Valoisa keskiaika -kunnianmaininta dosentti Markus Hiekkaselle

Glossa ry on myöntänyt Valoisa keskiaika -kunnianmaininnan professori Markus Hiekkaselle. Kunniamaininta annettiin perinteisesti Dies Medievalis -konferenssin yhteydessä, joka järjestettiin Turussa 10.-12.3.2022. Valoisa keskiaika -kunnianmaininnalla on tarkoitus kiittää henkilöitä, jotka ovat edistäneet keskiaikatutkimusta ja luoneet myönteisempää ja ”valoisampaa” kuvaa keskiajasta. Glossa ry:n hallitus päättää palkinnon saajasta ja se jaetaan joka toinen vuosi.

Kuva: Wikipedia

Vuoden 2022 kunniamaininnan saaja Markus Hiekkanen tunnetaan parhaiten keskiaikaisten kirkkorakennusten pitkäaikaisesta tutkimuksesta. Kärsivällisen ja systemaattisen dokumentoinnin ja kartoituksen avulla Hiekkanen on muuttanut käsitystä esimerkiksi kivikirkkojen rakennusajoista. Hiekkanen on osoittanut tutkimustuloksillaan, että osa keskiaikaisista kivikirkoista on luultuja nuorempia. Kivikirkkojen uudelleenajoitus on vaikuttanut käsitykseen kristinuskon vakiintumiseen ja leviämiseen Suomessa, ja on herättänyt lisäksi laaja-alaista keskustelua sekä tutkijoiden että maallikoiden keskuudessa.

Hiekkaselta on ilmestynyt useampi laajamittainen Suomen kivikirkkoja käsitellyt teos, jossa hän käy systemaattisesti läpi suomalaisia keskiaikaisia kivikirkkoja yhdistellen arkeologiaa ja taidehistoriaa. Teoksissaan Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) ja Suomen keskiajan kivikirkot (2007) Hiekkanen popularisoi keskiaikatutkimuksen tuloksia ja päivittää keskiaikaisten kivikirkkojen historiaa ajan tasalle. Viimeisin julkaisu on Ruotsissa ilmestynyt Finlands medeltida stenkyrkor vuodelta 2020.

Glossa ry päätti myöntää kunnianmaininnan Hiekkaselle kiitoksena pitkäaikaisesta tutkimustyöstä, joka on päässyt myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Hiekkasen teoksia kivikirkoista pidetään nykyään alansa perusteoksina. Tutkimustulokset ovat myös herättäneet keskustelua myös tutkimusyhteisön ulkopuolella ja luoneet valoisampaa kuvaa Suomen keskiajasta jylhine kivikirkkoineen.

Glossa ry:n hallitus vuodelle 2022

Vuosi vaihtuu ja tämä tarkoittaa uutta hallitusta. Glossa ry:n syyskokouksessa 9.12.2021 valittiin uusi hallitus ja järjestäytymiskokous pidettiin 10.1.2022. Edellisvuoden puheenjohtaja Sanna Supponen valittiin jatkamaan puheenjohtajana.

Uusia hallituksen jäseniä ovat Jyrki Nissi, Aino Liira, Taneli Puputti, Petra Uusimaa sekä Ella Sahivirta. Yhdistyksen toiminnantarkastajina vuonna 2022 toimivat Kirsi Kanerva ja Olli Lampinen-Enqvist.

Tältä uusi hallitus näyttää tammikuun järjestäytymiskokouksen jälkeen:

Sanna Supponen, FM (HY), puheenjohtaja

Anita Geritz, FM (HY), varapuheenjohtaja

Taneli Puputti, FM (JY), tiedottaja

Aino Liira, FT (TY)

Jyrki Nissi, FT (TaY)

Lauri Ockenström, FT (JY)

Henna Paasonen, FM (HY)

Saku Pihko, FM (TaY)

Kirsi Salonen, FT, OTT (TY)

Varajäsenet:

Tia Niemelä, FM (HY), taloudenhoitaja

Ella Sahivirta, TM (HY), sihteeri

Antti Ijäs, FM (HY)

Petra Uusimaa, FM (OY), Glossae-blogin päätoimittaja

Glossa kiittää vuoden 2021 hallitusta ja erityisesti väistyviä hallituslaisia työpanoksestaan, sekä toivottaa uudet hallituslaiset lämpimästi tervetulleeksi uudet jäsenet.

Esitelmä: Hirviöt keskiajan eri lähdetyypeissä

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.

Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?

Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.

Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.

Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.

Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.

Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena

Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.

Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.

Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.

Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset

Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.

Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.

Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.

1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.

Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva

Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.

Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.

Hirviöiden merkitys keskiajalla ja sen jälkeen

Kamelimies 1690 julkaistussa lentolehtisessä. Rijksmuseum, Amsterdam (Monsterlijke kameel-mens (1690)). Kuva: Rijksmuseum.

Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.

Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.

Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.

Esitelmä: Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana

Tia Niemelä

Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.

Alkemia tieteenä

The Mirror of Alchemy:n painettu nimiösivu. Kuva: Wikimedia Commons.

Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.

Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.

Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.

Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.

The Mirror of Alchemy

The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.

Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.

Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.

MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.

Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.

Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.

Keskeiset löydökset

Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.

* * *

FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.

Kauppiaita ja rälssimiehiä – arkeologisia näkökulmia keskiajan kyliin

Tuuli Hienonen

Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.

Ei pelkkiä talonpoikia

Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.

Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.

Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen

Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.

Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.

Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta

Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.

Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.

Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen

Kirjallisuutta

Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf

Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.

Keskiaikaisia matkakohteita Suomessa

Tia Niemelä

Kesä ja kesäloma ovat monille aikaa tutustua erilaisiin matkakohteisiin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Koronan aiheuttamien poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on kotimaan sisäiseen matkailuun ehkä entistäkin enemmän aikaa. Vinkkejä linnoihin ja kirkkoihin tutustumisesta voit lukea viime elokuussa julkaistusta blogijutusta täältä: Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina. Tässä tekstissä keskitytään tänä kesänä järjestettäviin keskiaikateemaisiin tapahtumiin sekä keskiaikaisiin kaupunkeihin.

Keskiaikateemaisia tapahtumia

Hämeen linna. Kuva: T. Niemelä.

Hämeenlinnassa sijaitsee tietysti keskiaikainen Hämeen linna, mutta sen lisäksi paikkakunnalla järjestetään 20.-22.8.2021 Hämeen keskiaikafestivaali. Festivaaleilla ohjelmassa on muun muassa musiikkiesityksiä, taisteluita sekä mahdollisuus tutustua kotieläimiin. Todennäköisesti 1200-luvun lopulla perustetussa Hämeen linnassa pääsee tutustumaan keskiaikaisen linnan historiaan. Linnassa on esillä metallinilmaisinlöytöjä, aseita sekä linnasta löytyneitä esineitä. Vaihtuvana näyttelynä (28.5.2021-28.11.2021) linnassa on tällä hetkellä belgialaisen nykytaiteilijan Nick Ervinckin teoksia.

Vantaalla keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon sekä pappilan puiston ympäristössä järjestetään 14.8.2021 Helsingan keskiaikapäivä. Pyhän Laurin kirkko on rakennettu 1400-luvun puolessa välissä. Kirkko on edelleen ulkoa katsoen paljolti keskiaikaisessa asussaan, mutta siihen on tehty muutoksia erityisesti tulipalon jälkeen 1800-luvulla (Hiekkanen 2014: 485). Nykyinen pappila on rakennettu 1856. Pappilan alueella tehdyt kaivaukset ovat osoittaneet, että siellä elettiin ylellisesti jo 1300- ja 1400-luvuilla (Väisänen 2016: 32–33). Alueen historiaa sekä arkeologisten tutkimusten tuloksia on esitelty kattavasti Riikka Väisäsen teoksessa Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014 (2016). Lisää Vantaan alueen historiasta voi lukea esimerkiksi Vantaan kaupunginmuseon blogista: Muistaakseni.

Vierailulla keskiaikaisessa kaupungissa

Nykyisen Suomen alueella sijaitsee viisi keskiaikaista kaupunkia, jotka ovat Porvoo, Turku, Ulvila, Naantali ja Rauma. Suomen keskiaikaisista kaupungeista kuudes on nykyisin Venäjällä sijaitseva Viipuri.

Turun tuomiokirkko. Kuva: T. Niemelä.

Keskiaikaisista kaupungeista Turku oli kaikkein merkittävin. Kaupunkikuvassa näkyvät yhä edelleen keskiajalta tutut maamerkit: Turun linna sekä tuomiokirkko. Turun linnassa on tällä hetkellä pysyvien näyttelyiden lisäksi esillä Vanitas-näyttely. Näiden lisäksi keskiaikaan pääsee käsiksi vierailemalla Aboa Vetus & Ars Nova –museossa, jossa on tilaisuus mennä katsomaan esiin kaivettujen keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kaupunki on muuttanut muotoaan keskiajasta, mutta keskiaikaiseen tunnelmaan pääsee kävelemällä Luostarin välikatua pitkin. Sen linjaus on keskiaikainen. Jos kaupungilla kulkee tarkkaavaisena, saattaa myös törmätä arkeologisiin kaivauksiin, joita suoritetaan rakennushankkeiden yhteydessä Turussa useita vuodessa.

Rauman kaupunki perustettiin vuonna 1442. Tällöin porvarit saivat privilegiot eli erityisoikeuden harjoittaa kauppaa ja etuja. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Rauman nykyinen Pyhän Ristin kirkko on alun perin toiminut fransiskaanikonventin kirkkona. Kirkko on 1500-luvun alkupuoliskolta ja on Markus Hiekkasen mukaan (2014: 247) säilynyt 1800-luvun restauroinneista huolimatta melko hyvin keskiaikaisessa ulkoasussaan. Kalkkimaalausten osalta kirkossa on nykyään esillä vain kuorissa olevat maalaukset, jotka nekin ovat vuonna 1891 uusittu ja osittain rekonstruoitu uudella maalipinnalle (Hiekkanen 2014: 249). Edellä mainitun kirkon lisäksi rakennettiin Raumalle toinenkin kivikirkko keskiajalla. Rauman entinen kaupunginkirkko on rakennettu vuosina 1495–1505 (Hiekkanen 2014: 252). Tämä nykyään rauniona oleva kirkko hylättiin 1600-luvulla.  Raumalla on viime vuosina suoritettu arkeologisia kaivauksia muun muassa Kalatorilla (Koivisto et al. 2011), Luostarinkadulla keskiaikaisen fransiskaanikonventin kirkon lähistöllä (Helamaa & Uotila 2018) ja Vanhan Rauman alueella Itäkadulla (Uotila & Lehto 2017).

Naantali tunnetaan kenties parhaiten kesälomalaisten suosikkikohteesta Muumimaailmasta, mutta kaupungista löytyy myös mielenkiintoista nähtävää keskiajasta kiinnostuneille vierailijoille. Kaupunki on perustettu birgittalaisluostarin ympärille vuonna 1443. Naantalin kivisen birgittalaiskirkon vanhimmat osat ovat Hiekkasen (2014: 111–112) mukaan todennäköisesti 1480-luvulta. Naantalin arkeologisia löytöjä on esillä Naantalin museon pysyvässä näyttelyssä. Kesäkaudella 15.5.-31.8.2021 koko museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Naantaliakin on tutkittu arkeologisesti. Lisää Naantalin luostarin tutkimuksiin pääsee tutustumaan teoksen Naantalin luostarin rannassa (Uotila 2011) avulla.

Naanatalin kirkkoa sisältä ja ulkoa. Kuvat: T. Niemelä.

Lisää keskiaikaisista kaupungeista voi lukea esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet ( Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiosta, jonka on kirjoittanut Georg Haggrén. Arkeologisia kohteita voi puolestaan etsiä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).


Lähteet:

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.

Helamaa, M. & Uotila, K. 2018. RAUMA, Luostarinkatu Konekaivun valvonta ja pelastuskaivaus historiallisen ajan kaupunki- ja luostarikohteessa 13.9.–21.11.2017. Museovirasto.

Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.

Koivisto, A., Mannermaa, K. & Väisänen, R. 2011. Rauman vanhimman torin kertomaa – Kalatorin kaivaukset vuosina 2009 ja 2010. SKAS 2011 (2): 3–17.

Uotila, K. & Lehto, H. 2017. Vanha Rauma Itäkatu arkeologiset tutkimukset 2017. Museovirasto.

Uotila, K. 2011. Naantalin luostarin rannassa : arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä = Stranden vid Nådendals kloster : vardagen i klostret och dess omgivning. Muuritutkimus, Kaarina.

Väisänen, R. 2016. Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33. Vantaan kaupunginmuseo, Vantaa.

* * *

FM Tia Niemelä on historialliseen aikaan erikoistunut arkeologi.

Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu

Janika Aho

Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.

Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.

Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.

Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.

Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.

Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.

On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.

Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.

Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.

Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.

Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.

* * *

FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.


Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/

Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/

Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.

Henna Paasosen taidenäyttely Julianan puutarha 12.6.-1.7.2021 Galleria Art Fridassa, Helsingissä – modernia begiinitaidetta

Henna Paasonen

Olen heinolalainen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja.  Asun Heinolassa ortodoksisessa Juliana-yhteisössä, jonka yhtenä esikuvana ovat olleet läntisen Euroopan myöhäiskeskiajan beginaatit.  Miellän olevani moderni begiini, joka työstää taiteellaan ortodoksista hengellisyyttään. Maalaukseni syntyvät keskellä yhteisön elämää, rukoillen ja työtä tehden. Maalaaminen on minulle tapa rukoilla, rukous lävistää maalaukseni.

Beginaatit keskiajalla

Beginaatit syntyivät keskiajalla Euroopassa naisten vapaamuotoisiksi hengellisiksi yhteisöiksi. Noin vuoden 1180 tienoilla Pohjois-Euroopan, erityisesti nykyisen Belgian, Alankomaiden ja Saksan, kaupunkeihin alkoi muodostua uskonnollisia naisyhteisöjä, joita perustivat naimattomat tai leskeksi jääneet naiset. Begiiniliike syntyi erityisesti Liègen hiippakunnassa Brabantissa (nykyisessä Belgiassa). Lambert le Begue, joka oli Liègen pappi, rohkaisi naisia, jotka halusivat elää hengellisesti. Ryhmä naisia, joihin hänet yhdistettiin ja joita myöhemmin kutsuttiin begiineiksi, syntyi vuosina 1170-1175. Ensimmäinen huomattava nainen, jota kutsuttiin begiiniksi, oli kuitenkin Nivellesissä asunut Mary d`Oignies.

1200-luvulla begiinejä oli jo tuhansia saksalaisissa ja alankomaalaisissa kaupungeissa. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa eivätkä kuuluneet uskonnollisiin sääntökuntiin, vaikka toisinaan toimivatkin sistersiinien ja kerjäläisveljestöjen yhteydessä. Begiinit ja miespuoliset ”kollegat”, beghardit, voidaan määritellä maallikkomaisiksi apostolisen elämän seuraajiksi, jotka Kristusta imitoiden pyrkivät elämään köyhyydessä ja pidättyvyydessä. Begiinit elivät joko kotonaan tai yhteisöissä, eivät käyttäneet nunnanpukua ja kulkivat vapaasti maallisessa maailmassa. Begiinit sekä tekivät töitä että rukoilivat. Begiinit hankkivat elantonsa kutomisella, pitsinnypläyksellä, koruompelulla ja sairaanhoidolla. Yhteisöillä ei ollut sitovia sääntöjä. Naiset saattoivat palata perheensä luo tai avioitua.

Begiinit olivat lähtöisin kaikista yhteiskuntaluokista. Liittyminen begiiniyhteisöön ei edellyttänyt nunnaluostareiden usein vaatimaa varallisuutta ja liittymisen yhteydessä tehtyä lahjoitusta. Helpommin kuin luostareihinsa sidotut nunnat begiinit saattoivat osallistua kaupungin elämään ja toimia uudistajina kasvatuksen, sairaanhoidon ja käsityön alalla. Begiiniyhteisö tarjosi naisille turvallisen elämän, seuraa, miellyttävät joskin karun yksinkertaiset olot sekä mahdollisuuden ansaita itsenäisesti elantonsa. Begiinit olivat hurskaita, mutta eivät vannoneet erityisiä valoja. He olivat tunnustuksellisia kristittyjä, mutta useissa tapauksissa he hoitivat itse hengenelämänsä omine rukouksineen ja rituaaleineen. Begiinien parista nousi myös naissaarnaajia, mikä ei ollut miesauktoriteettien mieleen.

Suurimpina begiinimystikoina pidetään Mechthild Magdeburgilaista, Beatrice Nasaretilaista, Hadewijch Brabantilaista ja Marguerite Poretea. He korostivat rakkautta jumalallisen yhdistymisen keinona.  Mechthild ja Marguerite käyttivät augustinolaisen autobiografian keinoja, toisin sanoen he kuvasivat sielun ja Jumalan dialogia, tai toisinaan sielun ja Minnen (Rakkauden) välistä dialogia. He myös kirjoittivat orastavilla kansankielillä ja käyttivät hovirakkausrunouden konventioita.

Begiinit olivat ongelma niin kirkolle kuin maallisellekin yhteisölle, koska heillä ei ollut avioliittoa tai luostaria ankkuroimassa heitä yhteiskuntaan. Kirkko suhtautui begiineihin ensin suvaitsevasti, mutta 1260-luvun tienoilla sekä kirkollisissa että maallisissa piireissä alkoi suhtautuminen begiineihin muuttua. Yhdenmukaisuuden paine vaikutti siten, että kirkonmiesten mielissä begiinien toiminta liittyi vapaan hengen veljien kaltaisiin kerettiläisiin suuntauksiin. Asiakirjat kertovat, että begiinejä vastaan nostettiin noituussyytteitäkin.

Paavi kielsikin begiinien toiminnan Wienin kirkolliskokouksessa vuonna 1311-1312, mutta päätöstä lievennettiin niin, ettei se koskenut hurskaasti ja kunniallisesti eläviä begiinejä. Joissakin tapauksissa begiinien ja kirkon auktoriteettien vastakkaisuudet johtivat begiinit roviolle. Muutamia begiinejä julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Suurin osa begiineistä kuitenkin tunnusti paikalliset kirkolliset auktoriteetit, jotka usein suojelivat heitä. 1400-luvun koittaessa kirkko oli onnistunut toimenpiteillään hävittämään useimmat itsenäiset begiiniyhteisöt.

Modernia begiinitaidetta

Kasvoin hoitajaäitini kanssa maaseutuvanhainkodissa Hyvinkään Ridasjärven kylässä. Asuimme äitini kanssa vanhainkodin alueella. Äitini oli innokas virkkaaja ja opetti taidon minullekin. Koristelimme kotimme pitseillä: niitä oli ovien ikkunoissa, verhoina, tyynyjen päällisinä ja vaatteina. Pitsimaalausten tekeminen merkitsee minulle sisäisen lapseni hoitamista, psyykkistä eheyttä, ja siksi kutsun niitä mandaloiksi tai lohtumaalauksiksi. Pitsin virkkaaminen ja sen maalaaminen öljyväreillä on minulle naisen pyhä toimitus ja pitsimaalaukset rituaalimaalauksia. Jatkan äitini perinnettä, kuulun sukupolvien ketjuun ja vahvistan omaa naiseuttani. Materiaaleilla ja väreillä leikkiminen antaa mielihyvää, jota tunsin lapsena hoitajaäidin tyttärenä. Erityisesti olen saanut innoitusta Juliana-yhteisön puutarhasta, vilpoisasta ja rehevästä keitaasta. 

Maalauksen nimi on Omenapuu. Tekniikka: öljyväri ja pitsi. Kuvaaja: Tina Bragge.

Näyttelyn pitsimaalaukset kuvaavat keväisen puutarhamme kukkia, tulppaaneja, narsisseja ja scilloja, sekä valoa ja varjoa puutarhassamme. Kalligrafiatöiden kuivatut kasvit ovat puutarhamme vaatimatomia luonnonkasveja, ja niissä käytetyn käsintehdyn paperin olen valmistanut vanhoista munakennoista. Kalligrafiaa olen opiskellut yksityisopettajan johdolla.

Valmistuin vapaaksi taiteilijaksi Helsingissä sijaitsevasta Avoimesta taidekoulusta toukokuussa 2021. Koulussa vahvistetaan ja haastetaan jokaisen intuitiivista kuvantajua. Itselleni tekstiilin käyttämisestä maalauksessa on tulossa oma tekniikkani. Näyttelyni Galleria Art Fridassa on toinen Julianan puutarha -näyttelyni. Aikaisemmin näyttely on ollut esillä Jyväskylässä Suomen käsityön museossa kesällä 2020.

* * *

Näyttely on esillä Galleria Art Fridassa (Korkeavuorenkatu 25, Helsinki) 12.6.-1.7.2021 ke 12-17, to 12-15, pe 12-17, la-su 12-16.

Arkista magiaa – riimuja pahoja unia vastaan

Kirsi Kanerva

Länsi-Själlannissa sijaitsevasta Blæsingestä löydettiin vuonna 1983 lyijyamuletti, joka sisälsi tähän mennessä pisimmän säilyneen tanskalaisen riimukirjoituksen. Amulettiin oli kaiverrettu yli 500 riimua. Vastaavia lyijyamuletteja on löydetty myös muualta nykyisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, sekä muutamia yksittäisiä kappaleita myös Saksasta ja Englannista. Amuleteissa käytetty kieli on usein latinaa, ja teksti on voitu kirjoittaa latinalaisin aakkosin tai riimuilla. Amulettien teksteissä pyydetään usein Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suojaa ja siunausta, tai ne voivat sisältää rukouksen (esimerkiksi Isä Meidän tai Ave Maria), tai taikoihin liitettyjä sanoja kuten abracadabra. Joissain amuleteissa on myös kirjaimilta tai riimuilta näyttäviä merkkejä. On esitetty, että niiden voiman on kenties lukutaidottomien parissa katsottu piilevän siinä, että ne muistuttavat kirjoitusta.

Blæsingen lyijyamuletti on ajoitettu noin vuosien 1200–1400 väliselle ajalle. Amuletin latinankielisen tekstin tarkoituksena on ollut terveyden turvaaminen. Käännettynä lukukelpoisena säilynyt osa tekstistä kuuluu seuraavasti:

Minä kutsun esiin teidät, seitsemän sisarusta, … Elffrica(?), Affricca, Soria, Affoca, Affricala. Minä kutsun teidät esiin ja todistamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ettet vahingoita tätä Jumalan palvelijaa, et hänen silmiään etkä hänen jäseniään, etkä hänen luittensa ytimiä tai yhtäkään hänen jäsenensä niveltä, että Kristuksen Kaikkein Korkeimman voima säilyy sinussa. Katso Herran ristiä (Ecce crucem Domini), häipykää, pahat voimat. Juudan heimon leijona, Daavidin vesa, on voittanut. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen. Kristus voittaa, Kristus vallitsee, Kristus hallitsee (Christus vincit Christus regnat Christus imperat), Kristus vapauttaa, Kristus siunaa sinua, suojaa sinua kaikelta pahalta. AGLA. Isä meidän…


Kuva: Blæsingen lyijyamuletin teksti. Kuvalähde: Nationalmuseet: Danske runeindskrifter.

Laatassa oleva kirjainyhdistelmä AGLA tulee heprean kielen sanoista Attah gibbor le’olam adonai, joka tarkoittaa jotakuinkin ”Sinä olet suuri iankaikkisesti, Herra”. Sama tai vastaavia kirjainyhdistelmiä on tavattu myös muissa keskiajan skandinaavisissa amuleteissa. Pyhän Antonius Padovalaisen (1195–1231) nimiin luettu rukous Ecce Crucem Domini taas esiintyy useissa skandinaavisissa amuleteissa, ja sitä käytettiin esimerkiksi kristillisissä pahojen henkien karkottamiseen liittyvissä rukouksissa. Myös esimerkiksi fraasi Christus vincit Christus regnat Christus imperat esiintyy useissa keskiaikaisissa loitsuissa mutta sitäkin useammin myös keskiaikaisissa liturgisissa teksteissä.

Tekstissä mainitut seitsemän sisarusta on tutkimuksessa liitetty aikalaiskäsityksiin tauteja ja kuumeita aiheuttavasta seitsemästä hengestä, pahasta demonista tai haltioista. Tekstisisällöltään Blæsingen amulettia muistuttaa eräs Schleswigin vanhasta kaupungista Saksasta löydetty amuletti, joka on peräisin 1000–1100-luvulta. Siihen on kirjoitettu loitsu, jonka kohteena on tarkentamaton määrä tauteja aiheuttavia demoneita ja haltioita. Sisällöllisten yhteneväisyyksien ja samanlaisten fraasien käytön perusteella esimerkiksi uskontotieteilijä Rudolf Simek on esittänyt, että Blæsingen amuletin seitsemän sisarta itse asiassa viittaa juuri silloisessa kansanuskossa tunnettuihin haltioihin. 1000-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Codex Vaticanus Latinus 235 esiintyy esimerkiksi invokaatio, jossa vilustumisia ja kuumeita (frigores et febres) kutsutaan seitsemäksi sisareksi, jotka saattoivat vaivata ihmistä niin päivin kuin öin, valveilla ja nukkuessa. Pohjois-Euroopassa tunnettiin myös käsitys, jonka mukaan nimenomaan haltiat yliluonnollisina toimijoina aiheuttivat ihmisille kuumeita. Kulttuurintutkija Louise Milne taas on tuonut esille, miten kuumeet ja yliluonnolliset olennot niiden aiheuttajina on usein liitetty myös yöllistä ahdistusta aiheuttaviin ja nykytermein painajaisena ja unihalvauksena tunnettuihin kokemuksiin, sen lisäksi, että kuume ja pahat unet on yhdistetty toisiinsa niin nykypsykologiassa kuin jo antiikin lääketieteessäkin.

Kuva: Katkelma riimuoppaasta lääkinnällisiin tarkoituksiin laaditussa islantilaisessa käsikirjoituksessa Galdrabók eli ”loitsukirja” (Lbs 4858 8vo 32v–33r, 1700-l.). Kuvalähde: kuvakaappaus Handrit.is -sivustolta.

Antropologi ja skandinaavisten kielten ja kirjallisuuden tutkija Stephen A. Mitchell on tuonut esille, miten nykyään magiaksi määriteltäviä keinoja käytettiin keskiajan pohjolassa varsin arkisten huolien hoitamiseen. Kuten edellä kuvatussa esimerkissä, magiaa voitiin käyttää suojaamistarkoituksessa yöllisiä ahdistuksia vastaan ja terveyden turvaamiseen ylipäätään. Magian avulla voitiin pyrkiä ehkäisemään onnettomuuksia tai edistämään omaa varallisuutta sekä turvaamaan hyvä sato ja karjaonni kulttuurissa, jossa onni ja materiaalinen hyvä olivat rajallisia ja toisen hyvä oli itseltä pois. Magiaa voitiin käyttää hyvässä ja pahassa tarkoituksessa ja myös toisen onnen turmelemiseksi. Sillä voitiin myös yrittää etsiä kadonneita tavaroita. Rakkausmagialla taas voitiin edistää omia intressejä tai sabotoida toisten onnea. Magialla voitiin myös aiheuttaa muille ihmisille ja eläimille sairautta, hulluutta tai jopa kuolema. Vaikka kristinusko olikin jo saapunut pohjolaan, magian käyttö kertoo pyrkimyksestä hallita omaa kohtaloaan sille alistumisen sijaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Magia on voinut olla taito, jota ovat harjoittaneet lähinnä siihen perehtyneet spesialistit. Magian käyttäjän on voitu katsoa toimineen yhteydessä näkymättömiin voimiin, joiden hallinta on edellyttänyt erityisiä kykyjä. Magiaan usein liittyneet loitsut ja rituaalit ovat olleet opittavia tietoja ja taitoja, jotka ovat voineet välittyä muiden käytännön tietojen ja taitojen tavoin muistitietona esimerkiksi oppipoikasuhteessa. Kiinnostavaa Blæsingen lyijyamuletissa on erityisesti se, että latinankielisen tekstinsä ja käytettyjen fraasien perusteella amuletti voidaan liittää nimenomaan oppineeseen kristittyyn magiaan. Esimerkin tapaisia lyijyamuletteja voitiin kantaa mukana, mutta sen lisäksi amuletin teksti on voitu myös lukea ääneen, mikä olisi lisännyt amuletin toimintaan myös loitsuelementin. Esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisissa skandinaavisissa lääkekirjoissa mainitaan vastaavasta ”loitsun” – käytännössä rukouksen – lukemisesta samalla hetkellä, kun ollaan valmistamassa parantavaa lääkettä, ja hoidon yhteydessä on saatettu esittää papin toimitettavaksi erilaisia rituaaleja.

* * *

Pohjoismaista magiaa ja noituutta tutkineen Jarl Gallén -palkinnonsaajan professori Stephen A. Mitchellin (Harvardin yliopisto) johdolla järjestetään Helsingin yliopistolla 25.-29.10.2021 syyskoulu, joka keskittyy magiaan ja muistamiseen keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois-Euroopassa. Kyseinen kurssi ”Magic and Memory in the Pre-Modern North” on suunnattu maisteriopiskelijoille ja väitöskirjatutkijoille, ja sen järjestämisessä ovat mukana Thure Gallénin säätiö ja Centre for the Nordic Studies (Helsingin yliopisto) yhteistyössä Glossa ry:n kanssa. Lisätietoja ja hakuohjeet (haku 31.5.2021 mennessä) ovat luettavissa täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=1877


Kirjallisuutta:

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: matters of belief, health, gender and identity. Boydell Press.

Imer, Lisbeth M. 2010. Lille Myregård og blyamuletter fra middelalderen. Teoksessa M. Andersen, & P. O. Nielsen (toim.), Danefæ: skatte fra den danske muld. Gyldendal, 228–232.

Macleod, Mindy & Bernard Mees. 2006. Runic Amulets and Magic Objects. Boydell & Brewer.

Milne, Louise. (2017). The Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams. Incantatio, 6, 78–116. https://doi.org/10.7592/Incantatio2017_6_Milne

Mitchell, Stephen. 2011. Witchcraft and magic in the Nordic Middle Ages. University of Pennsylvania Press.

Mitchell, Stephen A. 2014. Leechbooks, Manuals, and Grimoires. On the early History of

Magical Texts in Scandinavia. Arv. Nordic Yearbook of Folklore 70: 57–74.

Mitchell, Stephen. 2018. II: 35 Charm Workers. Teoksessa Glauser, J., Hermann, P., & Mitchell, S. (toim.), Handbook of Pre-Modern Nordic Memory Studies: Interdisciplinary Approaches. Walter de Gruyter GmbH, 655–659.

Nationalmuseet: Danske runeindskrifter. Blæsinge-blyamulet. http://runer.ku.dk/VisGenstand.aspx?Titel=Bl%c3%a6singe-blyamulet (luettu 4.5.2021)

Simek, Rudolf. 2011. Elves and Exorcism: Runic and Other Lead Amulets in Medieval Popular Religion. Teoksessa D. Anlezark (toim.), Myths, Legends, and Heroes: Essays on Old Norse and Old English Literature. University of Toronto Press, 25–52.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400–2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Esitelmä: Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia

Tia Niemelä

Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.

Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.

Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.

Rakenne ja tietosisältö kalentereissa

Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.

Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.

Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.

Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.

Eroavaisuuksia kalentereissa

Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.

Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.

Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.

Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.

Fylomemeettinen tarkastelu

Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.

Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.

Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.

* * *

FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.