Adventti anglosaksiseen tapaan

Leena Enqvist

Näytä meille nyt se armo, jonka sinulle toi

enkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja.

Sitä me maan asukkaat totisesti rukoilemme,

että sinä paljastaisit ihmisille tuon lohdun,

oman poikasi.

Kun katselemme tuota rinnalla lepäävää lasta,

voimme kaikki yksimielisesti toiveikkaina iloita.

(Christ I, osasta 9, käännös: Leena Enqvist)

Näin runoilee nimeltä tuntematon anglosaksirunoilija Neitsyt Mariasta ja Kristuksen syntymästä adventtiaiheisessa tekstissään, joka tunnetaan nykyisin nimellä Christ I. Kyseessä on oikeastaan kahdestatoista osasta koostuva runosikermä, jonka innoittajana ja jonkinlaisena pohjatekstinä ovat adventti- ja jouluaikana liturgisessa käytössä olleet antifonit. Monet näistä kuuluvat niin sanottuihin O-antifoneihin, jotka edelleenkin ovat käytössä katolisen kirkon adventtiajan liturgiassa.

Runosikermän ainut tunnettu lähde on 900-luvulta peräisin oleva käsikirjoitus, joka tunnetaan nimellä ”Exeterin kirja” (Exeter Book). Käsikirjoitus sisältää laajan valikoiman erilaisia muinaisenglantilaisia tekstejä (myös teokset Christ II ja Christ III, jotka kuitenkin ovat todennäköisesti eri kirjoittajan kynästä). Koska käsikirjoitus on valitettavasti vaurioitunut, on mahdollista, että adventtirunojen sikermään on kuulunut alun perin enemmänkin osia. Tämä selittäisi sen, miksi kirjoittaja ei ole hyödyntänyt kaikkia O-antifoneja.

Sikermä tarjoaa voimakkaan lukuelämyksen keskiajasta, runoudesta tai molemmista kiinnostuneelle joulunodottajalle. Adventtirunot eivät ole vain antifonien muinaisenglantilaisia käännöksiä – pikemminkin runoilija käyttää niitä jonkinlaisena temaattisena ohjenuorana ja inspiraation lähteenä. Sikermän runoilla 1–6 ja 8–9 on jokaisella esikuvanaan jokin tietty adventti- tai jouluantifoni. Runotekstit sinänsä ovat originaaleja. Runoilta 7 ja 10–12 selvä antifoniesikuva puuttuu, mutta näidenkin teemat liittyvät adventtiin ja jouluun. Runosikermä on hyvin moni-ilmeinen, ja teemaa tarkastellaan useista toisiaan täydentävistä näkökulmista. Esimerkiksi runo seitsemän sisältää omaperäisen, Marian ja Joosefin välisen dialogin, jossa nämä muun muassa pohtivat joulun ihmeen vaikutusta arkielämäänsä ja suhteeseensa. Toisaalta alussa siteerattu runo yhdeksän painottaa Marian roolia maailman valtiattarena ja taivaan kuningattarena. Maallinen ja taivaallinen, valo ja pimeys kohtaavat runoissa voimakkaalla tavalla ja virittävät nykylukijankin adventtiajan tunnelmaan.

Itse tutustuin näihin adventtiteksteihin dos. Matti Kilpiön järjestämällä kurssilla Helsingin yliopistossa keväällä 2015. Tuolloin pääsin kääntämään osaa sikermästä suomenkielistä antologiaa varten. Tulevaisuudessa tuntemattoman runoilijan teksteihin siis päässee tutustumaan myös suomeksi Janne Harman (sikermän osat 1-7) ja allekirjoittaneen (sikermän osat 8-12) käännöksinä. Käännös on osa Alpo Honkapohjan, Risto Hiltusen, Matti Kilpiön ja Pirkko Koppisen muodostaman työryhmän käännösprojektia ”Anglosaksien aarteita: muinaisenglannin runoutta ja proosaa”.

Runoista on saatavilla myös käännöksiä nykyenglanniksi, esimerkiksi teoksissa Campbell, Jackson J. (ed.): The Advent Lyrics of the Exeter Book. (Princeton: Princeton University Press, 1959) ja Burlin, Robert B.: The Old English Advent. A Typological Commentary. (New Haven and London: Yale University Press, 1968), sekä blogissa A Clerk of Oxford.

Jaa:

Merkitysten voltit ja keskiajantutkija

Anna-Riina Hakala

Kun lukee osaamallaan kielellä kirjoitettua, hiljattain tuotettua ja yleistajuista tekstiä, vaikkapa sanomalehteä, voi olettaa ymmärtävänsä aika, tarkasti mistä tekstissä puhutaan ja mitä kirjoittajan valitsemat sanat merkitsevät. Tekstin kirjoittaja ja lukija jakavat, jos eivät nyt samaa paikkaa, niin ainakin saman ajan. Kulttuuripiiri on kielen ja ajan kautta yhteinen.

Keskiajan tekstien äärelle pysähtyvän tilanne on vallan toinen. Käytetty kieli voi olla jo poissa aktiivisesta käytöstä, tai sen muoto on hyvin erilainen kuin nykykieli. Kirjoittajan ja lukijan väliin jää monta vuosisataa, jossa kulttuurinen ympäristö ja maailmankuva ovat ehtineet tehdä monta volttia. Ajan kulumisen ja maailman elämisen jäljiltä sanat ovat muuttaneet muotoaan ja merkitystään arvaamattomillakin tavoilla.

Esitelmöin keskiaikaisten kirjoitusten tekstinymmärrysongelmista marraskuussa Dies Mediaevalesissa oman tutkimuskenttäni, sukupuolihistorian, näkökulmasta. Aloin kiinnittää huomiota sukupuolisuuteen ja sen harjoittamiseen liittyvän sanaston käyttöön jo lukiessani taustakirjallisuutta väitöskirjaprosessiani varten pari vuotta sitten. Näytti siltä, että riippuu tutkimuksesta ja tutkijasta, miten esimerkiksi siveys ja selibaatti ja muut seksuaalista aktiivisuutta kuvaavat sanat suhteutetaan toisiinsa merkityksen tasolla. Toisaalta annetut merkitykset viittasivat epäilyttävän yksimielisesti sydänkeskiaikaisen maailmankuvan ruumis- ja seksuaalikielteisyyteen. Kirjallisuudesta nousi vieno, mutta selvästi havaittava pimeän keskiajan ummehtunut tuoksu.

On totta, että jotkin keskiaikaiset ajattelijat, joita siteeratut tutkimuksetkin käsittelevät, suhtautuivat seksuaalisuuden harjoittamiseen myös oikein solmitussa avioliitossa aidosti esteenä pyhittymiselle. Kielteistä suhtautumista ei voi kuitenkaan automaattisesti ottaa tulkinnalliseksi lähtökohdaksi. Varsinkin 1100- ja 1200-luvulla seksuaalikielteisyys ei ollut normi, vaan mainstream-kirkossa torjuttujen marginaaliryhmien, kuten kataarien, asenne. Sukupuoliyhdyntää ja avioliittoa käytettiin runsaasti vertauskuvallisesti puhuttaessa kristinuskon ylevimmästä ulottuvuudesta, kirkon ja Jumalan suhteesta. Tämä edellyttää lähtökohtaisesti varsin myönteistä kuvaa seksuaalisuudesta ja ruumiillisuudesta: muuten taivaan autuutta ei voisi kuvata pätevästi esimerkiksi aviovuoteena.

Tutkimuskirjallisuus on keskiajantutkijan työkalu, jonka avulla voi enkulturoida itsensä tarkastelemansa ajan ja paikan kulttuuriin ymmärtääkseen lähdetekstejä paremmin. Koska kirjallisuuden kirjoittajat ovat yhtä kaukana keskiajasta kuin sitä lukevat kulttuurimatkaajat, väärinymmärrysten riski on suuri. Tutkijat ovat kuin ulkomaalaisia vieraassa maassa, jotka yhdessä yrittävät opetella paikallisia tapoja ja kieliä ilman paikallista mentoria.

Tämän vuoksi esimerkiksi sukupuolisanastolle annettuja merkityksiä ei voi ottaa annettuna, muuten voi päätyä toistamaan samaa kielivirhettä kuin matkatoveri. Kuten aina tieteen tekemisessä, on helpompaa tuudittautua tuttuun ja turvalliseen, myötäillä konsensusta, vaikka se ei olisi loppuun asti perusteltua. Jotta keskiajan kulttuurista muodostuisi oikea kuva, onkin aika ajoin pysähdyttävä ilmeisen äärelle ja haastettava paitsi oma, myös muiden kyky ymmärtää, mistä keskiajan tekstit todella puhuvat, kun ne puhuvat vaikkapa seksuaalisuudesta. Tiedänkö todella, mitä aikalainen mahtoi tarkoittaa puhuessaan siveydestä, ja ennen kaikkea olenko tietoinen siitä, mitä itse sanalla ymmärrän?

Kirjallisuuden lisäksi tutkijan tärkeä työkalu on itsereflektio. Kuten Anita Geritz tiivisti Dies Mediaevales konferenssin antia aiemmassa Glossae -blogikirjoituksessaan, lähteitä tulee ilman itsekritiikkiä helposti käytettyä omana peilinä. Sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden kohdalla peiliefekti syntyy helposti, sillä nämä ominaisuudet ovat osa ihmislajin luonnetta, joka oli keskiajallakin pääosin sama kuin nyt.

Ihmisyyden samankaltaisuus on pohja sille, että voimme ymmärtää mitään keskiajan lähteistä. Väliin jäävät vuosisadat asettavat kuitenkin tutkijalle haasteen: kulttuurin ja ajattelun muutokset ovat väistämättä osa sitä suodatinta, jolla tutkija seuloo lähteitään. Jotta voisi ymmärtää tutkimuksensa kohdetta mahdollisimman todenmukaisesti, on tutkittava paitsi lähteitään, myös sitä, mitä se kulttuuri jossa itse elän on syönyt ja kätkee mahaansa.

Jaa:

Ensikertalaisen silmin: Dies Mediaevales 2017

Anita Geritz

Keskiajan tutkimus Suomessa voi kenties paremmin kuin koskaan. Tampereella 16.–18.11. Keskiajan tutkimus nyt -teemalla järjestetty 14. Dies Mediaevales sujui optimistisissa tunnelmissa. Konferenssi kokosi keskiajan tutkijoita ympäri Suomea monilta eri tieteenaloilta, ja konferenssin teema loi luontevat puitteet niin meneillään olevien projektien ja tutkimusten esittelyille kuin keskustelulle keskiajan tutkimuksen juurista, nykytilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä Suomessa.

Kandiani viimeistelevänä historian opiskelijana suuntasin tätä ensimmäistä Dies Mediaevalesiani kuuntelemaan hieman jännittäen mutta innoissani. Olen kokenut konferenssit ja seminaarit valtavan hyödyllisiksi tilaisuuksiksi kurkistaa keskiajan tutkimuksen kentälle ja tutustua lähemmin tutkimusalaan, joka on pitänyt pauloissaan yliopisto-opintojen ensimmäisestä peruskurssista lähtien. Dies on tähän mennessä suurin tällainen tapahtuma, jossa olen päässyt käymään, ja se antoikin harvinaisen paljon hyvää pohdinnan ainesta.

Konferenssin ensimmäinen päivä alkoi kaikille yhteisellä esitelmäsessiolla, jossa nostettiin esille muun muassa keskiajan kielenkäytön ymmärtäminen – relevanttia niin teologisissa teksteissä kuin kirkkotaiteen kuvakielessä. Sanojen merkitysten ja kulttuurin muuttuminen voivat asettaa keskiajan lähteiden äärellä tutkijalle haasteita. Vähän samansuuntaisiin teemoihin päätyi Visa Immonen keynotessaan, jossa hän käsitteli vastajulkaistun Hirvenvasa ja kerjäläinen -teoksen kautta ihmistä ja eläintä Suomen muinaisesineistössä: saatamme usein päätyä näkemään oman itsemme vanhoja kuvia ja esineitä katsoessamme, hän kertoi. Tutkijan on niin esineistön kuin tekstien äärellä vaikea, ehkä mahdoton irrottautua omasta ajallisesta kontekstistaan – pyrkimys nykyisyyden ja menneen erottamiseen ja anakronististen olettamusten välttämiseen on kuitenkin tutkimuksessa vahva, ja väärinymmärrysten vaaran tiedostaminen on siinä ensimmäinen askel.

Seuraavien päivien esitelmissä käsiteltiin lisää kieleen, nimistöön ja kääntämiseen liittyviä aiheita, ja paneelikeskustelussa korostettiin kielitaidon arvoa keskiajan tutkijoille toivoen, että opiskelijat voisivat jatkossakin siihen panostaa. Monipuolisissa paperisessioissa perehdyttiin lisäksi esimerkiksi arkeologiaan ja kirkkohistoriaan. Valinta päällekkäisten sessioiden välillä oli vaikea!

Yhdeksi toistuvaksi aiheeksi konferenssissa nousi digihumanismi ja siihen liittyvät uudet metodologiset kysymykset ja tutkimusaiheet. Sittemmin virallisesti julkaistuun uudistettuun Diplomatarium Fennicum -tietokantaprojektiin liittyen oli useita papereita, joissa esiteltiin sen taustaa, nykymuotoa ja tulevia ominaisuuksia. Lisäksi käsiteltiin toisaalta tilastoinnin, toisaalta tietokoneavusteisen tekijäntunnistuksen antia keskiaikaisten lähteiden äärellä.

Keskusteluissa lähteiden digitointi ja sen mahdollistamat uudet tutkimusmetodit ja -kysymykset nähtiin erittäin positiivisena kehityksenä, ja oli iloista kuulla digihumanismiprojektien kyvystä integroida opiskelijat tutkimusten tekoon jo varsin varhaisessa vaiheessa näiden opintoja. Toisaalta digihumanismista puhuttaessa muistutettiin myös digitoimattomien aineistojen käytön arvosta ja siitä, että uusia menetelmiäkin käytettäessä tutkimuskysymykset on muistettava rajata historian tutkimuksen kannalta mielekkäiksi.

Tapio Salmisen ja Susanna Niirasen keynoteissa käsiteltiin lähemmin keskiajan tutkimuksen tilannetta nyt. Suomalaisen keskiajan tutkijoiden paljous, monitieteisyys ja kansainväliset yhteydet nähtiin keskeisinä nykyisen keskiajan tutkimuksen vahvuuksina. Tulevaisuudelta toivottiin mahdollisesti moninaisempia tutkijaääniä ja kielitaitoa, suuntautumista myös itäiseen historiaan läntisen näkökulman lisäksi sekä toki keskiajan tutkimuksen institutionaalista tukea.

Myös medievalismin tutkimus nostettiin esille yhtenä tutkimussuuntauksena, johon toivottiin tulevaisuudessa kasvavaa panostusta – mainittiinpa sekin, että aihepiiri tarjoaisi hyvää opinnäyteainesta myös keskiajasta kiinnostuneille perustutkinto-opiskelijoille!

Keskiaika herättää nykypäivänä laajasti kiinnostusta sekä yliopistomaailmassa että populaarikulttuurissa ja historianelävöityspiireissä, ja sekä näiden ilmiöiden tutkimisesta että toisaalta tutkijoiden vuorovaikutuksesta niiden kanssa keskusteltiin. Keskustelut herättelivät pohtimaan, mikä on tutkijan rooli julkisessa keskustelussa, kun aiheena on keskiaika, ja voisivatko tutkijat ottaa aktiivisemmin osaa esimerkiksi keskiaikatapahtumiin.

Vuorovaikutuksesta laajemman yleisön kanssa sai erityistä kiitosta Ravattulan Ristimäki -hanke, jolle konferenssin yhteydessä annettiin Glossan Valoisa keskiaika -kunniamaininta. Hankkeella on nyt kolmen vuoden apuraha Alfred Kordelinin säätiöltä, mutta pitkään sitä jouduttiin edistämään vailla pitkäaikaista rahoitusta, jolloin Ravattulan Ristimäen 1100–1200-luvun kirkon kaivaukset sujuivat pitkälti pienempien lahjoitusten turvin sekä opetuskaivauksina ja vapaaehtoistyönä. Kyseessä on Suomen keskiajan historian kannalta erittäin arvokas tutkimuskohde, ja tämä sekä hankkeen tekijöiden sinnikkyys niitti kiitosta.

Kaiken kaikkiaan konferenssi oli monipuolinen ja inspiroiva! Enkä ollut ainoa paikalla oleva perustutkinto-opiskelija – rohkaisisinkin tutkimustyöstä kiinnostuneita opiskelijoita käymään konferensseissa, sillä on aina yhtä hienoa päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulemaan meneillään olevista tutkimuksista. Samalla tulee hahmotettua paremmin, miten ja mitä kaikkea keskiaikaan liittyen voi tutkia ja kuinka monenlaiset opinnot voivat olla tällä alalla iloksi.

Jaa:

Kuningas Arthur Pohjolassa

Kirsi Kanerva

Keskiajan arturiaaninen, tarunhohtoisesta kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertova kirjallisuus, jota Miika Norro on käsitellyt Glossaen blogissa aiemmin, herättää mielenkiintoa myös pohjoismaisesta keskiajasta kiinnostuneiden keskuudessa. Kyseisen tarinaperinteen tuntemus levisi Skandinaviaan jo 1100–1200-luvuilla ja vaikutti kansankieliseen kirjallisuuteen, erityisesti Islannissa.

Vanhin Skandinaviassa käännetty arturiaaninen teksti oli Prophetiae Merlini eli ”Merlinin ennustus”, joka on osa Geoffrey Monmouthilaisen 1130-luvulla kirjoittamaa teosta Historia regum Britanniae. Geoffreyn teos tunnettiin Islannissa jo 1100-luvun lopulla. ”Merlinin ennustuksen” käänsi runomuotoon 1200-luvun tietämillä islantilainen benediktiinimunkki Gunnlaugr Leifsson (k. 1218/1219). Käännös tunnetaan nimellä Merlínússpá.

Koko Historia käännettiin samaan aikaan kuin Merlínússpá tai hieman sen jälkeen, todennäköisesti Islannissa. Kyseinen käännös tunnetaan nimellä Breta sögur. Teoksen kääntäjää ei tunneta, mutta hän oli todennäköisesti latinankieltä taitava kirkonmies Gunnlaugrin tavoin. Alkuperäinen käännös ei ole säilynyt, mutta saagasta tunnetaan nykyään kaksi versiota. Toinen keskittyy tiukemmin historiallisen tiedon välittämiseen kun taas toista versiota voidaan lukea arturiaanisena ritariromanssina.

Breta sögurin kaksi eri versiota ovat hyvä esimerkki keskiajan skandinaavisesta käännöstoiminnasta: alkuperäistekstejä ei välttämättä käännetty suoraan ja kirjaimellisesti, vaan ne pikemminkin käännettiin vastaanottavalle kulttuurille. Tarpeettomina pidettyjä kohtia voitiin jättää pois, selityksiä lisättiin tai tekstiä muokattiin muuten. Joskus käännöksen lähteenä on voinut olla useampi teos, joiden pohjalta on kirjoitettu omakielinen mukaelma. Myöhemmät kopioijat ovat lisäksi voineet muokata tekstiä omien ja työn tilaajien kiinnostusten ja tavoitteiden mukaisesti. Esimerkiksi Breta sögurin tapauksessa tämä tarkoitti tiukasti tapahtumiin ja henkilöihin keskittyvää historiankuvausta tai ihmisten ulkonäköä ja tunneilmaisua korostavaa ilmaisua.

Geoffreyn latinankielisen Historian jälkeen kuningas Arthurin tarinan pohjalta alettiin laatia latinaa taitamattomalle kuulijakunnalle omakielisiä, runomuotoisia ritariromansseja ja lyyristä runoutta (lais). (Ks. myös Miika Norron artikkeli Glossae-blogissa.) 1200-luvun alkupuolella Norjan kuningas Haakon IV Haakoninpoika (1204–1263, hallitsijana 1217 alkaen), jolla oli suhteita useisiin ulkomaisiin hallitsijoihin ja näiden hoveihin sekä erityisesti Englantiin ja kuningas Henrik III:een (1207–1272, hallitsi 1216–1272), aloitti mittavan arturiaanisen kirjallisuuden käännöstoiminnan. Tutkimuksessa näistä kuningas Haakon IV:en aikana tuotetuista käännöksistä puhutaan käännettyinä ritarisaagoina (riddarasögur). Niille on yhteistä se, että toisin kuin runomuotoiset alkuperäistekstit, ne ovat kaikki proosamuodossa.

File:HakonTheOldAndSkule-Flateyjarbok crop.jpg
Runsaasti arturiaanista kirjallisuutta käännättänyt Norjan kuningas Haakon IV Haakoninpoika kuvattuna Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (1300-luvun lopulta).

Ensimmäinen kuningas Haakon IV Haakoninpojan käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli 1100-luvulla eläneen ja vaikuttaneen Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Saagan käännös on laadittu vuonna 1226. Tristrams saga kertoo Tristanin ja Isolden traagisen rakkaustarinan. Se on ainoa säilynyt Thomas de Bretagnen Tristan-romanssin kokonaisuudessaan välittävä eurooppalainen teksti.

Kuningas Haakon IV mainitaan käännöksen tilaajaksi myös kahden muun ritarisaagan käsikirjoituksessa ja yhdessä lais-runojen kokoelmassa. Nämä ovat 1100-luvulla vaikuttaneen Chrétien de Troyes’n teoksen Yvain (Le Chevalier au lion) pohjalta tehty käännös Ívens saga, Möttuls saga, joka perustui ranskalaiseen runoelmaan Le Lai du cort mantel/Le Mantel mautaillié sekä pääosin Marie de Francen (aktiivisena 1160–1215) lais-runouden pohjalta laadittu, 21 lyhyttä tarinaa sisältävä kokoelma nimeltä Strengleikar. Kaksi Strengleikar-kokoelman runoelmaa, Geitarlauf (alkup. Chèvrefeuil) ja Januals ljóð (alkup. Lanval) ovat osa kuningas Arthurista kertovaa tarinaperinnettä.

Muita Norjassa käännettyjä Chrétien de Troyes’n teoksia olivat Erec et Enide sekä Perceval/Le Conte du Graal. Näistä ensin mainittu tunnetaan nimellä Erex saga. Parcevals saga taas kertoo Parcevalin tarinan ja siitä erillinen Valvens þáttr keskittyy ritari Gawainin seikkailuihin. Erex sagan, Parcevals sagan ja Valvens þáttrin osalta käsikirjoituksissa ei ole mainintaa käännöksen tilaajasta. Tutkijat ovat kuitenkin olettaneet, että myös nämä teokset käännettiin kuningas Haakon IV:en aikana ja toimeksiannosta. Kääntäjät ovat todennäköisesti olleet kirkonmiehiä; esimerkiksi Tristrams saga mainitsee kääntäjäkseen ”veli Robertin”.

Vaikka arturiaanisesta kirjallisuudesta suuri osa käännettiin Norjassa, ei käännösten käsikirjoituksia ja kopioita ole juurikaan säilynyt Norjassa vaan pelkästään Islannissa. Voidaankin sanoa, että juuri islantilaiset säilyttivät nämä ritarisaagat. Keskiajalta peräisin olevia käsikirjoituksia on kuitenkin säilynyt vain muutamia. Monet nykyään tunnetuista käsikirjoituksista ovat reformaation jälkeiseltä ajalta. Kopioita on kuitenkin runsaasti. Niiden perusteella on syytä olettaa, että käännetyt ritarisaagat ovat olleet kaikkien aikojen suosituin saagalaji Islannissa.

Norjan kuninkaan hovissa käännettyjen ritarisaagojen lisäksi arturiaanista kirjallisuutta käännettiin ja sitä on säilynyt myös itäisessä Skandinaviassa. Käännösten toimeenpanijana oli Norjaa vuosina 1299–1319 hallinneen kuningas Haakon V Magnúsinpojan saksalainen vaimo, kuningatar Eufemia (k. 1312). Hän käännätti 1300-luvun alussa eurooppalaista kirjallisuutta muinaisruotsiksi tyttärelleen, joka oli avioitunut Ruotsin kuninkaan kanssa. Käännetyt teokset tunnetaan yhteisnimellä Eufemiavisor. Ne pitävät sisällään käännöksen edellä mainitusta arturiaanisesta runoelmasta Yvain, ranskalaiseen tarinaperinteeseen pohjautuvasta ritariromanssista Floire et Blanchefort sekä saksalaisesta teoksesta Herzog Ernst. Chrétien de Troyes’n runoelmasta Yvain tehty käännös on noin vuodelta 1303 ja se tunnetaan nimellä Hærra Ivan. Toisin kuin Norjassa tehdyt arturiaanisen kirjallisuuden käännökset, Hærra Ivan on alkuperäisteoksen mukaisesti runomuodossa.

Arturiaanisen kirjallisuuden skandinaavisia käännöksiä on todennäköisesti luettu viihteenä. Niissä kuvattiin hovielämää, eurooppalaisia hallitsijoita, ylhäisten ritareiden seikkailuja ja sankarillisia taisteluita sekä heidän rakkauttaan kauniiseen neitoon. On kuitenkin katsottu, että osa tarinoista on ymmärretty opettavaisina, kristillisen moraalin mukaiseen elämään ohjaavina ja opastavina kertomuksina. Ritarisaagojen kuvaukset eurooppalaisesta hovielämästä ja ritariudesta ovat myös voineet toimia ylhäisenä pidetyn käyttäytymisen mallina. Huolimatta siitä, että tekstejä on käännettäessä muokattu jonkin verran vastaanottajakulttuuriin sopiviksi, eivät esimerkiksi Norjassa ja Islannissa tehdyt arturiaanisen kirjallisuuden käännökset kuvasta käännösajankohtansa, 1200-luvun vaihteen ja alkupuolen länsiskandinaavista kulttuuria sinänsä. Ne ovat kuitenkin vaikuttaneet muuhun keskiajalla tuotettuun saagakirjallisuuteen. Hieman myöhemmin 1300-luvulla islantilaiset alkoivat niiden innoittamina myös kirjoittaa omia fiktiivisiä hovikontekstiin sijoittuvia saagoja, joista tutkimuksessa puhutaan alkuperäisinä ritarisaagoina.

*       *       *

Suomenkielisiä käännöksiä arturiaanisen kirjallisuuden keskiaikaisista pohjoismaisista käännöksistä ei valitettavasti ole saatavilla. Pohjolassa tunnetuista kuningas Arthurin tarinoista kiinnostuneet voivat kuitenkin tutustua aiheeseen aluksi esimerkiksi englanninkielisten, D. S. Brewerin kustantamassa Arthurian Archives -sarjassa ilmestyneiden käännösten kautta. (Norse Romance, I–III. Toimittanut Marianne E. Kalinke. Cambridge 1999.)

Kirjallisuutta

Barnes, Geraldine. 1977. The riddarasögur: A Medieval Exercise in Translation. Saga-Book 19 (1974–1977), 403–441.

Barnes, Geraldine. 2007. The ‘Discourse of Counsel’ and the ‘translated’ Riddarasögur. Teoksessa Judy Quinn, Kate Heslop & Tarrin Wills (toim.), Learning and Understanding the Old Norse World. Essays in Honour of Margaret Clunies Ross. Brepols: Turnhout, 375–397.

Bornholdt, Claudia. 2011. The Old Norse-Icelandic Transmission of Chrétien de Troyes’s Romances: Ívens saga, Erex saga, Parcevals saga with Valvens þáttr. Teoksessa Marianne E. Kalinke (toim.), The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press, 98–122.

Budal, Ingvil Brügger. 2009. Strengleikar og lais. Høviske noveller i omsetjning frå gammalfransk til gammalnorsk. Bergen: University of Bergen, Faculty of Humanities, Department of Linguistics, Literary and Aestetic Studies. http://bora.uib.no/handle/1956/3477

Glauser, Jürg. 2007 [2005]. Romance (Translated riddarasögur). Teoksessa Rory McTurk (toim.), A Companion to Old Norse-Icelandic Literature and Culture. Blackwell Companions to Literature and Culture 31. Malden: Blackwell, 372–387.

Grobber, Stefanie. 2011. Breta sögur and Merlínússpá. Teoksessa Marianne E. Kalinke (toim.), The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Arthurian Literature in the Middle Ages 5. Cardiff: University of Wales Press, 48–60.

Kalinke, Marianne E. 1985. Norse Romance (Riddarasögur). Teoksessa Carol J. Clover & John Lindow (toim.), Old Norse-Icelandic Literature. A Critical Guide. Ithaca & London: Cornell University Press, 316–363.

Kalinke, Marianne E. (toim. ). 1999. Norse Romance, I–III. Cambridge: D. S. Brewer.

Kalinke, Marianne E. (toim.). 2011. The Arthur of the North. The Arthurian Legend in the Norse and Rus’ Realms. Cardiff: University of Wales Press.

Marianne E. Kalinke & Phillip Marshall Mitchell. 1985. Bibliography of Old Norse-Icelandic Romances. Ithaca & London: Cornell University Press.

Pulsiano, Phillip (toim.). 1993. Medieval Scandinavia. An Encyclopedia. New York and London: Garland.

Simek, Rudolf & Hermann Pállson. 2007. Lexikon der altnordischen Literatur. Kröners Taschenausgabe 490. Stuttgart: Kröner.

Tahkokallio, Jaakko. 2013. Monks, Clerks, and King Arthur: Reading Geoffrey of Monmouth in the Twelfth and Thirteenth Centuries. Helsinki: University of Helsinki.

Wollin, Lars. Eufemiavisorna. Svensk översättarlexikon -sivusto (luettu 11.10.2017). http://www.oversattarlexikon.se/artiklar/Eufemiavisorna

Würth, Stefanie. 1988. Der Antikenromanin der isländischen Literatur des Mittelalters: eine Untersuchungen zur Übersetzung und Rezeption lateinischer Literatur im Norden. Basel: Helbing & Lichtenhahn.

Save

Save

Jaa:

Vihan ja yhteiselon pitkät jäljet

Reima Välimäki

Tällä viikolla (5–6.10) on ensimmäinen työpaja Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa ja Turun yliopiston esimodernin historian ja kielten tutkijoiden vetämässä Argumenta-hankkeessa Vihan pitkät jäljet. Hankkeessa antiikin, keskiajan ja uuden ajan alun tutkijat keskustelevat yhdessä uudemman historian ja nyky-yhteiskunnan tutkijoiden kanssa vihapuheen, polemiikin ja vastakkainasettelun kulttuurisista juurista ja kielellisistä käytännöistä. Vihan ja kaunan vaikutuksia yhteiskuntaan pohditaan asettamalla ne pitkään historialliseen perspektiiviin.

Hanketta valmistellessa olen huomannut, että menneisyyden suvaitsevattomuuden ja suvaitsevaisuuden rajat kulkevat meille outoja polkuja. Hippon piispa Augustinus kirjoitti eräässä saarnassaan, kuinka kristilliseen kirkkoon mahtuu lukemattomia kieliä ja värejä:

Oikealla puolellasi seisoi kuningatar kullatussa vaatteessa, moninaisuuden ympäröimänä (vrt. Vulgatan psalmi 44:10). Mikä vaatteen moninaisuus? Kielten suuri joukko. Eri tavalla puhuvat latinalaiset, eri tavalla kreikkalaiset, eri tavalla puunilaiset, eri tavalla heprealaiset, eri tavalla syyrialaiset, eri tavalla intialaiset, eri tavalla kappadokialaiset, eri tavalla egyptiläiset. Värien kirjavuus, yhtenäisyys kankaassa. Kankaan ykseyteen sisältyvinä monet värit värjäävät, eivät revi rikki.

Niin kauniita kuin sanat ovat, Hippon piispa ei kuitenkaan ollut erityisen avarakatseinen opillisissa kysymyksissä: psalmin selitys johdattaa siihen, kuinka kaikki eri kansat yhtyvät samassa kristillisessä opissa. Tähän eivät sisälly toisin uskovat. Loput saarnasta on harhaoppisten parjaamista ja pakanoiden tulevaisuudessa odottavan tuhon odotusta. Augustinuksen Jumala on kiivailija: Dominus enim deus zelans est, nomen eius deus zelator.

Sandro Botticelli, Augustinus työhuoneessaan (1494). Tältä Augustinus ei näyttänyt.
Sandro Botticelli, Augustinus työhuoneessaan (1494). Tältä Augustinus ei näyttänyt.

Saarna on hyvä esimerkki siitä, kuinka 1600 vuoden takaisella Välimerellä kristillisten lahkojen väliset kiistat kuumensivat tunteita, mutta eriväriset ja -kieliset ihmiset olivat Augustinukselle yksinkertaisesti esimerkki Raamatussa profetioidusta kaikkien kansojen tekemisestä Jumalan opetuslapsiksi.

Tämä on erinomainen muistutus tilanteessa, jossa jopa antiikin ihmisten ihonväri kuumentaa tunteita. Pohjoisafrikkalainen Augustinus itsekään ei tainnut olla kirkkotaiteen vaalea partasuu, vaan turvapaikanhakijan näköinen mies.

Samalla Augustinuksen samanaikaisesti eri kansoja ja kieliä syleilevä ja eriuskoisia piiskaava saarna todistaa jälleen kerran, ettei lainauksia voi irrottaa kontekstistaan. Menneisyys ei taivu odotuksiimme, eikä ole missään nimessä yksiulotteinen. Historiasta löytyy esimerkkejä niin vihasta kuin ymmärryksestä, ja usein ne yhdistyvät samoissa henkilöissä ja aikakausissa.

Vihan pitkät jäljet -hanke pyrkii tuomaan esiin tutkittua tietoa vastakkainasettelun ja vihapuheen pitkästä historiasta, myös sellaista, joka on ristiriitaista ja yllättävää. Näin muistutamme, ettei mikään oman aikamme viholliskuva ole luonnollinen, historiaton ja väistämätön.

Kirjoittaja on Glossan hallituksen puheenjohtaja ja Vihan pitkät jäljet –hankkeen työryhmän jäsen.


 

Lainaukset:

Aurelius Augustinus, Tractatus sancti Augustini episcopi de testimoniis scripturarum contra donatistas et contra paganos”, Vingt-six sermons au peuple d’Afrique. Ed. François Dolbeau. Collection des Études Augustiniennes. Série Antiquité 147. Paris: Institut d’Études Augustiniennes, 1996, p. 232−242. Käännös (ja virheet) blogin kirjoittajan

Alkuperäinen latinankielinen lainaus:

Adstitit regina a dextris tuis in uestitu deaurato circumamicta uarietate. Quae uarietas uestis ? Numerositas linguarum. Aliter loquuntur latini, aliter graeci, aliter punici, aliter hebraei, aliter syri, aliter indi, aliter cappadoces, aliter aegyptii. Varietas in colore, unitas in textu. Multi enim colores, textus unitate conclusi, depingunt, non scindunt.

Tallenna

Jaa:

Keskiajan arturiaaninen kirjallisuus

Miika Norro

Kuningas Arthurin ritarit Pyöreän pöydän ympärillä. Graal ilmestyy ritreille kultaisen ciboriumin muotoisena, kahden enkelin pitelemänä. Folio 610v, BNF Fr 116. https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=24915048
Kuningas Arthurin ritarit Pyöreän pöydän ympärillä. Graal ilmestyy ritreille kultaisen ciboriumin muotoisena, kahden enkelin pitelemänä. BNF Fr 116, fol. 610v. Public Domain.

Arturiaaninen kirjallisuus, kuten nimestä voi päätellä, viittaa kirjallisuuteen, joka kertoo kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan. Käytännössä Arthur itse jää monissakin kirjoissa sivurooliin Pyöreän pöydän ritareiden ollessa tarinoiden sankareita. Kuningas Arthurin hovi muodostaa kuitenkin kirjoille yhteisen keskuksen, jonka ympärillä tarinat tapahtuvat. Yleensä arturiaanisella kirjallisuudella viitataan nimenomaan keskiaikaisiin kirjoihin, mutta on hyvä pitää mielessä, että myös nykyiset kirjat ja elokuvat, jotka kertovat kuningas Arthurista ja hänen ritareistaan, voidaan nähdä perinteen jatkumona. Esimerkiksi itse sain ensikosketukseni arturiaaniseen maailmaan Mauri Kunnaksen Kuningas Artturin tarinoiden kautta.

Kuningas Arthurin historiallisuudesta on kiistelty pitkään, mutta arturiaanisen kirjallisuuden kannalta asialla ei ole juurikaan merkitystä. Jos Arthur on historiallinen henkilö, hän on elänyt joskus 500-luvulla, mikä tarkoittaa että hänen kuolemastaan oli ehtinyt kulua jo noin 600 vuotta, ennen kuin tarinat hänestä nousivat suosituiksi 1100-luvulla Euroopassa. Näin ollen tarinat hänestä lepäävät hyvin pitkälti kirjailijoiden mielikuvituksen varassa. Arturiaaninen kirjallisuus on siis erillään mahdollisesti eläneestä historiallisesta Arthurista. Kirjallisuus välittääkin meille kuvaa ennen kaikkea siitä, minkälaista elämä oli 1100-1400-luvuilla, jolloin meille säilyneet tarinat on kirjoitettu.

Arthurin tarinan suosio alkoi Geoffrey Monmouthilaisen 1130-luvulla kirjoittamasta Historia Regum Britanniae (Britannian kuninkaiden historia) -teoksesta, joka kertoo kuvitteellista historiaa Britannian historiasta. Teoksesta jäivät elämään kuningas Arthurista kertovat tarinat. Teos oli kuitenkin kirjoitettu latinaksi, eikä suurin osa 1100-luvun aatelistosta ymmärtänyt sitä. Tarinaan tarttuikin Robert Wace, normandialainen runoilija, joka sovitti tarinan runomuotoon normannin kielelle, muinaisranskan lähisukulaiselle. Hänen Roman de Brut (Brutuksen romaani) on kirjoitettu noin vuosina 1150–1155. Tämä kirja mahdollisti kuningas Arthurin seikkailuista lukemisen myös latinaa taitamattomille aatelisille.

Kuningas Arthur on yksi tärkeimmistä päähenkilöistä Wacen ja Geoffrey Monmouthlaisen teoksissa. Myöhemmissä teoksissa kuningas Arthur jää kuitenkin usein sivuun tapahtumien keskiöstä. Varsinaiseksi sivuhenkilöksi häntä ei ehkä voi sanoa, sillä hän on keskeinen symboli teoksessa, mutta hänen hahmonsa jää tarkoituksellisen passiiviseksi – hänestä tulee eräänlainen kiintopiste, jonka ympärille fiktiivinen maailma rakentuu ja järjestyy. Sen sijaan aktiivisiksi toimijoiksi ja kirjojen päähenkilöiksi nousevat Arthurin hovin ritarit. Tämän uuden suunnan arturiaanisessa kirjallisuudessa aloitti nykyisen Ranskan alueella asunut kirjailija Chrétien de Troyes.

Yvain taistelee lohikäärmettä vastaan pelastaakseen leijonan. Kuva on ilmeisesti 1400-luvun käsikirjoituksesta MSS BNF fr. 112, 113-116, jotka on tilannut Jacques d'Armagnac (1433–1477). https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=9920004
Yvain taistelee lohikäärmettä vastaan pelastaakseen leijonan. Kuva on ilmeisesti 1400-luvun käsikirjoituksesta MSS BNF fr. 112, 113-116, jotka on tilannut Jacques d’Armagnac (1433–1477). Public Domain.

Chrétien de Troyes eli noin vuosina 1135–1189 ja työskenteli ainakin kahden tuon aikakauden suuraatelisen hovissa. Hän kirjoitti varmasti ainakin viisi teosta, jotka ovat säilyneet meille asti, mutta yhden kirjansa esipuheessa hän mainitsee myös muita kirjallisia töitä, jotka ovat ilmeisesti kadonneet historian hämärään. Chrétienin ansioksi on laskettava se, että hän yhdisteli Arthurin tarinaperinteeseen vaikutteita esimerkiksi kelttiläisestä tarustosta ja myös antiikin klassisesta kirjallisuudesta.

Chrétien oli monella tapaa innovatiivinen kirjailija ja toi arturiaaniseen tarinaperinteeseen monia uutuuksia, jotka sittemmin on totuttu yhdistämään kiinteästi kuningas Arthuriin. Varmasti tunnetuin on Graalin malja, joka esiintyy ensimmäistä kertaa Chrétienin keskenjääneessä kirjassa Perceval ou le conte du Graal (Perceval eli kertomus Graalista).

Graal on Perceval-teoksessa mystinen esine. Sen ei varsinaisesti kerrota olevan maljanmuotoinen, vaikka myöhemmät kirjoittajat ovatkin sen maljaksi (tai laakeaksi vadiksi) tulkinneet. Graalin kertomus on monella tapaa hyvin salaperäinen ja kiehtova, eikä vähiten siksi, että kertomus jää kesken. Lukija ei saa lopullisia vastauksia tai selityksiä arvoituksiin, mikä on saanut ihmiset heti Chrétienin kuolemasta saakka esittämään erilaisia tulkintoja ja versioita Graalista.

Keskeneräistä Perceval-teosta jatkettiin Chrétienin kuolemaa seuranneina vuosikymmeninä ainakin neljään kertaan, mikä kertoo osaltaan tarinan kiehtovuudesta. Suoranaisten jatkojen lisäksi Graal alkoi elää omaa elämäänsä, ja nousi koko arturiaanisen maailman keskeiseksi mysteeriksi 1200-luvun aikana. Paras esimerkki tästä on niin kutsuttu Lancelot-Graal-sykli, eli valtava, useiden tuhansien nykysivujen mittainen kertomuskokoelma. Kertomuskokoelma alkaa Joseph d’Arimathie (Joosef Arimatialainen) -teoksella, jossa kerrotaan Graalin maljan alkuperästä. Sen lisäksi kokoelmaan kuuluu Merlin-velhoon, Kuningas Arthuriin ja Lancelotiin keskittyvät tarinat sekä kertomus Graalin maljan etsinnästä ja Arthurin kuolemasta.

Perceval saapuu Graalin linnaan, missä hän tapaa Kalastaja Kuninkaan ja näkee Graalin kulkueen. Chrétien de Troyes’n Percevalin käsikirjoitus vuodelta 1330, BnF Français 12577, fol. 18v. BnF: http://expositions.bnf.fr/arthur/grand/fr_12577_018v.htm, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=47830356
Perceval saapuu Graalin linnaan, missä hän tapaa Kalastajakuninkaan ja näkee Graalin kulkueen. Chrétien de Troyes’n Percevalin käsikirjoitus vuodelta 1330, BnF Français 12577, fol. 18v. Public Domain.

Samaan aikaan, 1200–1300-luvuilla, kirjoitettiin myös muita uusia versioita samoista aiheista ja eri Pyöreän pöydän ritareiden seikkailuista.

Muinaisranskankielisten kirjojen lisäksi arturiaanista kirjallisuutta kirjoitettiin ja käännettiin myös monille muille kielille. Esimerkiksi saksaan käännettiin tai oikeammin kirjoitettiin uudestaan useita Chrétienin kirjoja. Hartmann von Aue kirjoitti teoksensa Erec ja Iwein jo noin vuosina 1185–1202, eli vain muutamia vuosikymmeniä Chrétienin alkuperäisten kertomusten jälkeen. Samoihin aikoihin myös Wolfram von Eschenbach kirjoitti Parzival-teoksensa Chrétienin Percevalin pohjalta. Arturiaanista kirjallisuutta sovitettiin myös italian ja espanjan eri kielimuodoille ja tarinat olivat hyvin suosittuja kaikkialla Euroopassa. Chrétienin Yvain sovitettiin myös ruotsiksi nimellä Herr Ivan lejonriddaren jo vuonna 1303.

Arturiaanisen kirjallisuuden myöhemmälle suosiolle keskeistä oli kuitenkin se, että teoksia kirjoitettiin englanniksi. Englanninkielisestä arturiaanisesta kirjallisuudesta mainitsemisen arvoisia ovat etenkin Sir Gawain and the Green Knight (Sir Gawain ja Vihreä ritari), 1300-luvulla kirjoitettu ja suuren suosion saavuttanut tarina Arthurin sisarenpojasta, ja Le Morte d’Arthur, Thomas Maloryn noin vuonna 1469 kirjoittama erittäin kuuluisa kirja, jonka yhtenä lähteenä on toiminut jo aiemmin mainittu Lancelot-Graal-sykli. William Caxton painoi Maloryn kirjan jo vuonna 1485. Le Morte d’Arthur on ollut varmasti yksi tärkeimmistä teoksista, jotka ovat luoneet kuvaa Arthurista ja Pyöreän pöydän ritareista nykykulttuurille, sillä 1800-luvulta alkanut romanttinen ja nationalistinen innostus Britannian menneisyyttä kohtaan nosti Maloryn teoksen suuren mielenkiinnon kohteeksi.

Kuningas Arthurin tarinat ovatkin olleet jatkuvan suosion ja uudelleen tulkinnan kohteena 1800-luvulta lähtien. Tarinat ovat inspiroineet taiteilijoita, kirjailijoita, säveltäjiä ja elokuvan tekijöitä. Esimerkiksi Wikipedia listaa useita kymmeniä erilaisia elokuvia, jotka kertovat Arthurista tai tämän ritareista, viimeisimpänä 2017 ilmestynyt King Arthur: Legend of the Sword.

*       *       *

Jos arturiaaniseen maailmaan haluaa tutustua muutenkin kuin elokuvien välityksellä, on suomalaisille tarjolla valitettavan vähän suomenkielisiä käännöksiä keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista. (Tulevaisuudessa toivottavasti saamme muutamia uusia käännöksiä, jos allekirjoittaneen suunnitelmat Chrétien de Troyes’n teosten kääntämisestä joskus toteutuvat.) Joitakin suomennoksia keskiaikaisista arturiaanisista kirjoista löytyy, ja niiden avulla pääsee hyvin alkuun kirjallisuuteen tutustumisessa ja voi tavoittaa jotain kirjojen tunnelmasta:

Wolfram, von Eschenbach: Parsifal. (Parzival.) Suomentanut Jukka Pajukangas. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1991.

Malory, Thomas: Pyöreän pöydän ritarit. Lyhentäen suomentanut Marja Helanen-Ahtola. Karisto 1979, Hämeenlinna.

Lähes kaikista tunnetuimmista ja merkittävimmistä arturiaanisista kirjoista on tehty käännöksiä nykyenglanniksi. Alla lueteltuina nykyenglanninkielisiä versioita joistakin tässä kirjoituksessa mainituista kirjoista:

Geoffrey of Monmouth. The history of the kings of Britain: an edition and translation of De gestis Britonum (Historia regum Britanniae). Arthurian studies. 69. Michael D. Reeve (ed.), Neil Wright (trans.). Woodbridge, Suffolk: Boydell Press. 2007. 

Wace: Roman de Brut. A History of the British: Text and Translation. Ed. and tr. Judith Weiss (2002) [1999]. Exeter: University of Exeter Press. 

Chrétien de Troyes: Arthurian Romances. Carleton Carroll, William Kibler (Transl.). Penguin 1991.

Lancelot–Grail: The Old French Arthurian Vulgate and Post-Vulgate in Translation. Lacy, Norris J. (Ed.). New York: Garland. (Volume 1, 1992; Volume 2, 1993; Volume 3, 1995; Volume 4, 1995; Volume 5, 1996.)

Malory, Sir Thomas: Le Morte d’Arthur. Ed. Matthews, John. Illustrated by Ferguson, Anna-Marie. London: Cassell 2000.


Huomaa myös 19.9.2017 järjestettävä Kertomusten keskiaika -seminaari keskiaikaisesta kirjallisuudesta ja sen myöhemmästä käytöstä. CFP on avoinna kesäkuun loppuun. Seminaarin järjestää Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS).

 

Save

Jaa:

Menovinkki: kesän keskiaikanäyttelyt

Karolina Kouvola

Suomi on kesällä parhaimmillaan valoisten öiden ja vehreänä hohtavan luonnon myötä. Ulkonakin tarkenee kevyttoppatakki päällä! Keskiajan ystävän on aika pakata perheensä ja ystävänsä autoon, linja-autoon tai junaan ja lähteä kiertämään Suomea keskiaikaa esittelevien museonäyttelyiden perässä. Kokosimme avuksi valmiin listan muinaisten aikojen tutkimiseen museot.fi-sivuston avulla. Tekstit museot.fi.

Aboa Vetus & Ars Nova
Turku

Aboa Vetus on ainutlaatuinen rauniokohde. Paikalta esiin kaivetut Luostarikorttelin rauniot ovat pääosin keskiajalta. Raunioiden lomassa kulkeva perusnäyttely painottuu 1400-lukuun.

Birckala 1017 (9.6.2017–19.8.2018)
Museokeskus Vapriikki, Tampere

Eletään viikinkiaikaa. Tursian kylässä viljellään maata, käydään kauppaa, uhrataan jumalille ja syödään paljon sikaa. Sekä viikingit että novgorodilaiset tavoittelevat Hämeen erämaiden antamia rikkauksia. Kylällinen voittamattomia hämäläisiä lyö kuitenkin vihollisten joukot hajalle kerta toisensa jälkeen…

Hämeen linna
Hämeenlinna

Keskiaikainen tiililinna, jonka rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopulla. 1700-luvulla linna korotettiin kolmikerroksiseksi ja ympäröitiin kehämuurirakennuksilla. Hämeen linna toimi vankilana 1837-1972. Linnaa esitellään historiallisena muistomerkkinä.

Härkätien museo
Renko

Paikallista esineistöä, mm. Pyhän Jaakon kirkosta ja lainajyvästöaikakaudelta. Hämeen Härkätiehen liittyvää esineistöä.

Kaikkjast vanhin Vanh Raum – kaupungi ensmäise vuassada (22.4.2017–1.4.2018)
Rauman museo, Vanha raatihuone

Rauman museon 22.4.2017 avautuva näyttely pureutuu Rauman kaupungin historiaan sen syntyajoista lähtien. Näyttelyssä keskitytään kolmeen ensimmäiseen vuosisataan, 1400-, 1500- ja 1600-lukuun. Kaarle Knuutinpoika Bonde, joka oli Itämaan eli Suomen läänien hallitsija, antoi raumalaisille porvareille ensimmäisen privilegiokirjeen 15.4.1442. Raumalaiset porvarit saivat täten samat oikeudet käydä kauppaa kuin turkulaiset porvarit. Raumasta tuli tuolloin silloisen keskiaikaisen Suomen viides kaupunki Turun, Viipurin, Ulvilan ja Porvoon jälkeen.

Kastelholman linna
Sund, Ahvenanmaa

Kastelholman linna on hyvin säilynyt linnanraunio, jonka seinät voisivat kertoa jännittäviä tarinoita. Ruotsalainen aatelissuku, Vaasa-suku oli aivan erityisen kiinnostunut linnasta. Linnassa on asunut sekä Kustaa Vaasa että Suomen herttua Juhana III. Myös Eerik XIV yhdessä vaimonsa Kaarina Maununtyttären kanssa.on istunut siellä vankina muutaman kuukauden.

Liedon Vanhalinna
Lieto

Vanhalinna sijaitsee reilun 10 minuutin ajomatkan päässä Turun keskustasta. Vanhalinnan kartanokokonaisuus sijaitsee kahden historiallisen valtareitin, Aurajoen ja Hämeen Härkätien varrella. Vanhalinnan museossa voi tutustua arkeologiseen ja kansatieteellisiin perusnäyttelyihin sekä Mauno ja Ester Wanhalinnan perustamaan kartanokotimuseoon. Pääpaino näyttelyillä on esitellä 1800-1900-lukujen maaseudun elämää sekä arkeologisen näyttelyn avulla Vanhalinnan muinaisuutta ja pitkää historiallista jatkumoa aina esihistoriasta tähän päivään saakka. Vanhalinna on valittu myös Euroopan Neuvoston viikinkireittikohteeksi.

Olavinlinna
Savonlinna

Olavinlinnan perusti vuonna 1475 tanskalaissyntyinen ritari Erik Akselinpoika Tott, joka tuolloin toimi Viipurin käskynhaltijana. Paikka linnalle valittiin puolustuksen näkökulmasta; jyrkkä kalliosaari kohoaa vuolaan virran keskeltä kahden vesireitin risteyskohdassa. Olavinlinnan perusnäyttely esittelee linnan historiaa mm. 3D-tulostettujen, kosketeltavien linnan ja museoesineiden pienoismallien kautta. ”Pikku herttuan sali” -työpaja, joka on lapsille suunnattu toiminnallinen työpaja, on avoinna kesäkuukausina yleisölle.

Pyhät ja pakanat – ihmisyyden kuvia (28.4.-17.12.2017)
Hämeen linna, Hämeenlinna

Mitä syntyy kun keskiaika kohtaa nykytaiteen? Kansallismuseon kokoelmien ainutlaatuiset keskiaikaiset puuveistokset saavat Hämeen linnassa rinnalleen kolmen nykykuvanveistäjän teoksia, joissa näkyy puunveiston taidokas perinne ja taiteilijoiden omat tulkinnat ihmisyydestä.

Turun tuomiokirkkomuseo
Turku

Vanhaa kirkollista esineistöä ja tuomiokirkon vaiheita.

Valtapeliä – Reformaatio Suomessa (17.2.2017–31.12.2017)
Turun linna, Turku

Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle 1523 ja aloitti reformaation. Valtakunnassa käynnistyi sata vuotinen murrosvaihe, jossa uskon asiat kietoutuivat poliittiseen valtapeliin. Näyttely vie kävijät keskelle kulttuurista muutosta, johon kukin hallitsija valtakaudellaan vaikutti. Näyttelyssä selviää minkälaiset motiivit kannustivat reformaatioon, miten katolisen ajan perintöön suhtauduttiin, miten reformaation tuomat muutokset näkyivät arjessa, kuinka kansanusko säilyi virallisen uskon rinnalla ja mitä tapahtui ilmapiirin kiristyessä 1600-luvulle tultaessa. Näyttely kytkeytyy vuonna 2017 vietettävään reformaation 500-vuotismerkkivuoteen. Näyttelyn tuottaa Turun museokeskus. Yhteistyössä mukana Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS).

 

 

Jaa:

Vuohenkallo ja tuomiokirkko – Keskiajan kansanuskoa arkeologin silmin

Sonja Hukantaival

Ilmestyksissään Pyhä Birgitta paheksui 1300-luvun ihmisten tapaa hakea taikataitoiselta apua saadakseen lapsia, rakkautta, tulevaisuuden ennustusta ja parannusta sairauksiin. Tällaisten uskomusten tarkempi dokumentointi ei kuitenkaan ollut Birgitan, eikä muidenkaan ajanjakson kirjoittajien, tavoitteena. Niinpä kun Turussa arkeologisella kaivauksella löytyy esimerkiksi 1300-luvulle ajoittuvan kahden asuintontin välisen rajahirren juureen ylösalaisin haudattu vuohenkallo, joudumme tulkinnoissamme pitkälti turvautumaan myöhempien aikojen vertailuaineistoon.

Rajamerkin yhteyteen kätketty vuohenkallo 1300-luvun Turussa. Kuvaaja Sonja Hukantaival, 2006.
Rajamerkin yhteyteen kätketty vuohenkallo 1300-luvun Turussa. Kuvaaja Sonja Hukantaival, 2006.

Uskonnon viralliseen oppijärjestelmään kuulumattomia uskomuksia ja tapoja kutsutaan usein kansanuskoksi. Nämä eivät ole vain kristinuskosta täysin erillisiä ilmiöitä, vaan myös esimerkiksi nykypäivänä suositut enkeliuskomukset ovat kansanuskoa. Suomalainen kansanusko on erittäin hyvin tunnettua 1800-luvun osalta ja jonkin verran dokumentoitu 1600- ja 1700-lukujen osalta. Tätä vanhemmat ajat ovat enimmäkseen hämärän peitossa. Keskiajalle ajoittuviin maakerroksiin kätkeytyy kuitenkin monenlaisia todisteita kansanuskoon luettavista tavoista. Aina silloin tällöin arkeologit kaivavat niitä ylös.

Yllä mainitsemani vuohenkallo löytyi jo vuonna 2006 Varhainen Turku -kaivausprojektin aikana. Kallo oli tuettu kivillä, jotta se pysyisi ylösalaisessa asennossaan. Sen asettelu viittasi siis tarkoitukselliseen toimintaan. Mikä voisi olla tämä tarkoitus? Arkeologit ovat tottuneet havaitsemaan ja dokumentoimaan maakerroksia sekä niissä olevia rakenteita ja esineitä, lähettämään näytteitä luonnontieteellisiä ajoituksia varten (tässä tapauksessa rajahirrestä tehtiin ns. dendrokronologinen ajoitus, joka perustuu puulustoihin), lähettämään luita ja kasvijäänteitä tunnistettaviksi näihin erikoistuneille tutkijoille (näin varmistettiin, että kallo kuului vuohelle) ja lopulta tulkitsemaan tästä kaikesta saatavaa tietoa. Tulkinnassa hyödynnetään myös muilla kulttuurintutkimuksen aloilla tehtyä tutkimusta ja, kuten mainitsin, vertailuaineistoa muilta ajanjaksoilta.

Ympäri maailmaa, eri kulttuureissa, asioiden tekeminen tai kääntäminen nurin päin liittyy usein toimintaan, jossa kommunikoidaan tuonpuoleisen maailman kanssa. Tämä on ollut tunnettua myös suomalaisessa kansanuskossa. Lisäksi nykyisen Suomen alueella jo 1600-luvun noituus- ja taikuusoikeudenkäynneissä ilmenee, että jonkin rajan yhteyteen haudatun kallon on uskottu luovan tälle rajalle tuonpuoleisen ”rajavartijan”. Tämän vartijan oli tarkoitus suojella rajaa niin varkailta kuin noituudeltakin. Vaikuttaa hyvinkin mahdolliselta, että tontinrajalle asetetulla vuohenkallolla on ollut jokin samantapainen merkitys.

Kyseinen ”tuonpuoleinen rajavartijavuohi” suojeli tontinrajaansa aivan Turun tuomiokirkon vieressä, nykyisen Rothoviuksenkadun alla. Usein näkee väitettävän, että keskiajalla kirkko olisi ollut kansanuskoa kohtaan suhteellisen suvaitsevainen, ainakin verrattaessa 1600-luvun puhdasoppisuuden aikaan. Voimallisena keskuksena kirkko (ja sitä ympäröivä kirkkomaa) on kuitenkin todistetusti houkutellut kansanuskon harjoittajia myöhemminkin. Kirkkoon on esimerkiksi käyty kätkemässä pienoisarkkuun pantu sammakko osana noituuden vastataikaa. Tämä on todennäköisesti tapahtunut ilman kirkonihmisten hyväksyntää ja suostumusta.

Dokumentoinnin jälkeen vuohenkallo kaivettiin ylös. Tässä se on kirjoittajan kädessä heti maasta nostamisen jälkeen. Kuvaaja Päivi Repo, 2006.
Dokumentoinnin jälkeen vuohenkallo kaivettiin ylös. Tässä se on kirjoittajan kädessä heti maasta nostamisen jälkeen. Kuvaaja Päivi Repo, 2006.

Rajahirren vartijavuohi kuuluu kuitenkin todennäköisemmin sellaiseen kotitaloustaikuuteen, johon kirkko ei juuri kiinnittänyt huomiota vielä keskiajalla. Pyhän Birgitan esimerkki osoittaa, että tämäntyyppisiä tapoja kyllä paheksuttiin, mutta ilmeisesti ei niin voimakkaasti, ettei aivan kirkon vieressä olisi voinut perinnettä jatkaa.

Pikkuhiljaa lisääntyvän arkeologisen aineiston valossa voimme lähitulevaisuudessa saada paljonkin uutta tietoa keskiajan ihmisten maailmankuvasta nykyisen Suomen alueella.

Kirjoittaja väitteli loppuvuonna 2016 kansanuskoon kuuluvista rituaalisista rakennuskätköistä. Parhaillaan hän työskentelee Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa ”Keskiajan sarastaessa: Turun Koroisten 1200-luvun piispanistuin ja kristillinen kulttuuri Suomessa” ja suunnittelee väitöskirjan jälkeistä tutkimusprojektia kansanuskon arkeologiaan liittyen.


 

Lue lisää:

Hukantaival, S., ‘For a witch cannot cross such a threshold!’ – Building concealment traditions in Finland c. 1200–1950. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXIII. Turku: SKAS 2016. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-67329-9-2

Hukantaival, S., Frogs in miniature coffins from churches in Finland – Folk magic in Christian holy places. Mirator 16 (2015): 192–220. http://www.glossa.fi/mirator/pdf/i-2015/frogsinminiaturecoffins.pdf

Hukantaival, S., Finding folk religion – An archaeology of ‘strange’ behavior. Folklore: Electronic Journal of Folklore 55 (2013): 99–124. http://www.folklore.ee/folklore/vol55/hukantaival.pdf

Jaa:

Pyhää pohtimassa

Mikko Myllyntausta

Helsingin yliopistolla vietettiin maaliskuussa viikko pohtimassa pyhää, pyhän pyhyyttä ja pyhän esittämistä pyhänä tai ei-pyhänä. Thure Gallén -säätiön, Glossan, Historiska föreningen i Finlandin sekä Helsingin yliopiston CENSin (Centre for Nordic Studies) voimin järjestettiin kurssi From the sanctuary to the museum: Displaying the sacred, jossa keskiössä oli pyhien esineiden ja asioiden alkuperäiset merkitykset ja niiden esittäminen nykyään esimerkiksi museoissa tai tieteellisessä tutkimuksessa. Kurssia saapui Helsinkiin johtamaan Jarl Gallén -palkinnon saanut professori Lena Liepe Oslon yliopistosta, ja koko kurssiryhmä oli hyvin kansainvälinen. Osanottajia oli pohjoismaiden lisäksi Italiasta ja Turkista asti.

Suurimmat painotukset kurssilla olivat erityisesti keskiajassa ja keskiaikaisten esineiden tutkimuksessa. Erityisen suurta huomiota kurssilla saivat keskiaikaiset reliikit, jotka sattuivat liittymään useampien kurssiin osallistuneiden tutkimuskohteisiin. Tästä kontekstista tarkastellen olin itse kurssilla vähemmistössä ja poikkeuksellinen tapaus, koska en tutki eurooppalaista keskiaikaa. En lähellekään. Itse asiassa oma tutkimukseni on tästä näennäisesti hyvin kaukana 1800-luvun Tyynenmeren alkuperäiskansoissa.

Minulla oli kuitenkin kahtiajakoinen kiinnostus kurssia kohtaan. Toisaalta pyhyyden problematisointi ja siihen kurssilla liitetyt etnografiset vertaukset tarjosivat paljon pohdittavaa alkuperäiskansojen pyhistä ja niiden esittämisestä. Toisaalta omista tutkimuskohteistani huolimatta koko (vielä lyhyehkö) museourani on sattunut keskittymään keskiaikaan ja uuteen aikaan liittyviin museoihin. Tältä kannalta kurssin museologiseen pyhän esittämiseen suuntautunut näkökulma herätteli minussa myös ammatillista kiinnostusta. Näin ollen, vaikka omat aiheeni vaikuttavatkin melko kaukaisilta kurssiin verrattuina, viikko meni erittäin sujuvasti äärettömän kiinnostavien ja ajatuksia herättävien aiheiden parissa.

Ensimmäisten päivien pyhyyttä ja museoita pohjustaneiden luentojen jälkeen kurssilla käsitellyt aiheet vaihtelivat hyvin laajalla skaalalla esimerkiksi norjalaisista puukirkoista Espoon museoiden kehitykseen sekä keskiaikaisista puuveistoksista ja seinämaalauksista itse tutkimiini Uuden-Seelannin maoreihin. Pitkin viikkoa kaikki kurssilaiset nimittäin esittelivät omia tutkimusaiheitaan ja niiden yhteyksiä kurssin teemoihin, ja näistä moninaisista aiheista päästiin pitkällisiin ja syvällisiinkin keskusteluihin. Luentosalissa istumisen lisäksi mukavaa konkretiaa pyhän pohtimiseen tarjosivat vierailut Kansallismuseoon, Uspenskin katedraaliin, muutamiin museoihin Helsingissä ja koko päivän vierailu Suomen Turkuun ja Turun tuomiokirkkoon. Tuomiokirkossa päästiin jopa lähietäisyydelle aitojen keskiaikaisten reliikkien kanssa.

Kuten sanottua, oma lähestymiseni kurssin aiheisiin oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi keskiajan tutkijalla. Näin ollen hedelmällisimmät pohdinnat ja ajatukset, joita kurssista minulle nousi, olivat myös mahdollisesti erilaisesta näkökulmasta. Pyhän pohtiminen sinänsä herätti kysymyksiä sen materiaalisuudesta. Kristilliseenkin pyhään liittyy rituaalisuutta, mutta se toisinaan näyttäytyy melko materiaalisena, kun taas monilla alkuperäiskansoilla pyhä voi olla pitkälti rituaalista ja traditioihin liittyvää. Pyhä voi merkitä eri konteksteissa hyvin erilaisia asioita. Mutta kiinnostavaa yhtäläisyyttä keskiaikaisessa kristillisessä ja alkuperäiskansojen pyhässä, mikä nousi kurssilla voimakkaasti esille, oli näkemisen ja näkyvyyden suhde. Siinä missä kristilliset reliikit olivat ja ovat yleensä poissa näkyvistä tavalliselta kansalta, myös monet alkuperäiskansojen rituaalit ja esineet saattoivat olla vain tietyille ihmisille nähtävillä.

Toinen kurssilla runsaasti keskusteltu aihe, joka pätee hyvin yleisesti erilaisiin pyhiin, ja myös muihin teemoihin, on miten esineiden alkuperäisen kontekstin pitäisi vaikuttaa siihen, miten niitä esitetään esimerkiksi museoissa. Tulisiko kristillisiä reliikkejä pitää museoissa esillä, jos ne eivät keskiajalla olleet tavallisten ihmisten nähtävillä? Miten etnografisten kokoelmien mahdollisesti pyhiä esineitä tulee käsitellä suhteessa niiden alkuperäiseen käyttöön? Tuleeko näitä käsitellä pyhinä esineinä, vaikka niitä pyhinä käyttäviä yhteisöjä ei olisi enää olemassa? Tällaisiin kysymyksiin on monia näkökulmia, mielipiteitä ja arvioita mutta ikävä kyllä hyvin vähän suoria vastauksia… Mutta omasta näkökulmastani museotyön kannalta kysymystä alkuperäisen kontekstin ja museossa esittämisen tapojen suhteesta on hyvä pohtia.

Kokonaisuudessaan kurssi tarjosi paljon erilaisia aiheita, keskusteluja, kysymyksiä, kahvia, hyvää ruokaa, pyhyyttä ja monipuolisuudessaan hyvin mukavan kurssiryhmän. Tästä voi vain kiittää kaikkia järjestäneitä tahoja ja kurssiin osallistuneita!

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Turun yliopistossa yleisen historian oppiaineessa ja tutkii 1830-luvulla Uuden-Seelannin maoreihin liittynyttä tiedonmuodostamista ja -välittämistä. Hän on myös työskennellyt Hämeen linnassa, Turun linnassa ja Turun tuomiokirkkomuseolla.

Jaa:

Keskiaikaisia julkaisustrategioita jäljittämässä

Samu Niskanen

Huhtikuussa 2017 aloitti toimintansa projektini Medieval Publishing from c. 1000 to 1500. Hanke on viisivuotinen ja Euroopan tutkimusneuvoston puiteohjelman Horizon 2020 rahoittama, ja se toimii Helsingin yliopistossa. Projektiin osallistuu viisi palkallista tutkijaa eri pituisin jaksoin. Ensimmäisenä (allekirjoittaneen jälkeen) ryhmään liittyy FT Jakub Kujawinski Poznanin yliopistosta.

Tutkimusryhmä selvittää, kuinka latinankieliset kirjailijat julkaisivat teoksiaan sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Tutkimushypoteesi on, että julkaisukäytännöt reagoivat laajoihin sivistyksellisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Julkaisukulttuurin kannalta tärkeää oli, että kirjallisen kulttuurin painopiste siirtyi karkeasti yleistäen luostareista katedraalikouluihin, konventteihin ja yliopistoihin. Samalla kirjailijoiden ja lukevan yleisön sosiaalinen rakenne moninaistui.

Julkaisustrategiat aivan selvästi elivät ajassa, kuten käy ilmi seuraavasta. Luostarikirjallisuuden julkaisu 1000-luvulla oli useimmiten epämuodollinen tapaus, joka koski pientä piiriä. Myöhäiskeskiajan humanistikirjailijat saattoivat kuitenkin julkaista teoksiaan seremoniallisesti kotikaupunkiensa juhlallisuuksissa ja tavoitella monipuolisesti kerrostuneita yleisöjä.

Pähkinänkuoressa: pyrimme havainnoimaan sosiaali- ja sivistyshistoriallisten muutosten heijastuksia uuden kirjallisuuden julkaisustrategioissa.

Keskeisiä tutkimuskohteita ovat julkaisutapahtumat, tavat hankkia yleisöä, teosten levittämistä koskevat ohjeet ja määräykset sekä varhainen transmissio. Tutkimus nojaa historiallisen perusmetodologian ohella teksti- ja kirjallisuuskritiikin sekä kirjahistorian metodeihin.

Päälähdemateriaalia ovat uusien teosten julkaisua koskevat maininnat ja kuvaukset sekä kirjailijoiden omat ja välittömät kopiot heidän töistään.

Jaa: