Esitelmä: Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana

Tia Niemelä

Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.

Alkemia tieteenä

The Mirror of Alchemy:n painettu nimiösivu. Kuva: Wikimedia Commons.

Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.

Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.

Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.

Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.

The Mirror of Alchemy

The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.

Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.

Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.

MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.

Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.

Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.

Keskeiset löydökset

Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.

* * *

FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.

Kauppiaita ja rälssimiehiä – arkeologisia näkökulmia keskiajan kyliin

Tuuli Hienonen

Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.

Ei pelkkiä talonpoikia

Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.

Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.

Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen

Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.

Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.

Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta

Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.

Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.

Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen

Kirjallisuutta

Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf

Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.

Keskiaikaisia matkakohteita Suomessa

Tia Niemelä

Kesä ja kesäloma ovat monille aikaa tutustua erilaisiin matkakohteisiin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Koronan aiheuttamien poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on kotimaan sisäiseen matkailuun ehkä entistäkin enemmän aikaa. Vinkkejä linnoihin ja kirkkoihin tutustumisesta voit lukea viime elokuussa julkaistusta blogijutusta täältä: Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina. Tässä tekstissä keskitytään tänä kesänä järjestettäviin keskiaikateemaisiin tapahtumiin sekä keskiaikaisiin kaupunkeihin.

Keskiaikateemaisia tapahtumia

Hämeen linna. Kuva: T. Niemelä.

Hämeenlinnassa sijaitsee tietysti keskiaikainen Hämeen linna, mutta sen lisäksi paikkakunnalla järjestetään 20.-22.8.2021 Hämeen keskiaikafestivaali. Festivaaleilla ohjelmassa on muun muassa musiikkiesityksiä, taisteluita sekä mahdollisuus tutustua kotieläimiin. Todennäköisesti 1200-luvun lopulla perustetussa Hämeen linnassa pääsee tutustumaan keskiaikaisen linnan historiaan. Linnassa on esillä metallinilmaisinlöytöjä, aseita sekä linnasta löytyneitä esineitä. Vaihtuvana näyttelynä (28.5.2021-28.11.2021) linnassa on tällä hetkellä belgialaisen nykytaiteilijan Nick Ervinckin teoksia.

Vantaalla keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon sekä pappilan puiston ympäristössä järjestetään 14.8.2021 Helsingan keskiaikapäivä. Pyhän Laurin kirkko on rakennettu 1400-luvun puolessa välissä. Kirkko on edelleen ulkoa katsoen paljolti keskiaikaisessa asussaan, mutta siihen on tehty muutoksia erityisesti tulipalon jälkeen 1800-luvulla (Hiekkanen 2014: 485). Nykyinen pappila on rakennettu 1856. Pappilan alueella tehdyt kaivaukset ovat osoittaneet, että siellä elettiin ylellisesti jo 1300- ja 1400-luvuilla (Väisänen 2016: 32–33). Alueen historiaa sekä arkeologisten tutkimusten tuloksia on esitelty kattavasti Riikka Väisäsen teoksessa Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014 (2016). Lisää Vantaan alueen historiasta voi lukea esimerkiksi Vantaan kaupunginmuseon blogista: Muistaakseni.

Vierailulla keskiaikaisessa kaupungissa

Nykyisen Suomen alueella sijaitsee viisi keskiaikaista kaupunkia, jotka ovat Porvoo, Turku, Ulvila, Naantali ja Rauma. Suomen keskiaikaisista kaupungeista kuudes on nykyisin Venäjällä sijaitseva Viipuri.

Turun tuomiokirkko. Kuva: T. Niemelä.

Keskiaikaisista kaupungeista Turku oli kaikkein merkittävin. Kaupunkikuvassa näkyvät yhä edelleen keskiajalta tutut maamerkit: Turun linna sekä tuomiokirkko. Turun linnassa on tällä hetkellä pysyvien näyttelyiden lisäksi esillä Vanitas-näyttely. Näiden lisäksi keskiaikaan pääsee käsiksi vierailemalla Aboa Vetus & Ars Nova –museossa, jossa on tilaisuus mennä katsomaan esiin kaivettujen keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kaupunki on muuttanut muotoaan keskiajasta, mutta keskiaikaiseen tunnelmaan pääsee kävelemällä Luostarin välikatua pitkin. Sen linjaus on keskiaikainen. Jos kaupungilla kulkee tarkkaavaisena, saattaa myös törmätä arkeologisiin kaivauksiin, joita suoritetaan rakennushankkeiden yhteydessä Turussa useita vuodessa.

Rauman kaupunki perustettiin vuonna 1442. Tällöin porvarit saivat privilegiot eli erityisoikeuden harjoittaa kauppaa ja etuja. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Rauman nykyinen Pyhän Ristin kirkko on alun perin toiminut fransiskaanikonventin kirkkona. Kirkko on 1500-luvun alkupuoliskolta ja on Markus Hiekkasen mukaan (2014: 247) säilynyt 1800-luvun restauroinneista huolimatta melko hyvin keskiaikaisessa ulkoasussaan. Kalkkimaalausten osalta kirkossa on nykyään esillä vain kuorissa olevat maalaukset, jotka nekin ovat vuonna 1891 uusittu ja osittain rekonstruoitu uudella maalipinnalle (Hiekkanen 2014: 249). Edellä mainitun kirkon lisäksi rakennettiin Raumalle toinenkin kivikirkko keskiajalla. Rauman entinen kaupunginkirkko on rakennettu vuosina 1495–1505 (Hiekkanen 2014: 252). Tämä nykyään rauniona oleva kirkko hylättiin 1600-luvulla.  Raumalla on viime vuosina suoritettu arkeologisia kaivauksia muun muassa Kalatorilla (Koivisto et al. 2011), Luostarinkadulla keskiaikaisen fransiskaanikonventin kirkon lähistöllä (Helamaa & Uotila 2018) ja Vanhan Rauman alueella Itäkadulla (Uotila & Lehto 2017).

Naantali tunnetaan kenties parhaiten kesälomalaisten suosikkikohteesta Muumimaailmasta, mutta kaupungista löytyy myös mielenkiintoista nähtävää keskiajasta kiinnostuneille vierailijoille. Kaupunki on perustettu birgittalaisluostarin ympärille vuonna 1443. Naantalin kivisen birgittalaiskirkon vanhimmat osat ovat Hiekkasen (2014: 111–112) mukaan todennäköisesti 1480-luvulta. Naantalin arkeologisia löytöjä on esillä Naantalin museon pysyvässä näyttelyssä. Kesäkaudella 15.5.-31.8.2021 koko museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Naantaliakin on tutkittu arkeologisesti. Lisää Naantalin luostarin tutkimuksiin pääsee tutustumaan teoksen Naantalin luostarin rannassa (Uotila 2011) avulla.

Naanatalin kirkkoa sisältä ja ulkoa. Kuvat: T. Niemelä.

Lisää keskiaikaisista kaupungeista voi lukea esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet ( Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiosta, jonka on kirjoittanut Georg Haggrén. Arkeologisia kohteita voi puolestaan etsiä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).


Lähteet:

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.

Helamaa, M. & Uotila, K. 2018. RAUMA, Luostarinkatu Konekaivun valvonta ja pelastuskaivaus historiallisen ajan kaupunki- ja luostarikohteessa 13.9.–21.11.2017. Museovirasto.

Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.

Koivisto, A., Mannermaa, K. & Väisänen, R. 2011. Rauman vanhimman torin kertomaa – Kalatorin kaivaukset vuosina 2009 ja 2010. SKAS 2011 (2): 3–17.

Uotila, K. & Lehto, H. 2017. Vanha Rauma Itäkatu arkeologiset tutkimukset 2017. Museovirasto.

Uotila, K. 2011. Naantalin luostarin rannassa : arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä = Stranden vid Nådendals kloster : vardagen i klostret och dess omgivning. Muuritutkimus, Kaarina.

Väisänen, R. 2016. Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33. Vantaan kaupunginmuseo, Vantaa.

* * *

FM Tia Niemelä on historialliseen aikaan erikoistunut arkeologi.

Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu

Janika Aho

Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.

Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.

Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.

Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.

Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.

Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.

On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.

Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.

Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.

Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.

Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.

* * *

FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.


Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/

Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/

Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.

Henna Paasosen taidenäyttely Julianan puutarha 12.6.-1.7.2021 Galleria Art Fridassa, Helsingissä – modernia begiinitaidetta

Henna Paasonen

Olen heinolalainen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja.  Asun Heinolassa ortodoksisessa Juliana-yhteisössä, jonka yhtenä esikuvana ovat olleet läntisen Euroopan myöhäiskeskiajan beginaatit.  Miellän olevani moderni begiini, joka työstää taiteellaan ortodoksista hengellisyyttään. Maalaukseni syntyvät keskellä yhteisön elämää, rukoillen ja työtä tehden. Maalaaminen on minulle tapa rukoilla, rukous lävistää maalaukseni.

Beginaatit keskiajalla

Beginaatit syntyivät keskiajalla Euroopassa naisten vapaamuotoisiksi hengellisiksi yhteisöiksi. Noin vuoden 1180 tienoilla Pohjois-Euroopan, erityisesti nykyisen Belgian, Alankomaiden ja Saksan, kaupunkeihin alkoi muodostua uskonnollisia naisyhteisöjä, joita perustivat naimattomat tai leskeksi jääneet naiset. Begiiniliike syntyi erityisesti Liègen hiippakunnassa Brabantissa (nykyisessä Belgiassa). Lambert le Begue, joka oli Liègen pappi, rohkaisi naisia, jotka halusivat elää hengellisesti. Ryhmä naisia, joihin hänet yhdistettiin ja joita myöhemmin kutsuttiin begiineiksi, syntyi vuosina 1170-1175. Ensimmäinen huomattava nainen, jota kutsuttiin begiiniksi, oli kuitenkin Nivellesissä asunut Mary d`Oignies.

1200-luvulla begiinejä oli jo tuhansia saksalaisissa ja alankomaalaisissa kaupungeissa. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa eivätkä kuuluneet uskonnollisiin sääntökuntiin, vaikka toisinaan toimivatkin sistersiinien ja kerjäläisveljestöjen yhteydessä. Begiinit ja miespuoliset ”kollegat”, beghardit, voidaan määritellä maallikkomaisiksi apostolisen elämän seuraajiksi, jotka Kristusta imitoiden pyrkivät elämään köyhyydessä ja pidättyvyydessä. Begiinit elivät joko kotonaan tai yhteisöissä, eivät käyttäneet nunnanpukua ja kulkivat vapaasti maallisessa maailmassa. Begiinit sekä tekivät töitä että rukoilivat. Begiinit hankkivat elantonsa kutomisella, pitsinnypläyksellä, koruompelulla ja sairaanhoidolla. Yhteisöillä ei ollut sitovia sääntöjä. Naiset saattoivat palata perheensä luo tai avioitua.

Begiinit olivat lähtöisin kaikista yhteiskuntaluokista. Liittyminen begiiniyhteisöön ei edellyttänyt nunnaluostareiden usein vaatimaa varallisuutta ja liittymisen yhteydessä tehtyä lahjoitusta. Helpommin kuin luostareihinsa sidotut nunnat begiinit saattoivat osallistua kaupungin elämään ja toimia uudistajina kasvatuksen, sairaanhoidon ja käsityön alalla. Begiiniyhteisö tarjosi naisille turvallisen elämän, seuraa, miellyttävät joskin karun yksinkertaiset olot sekä mahdollisuuden ansaita itsenäisesti elantonsa. Begiinit olivat hurskaita, mutta eivät vannoneet erityisiä valoja. He olivat tunnustuksellisia kristittyjä, mutta useissa tapauksissa he hoitivat itse hengenelämänsä omine rukouksineen ja rituaaleineen. Begiinien parista nousi myös naissaarnaajia, mikä ei ollut miesauktoriteettien mieleen.

Suurimpina begiinimystikoina pidetään Mechthild Magdeburgilaista, Beatrice Nasaretilaista, Hadewijch Brabantilaista ja Marguerite Poretea. He korostivat rakkautta jumalallisen yhdistymisen keinona.  Mechthild ja Marguerite käyttivät augustinolaisen autobiografian keinoja, toisin sanoen he kuvasivat sielun ja Jumalan dialogia, tai toisinaan sielun ja Minnen (Rakkauden) välistä dialogia. He myös kirjoittivat orastavilla kansankielillä ja käyttivät hovirakkausrunouden konventioita.

Begiinit olivat ongelma niin kirkolle kuin maallisellekin yhteisölle, koska heillä ei ollut avioliittoa tai luostaria ankkuroimassa heitä yhteiskuntaan. Kirkko suhtautui begiineihin ensin suvaitsevasti, mutta 1260-luvun tienoilla sekä kirkollisissa että maallisissa piireissä alkoi suhtautuminen begiineihin muuttua. Yhdenmukaisuuden paine vaikutti siten, että kirkonmiesten mielissä begiinien toiminta liittyi vapaan hengen veljien kaltaisiin kerettiläisiin suuntauksiin. Asiakirjat kertovat, että begiinejä vastaan nostettiin noituussyytteitäkin.

Paavi kielsikin begiinien toiminnan Wienin kirkolliskokouksessa vuonna 1311-1312, mutta päätöstä lievennettiin niin, ettei se koskenut hurskaasti ja kunniallisesti eläviä begiinejä. Joissakin tapauksissa begiinien ja kirkon auktoriteettien vastakkaisuudet johtivat begiinit roviolle. Muutamia begiinejä julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Suurin osa begiineistä kuitenkin tunnusti paikalliset kirkolliset auktoriteetit, jotka usein suojelivat heitä. 1400-luvun koittaessa kirkko oli onnistunut toimenpiteillään hävittämään useimmat itsenäiset begiiniyhteisöt.

Modernia begiinitaidetta

Kasvoin hoitajaäitini kanssa maaseutuvanhainkodissa Hyvinkään Ridasjärven kylässä. Asuimme äitini kanssa vanhainkodin alueella. Äitini oli innokas virkkaaja ja opetti taidon minullekin. Koristelimme kotimme pitseillä: niitä oli ovien ikkunoissa, verhoina, tyynyjen päällisinä ja vaatteina. Pitsimaalausten tekeminen merkitsee minulle sisäisen lapseni hoitamista, psyykkistä eheyttä, ja siksi kutsun niitä mandaloiksi tai lohtumaalauksiksi. Pitsin virkkaaminen ja sen maalaaminen öljyväreillä on minulle naisen pyhä toimitus ja pitsimaalaukset rituaalimaalauksia. Jatkan äitini perinnettä, kuulun sukupolvien ketjuun ja vahvistan omaa naiseuttani. Materiaaleilla ja väreillä leikkiminen antaa mielihyvää, jota tunsin lapsena hoitajaäidin tyttärenä. Erityisesti olen saanut innoitusta Juliana-yhteisön puutarhasta, vilpoisasta ja rehevästä keitaasta. 

Maalauksen nimi on Omenapuu. Tekniikka: öljyväri ja pitsi. Kuvaaja: Tina Bragge.

Näyttelyn pitsimaalaukset kuvaavat keväisen puutarhamme kukkia, tulppaaneja, narsisseja ja scilloja, sekä valoa ja varjoa puutarhassamme. Kalligrafiatöiden kuivatut kasvit ovat puutarhamme vaatimatomia luonnonkasveja, ja niissä käytetyn käsintehdyn paperin olen valmistanut vanhoista munakennoista. Kalligrafiaa olen opiskellut yksityisopettajan johdolla.

Valmistuin vapaaksi taiteilijaksi Helsingissä sijaitsevasta Avoimesta taidekoulusta toukokuussa 2021. Koulussa vahvistetaan ja haastetaan jokaisen intuitiivista kuvantajua. Itselleni tekstiilin käyttämisestä maalauksessa on tulossa oma tekniikkani. Näyttelyni Galleria Art Fridassa on toinen Julianan puutarha -näyttelyni. Aikaisemmin näyttely on ollut esillä Jyväskylässä Suomen käsityön museossa kesällä 2020.

* * *

Näyttely on esillä Galleria Art Fridassa (Korkeavuorenkatu 25, Helsinki) 12.6.-1.7.2021 ke 12-17, to 12-15, pe 12-17, la-su 12-16.

Arkista magiaa – riimuja pahoja unia vastaan

Kirsi Kanerva

Länsi-Själlannissa sijaitsevasta Blæsingestä löydettiin vuonna 1983 lyijyamuletti, joka sisälsi tähän mennessä pisimmän säilyneen tanskalaisen riimukirjoituksen. Amulettiin oli kaiverrettu yli 500 riimua. Vastaavia lyijyamuletteja on löydetty myös muualta nykyisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, sekä muutamia yksittäisiä kappaleita myös Saksasta ja Englannista. Amuleteissa käytetty kieli on usein latinaa, ja teksti on voitu kirjoittaa latinalaisin aakkosin tai riimuilla. Amulettien teksteissä pyydetään usein Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suojaa ja siunausta, tai ne voivat sisältää rukouksen (esimerkiksi Isä Meidän tai Ave Maria), tai taikoihin liitettyjä sanoja kuten abracadabra. Joissain amuleteissa on myös kirjaimilta tai riimuilta näyttäviä merkkejä. On esitetty, että niiden voiman on kenties lukutaidottomien parissa katsottu piilevän siinä, että ne muistuttavat kirjoitusta.

Blæsingen lyijyamuletti on ajoitettu noin vuosien 1200–1400 väliselle ajalle. Amuletin latinankielisen tekstin tarkoituksena on ollut terveyden turvaaminen. Käännettynä lukukelpoisena säilynyt osa tekstistä kuuluu seuraavasti:

Minä kutsun esiin teidät, seitsemän sisarusta, … Elffrica(?), Affricca, Soria, Affoca, Affricala. Minä kutsun teidät esiin ja todistamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ettet vahingoita tätä Jumalan palvelijaa, et hänen silmiään etkä hänen jäseniään, etkä hänen luittensa ytimiä tai yhtäkään hänen jäsenensä niveltä, että Kristuksen Kaikkein Korkeimman voima säilyy sinussa. Katso Herran ristiä (Ecce crucem Domini), häipykää, pahat voimat. Juudan heimon leijona, Daavidin vesa, on voittanut. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen. Kristus voittaa, Kristus vallitsee, Kristus hallitsee (Christus vincit Christus regnat Christus imperat), Kristus vapauttaa, Kristus siunaa sinua, suojaa sinua kaikelta pahalta. AGLA. Isä meidän…


Kuva: Blæsingen lyijyamuletin teksti. Kuvalähde: Nationalmuseet: Danske runeindskrifter.

Laatassa oleva kirjainyhdistelmä AGLA tulee heprean kielen sanoista Attah gibbor le’olam adonai, joka tarkoittaa jotakuinkin ”Sinä olet suuri iankaikkisesti, Herra”. Sama tai vastaavia kirjainyhdistelmiä on tavattu myös muissa keskiajan skandinaavisissa amuleteissa. Pyhän Antonius Padovalaisen (1195–1231) nimiin luettu rukous Ecce Crucem Domini taas esiintyy useissa skandinaavisissa amuleteissa, ja sitä käytettiin esimerkiksi kristillisissä pahojen henkien karkottamiseen liittyvissä rukouksissa. Myös esimerkiksi fraasi Christus vincit Christus regnat Christus imperat esiintyy useissa keskiaikaisissa loitsuissa mutta sitäkin useammin myös keskiaikaisissa liturgisissa teksteissä.

Tekstissä mainitut seitsemän sisarusta on tutkimuksessa liitetty aikalaiskäsityksiin tauteja ja kuumeita aiheuttavasta seitsemästä hengestä, pahasta demonista tai haltioista. Tekstisisällöltään Blæsingen amulettia muistuttaa eräs Schleswigin vanhasta kaupungista Saksasta löydetty amuletti, joka on peräisin 1000–1100-luvulta. Siihen on kirjoitettu loitsu, jonka kohteena on tarkentamaton määrä tauteja aiheuttavia demoneita ja haltioita. Sisällöllisten yhteneväisyyksien ja samanlaisten fraasien käytön perusteella esimerkiksi uskontotieteilijä Rudolf Simek on esittänyt, että Blæsingen amuletin seitsemän sisarta itse asiassa viittaa juuri silloisessa kansanuskossa tunnettuihin haltioihin. 1000-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Codex Vaticanus Latinus 235 esiintyy esimerkiksi invokaatio, jossa vilustumisia ja kuumeita (frigores et febres) kutsutaan seitsemäksi sisareksi, jotka saattoivat vaivata ihmistä niin päivin kuin öin, valveilla ja nukkuessa. Pohjois-Euroopassa tunnettiin myös käsitys, jonka mukaan nimenomaan haltiat yliluonnollisina toimijoina aiheuttivat ihmisille kuumeita. Kulttuurintutkija Louise Milne taas on tuonut esille, miten kuumeet ja yliluonnolliset olennot niiden aiheuttajina on usein liitetty myös yöllistä ahdistusta aiheuttaviin ja nykytermein painajaisena ja unihalvauksena tunnettuihin kokemuksiin, sen lisäksi, että kuume ja pahat unet on yhdistetty toisiinsa niin nykypsykologiassa kuin jo antiikin lääketieteessäkin.

Kuva: Katkelma riimuoppaasta lääkinnällisiin tarkoituksiin laaditussa islantilaisessa käsikirjoituksessa Galdrabók eli ”loitsukirja” (Lbs 4858 8vo 32v–33r, 1700-l.). Kuvalähde: kuvakaappaus Handrit.is -sivustolta.

Antropologi ja skandinaavisten kielten ja kirjallisuuden tutkija Stephen A. Mitchell on tuonut esille, miten nykyään magiaksi määriteltäviä keinoja käytettiin keskiajan pohjolassa varsin arkisten huolien hoitamiseen. Kuten edellä kuvatussa esimerkissä, magiaa voitiin käyttää suojaamistarkoituksessa yöllisiä ahdistuksia vastaan ja terveyden turvaamiseen ylipäätään. Magian avulla voitiin pyrkiä ehkäisemään onnettomuuksia tai edistämään omaa varallisuutta sekä turvaamaan hyvä sato ja karjaonni kulttuurissa, jossa onni ja materiaalinen hyvä olivat rajallisia ja toisen hyvä oli itseltä pois. Magiaa voitiin käyttää hyvässä ja pahassa tarkoituksessa ja myös toisen onnen turmelemiseksi. Sillä voitiin myös yrittää etsiä kadonneita tavaroita. Rakkausmagialla taas voitiin edistää omia intressejä tai sabotoida toisten onnea. Magialla voitiin myös aiheuttaa muille ihmisille ja eläimille sairautta, hulluutta tai jopa kuolema. Vaikka kristinusko olikin jo saapunut pohjolaan, magian käyttö kertoo pyrkimyksestä hallita omaa kohtaloaan sille alistumisen sijaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Magia on voinut olla taito, jota ovat harjoittaneet lähinnä siihen perehtyneet spesialistit. Magian käyttäjän on voitu katsoa toimineen yhteydessä näkymättömiin voimiin, joiden hallinta on edellyttänyt erityisiä kykyjä. Magiaan usein liittyneet loitsut ja rituaalit ovat olleet opittavia tietoja ja taitoja, jotka ovat voineet välittyä muiden käytännön tietojen ja taitojen tavoin muistitietona esimerkiksi oppipoikasuhteessa. Kiinnostavaa Blæsingen lyijyamuletissa on erityisesti se, että latinankielisen tekstinsä ja käytettyjen fraasien perusteella amuletti voidaan liittää nimenomaan oppineeseen kristittyyn magiaan. Esimerkin tapaisia lyijyamuletteja voitiin kantaa mukana, mutta sen lisäksi amuletin teksti on voitu myös lukea ääneen, mikä olisi lisännyt amuletin toimintaan myös loitsuelementin. Esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisissa skandinaavisissa lääkekirjoissa mainitaan vastaavasta ”loitsun” – käytännössä rukouksen – lukemisesta samalla hetkellä, kun ollaan valmistamassa parantavaa lääkettä, ja hoidon yhteydessä on saatettu esittää papin toimitettavaksi erilaisia rituaaleja.

* * *

Pohjoismaista magiaa ja noituutta tutkineen Jarl Gallén -palkinnonsaajan professori Stephen A. Mitchellin (Harvardin yliopisto) johdolla järjestetään Helsingin yliopistolla 25.-29.10.2021 syyskoulu, joka keskittyy magiaan ja muistamiseen keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois-Euroopassa. Kyseinen kurssi ”Magic and Memory in the Pre-Modern North” on suunnattu maisteriopiskelijoille ja väitöskirjatutkijoille, ja sen järjestämisessä ovat mukana Thure Gallénin säätiö ja Centre for the Nordic Studies (Helsingin yliopisto) yhteistyössä Glossa ry:n kanssa. Lisätietoja ja hakuohjeet (haku 31.5.2021 mennessä) ovat luettavissa täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=1877


Kirjallisuutta:

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: matters of belief, health, gender and identity. Boydell Press.

Imer, Lisbeth M. 2010. Lille Myregård og blyamuletter fra middelalderen. Teoksessa M. Andersen, & P. O. Nielsen (toim.), Danefæ: skatte fra den danske muld. Gyldendal, 228–232.

Macleod, Mindy & Bernard Mees. 2006. Runic Amulets and Magic Objects. Boydell & Brewer.

Milne, Louise. (2017). The Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams. Incantatio, 6, 78–116. https://doi.org/10.7592/Incantatio2017_6_Milne

Mitchell, Stephen. 2011. Witchcraft and magic in the Nordic Middle Ages. University of Pennsylvania Press.

Mitchell, Stephen A. 2014. Leechbooks, Manuals, and Grimoires. On the early History of

Magical Texts in Scandinavia. Arv. Nordic Yearbook of Folklore 70: 57–74.

Mitchell, Stephen. 2018. II: 35 Charm Workers. Teoksessa Glauser, J., Hermann, P., & Mitchell, S. (toim.), Handbook of Pre-Modern Nordic Memory Studies: Interdisciplinary Approaches. Walter de Gruyter GmbH, 655–659.

Nationalmuseet: Danske runeindskrifter. Blæsinge-blyamulet. http://runer.ku.dk/VisGenstand.aspx?Titel=Bl%c3%a6singe-blyamulet (luettu 4.5.2021)

Simek, Rudolf. 2011. Elves and Exorcism: Runic and Other Lead Amulets in Medieval Popular Religion. Teoksessa D. Anlezark (toim.), Myths, Legends, and Heroes: Essays on Old Norse and Old English Literature. University of Toronto Press, 25–52.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400–2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Esitelmä: Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia

Tia Niemelä

Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.

Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.

Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.

Rakenne ja tietosisältö kalentereissa

Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.

Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.

Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.

Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.

Eroavaisuuksia kalentereissa

Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.

Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.

Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.

Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.

Fylomemeettinen tarkastelu

Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.

Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.

Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.

* * *

FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.

Esitelmä: Bodleian Librariesin ja British Libraryn keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi

Sanna Supponen & Tuija Ainonen

Glossan kevään 2021 ensimmäisessä esitelmätilaisuudessa 23.2. puhujana oli FM Tuija Ainonen otsikolla ”Mitä, Missä, Milloin – Oxfordin keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi ja digitalisaatio tutkimuksen ja opetuksen tukena”. Esitelmässä kerrottiin sekä Oxfordin kirjastojen että British Libraryn digitoiduista kokoelmista. Molemmille kokonaisuuksille yhtenäistä on, että ne ovat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa ja erilaisissa tilanteissa. Historian eri vaiheet ovatkin vaikuttaneet siihen, miltä kokoelmat tänä päivänä näyttävät tai esimerkiksi siihen, miten niihin viitataan. Esitelmä keskittyi esittelemään näiden kokoelmien digitoituja versioita ja niiden käyttöä tämän päivän käyttäjien näkökulmasta.

Bodleian Libraries

Oxfordin yliopiston nykyinen keskiaikaisten käsikirjoitusten lukusali löytyy Bodleianin kirjaston Weston Libraryn kiinteistöstä. Kuva: Wikimedia Commons, John Cairns photography, work commissioned by the Bodleian Libraries. CC-Attribution-Share Alike 4.0

Oxfordin yliopiston kirjastojen historia ja niiden kokoelmat yltävät aina keskiajalle – tosin reformaation aikana suuri osa alkuperäisistä kokoelmista tuhottiin. Keskiaikaista aineistoa on kuitenkin sittemmin hankittu lisää, ja kokoelma on yksi merkittävimpiä Brittein saarilla. Erikoista Oxfordin kokoelmissa on niiden jakautuminen yliopiston pääkokoelmaan, Bodleian Libraryn, ja 39 collegen kokoelmiin. Tämä monikerroksisuus tuo käyttäjälle haasteita.

Digital Bodleain (https://digital.bodleian.ox.ac.uk/) sisältää Oxfordin yliopiston kirjaston kokoelmat, mutta myös colleget voivat käyttää halutessaan samaa käyttöliittymää. Kokoelman nykyinen digitointiperiaate on, että aineisto valokuvataan kokonaisuudessaan ja esitetään metatietojen kanssa. Noin 9400 keskiaikaisesta käsikirjoituksesta on digitoitu 2600, mutta niistä vain 600 on kokonaisia käsikirjoituksia. Syynä on se, ettei nykyinen hieno periaate ole aina ollut voimassa. Monet digitoidut kuvat on siirretty 1970-luvulta lähtien otetuilta värifilmeiltä, jotka puolestaan keskittyivät ensisijaisesti esittävään materiaaliin, ei niinkään teksteihin. Tekniikka ja resoluutio eivät näiden kohdalla ole nykystandardien mukaisia.

Esimerkki osittain digitoidusta käsikirjoituksesta, tammikuun kalenterisivun kuva esittää lämmittelyä tulisijan ääressä. Bodleian Library MS. Add. A. 46, f. 1r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Bodleianin digikokoelmissa kuvat esitetään IIIF-standardin mukaisesti (https://iiif.io/about/). Tämä kansainvälinen standardi mahdollistaa, että kuvia voi katsella, ladata, kommentoida ja muokata millä tahansa ohjelmalla, joka tukee kyseistä tiedostomuotoa. Tämä mahdollistaa myös sen, että käyttäjä voi yhdistellä IIIF-muotoisia aineistoja eri kirjastojen kokoelmista, joka mahdollistaa helposti aineistojen vertaamisen rinnakkain ja esimerkiksi kokoelmien kesken pirstaloituneiden kokonaisuuksia palauttamisen yhteen virtuaalisessa muodossa.

Esimerkki kokonaan digitoidusta käsikirjoituksesta, joka sisältää Terentiuksen (k. 149 eaa.) komedioita. Käsikirjoitus kopioitiin 1100-luvun Englannissa. Bodleian Library MS. Auct. F. 2. 13, f. 3r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Digitoidut kuvat on linkitetty Bodleianin keskiaikaisten käsikirjoitusluetteloiden keskitettyyn verkkoluetteloon Medieval Manuscripts in Oxford Libraries (https://medieval.bodleian.ox.ac.uk/).

Myös colleget ovat voineet liittyä samaan, vuonna 2018 avattuun kokonaisuuteen. Koska käyttöliittymä on tehty nimenomaan keskiaikaisille käsikirjoituksille, siinä on hyvät hakuominaisuudet. Vaikka luettelo sisältää käytännössä kaikki käsikirjoitukset, niin ongelmana on se, että monista on saatavilla vain varsin suppea ja osin vanhentunutkin tiivistelmä. Näitä tietoja kuitenkin täydennetään digitointien yhteydessä. Lisäksi paljon materiaalia puuttuu luettelosta. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi asiakirjat, sinetit, fragmentit ja papyrukset. Tällä hetkellä on käynnissä hanke, jossa sinetit ja asiakirjat tuodaan osaksi luetteloa, mutta nämä kokonaisuudet eivät ikävä kyllä sisällä digikuvia.

British Library

British Libraryn historia juontaa juurensa British Museumin kokoelmiin, joita on kartutettu aina vuodesta 1753. Kokoelmat ovat karttuneet esimerkiksi lahjoituksien kautta, ja keskiaikaisia käsikirjoituksia onkin tänä päivänä pitkälle yli toistakymmentätuhatta. Itse kirjastoinstituutio, vuodelta 1973, ja sen oma rakennus, vuodelta 1997, ovat varsin nuoria, ja siksi vähänkin vanhemmassa kirjallisuudessa viitteet osoittavat British Museumin kokoelmiin.

British Libraryssa digitoidut materiaalit ovat jakautuneet useaan eri käyttöliittymään. Digitoitujen materiaalien metadata löytyy digitaalisten arkistoluetteloiden kautta, jotka ovat kootusti yhden hakusivun alla (http://searcharchives.bl.uk/). Haasteena on kuitenkin se, että kyseinen hakusivu sisältää kaiken digitaalisen arkisto- ja käsikirjoitusmateriaalin eri aikakausilta ja kokoelmista. Se ei palvele kovin hyvin keskiaikaisten käsikirjoitusten löytämistä, ellei satu tietämään tarkalleen, mitä haluaa. Kun on onnistunut löytämään haluamansa käsikirjoituksen, niin digitoidut kuvat eivät myöskään ole näkyvissä suoraan, vaan niiden saatavuus täytyy erikseen tarkistaa ’I want this’ -välilehden alta.

Jos käsikirjoitus on digitoitu, sivu ohjaa käyttäjän Digitised manuscript -sivustolle (https://www.bl.uk/manuscripts/). Huomionarvoista on, että vaikka tällä sivustolla on myös oma hakutoimintonsa ja käsikirjoituksia voi tutkia myös suoraan sen kautta, niin kyseessä ei ole oma erillinen kokonaisuus vaan enemmänkin kuvien katseluohjelma. Sivustolla olevat signumit ja mahdollinen metadata ovat tuotu arkistoluetteloista. Metadata on kuitenkin usein puutteellista, ja se täytyy erikseen tarkistaa luettelosta.

British Libraryssa on lisäksi vielä kolmas erillinen kokonaisuutensa eli Catalogue of Illuminated Manuscripts (https://www.bl.uk/catalogues/illuminatedmanuscripts/welcome.htm). Nimensä mukaisesti se sisältää ensisijaisesti kuvitettuja käsikirjoituksia. Se sisältää sekä metadatan että kuvia käsikirjoituksesta. Käyttöliittymässä on lisäksi hyödyllisiä hakuominaisuuksia, kuten haut kirjurin nimellä, kuvan aiheen mukaan tai käsikirjoituksen kielen mukaan. Sivustolla on kuitenkin myös ongelmansa, sillä se keskittyy vain kuvitettuihin sivuihin eivätkä käsikirjoitukset ole digitoitu kokonaisuudessaan. Ongelmana on myös se, että tietokanta on täysin itsenäinen eikä siinä ole yhteyttä kahteen edellä mainittuun kokonaisuuteen. Tämä on johtanut siihen, että pahimmillaan metadata on ristiriidassa varsinaisen luettelon kanssa.

British Library on lähitulevaisuudessa siirtymässä uuteen käyttöjärjestelmään, joka yhdistää nykyiset erilliset kokonaisuudet.

Mitä digitoidaan

Digitoinnin priorisointiin ja valintaan vaikuttaa monta seikkaa. Yksi keskeinen kirjastojen oma periaate on alkuperäisen teoksen fyysinen suojelu. Siksi käyttötiheys, hauraus ja harvinaisuus ovat merkittäviä kriteerejä. Digitoidut kappaleet eivät kuitenkaan koskaan täysin korvaa alkuperäistä, vaan ne ovat saatavilla myös perinteisesti lukusalissa luettavaksi perustelluista syistä, esimerkiksi kodikologiseen tutkimukseen. Itse asiassa digitointi saattaa toisinaan olla myös hyödyksi alkuperäiselle kappaleelle, koska se usein konservoidaan sen yhteydessä.

Esimerkki digitointiprojektin yhteydessä konservoidusta käsikirjoituksesta. Lue lisää tämän käsikirjoituksen konservoinnista (englanniksi).

Toinen ja ehkä vielä edellistä suurempi vaikuttaja siihen, mitä digitoidaan, on raha, sillä digitointi on kallista puuhaa. Koska kirjastojen oma rahoitus valuu usein perustoimintaan ja yhä laajeneviin yleisöpalveluihin, tulee rahoitus usein ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa yleensä rahoittajalta tulevia priorisointeja. Tyypillisesti rahoitus tulee jonkin yksittäisen hankkeen kautta, jossa digitoidut aineistot liittyvät hankkeen tavoitteisiin. Toisena rahoitusväylänä on filantrooppinen toiminta, jossa tyypillisesti jokin säätiö tukee valikoidun kokonaisuuden digitoimista. Tällöin rajauksena voi olla esimerkiksi jokin tietty kielialue. Hyvä esimerkki on muutaman vuoden takainen Polonsky Foundationin tukema Medieval England and France 700–1200-hanke, jossa digitoitiin sekä British Libraryn että Bibliothèque nationale de France:in kokoelmien kuvitettuja käsikirjoituksia. (https://www.bl.uk/medieval-english-french-manuscripts/about-the-project).

The Polonsky Foundation tukee parhaillaan Oxfordin Bodleian Libraryn ja Wolfenbüttelin Herzog August Bibliothekin yhteisprojektia, jonka rahoituksen turvin digitoidaan 600 saksan kielialueelta peräisin olevaa käsikirjoitusta (https://hab.bodleian.ox.ac.uk/en/).

Digitaalisten materiaalien käyttö

Molemmat edellä mainitut digitaaliset kokoelmat periaatteessa sallivat ei-kaupallisen käytön. Materiaaleja voi siis suhteellisen vapaasti käyttää tutkimus- ja opetuskäyttöön. Tietysti käytön tulee olla aineistoa kunnioittavaa ja lähde tulee mainita. Bodleianin kohdalla täytyy kuitenkin olla tarkkana siitä, kuka omistaa kyseisen materiaalin, sillä collegeilla saattaa olla erilaisia säädöksiä materiaaliensa käytöstä. Tarkemmat ohjeet löytyvät sivustojen omista ohjeista:

https://www.bl.uk/help/how-to-reuse-images-of-unpublished-manuscripts (British Library)

ja https://digital.bodleian.ox.ac.uk/terms/ (Bodleian Libraries).

Keskiajan lasimaalausikkunoiden jäljillä

Joanna Veinio

Johdanto

Joukko nuoria miehiä vieraili kesällä 1871 Sauvon kirkossa. He etsivät elementtejä kansallisen muistin osasiksi sekä dokumentoivat häviämässä ja unohtumassa olevia aineistoja. Käyntien tuloksena tiedämme, miltä kirkon kuori-ikkunan lasimaalaukset näyttivät.

Sauvon kirkko, kuori-ikkuna. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen retkillä etsittiin ja dokumentoitiin kotimaan kohteita. Retkien painopisteessä olivat kirkot, jotka dokumentoitiin kuvin ja sanoin. Siten ei ole pelkkää sattumaa, että kaikki neljä keskiaikaisia lasimaalauksia sisältänyttä kirkkoa päätyivät retkien kohteisiin. Nauvo ja Sauvo kuuluivat ensimmäisen retken kohteisiin, ja kaksi muuta, Raisio ja Vehmaa, dokumentoitiin seuraavalla, vuoden 1874 retkellä.

Keskiajan kivikirkkoja on Suomessa huomattavasti vähemmän kuin muualla Skandinaviassa. Lisäksi kirkkoja leimaa poikkeuksellisen suuri keskeneräisyys. Lasimaalaukset on usein ajateltu kuuluvan rakennusprosessin loppuun, seinä- ja holvimaalausten kanssa yhtaikaisesti hankittaviin kirkkosalin koristuksiin. Silti lasimaalausten säilyminen vain neljän kirkon ikkunoissa on hyvin pieni määrä. Tämä luo helposti käsityksen materiaalin niukkuudesta. Todellisuudessa kyse on laajasta, mutta fragmentaarisesta ja hajanaisesta aineistosta. Tutkimuksen kannalta materiaalia on kahdessa muodossa, harvoina säilyneinä maalauksina sekä yleensä arkeologisilla kaivauksilla löydettyinä lasimaalausten katkelmina.

Käsitteenä lasimaalaus on moniulotteinen. Keskiaikaisessa kontekstissa se tarkoittaa lasille maalatun kuva-aiheen lisäksi värillistä tasolasia.

Aiempi tutkimus

Suomen keskiaikaisten lasimaalausten perustutkimukset ovat C. A. Nordmanin tutkimukset 1900-luvun puolivälistä. Hän käsittelee lasimaalausten historiaa, määrää sekä tyylejä artikkeleissaan Medeltida glasmålningar i Finland (1963) ja Die Glasmelereien des Mittelalters in Skandinavien (1964). Seuraavaa laajempaa tutkimusta jouduttiin odottamaan vuosikymmeniä. Markus Hiekkasen tutkimusartikkelit ovat muun muassa vuodelta 2005 Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista sekä 2006 julkaistussa Suomalaisia lasimaalauksia –teoksessa. Vuosien mittaan lasimaalauksia on käsitelty lyhyesti osana muita tutkimuksia, muun muassa väitöskirjoja ja pro gradu -töitä. Pro gradu -työni, joka valmistui viime keväänä, pyrkii olemaan koko säilyneen aineiston kattava kartoitus ja esittely.

Joka kirkon kuori-ikkunassa?

Tutkimukseni aikana olen selvittänyt säilyneiden lasimaalauspalojen määrää. Säilyneitä fragmentteja on lähes 900 kappaletta. Tutkimukseni perustuu tutkimusraportteihin, löytöluetteloihin sekä omakohtaiseen tutustumiseen aineistoon. Valitettavasti lasien huonokuntoisuus aiheuttaa sen, että lasimaalausten tarkka määrä jää edelleen epäselväksi. Myös joissain kaivauskertomuksissa määrät on ilmaistu epätarkasti.

Fragmentteja on 50 eri kohteesta. Palat jakautuvat kuitenkin epätasaisesti. Ahvenanmaan Jomala-kirkosta on noin 340 fragmenttia, yli kolmasosa koko aineistosta. Kohteita, joista on vain yksittäisiä lasimaalauspaloja, on lähes puolet löytöpaikoista. Mediaani on vain viisi kappaletta. Lasimaalaukset ovat sijainneet lähes aina osana kirkkotilaa. Linnojen, Kastelholman sekä Kuusiston linnojen, palat ovat luultavasti linnakappelista. Turun kaupunkialueen löydöt vastaavasti ovat vaikeasti jaoteltavissa, ja niistäkin luultavasti valtaosa on kirkollisesta kontekstista.

Löytöaineistoa on koko Suomen keskiajaksi laskettavalta ajalta. Ajoitus perustuu löytökontekstin ajoitukseen. Oletuksena on, että palat ovat todiste lasimaalauksesta, joka on sijainnut nykyajalle säilyneestä tai sitä edeltäneestä kirkkorakennuksesta tai -rakennuksista.

Lasimaalausaineisto näyttää jakautuvan kolmeen kokonaisuuteen. Vanhimmat, 1200–1300-luvuille sijoittuvat fragmentit, ovat kymmenestä kohteesta, joista suurin osa on Ahvenanmaalta. Tämän vanhimman kerrostuman kohteiden kirjo on laaja. Siinä on Turun kaupunkikohteita, kirkkoja sekä kaksi linnaa. Yhden kohteen aiheuttamasta vääristymästä huolimatta olen valmis väittämään, että jo aivan ensimmäisistä kirkoista lähtien lasimaalaukset ovat olleet oleellinen osa interiööriä. Ne ovat pysyneet osana kirkkotilaa keskiajan läpi myös sen loppupuolen puukirkoissa, aina reformaatioajalle asti.

Seuraava kokonaisuus ajoittuu vuosille 1425-1490 eli ajanjaksolle, jolloin kivikirkkojen rakentaminen oli vilkkaimmillaan. Kohteita on enemmän, ja pienempi löytömäärä jakautuu useampaan kohteeseen. Nuorin kokonaisuus sijoittuu aivan keskiajan lopulle, ja sitä leimaa keskeneräisiksi jääneet kirkot. Silti paloja on 60 kappaletta. Nämä lasimaalausfragmentit tulevat hyvin erilaisista kohteista: rauniokirkoista, kivisakaristosta, konventti- ja puukirkosta. Viimeinen ajanjakso osuu sekä kiihkeän rakentamisen että samalla reformaation aiheuttaman hiipumisen aikaan.


Kaavio. Lasimaalausfragmenttien määrä jaoteltuna kolmeen ajallisesti peräkkäiseen sukupolveen. Vanhimman sukupolven määrässä näkyy jaoteltuna erikseen Jomalan kirkon 345 lasifragmenttia.

Fragmentoitumisen tavat

On todennäköistä, että kaikissa Suomen keskiaikaisissa pitäjänkirkoissa on ollut lasitettuja ikkunoita, joista osassa on ollut lasimaalauksia. Miksi jäljellä näyttää olevan pääsääntöisesti fragmentteja, ja niitäkin joissakin kohteissa hyvin vähän? Onko herkät lasimaalaukset aikojen saatossa siirretty kuori-ikkunoista muualle kirkkotilaan, sivummalle? On hieman harhaanjohtavaa puhua säilyneiden lasimaalausten kohdalla neljästä kirkosta ja 13 maalauksesta, sillä vielä tänäkin päivänä keskiaikaisia lasimaalauspaloja löytyy kirkoista, muun muassa Pernajan sakaristosta sekä Mynämäen kuori-ikkunoista. Kaivauksissa paloja on löytynyt myös asehuoneista. Sakaristo ja asehuone ovat paikkoja, joihin keskiajan lasimaalaukset eivät loogisesti tunnu kuuluvan. Onko lasimaalauksia kohdannut kuitenkin eräänlainen ikonoklasmi? Mihin katolisen ajan ikkunalasit ovat päätyneet reformaation seurauksena?

Lasimaalauspalojen määrään vaikuttavat monet syyt: kohteen arkeologisen kaivauksen ajankohta ja toteutustapa. Vähätellä ei voi myöskään myöhempien vuosisatojen tilaan tekemiä muutoksia, esimerkiksi ikkuna-aukkojen laajentaminen on jo varhain yksi suurimmista syistä tuhoutumiselle. Herkät lasi-ikkunat ovat kärsineet myös luonnonolojen sekä yhteiskunnan myrskyistä. 

Lasimaalaukset ovat hyvä esimerkki mietittäessä, voiko ylipäätään säilyneiden fragmenttien avulla tehdä johtopäätöksiä ja kuinka kattavia päätelmiä ne tukevat? Vai pitäisikö löytöjä käsitellä oikeastaan enemmänkin irtolöytöinä?

Pernajan kirkon sakariston toinen lasimaalausikkuna. Kuva: Maija Kairamo 1987, Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma.

Palataan vielä takaisin 1800-luvun loppupuolelle matkaajien luo. Heidän tekemiään dokumentteja voi hyödyntää lähteenä erityisesti säilyneiden lasimaalausten tutkimisessa. Niiden avulla on mahdollista tavoittaa tilanne ja tietoja ennen nykypäivää, jossa maalaukset on sijoitettu museokontekstiin.

Muinaismuistoyhdistyksen retkikunta oli Sauvon kirkolla juhannuksen aikoihin 1871. Retken materiaaleissa on piirustus numero 49 ”Sauvo Goottilainen kirkon kuoriakkuna”. Siinä on erotettavissa mahdollisesti osa pyhimyshahmon vaatetuksesta sekä yhdeksän pientä lasimaalauskoristetta. Kirkon kalustoluettelo 1800-luvulta kertoo, että kuori-ikkunassa on ollut ristiinnaulitun kuva ja kaksi muuta hahmoa.

Retkeläiset saapuivat Nauvon kirkolle elokuun alussa ja dokumentoivat myös kuori-ikkunan lasimaalaukset, piirros numero 164 ”Glasmålningar på korfönstrer i Nagu kyrka”. Vähäiselle huomiolle, suorastaan hävinneeksi tiedoksi, on jäänyt, kuinka samankaltaiset, jopa identtiset, näiden kahden kirkon kuori-ikkunoiden maalauskompositiot ovat olleet.

Sauvon kirkon ikkunoiden kohtalona oli hävitä, sillä maalausten jäänteet on poistettu 1880-luvun aikana. Vastaavasti Nauvon ikkunoiden suojeleminen nousi esille jo retkeä seuraavana vuonna. Monien vaiheiden jälkeen ne luovutettiin museoon 1905, ja samassa yhteydessä S. Wuorion lasiliike teki kopiot, jotka koristavat nykyisin kirkon ikkunoita.

Lopuksi

Lasimaalaukset ovat kuuluneet keskiaikaisen kirkkorakennuksen alkuperäiseen kokonaisarkkitehtoniseen suunnitelmaan myös Suomessa, ja niitä on hankittu jo kivikirkkoja edeltäviin puukirkkoihin.

Kohteet, joista fragmentit on löydetty, ajoittuvat lähes koko Suomen keskiajalle. Löytyneiden fragmenttien ajallinen painottuminen on enemmänkin varhaiskeskiaikainen kuin myöhäiskeskiaikainen. Lasimaalausten metamorfoosiin paloiksi liittyy useita prosesseja, joista osa on onnettomuuksia, mutta mukana on myös tahallisuutta. Yksi osa muutosta on reformaation vaikutus kirkkotilaan. Yhdessä nämä eriaikaiset prosessit ovat muuttaneet hitaasti, mutta vääjäämättä kirkkojen kuori-ikkunoiden värikkäät ja vaikuttava koristeet hauraiksi ja vaatimattomiksi.


Kirjallisuutta:

  • Haggrén, Georg 2009. Askaisten kirkon ikkunat – kulttuurihistoriallinen aarre 1600-luvun Suomesta. Suomen Museo 2008. pp. 83–110.
  • Hiekkanen, Markus 1987. Polvesta polveen täällä Espoon kirkon esiinkaivettua menneisyyttä. Espoon seurakunnat. Espoo.
  • Hiekkanen, Markus 2005. Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista. SKAS 4/2005.
  • Hiekkanen, Markus 2006. Suomen lasimaalaukset keskiajalta Isonvihan loppuun asti. Teoksessa Suomalaisia lasimaalauksia. Suomen lasimuseon näyttelyjulkaisu. Toim. Kaisa Koivisto. Hämeenlinna.
  • Hiekkanen, Markus & Valkeapää, Leena 2010. Kesämatkoja Suomessa: Ahvenanmaalla ja Turun seudulla [Nervander, Emil 1871: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo–trakten.]. Käännös Markus Hiekkanen, johdanto Leena Valkeapää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
  • Nordman, C. A. 1963. Medeltida glasmålningar i Finland. Finskt Museum LXVIII. pp. 21–46.
  • Nordman, C. A. 1964. Mittelalterliche Glasmalereien in Finnland. Glasmalereien des Mittelalters in Scandinavien. Corpus Vitrearum Medii Aevi Skandinavien. Almqvist & Wiksell, Stockholm.
  • Nordman, C. A. 1980. Glasmålningar. Finlands medeltida konsthantverk. Museiverket, Helsingfors.
  • Riska, Tove 1987. Lasimaalaukset. Sarajas-Korte (toim.) Ars Suomen taide, osa 1. Weilin+Göös, Espoo.
  • Seppänen, Liisa 2002. Todisteita Turun tuomiokirkon keskiaikaisista lasimaalauksista? Aboa Turun maakuntamuseo vuosikirja 65/2001. pp. 23–38.
  • Seppänen, Liisa 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Arkeologia.
  • Taavitsainen, Jukka-Pekka 1979. Kuusiston linnan kaivauslöydöt: kaivauslöytöjen ja historiallisten lähteiden vertailua. Utgrävningsfynd från Kustö slott. En jämförelse mellan utgrävningsfynd och historiska källor. Turun kaupungin historiallinen museo. Raportteja, Åbo stads historiska museum. Rapporter 3.
  • Valkeapää, Leena 2018. Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Vol 8 Nro 1 (2018): Tahiti 1/2018 pp. 5–27.
  • Valkeapää, Leena 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871 – 1902. Suomen muinaismuistoyhdistys.

* * *

FM Joanna Veinio toimii Helsingin yliopiston Digitaalisen opetuksen ja jatkuvan oppimisen palvelut yksikössä koulutusasiantuntijana. Koulutusasiantuntijana hän vastaa Avoimen yliopiston  historian sekä keskiajan tutkimuksen suunnittelusta. Pro gradu -tutkielma ”Suomen keskiajan lasimaalaukset : hajonneina varastossa ja melkein ehjinä ikkunoissa” (Joanna Veinio, 2020) on luettavissa Heldassa.

Miratorin Ad Fontes -osasto -keskiaikaisten asiakirjojen julkaiseminen osana tieteellisiä artikkeleita

Kirsi Salonen, Tapio Salminen ja Lauri Leinonen

Suomalaiset keskiajantutkijat voivat sanoa olevansa verrattain onnekkaassa asemassa. Toisin kuin monessa muussa maassa lähes kaikki nykyisen Suomen aluetta ja suomalaisia koskevat keskiaikaiset asiakirjat on kattavasti editoitu ja avattu tutkijoiden vapaaseen käyttöön. Asiakirjoja voi nykyään tutkia digitaalisessa muodossa Kansallisarkiston ylläpitämän Diplomatarium Fennicum -tietokannan (http://df.narc.fi/) kautta.

Tästä hienosta tilanteesta meidän on kiittäminen ensi sijassa Suomen Valtionarkiston johtajaa Reinhold Hausenia. Hausen otti 1800-luvun lopun ja toisen maailmansodan välisinä vuosikymmeninä tehtäväkseen kansallisen historiankirjoituksen edistämisen julkaisemalla Suomen historiaan liittyviä asiakirjoja. Ensimmäisenä Hausenin julkaisulistalla oli Turun tuomiokirkon Mustakirja, Registrum Ecclesiae Aboensis (REA), jonka sisältämät asiakirjat hän julkaisi vuonna 1890. Työtään keskiaikaisten asiakirjojen parissa Hausen jatkoi vuosina 1910–1935 julkaisemassaan kahdeksanosaisessa Finlands medeltidsurkunder (FMU) -sarjassa. Yhdessä julkaisut kattavat yli 6700 asiakirjaa, leijonanosan Suomea koskevista asiakirjoista vuoteen 1530 asti.

1900-luvun lopulla digitaalisten tutkimusresurssien yleistymisen myötä FMU:ssa olevat asiakirjat skannattiin ja niistä luotiin Suomen Kulttuurirahaston taloudellisella tuella tietokanta, jonka nimeksi annettiin Diplomatarium Fennicum (DF). Tietokannan kautta tutkijoilla on ollut mahdollisuus käyttää asiakirjoja digitaalisessa muodossa. 2010-luvulle tullessa tietokanta oli teknisesti vanhentunut monella tapaa, ja sen käyttö koettiin hankalaksi. Niinpä tietokannan uudistamiseksi käynnistettiin Koneen Säätiön tuella hanke, jonka tuloksena kehitettiin nykyinen Diplomatarium Fennicum -tietokanta moderneine tutkimustyökaluineen. Perusrungoltaan DF seuraa edelleen Hausenin työtä, mutta uuteen DF-tietokantaan on lisätty jonkin verran Hausenin editiosta puuttuvia, ennen vuotta 1530 laadittuja asiakirjoja.

1300-luvulla Turussa dominikaaniluostarissa käytössä ollut pyhimyskalenteri. Kuva: Wikimedia.

DF:ssä on kaikesta edellä todetusta huolimatta vielä aineiston suhteen täydentämisen ja korjaamisen varaa. Suomalaisilla keskiajantutkijoilla on edelleen tiedossaan keskiajan Suomea ja suomalaisia koskevia asiakirjalähteitä, joita ei ole koskaan julkaistu editiona missään, ja jotka olisi ensiarvoisen tärkeätä saada tutkijayhteisön käyttöön. Samoin tutkijoilla on tiedossaan DF:ssä esiintyviä muita puutteita ja virheitä, jotka olisi myös tärkeä saada kaikkien tietoon DF-tietokannan kautta. Tämän puutteen korjaamiseksi olemme nyt päättäneet avata Miratorissa oman Ad Fontes -osaston keskiaikaisten asiakirjalähteiden julkaisemiseksi tieteellisten artikkelien osana. Tarkoituksena on, että artikkelien yhteydessä editoidut asiakirjat viedään tarvittavine metatietoineen Diplomatarium Fennicum -tietokantaan, jossa ne ovat koko tiedeyhteisön käytössä, ja niistä on saatavilla samat tiedot kuin muistakin DF:ssä olevista asiakirjoissa. Tietokantaan lisättävien editioiden julkaisuvastuu on Diplomatarium Fennicumin toimituskunnalla ja Kansallisarkistolla, ja julkaisu toteutetaan yhteistyössä artikkelin laatijan kanssa. Miratorin ja Diplomatarium Fennicumin yhteistyön kautta suomalaisille keskiajan tutkijoille avautuu uusi väylä tieteellisesti meritoivien asiakirjaeditioita sisältävien artikkelien julkaisemiseksi – uusi foorumi jollaista ei toistaiseksi ole Suomessa ollut.

Mitä Ad Fontes -osiossa voi julkaista? Toivotamme tervetulleiksi tieteellisiä suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä artikkeleita, joissa julkaistaan aikaisemmin tuntemattomia tai julkaisemattomia Suomen aluetta tai suomalaisten historiaa koskevia keskiaikaisia asiakirjoja tai jo julkaistujen asiakirjojen ajoitukseen ja sisältöön liittyviä korjauksia. Ad Fontes -osioon voidaan ottaa myös mukaan uusia, nykyisten tieteellisten periaatteiden mukaan tehtyjä parannettuja versiota Hausenin jo julkaisemista asiakirjoista. Mikäli suunnittelet editiota, ota yhteys Miratorin toimituskuntaan julkaisuaikataulun sopimiseksi. Valmis artikkeli ja siihen liittyvä editio lähetetään Miratorin toimitukselle journal.fi:n kautta, ja ne käyvät läpi vertaisarvioinnin.

Artikkeleissa noudatetaan Miratorin tavanmukaisia kirjoitusohjeita. Diplomatarium Fennicumin toimituskunnalta (df@arkisto.fi) voi kysyä lisätietoja editioperiaatteista, jotta editiot sekä niissä tarvittavat metadatat saadaan tuotettua alusta alkaen tietokannan periaatteiden mukaisesti. Asiakirjojen tietokantaan viennistä vastaa Diplomatarium Fennicumin toimituskunta, ja Kansallisarkisto julkaisee ne tietokannan puolivuosittaisten sisältöpäivitysten yhteydessä.

Aiheeseen liittyviin tiedusteluihin vastaa Miratorin Ad fontes -osaston vastaava toimittaja Kirsi Salonen (kilesa@utu.fi).