Saku Pihko
Huhtikuussa joukko keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisitioiden eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita kokoontui Nottinghamin yliopistolle Englantiin. Kaksipäiväisen konferenssin teemaksi oli asetettu heretical self-defence, harhaoppinen itsepuolustus. Pitkät ja intensiiviset päivät sisälsivät monia mielenkiintoisia esitelmiä ja niiden tiimoilta vellonutta monipuolista keskustelua, joka jatkui useimpien osalta pikkutunneille saakka. Esitelmät käsittelivät monia keskiajan kristikunnan eri kolkkia, ja aika-akseli venyi kattamaan pitkän ajanjakson varhais- ja myöhäiskeskiajan väliltä.
Väitöskirjani aihe, puhutun ja kirjoitetun suhde 1200-luvun languedocilaisissa inkvisitiopöytäkirjoissa, oli helppo liittää osaksi konferenssin teemaa. Vaikka näiden tekstien muodostuminen ja niiden tulkinnan tietoteoreettiset ulottuvuudet korostuvatkin väitösprojektissani, tarjoavat ne kuitenkin rikkaan, joskin problemaattisen kurkistusaukon siihen, mitä ja miten inkvisiittoreiden tutkimusten kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin. Harhaoppisia etsineet inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita näistä puheista todistusaineistona, ja siksi tietoa niistä kirjattiin paljon heidän laatimaansa kirjalliseen dokumentaatioon. Inkvisitiopöytäkirjat laadittiin sekä kuulustelussa puhutun että kuulusteltavien raportoimien kuulopuheiden perusteella, joskin inkvisiittorin kielellä hänen juridisten tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väitöskirjani toinen pääteema lähdemetodologian ohella onkin suullinen kommunikaatio ja sen rooli 1200-luvun languedocilaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa toiminnassa, erityisesti niin sanottujen hyvien miesten ja naisten (joista inkvisiittorit käyttivät termiä haeretici (harhaoppiset) ja joita osa tutkijoista edelleen kutsuu ongelmallisesti kataareiksi), sekä heidän seuraajiensa harhaoppiseksi tuomitussa eletyssä uskonelämässä.
Keskeinen osa tätä hankalaa tasapainoilua omalaatuisten uskontulkintojen ja hegemoniaansa varjelevan kirkon vastatoimien välillä oli inkvisiittoreiden pakoilu. Inkvisitiopöytäkirjoista on nähtävissä, kuinka merkittävä rooli puhutulla kommunikaatiolla oli myös tällaisessa toiminnassa, ja konferenssiesitelmäni pureutuikin harhaoppiseen itsepuolustukseen juuri tästä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä tätä teemaa lyhyesti.
Vaikka kirjoitettujen tekstien tuotanto ja käyttö lisääntyivätkin huimaa vauhtia keskiajan kuluessa, sosiaalinen elämä oli suullisen kulttuurin määrittämää ja puhuminen oli yleisin tapa kommunikoida. Ihmiset olivat ilmeisen tottuneita kuuntelemaan toisiaan tarkkaavaisesti ja muistamaan kuulemaansa liittyviä yksityiskohtia, koska tieto muista yhteisön jäsenistä oli tärkeää sosiaalista pääomaa. Tällainen tiedonhankinta oli hyvin tärkeää myös niille languedocilaisille, jotka halusivat syystä tai toisesta olla tekemisissä hyviksi miehiksi ja naisiksi, tai toisinaan Jumalan ystäviksi kutsuttujen hurskaiden kanssa. Inkvisitiopöytäkirjojen perusteella käy selväksi, että ihmiset hankkivat aktiivisesti tietoa kyselemällä esimerkiksi heidän sijaintiaan, kun he halusivat mennä vaikkapa kuulemaan heitä tai viemään heille ruokaa. Hädän hetkellä tällainen informaatio korostui, koska sellaiselle henkilölle, joka uskoi hyvien miesten ja naisten opetuksiin, ainoa tapa päästä taivaaseen oli vastaanottaa kuolinvuoteella rituaali, jonka ainoastaan nämä askeesissa eläneet pyhät saattoivat suorittaa. Inkvisitiopöytäkirjat ovat täynnä tapauksia, joissa ihmiset näkivät huomattavaa vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, mistä heidät voisi löytää tilanteessa, jossa esimerkiksi läheinen oli yllättäen sairastunut vakavasti. Näiden tapausten perusteella on pääteltävissä, että paikallisten asukkaiden puheissa ja muistissa liikkui paljon tietoa hyvien miesten ja naisten toimista ja alati vaihtelevista piilopaikoista.
Tietyt tapaukset kuitenkin osoittavat, että tämän informaation leviämistä oli toisinaan vaikea kontrolloida. Se johtui siitä, että uskonnolliset lojaliteetit olivat hyvin fragmentaarisia languedocilaisissa yhteisöissä, ja harhaoppisiksi leimattuja tuki vain vähemmistö alueen asukkaista. Hankaluudet käyvät hyvin ilmi eräästä yksittäisestä inkvisitiopöytäkirjan merkinnästä. Roquevidalin kylässä asunut Raymundus Hugonis joutui vuonna 1274 inkvisiittorin kuulusteluun siksi, että hän ja hänen veljensä Bernardus olivat useamman vuoden ajan olleet avainhenkilöitä kotiseutunsa hyvien miesten toiminnassa. Veljekset esimerkiksi majoittivat hyviä miehiä yhteisessä kodissaan, missä muut ihmiset saivat käydä tapaamassa heitä. Raymundusin kuulustelun pöytäkirjassa lukee, että kerran eräs Bernarda-niminen nainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että oli kuullut miehensä Stephanusin sanovan, että harhaoppiset oli myyty ja että heidät oli määrä vangita talosta, jonka takia Bernarda neuvoi kuulusteltua olemaan varuillaan. Samana iltana edellä mainittu Stephanus tuli myös kertomaan kuulustellulle samasta vaarasta, neuvoen häntä järjestämään heidät (eli ”harhaoppiset”) pois talosta, mikäli he olivat vielä siellä. Raymundus välitti tiedon harhaoppisille, jotka pakenivat talosta saman yön aikana hänen veljensä saattamina (Bibliothèque Nationale de France, Paris, Collection Doat vol. 25, fol. 96r).
Inkvisitiopöytäkirjan katkelman purkaminen ja kriittinen analyysi on aloitettava aina siitä lähtökohtaisesta ymmärryksestä, että edellä esitellyn kaltainen teksti on läpeensä inkvisiittorin kielen ja juridisen agendan määrittämä. Tämä on havaittavissa yleisimmällä tasolla esimerkiksi siitä, että tekstissä käytetään sumeilematta inkvisiittorin suosimaa termiä harhaoppiset (haeretici) myös niiden toimijoiden ”suussa”, joihin se tuskin päivittäisessä kielenkäytössä kuului, tulkiten siitä, että heidän sympatiansa olivat ainakin tässä tapauksessa selvästi hyvien miesten puolella. Samoin on syytä huomata, että tämä näennäisen yksityiskohtainen tietokokonaisuus suullisen kommunikaation merkityksestä inkvisiittoreiden pakoilussa on olemassa ainoastaan siksi, että se oli laadukasta juridista todistusaineistoa. Sen kautta oli mahdollista sitoa kuulustellun ja hänen veljensä lisäksi myös Bernarda ja Stephanus osaksi inkvisiittoreiden tietoa harhaoppisten juonista Roquevidalissa.
Dramaattisesta paosta ei ole säilynyt mitään muuta, kuin tämä ongelmallinen, tiettyyn kontekstiin sidottu teksti. Tästä johtuen voimme tavoittaa ainoastaan hyvin karkean kokonaiskuvan tapahtumiin liittyneestä kommunikaatiosta. Pöytäkirjamerkinnän perusteella on kuitenkin selvää, että Languedocissa oli lukuisia eri näkökulmia väestön keskuudessa liikkuneeseen informaatioon. Heidän seuraajilleen toisinaan jopa elintärkeä informaatio hyvien miesten sijainnista oli päässyt vuotamaan väärille tahoille, joka johti potentiaalisesti vaaralliseen tilanteeseen. Silti, vaikka emme koskaan voi tietää keneltä Stephanus oli kuullut huhun tulevasta pidätyksestä, on mielenkiintoista huomata, että käytännössä identtiset vaikeudet kontrolloida tiedon leviämistä johtivat siihen, että yritys vangita hyviä miehiä ei ainakaan tässä tapauksessa onnistunut. Esittelemäni tapaus ei ole ainoa laatuaan, mikä voitaneen ottaa osoituksena ilmiön yleisyydestä.
Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat, mutta puheiden seuraukset ovat usein kiinni siitä, miten ja mistä lähtökohdista kuulija niitä tulkitsee, ja mitä hän päättää tehdä niiden perusteella. Inkvisitiotoiminta pakotti ihmiset 1200-luvun Languedocissa valitsemaan oikean ja väärän uskon väliltä. Kuullessaan hyvistä miehistä toinen meni tapaamaan heitä, toinen taas käräytti heidät viranomaisille. Harva lähdemateriaalityyppi mahdollistaa edes osittaisen keskiaikaisten puheiden tavoittamisen, emmekä oikeuspöytäkirjojenkaan kaltaisen rikkaan ja yksityiskohtaisen materiaalin äärellä ole kuuntelemassa näitä puheita vaan lukemassa niiden jälkiä. Näiden häilyvien jälkien tulisi kuitenkin kiinnostaa sekä harhaoppitutkijoita että keskiajan historioitsijoita yleisemminkin, koska puheiden ja puhumisen tarkastelu valottaa monia aikakauden sosiaalisen ja uskonnollisen elämän piirteitä. Puheet avaavat väylän nähdä vilauksia yksilöistä osana erilaisia ryhmiä, auttavat ymmärtämään asioita sisältäpäin ja antavat mahdollisuuden kuvitella keskiajan arkista olemassaoloa aiempaa nyansoidummin.
Kirjoittaja on inkvisitioista ja historiallisen tiedon mahdollisuuksista kiinnostunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian oppiaineessa.
Kirjallisuutta
Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.
Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca & London, 2003.
Given, James B., Inquisition and Medieval Society. Power, Discipline, & Resistance in Languedoc. Cornell University Press: Ithaca & London, 1997.
Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.
Stock, Brian, Listening for the Text. On the Uses of the Past. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 1996.