Rahat osana keskiajan yhteiskuntaa

Frida Ehrnsten

Nykypäivän ihmiselle raha on itsestään selvyys: raha on vaihdonväline, arvon säilyttäjä ja arvon mitta. Nykyään suuri osa valuutasta liikkuu kuitenkin ainoastaan elektronisessa muodossa, kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten konkreettisilla rahoilla oli huomattavasti isompi merkitys. Tämä muutos on ollut iso ja nopea, mutta yhteiskunnallisella tasolla rahojen käyttöönotto keskiajalla oli varmasti huomattavasti isompi mullistus. Raha tarjosi täysin uuden tavan ympäristön arvottamiseen: teot ja tuotteet, lähes kaikki asiat, voitiin määritellä yhtenäisen mittajärjestelmän perusteella. Maksaminen ei aina tapahtunut rahoilla, mutta tavallisille ihmisille ne olivat konkreettisin merkki uudesta järjestelmästä. Rahatalouden tuloa osaksi taloudellista järjestelmää kutsutaan monetarisaatioksi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jonka myötä ylhäältä säädelty valuutta metallirahan muodossa tuli kiinteäksi osaksi yhteiskunnan taloutta. Monetarisaatio ja rahojen käyttö arvon mittaajina on 1200-luvulta lähtien olleet osa yhteiskunnallista kehitystä koko Euroopassa.

Keskiaikaisia rahoja Ulvilan rahakätköstä. Ulvilan kirkon vierestä löytyi vuonna 2004 tinakannu, jonka sisällä oli 1474 rahaa nahkapussissa. Löydön rahat ovat ruotsalaisia, gotlantilaisia, liivinmaalaisia ja norjalaisia. Rahat on kätketty 1380- tai viimeistään 1390-luvulla. 

Keski- ja Länsi-Euroopassa keskiajan alku oli rahatalouden kannalta taantumakausi verrattuna roomalaisaikaan. Pikkuhiljaa rahat palasivat takaisin käyttöön, ja keskiajan lopulle tultaessa ne vaikuttivat jo koko yhteiskunnassa. Kirkko oli johtava taho tämän kehityksen taustalla, mutta 1200-luvulta 1400-luvulle myös kruunun lisääntynyt valta ja kaupungistuminen olivat vahvoja tekijöitä rahankäytön yleistymisessä. Kaupankäynnissä, erityisesti meriteitse, vaihtotavarat olivat suuri riskitekijä. Yhteinen rahatalous teki kaupankäynnistä luotettavampaa ja kannattavampaa. Samalla tarvittiin myös uusia menetelmiä ja instituutioita, jotta rahajärjestelmä saatiin toimimaan. Näin kehittyivät pikkuhiljaa myös pankkitoimi ja kauppaoikeus.

Skolastikkofilosofi Nicolas Oresme (1320–1382) totesi teoksessaan De Moneta, että kauppiaalle rahat olivat hyvä väline, ne olivat koko kansan oikeus ja rahanlyönti kuninkaan velvollisuus. Keskiajalla taloustiede perustui vahvasti teologiseen ja filosofiseen ajatteluun. Talousajattelussa yhdistyivät antiikin filosofian teoriat, kristillinen moraali ja roomalainen laki. Vanhana periaatteena oli, että raha itsessään ei saanut kantaa hedelmää. Keskeisiä teemoja olivat siksi koronkiskonta ja oikeudenmukaiset hinnat (iustum pretium). Rahat olivat arvon mittaajia ja säilyttäjiä, mutta niiden arvo piti perustua yhteiskunnan tarpeeseen ja yhtenäisiin sopimuksiin – tai näin ainakin teoriassa. Jo 1300-luvulla asenteet rahaa kohti olivat muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Kruunu, kirkko ja kaupungit tarvitsivat tuloja ja nämä hankittiin rahan ja verotuksen kautta. Esivallan tavoitteena oli tehdä tavaroiden vaihdosta tulolähde ja rahoista tuli sitä kautta vallan väline. Rahat toivat myös muutoksen henkilökohtaisiin suhteisiin. Kun kaupankäyntiä ja vaihdanta olivat aikaisemin perustuneet yhtenäisiin sopimuksiin, rahojen arvoa ja käyttöä säädeltiin ylhäältä. Tuotteiden ja tekojen arvuuttaminen rahassa johti siihen, että tapa laskea rahoissa levisi nopeasti koko yhteiskunnassa.

Rahat konkreettisena merkkinä muutoksesta

Rahoja käytettiin toki jo paljon ennen aikakautta, jota kutsumme keskiajaksi. Ensimmäiset rahat lyötiin itäisen Välimeren alueella noin 600 eaa. Antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa rahanlyönti kehittyi monipuoliseksi ja laajamittaiseksi. Kuten yllä jo mainittiin, Euroopan varhaiskeskiaika voidaan rahan historian kannalta pitää tietynlaisena taantumakautena verrattuna aikaisempiin ajanjaksoihin. Vanhat rahayksiköt hylättiin ja syntyi uusi järjestelmä, joka perustui noin gramman painoiseen hopeiseen penninkiin. 700-luvun lopussa niin sanottu idäntie aukesi ja jokireitit yhdistivät Euroopan Mustamereen ja Kaspianmereen. Kaupankäynnin myötä Eurooppaan virtasi valtavia määriä itämaisia hopearahoja, eli dirhemeitä. Kontaktit itään vähenivät 900-luvun loppua kohti, mutta samaan aikaan Euroopassa avattiin uusia hopeakaivoksia. Tämän seurauksena rahanlyönti Länsi-Euroopassa kasvoi ja laajeni huomattavasti.

Sekä itämaisia että länsimaisia rahoja esiintyy myös Suomen viikinkiaikaisessa löytöaineistossa. Kaupankäynnin kautta hopearahat levisivät ja niitä käytettiin merkkinä vauraudesta, statuksesta ja vallasta. Täällä rahoilla ei kuitenkaan ollut mitään määrättyä arvoa, vaan rahaa arvotettiin sen painon ja hopeapitoisuuden mukaan. Hopean laatua kokeiltiin tekemällä rahoihin pieniä viiltoja, leikkaamalla tai vääntämällä. 1000-luvun toisen puoliskon aikana Eurooppa kävi läpi vaikean hopeakriisin. Tämä heijastui myös pohjoiseen: rahojen tuonti väheni jyrkästi. Suomesta 1100-luvun alun rahoja on löytynyt lähinnä haudoista. Nämä rahat ovat usein kuluneita ja rei’itettyä, joka viittaa siihen, että niitä on käytetty riipuksina.

Uusien hopealöydösten myötä rahanlyönti vilkastui Euroopassa jälleen 1100-luvulla, mikä johti suureen muutokseen rahataloudessa. Yhä enemmän palkkoja ja maanvuokria maksettiin rahassa ja pian myös muita tavaroita alettiin arvioida rahan kautta. Isot rakennusprojektit, kuten suuret katedraalit, edistivät taloutta ja kaupungit kasvoivat niiden ympärillä. 1200-luvusta puhutaan usein kaupallisena vallankumouksena ja samalla se oli rahatalouden uutta kukoistusaikaa. Isot muutokset Euroopassa vaikuttivat luonnollisesti myös kehitykseen Pohjoismaissa. Jo hieman ennen vuotta 1000 ensimmäiset omat rahat oli englantilaisten esikuvien mukaan lyöty Pohjoismaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Nämä varhaiset rahat olivat kuitenkin ennen kaikkea kuninkaiden lyhytaikainen yritys korostaa omaa valtansa. Ruotsissa rahanlyönti ei kestänyt kuin joitakin vuosikymmeniä. Uusi, pysyvä rahanlyönti alkoi yli 100 vuotta myöhemmin, 1100-luvun puolivälissä.

Viimeistään 1200-luvulla Lounais-Suomen alue integroitiin Ruotsin valtakuntaan. Samoihin aikoihin myös emomaassa tapahtui suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Kirkko ja kruunu vakiinnuttivat valtansa ja ottivat samalla myös talouselämän haltuunsa. Siinä vaiheessa, kun rahoista tuli osa Suomen keskiaikaista historiaa, rahan käyttö oli jo yleinen ilmiö koko Länsi-Euroopassa. Kehykset rahankäyttöön olivat näin ollen jo olemassa, sillä Ruotsissakin monetarisaatio oli uuden rahanlyönnin myötä alkanut jo 1100-luvulla. Suomessa rahankäyttö kulki käsi kädessä keskushallinnon muodostumisen kanssa.

Hopeakriisin jälkeiset rahat poikkesivat suuresti aikaisemmista rahoista. Kooltaan ne olivat vain murto-osa varhaisemmista rahoista. Aluksi näille pienikokoisille, usein vain yksipuolisesti lyödyille rahoille ei mahtunut mukaan paljon tietoa, vaan ainoastaan yksi kuva, kuten kirjain tai kruunu. Rahat olivat ensisijaisesti maksuvälineitä, joiden piti olla helposti tunnistettavissa olevia esineitä. Rahojen luotettavuus perustui standardisoituun muotoon, kuviin, tekstiin, painoon ja kokoon. Rahat olivat massatuotettuja esineitä, ja tavoitteena ei ollut ainutlaatuisten esineiden valmistaminen, vaan luotettavien vaihtovälineiden tuottaminen. Keskiajalla harva osasi lukea, mutta kuvat ymmärrettiin helpommin. Kuvat rahoissa kertoivat, kuka oli lyöttänyt rahat, missä ja kuka takasi rahan arvon. Rahan arvo oli vieläkin sen jalometallipitoisuudessa, mutta tämä päätettiin ja taattiin lyöttäjien toimesta. Tavallisille ihmisille rahat olivat hyvin konkreettinen merkki hallitsijoiden vallasta.

Turussa lyöty penninki 1400-luvun alusta. A on Turun tunnus (Aboa, Åbo). Tämä raha on löytynyt Raision kirkosta. 

Ruotsin rahajärjestelmän perustana oli markka, joka jakaantui 8 äyriin, 24 aurtoon ja 192 penninkiin. Äyrit ja markat olivat läpi keskiajan kuitenkin vain laskennallisia rahayksiköitä: äyrejä alettiin lyödä vasta vuonna 1522 ja markkoja vuonna 1536. Aluksi lyötiin pelkästään penningin rahoja, kunnes 1300-luvulla Itämeren alueella penningin rinnalle tuli isompi raha, aurto (Ruotsissa örtug ja Liivinmaalla artig). Keskiajalla ei vielä käytetty pelkästään Ruotsin rahoja. Itämeren piirin eri valuutat olivat verrattavissa toisiinsa ja varsinkin kaupankäynnin myötä eri maiden rahat levisivät koko alueelle. Suomen löytöaineistossa tämä näkyy erityisesti liivinmaan rahojen yleisessä käytössä koko keskiajan läpi. Liivinmaan rahoja ei käytetty pelkästään kansainvälisessä kaupassa, vaan isossa osassa maata ne olivat pääasiallinen maksuväline, joilla myös maksettiin merkittävä osa veroista. Kun rahanlyönti Turussa alkoi 1400-luvun alussa, rahat vastasivat aluksi arvoltaan Liivinmaan, eikä Ruotsin rahoja.

Rahankäyttö arkielämässä

Rahat olivat heti keskiajan alusta saakka tärkeä osa taloutta. Lähinnä tämä tarkoittaa kuitenkin yhteiskuntaa organisatorisella tasolla. Kirjallisista lähteistä ilmenee, että Suomen alueella rahat olivat harvinaisia 1300-luvun puoliväliin saakka. Kirkon kymmenykset ja maalliset verot maksettiin pääosin muilla tuotteilla, sisämaassa turkiksilla, Uudellamaalla voissa ja Ahvenmaalla hylkeillä. Myös piispan- ja pappien maksut maksettiin pääosin turkiksilla tai viljalla. Turussa osa tuotteista vaihdettiin rahaksi, mutta riippuen olosuhteista ei sielläkään aina ollut tarpeeksi rahaa kirkon kymmenyksien maksuun. Vuonna 1328 kymmenys olisi ollut 516 markkaa penningeissä, mutta ainoastaan 86 markkaa voitiin toimittaa eteenpäin. Pietarin penninkiä Vatikaanille ei myöskään maksettu johtuen maan köyhyydestä. Vuosisadan puolivälistä lähtien tuli tavallisemmaksi, että maiden, tilojen ja muiden tuotteiden arvo ilmoitettiin rahassa. Yleistä oli, että kaupankäynnissä osa maksuista suoritettiin rahalla, osa muilla kauppatavaroilla. Kansainväliset kultarahat yleistyivät vuosisadan lopussa ja 1400-luvun aikana. Paikallisella tasolla maksut tehtiin pienissä rahoissa, joita myöhemmin vaihdettiin isommiksi. Myöhäiskeskiajan verotilien ja kauppakirjojen summat osoittavat, että maassa on liikkunut iso määrä rahaa.  Jotta rahaveroja on voitu maksaa, ainakin osa palkoista on luonnollisesti myös pitänyt maksaa rahana.

Nykyisen Suomen alueella rahankäyttö oli koko keskiajan, 1200-luvulta 1500-luvun loppuun asti, pitkälti ylhäältä ohjautuvaa. Yläluokille raha oli ylivoimaisesti paras tapa määritellä asioiden arvoja ja hallinnoida suuria omaisuuksia. Rahoja käytettiin esimerkiksi maakaupoissa, kaupankäynnissä ja palkanmaksussa. Tavallisille ihmisille rahat olivat keskiajalla se väline, jonka kautta uusien vallanpitäjien valta selkeimmin ilmeni. Kuvat rahoissa symbolisoivat uutta ylivaltaa ja rahoja käytettiin pääasiassa verojen maksamiseen kirkolle ja kruunulle. Rahat toivat uuden tavan arvioida maailmaa ja tekivät palveluista ja omaisuudesta suoraan vertailtavissa olevia asioita yhteisen yleisesti hyväksytyn mittajärjestelmän mukaisesti. Rahat eivät olleet moniulotteisia esineitä, mutta niiden käyttö saattoi vaihdella tarpeen mukaan. Tavallisille ihmisille ne olivat välineitä, joiden kautta verojen muodossa maksettiin paikasta yhteiskunnassa. Kaupankäynnin kautta raha voitiin vaihtaa konkreettiseen tuotteeseen ja uhrina rahalla voitiin pyytää synninpäästöä kirkolta.

Joskus rahoja on selkeästi käytetty muihin tarkoituksiin kuin maksuvälineinä. Kuvassa oleva rullattu aurto Eerik Pommerilaisen ajalta on metallinilmaisinlöytö Urjalasta. 
Turun dominikaaniluostarin kaivausten yhteydessä löytyi vuonna 1901 pieni kivisaviastia, jonka sisällä oli 100 keskiaikaista rahaa. Nuorimmat rahat ovat 1400-luvun puolivälistä. 

Kirjallisten lähteiden perusteella tiedämme, että rahan käyttö hallinnollisella tasolla yleistyi nopeasti. Ne kuvastavat kuitenkin harvemmin ihmisten arkista rahankäyttöä. Niistä ei ilmene mitä rahoja käytetiin pieniin maksuihin ja kuinka yleistä rahankäyttö oli tavallisen kansan keskuudessa. Kun tutkitaan rahankäyttöä ruohonjuuritasolla, rahalöydöt ovat yhtä tärkeä tietolähde. Tosin nekään eivät tarjoa täysin kattavaa kuvaa rahankierrosta. Ainoastaan murto-osa käytössä olleista rahoista päätyi maahan ja on myöhemmin löytynyt. Yleensä rahat päätyivät takaisin kruunulle, ne sulatettiin ja hopeasta lyötiin uusia rahoja. Löydöt eivät myöskään automaattisesti kerro sitä, missä päin rahaa on eniten käytetty. Kirkkojen puulattioiden alle putosi helposti rahoja, samoin isossa väkitungoksessa raha saattoi helposti hukkua ja tallautua maahan. Maaseudun kylätontilla oli taas paljon todennäköisempää, että joku löysi maahan tippuneen rahan.

Suomesta on löytynyt noin 15 000 keskiaikaista rahaa, joista suurin osa on peräisin kätköistä. Yhteensä keskiajalta on 43 paremmin dokumentoitua kätköä, jotka sisältävät noin 11 000 rahaa. Jos vertaa naapurimaihin, tämä määrä on hyvin pieni. Yksi syy tähän on todennäköisesti se, ettei täällä ole ollut paljon ylimääräistä rahaa liikkeessä. Usein vanhat kätköt on rahapulan takia otettu uudelleen käyttöön. Jos ei huomioida rajalevottomuuksia idässä, oli keskiaika myös varsin rauhallinen ajanjakso: tämä on varmasti vaikuttanut tarpeeseen kätkeä rikkauksia, ja varsinkin siihen, etteivät rikkaudet ole jääneet maahan.

Viipurista, Uudenportin- ja Vahtitorninkadun kulmalta, löytyi vuonna 1903 kuparikattila, jonka sisällä oli 2659 rahaa ja kantasormus. Kätkö oli noin 1,8 metrin syvyydessä puurakennuksen jäännösten vieressä. Nuorimpien rahojen ajoitusten mukaan rahat on todennäköisesti kätketty 1520-luvun alussa. 

Jos ei lasketa mukaan 1100-luvun hautalöytöjä, vanhimmat Suomesta löytyneet keskiaikaiset rahat ovat peräisin kirkoista. Vanhin aineisto on peräisin Ahvenanmaan kirkoista, Ravattulan Ristimäeltä ja Koroisten piispanistuimelta. Näistä paikoista ainoastaan Koroisista on merkkejä laajemmasta rahankäytöstä myös kirkon ulkopuolella. Katolisessa kirkossa rahauhrien antaminen oli vakiintunut toimintatapa. Rahaa uhraamalla voitiin pyytää apua ja pelastusta. Osa rahoista ovat varmasti vahingossa pudonnut lattiarakojen väliin, osa on ehkä tahallaan piilotettu pyhään paikkaan. Joka tapauksessa, ne kertovat rahojen käytöstä symbolisina välineinä. Kirkosta löytyneet rahat osoittavat, että ihmisillä oli rahaa käytössä tällaisiin tarkoituksiin. Rahojen määrä kirkoissa nousee selkeästi 1300-luvun loppua kohti ja varsinkin 1400-luvulla. Samoihin aikoihin rahalöytöjen määrässä voi nähdä nousun linnoissa ja Turun kaupungissa. Satunnaisia löytöjä on Uudenmaan kylätonteilta ja Hiitisten kauppapaikalta. Eteläisillä rannikkoseuduilla rahojen yleistymiseen on varmasti vaikuttanut kaupankäynti Liivinmaan kanssa. Samalla uhrirahojen käyttö levisi myös Karjalaan ja Pohjanmaalle.

Ratkaiseva muutos rahankäytössä nähdään vasta 1500-luvun puolella. Silloin rahalöytöjen määrä nousee tiettyjen ympäristöjen – eli kirkkojen, linnojen ja Turun kaupungin – ulkopuolella. Vuosisadan alun taantuma johti aluksi rahapulaan, mutta 1520-luvulta lähtien näyttäisi olevan yhä enemmän rahaa kierrossa. Rahalöytöjen määrä tältä ajalta vähenee tilapäisesti kirkoissa ja linnoista, kun taas kätkö- ja yksittäislöytöjen määrä nousee, kuten myös löydöt kaupunki- ja maaseutukohteilta. Tämä kehitys koskee koko nykysuomen aluetta ja osoittaa, että rahoja käytettiin 1500-luvun puolivälistä lähtien yleisemmin myös tavallisen kansan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan rahalöytöjen määrä pysyy kuitenkin alhaisena 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Frida Ehrnstenin väitöskirja Pengar för gemene man? : Det medeltida myntbruket i Finland on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5467-5.

* * *

Frida Ehrnsten työskentelee intendenttinä Kansallismuseon kokoelmat ja tutkimusyksikössä, jossa hän vastaa museon numismaattisista kokoelmista. Marraskuussa 2019 hän väitteli aiheenaan keskiaikainen rahankäyttö Suomessa.

Jaa:

Keskiaika-aiheiset nettisivustot esittelyssä, osa 1

Anita Geritz, Karolina Kouvola, Sanna Supponen

Keskiajasta kiinnostuneelle internet tarjoaa loppumattoman määrän luettavaa – silti aina sen löytäminen ei tunnu helpolta. Tässä juttusarjassa Glossan tiedotustiimi esittelee keskiaikaa käsitteleviä blogeja, sosiaalisen median tilejä ja muita sivustoja. Alle olemme keränneet tutkijoiden blogeja ja poimineet kustakin esimerkkejä kirjoituksista, joista sivustoon tutustumisen voi aloittaa.

Reima Välimäen blogi

FT Reima Välimäki, kulttuurihistorian tutkija (Turun yliopisto)
https://reimavalimaki.com/blogi/

Reima Välimäen blogista löytyy pohdintoja ajankohtaisaiheista keskiajan kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta ja katsauksia keskiajan elämän yksityiskohtiin lähteiden valossa. Tuoreiden kirjoitusten joukosta löytyy esimerkiksi Välimäen ajatuksia epidemioista ja niiden vaikutuksista nyt ja keskiajalla: Koronavirus, musta surma ja reaktioita tuntemattomaan sairauteen. ”Menneiden elämien sirpaleita” puolestaan käsitellään esimerkiksi tässä inkvisitiolähteistä nousevassa kirjoituksessa: Inkvisitio ja isä, joka kantoi lapsensa kotiin.

Mullan alta – Arkeologin tarinoita maan povesta jo vuodesta 2009

FM Ilari Aalto, väitöskirjatutkija (Turun yliopisto)
http://mullanalta.blogspot.com/

Arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aallon blogi on jo yli kymmenen vuoden ajan perehdyttänyt lukijoita arkeologian saloihin ja iloihin. Kertomuksia ja kuvia arkeologisista kaivauksista löytyy koottuna täältä: kaivauskertomukset. Tutustumisen keskiajan elämään arkeologin silmin voi aloittaa esimerkiksi keskiajan Turun kaduille johdattavasta juttusarjasta tai lukemalla, miten keskiajan suomalainen asui.

Maisteri Andreaksen mietteet
https://maisterinmietteet.com/

Ilari Aallon käsialaa on myös keskiaikaa ja sen elävöitystä käsittelevä De proprietatibus rerum -sivusto ja blogi, jossa tutustutaan keskiajan oppineeseen kulttuuriin, erityisesti lääketieteeseen ja kirjallisuuteen Suomessa. Blogin viimeisimmässä kirjoituksessa Aalto kertoo keskiaikaisen dominikaanimunkin rooliin asettumisesta osana keskiajan elävöitystapahtumaa.

Studia dimicatoria – Antti Ijäksen väitöskirjatutkimuksen vaiheita

FM Antti Ijäs, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/aijas/

Antti Ijäs työstää väitöskirjaa 1300-luvulla kirjoitetusta vanhimmasta tunnetusta kamppailukirjasta. Blogissa perehdytään monipuolisesti keskiaikaisiin miekkailu- ja kamppailukirjoihin niin kielen kuin kuvituksen näkökulmasta. Vuodesta 2017 asti aktiivinen, viime kuukausina tiheään päivittyvä blogi tarjoaa runsaasti lukemista aiheesta kiinnostuneelle.

Blogiin tutustumisen voi aloittaa esimerkiksi kirjoituksesta Voiko kirjoista oppia?. Latinankielisiä lähteitä esittelee joukon latinankielisiä miekkailuoppaita. Näissä kirjoissa kuvituksella oli keskeinen sija – kamppailukirjojen kuvista voi lukea esimerkiksi kirjoituksissa Kun kuva on pielessä, Kuvituksesta ja Kuvasarjojen typologiaa. Esimerkkinä suomalaisten tutkijoiden blogien välisestä vuoropuhelusta toimii Ijäksen kommentti Ilari Aallon kirjoitukseen keskiaikaisista käsikranaateista.

Alphabetum – Keskiaikaisten hakuteosten äärellä

FM Sanna Supponen, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/ssuppone/

Alphabetum-blogissa perehdytään 1300-luvulla Mathias Linköpingiläisen kirjoittaman hakuteoksen Alphabetum distinccionumin teemoihin. Tämä aakkosellisesti järjestetty keskiaikainen ”tietosanakirja” oli tarkoitettu papistolle apuvälineeksi saarnojen laatimiseen. Teoksen sisältö ei kuitenkaan rajoitu tiukasti vain hengellisiin aiheisiin, vaan kattaa monipuolisesti myös esimerkiksi keskiaikaisia käsityksiä luonnosta ja ihmisen terveydestä. Blogissa käsitellään toisinaan myös laajemmin myöhäiskeskiaikaista oppineiden hyödyntämää kirjallisuutta ja sen käyttöä.

Blogi on perustettu keväällä 2020 ja perustuu Supposen kirjahistorialliseen väitöskirjatutkimukseen. Ensimmäisessä blogikirjoituksessa lukija johdatetaan Mathias Linköpingiläisen elämään lähteiden ja myöhemmän historiankirjoituksen valossa: Maisteri Mathias, Kuka?

Public Medievalist

https://www.publicmedievalist.com/

Keskiajantutkijoiden muodostaman kollektiivin ylläpitämä englanninkielinen sivusto, johon kuuluu blogin lisäksi podcast-sarja. Sivustolla käsitellään erityisesti keskiajan esittämistä nykypäivän populaarikulttuurissa kuten televisiosarjoissa ja videopeleissä sekä aiheita, jotka eivät tavallisesti saa tilaa keskiaikaan liittyvässä uutisoinnissa. Blogi sisältää yksittäisiä päivityksiä (kuten videopeli God of Waria (2018) käsittelevä päivitys) tai sarjoja, kuten sukupuolen representaatioita keskiajalla eri näkökulmista tarkasteleva Sexism, gender, and the Middle Ages.

Kalmistopiiri

https://kalmistopiiri.fi/

Blogina aloittanut sivusto on nyt arkeologi FM Ulla Moilasen päätoimittama arkeologinen verkkojulkaisu, johon toimituskunnan lisäksi kirjoittavat vierailevat tutkijat arkeologiasta eri aikakausilta meillä ja muualla. Julkaisun kautta asiantuntijoille voi esittää arkeologiaa käsitteleviä kysymyksiä, joihin vastataan julkaisun kirjoituksissa, mutta julkaisussa esitellään myös arkeologisen tutkimuksen ajankohtaisia uutisia. Keskiaikaa sivustolla ollaan käsitelty muun muassa Kaarinan Kuusiston Kappelinmäen kautta ja keskiaikaisen puujalan yhteydessä.

Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi

http://kulperi.blogspot.com/

Turun museokeskuksen ja Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkijoiden ylläpitämässä blogissa perehdytään mm. arkeologiaan. Blogissa on keskiajan osalta esitelty esimerkiksi Tuomiokirkkotorin kaivauksien antia kolmessa kirjoituksessa: Takaisin Tuomiokirkkotorille!, Pikarin läpi katsottua ja Viikon esine Tuomiokirkkotorilta: uskollisuussolki. Blogin arkistojen kautta pääsee tutustumaan myös esimerkiksi Varsinais-Suomen kivikirkkoihin.

Obskuriteettikabinetti

TM Karolina Kouvola, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
http://obskuriteettikabinetti.home.blog/

Tietokirjailija ja Suomen ruotsinkielisestä rahvaanuskosta väitöskirjaa tekevä Karolina Kouvola kokoaa Obskuriteettikabinettiin katsauksia historian ja myyttien kummallisuuksiin – kummitustarinoihin, yliluonnollisiin uskomuksiin ja outoihin tapahtumiin. Blogi käsittelee myös uudempia aikoja, mutta keskiajalle päästään esimerkiksi magian historiaa kartoitettaessa: Magian historiaa: keskiajan loitsukirjojen muinainen tausta.

Sukututkijan loppuvuosi

FM Kaisa Kyläkoski, väitöskirjatutkija (Jyväskylän yliopisto)
http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/

1700-luvun sanomalehtiaineistoista väitöskirjaa aloittava Kaisa Kyläkoski on pitkään kirjoittanut blogia historiasta – vaikka kirjoitukset painottuvat uudempiin aikoihin, Kyläkoski on kirjoittanut opintojen ja konferenssivierailujen pohjalta myös keskiajasta. Keskiaikaa koskevat kirjoitukset löytyvät koottuina asiasanan alta. Konferenssiraporttien lisäksi listasta löytyy esimerkiksi sarja Suomen keskiaikaisista piispoista.

* * *

Puuttuuko listasta jokin blogi? Keräämme Glossan sivuille tietoa tutkijoiden ylläpitämistä keskiaika-teemaisista blogeista ja sivustoista ja esittelemme niitä kesän aikana Glossan blogissa. Voit tutustua listaan täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=41. Ehdota puuttuvaa sivustoa laittamalla viestiä Glossan tiedotusvastaavalle.

(Kirjoitusta korjattu 27.5. klo 9:00: aiemmin Kalmistopiiriin viitattiin blogina, tämä on nyt korjattu verkkojulkaisuksi.)

Jaa:

Hiisilehto – muinaisaika houkuttaa kirjoittamaan

Jasmina Ollikainen

Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.

Oman romaanini synty

Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.

Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.

Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.

Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?

Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.

Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.

Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.

Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia

Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.

  • Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
  • Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
  • Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
  • Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
  • Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)

Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.  

Kirjoitusvinkkejä

Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja. Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!

* * *

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Jaa:

SKAS ry:n syysseminaari 2019

Tia Niemelä

Suomen keskiajan arkeologian seuran eli SKAS ry:n perinteinen syysseminaari järjestettiin tänä vuonna 15.11.2019 Hämeen linnassa. SKAS on vuonna 1990 perustettu seura, jonka tarkoituksena on edistää keskiajan ja uuden ajan arkeologian tutkimusta. Kaikille kiinnostuneille avoimen seminaarin teemana oli tänä vuonna Penninkejä, punasavea ja purjehdusta – Näkökulmia elinkeinoihin ja talouteen.

Seminaari pidettiin Hämeen linnassa.

Seminaari alkoi seuran puheenjohtajan Janne Harjulan tervetuliaissanoilla, joiden jälkeen päästiinkin kuuntelemaan ensimmäistä esitystä. Frida Ehrnsten (”Penninkejä ja muuta pikkurahaa – mitä linnojen löytöaineisto voi kertoa keskiajan rahankäytöstä?”) avasi seminaarin esitelmällään rahan käytöstä keskiajalla. Ehrnsten oli väittelemässä seuraavana päivänä aiheenaan keskiajan rahankäyttö. Esitelmässä Ehrnsten käsitteli erityisesti seminaaripaikkanakin toimivaa Hämeen linnaa, eikä koko väitöskirjansa materiaalia. Tutkimuksissaan Ehrnsten on yhdistänyt kirjallisia lähteitä, esimerkiksi linnan tilikirjoja, sekä arkeologisia löytöjä. Näiden välillä hän oli havainnut suuria eroavaisuuksia rahamäärissä. Tilikirjojen mukaan rahaa on ollut käytössä valtavia määriä enemmän, kuin mitä arkeologiset löydöt antavat ymmärtää. Vanhimmat linnoista löydetyt rahat ovat olleet tyypillisesti linnan rakennusajankohdalta peräisin. Ehrnsten totesi, ettei löydetyistä rahoista voida tehdä suoria johtopäätöksiä linnan historiasta. Kuitenkin jonkin tyypillisen paljon lyödyn rahan puuttuessa kokonaan, on syytä olettaa linnassa tapahtuneen jotakin sinä aikana tai sitten arkeologit eivät ole näitä maakerroksia vielä päässeet tutkimaan.

Riikka Alvik (”Ostereita herkkusuille ja etikkaa ruttoon: löytöjä 1700-luvun kauppa-alusten hylyistä ja pohdintaa aikakauden kulutuskäyttäytymisestä”) piti hänkin esitelmänsä työn alla olevan väitöskirjansa aiheesta. Hän tutkii sitä, mitä hylyissä on ollut, mitä niillä on tuotu ja mitä viety pois. Kuten Ehrnsteninkin esitelmä, myös Alvikin tutkimus tarkasteli arkeologisen ja kirjoitetun tiedon erovaisuuksia. Tulliluetteloihin ei ole kirjattu kaikkea kuljetettua tavaraa ja myös salakuljetusta on esiintynyt. Arkeologinen tutkimus hylkyjen lasteista on siis hyvä keino täydentää kirjallista tietoa ja se luo myös täysin uutta tietoa. Itämeren hylyt ovat varsin hyvin säilyneitä meressä vallitsevien olosuhteiden vuoksi. Vesi on kylmää, sen läpäisee vähäinen valon määrä, suolapitoisuus on matala, virtauksia ei ole paljoa, kuten ei puuta tuhoavia nilviäisiäkään. Hylyssä orgaaninen aines säilyy poikkeuksellisen hyvin verrattuna maan alla olevaan orgaanisen arkeologiseen materiaaliin. Monet kulutustavarasta, kuten ruoka ja tupakka, ovat muissa olosuhteissa käytetty, mutta hylkyyn ne ovat onnettomuushetkellä jääneet loukkuun. Alvik on tarkastellut hylyistä löytyviä esineitä kontekstin kautta. Hän totesi, että hylky on ollut asuinpaikka sekä työpaikka miehistölle. Siinä missä se on ollut lastilleen tavarankuljetuspaikka, on siitä tullut uppoamishetkellä myös onnettomuuspaikka. Henkilökohtaiset esineet vievät lähelle laivassa olleita ihmisiä, mutta esineet laajemmin antavat mahdollisuuden tarkastella ihmisten kulutustottumuksia.

Seuraavan esityksen piti Hanna Kivikero (”Eläinten rooli linnataloudessa”). Hänen aiheenaan oli linnoista löytyneen luuaineiston vertailu voudintileissä mainittuihin eläimiin. Kivikero tarkasteli erityisesti kahta linnaa Suomen alueella; Raaseporia ja Kastelholmaa. Tutkimuksissaan Kivikeron tavoitteena oli selvittää aineiston perusteella, mistä eläimet tulivat linnalle ja mikä eläinten funktio oli. Osteologinen materiaali ja kirjalliset lähteet erosivat molemmilla kohteilla toisistaan jonkin verran. Eroihin saattaa olla monia syitä; pienimmät kalan luut saattavat puuttua kaivausmetodien vuoksi tai kaikkia lajeja, kuten eri lintulajeja ei ole välttämättä eritelty tileissä. Linnan resurssit ovat vaikuttaneet elinkeinoihin. Kivikero toikin esitelmässään esille, että maatalouden ja kalastuksen työskentelyajat ovat samat, joten linnan on täytynyt panostaa jompaankumpaan näistä. Eläinten käyttötarkoitusta linnalla voidaan tarkastella luiden patologioista sekä tilikirjoista. Kivikeron tutkimukset yhdistelivät kahden edellisen esitelmän tapaan arkeologisilla kaivauksilla saatua materiaalia sekä kirjallisia lähteitä.

Jenni Lares pitämässä esitelmäänsä oluesta ja paloviinasta.

Historioitsija Jenni Lares (”Olut ja paloviina uuden ajan alun maaseudulla”) puhui esityksessään alkoholin käytöstä uuden ajan alussa. Hän oli tutkimuksissaan rajannut aineistonsa käsittelemään erityisesti maaseutua. Lähdeaineistona tutkimuksella olivat kirjalliset lähteet. Arkeologisessa materiaalissa juomat eivät ole pulloissa säilyneet, mutta onneksi aiheeseen päästään kiinni muulla tavoilla. Lares esimerkiksi näytti esitelmässään kuvitusta uuden ajan alusta, jossa tarkalla silmällä voi huomata viitteitä alkoholikulttuurista. 1700-luvun jälkipuoliskolla aineistoa on mahdollista kartoittaa tuomikirjakortistoista. Lares on tutkimuksissaan hyödyntänyt myös kansatiedettä, vaikka suoraan ei voidakaan vetää johtopäätöksiä tämän aineiston avulla. Esityksessä pureuduttiin alkoholin (erityisesti oluen ja paloviinan) valmistusmenetelmiin sekä meille nykyajan ihmisille erityisen mielenkiintoisiin kysymyksiin: kuka olutta oli valmistanut ja kuka sitä joi? Lares toi esiin sen, miten uuden ajan alussa olutta ovat panneet niin miehet kuin naisetkin. Tämän lisäksi juoman vahvuus määräytyi henkilön sosiaalisen aseman mukaan, eikä sukupuolen, niin kuin voisi ehkä olettaa. Lares myös laittoi kuulijan miettimään, miten aikalaiset ovat käsittäneet alkoholijuomien käytön. He tuskin ajattelivat päivittäistä oluttaan juodessa juovansa alkoholia, eikä laihasta oluesta liene tullut humalaankaan. Esitelmä linkittyi myös Alvikin esitelmään pohtimalla menneisyyden ihmisten kulutustottumuksia.

Ilkka Leskelän (”Schalmien suku 1400–1530: Turun rannikkoseudun monialayrittäjät Itämeren taloudessa ja tilassa”) tutkimuksen lähtökohtana ovat Danzigin (nyk. Gdansk) tulliluettelot. Tutkimusaineisto on rajallista, eikä tietoja ole saatavilla kaikilta vuosilta. Leskelä sai kuitenkin eriteltyä aineistosta tiettyjä henkilöitä, jotka näyttävät kulkeneet laivalla Turun ja Danzigin väliä erityisen paljon muihin verrattuna. Kaikki laivurit olivat myös itse käyneet kauppaa, eivätkä vain kuljettaneet muiden kauppiaiden kauppatavaroita. Aineistossa nousi esiin ilmeisesti turkulainen Schalmien suku. Schalmien suvun edustajat seilasivat Turusta tai Turun alueelta Danzigiin, mutta heidän liikkeitään on voitu havaita myös Tallinnassa, Tukholmassa sekä Lyypekissä. He olivat siis kauppiaita ja laivureita sekä heidän reittinsä vastaavat hansan yleisiä kauppareittejä. Leskelä lopettikin esityksensä kysymykseen siitä, että olivatko Schalmien suvun edustajat siis hansakauppiaita?

Seminaarin päätti Iloinen Joutsen -niminen historianelävöitysryhmä. Ryhmän jäsenet Hanna Lehmusto, Mervi Pasanen sekä Elina Sojonen (”Rakkaudesta menneisyyteen: akateemisen tutkimuksen hyödyntäminen historian elävöityksessä”) puhuivat ryhmän toiminnasta ja siitä, kuinka he hyödyntävät akateemista tietoa elävöittäessään historiaa. Vuonna 2011 toimintansa aloittanut Iloinen Joutsen on erikoistunut 1300-luvun lopun suomalaisten käsityöläisten elämän elävöittämiseen. He haluavat historianelävöityksellä tuoda osaltaan oikeaa tietoa esiin. Elävöittämisessä muinaispukuihin pukeutuminen on vain pieni osa koko prosessia. Suurin työ tehdään jo ennen puvun valmistusta ottamalla selvää menetelmistä, materiaaleista sekä kaikesta muusta olemassa olevasta arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta vaatteiden ja esineiden taustalla. Nykyajan haasteet tuovat harrastukseen myös omat ongelmansa ja jäsenet kertoivatkin, että tulkintaa ei voida kokonaan välttää, mutta kaikki pyritään tehdä mahdollisimman tarkasti tutkimukseen perustuen. Iloisen Joutsenen jäsenet ilahduttivat seminaarin osallistujia myös tauoilla esittelemällä muinaistekniikoita, kuten langan kehräystä.

Yksi Iloisen Joutsenen pöydistä, joita pääsi ihailemaan seminaarin tauoilla ja sen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoinen historiaa ja arkeologiaa yhdistävä kokonaisuus. Kaikki esitykset toivat esiin monipuolisia lähestymistapoja elinkeinoja ja taloutta tarkasteleviin aineistoihin.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista Raamattufragmenteista.

Jaa:

Romaaneja keskiajasta

Jasmina Ollikainen

Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.

Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.  

Kuva: Jasmina Ollikainen

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä.  Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.

Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kuva: Into Kustannus

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan. Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan.  Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien kiltaan.

Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.


Lähteet:

https://www.karisto.fi/sivu/tuote/kaulahopeiden-taru/2522617

https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla


Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Jaa:

Elävät kuolleet pakanauskomusten ja kristinuskon risteymässä

Petra Uusimaa

Syksyn pimeys ja synkkyys ovat jo pitkään merkinneet elämän ja kuoleman välisen rajan hämärtymistä. Siksi Kirsi Kanervan luento elävistä kuolleista islantilaisissa saagoissa 22.10. Oulun pääkirjastolla sattui otolliseen aikaan, vietetäänhän 2.11. pyhäinpäivää. Vaikka nykyisiltään pyhäinpäivä on kristillinen juhla, on sen takana pitkä kuoleman ja kuolleiden muistelun perinne, joka on läsnä vielä nykyisessä perinteessäkin. Kuten Kanerva luennossaan nostaa esille, pimeät vuoden- ja vuorokauden ajat olivat yleensä aikaa, jolloin kuolleiden ajateltiin nousevan ja lähtevän vaeltelemaan maan päällä. Eläviin kuolleisiin liittyviä uskomuksia on löydettävissä islantilaisesta keskiaikaisesta saagakirjallisuudesta, jotka ovat toimineet pohjana myös Kirsi Kanervan tutkimuksessa.

Elävät kuolleet olivat harvoin hyväntahtoisia, vaan yleensä niitä, jotka olivat kuolleet vihaisina tai joiden maanpäällisessä elämässä oli jäänyt jotain ratkaisematta. Islantilaisten saagojen elävät kuolleet olivat kaukana nykyajan zombeista, jotka vaeltelevat dystooppisissa todellisuuksissa tiedottomina ja suurimmaksi osaksi mädäntyneinä. Islannissa elävät kuolleet olivat tunnistettavissa ja heihin yleensä viitattiin entisellä nimellä juuri tunnistettavuutensa puolesta. Heidän ruumiinsa eivät olleet mädäntyneitä, ja heillä oli täysi tietoisuus ympäristöstään, vaikka he eivät usein avanneetkaan suutaan puhuakseen. Elävillä kuolleilla oli usein voimia, jotka erottivat heidät tavallisista tallaajista. Usein ainoastaan urheat ja voimakkaat sankarit pystyivät taistelemaan heitä vastaan. Pelkoa lisäsi myös uskomus siitä, että elävät kuolleet pystyivät levittämään tauteja kosketuksen voimalla.

Mikä sitten sai kuolleet nousemaan haudoistaan? Yleensä kyse oli ihmisistä, jotka olivat kuolleet vihaisina. Vihan ajateltiin säilyvän ruumiissa eräänlaisena elinvoimana siihen asti, kunnes liha lähtee pois luiden päältä. Keskeisiä eroja eläviin kuolleisiin liittyvään perinteeseen on myös se, että elävät kuolleet valitsivat itse kuolemanjälkeisen hortoilun sen sijaan, että he olisivat siellä rangaistuksen takia. Oli myös ihmisiä, jotka eivät voineet uskomusten mukaan nousta kuolleista, kuten ”heikkomieliset” naiset ja lapset, sekä itsemurhaajat.

Saagoissa on myös tarinoita, joissa yleensä jumalat herättivät eloon kuolleita saadakseen itselleen tietoa, jota vain kuolleet ovat onnistuneet saamaan. Joskus pakanajumalat herättivät eloon kokonaisia sotajoukkoja. Samankaltaisia mainintoja on löydettävissä myös eurooppalaisesta perinteestä. Joitakin mainintoja on myös tavallisista ihmisistä, jotka ovat herättäneet kuolleita eloon. Tässä tapauksessa elävät kuolleet ovat yleensä jollain tavalla kironneet eloon herättäjät.

Kuinka todellisia olivat keskiaikaisten islantilaisten pelot elävistä kuolleista? Saagoja ei voida pitää täysin todenmukaisina lähteinä, vaikka ne antavatkin viitteitä siitä, mihin islantilaiset uskoivat. Kanerva osoittaa kuitenkin luentonsa lopussa, että on olemassa jonkinlaista pohjaa ajatukseen siitä, että keskiajan Islannissa todellakin pelättiin kuolleiden nousua haudoista. Esimerkiksi annaaleissa on merkintöjä kummittelusta ja kuolleiden kuljeskelusta seudulla. On myös löydetty hautoja, joissa luurankojen päälle on aseteltu kiviä niin etteivät he pääsisi nousemaan haudasta.

Yleisin saagoissa esiintyvistä ennakoivista tavoista, joilla estää kuolleista nouseminen, liittyivätkin hyvin usein hautaamiseen. Kuolleen tuijotusta täytyi välttää, joten erityisesti ruumiiden silmät oli peitettävä jollain. Ajateltiin myös esimerkiksi, että veden lähelle hautaaminen neutraloisi pahuutta. Elävien kuolleiden tappaminen oli hieman hankalampaa ja siihen tarvittiin voimaa. Kanerva huomautti oivallisesti, että nuorten miesten taistelu eläviä kuolleita vastaan voidaan nähdä initiaatioriittinä. Hyvin usein saagoissa esiintyvät sankarit olivat aviottomia, isättömiä tai muuten vaikeassa asemassa yhteisössään, ja elävien kuolleiden tappaminen toimi näin eräänlaisena statuksen kohottamisena.

Islanti kääntyi kristinuskoon vuonna 1000 yleiskäräjien päätöksellä, mutta kuten esimerkiksi Suomessa, kansanusko eli rinta rinnan virallisen uskonnon kanssa. Katoliset tahotkaan eivät kieltäneet sitä mahdollisuutta, etteivätkö kuolleet voisi nousta haudoistaan. Gregorius Suuri oli sitä mieltä, että esimerkiksi pyhimykset saattoivat nousta kuolleista, ja saagoissa on joitain mainintoja pyhimysten tai pappien eloon heräämisestä. Myös hagiografioissa, jotka vaikuttivat Kanervan mukaan islantilaisiin saagoihin, oli mainintoja kuolleista heräämiseen, joten elävät kuolleet eivät olleet täysin tuntemattomia eurooppalaisiin perinteisiinkään. Elävien kuolleiden yhteydessä Islannissa myös puhuttiin mahdollisesta sielun saastumisesta tai jopa riivauksesta, jotka lienevät kristinuskon vaikutusta.

Luento oli varmasti pelkästään pintaraapaisu islantilaiseen saagakirjallisuuteen, mutta se avasi keskiaikaista kulttuuria alueelta, johon en ole aikaisemmin tutustunut muuten kuin mainintoina. Erityisen mielenkiintoiseksi koin kristinuskon ja alkuperäisuskon risteämiskohdat; olen tutustunut suhteellisen paljon hagiografioihin ja keskiaikaiseen kirkkoon, mutta pakanallisiksikin kutsutut uskomukset ovat jääneet hyvin vähälle huomiolle. Uskoisin, että luennon aihe saisi myös historiaa vähemmän tuntevan ihmisen kiinnostumaan yleensä hieman tuntemattomammasta aikakaudesta. Keskiaika nähdään yleensä ankarasti kaavoihin kangistuneen kristinuskon dominoimana, mutta tämä luento osoittaa ilman muuta sen, että kyse on paljosta muustakin.


Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Jaa:

Turun linnan turnajaisista

Antti Ijäs

Keskiaikaisen musiikin ja ruoanlaiton ohella eräs eniten harrastuneisuutta herättävistä medievalismin muodoista on keskiaikaisten liikuntataitojen sekä välineistön rekonstruointi sekä näihin perustuvat urheilulajit. Näissä merkeissä järjestettiin Turun linnan turnajaiset 11.–14.7.2019 jo neljättä kertaa. Tapahtuman järjesti Historiallisen ratsastuksen seura. Turnajaisissa nähdyt historialliset ratsastuslajit olivat jousting eli peitsitaistelu ja skill-at-arms eli aseenkäsittelyradan suorittaminen ratsain. Muita lajeja olivat historiallinen miekkailu eli HEMA ja Medieval Combat Sport eli ”buhurt”. Tässä kirjoituksessa esitän muutamia hajanaisia huomiota kyseisistä nykyaikaisista lajeista ja niiden historiallisesta taustasta.

Ottelijat kohtaavat peitsitaistelussa lauantaina 13.7.2019. (Kuvaaja: Anita Geritz.)

Jousting eli peitsitaiselu oli luonnollisesti turnajaisten kohokohta. Joustingissa ottelijat laukkaavat toisiaan vasten yrittäen rikkoa peitsensä kärjen vastustajan osuma-alueeseen, joka muodostuu ylävartalon vasemmasta puolesta, käytännössä sen peittävästä kilvestä. Osumasta saa pisteen, peitsen rikkomisesta kaksi tai kolme pistettä; pistesakkoja jaetaan väärästä askellajista, oman peitsen hallinnan menettämisestä sekä siitä, ettei näytä kilpeään kunnolla.

Toisin kuin peitsitaistelu, skill-at-arms koostuu yksiselitteisesti yksilö- tai oikeammin yksittäisen ratsukon suorituksista. War-sarjassa kilpaillaan suorittamalla haarniskassa ilman kypärää ja hansikkaita rata, jonka tehtävät perustuvat sodassa vaadittavaan aseenkäyttöön: peitsellä poimitaan renkaita sekä isketään vihollista markeeraavaa harjoitusmaalia (”quintain”) ja miekalla halkaistaan miehen pään korkeudelle asetettuja omenoita. Hunting 1 ja 2 -sarjoissa kilpaillaan ilman haarniskaa, ja tehtävät ovat periaatteessa metsästykseen liittyviä – peitsellä muun muassa täräytetään kumoon villisikamaali – vaikka renkaiden poiminta ja omenoiden halkaisu ovat myös mukana.

Pitkämiekkaturnaus oli Turun historiallisen miekkailun seuran järjestämä. Turnaus perustui kukkulan kuningas -tyyppiseen järjestykseen, jossa kunkin ottelun voittaja jää kehään kuninkaaksi ottamaan vastaan seuraavan haastajan: sekä kuninkaalla että haastajalla on käytössään viisi hyökkäystä kalkituilla miekoilla (pistot eivät ole sallittuja), joiden jälkeen tutkitaan, kummalla on osumasta tullut liitujälki korkeammalla; paras mahdollinen osuma on luonnollisesti keskellä päälakea. Turnauksen toinen puolisko, jota en nähnyt kunnolla, oli pudotuskilpailu. Historiallisessa miekkailussa käytettävä varustus on nykyaikaisen miekkailuvarustuksen pohjalta historiallista miekkailua varten kehitettyä mallia.

Medieval Combat Sport Finlandin hallinnoima Medieval Combat Sport eli ”buhurt” piti sisällään kaksi eri lajia: ottelemisen yksi yhtä vastaan sekä joukkueiden välisen ottelun. Yksi yhtä vastaan -ottelussa ottelijat keräävät pisteitä lyömällä vastustajaa aseellaan; joukkueottelussa tarkoituksena on saada vastustaja kaadettua maahan, jolloin viimeisenä pystyssä oleva joukkue voittaa. Ottelut käydään tylpillä aseilla koko vartaloa suojaavassa haarniskassa. Pistot ja iskut niskaan ovat kiellettyjä.

Historiallisten lajien harrastajille suuri osa harrastamisen mielekkyydestä ja merkityksestä syntyy niiden koetusta historiallisesta autenttisuudesta. Historiallisten taitojen henkiinherättäminen on siis päämäärä itsessään. Kun kisoja järjestetään museoiden yhteydessä ja niiden myötävaikutuksella, voidaan historiallinen autenttisuus nähdä myös edellytyksenä museolaissa elämysten tarjoamisen lisäksi mainitulle päämäärälle vahvistaa ymmärrystä historiasta.

Eniten historiallisuutta korostettiin molemmissa ratsastuslajeissa: peitsitaistelun sanottiin tapahtuvan historiallisten sääntöjen mukaan, ja tehtäväratojen olevan peräisin ”historiallisista manuaaleista”. Historiallisen ratsastuksen seuran sivuilta ei löydy suoraa tietoa näistä lähteistä, mutta seurassa harjoitellaan myös kamppailutaitoja ratsain, minkä lähteiksi mainitaan nimeltä Fiore dei Liberi (k. 1409 jälkeen), Johannes Liechtenauer (floruit 1300-luvun lopulla) sekä Portugalin kuningas Edvard I (1391–1438).

1400-luvun taitteessa toimineen Fiore dei Liberin Fior di battaglia tunnetaan neljästä käsikirjoituksesta. Ensimmäinen editio Pisani-Dossi-suvun hallussa olleesta, sittemmin kadonneesta käsikirjoituksesta otsikolla Flos duellatorum ilmestyi 1902 Francesco Novatin toimittamana. Ohjeistuksiltaan yksityiskohtaisempi ja siten tärkein lähde on kuitenkin käsikirjoitus Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, joka löytyy digitoituna sen omistavan museon sivuilta. Tämä ns. Gettyn-käsikirjoitus on ilmestynyt editiona 2006 Massimo Malipieron toimittamana. Molempien mainittujen käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet myös vuonna 2002 Marco Rubbolin ja Luca Cesarin toimittamana. Molemmista laitoksista löytyvät rinnakkaistekstit kolmannesta, fragmentaarisesta käsikirjoituksesta New York, Morgan Library & Museum, MS M.383. Neljäs, latinankielinen käsikirjoitus (Pariisi, BNF, ms. lat. 11269) on tullut laajempaan tietoisuuteen vasta myöhemmin.

Peitsitaistelua Fiore dei Liberin teoksessa. Getty MS Ludwig XV 13 fol. 41r.

Fioren teos käsittelee painia, kamppailua erilaisilla aseilla haarniskassa ja ilman sekä kamppailua ratsain niin miekalla, peitsellä kuin painiotteillakin. Varsinaista ratsastustekniikkaa ei juuri käsitellä, ja ratsain käytävän kamppailun konteksti on hieman vakavammassa kaksintaistelussa, jossa kyseeseen tulevat muun muassa vastustajan iskujen aktiivinen välttämäinen, hyökkäyksen kohdistaminen vastustajan hevoseen sekä vastustajan vetäminen alas satulasta.

Toinen mainittu lähde, Johannes Liechtenauer, on mahdollisesti ollut elossa n. 1390, jolloin ensimmäinen hänen oppejaan sisältävä käsikirjoituslähde (Nürnberg, Germanisches Nationalmuseum, Hs. 3227a) on tuotettu. Liechtenauer laati kamppailuoppinsa runomuodossa ”salaisilla sanoilla”, joihin hänen seuraajansa ovat kirjoittaneet selityksiä. Tunnetuimpia lähteitä näille selityksille ovat käsikirjoitukset Dresden, SLUB, C. 487 1500-luvun alusta sekä Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 vuodelta 1452. Kuten Fiore, Liechtenauer käsittelee miekkailua ilman haarniskaa sekä taistelua haarniskassa ja ratsain, mutta hänen asevalikoimansa on hieman suppeampi. Ratsain kamppailun sisältöön pätevät samat huomiot kuin Fioreen.

Turun linnan turnajaisissa ei kuitenkaan varsinaisesti taisteltu ratsain vaan tehtiin aseenkäsittelysuoritteita sekä oteltiin peitsitaistelussa. Kumpaakin aihetta käsittelee laajasti kolmas mainittu lähde. Portugalin kuningas Edvard (Duarte) I kirjoitti Ksenofonin Hevostaidon jälkeen vanhimman säilyneen hevostaitoa koskevan oppaan, joka on säilynyt yhdessä ainoassa käsikirjoituksessa Pariisi, BNF, ma. port. 5 (fol. 99r alkaen)Editio princeps ilmestyi 1842 J. I. Roqueten toimittamana; Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös on ilmestynyt vuonna 2016. Teos käsittelee yksityiskohtaisesti ratsastustekniikkaa sekä aseiden käyttöä niin taistelussa kuin metsästyksessä viitaten myös turnajaisiin; teos sisältääkin yhden varhaisimmista maininnoista keskiaidasta, jonka käyttö levisi Pyreneiden niemimaalta muualle Eurooppaan 1400-luvun aikana. Keskiaita teki kohtaamisesta ainakin hieman turvallisempaa, sillä ratsut eivät voineet enää törmätä toisiinsa.

Aseenkäsittelyn tositilanteessa ei tarvitse tietenkään motorisesti juurikaan erota (ystävällismielisestä) kilpailutilanteesta. 1000-luvulta alkaen käytyjen turnajaisten juuret ovat ratsuväen taistelussa, ja ne kokivat sydänkeskiajalla muodonmuutoksen eräänlaisesta sovitusta sodankäynnistä aateliston omaksi urheiluspektaakkeliksi. Sodankäynnin ja sodankäyntiin perustuvan urheilun eriytymisen kautta kehittyi sotavarustuksen rinnalle myös erityisiä turnajaisvarusteita, joista varhaisimmat varmat tiedot ovat 1400-luvun alkupuolelta. Tylsiä miekkoja ja tylppiä peitsiä käytettiin jo aikaisemminkin.

Kuten ratsuväen taistelussa, turnajaisten ytimessä eivät olleet alkujaan yksittäiset kaksintaistelut vaan ratsuväen rynnäkkö. Muodostelmassa liikkumiseen viittaa mahdollisesti myös turnajaisia merkitsevien sanojen pohjalla oleva latinan torneamentum, joka on johdettu sanasta tornare ’kääntyä’. Myös Konungs skuggsjá, norjalainen ruhtinaspeili 1200-luvun puolivälistä, mainitsee erikseen ritarin tarpeen kouluttaa ratsunsa kääntymään laukassa (Holm-Olsenin edition s. 58, rivit 39–40). Tästä huolimatta ritarit taistelivat ja ottelivat toki myös jalan. Peitsillä käytävien kaksintaisteluden merkitys turnajaisissa alkoi kasvaa 1200-luvulta alkaen, ja ne saavuttivatkin lopulta sen keskeisen osan, joka niillä vieläkin on mielikuvissa keskiaikaisista turnajaisista.

Varsinaisista turnajaisista eli joukkuetaistelusta käytetään nykyään usein nimitystä mêlée. Historiallisesti varsinaisten turnajaisten rinnalla esiintyi vähemmän muodollisia otteluita, joista käytettiin aikalaistermiä buhurt. Aikalaistermien osalta rajanveto ei kuitenkaan ole aina selkeää. Harrastuspiireissä nimitystä ”buhurt” käytetään viitattaessa Medieval Combat Sportiin, vaikka joukkuetaistelua pidetään ilmeisesti tässäkin tapauksessa ”varsinaisena” buhurtina. Kilpailuformaatti ei suoranaisesti vastanne mitään tunnettua historiallista ottelukäytäntöä. On tosin mainittava, että haarniskojen historiallisuutta (ja painoa) korostettiin useampaan otteeseen, mutta itse kilpailumuodon historiallisuuteen viitattiin vain ohimennen.

Koska edellä viittasin kamppailukirjojen sisällön yhteydessä taisteluun haarniskassa, on syytä huomata, että Medieval Combat Sport ei simuloi haarniskassa käytävää vakavaa taistelua: haarniska toimii ensisijaisesti kilpailijoiden suojavarusteena samalla tavalla kuin amatöörinyrkkeilijöiden kypärä ja nyrkkeilyhanskat; taistelukentällä ja kaksintaistelukehässä haarniska toimii toki myös suojavarusteena, mutta taistelijoiden päämääränä on läpäistä se esimerkiksi pistämällä sen aukoista.

Yksityiskohtaisimmin historialliseen lähdemateriaaliin paneutui Turun historiallisen miekkailun seura, jonka ohjelmaan merkityistä esiintymisistä kaksi olikin pyhitetty kyseisen harrastuksen esittelylle. Käytössä olevista lähteistä mainittiin tärkeimmäksi jo edellä käsitelty Fiore dei Liberi, vanhin tunnettu kamppailukirja 1300-luvun alusta eli Leeds, Royal Armouries, MS I.33 sekä tarkemmin määrittelemätön sotilassapelin lähde 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta.

Fiore dei Liberin osalta nähtiin erilaisia harjoituksia tikarilla, miekalla ja varsikirveellä. Tikarin osalta nähtiin muun muassa tikarihyökkäyksen torjuntaa seuraava käsilukko eli mezana ligadura (Gettyn-käsikirjoitus fol. 10v, alh. vas.), miekkailusta nähtiin puolestaan pistoja vastaan tehtävät scambiar de punta (fol. 26v, ylh. vas.) ja romper de punta (fol. 26v, alh. vas.), miekanriisto tor di spada lo sourano (fol. 30r, alh.) sekä punta falsa puolustuksineen (fol. 27v, ylh.).

Puolustus ja jatkotekniikka pistoa vastaan, Getty MS Ludwig XV 13 fol. 26v (alh.).

Kuten todettua, toiseksi lähteeksi mainittu käsikirjoitus I.33, joka käsittelee miekkaa ja kupurakilpeä, on vanhin tunnettu eurooppalainen kamppailukirja. Teos on ilmestynyt Franck Cinaton ja André Surprenantin toimittamana editiona 2009, ja teoksen kanssa pisimpään työskennelleen Jeffrey L. Forgengin toimittama tekstilaitos ilmestyi kolmannen kerran korjattuna laitoksena vuonna 2018. Kyseisen lähteen oppeja esiteltiin näytösottelussa, jossa ei ilmeisesti kuitenkaan erikseen pyritty mallintamaan käsikirjoituksessa nähtäviä liikesarjoja.

Edellisten, keskiaikaisten asetekniikoiden lisäksi nähtiin myös myöhempien aikojen sotilassapelin harjoitteluun pohjautuvaa keppitaistelua (single stick).

Itse miekkailukisan sääntöjen todettiin perustuvan löyhästi historiallisiin kilpailumuotoihin (Facebookista: ”Kisan säännöt ovat yhdistelmä vanhoja eurooppalaisia turnauksia muutamin modernein muutoksin”). Formaatti perustuu Matt Galasin tutkimuksiin belgialaisten miekkailukiltojen toiminnasta. Joka tapauksessa kyseinen kisamuoto on jokseenkin kaukana siitä kamppailullisesta kontekstista, jota varten Fiore tai Liechtenauer teoksensa kirjoittivat.

Peitsitaistelussa kilpailijat ratsastivat täysissä haarniskoissa ja hevoset komeisiin loimiin puettuina. (Kuvaaja: Anita Geritz.)

Lopuksi muutamia havaintoja katsojan näkökulmasta. Ratsastuslajit vetosivat yleisöön ja myös vetivät yleisöä ilmiselvästi eniten. Kyse tuskin oli siitä, että paikalle olisi eksynyt merkittäviä määriä peitsitaistelun aktiivisia seuraajia. Suosio johtui luultavasti paitsi hevosista, myös siitä, että kilpailijat olivat ratsuineen persoonia, joihin yleisö loi jonkinlaisen yhteyden: ihmiset kannustivat paitsi altavastaajia eli kilpailijoita, joilla oli ongelmia hevosensa kanssa, myös luonnollisesti suomalaisia kilpailijoita.

Huonoiten tässä mielessä näytti menestyvän historiallinen miekkailu. Ottelut olivat lyhyitä, ja niitä seurasi pitkähkö osumien vertailu, jonka jälkeen kävi ilmi, kumpi oli voittaja. Medieval Combat Sportissa puolestaan oli selvää molemmissa ottelulajeissa, kumpi oli voitolla: häviäjä oli se, joka otti silmin nähden enemmän iskuja vastaan, tai joukkue, joka saatiin ensin kumoon. Sama päti myös jousting- ja skill-at-arms -kisoissa, joissa suoritukset olivat yleisön tulkittavissa, ja lisäjännitystä syntyi lyhyestä odotuksesta ennen lopullisten pisteiden julistamista. Oma osuutensa oli luultavasti myös sillä, että historiallisessa miekkailussa käytettiin nykyaikaisia miekkailuvarusteita historiallisen näköisten haarniskojen sijaan, mikä tosin selitettiin sillä, että päämääränä ei ole historian elävöittäminen vaan se, että ”tekeminen” on historiallista.


Antti Ijäs tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan kielestä ja genrestä. Tutkimuksen vaiheita voi seurata blogissa Studia Dimicatoria.


Editioita ja käännöksiä:

  • Cinato, Franck & André Surprenant (toim. & käänt.). Le Livre de l’Art du Combat. Liber de arte dimicatoria. CNRS editions 2009.
  • Forgeng, Jeffrey L. (käänt.). The Book of Horsemanship by Duarte I of Portugal. The Boydell Press 2016.
  • Forgeng, Jeffrey L. (toim. & käänt.). The Medieval Art of Swordsmanship. Royal Armouries MS I.33. Royal Armouries 2018.
  • Hagedorn, Dierk (toim. & käänt.). Peter von Danzig. Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8. VS-Books 2008.
  • Halla-aho, Hilla (käänt.). Ksenofon. Hevostaito. Tammi 2003.
  • Holm-Olsen, Ludvig (toim.). Konungs skuggsiá. Norrøne tekster nr. 1. Kjeldeskriftfondet 1983.
  • Malipiero, Massimo (toim.). Il Fior di battaglia di Fiore dei Liberi da Cividale. Ribis 2006.
  • Novati, Francesco (toim.). Flos duellatorum. Instituto italiano d’arti grafice. 1902.
  • Roquete, J. I. (toim.). Leal conselheiro, o qual fez Dom Duarte, […] seguido do Livro da ensinanca de bem cavalgar toda sella. J. P. Aillaud 1842.
  • Rubboli, Marco & Luca Cesari (toim.). Flos duellatorum. Manuale di arte del combattimento del XV secolo. Il Cerchio 2002.
  • Wierschin, Martin (toim.). Meister Johann Liechtenauers Kunst des Fechtens. Münchener Texte und Untersuchungen zur deutschen Literatur des Mittelalters 13. C. H. Beck 1965.
Jaa:

Menovinkki: kesän 2019 keskiaikatapahtumia

Anita Geritz

Kesäkuun alku tuo mukanaan kesäjuhlia, suvivirren ja toivon mukaan monia aurinkoisia päiviä. Kesä on myös keskiaika-aiheisten tapahtumien — markkinoiden vilinän ja turnajaisten rytinän — aikaa. Alla löydät listan tämän kesän lomapäiviä ja viikonloppuja rikastuttavista keskiaikatapahtumista.

Kesäkuu:

Laukon turnajaiset (8.-9.6.2019)

Rohan Tallien turnajaisesitys tempaa katsojat Juhana III:n hoviin juhlimaan muinaista tulen juhlaa.

Linnaniemen keskiaika (15.6.2019)

Koko perheen keskiaikatapahtuma ja keskiaikamarkkinat

Keskiajan Turku (27.-30.6.2019): keskiaikaiset markkinat, Keskiajan Turku Tuomiokirkossa, Rohan Tallien hevosturnajaiset, keskiaikapäivä Turun linnassa ja Keskiajan Turku Aboa Vetus & Ars Nova -museossa.

[Keskiaikaisilla markkinoilla] luvassa on neljä päivää taattua toritunnelmaa: vilinää ja vilskettä, juoruja ja juhlavia sanoja markkinarauhasta, arvokkaita rouvia ja kauniita neitoja, ylväitä herroja ja hulttioita, suukopua ja särvintä, torimyyjien kaupankäyntiä sekä torin täydeltä rakkautta! 

Heinäkuu:

Jaakko Nuotio ratsullaan Turun linnan turnajaisissa 2018.

Turun linnan turnajaiset (11.-14.7.2019)

Erittäin näyttävien lajien sikermä on nyt avoimen mestaruuskilpailu ja Suomenmestaruuskilpailun muodossa [- -] Kilpailun ajaksi myös linna ja linnan ympäristö herää täyteen eloon markkinoiden ja teemoitettujen kierrosten myötä.

Pirkkalan muinaismarkkinat (13.-14.7.2019)

Pirkkalankylän historiallisissa maisemissa järjestettävä Pirkkalan Muinaismarkkinat tarjoaa kävijöille rautakauden tunnelmaa.  

Viikinkipäivät Rosalassa (20.-21.7.2019)

[Rosalassa] vierailee ryhmä viikinkejä, jotka viikonlopun aikana asuvat viikinkikylässä ja esittelevät vierailijoille viikinkiaikaista elämää, käsitöitä ja aktiviteetteja.

Medieval Folk Fest (27.-28.7.2019)

Kesän folkahtavin koko perheen keskiaikaisteemainen pienoismusiikkifestivaali kahdeksannen kerran

Elokuu:

Viipurintien markkinat (3.8.2019)

Musiikkia, työpajoja, historianelävöitystapahtumia, hevosturnajaisia, teatteria ja paljon muuta. 

Helsingan keskiaikapäivä (10.8.2019)

Koko perheelle ja kaikille historiasta kiinnostuneille tarkoitettu tapahtuma Pyhän Laurin kirkon ja pappilan ympäristössä Vantaalla.

Hämeen keskiaikafestivaali (14.-18.8.2019)

Suomen suurin keskiaikafestivaali ja simanjuontitapahtuma! [- -] Vuoden 2019 teemana on Lemmen ilot ja sydämen salat.

Syyskuu:

Kokkolan keskiaikapäivät (7.9.2019)

Kokkolan keskiaikapäivät ovat Suomen pohjoisin keskiaikaistapahtuma ja ainoa laatuaan Pohjanmaalla. Tapahtuma nostaa esiin nykyajassa yhä läsnä olevia keskiajalta periytyviä ilmiöitä ja tapoja, joita tarkastellaan joka vuosi tuorein teemoin. [- -] Keskiaikapäivien päätapahtumaa vietetään lauantaina 7.9.teemalla Työ ja ammatit keskiajalla. 

* * *

Kesä on myös loistava aika käydä katsomassa joitain Suomen lukuisista keskiaikaisista kivikirkoista! Kulttuuriympäristömme- ja Tiekirkot-sivuilta löydät listoja keskiaikaisista kivikirkoista ja kirkonraunioista ympäri Suomen.

Jaa:

Valoisa keskiaika 2019: haastattelussa Georg Haggrén

Glossa myönsi Jyväskylässä 29.3.2019 Dies Mediaevales -konferenssin yhteydessä Valoisa keskiaika -kunniamaininnan dosentti Georg Haggrénille hänen loistavasta työstään suomalaisen keskiajan arkeologian parissa. Haggrén tunnetaan erityisesti asuinpaikkojen tutkimuksesta, esimerkiksi Suomen keskiajan talonpoikaisväestön elämää valottaneesta Espoon Mankbyn kaivauksista, sekä osastaan Uudenmaan asutus- ja viljelyhistoriaa mullistaneessa siitepölytutkimuksessa. Haggrénin monipuolisen ja poikkitieteellisen työn taustalla on hänen vankka historiallinen ja arkeologinen osaamisensa ja perusteellinen keskiajan Suomen aineistojen hallinta. Haastattelussamme Haggrén kertoo mm. uusimmasta projektistaan, mieleenpainuvimmista kaivauslöydöistä ja keskiajan tuntemuksesta ja tutkimuksesta Suomessa tänään:

1. Miten päädyit opiskelemaan ja tutkimaan arkeologiaa? Ja mikä johdatti keskiajan pariin?

Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä, sekä arkeologian että historian tutkimuksen kautta. Tästä huolimatta koetin aluksi valita varmemman polun ja lähdin opiskelemaan tietotekniikkaa ja matematiikkaa. Parin vuoden jälkeen totesin, että menneisyyden tutkimus on sittenkin oma alani. Käänteentekevä hetki oli, kun piti valita lähdenkö ensimmäisille arkeologisille kaivauksilleni vai vakitöihin atk-alalle. Valinta osui kaivauksiin enkä ole valintaa katunut.

2. Mitä teet/tutkit tällä hetkellä (tai seuraavaksi)?

Tällä hetkellä kirjoitamme koko työryhmän voimin kokoomateosta Raaseporin linnasta. Vuoden sisällä meidän pitäisi saada ulos kirja, johon on koottu viimeisen vuosikymmenen aikana kertyneiden tutkimusten tuloksia. Aloitimme järjestelmälliset kenttätyöt ja muun tutkimuksen linnalla ja sen ympäristössä jo vuonna 2008 Kaikkien aikojen Raasepori-hankkeen myötä. Pitkäjännitteinen työ on yhteisen kirjamme lisäksi lähiaikoina tuottamassa kolme väitöskirjaa.

Hangon kesäyliopiston ja Länsi-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa kaivamme jälleen kesäkuussa Raaseporissa. Arkeologiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita kaivauskursseille, joille voi ilmoittautua Hangö sommarunin kautta.

Ihmisiä kaivamassa Raaseporissa.
Kaivauskuva Hangö sommaunin kurssilta Raaseporissa kesällä 2017.

3. Valoisa keskiaika -palkinnonjaon yhteydessä tutkimustyösi sai erityistä kiitosta mm. poikkitieteellisyydestä. Mikä on sinusta ollut poikkitieteellisen tutkimuksen tekemisessä parasta ja mikä haastavinta?

Historiantutkimus ja arkeologia tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Jos pakettiin lisätään muita tieteenaloja, saadaan vielä entistä monipuolisempi kuva menneisyydestä. Poikkitieteellinen tutkimus tuo aina uusia näkökulmia. Esimerkiksi arkeologian avulla saattaa pystyä löytämään tien eteen päin umpikujasta, johon historiantutkimus on jonkin kysymyksen kohdalla juuttunut. Poikkitieteellisyyden avulla menneisyydestä voidaan saada paljon kokonaisvaltaisempi kuva kuin yksin yhden tieteen ja sen lähdeaineistojen kautta.

Poikkitieteellisyydessä on haasteensa, ja tärkeätä on, että eri aloja yhdistettäessä ei unohdeta lähdekritiikkiä.

4. Onko historian ja arkeologian lisäksi jokin muu tieteenala ollut erityisesti avuksi omassa tutkimuksessasi?

Kaksi hyvin erilaista luonnontieteiden alaa nousee mieleen. Ensinnäkin Teija Aleniuksen pitkäjänteisten siitepölytutkimusten kautta on ollut mahdollista avata järvien pohjasedimenttien tallettamaa asutus-, elinkeino- ja ympäristöhistoriaa. Esimerkkinä tästä on Lohjansaaren tutkimus, jossa pystyttiin ajoittamaan lähikylän kiinteän asutuksen synty vuoden 1100 tienoille ja edelleen siirtyminen maatalouden kannalta ensiarvoisen tärkeään kaksivuoroviljelykseen noin vuonna 1250. Ajoituksissa tarvittiin tietysti vielä yhtä tieteenalaa eli fysiikkaa ja radiohiiliajoituksia. Toisen esimerkin tarjoavat lasin alkuaineanalyysit, joiden avulla saadaan selville lasin koostumus ja edelleen johtolankoja tuotantopaikasta.

Myöhäiskeskiaikaisen asuinrakennuksen perustus Espoon Mankbystä.

5. Mikä on ollut yksi mieleenpainuvimmista arkeologisista kaivauksista tähänastisen urasi aikana?

On vaikea nostaa yhtä kaivausta. Pikemminkin voisin ottaa esille keskiaikaisen lasin löytymisen sieltä, mistä ennakko-oletusten mukaan sitä ei osattu odottaa. Ennen 1990-lukua lasia on kaivauksilla talletettu yllättävän vähän. Helsingin Vanhassakaupungissa lasiastiat osoittautuivat vastoin odotuksia runsaslukuisiksi löydöiksi. Turun Rettigin tontilta eli nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova-museon perustamiseen johtaneilta kaivauksista löytyi yllättäen runsaasti 1300-luvun lasia.

Böömiläisen nauharuodepikarin pala (1300-luvun loppu/1400-luvun alku), Raasepori.

Yllätys oli melkoinen, kun Turusta löytyneiden böömiläisten lasien kaltaista aineistoa löytyi myös maaseudun kartanokohteilta ensin Perniöstä ja sitten myös sisämaasta Sääksmäen Jutikkalasta. Vielä isompi yllätys oli, kun yksinkertaisten keskiaikaisten lasipikarien palasia alkoi nousta esiin maaseudun kylätonteilta Hangossa ja Espoon Mankbyssä. Ja nyt kannattaa muistuttaa, että varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on vasta Nyynäisten Anna-rouvan perukirjasta vuodelta 1549.

Ruotsin puolella silmäni levisivät, kun Nyköpingin Åkrokenin kaivauksilta löytyi 1200-luvun värikästä lyijylasia ja jälleen Tukholman Slussenilla, kun kaupungin aiemmin tuntemattoman keskiaikaisen esikaupungin alueelta löytyi korkealaatuista italialaista lasia 1300-luvulta. Raaseporista lasipikarien paloja toki osasi odottaa, mutta se ei ole vähentänyt iloa, kun niitä on tullut vastaan.

6. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun tutkijana suuresti?

Erwin Baumgartnerin ja Ingeborg Kruegerin keskiaikaisesta lasista kokoama ”Phoenix aus Sand und Glas” (1988). Kirja on näyttelyjulkaisu, joka aikoinaan mullisti käsityksen keskiaikaisesta lasista. Olin onnekas, kun satuin olemaan oikeaan aikaan interreilaamassa ja pääsin helposti poikkeamaan Baselissa, jossa kyseinen näyttely oli. Kuinka ollakaan tiiliskiven kaltainen kirja kulki loppumatkan ajan rinkan täytteenä.

7. Glossan toive on ollut Valoisa keskiaika -palkinnon yhteydessä tuoda esille sitä, ettei keskiaika ole ”pimeä” vaan kiinnostava aikakausi, jonka tuntemusta tarvitaan myös nykypäivän ymmärtämiseksi. Oletko huomannut muutoksia siinä, mitä keskiajasta Suomessa ajatellaan? Entä oletko viime aikoina törmännyt johonkin yleiseen käsitykseen, jota haluaisit tarkentaa tai korjata?

Kiinnostus keskiaikaan pääsi 1980-1990-luvuilla myötätuuleen ja tilanne on ilahduttavasti säilynyt. Keskiaika on jatkuvasti paljon enemmän ”in” kuin moni muu aikakausi. Silti yhä törmää käsityksiin pimeästä ja takapajuisesta keskiajasta. Ikävintä on, että tätä näkemystä viljellään yhä osassa koulukirjoja. Osa historiankirjojen tekijöistä kaipaisi kovasti valaistusta keskiajan osalta.

8. Olet tutkimuksen lisäksi tehnyt tärkeää opetustyötä ja vedät seminaaria maisteri- ja jatko-opiskelijoille Helsingin arkeologian laitoksella. Minkä neuvon antaisit opiskelijalle, joka on kiinnostunut Suomen keskiajan arkeologiasta?

Kannattaa hypätä mukaan keskiajan arkeologian pariin ja muistaa, että hedelmällisin tutkimus on nykyisin yleensä poikkitieteellistä. Tutkittavaa riittää valtavasti.

* * *

Haastateltava Georg Haggrén toimii keskiajan arkeologian dosenttina Helsingin yliopistolla. Sähköpostihaastattelun toimitti Anita Geritz. Lisää tietoa Valoisa keskiaika -kunniamaininnasta löytyy täältä.

Jaa:

Keltanokat kriisikonferenssissa

Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti

Jyväskylässä järjestettiin 14. kertaa ympäri Suomea ja maailmaa yhteen kokoava keskiajantutkimuksen konferenssi Dies Mediaevales. Konferenssiavustajien Dies Mediaevales starttasi torstaiaamuna, kun ensimmäiset vierailijat – puhujavieraat sekä innokkaat kuulijat – alkoivat saapua Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovista sisään. Tapahtuma alkoi puolen päivän aikoihin Professori Outi Merisalon tervetulotoivotuksella sekä aloituspuheella. Alvar Aallon suunnittelema kohoava luentosali oli jo täyttynyt vierailijoista. Tämän vuoden teemana oli kriisit keskiajan kontekstissa. Voisiko keskiajan tutkimukselle olla osuvampaa aihetta! Tästä varmasti löytyisi sanottavaa, sillä ah, keskiaika, tuo ikuisten ja loppumattomien kriisien pesäke!

Albrecht Classen, ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”. (Kuva: Susanna Niiranen)

Seuraavaksi puheenvuoro jätettiin tapahtuman ensimmäiselle keynote-puhujalle, Albrecht Classenille Tucsonin yliopistosta Arizonasta. Hän avasi konferenssin luennollaan aiheesta ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”, joka valotti keskiajan kriisien luonnetta ennen uskonpuhdistuksen aikaa – tieteellisen tiedon lisääntyminen toi tullessaan paradigman muutoksen, mihin luonteenomaisena kuuluu haparointi ennen uuden paradigman asettumista.

Päivän aikana muutama sessio keskittyi vahvasti arkeologiaan ja mieleen jäi erityisesti Teija Alangon ja Kim Krappalan esitys Konsulinnan kaivauksista Turussa – kaivauksien makrofossiilianalyysi kun osoitti kasviston olleen jo varhain enemmän kaupunkiympäristölle kuin maaseudulle tyypillistä. Eräs meistä innostuikin kovasti arkeologiasta konferenssin aikana ja intoutui pohtimaan mahdollisia urapolkuja!

Janne Harjula, ”Runes, Letters and Signs”.
(Kuva: Susanna Niiranen)

Perjantai alkoi aurinkoisissa merkeissä Seminaarinmäen mäntyjen katveessa. Konferenssi siirtyi Seminarium-rakennukseen, missä vanhassa juhlasalissa päivän aloitti keynote-puhuja Janne Harjula Turun yliopistosta aiheella ”Runes, Letters and Signs: Expanding Conceptions of Written Communication in Medieval Finland.”

Yksi erityisen hyvin mieleen jääneistä esitelmistä oli Harri Hihnalan pseudohistoriallista kirjoittelua käsittelevä puheenvuoro. Hänen mielenkiintonsa on etenkin Suomen muinaista kuningaskuntaa ja muinaisia kuninkaita käsittelevässä pseudohistoriallisessa kirjoittelussa.

Hihnalan mukaan internetissä esiintyy paljon materiaalia, joka saattaa päällisin puolin vaikuttaa historiankirjoitukselta, mutta onkin tosiasiassa sepitettyä. Vaarana tässä tietenkin on, että harjaantumaton lukija ei erota näitä toisistaan ja rakentaa käsityksensä historiasta harhaanjohtavan tiedon varaan.

Kuten Hihnalakin esitelmässään totesi, internetissä leviävä pseudohistoriallinen kirjoittelu herättää kysymyksen siitä, kuinka historiankirjoituksen tulisi siihen vastata. Tutkijoiden olisikin hyvä löytää keinoja tuoda tutkimustuloksiaan laajemmin suuren yleisön tietoon. Tosin kuten esitelmän jälkeisessä keskustelussa nousi esille, esimerkiksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden kirjoittamiselle on vaikeaa löytää sekä aikaa että rahoitusta.

Kun päivän sessiot olivat ohi, oli aika jakaa Glossa ry:n valoisa keskiaika -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin Georg Haggrénille. Myöhemmin siirryttiin Aalto Museolle, jossa järjestettiin konferenssi-illallinen ja missä meitä ilahduttivat myös Minja Niiranen sekä Pekka Toivanen keskiaikaisella musiikilla. Saimme myös nauttia runsaasta keskiaikaisesta menusta, johon kuului muun muassa possun poskea ja kylkeä inkiväärikastikkeessa sekä uunipaahdettua leivällä gratinoitua naurista ja palsternakkaa.

Georg Haggrén aloittamassa kiitospuhettaan, vasemmalla Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva. (Kuva: Anita Geritz)

Lauantaiaamu alkoi Virpi Mäkisen keynotella “Overwhelming insecurity: The problem and solutions of migration in late medieval and early modern intellectual history”. Sen jälkeen pääsimme kuulemaan tohtorikoulutettavien väitöskirjojen esittelyt. Ensimmäiset kaksi alustusta olivat molemmat taidehistorian alalta ja keskittyivät keskiajan kirkkojen seinämaalauksien kuvastoihin mm. hybridien muodossa. Kolmas ja viimeinen alustuksista keskittyi poliittisen ajattelun syntyyn 1100-luvulla. Työpaja tarjosi tohtorikoulutettaville kommentteja sekä eväitä jatkoon kokeneilta tutkijoilta. Alustukset, joita saimme kuulla, vaikuttivat lupaavilta ja saamme varmasti tulevaisuudessa lukea mielenkiintoiset tutkimukset kaikilta kolmelta.

Ensikertalaiselle konferenssin kokeminen, sekä kuuntelijana että järjestäjänä, oli mieleenpainuva kokemus. Vaikka hyvin usein kuuleekin laajalle levinneestä näkökulmasta, että keskiaika olisi vain yhtä sekasortoa, kriisiä, likaa, inkvisitiota, ruttoa ja noitavainoja, olivat omat näkemyksemme keskiajasta valoisammat jo ennen konferenssia. Sen sijaan epäilyksiä herättivät kriisit teemana. Ainakin tällä hetkellä uutisointi mediassa tuntuu keskittyvän varsin negatiivisiin asioihin ja pelkonamme olikin, että konferenssi jatkaisi teemallaan tätä polkua. Kuitenkin tässä kohtaa keltanokkainen konferenssikävijä sai yllättyä positiivisesti. Keskiajan kriisit valottivat aikalaisten maailmankuvaa ja ajan henkeä mitä parhaimmalla tavalla – ja loppujen lopuksi esitelmien painopiste oli kriisien sijaan niiden ratkaisemisessa. Ja ratkaisuja niihin toden totta löytyikin! Opimme muun muassa miten keskiajan Islannissa tapahtui kuolinsyyntutkinta (Kirsi Kanerva) – ainakin erään islantilaisen saagan Snorri osasi veristä lunta maistamalla päätellä oliko haava kuolettava vai ei! –, miten luostareissa suhtauduttiin lukemiseen pelastuksen tähtäävänä toimintana (Leena Enqvist) sekä miten keskiajalla torjuttiin kriisejä maagisin artefaktein ja loitsuin (Lauri Ockenström).

Opiskelijat Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti toimivat konferenssiavustajina Dies Mediaevalesissa 2019. Samaten konferenssissa avustanut Heidi Suurkaulio on kirjoittanut kokemuksestaan ja oppimastaan Ramus Virensin blogissa, lue juttu täältä!

Jaa: