Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu

Janika Aho

Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.

Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.

Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.

Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.

Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.

Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.

On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.

Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.

Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.

Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.

Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.

* * *

FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.


Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/

Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/

Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.

Romaaneja keskiajasta

Jasmina Ollikainen

Tuskin mikään muu aikakausi kiinnostaa kaunokirjallisuuden kirjoittajia ja lukijoita yhtä paljon kuin keskiaika. Keskiaika on nähty synkkänä ja mystisenä ajanjaksona, ja niinpä se on ollut innostava lähtökohta niin kansallisromantiikalle kuin uudemmallekin fantasialle. Kaikkien tuntema Game of Thrones on hakenut innoituksensa juuri sotaisista viikingeistä ja linnanneidoista ynnä muusta keskiaikaan liittyvästä. Itse en ole tätä sarjaa erityisen tiiviisti seurannut tai lukenut, mutta aikoinaan minuun vaikutuksen teki Umberto Econ dekkarimainen romaani, Ruusun nimi, joka kertoo italialaisen luostarin elämästä 1300-luvun Italiassa.

Keskiajan innoittamia fantasiakirjat pitävät pintansa, mutta myös realistisempi kerronta vaikuttaa olevan suosittua. Itse kiertelen kirjakauppoja ja kirjamessuja ja selailen mielelläni juuri tämän aihepiirin romaaneja. Seuraavaksi esittelen muutaman kirjan, jotka ovat ilmestyneet tänä vuonna. En ole niitä vielä lukenut, mutta takakansiensa ja muun niistä kuulemani perusteella ne vaikuttavat erittäin varteen otattavilta kirjoilta.  

Kuva: Jasmina Ollikainen

Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru

Ivalolaisen Seppo Saraspään romaani Kaulahopeiden taru kertoo 1100-luvusta. Orja nimeltä Karri haaveilee vapaudesta ja saavuttaakin sen. Hän pääsee mukaan taisteluihin, mutta joutuu kamppailemaan uuden kristillisen vakaumuksensa ja soturinroolinsa välillä.  Kirja on saanut innoituksensa kaulahopeista, jotka kirjailija on itse löytänyt Nanguniemestä vuonna 2003.

Kaulahopeiden taru on yksi monista myöhäisrautakaudesta kertovista kirjoista, joita viime vuosina on julkaistu. Teoksen on kustantanut Karisto ja sitä saa ainakin Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kuva: Into Kustannus

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Virolaiskirjailija Indrek Hargla on kotimaassaan suosittu kirjailija ja keskittynyt erityisesti dekkarien kirjoittamiseen. Hänen teoksistaan on suomennettu juurikin kuusiosainen sarja, joka sijoittuu 1400-luvun Tallinnaan. Siinä rikoksia selvittää apteekkari nimeltä Melchior.

Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru on tämän sarjan kuudes osa. Tällä kertaa apteekkarin omakin henki on uhattuna, kun salaperäisen Gotlannin pirun kerrotaan saapuneen Tallinnaan.  Kuusi hopeasolkea johdattavat apteekkarin piispan palatsille Tartoon. Lisäksi hän saa tietää poikansa liittyneen salamurhaajien kiltaan.

Suomeksi kirjan on kustantanut Into Kustannus oy ja kirjaa saa muun muassa sen nettisivuilta.


Lähteet:

https://www.karisto.fi/sivu/tuote/kaulahopeiden-taru/2522617

https://fi.wikipedia.org/wiki/Indrek_Hargla


Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Keskiajan myytit murtuvat

Karolina Kouvola

Keskiaikaan liitetään arkipuheessa erilaisia myyttejä: haarniskat vaikeuttivat taistelemista, yksinäisen naisen uhkana oli tulla poltetuksi noitana ja inkvisitio rypi sadistisuudessaan. Yleisessä keskustelussa pimeään keskiaikaan viitataan yleensä silloin, kun halutaan viitata jollain tavalla huonoon, vanhanaikaiseen tai muutoin epäkelpoon seikkaan tai asiantilaan, sillä keskiaikahan oli tunnetusti epätieteellistä ja epäinhimillistä aikaa. Vai oliko?

Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion teoksesta Pimeä aika Tieteiden talon suuressa salissa.
Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion kirjasta Tieteiden talolla 9.10.2019.

Lokakuisena iltana Tieteiden talolla historioitsijat Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki käärivät hihansa ja ryhtyivät keskiajan myyttien murtamiseen. Tahkokallio on vastikään julkaissut keskiajan myyttejä tutkivan teoksen Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus) ja Reima Välimäki johtaa tutkimusprojektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.

Alkusysäys Tahkokallion kirjaan tuli jo hänen väitöstutkimuksensa aikana. Usein tutkijat kohtaavat yllättäviäkin yleistyksiä kertoessaan tutkimusaiheestaan, ja myös Tahkokalliolle esitettiin hyvinkin stereotyyppisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä yksi yleisimmin esitetyistä oli “noh, olikos se keskiaika nyt niin pimeä?” Väitöksensä jälkeen Tahkokallio ryhtyi pohtimaan omiakin ennakkokäsityksiään keskiajasta, joita hänellä oli ollut perusopintojensa alussa. Kustantamon edustajan kehotuksesta hän päätti tarttua kynään ja näin sai alkunsa keskiajan myyttejä murtava teos.

Kirjassa on esitelty kymmenen keskiaikaan liittyvää myyttiä, mutta jotain keskiaikaan liitetyistä käsityksistä nykyaikana kertoo se, että alun perin myyttejä oli kaksinkertainen määrä. Joitakin myyttejä yhdistettiin toisiinsa. Näin kävi myyteille, ettei keskiajalla olisi ollut yksilöllisyyttä tai lapsuutta. Taiteeseen liittyvät kysymykset kiinnostivat myös kirjoittajaa, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi ja taidehistoriaan itsensä sisälle lukeminen olisi lopulta vaatinut kohtuuttoman paljon lisäperehtymistä. Joihinkin aiheisiin, kuten seksiin liittyviin asenteisiin kirkossa ja sen ulkopuolella, olisi ollut vaikea löytää yksittäistä näkökulmaa, mutta toisaalta keskiaikaan liitetyistä mielikuvista puhuttaessa nämä aiheet ovat kuitenkin aina aivan pinnan alla.

Feodalismi toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tiettyyn rajattuun maantieteelliseen alueeseen, aikaan tai ilmiöön liittyvä seikka yhdistetään koskemaan kokonaista aikakautta. Yleistäminen tapahtuu yleensä kouluopetuksen tai tieteen yleisesitysten myötä, joissa täytyy tiivistää laajoja kokonaisuuksia. Keskiaika on ajanjaksona hyvin laaja alkaen 700-luvulta ja jatkuen 1400-luvulle, joten väistämättä kaikki alueelliset ja ajalliset variaatiot eivät mahdu kattokäsitteen alle yleiskielessä. Mutta jotta keskiajasta voidaan puhua, tarvitaan kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Kuten Tahkokallio tiivisti, historia on merkittävä yhteiskunnallisesti vain silloin, kun ihmiset voivat lähestyä sitä jollain tavoin, ja siihen tarvitaan yleiskäsitteitä.

Keskiajan synkistymiseen on saattanut vaikuttaa tutkimus itsessään. Myöhäiskeskiajan tutkijat ovat kirjoittaneet maailmanlopun meiningeistä klassikkoteoksiksi jääneitä kokonaisesityksiä, yhtenä kuuluisimmista Johan Huizingan Keskiajan syksy (1919). Vaikka nämä varhaiset yleisesitykset sisältävät suoranaisia tutkimuksellisia virheitä, niiden merkitys mielikuvien muokkaajana on ollut suuri.Toisaalta myöhäiskeskiajalla muodostuivat jo renessanssin ensimmäiset piirteet, joten rutosta ja taloudellisesta ahdingosta huolimatta kaikki toivo ei ollut vielä myöhäiskeskiajallakaan menetetty.

Ihannoivasti keskiajan ritariutta kuvaava mustavalkokuva.
1800-luku oli sekä synkkien että ruusuisten keskiaikakuvien aikaa. Kuva Leon Gautiérin teoksesta La chevalerie (1895).

Keskiaikaan liittyvät mielikuvat saivat alkunsa 1800-luvulla, kun mm. nationalistiseen kuvastoon etsittiin kunkin maan historiasta uljaita esikuvia. Esimerkiksi Jeanne D’Arc nostettiin ranskalaisuuden esitaistelijaksi.

Oikeastaan koko keskiajasta ei paljoa puhuttu keskiaikana ennen 1800-lukua. Kirkon ja tieteen välinen vuoropuhelu nähtiin tuolloin hyvin polarisoituneena. Ajatus litteästä maasta, jolla vanhoilliset kirkonmiehet pelottelevat uteliasta, ihmiskuntaa eteenpäin vievää tiedettä edustavaa Kolumbusta ennen tämän merimatkaa länteen, sai suuren suosion ja jäi elämään yleiseen käsitykseen keskiajan takaperoisuudesta. Keskiajan kirkko nähdään usein ihmisen elämää kurjistavana ja rajoittavana tekijänä, vaikka todellisuudessa keskiajan katolinen kirkko ei pyrkinyt saamaan yksittäisiä ihmisiä hallintaansa eikä sillä olisi ollut siihen keinojakaan.

Romanttiset mielikuvat ihannoidusta ritariudesta ovat muuttuneet vajaassa kahdessasadassa vuodessa mudassa ryömivään, moraaliltaan kyseenalaiseen Game of Thrones-ritariin. 2010-luvun tuottama keskiaikafiktio nojaa aikaisempaa enemmän kyynisyyteen ja ironiaan, sekä näkemykseen siitä, että ideologioiden taakse pyritään piilottamaan jotakin päivänvaloa kestämätöntä. Kuitenkin keskiaikaisen ritariuden takana oli tavoite luoda ihanteita, joilla pystyttiin paremmin säätelemään sodan aiheuttamaa henkistä kuormitusta. Ritarius on käsitteenä monitahoinen ja se on puettu eri aikakausina erilaisiin ideologisiin vaatteisiin kuvastamaan kunkin aikakauden mielialoja.

Keskiaikaa käsittelevissä yleistyksissä on hyvä pitää mielessä kaksi asiaa: suhteellisuus ja keskiajan vaikutus nykyisin arvostettavina pidettyihin asioihin. Keskiajalla vallinnutta oletettua kurjuutta on usein liioiteltu suhteessa antiikkiin tai uudenajan alkuun. Kuitenkin Euroopan väestö oli esimerkiksi 1800-luvun alussa hyvin heikosti ravittua verrattuna keskiaikaan, mikä vaikutti elinikään ja immunologiaan. Lisäksi monilla meidän nykyään arvostamillamme asioilla, kuten yksilönoikeuksilla ja tieteellä, on keskiajalla luotu pohja.

Keskiaika on melkoisen väheksytty ajanjakso siihen nähden, mitä oikeasti pitkällä aikavälillä tapahtui ja miten paljon se on vaikuttanut nykyaikaan. Ehkäpä jatkossa voisimme puhua keskiajasta neutraalimmin, heijastamatta siihen niin paljoa oman aikakautemme toiveita ja pelkoja?

* * *

TM Karolina Kouvola on väitöskirjatutkijana uskontotieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan ovat Suomen rannikkoalueen ruotsinkieliset tietäjät.