, jolloin myös tietokantaan sisältyvä Suomen vanhin säilynyt asiakirja, Karjalan naisrauhana tunnettu kuningas Birgerin suojelukirje Karjalan naisille, täyttää 700 vuotta. Kansallisarkisto järjestää messuilla näyttelyn, jossa on esillä alkuperäisen suojelukirjeen lisäksi muita keskiaikaisia asiakirjoja sekä Turun Tuomiokirkon reliikkejä.

Osana messujen ohjelmaa järjestetään keskiaikaan liittyviä paneelikeskusteluja, jotka kiinnostanevat glossalaisia. Karjalan naisrauha on näissä esillä erityisesti perjantaina klo 14:15–14:15 Agricola-lavalla keskustelussa ”Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille 1316 – miksi kirje on edelleen ajankohtainen”. Keskustelijoina pääjohtaja Jussi Nuorteva (Kansallisarkisto), presidentti Tarja Halonen ja filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto).

Lauantaina 15:45–16:25 Tieto-lavalla Diplomatarium Fennicum julkistetaan virallisesti. Paneelin aiheena on ”Diplomatarium Fennicum 2016 – kohti moderneja keskiaikatutkimuksen työkaluja – keskiajan asiakirjojen uudistetun tietokannan virallinen julkistaminen”, ja keskustelijoina ovat tutkimusjohtaja Päivi Happonen (Kansallisarkisto), filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), filosofian tohtori Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto) ja tiedeasiamies Kalle Korhonen (Koneen Säätiö).

Sunnuntaina klo 16:00–16:30 paneelikeskustelussa ”Turun tuomiokirkon reliikit uusimman tutkimuksen valossa” keskustelevat filosofian tohtori Kirsi Salonen (Turun yliopisto), professori Jussi-Pekka Taavitsainen (Turun yliopisto) ja arkeologi Aki Arponen (Kansallismuseo).

Diplomatarium Fennicum -tietokanta on Kansallisarkiston osastolla esillä koko messujen ajan. Lisäksi 5.10. järjestetään Kansallisarkistolla keskiaikatapahtuma, jossa näytteillä ovat Turun kirjamessuilla olleet asiakirjat, minkä lisäksi tapahtumassa esitellään DF-hanketta ja tietokantaa.

Messuilla ja Kansallisarkistossa tietokantaa esittelee hankkeen henkilöstö – tervetuloa keskustelemaan ja antamaan palautetta!

Save

Save

Save

Save

Reima Välimäki

Vuoden alusta, ja toden teolla tänä syksynä, alkoi yksi Suomen Akatemian Digitaalisten Ihmistieteiden akatemiaohjelman rahoittamista konsortioista. Turun yliopiston kulttuurihistorian ja IT-laitoksen yhteishankkeessa tunnistetaan ja profiloidaan anonyymejä kirjoittajia tai kirjoittajaryhmiä antiikin ja keskiajan teksteistä.

Projektissa on kolme alahanketta, joissa tarkastellaan antiikin kielioppitekstejä, paavillisen kuurian dokumentteja sydänkeskiajalla sekä myöhäiskeskiaikaisia poleemisia tekstejä. Yhteistyötä tehdään ennen kaikkea Zürichin yliopiston Corpus Corporum -tietokannan, Monumenta Germaniae Historican sekä Wuppertalin yliopiston kanssa.

Tietokoneavusteisia menetelmiä hyödyntävä tekijäntunnistus on vakiintunut nykyajan tekstien, esimerkiksi verkkokeskustelujen tutkimukseen, ja sillä on myös rikosteknisiä ja tiedustelusovelluksia. Esimodernien tekstien tunnistuksessa menetelmät tekevät vasta tuloaan, ja ensimmäiset merkittävät tulokset ovat ilmestyneet aivan viime vuosina. Keskustelua käydään pääasiassa digital humanities -julkaisuissa.

Yksi Propreau-hankkeen tavoitteista onkin kuroa umpeen kuilua digitaalisten menetelmien ja alan vakiintuneiden julkaisukanavien välillä. Tarkoituksena on tehdä tietokoneavusteisista menetelmistä yksi väline lisää tutkijan työkalupakkiin, täydentämään kodikologian, paleografian ja sisältöanalyysin tuloksia.

Projektin toiminta-ajatuksena on, ettei kaikkien tarvitse osata kaikkea, eli hyvin toimivassa tutkimusryhmässä kukin voi keskittyä omaan erikoisalaansa. Kielen ja historian asiantuntijoiden ei välttämättä tarvitse alkaa opetella ohjelmointia, vaan projektin jäsenten taidot täydentävät toisiaan. Perinteisestä humanistisesta tutkimuksesta poiketen käytännössä kaikkea tehdään ryhmässä, ei yksin puurtaen.

Toinen ajattelun käänne, joka meidän humanistien pitää tehdä, on että meille rakkaista teksteistä tulee merkkijonoja. Me olemme tottuneet analysoimaan sisältöä, mutta usein koneoppimista hyödyntävässä tekijäntunnistuksessa kaikki sisältö häivytetään: sisältösanoista kuten substantiiveista, adjektiiveista tai verbeistä tulee vain sanaluokkien ja sijojen nimiä kantavia tageja. Kone ei opi mistä puhutaan vaan miten puhutaan. Kuulostaa hurjalta, mutta se mahdollistaa eri aiheita käsittelevien tekstien vertaamisen.

Humanistien tehtäväksi jää tehdä tulkinnat ja palauttaa kaikki mielenkiintoinen sisältö ja konteksti teoksiin ja tekijöihin.

Lisää:
DIGIHUM Akatemiaohjelma
PROPREAU -blogi
Turku BioNLP Group
Digin – Digitaalisen vuorovaikutuksen tutkijaverkosto

 Jeanette Lindblom

Glossa – Keskiajan tutkimuksen seura ry perustettiin vuonna 1996. Puheenjohtajien muistoja -sarjassa seuran entiset puheenjohtajat muistelevat sattumuksia 20-vuotisen historian varrelta.

Oli yhteispohjoismainen Bysanttia tutkivien jatko-opiskelijoiden kurssi Turkissa lokakuussa 1995. Kahden viikon intensiivisen kiertelyn, katselun ja yhteisolon jälkeen joukko suomalaisia tutkijaopiskelijoita oli lopulta sortunut luonteenomaiseen vetäytymiseen omaan nurkkapöytään yhtenä viimeisistä ravintolailloista. Viikkojen ”skandinaviskan” jälkeen keskustelu nurkkapöydässä aaltoili nyt leppoisasti suomen kielellä ja jostain syystä tuli puheeksi, että Suomeen, tai ainakin Helsingin yliopistoon, pitäisi saada oppiaineita ylittävä keskiajan tutkimusta edistävä opintokokonaisuus.

Mika Hakkarainen, joka tunsi ihmisiä ja oli perehtynyt vähän kaikkeen, tiesi kertoa, että tällaista ideaa kyllä oli pohdittu piireissä jo vuosia ilman, että mitään konkreettista oli saatu aikaiseksi. Vähäelkeisesti hän totesi, että olisihan se hyvä saada toteutumaan. Impulsiivisena rannikkoalueella kasvaneena suomenruotsalaisena hokesin, että mitäs tässä, emmekö me sitten voitaisi ryhtyä tuumasta toimeen ja yrittää saada pyörät pyörimään. Järkevänä ja asiaa jo miettineenä Mika totesi, että paras tapa viedä asiaa eteenpäin olisi perustaa yhdistys, joka toimisi kollektiivisena ja virallisempana painostusryhmänä ja lobbarina.

Päästyämme takaisin Suomeen kutsuimme koolle ryhmän asiasta kiinnostuneita keskusteluihin, suunnitteluun ja uuden yhdistyksen alullepanemiseen. Rinnakkain selvitettiin yhdistyksen perustamista ja laadittiin Helsingin yliopistolle ehdotelma keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuudesta. Jotta asiat edistyisivät, lupauduin pitämään pöytäkirjaa kahvila Engelin takahuoneessa pidetyistä keskusteluistamme, kirjoittamaan koulutusohjelman hahmotelmat puhtaaksi sekä selvittämään, mitä tarvittiin yhdistyksen perustamiseksi. No, siinä se sitten oli. Kun on liian aktiivinen ja innokas, niin muut ehdottavat puheenjohtajaksi, ja siten minusta tuli perustettavan yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja.

Alku oli varsin vaatimaton; 16. helmikuuta 1996 Glossan perustamisasiakirjan allekirjoitti muistaakseni kahdeksan henkilöä. Pian kuitenkin muita liittyi joukkoomme ja myös toiminta esitelmätilaisuuksineen, retkineen ja jäsentiedotteineen lähti käyntiin. Yhdistyksen perustamisen ja rekisteröinnin jälkeen ensimmäisiä tehtäviä oli myös viedä eteenpäin ehdotus laitoksia ylittävän keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuuden perustamisesta Helsingin yliopistoon.

Alun perin lähestyttiin neljää Helsingin yliopiston silloista laitosta, mutta kun sana hankkeesta levisi, psykologinen efekti otti ohjakset käsiinsä. Kukaan ei halunnut jäädä ulkopuolelle, ja lumivyöryn lailla monet muutkin laitokset ilmoittivat kiinnostuksensa todeten vähän närkästyneesti, että onhan heilläkin keskiaikaan liittyvää opetusta eikä heitä voida jättää suunnitelmien ulkopuolelle. Asiat alkoivat edetä nopeasti ja keväällä pidettyjen kokousten jälkeen jo syksyllä 1997 Helsingin yliopiston opinto-oppaaseen ilmestyi tieto tieteenalat ylittävästä keskiajan tutkimuksen opintokokonaisuudesta.

Vauhdikkaan alun jälkeen varsinainen toteutus siirtyi yliopistolle. Byrokratia teki tehtävänsä, tehokkuus jonkin verran laantui ja alku oli hiukan sekava. Olimme kuitenkin saavuttaneet yhden tavoitteistamme. Kokemus myös opetti, että pitää vain rohkeasti uskaltaa esittää ideoita ja yrittää viedä asioita aktiivisesti eteenpäin. Onnistuimme Glossan myötä noin puolessatoista vuodessa siinä, mitä muut olivat vuosikaudet pohtineet ilman tulosta. Ja siitä olen hyvin ylpeä.

Suurin ylpeyteni on kuitenkin, että sain olla mukana auttamassa alkuun yhdistyksen, josta sittemmin kasvoi valtakunnallinen tekijä. Tyypilliseen nurinkuriseen tapaani en noussut rivijäsenestä puheenjohtajaksi, vaan aloitin puheenjohtajana, kunnes parin vuoden jälkeen katsoin, että oli muiden aika astua ruoriin. Siirryin varapuheenjohtajaksi ja sitten hallituksen jäseneksi, samalla kun seurasin miten toiminta kehittyi uusien innokkaitten ja osaavien tekijöiden jatkaessa aloitettua työtä. Glossae-lehti perustettiin, oltiin mukana kehittämässä Dies Medievales -kokoontumiset, ja keskiajan tutkijat ja opiskelijat verkostoituivat yli yliopistorajojen. Nyttemmin rivijäsenenä seuraan mielikseni miten yhdistys on kasvattanut ikää ja kokemusta. Glossa on mukana edesauttamassa, että keskiajan tutkimuksen pitkä perinne Suomessa jatkuu virkeänä ja on myös ottanut omat askeleensa digitaaliseen nykypäivään.

Kirjoittaja toimi Glossan puheenjohtajana vuosina 1996–1999.