Valoisa keskiaika 2019: haastattelussa Georg Haggrén

Glossa myönsi Jyväskylässä 29.3.2019 Dies Mediaevales -konferenssin yhteydessä Valoisa keskiaika -kunniamaininnan dosentti Georg Haggrénille hänen loistavasta työstään suomalaisen keskiajan arkeologian parissa. Haggrén tunnetaan erityisesti asuinpaikkojen tutkimuksesta, esimerkiksi Suomen keskiajan talonpoikaisväestön elämää valottaneesta Espoon Mankbyn kaivauksista, sekä osastaan Uudenmaan asutus- ja viljelyhistoriaa mullistaneessa siitepölytutkimuksessa. Haggrénin monipuolisen ja poikkitieteellisen työn taustalla on hänen vankka historiallinen ja arkeologinen osaamisensa ja perusteellinen keskiajan Suomen aineistojen hallinta. Haastattelussamme Haggrén kertoo mm. uusimmasta projektistaan, mieleenpainuvimmista kaivauslöydöistä ja keskiajan tuntemuksesta ja tutkimuksesta Suomessa tänään:

1. Miten päädyit opiskelemaan ja tutkimaan arkeologiaa? Ja mikä johdatti keskiajan pariin?

Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä, sekä arkeologian että historian tutkimuksen kautta. Tästä huolimatta koetin aluksi valita varmemman polun ja lähdin opiskelemaan tietotekniikkaa ja matematiikkaa. Parin vuoden jälkeen totesin, että menneisyyden tutkimus on sittenkin oma alani. Käänteentekevä hetki oli, kun piti valita lähdenkö ensimmäisille arkeologisille kaivauksilleni vai vakitöihin atk-alalle. Valinta osui kaivauksiin enkä ole valintaa katunut.

2. Mitä teet/tutkit tällä hetkellä (tai seuraavaksi)?

Tällä hetkellä kirjoitamme koko työryhmän voimin kokoomateosta Raaseporin linnasta. Vuoden sisällä meidän pitäisi saada ulos kirja, johon on koottu viimeisen vuosikymmenen aikana kertyneiden tutkimusten tuloksia. Aloitimme järjestelmälliset kenttätyöt ja muun tutkimuksen linnalla ja sen ympäristössä jo vuonna 2008 Kaikkien aikojen Raasepori-hankkeen myötä. Pitkäjännitteinen työ on yhteisen kirjamme lisäksi lähiaikoina tuottamassa kolme väitöskirjaa.

Hangon kesäyliopiston ja Länsi-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa kaivamme jälleen kesäkuussa Raaseporissa. Arkeologiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita kaivauskursseille, joille voi ilmoittautua Hangö sommarunin kautta.

Ihmisiä kaivamassa Raaseporissa.
Kaivauskuva Hangö sommaunin kurssilta Raaseporissa kesällä 2017.

3. Valoisa keskiaika -palkinnonjaon yhteydessä tutkimustyösi sai erityistä kiitosta mm. poikkitieteellisyydestä. Mikä on sinusta ollut poikkitieteellisen tutkimuksen tekemisessä parasta ja mikä haastavinta?

Historiantutkimus ja arkeologia tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Jos pakettiin lisätään muita tieteenaloja, saadaan vielä entistä monipuolisempi kuva menneisyydestä. Poikkitieteellinen tutkimus tuo aina uusia näkökulmia. Esimerkiksi arkeologian avulla saattaa pystyä löytämään tien eteen päin umpikujasta, johon historiantutkimus on jonkin kysymyksen kohdalla juuttunut. Poikkitieteellisyyden avulla menneisyydestä voidaan saada paljon kokonaisvaltaisempi kuva kuin yksin yhden tieteen ja sen lähdeaineistojen kautta.

Poikkitieteellisyydessä on haasteensa, ja tärkeätä on, että eri aloja yhdistettäessä ei unohdeta lähdekritiikkiä.

4. Onko historian ja arkeologian lisäksi jokin muu tieteenala ollut erityisesti avuksi omassa tutkimuksessasi?

Kaksi hyvin erilaista luonnontieteiden alaa nousee mieleen. Ensinnäkin Teija Aleniuksen pitkäjänteisten siitepölytutkimusten kautta on ollut mahdollista avata järvien pohjasedimenttien tallettamaa asutus-, elinkeino- ja ympäristöhistoriaa. Esimerkkinä tästä on Lohjansaaren tutkimus, jossa pystyttiin ajoittamaan lähikylän kiinteän asutuksen synty vuoden 1100 tienoille ja edelleen siirtyminen maatalouden kannalta ensiarvoisen tärkeään kaksivuoroviljelykseen noin vuonna 1250. Ajoituksissa tarvittiin tietysti vielä yhtä tieteenalaa eli fysiikkaa ja radiohiiliajoituksia. Toisen esimerkin tarjoavat lasin alkuaineanalyysit, joiden avulla saadaan selville lasin koostumus ja edelleen johtolankoja tuotantopaikasta.

Myöhäiskeskiaikaisen asuinrakennuksen perustus Espoon Mankbystä.

5. Mikä on ollut yksi mieleenpainuvimmista arkeologisista kaivauksista tähänastisen urasi aikana?

On vaikea nostaa yhtä kaivausta. Pikemminkin voisin ottaa esille keskiaikaisen lasin löytymisen sieltä, mistä ennakko-oletusten mukaan sitä ei osattu odottaa. Ennen 1990-lukua lasia on kaivauksilla talletettu yllättävän vähän. Helsingin Vanhassakaupungissa lasiastiat osoittautuivat vastoin odotuksia runsaslukuisiksi löydöiksi. Turun Rettigin tontilta eli nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova-museon perustamiseen johtaneilta kaivauksista löytyi yllättäen runsaasti 1300-luvun lasia.

Böömiläisen nauharuodepikarin pala (1300-luvun loppu/1400-luvun alku), Raasepori.

Yllätys oli melkoinen, kun Turusta löytyneiden böömiläisten lasien kaltaista aineistoa löytyi myös maaseudun kartanokohteilta ensin Perniöstä ja sitten myös sisämaasta Sääksmäen Jutikkalasta. Vielä isompi yllätys oli, kun yksinkertaisten keskiaikaisten lasipikarien palasia alkoi nousta esiin maaseudun kylätonteilta Hangossa ja Espoon Mankbyssä. Ja nyt kannattaa muistuttaa, että varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on vasta Nyynäisten Anna-rouvan perukirjasta vuodelta 1549.

Ruotsin puolella silmäni levisivät, kun Nyköpingin Åkrokenin kaivauksilta löytyi 1200-luvun värikästä lyijylasia ja jälleen Tukholman Slussenilla, kun kaupungin aiemmin tuntemattoman keskiaikaisen esikaupungin alueelta löytyi korkealaatuista italialaista lasia 1300-luvulta. Raaseporista lasipikarien paloja toki osasi odottaa, mutta se ei ole vähentänyt iloa, kun niitä on tullut vastaan.

6. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun tutkijana suuresti?

Erwin Baumgartnerin ja Ingeborg Kruegerin keskiaikaisesta lasista kokoama ”Phoenix aus Sand und Glas” (1988). Kirja on näyttelyjulkaisu, joka aikoinaan mullisti käsityksen keskiaikaisesta lasista. Olin onnekas, kun satuin olemaan oikeaan aikaan interreilaamassa ja pääsin helposti poikkeamaan Baselissa, jossa kyseinen näyttely oli. Kuinka ollakaan tiiliskiven kaltainen kirja kulki loppumatkan ajan rinkan täytteenä.

7. Glossan toive on ollut Valoisa keskiaika -palkinnon yhteydessä tuoda esille sitä, ettei keskiaika ole ”pimeä” vaan kiinnostava aikakausi, jonka tuntemusta tarvitaan myös nykypäivän ymmärtämiseksi. Oletko huomannut muutoksia siinä, mitä keskiajasta Suomessa ajatellaan? Entä oletko viime aikoina törmännyt johonkin yleiseen käsitykseen, jota haluaisit tarkentaa tai korjata?

Kiinnostus keskiaikaan pääsi 1980-1990-luvuilla myötätuuleen ja tilanne on ilahduttavasti säilynyt. Keskiaika on jatkuvasti paljon enemmän ”in” kuin moni muu aikakausi. Silti yhä törmää käsityksiin pimeästä ja takapajuisesta keskiajasta. Ikävintä on, että tätä näkemystä viljellään yhä osassa koulukirjoja. Osa historiankirjojen tekijöistä kaipaisi kovasti valaistusta keskiajan osalta.

8. Olet tutkimuksen lisäksi tehnyt tärkeää opetustyötä ja vedät seminaaria maisteri- ja jatko-opiskelijoille Helsingin arkeologian laitoksella. Minkä neuvon antaisit opiskelijalle, joka on kiinnostunut Suomen keskiajan arkeologiasta?

Kannattaa hypätä mukaan keskiajan arkeologian pariin ja muistaa, että hedelmällisin tutkimus on nykyisin yleensä poikkitieteellistä. Tutkittavaa riittää valtavasti.

* * *

Haastateltava Georg Haggrén toimii keskiajan arkeologian dosenttina Helsingin yliopistolla. Sähköpostihaastattelun toimitti Anita Geritz. Lisää tietoa Valoisa keskiaika -kunniamaininnasta löytyy täältä.

Jaa:

Keltanokat kriisikonferenssissa

Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti

Jyväskylässä järjestettiin 14. kertaa ympäri Suomea ja maailmaa yhteen kokoava keskiajantutkimuksen konferenssi Dies Mediaevales. Konferenssiavustajien Dies Mediaevales starttasi torstaiaamuna, kun ensimmäiset vierailijat – puhujavieraat sekä innokkaat kuulijat – alkoivat saapua Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovista sisään. Tapahtuma alkoi puolen päivän aikoihin Professori Outi Merisalon tervetulotoivotuksella sekä aloituspuheella. Alvar Aallon suunnittelema kohoava luentosali oli jo täyttynyt vierailijoista. Tämän vuoden teemana oli kriisit keskiajan kontekstissa. Voisiko keskiajan tutkimukselle olla osuvampaa aihetta! Tästä varmasti löytyisi sanottavaa, sillä ah, keskiaika, tuo ikuisten ja loppumattomien kriisien pesäke!

Albrecht Classen, ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”. (Kuva: Susanna Niiranen)

Seuraavaksi puheenvuoro jätettiin tapahtuman ensimmäiselle keynote-puhujalle, Albrecht Classenille Tucsonin yliopistosta Arizonasta. Hän avasi konferenssin luennollaan aiheesta ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”, joka valotti keskiajan kriisien luonnetta ennen uskonpuhdistuksen aikaa – tieteellisen tiedon lisääntyminen toi tullessaan paradigman muutoksen, mihin luonteenomaisena kuuluu haparointi ennen uuden paradigman asettumista.

Päivän aikana muutama sessio keskittyi vahvasti arkeologiaan ja mieleen jäi erityisesti Teija Alangon ja Kim Krappalan esitys Konsulinnan kaivauksista Turussa – kaivauksien makrofossiilianalyysi kun osoitti kasviston olleen jo varhain enemmän kaupunkiympäristölle kuin maaseudulle tyypillistä. Eräs meistä innostuikin kovasti arkeologiasta konferenssin aikana ja intoutui pohtimaan mahdollisia urapolkuja!

Janne Harjula, ”Runes, Letters and Signs”.
(Kuva: Susanna Niiranen)

Perjantai alkoi aurinkoisissa merkeissä Seminaarinmäen mäntyjen katveessa. Konferenssi siirtyi Seminarium-rakennukseen, missä vanhassa juhlasalissa päivän aloitti keynote-puhuja Janne Harjula Turun yliopistosta aiheella ”Runes, Letters and Signs: Expanding Conceptions of Written Communication in Medieval Finland.”

Yksi erityisen hyvin mieleen jääneistä esitelmistä oli Harri Hihnalan pseudohistoriallista kirjoittelua käsittelevä puheenvuoro. Hänen mielenkiintonsa on etenkin Suomen muinaista kuningaskuntaa ja muinaisia kuninkaita käsittelevässä pseudohistoriallisessa kirjoittelussa.

Hihnalan mukaan internetissä esiintyy paljon materiaalia, joka saattaa päällisin puolin vaikuttaa historiankirjoitukselta, mutta onkin tosiasiassa sepitettyä. Vaarana tässä tietenkin on, että harjaantumaton lukija ei erota näitä toisistaan ja rakentaa käsityksensä historiasta harhaanjohtavan tiedon varaan.

Kuten Hihnalakin esitelmässään totesi, internetissä leviävä pseudohistoriallinen kirjoittelu herättää kysymyksen siitä, kuinka historiankirjoituksen tulisi siihen vastata. Tutkijoiden olisikin hyvä löytää keinoja tuoda tutkimustuloksiaan laajemmin suuren yleisön tietoon. Tosin kuten esitelmän jälkeisessä keskustelussa nousi esille, esimerkiksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden kirjoittamiselle on vaikeaa löytää sekä aikaa että rahoitusta.

Kun päivän sessiot olivat ohi, oli aika jakaa Glossa ry:n valoisa keskiaika -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin Georg Haggrénille. Myöhemmin siirryttiin Aalto Museolle, jossa järjestettiin konferenssi-illallinen ja missä meitä ilahduttivat myös Minja Niiranen sekä Pekka Toivanen keskiaikaisella musiikilla. Saimme myös nauttia runsaasta keskiaikaisesta menusta, johon kuului muun muassa possun poskea ja kylkeä inkiväärikastikkeessa sekä uunipaahdettua leivällä gratinoitua naurista ja palsternakkaa.

Georg Haggrén aloittamassa kiitospuhettaan, vasemmalla Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva. (Kuva: Anita Geritz)

Lauantaiaamu alkoi Virpi Mäkisen keynotella “Overwhelming insecurity: The problem and solutions of migration in late medieval and early modern intellectual history”. Sen jälkeen pääsimme kuulemaan tohtorikoulutettavien väitöskirjojen esittelyt. Ensimmäiset kaksi alustusta olivat molemmat taidehistorian alalta ja keskittyivät keskiajan kirkkojen seinämaalauksien kuvastoihin mm. hybridien muodossa. Kolmas ja viimeinen alustuksista keskittyi poliittisen ajattelun syntyyn 1100-luvulla. Työpaja tarjosi tohtorikoulutettaville kommentteja sekä eväitä jatkoon kokeneilta tutkijoilta. Alustukset, joita saimme kuulla, vaikuttivat lupaavilta ja saamme varmasti tulevaisuudessa lukea mielenkiintoiset tutkimukset kaikilta kolmelta.

Ensikertalaiselle konferenssin kokeminen, sekä kuuntelijana että järjestäjänä, oli mieleenpainuva kokemus. Vaikka hyvin usein kuuleekin laajalle levinneestä näkökulmasta, että keskiaika olisi vain yhtä sekasortoa, kriisiä, likaa, inkvisitiota, ruttoa ja noitavainoja, olivat omat näkemyksemme keskiajasta valoisammat jo ennen konferenssia. Sen sijaan epäilyksiä herättivät kriisit teemana. Ainakin tällä hetkellä uutisointi mediassa tuntuu keskittyvän varsin negatiivisiin asioihin ja pelkonamme olikin, että konferenssi jatkaisi teemallaan tätä polkua. Kuitenkin tässä kohtaa keltanokkainen konferenssikävijä sai yllättyä positiivisesti. Keskiajan kriisit valottivat aikalaisten maailmankuvaa ja ajan henkeä mitä parhaimmalla tavalla – ja loppujen lopuksi esitelmien painopiste oli kriisien sijaan niiden ratkaisemisessa. Ja ratkaisuja niihin toden totta löytyikin! Opimme muun muassa miten keskiajan Islannissa tapahtui kuolinsyyntutkinta (Kirsi Kanerva) – ainakin erään islantilaisen saagan Snorri osasi veristä lunta maistamalla päätellä oliko haava kuolettava vai ei! –, miten luostareissa suhtauduttiin lukemiseen pelastuksen tähtäävänä toimintana (Leena Enqvist) sekä miten keskiajalla torjuttiin kriisejä maagisin artefaktein ja loitsuin (Lauri Ockenström).

Opiskelijat Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti toimivat konferenssiavustajina Dies Mediaevalesissa 2019. Samaten konferenssissa avustanut Heidi Suurkaulio on kirjoittanut kokemuksestaan ja oppimastaan Ramus Virensin blogissa, lue juttu täältä!

Jaa:

Naishistoriaa keskiajan Ruotsista ja reformaatioajan Saksasta

Kirsi Kanerva ja Anita Geritz

Naishistoriaa voi lähestyä monenlaisella lähdeaineistolla ja kysymyksenasettelulla. Naisten aseman historian ja naisiin kohdistuneiden asenteiden lisäksi tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota sellaisiin naistoimijoihin ja -kirjoittajiin, jotka ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle, sekä siihen, miten menneet naiset itse kuvasivat omaa toimintaansa. Seuraavassa tarkastellaan lähemmin paria myöhäiskeskiajan naishistoriaa käsitellyttä väitöstutkimusta, joiden antia on kuultu aiemmin myös Glossan järjestämässä naishistorian teemaillassa ”Female Agency in Late Medieval and Early Modern Europe”.

Charlotte Cederbom: naistoimijat oikeudenkäynneissä 1350-1450

Helsingin yliopistosta väitellyt Charlotte Cederbom on tarkastellut tutkimuksessaan oikeuskäytäntöjä Ruotsin valtakunnassa vuosina 1350-1450 keskittyen erityisesti avioituneiden naisten toimintamahdollisuuksiin. Cederbomin tutkimus on perustunut laajalle lähdeaineistolle, jonka pohjalta hän on vertaillut ja tutkinut sekä lainkirjainta että varsinaista käytäntöä.

Maunu Eerikinpojan maaseutualueita koskeva maanlaki (erotuksena kaupunginlaista) tuli voimaan vuonna 1350. Se oli ensimmäinen koko valtakunnan kattava laki ja pohjautui pääosin Itä-Göötanmaan sekä Upplannin maakuntalaeille. Tutkittuna ajanjaksona Ruotsissa oli käytössä edunvalvontajärjestelmä, jossa edunvalvoja/huoltaja, målsman, huolehti naisten edustamisesta näiden suorittaessa erilaisia oikeustoimia, esimerkiksi heidän myydessä, vuokratessa tai lahjoittaessa omaisuuttaan. (Sana målsman voidaan joissain yhteyksissä kääntää puhemieheksi, erityisesti silloin, kun målsman toimi toisen miehen lukuun. Tässä järjestelmässä valta ei siirtynyt pois, vaikka toinen puhuikin toisen puolesta.)

Kuva Maunu Eerikinpojan maanlain käsikirjoituksesta (Ruotsin kansalliskirjasto).

Målsman-järjestelmä siirtyi maanlakin Itä-Göötanmaan maakuntalaista. Ainoat maininnat målsmanista ja miehestä naisen holhoojana ovatkin etelässä göötanmaalaisissa laeissa, kun taas pohjoisemmassa, Sveanmaan alueella, johon myös Uplanti kuului, termiä ei laeissa esiintynyt. Sveanmaan alueen laeissa ei myöskään tunnettu järjestelmää, jossa miespuolinen holhooja olisi toiminut naisen edustajana. Vaikka Uplannin maakuntalaki ei tuntenutkaan målsman-termiä ja siihen liittyvää järjestelmää, Maunu Eerikinpojan maanlakiin tämä termi sisällytettiin. Lain mukaan vaimon edustajana toimi tämän aviomies, vaikkakin avioliiton solmineet naiset olivat täysivaltaisia ja oikeudenkäyntikelpoisia. Aviomies edusti vaimoaan oikeusjutuissa ja hallitsi omaa ja vaimonsa maaomaisuutta.

Cederbomin tutkimus on osoittanut muun muassa sen, että naisten mahdollisuudet tehdä oikeustoimia poikkesivat usein käytännössä siitä, mitä laki saneli. Avioliiton solmineet naiset saattoivat edustaa itseään käräjillä ja osallistua oikeudenkäynteihin, vaikkakin naiset osallistuivat oikeusprosesseihin huomattavasti vähemmän kuin miehet. Naisten toimijuuden aste vaihteli kuitenkin muun muassa sen mukaan, millaisesta oikeustoimesta oli kyse. Perinnön ollessa kyseessä naisia oli toimijoina paljon. Avioliitto statuksena oli naisille tärkeä. Hämmästyttävä löydös Cederbomin tutkimuksissa oli se, että vaimot olivat aktiivisempia toimijoita kuin lesket, vaikka tutkimuksissa on usein korostettu nimenomaan leskien mahdollisuutta tehdä omaisuutta koskevia päätöksiä ja oikeustoimia. Panttaamisen osalta naiset olivat harvoin toimijoina. Miehet hoitivat tällaisissa tapauksissa usein naisen omaisuutta tämän puolesta.

Kun miehille omaisuus oli enemmänkin vallan työkalu, käyttivät naiset sitä läheistensä hyväksi, esimerkiksi tekemällä lahjoituksia ystäville, perheenjäsenille tai kirkolle. Avioliitossa olevilla naisilla oli myös mahdollisuus vaikuttaa omaan maaomaisuuteensa eli heillä oli mahdollisuus hyötyä siitä, mitä omistivat.

Vaikka naiset eivät esiintyneetkään oikeudenkäynneissä yhtä paljon kuin miehet, ei tämä ollut seurausta målsman-järjestelmän omaksumisesta. Järjestelmää ei todennäköisesti omaksuttu Göötanmaan pohjoispuolella ennen kuin seuraavina vuosisatoina, eikä näin ollen näytä siltä, että Ruotsissa olisi Cederbomin tarkastelemana ajankohtana ollut jonkinlaista yhtenäistä målsman-järjestelmää. Käytännössä naisilla oli pohjoisessa osassa valtakuntaa hieman laajemmat mahdollisuudet toimia kuin Ruotsin eteläosassa eläneillä naisilla.

Sini Mikkola: naiskirjoittajia reformaatioajan Saksassa

Argula von Grumbach, muotokuvamitali (Germanisches Nationalmuseum, Nürnberg).

Sini Mikkola on käsitellyt väitöskirjassaan Martti Lutherin (1483–1546) teksteissään ilmentämiä mies- ja naiskäsityksiä. Glossan naishistorian teemaillassa Mikkola tarkasteli lähemmin naisten toimijuutta kirjoittajina 1500-luvun Saksassa. Illan aikana Mikkola nosti käsittelyssään esille useita reformaation ensimmäiseen sukupolveen kuuluneita merkittäviä naisia, jotka ottivat kirjoituksillaan kantaa reformaatioon mutta jotka suomalaisessa tutkimuksessa ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi. Näistä esimerkiksi Argula von Grumbach (n. 1492–1554/7) kirjoitti kahdeksan pamflettia, jotka kiersivät Saksassa. Argula von Grumbach kuului aatelistoon ja hän kirjoitti pamflettinsa itse, mutta ei saanut kannustusta kirjoittamiseen mieheltään.

Muita Mikkolan esille ottamia naiskirjoittajia olivat esimerkiksi Katharina Schütz Zell (1498–n. 1562?), jonka aviomies oli ensimmäisiä evankelisia pappeja ja tuki vaimonsa kirjoittamista. Katharina Schütz Zell julkaisi tekstejään yli 30 vuoden ajan. Caritas Pirckheimerin (1467–1532) veli taas oli Lutherin seuraaja, mutta luostarin abbedissana Caritas itse koki Lutherin uudistukset uhkana ja kritisoi niitä esimerkiksi pamflettina julkaistussa kirjeessään. Dorothea von Mansfell (1493–1578) kirjoitti hänkin itse. Hän kirjoitti myös ”lääketieteellisiä” eli parantamiseen liittyviä tekstejä ja oli yksi niistä monista saksalaisista aatelisnaisista, jotka tunnettiin parantajina. Dorothea tunnettiin valmiudestaan auttaa ihmisiä sosiaalisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta, ja hän myös tarjosi neuvojaan kirjeitse Martti Lutherille, joka kärsi päänsäryistä ja huimauksesta.

Reformaatiota kommentoineista kirjoittajista esimerkiksi Katharina Schütz Zell hyödynsi usein teksteissään Raamatun sitaatteja puolustaessaan uskoaan, ja perusteli Raamatun kohtiin vetoamalla omaa oikeuttaan toimia ja esittää kantansa. Kirjoittavat naiset tiesivät, että heidän piti oikeuttaa toimintansa, ja Raamatun auktoriteetin valossa naisten toimijuus oli hyväksyttävissä. Naiset myös käyttivät heihin yhdistettyä ”heikkoutta” retorisena puolustuksena vetoamalla esimerkiksi siihen, miten ’heikoista tulee vahvoja ja vahvoista heikkoja’. Heikkouteen viittaaminen oli itsessäänkin retorinen keino – kirjoittajan korostunut nöyryys ja omiin vajavaisuuksiinsa viittaaminen oli monissa tekstilajeissa yleistä. Kuitenkin naisten ajateltiin 1500-luvulla usein todella olevan miehiä heikompia ja vähemmän älykkäitä, joten naiskirjoittajien piti erityisesti pohtia, miten kuvasivat toimintaansa kirjoittajina.

Edellä mainittu Katharina Shütz Zell ei teksteissään vähätellyt itseään, mutta Mikkola toi myös esille, etteivät naiskirjoittajat välttämättä suoneet muille naisille samaa oikeutta kirjoittaa ja esittää uskontoa koskevia näkemyksiä. Sen sijaan he saattoivat katsoa itse olevansa erityistapauksia ja toimivansa Jumalan erityisestä armosta. Caritas Pirckheimer ja Dorothea von Mansfell vetosivat paitsi Jumalan armoon, myös omaan ikäänsä ja kokemukseensa.

Käytännössä sosiaalinen status ja verkostot olivat tärkeässä asemassa siinä, mikä määritti naisten toimijuuden rajoja ja mahdollisuuksia. Aatelistoon kuuluvilla naisilla oli luonnollisesti keskimäärin paremmat mahdollisuudet osallistua reformaatiota koskevaan keskusteluun kuin muilla naisilla jo pelkästään senkin vuoksi, että he hallitsivat kirjoitustaidon – sen lisäksi, että heillä oletettavasti myös oli aikaa tällaisiin kirjoitustehtäviin. Reformaation alkuajat olivat verrattain suotuisaa aikaa maallikko- ja naiskirjoittajille. Kun kirkon institutionalisoituminen eteni ja evankelinen liike stabilisoitui 1500-luvulla, naiset ja heidän äänensä joutuivat jälleen taka-alalle.


Charlotte Cederbomin ja Sini Mikkolan väitöskirjat ovat avoimesti luettavissa verkossa:

Cederbom, Charlotte. 2017. The Legal Guardian and Married Women: Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/229242

Mikkola, Sini. 2017. “In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled”: Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/228638

Jaa:

Keskiaikaiset berserkit ja viikinkiaikainen taistelumagia

Karolina Kouvola

Mikä ihmeen berserkki?

Keskiajan skandinaaviset lähteet kertovat hurjista berserkkisotureista, jotka haastavat muita miehiä taistelemaan kanssaan ja voittaessaan vievät heidän talonsa naisväen ja omaisuuden mukanaan. Toisaalta viikinkiajalle ulottuvat runot kertovat uljaista berserkeistä, jotka taistelevat kuninkaan etujoukoissa ja jotka uhraavat magiasta kuululle Óðinn-jumalalle. Ensisilmäyksellä tuntuu vaikealta yhdistää näitä kahta erilaista hahmoluokkaa, ja ne ovatkin tuottaneet haasteita tutkijoille vuosikymmenestä toiseen.

Berserkit mainitsevat tekstilähteet voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen eri kategoriaan, runolähteisiin ja saagalähteisiin. Berserkeistä puhutaan erityisesti islantilaissaagoissa, jotka on kirjoitettu 1200- ja 1300-luvuilla, sekä muinaissaagoissa, jotka taas usein sisältävät erilaisia fantasiaelementtejä. Islantilaissaagat kirjoitettiin aikana, jolloin islantilainen identiteetti oli muotoutumassa ja saaren historiaa sen asuttamisesta kristinuskon vakiintumiseen haluttiin taltioida. (Tulinius 2014, 195.) Toiseuttaminen ja rajanveto siihen, mitä ja keitä islantilaiset eivät ainakaan olleet, näkyy islantilaissaagoissa, ja ne ovat mahdollisesti heijastuneet myös vanhoja uskonnollisia tapoja osoittavien berserkkien kuvauksissa. Sanalle ’berserkki’ tai ’berserkr” on esitetty tutkimuskirjallisuudessa kaksi erilaista tulkintaa. Ensimmäisen tulkinnan mukaan sana pohjautuisi muinaisskandinaavin sanaan berr serkr, mikä tarkoittaa paljaspaitaista eli ilman paitaa tai vaatetusta taistelevaa. Toisen selityksen mukaan sana pohjautuisi sanaan *bernu > bjǫrn, jolloin berserkit olisivat yhdistyneet aikalaisten mielissä karhuihin. (Ström 1982, 178.)

Öykkäreitä ja sankareita

Pohjolassa 1100-luvulla valmistetut Lewisin shakkinappulat ovat British Museumin tunnetuimpia esineitä. Tornina toimii kilpeään järsivä berserkki. Kuva: Rob Roy, CC BY 2.0.

Kaikista vanhin teksti, joka mainitsee berserkit, on 800-luvulle ajoitettu kuningas Haraldia ylistävä runoelma Haraldskvæði. Hafrsfjordin taistelusta vuonna 872 kertovassa osuudessa kuvaillaan, kuinka kuninkaalla oli joukoissaan berserkkejä ja ulfheðnareita, sekä miten nämä ulvoivat ja olivat pukeutuneet eläinten nahkoihin. Islantilainen Snorri Sturluson käytti todennäköisesti satoja vuosia myöhemmin Haraldskvæðia pohjana teoksessaan Heimskringla, jonka kuudennessa luvussa hän kertoo Óðinnin miehistä, jotka ryhtyivät taisteluun ilman rengashaarniskoita ja käyttäytyivät kuin hullut koirat tai sudet. He purivat kilpiään ja olivat vahvoja kuin karhut tai härät. Heihin ei kyennyt tuli tai rauta. Snorrin kuvauksessa esiintyy samoja teemoja, joita havaitaan myöhemmässäkin saagakirjallisuudessa.

Berserkit on liitetty usein muodonmuutokseen ja sitä kautta taisteluun liittyvään magiaan. Kuitenkaan lähteet itsessään eivät pääsääntöisesti mainitse berserkkien tosiasiallista muuttumista eläimeksi, ainoastaan heidän temperamenttinsa muutoksen. (Jakobsson 2011, 34.) Muinaissaagoihin lukeutuvaan Hrólfs saga kraka ok kappa hansiin sisältyy eräs kuuluisimmista berserkkeihin ja muodonmuutoksiin liittyvistä kohtauksista. Saaga on säilynyt 1400-luvun alkuun ajoitetussa käsikirjoituksessa, mutta se on erittäin todennäköisesti huomattavasti tätä vanhempi, sillä esimerkiksi 1200-luvulla tanskalaisten historian kirjoittanut Saxo Grammaticus on käyttänyt lähteenään kyseistä saagaa.

Saaga kertoo nimensä mukaisesti Hrólf-nimisestä miehestä ja hänen ryhmästään. Tämä ryhmä koostuu kahdestatoista kappareiksi kutsutusta miehestä. Matkalla Uppsalaan kuningas Aðilsen hoviin miehet kohtaavat kuolevaiseksi mieheksi naamioituneen Óðinnin, joka kehottaa Hrólfia lähettämään kaikki muut miehet paitsi kapparit kotiinsa, sillä ylivoimalla ei Ruotsin kuningasta tultaisi voittamaan. Muodonmuutosteeman kannalta kiinnostavin kohta saagassa koskee Lejressä joulun aikaan sattunutta taistelua, jonka aikana Bödvar Bjarki taistelee karhunhahmoisena. Hjalti-niminen soturi ei tiedä, että kyseessä on Bödvar, vaan hän ihmettelee, miksi Bödvar ei saavu mukaan taistelemaan, vaikka taistelukentällä mellastaa suuri karhu. Hjalti löytää Bjarkin nukkumasta, ja kun hän herättää miehen osallistumaan taisteluun, katoaa samalla karhu taistelukentältä.

Hrólfs saga krakan kirjoitusajankohtana berserkkien maine oli todella huono. (Schjødt 2006, 888.) Kuitenkin saagan kirjoittaja on sijoittanut heidät kuninkaan saliin kuvauksessaan. Jens Peter Schjødt yhdistää Hrólfs saga krakan maininnat Óðinnista ja karhuista niin ikään temaattisesti berserkkeihin. Bödvarrin isä on nimeltään Björn, mikä ei ole Schjødtin mukaan sattumaa. Saagan kirjoittaja on myöhäisestä kirjoitusajankohdasta huolimatta nostanut saagassaan esille teemoja, joita on jo aiemmin yhdistetty berserkkeihin. Berserkit myös saapuvat saliin niin, että he haastavat jokaisen miehen taistelemaan kanssaan, mikä saattaisi viitata initiaatioon, jonka myötä voimansa todistanut saattoi liittyä berserkkien joukkioon. (Schjødt 2006, 889.)

1300-luvulla kirjoitetussa Grettir Väkevän saagassa berserkit esitetään vähemmän mystisessä valossa. Saagassa on kohtaus, joka vaikuttaisi tekevän parodiaa berserkkien tavasta purra kilpensä reunaa. Kohtaus tapahtuu Norjassa joulun aikaan. Einarr-nimisen varakkaan talonpojan kotiin saapuu Snækollr-niminen berserkki, joka tulee vaatimaan hänen omaisuuttaan ja kaunista tytärtään. Onneksi Grettir on kuitenkin paikalla, sillä Einarr huomaa, ettei hänestä olisi berserkille vastusta. Berserkki ei sulata sitä, että Grettir yrittää selvitä hänen kohtaamisestaan puhumalla. Sen sijaan hän ”alkoi ulvoa, puri kilvenreunaa, työnsi kilven suuhunsa, levitti suutaan kilven sarven yli ja näytti menettäneen järkensä. Grettir hyppäsi ruohovallille ja päästessään berserkin hevosen tasalle, potkaisee kilpeä alhaalta päin niin, että kilven sarvi tunkeutuu berserkin suuhun ja katkaisee alaleuan, joka tipahtaa rinnalle. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään viikingin kypärään ja työnsi hänet alas satulasta, tempaisi samalla miekan vyöltään oikeaan käteensä, ja löi viikinkiä kaulaan niin, että pää irtosi.” Einarr kiittelee Grettiriä tästä urotyöstä ja ylistää tämän rohkeutta. Tässä saagakuvauksessa berserkin tehtävänä on toimia saagan pääsankarin urhoollisuuden korostajana.

Myrkkysieniä ja persoonallisuushäiriöitä

Eräs melko yleinen ajatus berserkeistä on se, että nämä olisivat käyttäneet hallusinogeenejä ennen taistelua voidakseen vaikuttaa vahingoittumattomilta ja itseään voimakkaammilta. Tulkinta on kuitenkin todennäköisesti virheellinen, sillä mistään viikinkiaikaisesta tai keskiaikaisesta lähteestä ei löydy mainintaa hallusinogeenien käytöstä berserkkien yhteydessä. Todennäköisesti juhliminen sekä hyvin syöminen ja juominen kuuluivat ryhmäkoheesiota vahvistaviin tekijöihin (Hedenstierna-Jonson 2009, 54), mutta juhlakuvauksissakaan ei mainita voimakkaan päihtymystilan johtuvan hallusinogeeneiksi tulkittavista aineksista.

Ensimmäinen kerta, jolloin tekstilähteessä on yhdistetty berserkit ja hallusinogeenejä aiheuttava kärpässieni, Amanita muscaria, oli vuonna 1885, kun norjalainen kasvitieteilijä F. C. Schübeler julkaisi berserkit ja kärpässienet yhdistävän teoriansa, joka perustui siihen, että Kamtšatkan niemimaalla asuvat väestöryhmät käyttivät Schübelerin tietojen mukaan kyseistä sientä. Vuonna 1929 Fredrik Grøn julkaisi Schübelerin teorian kumoavan kirjoituksen, jossa hän toi esille, että kärpässienten vaikutusaika on liian pitkä ottaen huomioon saagakirjallisuuden kuvaukset, eivätkä ne edes vaikuta taisteluraivoa nostattavasti. Sen sijaan Grøn määritteli berserkit psykopaateiksi, jotka kokivat aika-ajoin paranoiaa ja sitä kautta määrittyvät tarkemmin hysteeris-epileptisiksi hahmoiksi.

*       *       *

Olivat berserkit sitten kuninkaan eliittimiehiä, Islannin maaseutua kiertäviä öykkäreitä tai psykopaatteja, heidän hahmonsa on jakanut tutkijoiden näkemyksiä ja mielipiteitä vuosisatojen ajan. Jotakin nämä hahmot kertovat meistä itsestämme, sillä muutoin sana ’berserkki’ nimenomaan taisteluraivoa kuvaavana sanana ei olisi säilynyt viikinkiajalta nykykielenkäyttöön ja populaarikulttuuriin.

Kirjallisuutta

Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri, Otava 2003). Keuruu, Otava.

Hedenstierna – Jonson, Charlotte 2009: “A Brotherhood of Feasting and Campaigning – The Success of the Northern Warrior.” Regner, E. et al. (toim.) From Ephesos to Dalecarlia. Reflections on Body, Space and Time in Medieval and Early Modern Europe. The Museum of National Antiquities, Stockholm. Studies 11. Stockholm Studies in Archaeology 48. Stockholm. 43-56.

Jakobsson, Armann 2011: „Beast and man: realism and the occult in Egils saga.(Critical essay).” Scandinavian Studies 83 (1): 29–45.

Schjødt, Jens Peter 2006: “The Notion of Berserkir and the Relation between Óðinn and Animal Warriors.” The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature. Sagas and the British Isles : Preprint Papers of the Thirteenth International Saga Conference. Durham and York 6th-12th August, 2006. John McKinnell et al. Durham. 886–892.

Ström, Åke 1982: „Berserker und Erzbischof: Bedeutung und Entwicklung des altnordischen Berserkerbegriffes.“ Nils G. Holm toim. Religious ecstasy : based on papers read at the symposium on religious ecstasy held at Åbo, Finland, on the 26th-28th of August 1981. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 11. Stockholm, Almqvist & Wiksell International. 178–186.

Tulinius, Torfi 2014: Deconstructing Snorri. Narrative Structure and Heroism in Eyrbyggja saga. Victor Millet & Heike Sahm (toim.) Narration and Hero: Recounting the Deeds of Heroes in Literature and Art of the Early Medieval Period. Reallexikon der Germanischen Altertumskunde – Ergänzungsbände Ser. Berlin/Boston, De Gruyter. 195–208.

Jaa:

Keskiaikaisen kuoleman historiasta

Kirsi Kanerva

Pyhäinpäivä, kekri ja halloween on yleisesti liitetty edesmenneisiin, olivat nämä sitten pyhimyksiä tai muita vainajia ja kuoleman voimia. Edesmenneitä ei välttämättä ole vain muisteltu, vaan yleensäkin erilaiset vuodenkierron katkoksiksi koetut ajankohdat, kuten juhlayöt, ovat perinteisesti olleet niitä hetkiä, jolloin vainajien on uskottu palaavan elävien maailmaan. Näistä ja muusta kuoleman tematiikasta keskiajan kontekstissa saatiin esimakua jo aiemmin syksyllä, kun Glossan jäsenille tarjoutui mahdollisuus päästä kuulemaan kuoleman historiasta oikeushistorian professori Mia Korpiolan (TY) ja Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Anu Lahtisen (HY) yhdistetyssä esitelmä- ja kirjanjulkistamistilaisuudessa. Kyseessä ei itse asiassa ollut pelkästään yhden vaan peräti kolmen teoksen julkistamistilaisuus, joiden teemaan esitelmäosuus linkittyi. Tilaisuuden aikana saatiin kuulla keskiajan ja varhaisen uuden ajan eurooppalaisesta kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisen tavoista, mutta myös edellä mainitun kolmen teoksen synty- ja toimitusprosessista.

Korpiolan ja Lahtisen kolmen julkaisun sarjasta ensimmäinen sai alkunsa Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa ja siellä vuonna 2013 käynnissä olleen Argumenta-hankkeen myötä. Korpiola ja Lahtinen järjestivät kollegiumissa maaliskuussa 2013 kansainvälisen konferenssin aiheesta ”Preparing for Death in Medieval and Early Modern Europe”. Osittain konferenssissa esitettyjen puheenvuorojen pohjalta ilmestyi ensin kaksikon toimittamana COLLeGIUM-sarjassa vuonna 2015 open access -julkaisu Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe. Teoksen artikkeleissa tarkastellaan keskiajan ja varhaismodernin ajan eurooppalaista kuolemankulttuuria. Seuraavaa kahta artikkelikokoelmaa Korpiola ja Lahtinen työstivät seuraavien vuosien aikana, ja työn tuloksena tänä vuonna ilmestyi kaksi uutta näkökulmaa keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Näistä Dying Prepared in Medieval and Early Modern Northern Europe -teos (Brill) keskittyy kuolemaan valmistautumiseen, ja keväällä ilmestynyt Planning for Death: Wills and Death-Related Property Arrangements in Europe, 1200–1600 (Brill) käsittelee perintöasioita.

Artikkelikokoelmien myötä avautuu laaja näkökulma keskiajan ja varhaismodernin ajan kuoleman historiaan. Siitä saatiin tilaisuuden aikana myös esimakua, kun teosten toimittajat kertoivat tutkimusten pohjalta syntyneistä havainnoistaan. Teemaa eri näkökulmista tarkastelevien teosten pohjalta nousee esimerkiksi esille joitain kuolemakulttuurin universaaleja piirteitä, sekä toisaalta vain tietyille kulttuureille ja ajanjaksoille erityisiä piirteitä.

Hieronymus Bosch: Death and the Miser (c. 1485/1490)

Keskiajalla ja vielä varhaismodernina aikanakin kuolemisella prosessina oli suuri merkitys, sillä ajasta ikuisuuteen siirtyvä joutui huomioimaan myös asemansa tuonpuoleisessa. Ihmisen tuli siis osata kuolla oikein. Että tämä mahdollistuisi, laadittiin keskiajalla esimerkiksi kuolemisen taitoon (ars moriendi) opastavia kirjoja. Ideaalitilanteessa yksilö kuoli hyvin valmistautuneena – syntinsä tunnustaneena, synninpäästön saaneena, ehtoollisen vastaanottaneena ja viimeisen voitelun saaneena – sekä läheistensä ympäröimänä. Esitelmäillan aikana saatiin kuulla muun muassa siitä, miten aika ajoin kävikin niin, ettei yksilön kuolema muistuttanut millään tavoin yleistä käsitystä hyvästä kuolemasta. Usein tällaisissa tapauksissa voitiin kuitenkin löytää jokin kiertotie, jonka kautta kehnolta lopulta vaikuttava poismeno voitiin lopulta sekin nähdä hyvänä kuolemana. Joskus esimerkiksi kuolema oli yllättävä, eikä kuoleva välttämättä ollut toiminut kuolemisen taidon oppien mukaisesti. Tällaisessa tapauksessa pidettiin mahdollisena, ettei kuoleva pääsisi taivaaseen. Teosten artikkelien pohjalta hahmottuu kuitenkin sellainen kuva, että hankalimmissakin tilanteissa yleensä jotain kuitenkin aina keksittiin.

Ihmisillä oli erilaisia strategioita varmistaa oma taivaspaikkansa. Vaikka esimerkiksi itsemurhaa pidettiin kristikunnassa syntinä, varhaismodernista pohjolasta löytyy myös tapauksia, joissa itsensä surmaamista suunnitteleva saattoi tahallaan syyllistyä tai tunnustaa rikoksen, josta rangaistuksena oli kuolema. Tällöin myös itsetuhoinen yksilö saattoi valmistautua poismenoonsa ars moriendi -oppaiden antaman esimerkin tavoin ripittäytymällä ennen kuolemaansa. Mestauslavalle menossa oleva tuomittu saattoi hänkin näin valmistautua kuolemaansa hyvän kristityn tavoin, vaikka kuolemantuomio sinänsä ei ollutkaan ihanteellinen tapa irtautua maallisesta vaelluksesta.

Tilaisuuden aikana sivuttiin myös keskiajan kuvausta nykykulttuurin tuotteissa: keskiajan kuolinvuode oli hyvin toisenlainen kuin millaisena se nykyajan elokuvissa usein kuvataan. Kuolinvuode oli hyvin sosiaalinen paikka. Kuolevat eivät olleet yksin tai pelkästään läheisimpien ihmisten seurassa, vaan ihmiset tulivat jättämään jäähyväisiä kuolevalle. Kuolinvuoteen vierellä saattoi viettää aikaa suurikin joukko ihmisiä.

Keskiajan kuolinvuode oli merkittävä paikka myös siksi, että sillä, mitä kuolinvuoteella sanottiin, oli suuri merkitys. Jos kuoleva muutti mielensä perinnönjaosta vielä kuolinvuoteella, tuli nuo muuttuneet ajatukset huomioida. Ne olivat kirjaimellisesti kuolevan ”viimeinen tahto”, vaikka kuoleva aiemmin olisikin jakanut omaisuutensa toisin.

Esityksen aikana tuli esille myös eräs mielenkiintoinen ero ruotsalaisen ja muun eurooppalaisen kulttuurin välillä. Ruotsissa kuolevan oli hyvin vaikea tehdä sukulaisistaan perinnöttömiä. Muualla Euroopassa ikävän omaisen jättäminen perinnöttä oli helpompaa. Ruotsissa vastaava onnistui vain tytärten kohdalla. Tällöinkin tyttärestä voitiin tehdä perinnötön vain, jos tämä oli solminut avioliiton tai harjoittanut haureutta vastoin vanhempiensa tahtoa.

Myös omistusoikeutta suvun maahan pidettiin tärkeänä ja sukumaat pyrittiin säilyttämään oman suvun hallussa. Joskus tämä pyrkimys saattoi johtaa siihen, että maita siirtyi perintönä vain muutamille perheenjäsenelle kun taas toiset jäivät ilman, vaikka laki ei näin olisi edellyttänytkään. Naimattomat sisaret ja veljet saattoivat jäädä sukutilalle piioiksi ja rengeiksi. Näyttää kuitenkin olleen niin, että odotukset oli ilmeisesti sisäistetty, eikä tilanteesta valitettu. Reunaehdot sille, miten maita sai luovuttaa, olivat kuitenkin Ruotsissa jäykät. Jos luovutettu maa ei ollut mennyt lähiomaiselle tai kirkolle, voitiin luovutukset myöhemmin myös perua.

Korpiola ja Lahtinen pohtivat esityksensä aikana myös toimitustyössä esille nousseita tutkimuseettisiä huomioita. Katsoessaan lähdettä omasta ajastaan käsin tutkija saattaa esimerkiksi kokea, ettei menneisyyden toimija toimi rationaalisesti. Silloin kun lähde merkkinä menneisyydestä on syntynyt, on tuota toimintaa kuitenkin voitu pitää hyvinkin järkevänä. Useille keskiajan ihmisille pyrkimys välttää joutumista helvettiin tai vaikkapa alistuminen siihen, että suvun maat annettiin vain yhdelle sisarukselle eikä niitä pilkottu pienempiin osiin, oli todennäköisesti hyvin rationaalinen ratkaisu. Menneisyyden ihmiset onkin otettava vakavasti, vaikkei ehkä uskokaan kaikkea, mitä nämä kertovat ja vaikka omat arvomme olisivatkin erilaiset.

Jaa:

Historia vaihdossa – myöhäisantiikin historiografiaa Gentissä

Lam Le

Vietin kevätlukukauden 2017–2018 vaihdossa Belgiassa, Universiteit Gentissä. Yksi suorittamistani kursseista oli maisteritasoinen seminaarikurssi Capita Selecta Ancient History, joka siis oli eräänlainen johdanto myöhäisantiikin tutkimukseen, jossa käsiteltiin myöhäisantiikin historiografiaa n. 300–700-luvuilla. Tietämättömänä myöhäisantiikin tutkimuksesta olisin luokitellut kyseisen ajanjakson pikemminkin varhaiskeskiajaksi. Kurssilla kuitenkin korostettiin, että myöhäisantiikin tutkimusta tulisi pitää itsenäisenä alanaan omine erityiskysymyksineen.

Sain tutustua tutkimusalaan, joka oli varsin poikkitieteellinen ja vielä suhteellisen nuori. Kun pöllähdin valmistautumattomana kurssin ensimmäiselle luennolle, olin suorittanut yhden antiikin historiaa käsittelevän pakollisen historian peruskurssin vuonna 2014 avoimessa yliopistossa. Tiesin entuudestaan myös joitakin tärkeitä nimiä kirjahistoriasta. Sanomattakin oli selvää, että pelkästään näillä eväillä ei pitkälle pötkitty. Ensimmäisen luennon lopussa koin kauhunsekaisia tunteita: tulisinko pärjäämään kurssilla ja pääsisinkö edes läpi? Kurssikaverit olivat pääasiassa belgialaisia oppilaita, jotka olivat hyvin motivoituneita ja aihealueesta kiinnostuneita. Useimmat heistä olivat tehneet kandinaatintyönsä antiikin historiasta. Kurssilla oli minun lisäksi toinen osallistuja, jolle vanhempi historia oli pääosin tuntematonta (tosin kyseinen henkilö osasi sujuvasti latinaa). Tunsin olevani kurssin heikoin lenkki. Osaamiseni painottuu 1600–1900-lukujen kulttuurihistoriaan; tunsin vanhempaa aikaa hyvin huonosti. Minusta tuntui, että Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen muistissani oli iso musta aukko. Tämä tietysti järkytti minua suuresti. Epävarmuudestani huolimatta kahlasin heikoilla eväillä eteenpäin. Henkistä tukea sain kuitenkin mukavilta kurssikavereiltani ja professorilta, joka oli ymmärtäväinen mutta myös vaativa.

Kurssin alussa palautettiin mieleen professorin johdolla hieman antiikin tapahtumia ja antiikin historioitsijoita. Kurssin varsinainen painopiste oli kuitenkin tutkia myöhäisantiikin historioitsijoiden tekstejä aate- ja kulttuurihistorian näkökulmasta.

Paulus Orosius ei piittaa työergonomiasta. 1000-luvun käsikirjoituskuvitusta.

Kevätlukukauden aikana käytiin läpi ja luettiin useiden kirjoittajien tekstejä pääasiassa 300–700-luvuilta. Aineiston kirjo oli laaja ja me opiskelijat saimme luettavaksi englanniksi käännettyjä otteita useilta historioitsijoilta. Mukana oli sekä ei-kristittyjä että kristittyjä kirjoittajia. Lista oli monipuolinen ja kirjoittajiin lukeutuivat Ammianus Marcellinus, Augustinus, Beda, Gregorius Toursilainen, Eusebios, Cassiodorus, Prokopios, Orosius, Johannes Efesolainen, Euagrios Pontoslainen, Joosua Styliitta, Sozomenos, Johannes Biclarolainen, Victor Vitensis, Menander Suojeilja ja Thukydides.

Luennot olivat jaettu temaattisiin osioihin. Tekstin lajityypin arvioimisen lisäksi meidän piti myös huomioida ajan ja paikan vaikutusta, tekstien mahdollisia sosiaalisia funktioita sekä kulttuurisia ja sosiaalisia olosuhteita. Olennaista oli myöskin arvioida tekstien (kerronnan) avulla, miten kirjoittajat kokivat todellisuuden, miten he tuottivat todellisuutta, miten he esittivät todellisuuden, miten nämä kaikki välittyivät meille nykylukijoille ja lopuksi, minkälaisia tulkintoja me pystymme teksteistä rakentamaan. Erityisen vaativiksi osoittautuivat ne tapaukset, joissa esimerkiksi alkuperäislähde on säilynyt ainoastaan osittain. Oli myös tapauksia, joissa tiedetään lähteen olleen olemassa, mutta se on säilynyt ainoastaan mainintana tai tiivistelmänä toisen kirjoittajan työssä. Suhteellisen lyhyessä ajassa meidän piti oppia lukemaan laajaa kirjoa tekstejä ja oppia tunnistamaan niiden tiettyjä elementtejä. Sellaiset asiat kuten typologia tai ylistyspuhe olivat minulle uutta tietoa.

Jälkikäteen ajateltuna jonkinlainen tietämys antiikin ja myöhäisantiikin tutkimuksesta tai jopa kirjallisuudentutkimuksesta olisi ollut hyödyllistä. Myös kirkkohistorian tunteminen oli tärkeää. Itselleni kokemus kurssista oli samalla järkyttävä ja hyvin antoisa. Uutta tietomäärä oli ajoittain hyvin vaikeaa sisäistää, kun uusien asioiden oppiminen vaatii paljon aikaa. Toisaalta aihealue oli kiinnostava ja opin lyhyessä ajassa valtavasti myöhäisantiikista ja tutkimuksen nykytilasta. En usko, että suuntaudun koskaan tutkimuksen alalle, mutta luulen, että joitakin materiaaleja ja aihealueeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta voisi jatkossakin lukea sivuharrastuksena.

Kirjoittaja on yleisen historian opiskelija Helsingin yliopistosta.

 

Jaa:

Inkvisiittoreiden pakoilua 1200-luvun Languedocissa

Saku Pihko

Huhtikuussa joukko keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisitioiden eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita kokoontui Nottinghamin yliopistolle Englantiin. Kaksipäiväisen konferenssin teemaksi oli asetettu heretical self-defence, harhaoppinen itsepuolustus. Pitkät ja intensiiviset päivät sisälsivät monia mielenkiintoisia esitelmiä ja niiden tiimoilta vellonutta monipuolista keskustelua, joka jatkui useimpien osalta pikkutunneille saakka. Esitelmät käsittelivät monia keskiajan kristikunnan eri kolkkia, ja aika-akseli venyi kattamaan pitkän ajanjakson varhais- ja myöhäiskeskiajan väliltä.

Väitöskirjani aihe, puhutun ja kirjoitetun suhde 1200-luvun languedocilaisissa inkvisitiopöytäkirjoissa, oli helppo liittää osaksi konferenssin teemaa. Vaikka näiden tekstien muodostuminen ja niiden tulkinnan tietoteoreettiset ulottuvuudet korostuvatkin väitösprojektissani, tarjoavat ne kuitenkin rikkaan, joskin problemaattisen kurkistusaukon siihen, mitä ja miten inkvisiittoreiden tutkimusten kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin. Harhaoppisia etsineet inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita näistä puheista todistusaineistona, ja siksi tietoa niistä kirjattiin paljon heidän laatimaansa kirjalliseen dokumentaatioon. Inkvisitiopöytäkirjat laadittiin sekä kuulustelussa puhutun että kuulusteltavien raportoimien kuulopuheiden perusteella, joskin inkvisiittorin kielellä hänen juridisten tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väitöskirjani toinen pääteema lähdemetodologian ohella onkin suullinen kommunikaatio ja sen rooli 1200-luvun languedocilaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa toiminnassa, erityisesti niin sanottujen hyvien miesten ja naisten (joista inkvisiittorit käyttivät termiä haeretici (harhaoppiset) ja joita osa tutkijoista edelleen kutsuu ongelmallisesti kataareiksi), sekä heidän seuraajiensa harhaoppiseksi tuomitussa eletyssä uskonelämässä.

Keskeinen osa tätä hankalaa tasapainoilua omalaatuisten uskontulkintojen ja hegemoniaansa varjelevan kirkon vastatoimien välillä oli inkvisiittoreiden pakoilu. Inkvisitiopöytäkirjoista on nähtävissä, kuinka merkittävä rooli puhutulla kommunikaatiolla oli myös tällaisessa toiminnassa, ja konferenssiesitelmäni pureutuikin harhaoppiseen itsepuolustukseen juuri tästä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä tätä teemaa lyhyesti.

Vaikka kirjoitettujen tekstien tuotanto ja käyttö lisääntyivätkin huimaa vauhtia keskiajan kuluessa, sosiaalinen elämä oli suullisen kulttuurin määrittämää ja puhuminen oli yleisin tapa kommunikoida. Ihmiset olivat ilmeisen tottuneita kuuntelemaan toisiaan tarkkaavaisesti ja muistamaan kuulemaansa liittyviä yksityiskohtia, koska tieto muista yhteisön jäsenistä oli tärkeää sosiaalista pääomaa. Tällainen tiedonhankinta oli hyvin tärkeää myös niille languedocilaisille, jotka halusivat syystä tai toisesta olla tekemisissä hyviksi miehiksi ja naisiksi, tai toisinaan Jumalan ystäviksi kutsuttujen hurskaiden kanssa. Inkvisitiopöytäkirjojen perusteella käy selväksi, että ihmiset hankkivat aktiivisesti tietoa kyselemällä esimerkiksi heidän sijaintiaan, kun he halusivat mennä vaikkapa kuulemaan heitä tai viemään heille ruokaa. Hädän hetkellä tällainen informaatio korostui, koska sellaiselle henkilölle, joka uskoi hyvien miesten ja naisten opetuksiin, ainoa tapa päästä taivaaseen oli vastaanottaa kuolinvuoteella rituaali, jonka ainoastaan nämä askeesissa eläneet pyhät saattoivat suorittaa. Inkvisitiopöytäkirjat ovat täynnä tapauksia, joissa ihmiset näkivät huomattavaa vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, mistä heidät voisi löytää tilanteessa, jossa esimerkiksi läheinen oli yllättäen sairastunut vakavasti. Näiden tapausten perusteella on pääteltävissä, että paikallisten asukkaiden puheissa ja muistissa liikkui paljon tietoa hyvien miesten ja naisten toimista ja alati vaihtelevista piilopaikoista.

Tietyt tapaukset kuitenkin osoittavat, että tämän informaation leviämistä oli toisinaan vaikea kontrolloida. Se johtui siitä, että uskonnolliset lojaliteetit olivat hyvin fragmentaarisia languedocilaisissa yhteisöissä, ja harhaoppisiksi leimattuja tuki vain vähemmistö alueen asukkaista. Hankaluudet käyvät hyvin ilmi eräästä yksittäisestä inkvisitiopöytäkirjan merkinnästä. Roquevidalin kylässä asunut Raymundus Hugonis joutui vuonna 1274 inkvisiittorin kuulusteluun siksi, että hän ja hänen veljensä Bernardus olivat useamman vuoden ajan olleet avainhenkilöitä kotiseutunsa hyvien miesten toiminnassa. Veljekset esimerkiksi majoittivat hyviä miehiä yhteisessä kodissaan, missä muut ihmiset saivat käydä tapaamassa heitä. Raymundusin kuulustelun pöytäkirjassa lukee, että kerran eräs Bernarda-niminen nainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että oli kuullut miehensä Stephanusin sanovan, että harhaoppiset oli myyty ja että heidät oli määrä vangita talosta, jonka takia Bernarda neuvoi kuulusteltua olemaan varuillaan. Samana iltana edellä mainittu Stephanus tuli myös kertomaan kuulustellulle samasta vaarasta, neuvoen häntä järjestämään heidät (eli ”harhaoppiset”) pois talosta, mikäli he olivat vielä siellä. Raymundus välitti tiedon harhaoppisille, jotka pakenivat talosta saman yön aikana hänen veljensä saattamina (Bibliothèque Nationale de France, Paris, Collection Doat vol. 25, fol. 96r).

Inkvisitiopöytäkirjan katkelman purkaminen ja kriittinen analyysi on aloitettava aina siitä lähtökohtaisesta ymmärryksestä, että edellä esitellyn kaltainen teksti on läpeensä inkvisiittorin kielen ja juridisen agendan määrittämä. Tämä on havaittavissa yleisimmällä tasolla esimerkiksi siitä, että tekstissä käytetään sumeilematta inkvisiittorin suosimaa termiä harhaoppiset (haeretici) myös niiden toimijoiden ”suussa”, joihin se tuskin päivittäisessä kielenkäytössä kuului, tulkiten siitä, että heidän sympatiansa olivat ainakin tässä tapauksessa selvästi hyvien miesten puolella. Samoin on syytä huomata, että tämä näennäisen yksityiskohtainen tietokokonaisuus suullisen kommunikaation merkityksestä inkvisiittoreiden pakoilussa on olemassa ainoastaan siksi, että se oli laadukasta juridista todistusaineistoa. Sen kautta oli mahdollista sitoa kuulustellun ja hänen veljensä lisäksi myös Bernarda ja Stephanus osaksi inkvisiittoreiden tietoa harhaoppisten juonista Roquevidalissa.

Dramaattisesta paosta ei ole säilynyt mitään muuta, kuin tämä ongelmallinen, tiettyyn kontekstiin sidottu teksti. Tästä johtuen voimme tavoittaa ainoastaan hyvin karkean kokonaiskuvan tapahtumiin liittyneestä kommunikaatiosta. Pöytäkirjamerkinnän perusteella on kuitenkin selvää, että Languedocissa oli lukuisia eri näkökulmia väestön keskuudessa liikkuneeseen informaatioon. Heidän seuraajilleen toisinaan jopa elintärkeä informaatio hyvien miesten sijainnista oli päässyt vuotamaan väärille tahoille, joka johti potentiaalisesti vaaralliseen tilanteeseen. Silti, vaikka emme koskaan voi tietää keneltä Stephanus oli kuullut huhun tulevasta pidätyksestä, on mielenkiintoista huomata, että käytännössä identtiset vaikeudet kontrolloida tiedon leviämistä johtivat siihen, että yritys vangita hyviä miehiä ei ainakaan tässä tapauksessa onnistunut. Esittelemäni tapaus ei ole ainoa laatuaan, mikä voitaneen ottaa osoituksena ilmiön yleisyydestä.

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat, mutta puheiden seuraukset ovat usein kiinni siitä, miten ja mistä lähtökohdista kuulija niitä tulkitsee, ja mitä hän päättää tehdä niiden perusteella. Inkvisitiotoiminta pakotti ihmiset 1200-luvun Languedocissa valitsemaan oikean ja väärän uskon väliltä. Kuullessaan hyvistä miehistä toinen meni tapaamaan heitä, toinen taas käräytti heidät viranomaisille. Harva lähdemateriaalityyppi mahdollistaa edes osittaisen keskiaikaisten puheiden tavoittamisen, emmekä oikeuspöytäkirjojenkaan kaltaisen rikkaan ja yksityiskohtaisen materiaalin äärellä ole kuuntelemassa näitä puheita vaan lukemassa niiden jälkiä. Näiden häilyvien jälkien tulisi kuitenkin kiinnostaa sekä harhaoppitutkijoita että keskiajan historioitsijoita yleisemminkin, koska puheiden ja puhumisen tarkastelu valottaa monia aikakauden sosiaalisen ja uskonnollisen elämän piirteitä. Puheet avaavat väylän nähdä vilauksia yksilöistä osana erilaisia ryhmiä, auttavat ymmärtämään asioita sisältäpäin ja antavat mahdollisuuden kuvitella keskiajan arkista olemassaoloa aiempaa nyansoidummin.

Kirjoittaja on inkvisitioista ja historiallisen tiedon mahdollisuuksista kiinnostunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian oppiaineessa.

Kirjallisuutta

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca & London, 2003.

Given, James B., Inquisition and Medieval Society. Power, Discipline, & Resistance in Languedoc. Cornell University Press: Ithaca & London, 1997.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Stock, Brian, Listening for the Text. On the Uses of the Past. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 1996.

Jaa:

Birkan naissoturi

Kirsi Kanerva

Vuoden 2017 loppupuolella pohjoismainen keskiaikatutkimus kohahdutti ja nostatti mediassa keskisuuria otsikoita: aiemmin suurena viikinkiaikaisena sotapäällikkönä pidetty Birkan soturi osoittautuikin dna-analyyseissa naiseksi. Hieman myöhemmin allekirjoittanut pääsi kuulemaan tapauksesta lisää, kun tutkimusryhmässä mukana ollut arkeologi Charlotte Hedenstierna-Jonson (Uppsalan yliopisto, Historiska museet) sekä saagakirjallisuuteen perehtynyt skandinavistiikan professori Daniel Sävborg (Tarton yliopisto) esitelmöivät aiheesta Tartossa järjestetyssä vuosittaisessa Austmarr-verkoston konferenssissa.

Birka ja sen suuri sotapäällikkö

Birka on Björkön saarella Mälaren-järvellä sijainnut viikinkiaikainen kaupunki, joka asutettiin vuoden 800 tienoilla ja hylättiin 970-luvulla. Kaupunki mainitaan myös arkkipiispa Rimbertin teoksessa Vita Ansgarii (n. 870) sekä Adam Bremeniläisen (k. 1081/1085) kirjoittamassa Hampurin hiippakunnan piispojen historiassa (Gesta Hammaburgensis ecclesiae pontificum, n. 1075). Birkassa on asunut arvioiden mukaan keskimäärin 700–1000 asukasta, joista osa on tullut Skandinavian ulkopuolelta. Pienellä saarella mahdollisuudet raaka-aineiden tuotantoon olivat heikot, joten niitä jouduttiin tuomaan ulkopuolelta. Birkalla on kuitenkin ollut merkittävä rooli idän ja lännen välisessä kaupankäynnissä. Monet haudoista löytyneet arvoesineet osoittavat, että birkalaisten toteuttama kaupankäynti tuotti myös ylijäämää.

Birkan sijainti ruotsissa ja haudan Bj 581 sijainti Birkassa. Kartat: Wikimedia Commons [1] [2]
Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset alueella tehtiin 1800-luvun lopulla. Tähän mennessä tunnetuista yli kolmesta tuhannesta haudasta noin 1100 hautaa on tutkittu. Yksi merkittävimmistä alueen haudoista on soturin hautana pidetty Bj 581. Se on sijainnut kaupungin ja linnoituksen välisellä alueella varuskunnan vieressä. Kyseinen kammiohauta on sisältänyt kaikki ammattisoturin varusteet eli kaksi kilpeä, kirveen, taisteluveitsen, miekan ja kaksi hevosta, joista toinen on ollut tamma ja toinen ori. Lisäksi ruumiin lähelle oli asetettu pelivälineet (nappulat ja arpakuutiot), joiden on katsottu viittaavan taktiikan ja strategian tuntemukseen. Arvioita vainajan soturi-identiteetistä vahvisti se, että hauta ei sisältänyt mitään kotitaloustöihin liittyviä esineitä.

Haudatun yksilön sukupuolta ei alkujaan edes kyseenalaistettu, vaan tätä pidettiin automaattisesti miehenä hautaan asetettujen esineiden perusteella. Vasta 1970-luvulla tehtiin ensimmäinen osteologinen tutkimus, joka viittasi siihen, että haudassa olleet luut olisivat kuuluneet naiselle. Tulosta pidettiin kuitenkin kiistanalaisena. Hedenstierna-Jonsonin konferenssissa esittelemää, syksyllä 2017 julkaistua tutkimusta varten tehtiin uusi luututkimus sekä dna-analyysi, jotka osoittivat, että haudan Bj 581 vainaja olikin nainen.

Hauta Bj 581. Piirros Evald Hansen, julkaisussa Hjalmar Stolpe, Ett och annat på Björkö. Ny Illustrerad Tidning 25 (1889), 4–16.

Aseet naisten haudoissa viikinkiajalla

Aseiden kanssa haudattuna naisena Birkan haudan Bj 581 vainaja ei ole Pohjoismaissa sinänsä ainutlaatuinen, vaikka se onkin muihin verrattuna aseiden suhteen parhaiten varustettu. Esimerkiksi nykyisen Tanskan alueelta tällaisia naisten hautoja, joissa on ollut myös aseita, on löytynyt kolme, Norjan alueelta taas kaksi yksilöhautaa sekä muutamia useamman henkilön hautoja (Kaupang, Oseberg) ja nykyisen Ruotsin alueelta (pois lukien Gotlanti) kolme, minkä lisäksi Etelä-Ruotsin alueelta on löydetty useita naisten hautoja, joissa on ollut nuolenkärkiä (Gardela 2013 mukaan).

Yleisesti ottaen aseiden kanssa haudattujen naisten toimijuus on tutkijoiden parissa tunnustettu hieman vastahakoisesti. Sukupuoli on yleensä heti herättänyt keskustelua siitä, ovatko haudatut esineet todellisuudessa kuuluneet haudatulle naiselle ja tulisiko ne tulkita vain symbolisesti, siinä missä vastaavat miesten haudat on aina automaattisesti tulkittu soturien haudoiksi.

Aseiden olemassaolo hautaobjektina ei toki automaattisesti tarkoitakaan, että kyseinen haudattu yksilö olisi ollut soturi. Edellä mainituista naisten haudoista löydetyt aseet eivät ole yksinomaan sodankäyntiin liittyneitä, kuten miekkoja ja keihäitä. Aseilla on voinut olla myös symbolista merkitystä. Tällainen on voinut olla esimerkiksi keihäs, joka skandinaavisessa mytologiassa tunnettiin Óðinn-jumalan aseena ja liitettiin myös valkyyrioihin, jotka valitsivat taistelussa kaatuvat soturit. Yleisin naisten haudoista löytynyt ase eli kirves taas on voinut liittyä arjessa suoritettuihin käytännön töihin. Toisaalta hauta-antimet eivät aina suoraan kuvasta todellisuutta. On esimerkiksi mahdollista, etteivät naiset olleet koskaan varsinaisesti omistaneet ja käyttäneet niitä aseita, jotka heidän hautaansa oli asetettu. Aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi arkeologi Leszek Gardela (2013) on tuonut esille, että osassa edellä mainituista naisten haudoista aseita on käytetty niin, että niiden tarkoituksena on todennäköisesti ollut suojata eläviä vainajien kuolemanjälkeiseltä vaikutukselta. Useimmat näistä haudoista ovat mahdollisesti olleet rituaalispesialistien hautoja, jolloin vainajalla on voitu ajatella olevan erityisiä voimia tai kykyjä jotka olisivat saattaneet olla eläville vahingollisia.

Aseita käyttävät naiset kuvissa ja kirjallisuudessa

Kuva taistelevasta tai asetta käyttävästä naisesta tunnetaan kuitenkin myös keskiajan kirjallisista lähteistä, siitä huolimatta, että keskiajan islantilaisessa saagakirjallisuudessa naisen roolina oli yleensä pikemminkin yllyttää miehiä kostoon ja aikaansaada näin pitkiä ja monia ihmishenkiä vaativia verikoston kierteitä. Kuten Daniel Sävborg toi puheenvuorossaan esille, Edda-runoudessa ja myyttis-herooista kerrontaa sisältävissä muinaissaagoissa esiintyy esimerkiksi edellä mainittuja valkyyrioita, jotka kuvattiin yliluonnollisiksi naishahmoiksi. Nämä kantoivat asetta ja haarniskaa ja valitsivat taisteluissa ne soturit, jotka tulisivat kaatumaan. Näistä hahmoista puhutaan joissain yhteyksissä ”kilpineitoina”, ja osassa lähteistä valkyyriat liitetään nimenomaan keihään käyttöön. Myyttisissä yhteyksissä esiintyy myös naisjättiläisiä, jotka joskus esitetään kantamassa ja käyttämässä asetta.

Valkyyriafiguuri Tjørnehøjstä (Hårby, Tanska). CC-BY-SA. Kuva: Arnold Mikkelsen. Nationalmuseet, Tanska. Lähde: http://samlinger.natmus.dk/DO/asset/12789

Muinaissaagassa Hervarar saga ok Heiðreks konungs (”Hervörin ja kuningas Heiðrekrin saaga”, ei suom.) taas kerrotaan Hervör-nimisestä naisesta – maineikkaan soturin, Angantýrin, tyttärestä – joka toimii soturina ja käyttää tänä aika itsestään miehen nimeä (Hervarðr). Toisessa muinaissaagassa Ragnars saga loðbrókar (Ragnarr Karvahousun saaga) taas kerrotaan Áslaugista, joka lähtee omien poikiensa kanssa kostamaan poikapuoliensa kuoleman ja esiintyy tuona aika nimellä Randalín. Saagan mukaan Randalín johti ”sitä joukkoa, joka matkaa maitse.”

Edellä mainittujen Edda- ja saagalähteiden luonne ja niiden yhteys myyttiseen todellisuuteen on myötävaikuttanut siihen, että naissoturia on pidetty vain myyttisenä, ei todellisena ilmiönä. Aseita käyttäviä naisia löytyy kuitenkin myös niistä saagoista, jotka sijoittuvat historialliseen aikaan ja joita siksi on pidetty luotettavampina keskiajan länsiskandinaavisen todellisuuden kuvastajina. Muutamassa Islannin ja Grönlannin asuttamista ja asukkaiden alkuvaiheita kuvaavissa islantilaissaagoissa mainitaan miesmäisesti pukeutuvista ja käyttäytyvistä naisista, jotka käyttävät aseita, sekä naisista, jotka osallistuvat aseelliseen taisteluun itsekin asetta käyttäen (esim. Gísla saga Súrssonar, suom. Gísli Súrinpojan saaga, Laxdæla saga, suom. Lohilaaksolaisten saaga, Grænlendinga saga, Eiríks saga rauða, suom. Eiríkr Punaisen saaga). Näistä esimerkiksi Grænlendinga sagassa (”Grönlantilaisten saaga”, ei suom.) ja Eiríkr Punaisen saagassa esiintyvä Freydís tappaa yhdessä vaiheessa kirveellä raa’asti viisi muuta naista. Tapaus ei tee Freydísistä soturia, mutta voi kertoa siitä, mitä aikalaiset pitivät joissain tapauksissa mahdollisena naisen tarttuessa aseeseen.

Viittauksia varsinaisiin naissotureihin löytyy myös muista skandinaavisista lähteistä. Tanskalainen Saxo Grammaticus kertoi latinankielisessä historianteoksessaan Gesta Danorum (n. 1200, ei suom.), miten Tanskanmaalla oli ennen muinoin naisia, jotka pukeutuivat kuin miehet ja harjoittivat soturin taitoja. Muinaisista Tanskanmaan kuninkaista kertoessaan hän myös mainitsee muutamia tällaisia naisia nimeltä (esim. Lathgertha). Naissotureita esiintyy aiheena myös viikinkiaikaisissa esineissä. Esimerkiksi hevosella ratsastavat, poninhäntäiset hahmot ja figuurit, jotka näyttävät olevan puettuja pitkään hameeseen, on tulkittu naissotureiksi. Yleensä on kuitenkin katsottu, että esineet kuvaavat nimenomaan myyttisiä valkyyrioita. Viime aikoina on kuitenkin herätelty keskustelua myös siitä, voisivatko hahmot kuvastaa todellista tilannetta eli kuvaavatko ne kenties sittenkin naissotureita.

Oliko keskiajan Skandinaviassa naissotureita?

Charlotte Hedenstierna-Jonson pohti esitelmässä viikinkiaikaista naissoturiutta myös käytännön näkökulmasta. Mitkä olisivat olleet ne syyt, että naisesta tuli soturi, ja millaiset mahdollisuudet naisella ylipäätään oli nousta sellaiseen päällikköasemaan, joka Birkan soturilla mitä ilmeisimmin oli? Naiset eivät ehkä olisi voittaneet miehiä fyysisessä voimassa, mutta sosiaaliselta statukseltaan korkea-arvoiset naiset saattoivat hankkia etua esimerkiksi strategisella osaamisella. He saattoivat näin saada mainetta ja menestystä taktisesti taitavina sotapäällikköinä.

Toisaalta monet aseeseen tarttuneet tai soturina toimineet naiset eivät välttämättä taistelleet ja varustautuneet, koska se oli heidän tahtonsa, vaan koska se oli välttämättömyys. Yhteisö saattoi tarvita kaikki kynnelle kykenevät puolustaessaan yhteisönsä rauhaa ja tasapainoa mahdollista ulkoista vihollista vastaan. Toisaalta soturius ei välttämättä ollut naisten (kuten ei välttämättä kaikkien miestaistelijoidenkaan) kokopäiväinen ammatti, vaan yksi tehtävä muun yhteisössä toimimisen rinnalla. On myös mahdollista, että joukkojen johtajana toimineet päälliköt eivät aina välttämättä itse osallistuneet varsinaisiin taisteluihin.

*       *       *

Keskustelu siitä, voidaanko tutkijoiden tekemää dna-analyysia pitää luotettavana, sekä toisaalta siitä, voidaanko Birkan hautaa Bj 581 enää pitää tulosten jälkeen soturin hautana, on tulosten julkistamisen jälkeen käynyt välillä kiivaanakin. Joistain kommenteista kuultaa läpi se ajatus, että naisen hauta ei voi olla soturin hauta. Uutta aiheeseen liittyvää tutkimusta ja aiempien tulkintojen uudelleenarviointeja tehdään kuitenkin myös muualla, erityisesti arkeologian parissa. Jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan uusia tutkimuksia aiheesta.

Kirjallisuutta:

Ambrosiani, Björn. 1993. Birka. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 43–44.

Gardela, Leszek. 2013. Warrior-Women’ in Viking Age Scandinavia? A Preliminary Archaeological Study. Analecta Archaeologica Ressoviensia 8 (2013), 273–340.

Hedenstierna-Jonson, Charlotte, Anna Kjellström, Torun Zachrisson, Maja Krzewińska, Veronica Sobrado, Neil Price, Torsten Günther, Mattias Jakobsson, Anders Götherström & Jan Storå. 2017. A Female Viking Warrior Confirmed by Genomics. American Journal of Physical Anthropology 164 (2017) 4: 853–860. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/ajpa.23308/full

Hedenstierna-Jonson, Charlotte & Daniel Sävborg. 2017. Female Viking Warriors. Esitelmä konferenssissa The 7th Austmarr Symposium: Crossing Disciplinary Borders in Viking Age Studies. Problems, Challenges and Solutions, 1.12.2017. Tarton yliopisto.

Jesch, Judith. 2017. Let’s Debate Female Viking Warriors Yet Again. http://norseandviking.blogspot.fi/2017/09/lets-debate-female-viking-warriors-yet.html (viitattu 7.3.2018).

Kjellström, Anna. 2016. People in Transition: Life in the Mälaren Valley from an Osteological Perspective. Teoksessa Shetland and the Viking World. Papers from the Proceedings of the 17th Viking Congress 2013, toim. V. Turner. Lerwick: Shetland Amenity Trust, 197–202.

Kouvola, Karolina. 2017. Birkan naissoturi – liian hyvää ollakseen totta? https://skskirjat.com/2017/09/11/puheenvuoro-karolina-kouvola/ (viitattu 7.3.2018).

 

Jaa:

Glossan hallitus 2018

Glossan syyskokouksessa 17.11.2017 valittiin uusia hallituksen jäseniä kaksivuotiskaudelle sekä puheenjohtaja vuodelle 2018. Järjestäytymiskokouksessa 11.1.2018 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2018 on:

Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY)
Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY), tiedottaja (fb, twitter)

Kiitämme hallituksessa pitkään toimineita Anu Lahtista, Lauri Leinosta ja Reima Välimäkeä (pj 2015-2017), ja toivotamme tervetulleiksi kolme uutta, innokasta ja visionääristä jäsentä!

Anita Geritz
Olen ensimmäistä vuotta Glossan hallituksessa ja toimin tiedottajana. Opiskelen historiaa perustutkinto-opiskelijana Helsingin yliopistossa – kandidaatintutkielmani koskee vuonna 1492 Ensisheimiin pudonnutta meteoriittia ja siihen liitettyjä aikalaistulkintoja meteoriitin alkuperästä ja merkityksestä. Minua kiinnostavat erityisesti keskiajan aatehistoria, menneiden ihmisten maailmankatsomukset sekä ilmasto- ja ympäristöhistoria. Vapaa-ajallani piirrän, patistan itseäni liikkumaan ja rentoudun sarjojen ja videopelien äärellä.

Tapio Salminen
Olen uusi hallituksessa, mutta mukana Glossassa jo perustamisvuodesta lähtien.

Olen tehnyt keski- ja esiteollisen ajan historiaan liittyvää tutkimusta erilaisista aihepiireistä jo vuodesta 1991. Kiinnostuksen kohteitani ovat erilaiset toiminnalliset infrastruktuurit, liikenne ja kommunikaatio, informaationhallinta, tekstualisoituminen, hallinto ja valta sekä niiden erilaiset manifestaatiot.

Väitöskirjani Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460 (2016) käsitteli Tallinnan kaupunginkirjurin tointa sekä raadin informaationhallinnan tekstualisoitumista ennen vuotta 1460. Väitöskirjan lisäksi olen 1990-luvun alusta lähtien julkaissut erilaisia monografioita ja artikkeleita Suomen ja Itämeren alueen keski- ja esiteollisen ajan historiasta.

Tällä hetkellä työskentelen kesäkuun 2018 loppuun asti Suomen kulttuurirahaston apurahalla. Vuoden mittaisen projektin kohteena on Raaseporin linnan kirjurintoimi sekä linnan informaationhallinnasta ja kommunikaatiosta säilynyt materiaali vuosilta 1373-1558.

Lauri Ockenström

Aloitin Glossan hallituksen varajäsenenä vuonna 2018. Toimin tutkijatohtorina taidehistorian oppiaineessa Jyväskylän yliopistossa ja tutkin nykyisessä projektissani (IMAFOR) talismaanikuvien ikonografiaa keskiaikaisissa lähteissä. Projekti keskittyy planeettajumalten kuvauksiin oppineen magian perinteessä, jolla tarkoitetaan kirjallisessa muodossa kiertänyttä, opillisin ja tieteellisin rakennelmin selitettyä magiaa. Magian ja kuvataiteen ohella olen harrastellut tutkimusta esoteeristen alojen historian ja renessanssihumanismin parissa – esimerkiksi väitökseni käsitteli 1400-luvulla vaikuttaneen Marsilio Ficinon suhdetta hermeettiseen perinteeseen.

Tutkimustyön ohella toimin Taidehistorian seurassa ja TAHITI-lehden toimituskunnassa. Lisäksi vedän työryhmää, joka kääntää ja selittää Vitruviuksen De architectura -teosta suomeksi. Arbitraariseen vapaa-aikaan kuuluvat urheilu, musiikki, kirjallisuus, viini ja museot.

Save

Save

Jaa:

”Suomen muinaiset kuninkaat” – todellisuus nimien takana

Sirpa Aalto

Glossa ry:n Tieteiden yönä 18.1.2018 Helsingissä järjestämässä esitelmätilaisuudessa kerroin, mistä ovat saaneet alkunsa väärinkäsitykset siitä, että Suomessa olisi ollut kuninkaita ennen Ruotsin vallan aikaa. Pseudohistoriallisissa kirjoissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa toistuvat tietyt nimet, joihin viitataan ”Suomen kuninkaina”. Kuten esitelmässäni toin esille, kyseessä on väärinkäsitys, sillä keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa esiintyvä finnar-nimitys ei viittaa suomalaisten, vaan pääsääntöisesti saamelaisten esi-isiin, joiden kanssa norjalaiset olivat tekemisissä. Nimityksellä Finnakonungar viitataan saagoissa yleensä heidän päälliköihinsä. [1] Konungr-nimitys ylipäätään viittasi muinaisislannin ja -norjan kielessä päälliköihin eikä vain kuningaskunnan hallitsijaan. Niinpä esimerkiksi vuonna 1313, kun Norjan kuningas otti vastaan Martein-nimisen saamelaispäällikön, häneen viitattiin tapahtumasta kertovassa annaalissa nimellä ”Martein Finnakonungr”. [2] On hyvin epätodennäköistä, että tämä Finnakonungr Martein olisi ollut ”Suomen kuningas Martti”, joka tuli vierailulle Norjan kuninkaan luokse.

Pseudohistoriallisissa teksteissä on harvemmin suoria viittauksia niihin alkuperäisiin lähteisiin, joista nimet ovat peräisin. Jotta voisi ymmärtää, mistä nämä nimetyt ”Suomen muinaiset kuninkaat” tulevat ja mikä on niiden arvo Suomen historian lähteenä, on syytä luoda katsaus nimien alkuperäisiin esiintymisyhteyksiin.

Symbolisia nimiä

Kuningas Fornjotin (muinaisnorjaksi Fornjótr) nimi mainitaan pseudohistoriallisissa teksteissä kaikkein useimmin. Hänet esitellään yleensä Suomen (ja Kainuun) ensimmäisenä kuninkaana. Perustelut tälle väitteelle on otettu Orkneyinga sagan (suom. Orkneylaisten saaga) alkuosasta, joka tunnetaan nimellä Fundinn Noregr (suom. Norjan löytäminen teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta). [3] Orkneyinga sagan ensimmäinen käsikirjoitus on säilynyt 1300-luvun lopulta, mutta on arveltu, että saaga olisi ollut olemassa jo noin vuoden 1200 tienoilla. Fundinn Noregr on myyttinen tarina siitä, kuinka Norja sai alkunsa Fornjótr-nimisen kuninkaan jälkeläisistä. Tämä osio on yhdistetty myöhemmin Orkneyinga sagaan, koska Fornjótrin kerrotaan olleen Orkney-saarten jaarlien myyttinen esi-isä, jonka jälkeläiset tulivat Manner-Norjasta Orkney-saarille. Saagan on katsottu haastavan Norjan hallitsevan kuningashuoneen, sillä se viittaa siihen, että jaarlien esi-isät olivat Norjassa jo ennen muita. Siinä keskeisenä teemana on jaarlien kamppailu vallasta Norjan kuninkaiden kanssa.

Pseudohistoriallisessa kirjoittelussa Fundinn Noregr otetaan erheellisesti lähteeksi, joka voisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista ja siten myös Suomen “muinaisuudesta”. Jo lähdekriittisyyden nimissä on todettava, että tekstin kirjoittamisajankohdan ja tekstissä oletettavasti kuvatun ajankohdan välillä on vähintään 400 vuotta. Saagassa mainitut nimet eivät kuitenkaan kuulu historiallisille henkilöille, vaan ne ovat symbolisia: Fornjótr (”muinainen jätti”), Kari/Kári/Kare (”tuuli”), Hler (”meri”), Logi/Loge (”liekki”), Frosti (”pakkanen”), Snær (”lumi”). Tämä johtuu siitä, että kertomus Orkney-saarten jaarlien esi-isistä on mytologiaa eikä historiaa.

Kuten kerron väitöskirjassani, saamelaisiin viitataan saagoissa usein tällaisilla symbolisilla nimillä. Tämä johtuu siitä, että he edustavat tässä ja monissa muissakin saagoissa ensisijaisesti sitä stereotyyppistä kuvaa saamelaisista, joka islantilais-norjalaisessa kulttuuripiirissä vallitsi keskiajalla. Saamelaiset esiintyvät tilanteissa, joissa he käyvät kauppaa norjalaisten kanssa, ja joskus Norjan kuninkaat haluavat ottaa saamelaisnaisen puolisokseen. Saamelaiset harjoittavat saagoissa usein myös taikuutta. Yhteistä näille kuvauksille on se, että ne eivät pohjaudu yksittäiseen tunnistettavaan historialliseen tapahtumaan. Lisäksi niiden kautta saamelaisista välittyy negatiivinen kuva. Tällä negatiivisella kuvauksella on luonnollisesti yhteys siihen, että saagojen kirjoittajien kristillisessä maailmankuvassa taikuutta harjoittavat saamelaiset olivat pakanoita eikä heihin voitu siksi liittää hyviä ominaisuuksia. Toisaalta saagojen saamelaiskuva oli rakentunut pitkän ajan kuluessa, joten siinä voi havaita kerrostumia myös esikristilliseltä ajalta, jolloin suhtautuminen saamelaisiin ei ollut vielä negatiivista.

*

Muita pseudohistoriallisten kirjoitusten mainitsemia ”Suomen kuninkaita” on Guso/Kuso. Guso on selvästi nostettu anonyymin tekijän 1600-luvun lopulta peräisin olevasta Suomen kronikasta, missä nimi mainitaan. Nimi on jäljitettävissä ainakin saagaan Ketils saga hœngs (”Ketill Kojamon saaga”, ei suom.), jossa esiintyy Gusi Finnakonungr. Ketillin saaga on täysin fiktiivinen kertomus eikä sitä voi pitää tapahtumahistoriallisena lähteenä. Se luetaan kuuluvaksi niin sanottuihin muinaissaagoihin ja se on kirjoitettu luultavasti 1200-luvulla, mutta vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. Saagan mainitsema Gusi edustaa saamelaisia ja siten vierautta norjalaisesta näkökulmasta, eli Gusin rooli saagassa oli symbolinen.

Kuningas Faravidin nimi nousee usein esiin puhuttaessa ”Suomen muinaisista kuninkaista”. Faravid mainitaan Egillin saagassa (Egils saga Skalla-Grímssonar, suom. Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga) kveenien (Kvænir) kuninkaana. Jouko Vahtola esittää Faravidista Suomen kansallisbiografiassa seuraavaa:

”Kvenlandista ja kveeneistä kertoo laajimmin ja seikkaperäisimmin Egilin saaga, jonka kirjoitti kuuluisin saagakirjailija Snorri Sturluson noin 1230/1240. Egilin saaga on historiallisin kaikista saagoista. Kvenlandin ja kveenien kuninkaana (konungr af Kvenlandi) mainitaan Faravid vain tässä saagassa. […] Faravid ei ole ajalle tyypillinen skandinaavinen nimi, vaan se lienee käännös jostakin suomalaisesta kaksiosaisesta nimestä. Täksi nimeksi on tutkimuksessa arveltu ’Kaukomieltä’ tai ’Kaukamoista’.”

Tämä Faravid-artikkeli sisältää virheitä ja epätarkkuuksia: Snorri Sturlusonin osuutta Egillin saagan kirjoittamisesta ei voida millään tapaa todentaa, vaikka sitä on epäilty. Väite siitä, että Egillin saaga olisi ”historiallisin kaikista saagoista”, ei myöskään pidä millään tavalla paikkansa, sillä se on kirjoitettu 1200-luvun alkupuolella, mutta kuvaa tapahtumia 900-luvulla. Lähdekriittisesti katsottuna Egillin saagan arvo lähteenä siitä ajankohdasta, jota saaga kuvaa, on heikko.

Vahtolan tiedot ovat peräisin Kyösti Julkun kirjasta Kvenland Kainuunmaa (1986). Julku esittää, että Faravid ei olisi tyypillinen skandinaavinen nimi, vaikka sen kaltaisia esiintyy saagakirjallisuudessa lisäniminä (esim. Yngvarr viðförla eli Yngvarr Kaukomatkaaja). Nimi tarkoittaa kyllä kirjaimellisesti ”kauas matkaavaa”, mistä johtunee spekulaatiot siitä, että nimi voisi olla käännös suomenkielisestä nimestä ’Kaukomieli’/’Kaukamoinen’. Julku viittaa kirjansa nimikysymyksessä Eric Anthoniin, Jalmari Jaakkolaan ja J.R. Aspeliniin, joiden tutkimukset olivat vanhentuneita jo 1980-luvulla kirjan ilmestymisajankohtana. Spekulaatioita siitä, että Faravidin nimi olisi käännös suomesta, ei esiinny kansainvälisessä saagatutkimuksessa, joten se tulisi jättää omaan arvoonsa.

*

Fundinn Noregr -tekstin ja Egillin saagan lisäksi pseudohistoriallisissa teksteissä on ilmeisesti käytetty lähteenä Snorri Sturlusonin Heimskringlan (n. 1235) suomennosta eli Norjan kuningassaagoja (1960–1961). Norjan kuningassaagat koostuu useista Norjan kuninkaita käsittelevistä saagoista, jotka etenevät kronologisesti 800-luvun lopulta 1100-luvun lopulle. Teoksen kirjoittaja Snorri Sturluson (1178–1241) on laatinut kokoelman alkuun Ynglinga sagan, jossa kerrotaan Norjan kuninkaiden esi-isistä, tarunomaisista Yngling-suvun kuninkaista Sveanmaalla. Tässä saagassa kerrotaan kahdesta kuninkaasta, Agnista ja Vanlandista, jotka molemmat naivat käännöksen mukaan ”suomalaisten” kuninkaiden tyttäret. [4] Avioliitot päättyvät saagassa onnettomasti, sillä molemmat naiset surmaavat puolisonsa.

Ynglinga sagassa Vanlandi saa kutsun finnien päälliköltä Snærilta (’Lumi’) ja nai tämän tyttären Drífan (’Lumipyry’). Avioliitto päättyy onnettomasti, kun Vanlandi ei otakaan Drífaa mukaansa Upsalaan, jolloin Drífa kostaa: hän käskee noidan lähettää hengen nukkuvan Vanlandin kimppuun, ja Vanlandi kuoleekin tämän hyökkäyksen seurauksena (Norjan kuningassaagat, 8; Heimskringla I, 28–29). Kuningas Agni taas on ryöstöretkillä Finlandissa, missä hän pakottaa kuningas Frostin (’Pakkanen’) tyttären Skjálfin (’Väristys’) puolisokseen ja ottaa tämän mukaansa. Frosti on puolestaan kuollut taistelussa Agnia vastaan, ja Agni järjestää muistojuhlan Frostin kunniaksi. Juhlan jälkeen Skjálf sitoo saagan mukaan sammuneen Agnin kaulaan köyden ja hänelle uskolliset miehet hirttävät Agnin. Tämän jälkeen Skjálf pakenee paikalta heidän kanssaan laivalla. (Norjan kuningassaagat, 12–13; Heimskringla I, 37–39).

Kuten Ynglinga sagan henkilönimet osoittavat, kyseessä eivät ole historialliset henkilöt, vaan nimeämisessä noudatetaan samaa kaavaa kuin muuallakin saagakirjallisuudessa, missä puhutaan ryhmästä nimeltä finnar. Nimet on otettu luonnonilmiöistä ja ne viittaavat niihin luonnonelementteihin, jotka assosioituvat heihin pohjoisen asukkaina, eli lumeen ja kylmyyteen.

*       *       *

”Suomen kuninkaita” koskevien väärinkäsitysten taustoista ja siitä, mihin tällainen kuviteltu Suomen muinaisuuden rakentelu liittyy esimerkiksi nykyisissä nettikeskusteluissa, voi lukea tarkemmin Sirpa Aallon ja FM Harri Hihnalan kirjoittamasta artikkelista J@rgonia-lehdestä.

Viitteet:

[1] Saagakirjallisuudessa esiintyvästä parista mahdollisesta viittauksesta Suomeen ja suomalaisiin voi lukea tarkemmin artikkelista Sirpa Aalto, “The Finnar in Old Norse Sources”, Joonas Ahola, Frog & Jenny Lucenius (toim.), The Viking Age in Åland. Insights into Identity and Remnants of Culture. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 372. Finnish Academy of Science and letters: Helsinki 2015, 199–226.

[2] Gustav Storm (toim.), Islandske annaler indtil 1578. Grøndahl & Søns Bogtrykkeri: Christiania 1888, 393.

[3] Fundinn Noregr on liitetty vasta myöhemmin Orkneyinga sagan alkuosaksi. Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (1387–1390) se on erillään saagasta. G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.), Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. Kristiania: P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860, 219–221.

[4] Edellä mainitut Ynglinga sagan tapahtumat sijoittuvat väljästi paikkaan, jonka nimi on Finland ja joka on suomennettu ”Suomeksi” Norjan kuningassaagoissa. On täysin mahdollista, että saaga viittaa Varsinais-Suomen alueeseen, joka tunnettiin pitkään nimellä Finland. Toisaalta Norjan kuningassaagojen kirjoittaja, islantilainen Snorri Sturluson, on ollut suullisen perimätiedon varassa eikä hänellä ole ollut tarkkaa, omaan kokemukseen pohjautuvaa tietoa Sveanmaan merentakaisten alueiden maantieteestä. Niinpä Ynglinga sagan Finland hahmottuu pikemminkin epämääräiseksi alueeksi jossain idässä meren takana kuin tarkasti maantieteellisesti määritellyksi alueeksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ynglinga saga tukisi väitteitä siitä, että Suomessa olisi ollut kuningaskuntia tai laajoja alueita hallinneita kuninkaita. Ks. viite 1.

Lähteet:

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 1994.

Egils saga Skalla-Grímssonar. Sigurður Nordal (toim.). Íslenzk fornrit 2. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag 1933.

Heimskringla I. Bjarni Aðalbjarnarson (toim.). Íslenzk fornrit 26–28. Reykjavík: Hið íslenzka bókmenntafélag 1979.

Ketils saga hœngs. teoksessa Guðni Jónsson (toim.). Fornaldarsögur norðrlanda 2. Prentsmiðjan Edda h.f. 1950, 149–181.

Norjan kuningassaagat. suom. J.A. Hollo, runot Aale Tynni. Porvoo: WSOY 1960.

Norjan löytäminen. Suom. Annakaisa Alander. Teoksessa Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Helsinki: Finn Lectura 2013, 77–81.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 2008.

Fundinn Noregr. Teoksessa G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.). Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860.

Jaa: