Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.
Oman romaanini synty
Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.
Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.
Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.
Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?
Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.
Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.
Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.
Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia
Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.
Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)
Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.
Kirjoitusvinkkejä
Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos
itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa
aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja.
Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä
tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja
muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka
muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi
kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin
aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa
esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi
kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!
* * *
Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.
Suomen keskiajan arkeologian seuran eli SKAS ry:n perinteinen syysseminaari järjestettiin tänä vuonna 15.11.2019 Hämeen linnassa. SKAS on vuonna 1990 perustettu seura, jonka tarkoituksena on edistää keskiajan ja uuden ajan arkeologian tutkimusta. Kaikille kiinnostuneille avoimen seminaarin teemana oli tänä vuonna Penninkejä, punasavea ja purjehdusta – Näkökulmia elinkeinoihin ja talouteen.
Seminaari pidettiin Hämeen linnassa.
Seminaari alkoi seuran puheenjohtajan Janne Harjulan tervetuliaissanoilla, joiden jälkeen päästiinkin kuuntelemaan ensimmäistä esitystä. Frida Ehrnsten (”Penninkejä ja muuta pikkurahaa – mitä linnojen löytöaineisto voi kertoa keskiajan rahankäytöstä?”) avasi seminaarin esitelmällään rahan käytöstä keskiajalla. Ehrnsten oli väittelemässä seuraavana päivänä aiheenaan keskiajan rahankäyttö. Esitelmässä Ehrnsten käsitteli erityisesti seminaaripaikkanakin toimivaa Hämeen linnaa, eikä koko väitöskirjansa materiaalia. Tutkimuksissaan Ehrnsten on yhdistänyt kirjallisia lähteitä, esimerkiksi linnan tilikirjoja, sekä arkeologisia löytöjä. Näiden välillä hän oli havainnut suuria eroavaisuuksia rahamäärissä. Tilikirjojen mukaan rahaa on ollut käytössä valtavia määriä enemmän, kuin mitä arkeologiset löydöt antavat ymmärtää. Vanhimmat linnoista löydetyt rahat ovat olleet tyypillisesti linnan rakennusajankohdalta peräisin. Ehrnsten totesi, ettei löydetyistä rahoista voida tehdä suoria johtopäätöksiä linnan historiasta. Kuitenkin jonkin tyypillisen paljon lyödyn rahan puuttuessa kokonaan, on syytä olettaa linnassa tapahtuneen jotakin sinä aikana tai sitten arkeologit eivät ole näitä maakerroksia vielä päässeet tutkimaan.
Riikka Alvik (”Ostereita herkkusuille ja etikkaa ruttoon: löytöjä 1700-luvun kauppa-alusten hylyistä ja pohdintaa aikakauden kulutuskäyttäytymisestä”) piti hänkin esitelmänsä työn alla olevan väitöskirjansa aiheesta. Hän tutkii sitä, mitä hylyissä on ollut, mitä niillä on tuotu ja mitä viety pois. Kuten Ehrnsteninkin esitelmä, myös Alvikin tutkimus tarkasteli arkeologisen ja kirjoitetun tiedon erovaisuuksia. Tulliluetteloihin ei ole kirjattu kaikkea kuljetettua tavaraa ja myös salakuljetusta on esiintynyt. Arkeologinen tutkimus hylkyjen lasteista on siis hyvä keino täydentää kirjallista tietoa ja se luo myös täysin uutta tietoa. Itämeren hylyt ovat varsin hyvin säilyneitä meressä vallitsevien olosuhteiden vuoksi. Vesi on kylmää, sen läpäisee vähäinen valon määrä, suolapitoisuus on matala, virtauksia ei ole paljoa, kuten ei puuta tuhoavia nilviäisiäkään. Hylyssä orgaaninen aines säilyy poikkeuksellisen hyvin verrattuna maan alla olevaan orgaanisen arkeologiseen materiaaliin. Monet kulutustavarasta, kuten ruoka ja tupakka, ovat muissa olosuhteissa käytetty, mutta hylkyyn ne ovat onnettomuushetkellä jääneet loukkuun. Alvik on tarkastellut hylyistä löytyviä esineitä kontekstin kautta. Hän totesi, että hylky on ollut asuinpaikka sekä työpaikka miehistölle. Siinä missä se on ollut lastilleen tavarankuljetuspaikka, on siitä tullut uppoamishetkellä myös onnettomuuspaikka. Henkilökohtaiset esineet vievät lähelle laivassa olleita ihmisiä, mutta esineet laajemmin antavat mahdollisuuden tarkastella ihmisten kulutustottumuksia.
Seuraavan esityksen piti Hanna Kivikero (”Eläinten rooli linnataloudessa”). Hänen aiheenaan oli linnoista löytyneen luuaineiston vertailu voudintileissä mainittuihin eläimiin. Kivikero tarkasteli erityisesti kahta linnaa Suomen alueella; Raaseporia ja Kastelholmaa. Tutkimuksissaan Kivikeron tavoitteena oli selvittää aineiston perusteella, mistä eläimet tulivat linnalle ja mikä eläinten funktio oli. Osteologinen materiaali ja kirjalliset lähteet erosivat molemmilla kohteilla toisistaan jonkin verran. Eroihin saattaa olla monia syitä; pienimmät kalan luut saattavat puuttua kaivausmetodien vuoksi tai kaikkia lajeja, kuten eri lintulajeja ei ole välttämättä eritelty tileissä. Linnan resurssit ovat vaikuttaneet elinkeinoihin. Kivikero toikin esitelmässään esille, että maatalouden ja kalastuksen työskentelyajat ovat samat, joten linnan on täytynyt panostaa jompaankumpaan näistä. Eläinten käyttötarkoitusta linnalla voidaan tarkastella luiden patologioista sekä tilikirjoista. Kivikeron tutkimukset yhdistelivät kahden edellisen esitelmän tapaan arkeologisilla kaivauksilla saatua materiaalia sekä kirjallisia lähteitä.
Jenni Lares pitämässä esitelmäänsä oluesta ja paloviinasta.
Historioitsija Jenni Lares (”Olut ja paloviina uuden ajan alun maaseudulla”) puhui esityksessään alkoholin käytöstä uuden ajan alussa. Hän oli tutkimuksissaan rajannut aineistonsa käsittelemään erityisesti maaseutua. Lähdeaineistona tutkimuksella olivat kirjalliset lähteet. Arkeologisessa materiaalissa juomat eivät ole pulloissa säilyneet, mutta onneksi aiheeseen päästään kiinni muulla tavoilla. Lares esimerkiksi näytti esitelmässään kuvitusta uuden ajan alusta, jossa tarkalla silmällä voi huomata viitteitä alkoholikulttuurista. 1700-luvun jälkipuoliskolla aineistoa on mahdollista kartoittaa tuomikirjakortistoista. Lares on tutkimuksissaan hyödyntänyt myös kansatiedettä, vaikka suoraan ei voidakaan vetää johtopäätöksiä tämän aineiston avulla. Esityksessä pureuduttiin alkoholin (erityisesti oluen ja paloviinan) valmistusmenetelmiin sekä meille nykyajan ihmisille erityisen mielenkiintoisiin kysymyksiin: kuka olutta oli valmistanut ja kuka sitä joi? Lares toi esiin sen, miten uuden ajan alussa olutta ovat panneet niin miehet kuin naisetkin. Tämän lisäksi juoman vahvuus määräytyi henkilön sosiaalisen aseman mukaan, eikä sukupuolen, niin kuin voisi ehkä olettaa. Lares myös laittoi kuulijan miettimään, miten aikalaiset ovat käsittäneet alkoholijuomien käytön. He tuskin ajattelivat päivittäistä oluttaan juodessa juovansa alkoholia, eikä laihasta oluesta liene tullut humalaankaan. Esitelmä linkittyi myös Alvikin esitelmään pohtimalla menneisyyden ihmisten kulutustottumuksia.
Ilkka Leskelän (”Schalmien suku 1400–1530: Turun rannikkoseudun monialayrittäjät Itämeren taloudessa ja tilassa”) tutkimuksen lähtökohtana ovat Danzigin (nyk. Gdansk) tulliluettelot. Tutkimusaineisto on rajallista, eikä tietoja ole saatavilla kaikilta vuosilta. Leskelä sai kuitenkin eriteltyä aineistosta tiettyjä henkilöitä, jotka näyttävät kulkeneet laivalla Turun ja Danzigin väliä erityisen paljon muihin verrattuna. Kaikki laivurit olivat myös itse käyneet kauppaa, eivätkä vain kuljettaneet muiden kauppiaiden kauppatavaroita. Aineistossa nousi esiin ilmeisesti turkulainen Schalmien suku. Schalmien suvun edustajat seilasivat Turusta tai Turun alueelta Danzigiin, mutta heidän liikkeitään on voitu havaita myös Tallinnassa, Tukholmassa sekä Lyypekissä. He olivat siis kauppiaita ja laivureita sekä heidän reittinsä vastaavat hansan yleisiä kauppareittejä. Leskelä lopettikin esityksensä kysymykseen siitä, että olivatko Schalmien suvun edustajat siis hansakauppiaita?
Seminaarin päätti Iloinen Joutsen -niminen historianelävöitysryhmä. Ryhmän jäsenet Hanna Lehmusto, Mervi Pasanen sekä Elina Sojonen (”Rakkaudesta menneisyyteen: akateemisen tutkimuksen hyödyntäminen historian elävöityksessä”) puhuivat ryhmän toiminnasta ja siitä, kuinka he hyödyntävät akateemista tietoa elävöittäessään historiaa. Vuonna 2011 toimintansa aloittanut Iloinen Joutsen on erikoistunut 1300-luvun lopun suomalaisten käsityöläisten elämän elävöittämiseen. He haluavat historianelävöityksellä tuoda osaltaan oikeaa tietoa esiin. Elävöittämisessä muinaispukuihin pukeutuminen on vain pieni osa koko prosessia. Suurin työ tehdään jo ennen puvun valmistusta ottamalla selvää menetelmistä, materiaaleista sekä kaikesta muusta olemassa olevasta arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta vaatteiden ja esineiden taustalla. Nykyajan haasteet tuovat harrastukseen myös omat ongelmansa ja jäsenet kertoivatkin, että tulkintaa ei voida kokonaan välttää, mutta kaikki pyritään tehdä mahdollisimman tarkasti tutkimukseen perustuen. Iloisen Joutsenen jäsenet ilahduttivat seminaarin osallistujia myös tauoilla esittelemällä muinaistekniikoita, kuten langan kehräystä.
Yksi Iloisen Joutsenen pöydistä, joita pääsi ihailemaan seminaarin tauoilla ja sen jälkeen.
Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoinen historiaa ja arkeologiaa yhdistävä kokonaisuus. Kaikki esitykset toivat esiin monipuolisia lähestymistapoja elinkeinoja ja taloutta tarkasteleviin aineistoihin.
* * *
Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista Raamattufragmenteista.
Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.
Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta
myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen
kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin
romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä
vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä
kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.
Kuva: Jasmina Ollikainen
Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru
Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru
kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin
sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden
kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä. Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka
kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.
Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.
Kuva: Into Kustannus
Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin
piru
Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija
ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on
suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan.
Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan
kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen
Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan. Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan
palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien
kiltaan.
Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.
Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.
Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.
Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä
niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli
jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat
kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa
tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet
olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri
tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja
heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan
suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat
heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit
pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että
elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.
Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse
oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän
ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden
päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se,
että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan,
että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät
voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja
lapset, sekä itsemurhaajat.
Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat
herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat
onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia
sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta
perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat
herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä
jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.
Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.
Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla
estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen
tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä
jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen
neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja
siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten
taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein
saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa
asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena
statuksen kohottamisena.
Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien
päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan
virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä
mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri
oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja
saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös
hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin,
oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet
täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden
yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai
jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.
Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.
Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.
Keskiaikaisen musiikin ja ruoanlaiton ohella eräs eniten harrastuneisuutta herättävistä medievalismin muodoista on keskiaikaisten liikuntataitojen sekä välineistön rekonstruointi sekä näihin perustuvat urheilulajit. Näissä merkeissä järjestettiin Turun linnan turnajaiset 11.–14.7.2019 jo neljättä kertaa. Tapahtuman järjesti Historiallisen ratsastuksen seura. Turnajaisissa nähdyt historialliset ratsastuslajit olivat jousting eli peitsitaistelu ja skill-at-arms eli aseenkäsittelyradan suorittaminen ratsain. Muita lajeja olivat historiallinen miekkailu eli HEMA ja Medieval Combat Sport eli ”buhurt”. Tässä kirjoituksessa esitän muutamia hajanaisia huomiota kyseisistä nykyaikaisista lajeista ja niiden historiallisesta taustasta.
Ottelijat kohtaavat peitsitaistelussa lauantaina 13.7.2019. (Kuvaaja: Anita Geritz.)
Jousting eli peitsitaiselu oli luonnollisesti turnajaisten kohokohta. Joustingissa ottelijat laukkaavat toisiaan vasten yrittäen rikkoa peitsensä kärjen vastustajan osuma-alueeseen, joka muodostuu ylävartalon vasemmasta puolesta, käytännössä sen peittävästä kilvestä. Osumasta saa pisteen, peitsen rikkomisesta kaksi tai kolme pistettä; pistesakkoja jaetaan väärästä askellajista, oman peitsen hallinnan menettämisestä sekä siitä, ettei näytä kilpeään kunnolla.
Toisin kuin peitsitaistelu, skill-at-arms koostuu yksiselitteisesti yksilö- tai oikeammin yksittäisen ratsukon suorituksista. War-sarjassa kilpaillaan suorittamalla haarniskassa ilman kypärää ja hansikkaita rata, jonka tehtävät perustuvat sodassa vaadittavaan aseenkäyttöön: peitsellä poimitaan renkaita sekä isketään vihollista markeeraavaa harjoitusmaalia (”quintain”) ja miekalla halkaistaan miehen pään korkeudelle asetettuja omenoita. Hunting 1 ja 2 -sarjoissa kilpaillaan ilman haarniskaa, ja tehtävät ovat periaatteessa metsästykseen liittyviä – peitsellä muun muassa täräytetään kumoon villisikamaali – vaikka renkaiden poiminta ja omenoiden halkaisu ovat myös mukana.
Pitkämiekkaturnaus oli Turun historiallisen miekkailun seuran järjestämä. Turnaus perustui kukkulan kuningas -tyyppiseen järjestykseen, jossa kunkin ottelun voittaja jää kehään kuninkaaksi ottamaan vastaan seuraavan haastajan: sekä kuninkaalla että haastajalla on käytössään viisi hyökkäystä kalkituilla miekoilla (pistot eivät ole sallittuja), joiden jälkeen tutkitaan, kummalla on osumasta tullut liitujälki korkeammalla; paras mahdollinen osuma on luonnollisesti keskellä päälakea. Turnauksen toinen puolisko, jota en nähnyt kunnolla, oli pudotuskilpailu. Historiallisessa miekkailussa käytettävä varustus on nykyaikaisen miekkailuvarustuksen pohjalta historiallista miekkailua varten kehitettyä mallia.
Medieval Combat Sport Finlandin hallinnoima Medieval Combat Sport eli ”buhurt” piti sisällään kaksi eri lajia: ottelemisen yksi yhtä vastaan sekä joukkueiden välisen ottelun. Yksi yhtä vastaan -ottelussa ottelijat keräävät pisteitä lyömällä vastustajaa aseellaan; joukkueottelussa tarkoituksena on saada vastustaja kaadettua maahan, jolloin viimeisenä pystyssä oleva joukkue voittaa. Ottelut käydään tylpillä aseilla koko vartaloa suojaavassa haarniskassa. Pistot ja iskut niskaan ovat kiellettyjä.
Historiallisten
lajien harrastajille suuri osa harrastamisen mielekkyydestä ja merkityksestä
syntyy niiden koetusta historiallisesta autenttisuudesta. Historiallisten
taitojen henkiinherättäminen on siis päämäärä itsessään. Kun kisoja
järjestetään museoiden yhteydessä ja niiden myötävaikutuksella, voidaan
historiallinen autenttisuus nähdä myös edellytyksenä museolaissa elämysten
tarjoamisen lisäksi mainitulle päämäärälle vahvistaa ymmärrystä historiasta.
Eniten
historiallisuutta korostettiin molemmissa ratsastuslajeissa: peitsitaistelun
sanottiin tapahtuvan historiallisten sääntöjen mukaan, ja tehtäväratojen olevan
peräisin ”historiallisista manuaaleista”. Historiallisen
ratsastuksen seuran sivuilta ei löydy suoraa tietoa näistä lähteistä, mutta
seurassa harjoitellaan myös kamppailutaitoja ratsain, minkä lähteiksi mainitaan
nimeltä Fiore dei Liberi (k. 1409 jälkeen), Johannes Liechtenauer (floruit 1300-luvun
lopulla) sekä Portugalin kuningas Edvard I (1391–1438).
1400-luvun
taitteessa toimineen Fiore dei Liberin Fior di battaglia tunnetaan
neljästä käsikirjoituksesta. Ensimmäinen editio Pisani-Dossi-suvun hallussa
olleesta, sittemmin kadonneesta käsikirjoituksesta otsikolla Flos
duellatorum ilmestyi 1902 Francesco Novatin toimittamana.
Ohjeistuksiltaan yksityiskohtaisempi ja siten tärkein lähde on kuitenkin
käsikirjoitus Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, joka löytyy
digitoituna sen
omistavan museon sivuilta. Tämä ns. Gettyn-käsikirjoitus on ilmestynyt
editiona 2006 Massimo Malipieron toimittamana. Molempien mainittujen
käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet myös vuonna 2002 Marco Rubbolin ja
Luca Cesarin toimittamana. Molemmista laitoksista löytyvät rinnakkaistekstit
kolmannesta, fragmentaarisesta käsikirjoituksesta New
York, Morgan Library & Museum, MS M.383. Neljäs, latinankielinen
käsikirjoitus (Pariisi,
BNF, ms. lat. 11269) on tullut laajempaan tietoisuuteen vasta myöhemmin.
Fioren
teos käsittelee painia, kamppailua erilaisilla aseilla haarniskassa ja ilman
sekä kamppailua ratsain niin miekalla, peitsellä kuin painiotteillakin.
Varsinaista ratsastustekniikkaa ei juuri käsitellä, ja ratsain käytävän
kamppailun konteksti on hieman vakavammassa kaksintaistelussa, jossa kyseeseen
tulevat muun muassa vastustajan iskujen aktiivinen välttämäinen, hyökkäyksen
kohdistaminen vastustajan hevoseen sekä vastustajan vetäminen alas satulasta.
Toinen mainittu lähde, Johannes Liechtenauer, on mahdollisesti ollut elossa n. 1390, jolloin ensimmäinen hänen oppejaan sisältävä käsikirjoituslähde (Nürnberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a) on tuotettu. Liechtenauer laati kamppailuoppinsa runomuodossa ”salaisilla sanoilla”, joihin hänen seuraajansa ovat kirjoittaneet selityksiä. Tunnetuimpia lähteitä näille selityksille ovat käsikirjoitukset Dresden, SLUB, C. 487 1500-luvun alusta sekä Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 vuodelta 1452. Kuten Fiore, Liechtenauer käsittelee miekkailua ilman haarniskaa sekä taistelua haarniskassa ja ratsain, mutta hänen asevalikoimansa on hieman suppeampi. Ratsain kamppailun sisältöön pätevät samat huomiot kuin Fioreen.
Turun linnan turnajaisissa ei kuitenkaan varsinaisesti taisteltu ratsain vaan tehtiin aseenkäsittelysuoritteita sekä oteltiin peitsitaistelussa. Kumpaakin aihetta käsittelee laajasti kolmas mainittu lähde. Portugalin kuningas Edvard (Duarte) I kirjoitti Ksenofonin Hevostaidon jälkeen vanhimman säilyneen hevostaitoa koskevan oppaan, joka on säilynyt yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa Pariisi, BNF, ma. port. 5 (fol. 99r alkaen). Editio princeps ilmestyi 1842 J. I. Roqueten toimittamana; Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 2016. Teos käsittelee yksityiskohtaisesti ratsastustekniikkaa sekä aseiden käyttöä niin taistelussa kuin metsästyksessä viitaten myös turnajaisiin; teos sisältääkin yhden varhaisimmista maininnoista keskiaidasta, jonka käyttö levisi Pyreneiden niemimaalta muualle Eurooppaan 1400-luvun aikana. Keskiaita teki kohtaamisesta ainakin hieman turvallisempaa, sillä ratsut eivät voineet enää törmätä toisiinsa.
Aseenkäsittelyn tositilanteessa ei tarvitse tietenkään motorisesti juurikaan erota (ystävällismielisestä) kilpailutilanteesta. 1000-luvulta alkaen käytyjen turnajaisten juuret ovat ratsuväen taistelussa, ja ne kokivat sydänkeskiajalla muodonmuutoksen eräänlaisesta sovitusta sodankäynnistä aateliston omaksi urheiluspektaakkeliksi. Sodankäynnin ja sodankäyntiin perustuvan urheilun eriytymisen kautta kehittyi sotavarustuksen rinnalle myös erityisiä turnajaisvarusteita, joista varhaisimmat varmat tiedot ovat 1400-luvun alkupuolelta. Tylsiä miekkoja ja tylppiä peitsiä käytettiin jo aikaisemminkin.
Kuten ratsuväen taistelussa, turnajaisten ytimessä eivät olleet alkujaan yksittäiset kaksintaistelut vaan ratsuväen rynnäkkö. Muodostelmassa liikkumiseen viittaa mahdollisesti myös turnajaisia merkitsevien sanojen pohjalla oleva latinan torneamentum, joka on johdettu sanasta tornare ’kääntyä’. Myös Konungs skuggsjá, norjalainen ruhtinaspeili 1200-luvun puolivälistä, mainitsee erikseen ritarin tarpeen kouluttaa ratsunsa kääntymään laukassa (Holm-Olsenin edition s. 58, rivit 39–40). Tästä huolimatta ritarit taistelivat ja ottelivat toki myös jalan. Peitsillä käytävien kaksintaisteluden merkitys turnajaisissa alkoi kasvaa 1200-luvulta alkaen, ja ne saavuttivatkin lopulta sen keskeisen osan, joka niillä vieläkin on mielikuvissa keskiaikaisista turnajaisista.
Varsinaisista turnajaisista eli joukkuetaistelusta käytetään nykyään usein nimitystä mêlée. Historiallisesti varsinaisten turnajaisten rinnalla esiintyi vähemmän muodollisia otteluita, joista käytettiin aikalaistermiä buhurt. Aikalaistermien osalta rajanveto ei kuitenkaan ole aina selkeää. Harrastuspiireissä nimitystä ”buhurt” käytetään viitattaessa Medieval Combat Sportiin, vaikka joukkuetaistelua pidetään ilmeisesti tässäkin tapauksessa ”varsinaisena” buhurtina. Kilpailuformaatti ei suoranaisesti vastanne mitään tunnettua historiallista ottelukäytäntöä. On tosin mainittava, että haarniskojen historiallisuutta (ja painoa) korostettiin useampaan otteeseen, mutta itse kilpailumuodon historiallisuuteen viitattiin vain ohimennen.
Koska
edellä viittasin kamppailukirjojen sisällön yhteydessä taisteluun haarniskassa,
on syytä huomata, että Medieval Combat Sport ei simuloi haarniskassa käytävää
vakavaa taistelua: haarniska toimii ensisijaisesti kilpailijoiden
suojavarusteena samalla tavalla kuin amatöörinyrkkeilijöiden kypärä ja
nyrkkeilyhanskat; taistelukentällä ja kaksintaistelukehässä haarniska toimii
toki myös suojavarusteena, mutta taistelijoiden päämääränä on läpäistä se
esimerkiksi pistämällä sen aukoista.
Yksityiskohtaisimmin historialliseen lähdemateriaaliin paneutui Turun historiallisen miekkailun seura, jonka ohjelmaan merkityistä esiintymisistä kaksi olikin pyhitetty kyseisen harrastuksen esittelylle. Käytössä olevista lähteistä mainittiin tärkeimmäksi jo edellä käsitelty Fiore dei Liberi, vanhin tunnettu kamppailukirja 1300-luvun alusta eli Leeds, Royal Armouries, MS I.33 sekä tarkemmin määrittelemätön sotilassapelin lähde 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.
Fiore dei Liberin osalta nähtiin erilaisia harjoituksia tikarilla, miekalla ja varsikirveellä. Tikarin osalta nähtiin muun muassa tikarihyökkäyksen torjuntaa seuraava käsilukko eli mezana ligadura (Gettyn-käsikirjoitus fol. 10v, alh. vas.), miekkailusta nähtiin puolestaan pistoja vastaan tehtävät scambiar de punta (fol. 26v, ylh. vas.) ja romper de punta (fol. 26v, alh. vas.), miekanriisto tor di spada lo sourano (fol. 30r, alh.) sekä punta falsa puolustuksineen (fol. 27v, ylh.).
Kuten todettua, toiseksi lähteeksi mainittu käsikirjoitus I.33, joka käsittelee miekkaa ja kupurakilpeä, on vanhin tunnettu eurooppalainen kamppailukirja. Teos on ilmestynyt Franck Cinaton ja André Surprenantin toimittamana editiona 2009, ja teoksen kanssa pisimpään työskennelleen Jeffrey L. Forgengin toimittama tekstilaitos ilmestyi kolmannen kerran korjattuna laitoksena vuonna 2018. Kyseisen lähteen oppeja esiteltiin näytösottelussa, jossa ei ilmeisesti kuitenkaan erikseen pyritty mallintamaan käsikirjoituksessa nähtäviä liikesarjoja.
Edellisten, keskiaikaisten asetekniikoiden lisäksi nähtiin myös myöhempien aikojen sotilassapelin harjoitteluun pohjautuvaa keppitaistelua (singlestick).
Itse miekkailukisan sääntöjen todettiin perustuvan löyhästi historiallisiin kilpailumuotoihin (Facebookista: ”Kisan säännöt ovat yhdistelmä vanhoja eurooppalaisia turnauksia muutamin modernein muutoksin”). Formaatti perustuu Matt Galasin tutkimuksiin belgialaisten miekkailukiltojen toiminnasta. Joka tapauksessa kyseinen kisamuoto on jokseenkin kaukana siitä kamppailullisesta kontekstista, jota varten Fiore tai Liechtenauer teoksensa kirjoittivat.
Lopuksi muutamia havaintoja katsojan näkökulmasta. Ratsastuslajit vetosivat yleisöön ja myös vetivät yleisöä ilmiselvästi eniten. Kyse tuskin oli siitä, että paikalle olisi eksynyt merkittäviä määriä peitsitaistelun aktiivisia seuraajia. Suosio johtui luultavasti paitsi hevosista, myös siitä, että kilpailijat olivat ratsuineen persoonia, joihin yleisö loi jonkinlaisen yhteyden: ihmiset kannustivat paitsi altavastaajia eli kilpailijoita, joilla oli ongelmia hevosensa kanssa, myös luonnollisesti suomalaisia kilpailijoita.
Huonoiten tässä mielessä näytti menestyvän historiallinen miekkailu. Ottelut olivat lyhyitä, ja niitä seurasi pitkähkö osumien vertailu, jonka jälkeen kävi ilmi, kumpi oli voittaja. Medieval Combat Sportissa puolestaan oli selvää molemmissa ottelulajeissa, kumpi oli voitolla: häviäjä oli se, joka otti silmin nähden enemmän iskuja vastaan, tai joukkue, joka saatiin ensin kumoon. Sama päti myös jousting- ja skill-at-arms -kisoissa, joissa suoritukset olivat yleisön tulkittavissa, ja lisäjännitystä syntyi lyhyestä odotuksesta ennen lopullisten pisteiden julistamista. Oma osuutensa oli luultavasti myös sillä, että historiallisessa miekkailussa käytettiin nykyaikaisia miekkailuvarusteita historiallisen näköisten haarniskojen sijaan, mikä tosin selitettiin sillä, että päämääränä ei ole historian elävöittäminen vaan se, että ”tekeminen” on historiallista.
Antti Ijäs tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan kielestä ja genrestä. Tutkimuksen vaiheita voi seurata blogissa Studia Dimicatoria.
Editioita ja käännöksiä:
Cinato, Franck & André Surprenant (toim. & käänt.). Le Livre de l’Art du Combat. Liber de arte dimicatoria. CNRS editions 2009.
Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Book of Horsemanship by Duarte I of Portugal. The Boydell Press 2016.
Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
Holm-Olsen, Ludvig (toim.). Konungs skuggsiá. Norrøne tekster nr. 1. Kjeldeskriftfondet 1983.
Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice. 1902.
Roquete, J. I. (toim.). Leal conselheiro, o qual fez Dom Duarte, […] seguido do Livro da ensinanca de bem cavalgar toda sella. J. P. Aillaud 1842.
Rubboli, Marco & Luca Cesari (toim.). Flos duellatorum. Manuale di arte del combattimento del XV secolo. Il Cerchio 2002.
Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.
Kesäkuun alku tuo mukanaan kesäjuhlia, suvivirren ja toivon mukaan monia aurinkoisia päiviä. Kesä on myös keskiaika-aiheisten tapahtumien — markkinoiden vilinän ja turnajaisten rytinän — aikaa. Alla löydät listan tämän kesän lomapäiviä ja viikonloppuja rikastuttavista keskiaikatapahtumista.
[Keskiaikaisilla markkinoilla] luvassa on neljä päivää taattua toritunnelmaa: vilinää ja vilskettä, juoruja ja juhlavia sanoja markkinarauhasta, arvokkaita rouvia ja kauniita neitoja, ylväitä herroja ja hulttioita, suukopua ja särvintä, torimyyjien kaupankäyntiä sekä torin täydeltä rakkautta!
Heinäkuu:
Jaakko Nuotio ratsullaan Turun linnan turnajaisissa 2018.
Erittäin näyttävien lajien sikermä on nyt avoimen mestaruuskilpailu ja Suomenmestaruuskilpailun muodossa [- -] Kilpailun ajaksi myös linna ja linnan ympäristö herää täyteen eloon markkinoiden ja teemoitettujen kierrosten myötä.
[Rosalassa] vierailee ryhmä viikinkejä, jotka viikonlopun aikana asuvat viikinkikylässä ja esittelevät vierailijoille viikinkiaikaista elämää, käsitöitä ja aktiviteetteja.
Kokkolan keskiaikapäivät ovat Suomen pohjoisin keskiaikaistapahtuma ja ainoa laatuaan Pohjanmaalla. Tapahtuma nostaa esiin nykyajassa yhä läsnä olevia keskiajalta periytyviä ilmiöitä ja tapoja, joita tarkastellaan joka vuosi tuorein teemoin. [- -] Keskiaikapäivien päätapahtumaa vietetään lauantaina 7.9.teemalla Työ ja ammatit keskiajalla.
* * *
Kesä on myös loistava aika käydä katsomassa joitain Suomen lukuisista keskiaikaisista kivikirkoista! Kulttuuriympäristömme- ja Tiekirkot-sivuilta löydät listoja keskiaikaisista kivikirkoista ja kirkonraunioista ympäri Suomen.
Glossa myönsi Jyväskylässä 29.3.2019 Dies Mediaevales -konferenssin yhteydessä Valoisa keskiaika -kunniamaininnan dosentti Georg Haggrénille hänen loistavasta työstään suomalaisen keskiajan arkeologian parissa. Haggrén tunnetaan erityisesti asuinpaikkojen tutkimuksesta, esimerkiksi Suomen keskiajan talonpoikaisväestön elämää valottaneesta Espoon Mankbyn kaivauksista, sekä osastaan Uudenmaan asutus- ja viljelyhistoriaa mullistaneessa siitepölytutkimuksessa. Haggrénin monipuolisen ja poikkitieteellisen työn taustalla on hänen vankka historiallinen ja arkeologinen osaamisensa ja perusteellinen keskiajan Suomen aineistojen hallinta. Haastattelussamme Haggrén kertoo mm. uusimmasta projektistaan, mieleenpainuvimmista kaivauslöydöistä ja keskiajan tuntemuksesta ja tutkimuksesta Suomessa tänään:
1. Miten päädyit opiskelemaan ja tutkimaan
arkeologiaa? Ja mikä johdatti keskiajan pariin?
Olen aina ollut
kiinnostunut menneisyydestä, sekä arkeologian että historian tutkimuksen
kautta. Tästä huolimatta koetin aluksi valita varmemman polun ja lähdin
opiskelemaan tietotekniikkaa ja matematiikkaa. Parin vuoden jälkeen totesin,
että menneisyyden tutkimus on sittenkin oma alani. Käänteentekevä hetki oli,
kun piti valita lähdenkö ensimmäisille arkeologisille kaivauksilleni vai
vakitöihin atk-alalle. Valinta osui kaivauksiin enkä ole valintaa katunut.
2. Mitä teet/tutkit tällä hetkellä (tai
seuraavaksi)?
Tällä hetkellä
kirjoitamme koko työryhmän voimin kokoomateosta Raaseporin linnasta. Vuoden
sisällä meidän pitäisi saada ulos kirja, johon on koottu viimeisen
vuosikymmenen aikana kertyneiden tutkimusten tuloksia. Aloitimme
järjestelmälliset kenttätyöt ja muun tutkimuksen linnalla ja sen ympäristössä
jo vuonna 2008 Kaikkien aikojen Raasepori-hankkeen myötä. Pitkäjännitteinen työ
on yhteisen kirjamme lisäksi lähiaikoina tuottamassa kolme väitöskirjaa.
Hangon
kesäyliopiston ja Länsi-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa kaivamme jälleen
kesäkuussa Raaseporissa. Arkeologiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita
kaivauskursseille, joille voi ilmoittautua Hangö
sommarunin kautta.
Kaivauskuva Hangö sommaunin kurssilta Raaseporissa kesällä 2017.
3. Valoisa keskiaika -palkinnonjaon yhteydessä tutkimustyösi sai erityistä kiitosta mm. poikkitieteellisyydestä. Mikä on sinusta ollut poikkitieteellisen tutkimuksen tekemisessä parasta ja mikä haastavinta?
Historiantutkimus
ja arkeologia tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Jos pakettiin
lisätään muita tieteenaloja, saadaan vielä entistä monipuolisempi kuva
menneisyydestä. Poikkitieteellinen tutkimus tuo aina uusia näkökulmia.
Esimerkiksi arkeologian avulla saattaa pystyä löytämään tien eteen päin
umpikujasta, johon historiantutkimus on jonkin kysymyksen kohdalla juuttunut.
Poikkitieteellisyyden avulla menneisyydestä voidaan saada paljon
kokonaisvaltaisempi kuva kuin yksin yhden tieteen ja sen lähdeaineistojen
kautta.
Poikkitieteellisyydessä
on haasteensa, ja tärkeätä on, että eri aloja yhdistettäessä ei unohdeta
lähdekritiikkiä.
4. Onko historian ja arkeologian lisäksi jokin muu tieteenala ollut erityisesti avuksi omassa tutkimuksessasi?
Kaksi hyvin erilaista luonnontieteiden alaa nousee mieleen. Ensinnäkin Teija Aleniuksen pitkäjänteisten siitepölytutkimusten kautta on ollut mahdollista avata järvien pohjasedimenttien tallettamaa asutus-, elinkeino- ja ympäristöhistoriaa. Esimerkkinä tästä on Lohjansaaren tutkimus, jossa pystyttiin ajoittamaan lähikylän kiinteän asutuksen synty vuoden 1100 tienoille ja edelleen siirtyminen maatalouden kannalta ensiarvoisen tärkeään kaksivuoroviljelykseen noin vuonna 1250. Ajoituksissa tarvittiin tietysti vielä yhtä tieteenalaa eli fysiikkaa ja radiohiiliajoituksia. Toisen esimerkin tarjoavat lasin alkuaineanalyysit, joiden avulla saadaan selville lasin koostumus ja edelleen johtolankoja tuotantopaikasta.
Myöhäiskeskiaikaisen asuinrakennuksen perustus Espoon Mankbystä.
5. Mikä on ollut yksi mieleenpainuvimmista
arkeologisista kaivauksista tähänastisen urasi aikana?
On vaikea nostaa
yhtä kaivausta. Pikemminkin voisin ottaa esille keskiaikaisen lasin löytymisen
sieltä, mistä ennakko-oletusten mukaan sitä ei osattu odottaa. Ennen 1990-lukua
lasia on kaivauksilla talletettu yllättävän vähän. Helsingin
Vanhassakaupungissa lasiastiat osoittautuivat vastoin odotuksia
runsaslukuisiksi löydöiksi. Turun Rettigin tontilta eli nykyisen Aboa Vetus
& Ars Nova-museon perustamiseen johtaneilta kaivauksista löytyi yllättäen
runsaasti 1300-luvun lasia.
Yllätys oli
melkoinen, kun Turusta löytyneiden böömiläisten lasien kaltaista aineistoa
löytyi myös maaseudun kartanokohteilta ensin Perniöstä ja sitten myös
sisämaasta Sääksmäen Jutikkalasta. Vielä isompi yllätys oli, kun
yksinkertaisten keskiaikaisten lasipikarien palasia alkoi nousta esiin
maaseudun kylätonteilta Hangossa ja Espoon Mankbyssä. Ja nyt kannattaa
muistuttaa, että varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa
on vasta Nyynäisten Anna-rouvan perukirjasta vuodelta 1549.
Ruotsin puolella
silmäni levisivät, kun Nyköpingin Åkrokenin kaivauksilta löytyi 1200-luvun
värikästä lyijylasia ja jälleen Tukholman Slussenilla, kun kaupungin aiemmin
tuntemattoman keskiaikaisen esikaupungin alueelta löytyi korkealaatuista
italialaista lasia 1300-luvulta. Raaseporista lasipikarien paloja toki osasi
odottaa, mutta se ei ole vähentänyt iloa, kun niitä on tullut vastaan.
6. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun tutkijana
suuresti?
Erwin Baumgartnerin ja Ingeborg Kruegerin keskiaikaisesta lasista kokoama ”Phoenix aus Sand und Glas” (1988). Kirja on näyttelyjulkaisu, joka aikoinaan mullisti käsityksen keskiaikaisesta lasista. Olin onnekas, kun satuin olemaan oikeaan aikaan interreilaamassa ja pääsin helposti poikkeamaan Baselissa, jossa kyseinen näyttely oli. Kuinka ollakaan tiiliskiven kaltainen kirja kulki loppumatkan ajan rinkan täytteenä.
7. Glossan toive on ollut Valoisa keskiaika
-palkinnon yhteydessä tuoda esille sitä, ettei keskiaika ole ”pimeä”
vaan kiinnostava aikakausi, jonka tuntemusta tarvitaan myös nykypäivän
ymmärtämiseksi. Oletko huomannut muutoksia siinä, mitä keskiajasta Suomessa
ajatellaan? Entä oletko viime aikoina törmännyt johonkin yleiseen käsitykseen,
jota haluaisit tarkentaa tai korjata?
Kiinnostus
keskiaikaan pääsi 1980-1990-luvuilla myötätuuleen ja tilanne on ilahduttavasti
säilynyt. Keskiaika on jatkuvasti paljon enemmän ”in” kuin moni muu
aikakausi. Silti yhä törmää käsityksiin pimeästä ja takapajuisesta keskiajasta.
Ikävintä on, että tätä näkemystä viljellään yhä osassa koulukirjoja. Osa
historiankirjojen tekijöistä kaipaisi kovasti valaistusta keskiajan osalta.
8. Olet tutkimuksen lisäksi tehnyt tärkeää
opetustyötä ja vedät seminaaria maisteri- ja jatko-opiskelijoille Helsingin
arkeologian laitoksella. Minkä neuvon antaisit opiskelijalle, joka on
kiinnostunut Suomen keskiajan arkeologiasta?
Kannattaa hypätä
mukaan keskiajan arkeologian pariin ja muistaa, että hedelmällisin tutkimus on
nykyisin yleensä poikkitieteellistä. Tutkittavaa riittää valtavasti.
* * *
Haastateltava Georg Haggrén toimii keskiajan arkeologian dosenttina Helsingin yliopistolla. Sähköpostihaastattelun toimitti Anita Geritz. Lisää tietoa Valoisa keskiaika -kunniamaininnasta löytyy täältä.
Jyväskylässä järjestettiin 14. kertaa ympäri Suomea ja maailmaa yhteen kokoava keskiajantutkimuksen konferenssi Dies Mediaevales. Konferenssiavustajien Dies Mediaevales starttasi torstaiaamuna, kun ensimmäiset vierailijat – puhujavieraat sekä innokkaat kuulijat – alkoivat saapua Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovista sisään. Tapahtuma alkoi puolen päivän aikoihin Professori Outi Merisalon tervetulotoivotuksella sekä aloituspuheella. Alvar Aallon suunnittelema kohoava luentosali oli jo täyttynyt vierailijoista. Tämän vuoden teemana oli kriisit keskiajan kontekstissa. Voisiko keskiajan tutkimukselle olla osuvampaa aihetta! Tästä varmasti löytyisi sanottavaa, sillä ah, keskiaika, tuo ikuisten ja loppumattomien kriisien pesäke!
Albrecht Classen, ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”. (Kuva: Susanna Niiranen)
Seuraavaksi puheenvuoro jätettiin tapahtuman ensimmäiselle keynote-puhujalle, Albrecht Classenille Tucsonin yliopistosta Arizonasta. Hän avasi konferenssin luennollaan aiheesta ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”, joka valotti keskiajan kriisien luonnetta ennen uskonpuhdistuksen aikaa – tieteellisen tiedon lisääntyminen toi tullessaan paradigman muutoksen, mihin luonteenomaisena kuuluu haparointi ennen uuden paradigman asettumista.
Päivän aikana muutama sessio keskittyi vahvasti arkeologiaan ja mieleen jäi
erityisesti Teija Alangon ja Kim Krappalan esitys Konsulinnan kaivauksista
Turussa – kaivauksien makrofossiilianalyysi kun osoitti kasviston olleen jo
varhain enemmän kaupunkiympäristölle kuin maaseudulle tyypillistä. Eräs meistä
innostuikin kovasti arkeologiasta konferenssin aikana ja intoutui pohtimaan
mahdollisia urapolkuja!
Janne Harjula, ”Runes, Letters and Signs”. (Kuva: Susanna Niiranen)
Perjantai alkoi aurinkoisissa merkeissä Seminaarinmäen mäntyjen katveessa. Konferenssi siirtyi Seminarium-rakennukseen, missä vanhassa juhlasalissa päivän aloitti keynote-puhuja Janne Harjula Turun yliopistosta aiheella ”Runes, Letters and Signs: Expanding Conceptions of Written Communication in Medieval Finland.”
Yksi erityisen hyvin mieleen jääneistä esitelmistä oli Harri Hihnalan
pseudohistoriallista kirjoittelua käsittelevä puheenvuoro. Hänen
mielenkiintonsa on etenkin Suomen muinaista kuningaskuntaa ja muinaisia
kuninkaita käsittelevässä pseudohistoriallisessa kirjoittelussa.
Hihnalan mukaan internetissä esiintyy paljon materiaalia, joka saattaa päällisin puolin vaikuttaa historiankirjoitukselta, mutta onkin tosiasiassa sepitettyä. Vaarana tässä tietenkin on, että harjaantumaton lukija ei erota näitä toisistaan ja rakentaa käsityksensä historiasta harhaanjohtavan tiedon varaan.
Kuten Hihnalakin esitelmässään totesi, internetissä leviävä pseudohistoriallinen kirjoittelu herättää kysymyksen siitä, kuinka historiankirjoituksen tulisi siihen vastata. Tutkijoiden olisikin hyvä löytää keinoja tuoda tutkimustuloksiaan laajemmin suuren yleisön tietoon. Tosin kuten esitelmän jälkeisessä keskustelussa nousi esille, esimerkiksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden kirjoittamiselle on vaikeaa löytää sekä aikaa että rahoitusta.
Kun päivän sessiot olivat ohi, oli aika jakaa Glossa ry:n valoisa keskiaika -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin Georg Haggrénille. Myöhemmin siirryttiin Aalto Museolle, jossa järjestettiin konferenssi-illallinen ja missä meitä ilahduttivat myös Minja Niiranen sekä Pekka Toivanen keskiaikaisella musiikilla. Saimme myös nauttia runsaasta keskiaikaisesta menusta, johon kuului muun muassa possun poskea ja kylkeä inkiväärikastikkeessa sekä uunipaahdettua leivällä gratinoitua naurista ja palsternakkaa.
Georg Haggrén aloittamassa kiitospuhettaan, vasemmalla Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva. (Kuva: Anita Geritz)
Lauantaiaamu alkoi Virpi Mäkisen keynotella “Overwhelming insecurity: The problem and solutions of migration in late medieval and early modern intellectual history”. Sen jälkeen pääsimme kuulemaan tohtorikoulutettavien väitöskirjojen esittelyt. Ensimmäiset kaksi alustusta olivat molemmat taidehistorian alalta ja keskittyivät keskiajan kirkkojen seinämaalauksien kuvastoihin mm. hybridien muodossa. Kolmas ja viimeinen alustuksista keskittyi poliittisen ajattelun syntyyn 1100-luvulla. Työpaja tarjosi tohtorikoulutettaville kommentteja sekä eväitä jatkoon kokeneilta tutkijoilta. Alustukset, joita saimme kuulla, vaikuttivat lupaavilta ja saamme varmasti tulevaisuudessa lukea mielenkiintoiset tutkimukset kaikilta kolmelta.
Ensikertalaiselle konferenssin kokeminen, sekä kuuntelijana että järjestäjänä, oli mieleenpainuva kokemus. Vaikka hyvin usein kuuleekin laajalle levinneestä näkökulmasta, että keskiaika olisi vain yhtä sekasortoa, kriisiä, likaa, inkvisitiota, ruttoa ja noitavainoja, olivat omat näkemyksemme keskiajasta valoisammat jo ennen konferenssia. Sen sijaan epäilyksiä herättivät kriisit teemana. Ainakin tällä hetkellä uutisointi mediassa tuntuu keskittyvän varsin negatiivisiin asioihin ja pelkonamme olikin, että konferenssi jatkaisi teemallaan tätä polkua. Kuitenkin tässä kohtaa keltanokkainen konferenssikävijä sai yllättyä positiivisesti. Keskiajan kriisit valottivat aikalaisten maailmankuvaa ja ajan henkeä mitä parhaimmalla tavalla – ja loppujen lopuksi esitelmien painopiste oli kriisien sijaan niiden ratkaisemisessa. Ja ratkaisuja niihin toden totta löytyikin! Opimme muun muassa miten keskiajan Islannissa tapahtui kuolinsyyntutkinta (Kirsi Kanerva) – ainakin erään islantilaisen saagan Snorri osasi veristä lunta maistamalla päätellä oliko haava kuolettava vai ei! –, miten luostareissa suhtauduttiin lukemiseen pelastuksen tähtäävänä toimintana (Leena Enqvist) sekä miten keskiajalla torjuttiin kriisejä maagisin artefaktein ja loitsuin (Lauri Ockenström).
Opiskelijat Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti toimivat konferenssiavustajina Dies Mediaevalesissa 2019. Samaten konferenssissa avustanut Heidi Suurkaulio on kirjoittanut kokemuksestaan ja oppimastaan Ramus Virensin blogissa, lue juttu täältä!
Naishistoriaa voi lähestyä monenlaisella lähdeaineistolla ja kysymyksenasettelulla. Naisten aseman historian ja naisiin kohdistuneiden asenteiden lisäksi tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota sellaisiin naistoimijoihin ja -kirjoittajiin, jotka ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle, sekä siihen, miten menneet naiset itse kuvasivat omaa toimintaansa. Seuraavassa tarkastellaan lähemmin paria myöhäiskeskiajan naishistoriaa käsitellyttä väitöstutkimusta, joiden antia on kuultu aiemmin myös Glossan järjestämässä naishistorian teemaillassa ”Female Agency in Late Medieval and Early Modern Europe”.
Charlotte Cederbom: naistoimijat oikeudenkäynneissä 1350-1450
Helsingin
yliopistosta väitellyt Charlotte Cederbom on tarkastellut tutkimuksessaan
oikeuskäytäntöjä Ruotsin valtakunnassa vuosina 1350-1450 keskittyen erityisesti
avioituneiden naisten toimintamahdollisuuksiin. Cederbomin tutkimus on
perustunut laajalle lähdeaineistolle, jonka pohjalta hän on vertaillut ja
tutkinut sekä lainkirjainta että varsinaista käytäntöä.
Maunu Eerikinpojan maaseutualueita koskeva maanlaki (erotuksena kaupunginlaista) tuli voimaan vuonna 1350. Se oli ensimmäinen koko valtakunnan kattava laki ja pohjautui pääosin Itä-Göötanmaan sekä Upplannin maakuntalaeille. Tutkittuna ajanjaksona Ruotsissa oli käytössä edunvalvontajärjestelmä, jossa edunvalvoja/huoltaja, målsman, huolehti naisten edustamisesta näiden suorittaessa erilaisia oikeustoimia, esimerkiksi heidän myydessä, vuokratessa tai lahjoittaessa omaisuuttaan. (Sana målsman voidaan joissain yhteyksissä kääntää puhemieheksi, erityisesti silloin, kun målsman toimi toisen miehen lukuun. Tässä järjestelmässä valta ei siirtynyt pois, vaikka toinen puhuikin toisen puolesta.)
Kuva Maunu Eerikinpojan maanlain käsikirjoituksesta (Ruotsin kansalliskirjasto).
Målsman-järjestelmä siirtyi maanlakin Itä-Göötanmaan maakuntalaista. Ainoat maininnat målsmanista ja miehestä naisen holhoojana ovatkin etelässä göötanmaalaisissa laeissa, kun taas pohjoisemmassa, Sveanmaan alueella, johon myös Uplanti kuului, termiä ei laeissa esiintynyt. Sveanmaan alueen laeissa ei myöskään tunnettu järjestelmää, jossa miespuolinen holhooja olisi toiminut naisen edustajana. Vaikka Uplannin maakuntalaki ei tuntenutkaan målsman-termiä ja siihen liittyvää järjestelmää, Maunu Eerikinpojan maanlakiin tämä termi sisällytettiin. Lain mukaan vaimon edustajana toimi tämän aviomies, vaikkakin avioliiton solmineet naiset olivat täysivaltaisia ja oikeudenkäyntikelpoisia. Aviomies edusti vaimoaan oikeusjutuissa ja hallitsi omaa ja vaimonsa maaomaisuutta.
Cederbomin
tutkimus on osoittanut muun muassa sen, että naisten mahdollisuudet tehdä
oikeustoimia poikkesivat usein käytännössä siitä, mitä laki saneli. Avioliiton
solmineet naiset saattoivat edustaa itseään käräjillä ja osallistua
oikeudenkäynteihin, vaikkakin naiset osallistuivat oikeusprosesseihin
huomattavasti vähemmän kuin miehet. Naisten toimijuuden aste vaihteli kuitenkin
muun muassa sen mukaan, millaisesta oikeustoimesta oli kyse. Perinnön ollessa
kyseessä naisia oli toimijoina paljon. Avioliitto statuksena oli naisille
tärkeä. Hämmästyttävä löydös Cederbomin tutkimuksissa oli se, että vaimot
olivat aktiivisempia toimijoita kuin lesket, vaikka tutkimuksissa on usein
korostettu nimenomaan leskien mahdollisuutta tehdä omaisuutta koskevia päätöksiä
ja oikeustoimia. Panttaamisen osalta naiset olivat harvoin toimijoina. Miehet
hoitivat tällaisissa tapauksissa usein naisen omaisuutta tämän puolesta.
Kun
miehille omaisuus oli enemmänkin vallan työkalu, käyttivät naiset sitä
läheistensä hyväksi, esimerkiksi tekemällä lahjoituksia ystäville,
perheenjäsenille tai kirkolle. Avioliitossa olevilla naisilla oli myös
mahdollisuus vaikuttaa omaan maaomaisuuteensa eli heillä oli mahdollisuus
hyötyä siitä, mitä omistivat.
Vaikka
naiset eivät esiintyneetkään oikeudenkäynneissä yhtä paljon kuin miehet, ei
tämä ollut seurausta målsman-järjestelmän omaksumisesta. Järjestelmää ei
todennäköisesti omaksuttu Göötanmaan pohjoispuolella ennen kuin seuraavina
vuosisatoina, eikä näin ollen näytä siltä, että Ruotsissa olisi Cederbomin
tarkastelemana ajankohtana ollut jonkinlaista yhtenäistä målsman-järjestelmää.
Käytännössä naisilla oli pohjoisessa osassa valtakuntaa hieman laajemmat
mahdollisuudet toimia kuin Ruotsin eteläosassa eläneillä naisilla.
Sini Mikkola: naiskirjoittajia reformaatioajan Saksassa
Argula von Grumbach, muotokuvamitali (Germanisches Nationalmuseum, Nürnberg).
Sini Mikkola on käsitellyt väitöskirjassaan Martti Lutherin (1483–1546) teksteissään ilmentämiä mies- ja naiskäsityksiä. Glossan naishistorian teemaillassa Mikkola tarkasteli lähemmin naisten toimijuutta kirjoittajina 1500-luvun Saksassa. Illan aikana Mikkola nosti käsittelyssään esille useita reformaation ensimmäiseen sukupolveen kuuluneita merkittäviä naisia, jotka ottivat kirjoituksillaan kantaa reformaatioon mutta jotka suomalaisessa tutkimuksessa ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi. Näistä esimerkiksi Argula von Grumbach (n. 1492–1554/7) kirjoitti kahdeksan pamflettia, jotka kiersivät Saksassa. Argula von Grumbach kuului aatelistoon ja hän kirjoitti pamflettinsa itse, mutta ei saanut kannustusta kirjoittamiseen mieheltään.
Muita Mikkolan esille ottamia naiskirjoittajia olivat esimerkiksi Katharina Schütz Zell (1498–n. 1562?), jonka aviomies oli ensimmäisiä evankelisia pappeja ja tuki vaimonsa kirjoittamista. Katharina Schütz Zell julkaisi tekstejään yli 30 vuoden ajan. Caritas Pirckheimerin (1467–1532) veli taas oli Lutherin seuraaja, mutta luostarin abbedissana Caritas itse koki Lutherin uudistukset uhkana ja kritisoi niitä esimerkiksi pamflettina julkaistussa kirjeessään. Dorothea von Mansfell (1493–1578) kirjoitti hänkin itse. Hän kirjoitti myös ”lääketieteellisiä” eli parantamiseen liittyviä tekstejä ja oli yksi niistä monista saksalaisista aatelisnaisista, jotka tunnettiin parantajina. Dorothea tunnettiin valmiudestaan auttaa ihmisiä sosiaalisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta, ja hän myös tarjosi neuvojaan kirjeitse Martti Lutherille, joka kärsi päänsäryistä ja huimauksesta.
Reformaatiota kommentoineista kirjoittajista esimerkiksi Katharina Schütz Zell hyödynsi usein teksteissään Raamatun sitaatteja puolustaessaan uskoaan, ja perusteli Raamatun kohtiin vetoamalla omaa oikeuttaan toimia ja esittää kantansa. Kirjoittavat naiset tiesivät, että heidän piti oikeuttaa toimintansa, ja Raamatun auktoriteetin valossa naisten toimijuus oli hyväksyttävissä. Naiset myös käyttivät heihin yhdistettyä ”heikkoutta” retorisena puolustuksena vetoamalla esimerkiksi siihen, miten ’heikoista tulee vahvoja ja vahvoista heikkoja’. Heikkouteen viittaaminen oli itsessäänkin retorinen keino – kirjoittajan korostunut nöyryys ja omiin vajavaisuuksiinsa viittaaminen oli monissa tekstilajeissa yleistä. Kuitenkin naisten ajateltiin 1500-luvulla usein todella olevan miehiä heikompia ja vähemmän älykkäitä, joten naiskirjoittajien piti erityisesti pohtia, miten kuvasivat toimintaansa kirjoittajina.
Edellä mainittu Katharina Shütz Zell ei teksteissään vähätellyt itseään, mutta Mikkola toi myös esille, etteivät naiskirjoittajat välttämättä suoneet muille naisille samaa oikeutta kirjoittaa ja esittää uskontoa koskevia näkemyksiä. Sen sijaan he saattoivat katsoa itse olevansa erityistapauksia ja toimivansa Jumalan erityisestä armosta. Caritas Pirckheimer ja Dorothea von Mansfell vetosivat paitsi Jumalan armoon, myös omaan ikäänsä ja kokemukseensa.
Käytännössä sosiaalinen status ja verkostot olivat tärkeässä asemassa siinä, mikä määritti naisten toimijuuden rajoja ja mahdollisuuksia. Aatelistoon kuuluvilla naisilla oli luonnollisesti keskimäärin paremmat mahdollisuudet osallistua reformaatiota koskevaan keskusteluun kuin muilla naisilla jo pelkästään senkin vuoksi, että he hallitsivat kirjoitustaidon – sen lisäksi, että heillä oletettavasti myös oli aikaa tällaisiin kirjoitustehtäviin. Reformaation alkuajat olivat verrattain suotuisaa aikaa maallikko- ja naiskirjoittajille. Kun kirkon institutionalisoituminen eteni ja evankelinen liike stabilisoitui 1500-luvulla, naiset ja heidän äänensä joutuivat jälleen taka-alalle.
Charlotte Cederbomin ja Sini Mikkolan väitöskirjat ovat avoimesti luettavissa verkossa:
Cederbom, Charlotte. 2017. The Legal Guardian and Married Women: Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/229242
Mikkola, Sini. 2017. “In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled”: Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/228638
Keskiajan skandinaaviset lähteet kertovat hurjista berserkkisotureista, jotka haastavat muita miehiä taistelemaan kanssaan ja voittaessaan vievät heidän talonsa naisväen ja omaisuuden mukanaan. Toisaalta viikinkiajalle ulottuvat runot kertovat uljaista berserkeistä, jotka taistelevat kuninkaan etujoukoissa ja jotka uhraavat magiasta kuululle Óðinn-jumalalle. Ensisilmäyksellä tuntuu vaikealta yhdistää näitä kahta erilaista hahmoluokkaa, ja ne ovatkin tuottaneet haasteita tutkijoille vuosikymmenestä toiseen.
Berserkit mainitsevat tekstilähteet voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen eri kategoriaan, runolähteisiin ja saagalähteisiin. Berserkeistä puhutaan erityisesti islantilaissaagoissa, jotka on kirjoitettu 1200- ja 1300-luvuilla, sekä muinaissaagoissa, jotka taas usein sisältävät erilaisia fantasiaelementtejä. Islantilaissaagat kirjoitettiin aikana, jolloin islantilainen identiteetti oli muotoutumassa ja saaren historiaa sen asuttamisesta kristinuskon vakiintumiseen haluttiin taltioida. (Tulinius 2014, 195.) Toiseuttaminen ja rajanveto siihen, mitä ja keitä islantilaiset eivät ainakaan olleet, näkyy islantilaissaagoissa, ja ne ovat mahdollisesti heijastuneet myös vanhoja uskonnollisia tapoja osoittavien berserkkien kuvauksissa. Sanalle ’berserkki’ tai ’berserkr” on esitetty tutkimuskirjallisuudessa kaksi erilaista tulkintaa. Ensimmäisen tulkinnan mukaan sana pohjautuisi muinaisskandinaavin sanaan berr serkr, mikä tarkoittaa paljaspaitaista eli ilman paitaa tai vaatetusta taistelevaa. Toisen selityksen mukaan sana pohjautuisi sanaan *bernu > bjǫrn, jolloin berserkit olisivat yhdistyneet aikalaisten mielissä karhuihin. (Ström 1982, 178.)
Öykkäreitä ja sankareita
Pohjolassa 1100-luvulla valmistetut Lewisin shakkinappulat ovat British Museumin tunnetuimpia esineitä. Tornina toimii kilpeään järsivä berserkki. Kuva: Rob Roy, CC BY 2.0.
Kaikista vanhin teksti, joka mainitsee berserkit, on 800-luvulle ajoitettu kuningas Haraldia ylistävä runoelma Haraldskvæði. Hafrsfjordin taistelusta vuonna 872 kertovassa osuudessa kuvaillaan, kuinka kuninkaalla oli joukoissaan berserkkejä ja ulfheðnareita, sekä miten nämä ulvoivat ja olivat pukeutuneet eläinten nahkoihin. Islantilainen Snorri Sturluson käytti todennäköisesti satoja vuosia myöhemmin Haraldskvæðia pohjana teoksessaan Heimskringla, jonka kuudennessa luvussa hän kertoo Óðinnin miehistä, jotka ryhtyivät taisteluun ilman rengashaarniskoita ja käyttäytyivät kuin hullut koirat tai sudet. He purivat kilpiään ja olivat vahvoja kuin karhut tai härät. Heihin ei kyennyt tuli tai rauta. Snorrin kuvauksessa esiintyy samoja teemoja, joita havaitaan myöhemmässäkin saagakirjallisuudessa.
Berserkit on liitetty usein muodonmuutokseen ja sitä kautta taisteluun liittyvään magiaan. Kuitenkaan lähteet itsessään eivät pääsääntöisesti mainitse berserkkien tosiasiallista muuttumista eläimeksi, ainoastaan heidän temperamenttinsa muutoksen. (Jakobsson 2011, 34.) Muinaissaagoihin lukeutuvaan Hrólfs saga kraka ok kappa hansiin sisältyy eräs kuuluisimmista berserkkeihin ja muodonmuutoksiin liittyvistä kohtauksista. Saaga on säilynyt 1400-luvun alkuun ajoitetussa käsikirjoituksessa, mutta se on erittäin todennäköisesti huomattavasti tätä vanhempi, sillä esimerkiksi 1200-luvulla tanskalaisten historian kirjoittanut Saxo Grammaticus on käyttänyt lähteenään kyseistä saagaa.
Saaga kertoo nimensä mukaisesti Hrólf-nimisestä miehestä ja hänen ryhmästään. Tämä ryhmä koostuu kahdestatoista kappareiksi kutsutusta miehestä. Matkalla Uppsalaan kuningas Aðilsen hoviin miehet kohtaavat kuolevaiseksi mieheksi naamioituneen Óðinnin, joka kehottaa Hrólfia lähettämään kaikki muut miehet paitsi kapparit kotiinsa, sillä ylivoimalla ei Ruotsin kuningasta tultaisi voittamaan. Muodonmuutosteeman kannalta kiinnostavin kohta saagassa koskee Lejressä joulun aikaan sattunutta taistelua, jonka aikana Bödvar Bjarki taistelee karhunhahmoisena. Hjalti-niminen soturi ei tiedä, että kyseessä on Bödvar, vaan hän ihmettelee, miksi Bödvar ei saavu mukaan taistelemaan, vaikka taistelukentällä mellastaa suuri karhu. Hjalti löytää Bjarkin nukkumasta, ja kun hän herättää miehen osallistumaan taisteluun, katoaa samalla karhu taistelukentältä.
Hrólfs saga krakan kirjoitusajankohtana berserkkien maine oli todella huono. (Schjødt 2006, 888.) Kuitenkin saagan kirjoittaja on sijoittanut heidät kuninkaan saliin kuvauksessaan. Jens Peter Schjødt yhdistää Hrólfs saga krakan maininnat Óðinnista ja karhuista niin ikään temaattisesti berserkkeihin. Bödvarrin isä on nimeltään Björn, mikä ei ole Schjødtin mukaan sattumaa. Saagan kirjoittaja on myöhäisestä kirjoitusajankohdasta huolimatta nostanut saagassaan esille teemoja, joita on jo aiemmin yhdistetty berserkkeihin. Berserkit myös saapuvat saliin niin, että he haastavat jokaisen miehen taistelemaan kanssaan, mikä saattaisi viitata initiaatioon, jonka myötä voimansa todistanut saattoi liittyä berserkkien joukkioon. (Schjødt 2006, 889.)
1300-luvulla kirjoitetussa Grettir Väkevän saagassa berserkit esitetään vähemmän mystisessä valossa. Saagassa on kohtaus, joka vaikuttaisi tekevän parodiaa berserkkien tavasta purra kilpensä reunaa. Kohtaus tapahtuu Norjassa joulun aikaan. Einarr-nimisen varakkaan talonpojan kotiin saapuu Snækollr-niminen berserkki, joka tulee vaatimaan hänen omaisuuttaan ja kaunista tytärtään. Onneksi Grettir on kuitenkin paikalla, sillä Einarr huomaa, ettei hänestä olisi berserkille vastusta. Berserkki ei sulata sitä, että Grettir yrittää selvitä hänen kohtaamisestaan puhumalla. Sen sijaan hän ”alkoi ulvoa, puri kilvenreunaa, työnsi kilven suuhunsa, levitti suutaan kilven sarven yli ja näytti menettäneen järkensä. Grettir hyppäsi ruohovallille ja päästessään berserkin hevosen tasalle, potkaisee kilpeä alhaalta päin niin, että kilven sarvi tunkeutuu berserkin suuhun ja katkaisee alaleuan, joka tipahtaa rinnalle. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään viikingin kypärään ja työnsi hänet alas satulasta, tempaisi samalla miekan vyöltään oikeaan käteensä, ja löi viikinkiä kaulaan niin, että pää irtosi.” Einarr kiittelee Grettiriä tästä urotyöstä ja ylistää tämän rohkeutta. Tässä saagakuvauksessa berserkin tehtävänä on toimia saagan pääsankarin urhoollisuuden korostajana.
Myrkkysieniä ja persoonallisuushäiriöitä
Eräs melko yleinen ajatus berserkeistä on se, että nämä olisivat käyttäneet hallusinogeenejä ennen taistelua voidakseen vaikuttaa vahingoittumattomilta ja itseään voimakkaammilta. Tulkinta on kuitenkin todennäköisesti virheellinen, sillä mistään viikinkiaikaisesta tai keskiaikaisesta lähteestä ei löydy mainintaa hallusinogeenien käytöstä berserkkien yhteydessä. Todennäköisesti juhliminen sekä hyvin syöminen ja juominen kuuluivat ryhmäkoheesiota vahvistaviin tekijöihin (Hedenstierna-Jonson 2009, 54), mutta juhlakuvauksissakaan ei mainita voimakkaan päihtymystilan johtuvan hallusinogeeneiksi tulkittavista aineksista.
Ensimmäinen kerta, jolloin tekstilähteessä on yhdistetty berserkit ja hallusinogeenejä aiheuttava kärpässieni, Amanita muscaria, oli vuonna 1885, kun norjalainen kasvitieteilijä F. C. Schübeler julkaisi berserkit ja kärpässienet yhdistävän teoriansa, joka perustui siihen, että Kamtšatkan niemimaalla asuvat väestöryhmät käyttivät Schübelerin tietojen mukaan kyseistä sientä. Vuonna 1929 Fredrik Grøn julkaisi Schübelerin teorian kumoavan kirjoituksen, jossa hän toi esille, että kärpässienten vaikutusaika on liian pitkä ottaen huomioon saagakirjallisuuden kuvaukset, eivätkä ne edes vaikuta taisteluraivoa nostattavasti. Sen sijaan Grøn määritteli berserkit psykopaateiksi, jotka kokivat aika-ajoin paranoiaa ja sitä kautta määrittyvät tarkemmin hysteeris-epileptisiksi hahmoiksi.
* * *
Olivat berserkit sitten kuninkaan eliittimiehiä, Islannin maaseutua kiertäviä öykkäreitä tai psykopaatteja, heidän hahmonsa on jakanut tutkijoiden näkemyksiä ja mielipiteitä vuosisatojen ajan. Jotakin nämä hahmot kertovat meistä itsestämme, sillä muutoin sana ’berserkki’ nimenomaan taisteluraivoa kuvaavana sanana ei olisi säilynyt viikinkiajalta nykykielenkäyttöön ja populaarikulttuuriin.
Kirjallisuutta
Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri, Otava 2003). Keuruu, Otava.
Hedenstierna – Jonson, Charlotte 2009: “A Brotherhood of Feasting and Campaigning – The Success of the Northern Warrior.”Regner, E. et al. (toim.) From Ephesos to Dalecarlia. Reflections on Body, Space and Time in Medieval and Early Modern Europe. The Museum of National Antiquities,Stockholm. Studies 11. Stockholm Studies in Archaeology 48. Stockholm. 43-56.
Jakobsson, Armann 2011: „Beast and man: realism and the occult in Egils saga.(Critical essay).” Scandinavian Studies 83 (1): 29–45.
Schjødt, Jens Peter 2006: “The Notion of Berserkir and the Relation between Óðinn and Animal Warriors.” The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature. Sagas and the British Isles : Preprint Papers of the Thirteenth International Saga Conference. Durham and York 6th-12th August, 2006. John McKinnell et al. Durham. 886–892.
Ström, Åke 1982: „Berserker und Erzbischof: Bedeutung und Entwicklung des altnordischen Berserkerbegriffes.“ Nils G. Holm toim. Religious ecstasy : based on papers read at the symposium on religious ecstasy held at Åbo, Finland, on the 26th-28th of August 1981. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 11. Stockholm, Almqvist & Wiksell International. 178–186.
Tulinius, Torfi 2014: Deconstructing Snorri. Narrative Structure and Heroism in Eyrbyggja saga. Victor Millet & Heike Sahm (toim.) Narration and Hero: Recounting the Deeds of Heroes in Literature and Art of the Early Medieval Period.Reallexikon der Germanischen Altertumskunde – Ergänzungsbände Ser. Berlin/Boston, De Gruyter. 195–208.
.jpg){kind=link}
.jpg){kind=link}
