Marko Lamberg
Naantalin luostarissa 1400-luvulla asunut birgittalaisveli Jöns Budde tunnetaan ahkerana tekstintuottajana, ja häntä on toisinaan kutsuttu Suomen ensimmäiseksi kirjailijaksi. Sitä hän ei ollut, mutta yksi varhaisimmista kuitenkin. Hänen elämänvaiheitaan tunnetaan vain vajavaisesti eivätkä kaikki hänen teoksensa ole säilyneet, mutta hän vaikuttaa silti olleen tuotteliaampi ja jälkimaineeltaankin tunnetumpi kuin yksikään toinen Naantalin luostarissa tai edes emoluostari Vadstenassa asunut birgittalaisveli. Jöns Budde osallistui tarmokkaasti birgittalaisten suureen projektiin, jossa tuotettiin ruotsinkielistä hengellistä kirjallisuutta. Vaikka kyse oli usein käännöksistä, jotka oli tehty latinankielisistä alkuteoksista, kääntämisen merkitystä ei pidä aliarvioida – varsinkin kun keskiajan käytännöt antoivat kääntäjälle enemmän vapauksia kuin modernin ajan sanatarkkuuteen pyrkivät periaatteet. Birgittalainen kirjallisuus on arvokas lähde tarkasteltaessa keskiajan kirjallisuus-, uskonto- ja kulttuurihistoriaa, ja siihen sisältyy myös varhaisin tunnettu kuvaus autenttisesta suomalaisen näkemästä unesta.
Vuonna 1469, kun Jöns Budde vieraili Vadstenassa, hän oli vielä nuorehko mies ja kääntäjän uransa alkutaipaleella. Hän kertoo erään teoksensa jälkisanoissa olleensa tuolloin Vadstenassa luostarinsa asialla – todennäköisesti Naantalin luostari oli lähettänyt hänet jäljentämään emoluostarin kirjastosta teoksia omaan kirjastoonsa. Yksi Jöns Budden jäljentämistä teoksista käsitteli Pyhän Mechtildin elämää. Jöns Budde kertoo uupuneensa käännöstyön jälkeen niin, että hänen oli oltava kolmen tai neljän päivän ajan vuoteenomana. Pyhän Mechtildin elämä kiinnosti Vadstenan nunnia siinä määrin, että he pyysivät Jöns Budde myös ruotsintamaan teoksen, koska latinan taito oli harvinainen nunnienkin keskuudessa. Hän tarttuikin tehtävään. Yksitoista vuotta myöhemmin hän kuvasi työn etenemistä seuraavasti:
Katso, toisena yönä sen jälkeen, kun olin antanut asiaan hyväksyntäni ja ottanut kirjan luokseni ja jo suurella vaivalla ja huolella kääntänyt 6 tai 8 kappaletta, minusta näytti unessani siltä, että istuin sen ikkunan ääressä, jossa minulla oli tapana istua ja kirjoittaa, ja kaikkialla oli niin pimeää, sekä kirjassa että talossa, että näin vain vähäsen enkä voinut lainkaan kirjoittaa. Siinä istuessani ja murehtiessani pimeydessäni minusta näytti siltä, että ihastuttava, pitkä ja kaunis neitsyt astui sisälle taloon nunnan hahmossa, yllään harmaa vaate ja päässään musta huntu. Hän kantoi rinnallaan taulua, jossa oli kaksi kantta tai lautaa, varsin kauniita ja hienosti koristeltuja, ja hän tuli luokseni paikkaan, jossa istuin, ja sanoi: ’Katso, veljeni, näen, että suret ja murehdit tätä pimeyttä, joka on sekä kirjassa että talossa.’ Ja hän avasi taulun, jossa näkyi hyvin kirkas peili, kauttaaltaan koristeiden peitossa ja ihmeellisellä tavalla paikalleen kiinnitettynä, ja sanoi minulle: ’Katso, veljeni, tästä peilistä olet näkevä ja ymmärtävä kaiken, mitä kirjassa lukee.’ Ja niin hän sulki jälleen peilin ja käveli hitaasti pois. Heti, kun heräsin tästä unesta, kellot kutsuivat aamupalvelukseen, ja suokoon Jumala apunsa elämälleni ja sielulleni, kun sanon todeksi sen, että kaikki kipu ja heikkous oli kaikonnut ja lähtenyt päästäni ja myös muista jäsenistäni, etten tuntenut vähäisintäkään vaikeutta enkä lainkaan väsynyt enkä tuntenut tarvetta nukkua tai levätä niinä 14 päivänä, joiden aikana käänsin ja tulkitsin tämän kirjan latinasta ruotsiksi.
Jöns Budden öistä kokemusta voisi pitää konventionaalisena visiona, jossa pyhimys ilmestyy avuntarvitsijalle ja auttaa häntä. Kuvauksessa onkin visiogenren piirteitä, ja Jöns Budde näyttää pitäneen kokemustaan todellisena, koska hän kuvauksensa loppusanoissa kiittää Pyhää Mechtildiä avusta. Mutta uni-sanan (alkutekstissä dröm) käyttö kahdesti kertoo siitä, että Jöns Budde kuvasi visiota unennäkönä. Esimodernissa maailmankuvassa unen ja valvemaailman raja oli häilyvä, joten unien kuvaamia tapahtumia voitiin pitää todellisina.
Jöns Budde uni, jonka hän omien sanojensa mukaan näki Vadstenan luostarissa vuonna 1469 ja josta hän kertoo kääntämästään teoksesta vuonna 1480 tekemässään jäljennöksessä, on tiettävästi varhaisin säilynyt autenttinen suomalainen unikuvaus. On toki mahdollista, että hänen kuvauksensa ei kaikilta osin vastannut hänen todellista kokemustaan – itse asiassa se on todennäköistäkin, koska me ihmiset muistamme harvoin uniemme kaikki yksityiskohdat täydellisesti. Kuvaus ei myöskään ole tallella alkuperäisessä muodossaan, koska se tuhoutui Turun palossa vuonna 1827. Käytössämme on kuitenkin Henrik Gabriel Porthanin siitä 1700-luvun lopulla tekemä jäljennös, jossa hän on yrittänyt säilyttää Jöns Budden käyttämän keskiaikaisen kieliasun.
Myös mahdollisine puutteineen ja muokkautumisineen kuvaus vaikuttaa realistiselta. Vaikutelman tuottaa ennen kaikkea kuvatun unen universaali ja arkinen konteksti: tärkeää tehtävää suorittavan yksilön uupuminen ja alitajuinen pelko siitä, että hän ei olekaan yhteisönsä luottamuksen arvoinen. Kenties kyseessä oli ensimmäinen laaja teos, jota Jöns Budde oli lähtenyt ruotsintamaan. Jo teoksen jäljentäminen oli uuvuttanut hänet useaksi päiväksi. Unessa vallitseva pimeys heijastaa todennäköisesti uneksijan mielialoja ja toivottomuutta, uneen ilmestyvä pyhimys valaisevine peilitauluineen unimaailmaan ilmaantuvaa ongelmanratkaisua.
Jöns Budden kuvauksessa on painajaisunen piirteitä: pimeys, murhe ja toivottomuus, mutta nämä kielteiset elementit hälvenevät nopeasti. On tulkinnanvaraista, pitikö hän itse untaan pahana unena sen onnellisen lopun vuoksi. Nykykäsitteistöllä ilmaistuna hänen untaan voi joka tapauksessa pitää ainakin stressiunena, siis valvemaailmassa koettujen vastoinkäymisten ja ongelmien työntymisenä unimaailmaan. Mielikuvaa pyhimyksen lahjoittamasta taulupeilistä, joka valaisi yhdellä kertaa sekä Jöns Budden munkinkammion että hänen ymmärryksensä, voi pitää rasittuneiden aivojen tuottamana henkisenä plasebona, joka antoi hänelle intoa ja voimaa viedä käännösurakka kunnialla loppuun.
Suomalaisten stressiunien historia yltää siis todistettavasti ainakin vuoteen 1469. Todellisuudessa niitä näki varmasti useampikin aikalainen monesta paljon konkreettisemmasta syystä kuin turvattua elämää elävä luostariveli. Varmastikin stressiunia oli nähty jo lukemattomien sukupolvien ajan aikaisemminkin – elämä näillä leveysasteilla on ollut sellaista, että esimodernin ajan ja tietysti myös esihistoriallisen ajan ihmisillä on ollut runsaasti syitä kokea stressiä, samoin unia, joissa ongelmia on ratkaistu. Metsästyksellä ja keräilyllä elävien yhteisöjen on todettu hyödyntävän uniaan päättäessään esimerkiksi siitä, mistä lähdetään hankkimaan ravintoa tai millaisia asumuksia he käyvät rakentamaan. Historiantutkija voi kuitenkin tavoittaa luotettavimmin vain sellaiset unet, joista on tehty kirjallisia kuvauksia, ja birgittalaisten mittava tekstintuotanto auttaa tavoittavaan myös sirpaleita keskiajan unimaailmasta.
Kirjallisuutta:
Barrett, Deirdre. 2007. “An evolutionary theory of dreams and problem-solving.” Teoksessa Deirdre Barrett & Patrick McNamara (toim.), Praeger perspectives. The new science of dreaming: Vol. 3. Cultural and theoretical perspectives. Santa Barabara: Praeger Publishers/Greenwood Publishing Group, 133–153.
Kauko, Mikko. 2015. Jöns Budde och hans skrifter. Yngre fornsvenskt textmaterial och mannen bakom det. Turku: Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/handle/10024/113787
Lamberg, Marko. 2007. Jöns Budde. Birgittalaisveli ja hänen teoksensa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Pohjoiset painajaiset 1400–2020: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/
Porthan, Henrik Gabriel. 1867. Henrici Gabrielis Porthan Opera Selecta III. H. G. Porthans skrifter i urval. 3. Helsingfors: Finska litteratur-sällskapet. https://archive.org/details/henricigabrieli01portgoog
* * *
Marko Lamberg toimii tutkijana Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa TIASissa ja Helsingin yliopiston Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -projektissa.
