Toivo Haapanen: fragmenttitutkimuksen eurooppalainen pioneeri

Jaakko Tahkokallio

Joskus on matkustettava kauas nähdäkseen lähelle. Osallistuin syyskuussa Prahassa pidettyyn latinalaisen paleografian tutkimuksen kattojärjestön Comité intenationale de paléographie latinen konferenssiin. Esittelin käsikirjoitusfragmentteja tutkivan tutkimushankkeeni Books of the Medieval Parish Church alustavia tuloksia, ja päädyin keskustelemaan fragmenteista useiden ulkomaisten kollegojen kanssa.

Kuvassa Toivo Haapanen. Lähde Wikipedia commons.

Tässä yhteydessä eräs saksalainen tutkija totesi minulle, että teillä Suomessahan on laadittu maailman ensimmäinen fragmenttiluettelo. Minulla löi hetken tyhjää. Sitten tajusin, että kollegani täytyi viitata Kansalliskirjaston fragmenttiluettelon vanhimpaan osaan. Tämä on Toivo Haapasen (1889–1950) kolmiosainen luettelosarja Verzeichnis der mittelalterlichen Handschriftenfragmente in der Universitätsbibliothek zu Helsingfors (Helsingin yliopiston kirjasto, 1922–1932).

Yksittäisiä fragmentteja on toki luetteloitu aiemminkin osana tietyn käsikirjoituskokoelman tai tietyn tekstin käsikirjoituskopioiden luetteloa. Mutta Haapasen katalogi vaikuttaa tosiaan olevan ensimmäinen yhtenäinen katalogi tietyn fragmenttikokoelman sisällöstä. Suomalaisten keskiajantutkijoiden parissa Toivo Haapasta ei muisteta kovinkaan laajalti. Tämä johtuu epäilemättä siitä, että hän oli ensisijaisesti muusikko ja musiikintutkija, ei historioitsija. Haapanen toimi Radio-orkesterin (myöhempi RSO) ylikapellimestarina vuodesta 1929 suhteellisen varhaiseen kuolemaansa vuonna 1950 ja Yleisradion musiikkipäällikkönä 1929–1946.

Samalla Haapanen teki tutkimustyötä. Luetteloiden lisäksi hän julkaisi fragmenttikokoelman varhaisinta osaa koskevan merkittävän tutkimuksen Die Neumenfragmente der Universitätsbibliothek Helsingfors (Helsingin yliopiston kirjasto, 1924). Vuonna 1946 hänet valittiin musiikkitieteen ylimääräiseksi henkilökohtaiseksi professoriksi Helsingin yliopistoon. Samalla hän jätti toimensa Yleisradion musiikkipäällikkönä, jatkaen kuitenkin edelleen ylikapellimestarina.

Toivo Haapanen työssään. Lähde: Yle Arkisto.

Haapasen luettelot ovat edelleen Kansalliskirjaston fragmenttien tutkimuksen kivijalka. Luettelossa on toki satunnaisia virheitä, mutta kokonaisuudessaan Haapanen on onnistunut omaksumaan itselleen alkujaan vieraan tutkimusalan käsittämättömän hyvin. Keskiajan kirkkolaulun tutkimuksella ei ollut Suomessa erityisiä perinteitä, vaan Haapasen on täytynyt olla enimmäkseen itseoppinut. Kenties vielä suuremman yllätyksen tarjoaa Haapasen varma paleografinen silmä. Hänen enimmäkseen käsialalle perustuvat käsikirjoitusajoituksensa näyttävät edelleen luotettavilta.

Sen lisäksi, että Haapanen opetteli ymmärtämään keskiajan liturgisten käsikirjoitusten sisältöä ja tyylillisiä piirteitä, hänen työnsä valoi pohjan myös käsikirjoitusten kierrätyksen tutkimiselle. Keskiaikaiset pergamenttikirjat saivat uuden ajan alun Ruotsissa palvella verohallinnon toimistotarvikkeina. 1540-luvulta 1600-luvun alkuun valtakunnan tilit sidottiin järjestelmällisesti pergamenttilehtien väliin. Voudit hyödynsivät keskiaikaisten kirjojen pergamenttilehtiä myös portfolioina, joiden sisällä he kuljettivat tilejään ja muistiinpanojaan. Tätä kautta tietyllä paikkakunnalla käytössä olleiden kirjojen lehdet päätyivät usein saman alueen tilien kansiksi. Pergamenttilehtien niin sanottu voudintiliprovenienssi tarjoaakin tutkimuksella kullanarvoisia vihjeitä kirjojen keskiaikaisista kotipaikoista. Havainto lehtien portfoliokäytöstä on ollut yksi fragmenttien tutkimushistorian tärkeimpiä, ja senkin julkaisi ensimmäisenä Toivo Haapanen.

Toivo Haapanen on yksi esimerkki niistä lukuisista 1900-luvun alkupuolen suomalaisista humanistitutkijoista, jotka tekivät uraauurtavaa ja kansainväliselle yleisölle suunnattua perustutkimusta. Se, että hän on jäänyt suhteellisen tuntemattomaksi johtuu osittain lähteiden puutteesta. Haapasen henkilöarkistoa ei löydy Kansalliskirjaston, Kansallisarkiston eikä Yleisradion kokoelmista, eikä sellaista ilmeisesti ole hänen jälkeläistenkään hallussa. Jos törmäät Toivo Haapaseen liittyviin lähdekokonaisuuksiin, ota siis viipymättä yhteyttä vaikkapa Kansalliskirjastoon ja toimita lähteet tutkijoiden käyttöön!

***

FT Jaakko Tahkokallio johtaa Kansalliskirjastossa Books of the Medieval Parish Church ja Traditio ja muuntelu -tutkimushankkeita.

Glossan esitelmäilta: Keskiajan kirjailijoiden julkaisustrategiat tarkastelussa

Anita Geritz-Zhuang

Glossan syksyn ensimmäisessä esitelmäillassa 15.9. kuultiin professori Samu Niskasen (Helsingin yliopisto) kahdesta keskiajan julkaisutoimintaa tutkivasta projektista, ERC-rahoitteisesta Medieval publishing from c.1000-1500 ja sen Suomen Akatemian rahoittamasta sisarprojektista Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c.400-1000). Projekteissa kysytään, millä tavoin keskiaikaiset kirjoittajat toivat teoksiaan julkaisuun, miten heitä ympäröivät piirit osallistuivat tähän julkaisuprosessiin, mitä julkaisu ylipäätään tarkoitti keskiajan käsikirjoituskulttuurissa ja mikä merkitys sillä oli esimerkiksi teoksen leviämisen ja kirjoittajan identiteetin kannalta. Esitelmässään Niskanen avasi projektien tutkimustyötä konkreettisten esimerkkien avulla.

Julkaiseminen ennen painettua kirjaa

Esitelmässä otettiin lähtökohdaksi se, että julkaisua käsitteenä voidaan käyttää myös kirjapainotaitoa edeltävässä kontekstissa. Tästä kaikki tutkijat eivät ole olleet samaa mieltä, ja nykypäivän arkikielessä julkaisemiseen liittyykin paljon oletuksia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet vasta painotaidon myötä. Se on heijastunut myös muuhun kielenkäyttöön. Esimerkkinä Niskanen kiinnitti huomiota siihen, kuinka ”käsikirjoitus” voi nykyään tarkoittaa myös koneella kirjoitettua tekstiä, jota ei ole vielä julkaistu – niin ristiriitainen kuin ”koneella kirjoitettu käsikirjoitus” sanavalinnoiltaan onkin.

Niskanen painotti, että keskiajan käsikirjoitusten yhteydessä voidaan perustellusti käyttää julkaisun käsitettä. Keskiaikaiset kirjoittajat nimittäin mielsivät tekstin tuomisen julkisuuteen merkittäväksi ja nimettävissä olevaksi tapahtumaksi.  Esimerkiksi Bernard Clunylainen (k. n. 1140) viittasi teoksensa De contemptu mundi omistuskirjeessä julkaisemiseen kirjoittaessaan apotti Petrukselle, että hän oli kirjoittanut ja jakanut kirjan kappaleisiin, mutta ei ollut vielä julkaissut sitä. Bernard käytti tässä tapauksessa latinan sanaa edidi (päästää ilmoille) viitatessaan julkaisuun 1100-luvulla. Sana on romaanisissa kielissä edelleen käytössä julkaisumerkityksessä. Keskiajalla julkaisemiseen ei ollut vielä vakiintunut yhtä termiä, joten siihen viitattiin eri sanoilla tekstistä ja kirjoittajasta riippuen.

Varhainen esimerkki kirjan julkaisemisesta ja suojelijan merkityksestä

Teosta edeltävällä omistuskirjeellä on pitkä historia, johon liittyi jo keskiajalla vakiintuneita käytänteitä ja retorisia keinoja. Pyyntö korjata omistettu teos sisältyi usein omistuskirjeeseen – ei ole aina helppo arvioida, esitettiinkö tämä pyyntö tosissaan, mutta ainakin joskus kirjoittaja saattoi todella saada vastauksen ja palautetta teoksestaan (eikä aina mieluista sellaista). Silloinkin kun pyyntö oli enempi retorinen eikä vastausta odotettu, kertovat omistuskirjeet jotain kirjoittajan ja omistuksen kohteen välisestä yhteydestä, kuten myös komeat lahjoituskäsikirjoitukset, joita kirjoittajat saattoivat heille antaa. Teosten omistuskirjoitukset ja esipuheet saattoivat toimia myös viestinä aikalaislukijoille kirjoittajan ja tämän korkea-arvoisen suojelijan suhteesta. Varhainen esimerkki tästä löytyy 400-luvulta, Hieronymuksen raamatunkäännöksestä.

Hieronymus Jacques Blanchardin kuvaamana (1632). Lähde: Wikipedia Commons.

Hieronymus on tunnetuimpia myöhäiskeskiajan oppineita ja niittänyt mainetta erityisesti kääntäjänä, mutta omana aikanaan Hieronymuksen ajatukset Raamatun kääntämisestä olivat kiisteltyjä. Raamatusta kiersi monenlaisia, tasoltaan vaihtelevia latinankielisiä käännöksiä, mutta monet eivät nähneet tätä ongelmana; se, että Raamattua levitettiin tällä tavalla laajasti, nähtiin päin vastoin osoituksena sen korkeasta laadusta. Hieronymuksen oma näkemys oli kuitenkin, että oli tärkeää palata Raamatun alkulähteille ja laatia käännös, joka olisi niille uskollinen.

Hieronymus painotti käännöksensä esipuheessa, että oli tehnyt työn paavi Damasuksen pyynnöstä. Paavi Damasuksen omiin projekteihin kuului liturgian uudistaminen ja siihen oli hyvä saada uusi, luotettava raamatunkäännös. Hieronymus myös julkaisi paavin ja itsensä välistä kirjeenvaihtoa, jossa hän vetosi alkukieliseen Raamattuun ja painotti alkulähteille paluun merkitystä. Tyylillinen analyysi viittaa kuitenkin siihen, että Hieronymus – joka toimi tänä aikana paavin sihteerinä ja vastasi tämän kirjeenvaihdosta ja kirjoitusten julkaisemisesta – laati itse kaikki kirjeet, myös paavin nimissä olevat. Tällä tavoin Hieronymus sai luotua kuvaa, että paavi oli paljon lähemmin mukana tukemassa hänen työskentelyään kuin miten tämä todellisuudessa oli. Hieronymuksen ja paavin välistä yhteistyötä romantisoitiin keskiajalla myöhemmin suuresti ja Hieronymus on jopa esitetty ikään kuin varhaisena kardinaalina. Ajan myötä Hieronymuksen raamatunkäännös sai läntisessä kristikunnassa vallitsevan aseman, vaikka tähän menikin joitain vuosisatoja ja Hieronymus sai vielä omana aikanaan tiukkaa kritiikkiä.

Menestyksekäs julkaisu 1000-luvulla

Hieronymuksen yhteys paaviin oli merkittävä tekijä hänen teoksensa julkaisemisessa. Tämä antoi Niskaselle tulkinnallisen avaimen lähestyä muita keskiaikaisia julkaisutapahtumia uudesta näkökulmasta. Esitelmän loppuosassa tutustuttiin Anselm Canterburylaisen (k. 1109) julkaisustrategioihin.

Anselm on tunnettu tiukan rationaalisen päättelyn tuomisesta teologiseen keskusteluun tavalla, joka salli ohittaa Raamattuun vetoamisen kokonaan. Esimerkiksi tunnettu Jumalan olemassaoloa puoltava ontologinen argumentti on peräisin Anselmilta. Tämä lähestymistapa teologiaan oli radikaali ja herätti vihaakin: kerrotaan, että Anselmin sihteerilleen sanelemat, vahataululle kirjatut tekstit löytyivät seuraavana päivänä rikottuina lattialta, ja seuraavalla kerralla ne varastettiin. Tämä tapahtui Anselmin johtamassa luostarissa – kyseessä oli vakava rikos luostarin johtajaa kohtaan ja kertoo tilanteen tulehtuneisuudesta. Anselm päätyikin julkaisemaan teoksensa ensin anonyyminä.

Anselm Canteburylainen ja kuningatar Matilda. Lähde: Wikipedia Commons.

Vuonna 1098 Anselm sai kuitenkin Leonin arkkipiispan suojelijakseen ja tämän rohkaisemana julkaisi teokset ensi kertaa omissa nimissään. Anselm uskalsi tällöin myös painottaa teoksen rationalistista luonnetta uusissa esi- ja jälkipuheissa. Myöhemmin Anselm itse nousi arkkipiispaksi ja saattoi julkaista teoksia varsin huoletta.

Anselmin arkkipiispa-aikaisiin teoksiin lukeutuu De incarnatione verbi, jonka hän sai valmiiksi 1095. Muutama vuosi myöhemmin, tavatessaan paavin, Anselm laati tähän teokseen uuden esipuheen, jossa hän perusteli rationalistista teologiaansa ja antoi käsikirjoituksen paaville. Tällä Anselm haki paavin hyväksyntää teokselle. Yritys onnistui. Paavi kutsui Anselmin pitämään puheen kirkolliselle konsiilille ja ennen Anselmin puhetta paavi lainasi omassa puheessaan Anselmin kirjoituksia auktoriteetteina. Elävän kirjoittajan nostaminen auktoriteettiasemaan oli paavien puheissa erittäin harvinaista. Anselmin oma puhe oli tämän jälkeen suuri menestys.

Anselmin ura ja teokset olivat Niskaselle entuudestaan tuttuja, mutta vasta Hieronymuksen esimerkki innoitti tarkastelemaan uudestaan suojelijoiden ja erityisesti paavin merkitystä Anselmin teosten julkaisuhistoriassa. Kun tarkastellaan Anselmin teosten käsikirjoitusten leviämistä Euroopassa, paljastuu että vasta paavin ja Anselmin oman konsiilissa pidetyn puheen jälkeen Anselmista tuli todella kansainvälinen kirjoittaja, jonka teoksia kopioitiin ja luettiin laajalti latinalaisessa kristikunnassa. Paavin tuella ja konsiilin kansainvälisellä yleisöllä oli keskeinen vaikutus Anselmin myöhempään tunnettavuuteen.

Niskasen projektien rinnalla on hiljalleen koottu Medieval Publishing -tietokanta, joka ollaan aivan pian julkaisemassa verkkoon yleiseen käyttöön. Tietokannassa on kartoitettu Englantiin ja Pohjoismaihin liittyvien keskiaikaisten kirjoittajien tuotantoa ja mm. teosten julkaisussa mukana olleita suojelijoita, korjaajia ja muita toimijoita. Tietokannan kokoamisesta tarkemmin Glossan blogissa täällä.

* * *

FM Anita Geritz-Zhuang on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Keskiajan kirkon hirviöt: keskiaikaiset enteet reformaation palveluksessa

Anita Geritz

Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.

Enteiden pitkä historia

Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.

Kuvitusta Hartmann Schedelin Nürnbergin kronikasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia Commons.

Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).

1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.

Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.

Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä

Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.

Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.

Enteiden ja merkkien kronikka

1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.

Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.

Kuvitusta Lykostheneen teoksesta vuodelta 1557. Lähde: Wellcome Library, London.

Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).

Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).

Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.

Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?

Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.

1540-luvulla Genevessä painettu lentolehtinen, jonka Batman kopioi The doomeen 1581. Kuva: Bibliothèque de Genève.

Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.

Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.

Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.


Lähteet:

Anonymous. c. 1543. Satirical medal. International Museum of the Reformation, Geneva, inv. 2008-001. https://web.archive.org/web/20210119174729/https:/www.reforc.com/rare-reformation-relics-item/satirical-medal/

Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.

Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.

Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.

Kirjallisuus:

Geritz, Anita. 2021. Wonders in Translation: English Translations of Latin Wonder Books, 1577–1581. Pro gradu (Helsingin yliopisto). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401

Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.

Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.

Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.

Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.

Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.

* * *

FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Valoisa keskiaika -kunnianmaininta dosentti Markus Hiekkaselle

Glossa ry on myöntänyt Valoisa keskiaika -kunnianmaininnan professori Markus Hiekkaselle. Kunniamaininta annettiin perinteisesti Dies Medievalis -konferenssin yhteydessä, joka järjestettiin Turussa 10.-12.3.2022. Valoisa keskiaika -kunnianmaininnalla on tarkoitus kiittää henkilöitä, jotka ovat edistäneet keskiaikatutkimusta ja luoneet myönteisempää ja ”valoisampaa” kuvaa keskiajasta. Glossa ry:n hallitus päättää palkinnon saajasta ja se jaetaan joka toinen vuosi.

Kuva: Wikipedia

Vuoden 2022 kunniamaininnan saaja Markus Hiekkanen tunnetaan parhaiten keskiaikaisten kirkkorakennusten pitkäaikaisesta tutkimuksesta. Kärsivällisen ja systemaattisen dokumentoinnin ja kartoituksen avulla Hiekkanen on muuttanut käsitystä esimerkiksi kivikirkkojen rakennusajoista. Hiekkanen on osoittanut tutkimustuloksillaan, että osa keskiaikaisista kivikirkoista on luultuja nuorempia. Kivikirkkojen uudelleenajoitus on vaikuttanut käsitykseen kristinuskon vakiintumiseen ja leviämiseen Suomessa, ja on herättänyt lisäksi laaja-alaista keskustelua sekä tutkijoiden että maallikoiden keskuudessa.

Hiekkaselta on ilmestynyt useampi laajamittainen Suomen kivikirkkoja käsitellyt teos, jossa hän käy systemaattisesti läpi suomalaisia keskiaikaisia kivikirkkoja yhdistellen arkeologiaa ja taidehistoriaa. Teoksissaan Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) ja Suomen keskiajan kivikirkot (2007) Hiekkanen popularisoi keskiaikatutkimuksen tuloksia ja päivittää keskiaikaisten kivikirkkojen historiaa ajan tasalle. Viimeisin julkaisu on Ruotsissa ilmestynyt Finlands medeltida stenkyrkor vuodelta 2020.

Glossa ry päätti myöntää kunnianmaininnan Hiekkaselle kiitoksena pitkäaikaisesta tutkimustyöstä, joka on päässyt myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Hiekkasen teoksia kivikirkoista pidetään nykyään alansa perusteoksina. Tutkimustulokset ovat myös herättäneet keskustelua myös tutkimusyhteisön ulkopuolella ja luoneet valoisampaa kuvaa Suomen keskiajasta jylhine kivikirkkoineen.

Esitelmä: Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana

Tia Niemelä

Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.

Alkemia tieteenä

The Mirror of Alchemy:n painettu nimiösivu. Kuva: Wikimedia Commons.

Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.

Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.

Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.

Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.

The Mirror of Alchemy

The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.

Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.

Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.

MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.

Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.

Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.

Keskeiset löydökset

Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.

* * *

FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.

Kauppiaita ja rälssimiehiä – arkeologisia näkökulmia keskiajan kyliin

Tuuli Hienonen

Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.

Ei pelkkiä talonpoikia

Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.

Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.

Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen

Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.

Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.

Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta

Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.

Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.

Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen

Kirjallisuutta

Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf

Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.

Esitelmä: Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia

Tia Niemelä

Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.

Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.

Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.

Rakenne ja tietosisältö kalentereissa

Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.

Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.

Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.

Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.

Eroavaisuuksia kalentereissa

Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.

Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.

Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.

Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.

Fylomemeettinen tarkastelu

Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.

Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.

Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.

* * *

FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.

Keskiajan lasimaalausikkunoiden jäljillä

Joanna Veinio

Johdanto

Joukko nuoria miehiä vieraili kesällä 1871 Sauvon kirkossa. He etsivät elementtejä kansallisen muistin osasiksi sekä dokumentoivat häviämässä ja unohtumassa olevia aineistoja. Käyntien tuloksena tiedämme, miltä kirkon kuori-ikkunan lasimaalaukset näyttivät.

Sauvon kirkko, kuori-ikkuna. Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen retkillä etsittiin ja dokumentoitiin kotimaan kohteita. Retkien painopisteessä olivat kirkot, jotka dokumentoitiin kuvin ja sanoin. Siten ei ole pelkkää sattumaa, että kaikki neljä keskiaikaisia lasimaalauksia sisältänyttä kirkkoa päätyivät retkien kohteisiin. Nauvo ja Sauvo kuuluivat ensimmäisen retken kohteisiin, ja kaksi muuta, Raisio ja Vehmaa, dokumentoitiin seuraavalla, vuoden 1874 retkellä.

Keskiajan kivikirkkoja on Suomessa huomattavasti vähemmän kuin muualla Skandinaviassa. Lisäksi kirkkoja leimaa poikkeuksellisen suuri keskeneräisyys. Lasimaalaukset on usein ajateltu kuuluvan rakennusprosessin loppuun, seinä- ja holvimaalausten kanssa yhtaikaisesti hankittaviin kirkkosalin koristuksiin. Silti lasimaalausten säilyminen vain neljän kirkon ikkunoissa on hyvin pieni määrä. Tämä luo helposti käsityksen materiaalin niukkuudesta. Todellisuudessa kyse on laajasta, mutta fragmentaarisesta ja hajanaisesta aineistosta. Tutkimuksen kannalta materiaalia on kahdessa muodossa, harvoina säilyneinä maalauksina sekä yleensä arkeologisilla kaivauksilla löydettyinä lasimaalausten katkelmina.

Käsitteenä lasimaalaus on moniulotteinen. Keskiaikaisessa kontekstissa se tarkoittaa lasille maalatun kuva-aiheen lisäksi värillistä tasolasia.

Aiempi tutkimus

Suomen keskiaikaisten lasimaalausten perustutkimukset ovat C. A. Nordmanin tutkimukset 1900-luvun puolivälistä. Hän käsittelee lasimaalausten historiaa, määrää sekä tyylejä artikkeleissaan Medeltida glasmålningar i Finland (1963) ja Die Glasmelereien des Mittelalters in Skandinavien (1964). Seuraavaa laajempaa tutkimusta jouduttiin odottamaan vuosikymmeniä. Markus Hiekkasen tutkimusartikkelit ovat muun muassa vuodelta 2005 Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista sekä 2006 julkaistussa Suomalaisia lasimaalauksia –teoksessa. Vuosien mittaan lasimaalauksia on käsitelty lyhyesti osana muita tutkimuksia, muun muassa väitöskirjoja ja pro gradu -töitä. Pro gradu -työni, joka valmistui viime keväänä, pyrkii olemaan koko säilyneen aineiston kattava kartoitus ja esittely.

Joka kirkon kuori-ikkunassa?

Tutkimukseni aikana olen selvittänyt säilyneiden lasimaalauspalojen määrää. Säilyneitä fragmentteja on lähes 900 kappaletta. Tutkimukseni perustuu tutkimusraportteihin, löytöluetteloihin sekä omakohtaiseen tutustumiseen aineistoon. Valitettavasti lasien huonokuntoisuus aiheuttaa sen, että lasimaalausten tarkka määrä jää edelleen epäselväksi. Myös joissain kaivauskertomuksissa määrät on ilmaistu epätarkasti.

Fragmentteja on 50 eri kohteesta. Palat jakautuvat kuitenkin epätasaisesti. Ahvenanmaan Jomala-kirkosta on noin 340 fragmenttia, yli kolmasosa koko aineistosta. Kohteita, joista on vain yksittäisiä lasimaalauspaloja, on lähes puolet löytöpaikoista. Mediaani on vain viisi kappaletta. Lasimaalaukset ovat sijainneet lähes aina osana kirkkotilaa. Linnojen, Kastelholman sekä Kuusiston linnojen, palat ovat luultavasti linnakappelista. Turun kaupunkialueen löydöt vastaavasti ovat vaikeasti jaoteltavissa, ja niistäkin luultavasti valtaosa on kirkollisesta kontekstista.

Löytöaineistoa on koko Suomen keskiajaksi laskettavalta ajalta. Ajoitus perustuu löytökontekstin ajoitukseen. Oletuksena on, että palat ovat todiste lasimaalauksesta, joka on sijainnut nykyajalle säilyneestä tai sitä edeltäneestä kirkkorakennuksesta tai -rakennuksista.

Lasimaalausaineisto näyttää jakautuvan kolmeen kokonaisuuteen. Vanhimmat, 1200–1300-luvuille sijoittuvat fragmentit, ovat kymmenestä kohteesta, joista suurin osa on Ahvenanmaalta. Tämän vanhimman kerrostuman kohteiden kirjo on laaja. Siinä on Turun kaupunkikohteita, kirkkoja sekä kaksi linnaa. Yhden kohteen aiheuttamasta vääristymästä huolimatta olen valmis väittämään, että jo aivan ensimmäisistä kirkoista lähtien lasimaalaukset ovat olleet oleellinen osa interiööriä. Ne ovat pysyneet osana kirkkotilaa keskiajan läpi myös sen loppupuolen puukirkoissa, aina reformaatioajalle asti.

Seuraava kokonaisuus ajoittuu vuosille 1425-1490 eli ajanjaksolle, jolloin kivikirkkojen rakentaminen oli vilkkaimmillaan. Kohteita on enemmän, ja pienempi löytömäärä jakautuu useampaan kohteeseen. Nuorin kokonaisuus sijoittuu aivan keskiajan lopulle, ja sitä leimaa keskeneräisiksi jääneet kirkot. Silti paloja on 60 kappaletta. Nämä lasimaalausfragmentit tulevat hyvin erilaisista kohteista: rauniokirkoista, kivisakaristosta, konventti- ja puukirkosta. Viimeinen ajanjakso osuu sekä kiihkeän rakentamisen että samalla reformaation aiheuttaman hiipumisen aikaan.


Kaavio. Lasimaalausfragmenttien määrä jaoteltuna kolmeen ajallisesti peräkkäiseen sukupolveen. Vanhimman sukupolven määrässä näkyy jaoteltuna erikseen Jomalan kirkon 345 lasifragmenttia.

Fragmentoitumisen tavat

On todennäköistä, että kaikissa Suomen keskiaikaisissa pitäjänkirkoissa on ollut lasitettuja ikkunoita, joista osassa on ollut lasimaalauksia. Miksi jäljellä näyttää olevan pääsääntöisesti fragmentteja, ja niitäkin joissakin kohteissa hyvin vähän? Onko herkät lasimaalaukset aikojen saatossa siirretty kuori-ikkunoista muualle kirkkotilaan, sivummalle? On hieman harhaanjohtavaa puhua säilyneiden lasimaalausten kohdalla neljästä kirkosta ja 13 maalauksesta, sillä vielä tänäkin päivänä keskiaikaisia lasimaalauspaloja löytyy kirkoista, muun muassa Pernajan sakaristosta sekä Mynämäen kuori-ikkunoista. Kaivauksissa paloja on löytynyt myös asehuoneista. Sakaristo ja asehuone ovat paikkoja, joihin keskiajan lasimaalaukset eivät loogisesti tunnu kuuluvan. Onko lasimaalauksia kohdannut kuitenkin eräänlainen ikonoklasmi? Mihin katolisen ajan ikkunalasit ovat päätyneet reformaation seurauksena?

Lasimaalauspalojen määrään vaikuttavat monet syyt: kohteen arkeologisen kaivauksen ajankohta ja toteutustapa. Vähätellä ei voi myöskään myöhempien vuosisatojen tilaan tekemiä muutoksia, esimerkiksi ikkuna-aukkojen laajentaminen on jo varhain yksi suurimmista syistä tuhoutumiselle. Herkät lasi-ikkunat ovat kärsineet myös luonnonolojen sekä yhteiskunnan myrskyistä. 

Lasimaalaukset ovat hyvä esimerkki mietittäessä, voiko ylipäätään säilyneiden fragmenttien avulla tehdä johtopäätöksiä ja kuinka kattavia päätelmiä ne tukevat? Vai pitäisikö löytöjä käsitellä oikeastaan enemmänkin irtolöytöinä?

Pernajan kirkon sakariston toinen lasimaalausikkuna. Kuva: Maija Kairamo 1987, Museovirasto, Rakennushistorian kuvakokoelma.

Palataan vielä takaisin 1800-luvun loppupuolelle matkaajien luo. Heidän tekemiään dokumentteja voi hyödyntää lähteenä erityisesti säilyneiden lasimaalausten tutkimisessa. Niiden avulla on mahdollista tavoittaa tilanne ja tietoja ennen nykypäivää, jossa maalaukset on sijoitettu museokontekstiin.

Muinaismuistoyhdistyksen retkikunta oli Sauvon kirkolla juhannuksen aikoihin 1871. Retken materiaaleissa on piirustus numero 49 ”Sauvo Goottilainen kirkon kuoriakkuna”. Siinä on erotettavissa mahdollisesti osa pyhimyshahmon vaatetuksesta sekä yhdeksän pientä lasimaalauskoristetta. Kirkon kalustoluettelo 1800-luvulta kertoo, että kuori-ikkunassa on ollut ristiinnaulitun kuva ja kaksi muuta hahmoa.

Retkeläiset saapuivat Nauvon kirkolle elokuun alussa ja dokumentoivat myös kuori-ikkunan lasimaalaukset, piirros numero 164 ”Glasmålningar på korfönstrer i Nagu kyrka”. Vähäiselle huomiolle, suorastaan hävinneeksi tiedoksi, on jäänyt, kuinka samankaltaiset, jopa identtiset, näiden kahden kirkon kuori-ikkunoiden maalauskompositiot ovat olleet.

Sauvon kirkon ikkunoiden kohtalona oli hävitä, sillä maalausten jäänteet on poistettu 1880-luvun aikana. Vastaavasti Nauvon ikkunoiden suojeleminen nousi esille jo retkeä seuraavana vuonna. Monien vaiheiden jälkeen ne luovutettiin museoon 1905, ja samassa yhteydessä S. Wuorion lasiliike teki kopiot, jotka koristavat nykyisin kirkon ikkunoita.

Lopuksi

Lasimaalaukset ovat kuuluneet keskiaikaisen kirkkorakennuksen alkuperäiseen kokonaisarkkitehtoniseen suunnitelmaan myös Suomessa, ja niitä on hankittu jo kivikirkkoja edeltäviin puukirkkoihin.

Kohteet, joista fragmentit on löydetty, ajoittuvat lähes koko Suomen keskiajalle. Löytyneiden fragmenttien ajallinen painottuminen on enemmänkin varhaiskeskiaikainen kuin myöhäiskeskiaikainen. Lasimaalausten metamorfoosiin paloiksi liittyy useita prosesseja, joista osa on onnettomuuksia, mutta mukana on myös tahallisuutta. Yksi osa muutosta on reformaation vaikutus kirkkotilaan. Yhdessä nämä eriaikaiset prosessit ovat muuttaneet hitaasti, mutta vääjäämättä kirkkojen kuori-ikkunoiden värikkäät ja vaikuttava koristeet hauraiksi ja vaatimattomiksi.


Kirjallisuutta:

  • Haggrén, Georg 2009. Askaisten kirkon ikkunat – kulttuurihistoriallinen aarre 1600-luvun Suomesta. Suomen Museo 2008. pp. 83–110.
  • Hiekkanen, Markus 1987. Polvesta polveen täällä Espoon kirkon esiinkaivettua menneisyyttä. Espoon seurakunnat. Espoo.
  • Hiekkanen, Markus 2005. Lasimaalaukset Suomen keskiajan kirkoissa – sirpaleita maasta ja ehjiä ikkunoista. SKAS 4/2005.
  • Hiekkanen, Markus 2006. Suomen lasimaalaukset keskiajalta Isonvihan loppuun asti. Teoksessa Suomalaisia lasimaalauksia. Suomen lasimuseon näyttelyjulkaisu. Toim. Kaisa Koivisto. Hämeenlinna.
  • Hiekkanen, Markus & Valkeapää, Leena 2010. Kesämatkoja Suomessa: Ahvenanmaalla ja Turun seudulla [Nervander, Emil 1871: Sommarresor i Finland. På Åland och i Åbo–trakten.]. Käännös Markus Hiekkanen, johdanto Leena Valkeapää. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.
  • Nordman, C. A. 1963. Medeltida glasmålningar i Finland. Finskt Museum LXVIII. pp. 21–46.
  • Nordman, C. A. 1964. Mittelalterliche Glasmalereien in Finnland. Glasmalereien des Mittelalters in Scandinavien. Corpus Vitrearum Medii Aevi Skandinavien. Almqvist & Wiksell, Stockholm.
  • Nordman, C. A. 1980. Glasmålningar. Finlands medeltida konsthantverk. Museiverket, Helsingfors.
  • Riska, Tove 1987. Lasimaalaukset. Sarajas-Korte (toim.) Ars Suomen taide, osa 1. Weilin+Göös, Espoo.
  • Seppänen, Liisa 2002. Todisteita Turun tuomiokirkon keskiaikaisista lasimaalauksista? Aboa Turun maakuntamuseo vuosikirja 65/2001. pp. 23–38.
  • Seppänen, Liisa 2012. Rakentaminen ja kaupunkikuvan muutokset keskiajan Turussa. Erityistarkastelussa Åbo Akademin päärakennuksen tontin arkeologinen aineisto. Turun yliopisto, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Arkeologia.
  • Taavitsainen, Jukka-Pekka 1979. Kuusiston linnan kaivauslöydöt: kaivauslöytöjen ja historiallisten lähteiden vertailua. Utgrävningsfynd från Kustö slott. En jämförelse mellan utgrävningsfynd och historiska källor. Turun kaupungin historiallinen museo. Raportteja, Åbo stads historiska museum. Rapporter 3.
  • Valkeapää, Leena 2018. Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Vol 8 Nro 1 (2018): Tahiti 1/2018 pp. 5–27.
  • Valkeapää, Leena 2020. Saman taiteen lapset. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871 – 1902. Suomen muinaismuistoyhdistys.

* * *

FM Joanna Veinio toimii Helsingin yliopiston Digitaalisen opetuksen ja jatkuvan oppimisen palvelut yksikössä koulutusasiantuntijana. Koulutusasiantuntijana hän vastaa Avoimen yliopiston  historian sekä keskiajan tutkimuksen suunnittelusta. Pro gradu -tutkielma ”Suomen keskiajan lasimaalaukset : hajonneina varastossa ja melkein ehjinä ikkunoissa” (Joanna Veinio, 2020) on luettavissa Heldassa.

Unien tulkintaa keskiajan Islannissa, 2: unikirjat

Kirsi Kanerva

Kun keskiajan ihminen uskoi nähneensä merkittävän unen, oli hänelle tarjolla useampia vaihtoehtoja sen totuudellisuuden ja sanoman selvittämiseksi. Aiemmin Glossae-blogissa tarkastellut kuukirjat auttoivat selvittämään, missä kuun vaiheessa unet saattoivat tuoda luotettavaa tietoa. Yksi vaihtoehto unien tulkintaan olivat unikirjat. Ne olivat luetteloita erilaisista unissa esiintyvistä aiheista ja symboleista, joille annettiin unikirjassa tulkinta. 400-luvulla vaikuttaneen ja vielä keskiajallakin auktoriteettiasemansa säilyttäneen Macrobiuksen määritelmien mukaisesti unikirjat tarjosivat näin ollen apua niin kutsuttujen somnium-unien tulkintaan. Nämä unet toivat Macrobiuksen mukaan tietoa tulevasta mutta ne vaativat tulkintaa, koska sanoma peittyi niissä symbolien alle.

Unikirjat keskiajan Euroopassa

Nebukadnessarin uni. Kuvitusta käsikirjoituksessa Marseille, Bibliothèque municipale, 0089 (f. 024v ), 1400-luvulta. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Unikirjat edustavat hyvin vanhaa kirjallista perinnettä. Varhaisimmat säilyneet unikirjat kirjattiin ylös savitauluille Babylonian valtakunnassa. Keskiajalla tunnetut latinankieliset unikirjat olivat käännöksiä kreikan kielestä. Niissä unet oli yleensä esitetty aakkosittain vaikkakaan ei välttämättä aakkosjärjestyksessä. Tämä seurasi jo bysanttilaisissa unikirjoissa omaksuttua tapaa, joskin Bysantista tunnetaan myös teemoittain järjestettyjä unikirjoja. Keskiajalla suosituin latinankielinen unikirjatyyppi oli kuitenkin aakkosellinen unikirja. Temaattisiin unikirjoihin tutustuttiin läntisessä Euroopassa 1100-luvulta alkaen, mutta ne saavuttivat suuremman suosion vasta keskiajan jälkeen.

Aakkosittain järjestetyt unikirjat yhdistettiin keskiajalla erityisesti Vanhan Testamentin profeetta Danieliin. Kyseinen profeetta Daniel oli tulkinnut Babylonian kuningas Nebukadnessarin somnium-unen saatuaan tätä unta koskevan jumalallisen ilmestyksen – Macrobiuksen termein nähtyään oraculum-unen. Tämä unikirjatyyppi tunnetaan yleisesti nimellä Somniale Danielis.

Kreikankielinen Somniale Danielis on oletettavasti laadittu 300-luvulla. Se tunnettiin lännessäkin melko varhain. Varhaisin säilynyt latinankielinen unikirja on 800-luvulta (Uppsala, University Library, C.664), ja samalta vuosisadalta on myös säilynyt unikirjan fragmentti käsikirjoituksessa Harley 3017. Jotkut tutkijat ovat kuitenkin esittäneet, että ensimmäiset aakkosellisen unikirjan latinankieliset käännökset olisi tehty jopa niinkin varhain kuin 600-luvulla.

Profeetta Danieliin liitetystä unikirjasta liikkui keskiajalla useita erilaisia versioita. Tutkijat ovat erotelleet kaksi toisistaan radikaalisti eroavaa versiota (a ja b). Ne kummatkin sisältävät unisymboleja, joita ei toisesta löydy. Näidenkään versioiden kopiot eivät kuitenkaan ole identtisiä. Lisäksi esimerkiksi edellä mainittu käsikirjoitus C.664 sisältää aineistoa, jota ei ole kummassakaan edellä mainitussa versiossa. Varhaisimmista latinankielisistä versioissa englantilaiset käsikirjoitukset näyttävät seuranneen a-versiota kun taas mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa seurattiin b-versiota.

Myöhemmin keskiajalla latinankielisistä unikirjoista alettiin tehdä myös kansankielisiä käännöksiä. Nekään eivät pohjautuneet välttämättä millekään yksittäiselle versiolle vaan saattoivat olla eri versioiden yhdistelmiä. Mahdollisesti osa myöhemmistä kopioista on voitu kirjoittaa ylös myös osittain muistinvaraisesti. Latinankielisissä käännöksissä kääntäjät olivat järjestelleet tekstiä uudelleen niin, että käännösversiossa säilyi aakkosjärjestys. Kansankielisissä käännöksissä taas seurattiin usein alkuperäisessä latinankielisessä tekstissä olevaa järjestystä, huolimatta siitä, millä aakkosella kukin hakusana omalla kielellä alkoi. Varhaisimpia kansankielisiä unikirjoja edustavat muinaisenglanninkieliset unikirjat ovat 1000-luvun alkupuolelta. Muinaisenglannin kielen lisäksi Somniale Danielis käännettiin ranskaksi ja saksaksi sekä keskienglannin, iirin ja kymrin kielelle. Myös Islannista on säilynyt Somniale Danielisin kansankielinen käännös.

Somniale Danielis -unikirjan sisältävä käsikirjoitus Sloane MS 1609 (1400-l.). (Kuva: The British Library, Sloane MS 1609, fol. 30.)

Somniale Danielis Islannissa

Islannissa säilynyt versio Somniale Danielis -unikirjasta on osa käsikirjoitusta AM 764 4to (Reynistaðarbók), joka ei ole säilynyt täydellisenä. Kyseinen käsikirjoitus sisältää muun muassa keskiaikaista maailmanhistoriaa käsitteleviä tekstejä, annaaleja, pyhimyselämäkertoja ja ihmekertomuksia. Tekstit ovat kopioita latinan kielestä tehdyistä islanninkielisistä käännöksistä.

Kirjureita on ollut ainakin kymmenkunta, ja nämä ovat lyhentäneet kopioimiaan tekstejä voimakkaasti. Käsikirjoitus on todennäköisesti laadittu Reynistaðarin nunnaluostarissa Pohjois-Islannissa 1300-luvun jälkipuoliskolla, ja sitä on mahdollisesti käytetty tässä benediktiiniluostarissa koulukirjana. Somniale Danielisin käännösteksti (AM 764 4to fol 33v) on kuitenkin todennäköisesti lisätty käsikirjoitukseen myöhemmin. Se on ajoitettu vuoden 1500 tietämille.

Islantilainen Somniale Danielis seuraa latinankielisen version aakkosjärjestystä. Käsikirjoituksen AM 764 4to unikirjaversio ei kuitenkaan ole täydellinen. Teksti alkaa latinankielisen tekstin b-kirjaimesta ja päättyy o-kirjaimeen. Islantilaisen version osio on myös lyhyempi kuin vastaavat osiot useimmissa muissa Somniale Danielisin keskiaikaisissa versioissa. Se käsittää yhteensä 80 unta. Esimerkiksi yhdessä latinankielisen b-version pääkäsikirjoituksista (Vienna, Österreichische Nationalbibliothek, MS. 271, fol. 76v–77v, 900-luvun alkupuolelta) on vastaavassa osiossa selitetty yhteensä 96 unta, ja koko teos sisältää yhteensä 158 unta selityksineen. Toisissa latinankielisissä käsikirjoituksissa unien määrä on jopa kaksinkertainen. Esimerkiksi a-versiota edustava käsikirjoitus Cotton Tiberius A III (London, British Library, Cotton Tiberius A. iii 1. fols. 27v–32v), joka on oletettavasti laadittu Canterburyssä 1000-luvulla, sisältää yhteensä jopa 302 unta ja niiden tulkintaa.

Islantilaisen unikirjan tekstin editoinut Gabriel Turville-Petre on tarkastellut islanninkielisen version yhteyttä englantilaisiin ja mannereurooppalaisiin käsikirjoituksiin. Islantilaisella versiolla näyttäisi olevan eniten yhtäläisyyksiä englantilaisissa käsikirjoituksissa olevien Somniale Danielis -versioiden kanssa. Joskus islantilaisessa versiossa symbolille annetut merkitykset kuitenkin eroavat sekä englantilaisissa että mannereurooppalaisissa käsikirjoituksissa annetusta merkityksestä. Joskus taas islantilainen ja mannereurooppalainen selitys ovat lähempänä toisiaan kuin islantilainen englantilaista, mutta tämä on harvinaisempaa. Lähes kaikki islantilaisessa versiossa listatut unisymbolit löytyvät latinankielisistä teksteistä, mutta osa näistä symboleista on vain harvoissa latinankielisissä versioissa.

Tutkijat ovat epävarmoja siitä, milloin Somniale Danielis tuli Islantiin ja mitä kautta se sinne saapui, sekä toisaalta, milloin islanninkielinen käännös laadittiin. Säilyneen version nuori ikä ei välttämättä tarkoita, etteikö unikirjaa olisi tunnettu Islannissa jo aiemmin. Esimerkiksi yhteydet englantilaisiin käsikirjoituksiin viittaavat siihen, että teksti on voinut tulla Englannista jo 1100-luvulla. Tällöin Islantiin saapui esimerkiksi Geoffrey Monmouthilaisen Prophetiae Merlini, joka käännettiin nimellä Merlínússpá. Toisaalta Turville-Petren havaitsemat yhtäläisyydet myös myöhempiin englantilaisiin käsikirjoituksiin saattaisivat viitata siihen, että teksti olisi kulkeutunut Islantiin varsin myöhään.

Unien tulkintaa saagoissa

Tukea unikirjan varhaisemmalle saapumiselle Islantiin on etsitty saagoissa esiintyvästä unisymboliikasta. Esimerkiksi Gabriel Turville-Petre on tarkastellut 1200-luvun islantilaisissa saagoissa esiintyvää unisymboliikkaa ja todennut, että unisymboleille annetaan joskus Somniale Danielisista tuttuja tulkintoja. Tällöin samassa yhteydessä voi esiintyä kahden eri saagahahmon antama tulkinta unen symboleille: toinen tulkitsee symbolin Somniale Danielisin mukaisesti kun taas toinen annettu selitys poikkeaa tästä. Jälkimmäinen on todennäköisesti edustanut kotoperäistä näkemystä unisymbolien merkityksestä. Usein tämä kotoperäinen tulkinta myös osoittautuu saagan kontekstissa oikeaksi.

Saagojen valossa onkin katsottu, että islantilaisilla on keskiajalla ollut oma vahva ja itsenäinen unien tulkinnan perinne. Esimerkiksi saagaunissa esiintyvien eläinten, kuten susien, karhujen, kettujen ja käärmeiden osalta saagoissa esitetty tulkinta poikkeaa Somniale Danielisin tulkinnasta. Saagaunissa esiintyviä eläimiä ei yleensä tulkittu saagoissa symboleina, kuten unikirjoissa tehtiin. Sen sijaan niiden katsottiin olevan kotoperäisen käsityksen mukaisesti ihmisten fylgjia, eli eräänlaisia yliluonnollisia hahmoja, jotka liittyivät tiettyyn yksilöön ja esiintyivät unissa ikään kuin tämän yksilön jonkinlaisena kehosta nukkuessa poistuvana unisieluna. Esimerkiksi susi ja käärme edustivat nähdyissä unissa vihollisen fylgjaa.

Saagakirjallisuudessa löytyy kuitenkin joskus myös tapauksia, joissa Somniale Danielisin tarjoama tulkinta osoittautuu oikeaksi. Muunlaista tulkintaa ei saagassa välttämättä edes esitetä sen vaihtoehdoksi. Somniale Danielisin mukaisten tulkintojen esiintyminen saagoissa ylipäätään on joka tapauksessa tulkittu siten, että kyseinen unikirjaperinne olisi tunnettu Islannissa jo 1200-luvulla.


Somniale Danielis menetti Euroopassa asemiaan unientulkinnan oppaana vasta reformaation myötä. Sitä pidettiin epäilyttävänä, kun ei-raamatullisia ilmestyksiä ja profetioita haluttiin suitsia. Suhtautuminen unikirjoihin oli kuitenkin Euroopassa ristiriitaista jo keskiajalla. Kirkko ei periaatteessa hyväksynyt tiedonhankintaa unien avulla, ja asiaa koskevia kieltoja kirjattiin myös lakeihin. Unikirjat ja muut unien tulkintaan tarkoitetut oppaat saattoivatkin pyrkiä luomaan yhteyden oikeaoppiseen kristillisyyteen. Tähän viittasi esimerkiksi Somniale Danielisin liittäminen profeetta Danieliin. Unikirjojen ja kuukirjojen tapaisten ohjekirjojen saatavuus viittaa kuitenkin siihen, että keskiajan ihmiset olivat melko kiinnostuneita unien potentiaalisesta tiedosta.

Kirjallisuutta:

Chardonnens, László Sándor. 2006. Anglo-Saxon prognostics. A study of the genre with a text edition. Julkaisematon väitöskirja, Universiteit Leiden.

Chardonnens, László Sándor. 2018. “Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission”. Teoksessa Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.

Keskiaho, Jesse. 2005. “The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories”. Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Liuzza, R. M. “Introduction.” Teoksessa Roy Michael Liuzza (toim. & käänt.), Anglo-Saxon Prognostics. An Edition and Translation of Texts from London, British Library, MS Cotton Tiberius A. iii. Cambridge: D. S. Brewer, 1–78.

Oberhelman, Steven M. 2008. Dreambooks in Byzantium: Six Oneirocritica in Translation, with Commentary and Introduction, Taylor & Francis Group.

Svanhildur Óskarsdóttir. 2000. Universal History in Fourteenth-Century Iceland: Studies in AM 764 4to. Julkaisematon väitöskirja. University College London, 2000.

Turville-Petre, E. O. G. 1968. ”An Icelandic Version of the Somniale Danielis.” Teoksessa Allan H. Orrick (toim.), Nordica et Anglica. Studies in Honor of Stefán Einarsson. The Hague & Paris: Mouton, 19–36.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Unien tulkintaa keskiajan Islannissa, 1: kuukirjat

Kirsi Kanerva

Keskiajan Islannissa katsottiin, että unilla oli painoarvoa. 1200–1300-luvuilla kirjoitetut saagat kertovat monista saagahahmojen näkemistä unista, jonka aitoutta unennäkijä ja unen tulkitsija eivät yleensä epäile, vaan uskovat sen sisältävän tärkeää tietoa. Yleensä tämä tieto kuitenkin peittyy symboleiden ja allegorioiden taakse, ja unen merkitys on siksi hämärä. Unennäkijä kertoo unestaan yleensä luotettavalle miehelle, joka pyydettäessä tulkitsee unen. Tulkinnan jälkeen ja kerronnan edetessä käy ilmi, että uni liittyy unessa mainittujen miesten ja unennäkijän kohtaloon.

Kuva käsikirjoituksesta AM 544 4to (Hauksbók). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Keskiaikaisissa saagoissa kuvatut unet ovat todennäköisesti fiktiivisiä, mutta sellaisenakin ne kuvastavat aikalaisten käsityksiä unien merkityksestä. Unet kertoivat tulevasta ja ne kävivät toteen. Koska moni saagojen lukijoista todennäköisesti jakoi tämän käsityksen, saagojen kerronnassa saagahahmojen unia kuvaamalla voitiin summata tulevia tapahtumia ja luoda kohtalokasta ja odottavan pahaenteistä tunnelmaa.

Saagojen lisäksi keskiajan Islannista on säilynyt myös muita tekstejä, jotka osoittavat aikalaisten olleen hyvin kiinnostuneita siitä, mitä tietoa unien kautta saattoi saada. 1300-luvun alusta on säilynyt omistajansa Haukr Erlendssonin (k. 1334) mukaan nimetty käsikirjoitus Hauksbók (”Haukrin kirja”). Se sisältää paitsi saagoja myös latinankielisten historianteosten käännöksiä sekä keskiajalla tunnetuista ensyklopedisista teoksista poimittua tietoa maantieteestä, teologiasta, luonnonhistoriasta, lääketieteestä ja matematiikasta. Sitä voidaan laajuutensa ja sisällöllisen kattavuutensa vuoksi kuvata eräänlaiseksi henkilökohtaiseksi kirjastoksi. Honorius Autunilaisen (1080–1137) kristinopillisen teoksen Elucidarium islanninkielisestä käännöksestä Elucidarius on Hauksbókiin poimittu opettajan vastaus kysymykseen, mistä unet tulevat. Siinä kerrotaan, että niiden alkuperä voi olla jumalallinen, mutta että joskus unet olivat paholaisesta tai niiden alkuperä oli ihmisen omissa ajatuksissa ja aistimuksissa.

Suhde eurooppalaisiin unikäsityksiin

Hauksbókiin päätynyt selitys unien alkuperästä myötäili keskiajan Euroopassa vallinneita näkemyksiä. Kirkkoisiä huolestutti erityisesti unien alkuperä eli oliko uni Jumalasta vai paholaisesta ja oliko uni tosi vai väärä. Myöhemmin levisivät myös uudelleen löydetyt Aristoteleen ajatukset siitä, ettei unilla juurikaan ollut ennearvoa. Monet pitivät siitä huolimatta mahdollisena, että unet toivat luotettavaa tietoa ja kertoivat tulevasta.

Macrobius ja hänen poikansa Eustachius. Kuvitusta 1100-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Yksi keskiajan suurimpia auktoriteetteja mitä tulee unien merkitykseen oli kuitenkin 400-luvulla vaikuttanut Macrobius. Hän käsitteli unia teoksessaan Commentarii in Somnium Scipionis. Macrobiuksen tekstejä tunnettiin myös keskiajan Islannissa, vaikkakaan ei ole varmaa, kiersikö Commentarii siellä kokonaisena teoksena vai pelkästään astronomista tietoa sisältävänä lyhennelmänä. Islannista ei ole säilynyt ainuttakaan Macrobiuksen teoksen kokonaista käsikirjoitusta, mutta Macrobiukseen viitataan useissa ensyklopedisissa teksteissä.

Macrobius jakoi unet viiteen eri tyyppiin. Näistä kaksi eli insomnium ja visum eivät tuoneet nukkujalle todellista tietoa. Insomnium oli ihmisiä erehdyttävä, epäluottava uni, joka oli yhteydessä nukkujan valvetodellisuuteen. Se aiheutui nukkujan henkisistä ja fysiologisista prosesseista ja tämän valveajan tapahtumiin liittyvästä ahdistuksesta ja pelosta. Tällaiset unet olivat sisäsyntyisiä, eikä niillä ollut mitään yhteyttä nukkujan minän ulkopuolelle. Insomnium-unet olivat siksi merkityksettömiä. Visum-unen kuvaus Macrobiuksella taas muistuttaa nykymääritelmän mukaista unihalvausta, jossa nukkuja koki olevansa hereillä ja saattoi nähdä erilaisia hahmoja (esim. incubus) ja tuntea ahdistavaa painon tunnetta rinnassa. Nämäkin unet olivat merkityksettömiä, sillä ne olivat ihmisen oman mielikuvituksen synnyttämiä harhoja.

Vain kolme Macrobiuksen määrittelemistä unityypeistä toi tietoa. Oraculum oli tosi, esimerkiksi jumalallista tai tuonpuoleista alkuperää oleva ilmestys, joka kävi toteen sellaisena kuin se nähtiin. Myös visio kävi toteen juuri sellaisena kuin se oli nähty, mutta se yhdistyi maallisiin tapahtumiin. Somnium-uni taas oli sekin tosi uni, mutta unen sanoma peittyi symbolien alle. Nämä symbolit vaativat tulkintaa. Maallisen elämän kannalta oli tärkeää tunnistaa ja ymmärtää somnium– ja visio-unia.

Kuukirjat

Keskiajalla unien tulkintaan toivat apua unikirjat sekä niin kutsutut ”kuukirjat”. Unikirjat auttoivat ratkaisemaan unien viestin niiden symbolien takaa, eli Macrobiuksen määritelmien mukaisesti ne auttoivat erityisesti tulkitsemaan somnium-unia. Tässä yhteydessä lähemmin tarkasteltavat kuukirjat kertoivat sen, kävivätkö unet toteen vai eivät eli niistä oli apua myös visio-unien tulkinnassa.

Luca Giordanon (1634–1705) maalaus Salomon uni (n. 1694–1695). Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Manner-Euroopassa kuukirjat olivat tulleet ihmisille tutuksi 800-luvulta alkaen. Niiden alkuperä on todennäköisesti vanhemmissa bysanttilaisissa lähteissä. Kuukirjat yhdistettiin keskiajalla useisiin eri auktoriteetteihin, kuten Bedaan, Galenokseen, Vanhan Testamentin Aatamiin, kuningas Salomoon ja profeetta Danieliin tai velho Merliniin. Säilyneitten käsikirjoitusten ja inkunaabelien valossa kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia ja laajimmalle levinneitä unientulkintaan liittyneitä oppaita. Niiden katsotaan menettäneen suosionsa vasta 1600-luvulla.

Kuukirjoissa tarkastellaan yleensä kolmenkymmenen päivän mittaisena ajanjaksona kuun eri vaiheita uudesta kuusta seuraavaan. Kuukirjat saattoivat tarkastella yhtä spesifiä aihetta, kuten unia mutta myös esimerkiksi muita elämänaloja, kuten syntymää, sairauksia tai onnekkuutta arkielämän eri toimissa, tai niistä saattoi tarkistaa, milloin oli hyvä hetki iskeä suonta. Unien osalta kuukirjat yleensä kertoivat esimerkiksi sen, missä kuun vaiheessa nähdyt unet toteutuivat ja miten pian näin kävisi, tai jos unien seurauksena piti olla tavallista varovaisempi.  Joihinkin kuukirjoihin taas oli kerätty kaikkia näitä eri elämänalueita koskevaa tietoa. Tällaiset tietoa yhteen koonneet kuukirjat olivat keskiajalla kaikkein suosituimpia.

Kuukirjat Islannissa

Varhaisin islantilainen kuukirja on säilynyt edellä mainitussa Hauksbók-käsikirjoituksessa. Sen lisäksi, että oli kiinnostunut unien alkuperästä, 1300-luvulla Norjassa laamannina vaikuttanut Haukr Erlendsson näyttää halunneen tietää, milloin unien tuomaan tietoon saattoi luottaa ja milloin varotoimenpiteet olivat tarpeellisia siltä varalta, että unet olivat ihmiselle vaaraksi. Säilynyt latinankielinen katkelma on hyvin fragmentaarinen. Haukrin kirjan osan AM 544 4to viimeinen sivu, jolla katkelma kuukirjasta on säilynyt, on ollut pahasti tummunut ja vaikeasti luettavissa jo 1800-luvun lopulla, jolloin Finnur Jónssonin (1858–1934) käsikirjoituksen pohjalta laatima editio julkaistiin. Tekstissä käsitellään kuun vaiheiden yhteyttä uniin. Sille ei ole löydetty mitään islantilaista tai ulkomaista esikuvaa.

Toisessa käsikirjoituksessa AM 194 8vo 49v–50v on kuitenkin säilynyt latinankielinen kuun vaiheita, unia ja muita elämänalueita käsittelevä osio, jonka on katsottu pohjautuvan tälle Hauksbókin kuukirjalle. Kyseinen pergamenttikäsikirjoitus on Hauksbókin tavoin laaja ensyklopedinen kokoelma, joka sisältää teologisia, luonnonhistoriallisia, astronomisia ja lääketieteellisiä tekstejä latinaksi ja islanniksi. Se on käsikirjoituksessa olevien merkintöjen mukaan laadittu vuonna 1387 Länsi-Islannissa Helgafellin augustinolaisluostarin läheisyydessä sijainneella tilalla. Kaksi kirjuria on merkinnyt käsikirjoitukseen nimensä: pappina toiminut Ólafr Ormsson sekä Brynjólfr Steinráðarson, joka osasi latinaa ja oli todennäköisesti hänkin hengenmies. Kirjurit ovat käyttäneet lähteenään Hauksbókin lisäksi useampia eri käsikirjoituksia.

Helgafell eli “pyhä vuori” (Snæfellsnes, Länsi-Islanti), jonka läheisyydessä sijaitsi keskiajalla Helgafellin luostari. Kuvalähde: Wikimedia Commons.

Kyseisen Hauskbókista juontuvan kuukirjan lisäksi AM 194 8vo sisältää samassa yhteydessä kolme muutakin latinankielistä kuukirjaa. Hauksbókille pohjautuva kuukirja esiintyy käsikirjoituksessa kolmantena. Sen lisäksi unia käsittelee vain kuukirjoista neljäs eli viimeisin; siinä kuun eri vaiheiden yhteydessä annetut varoitukset on yhdistetty Daavidin psalmeihin. Kuukirjoista hieman myöhemmin tehdyt islanninkieliset käännökset näyttävät kuitenkin mukailevan juuri kyseistä kolmatta versiota, vaikka ne eivät olekaan sen suoria käännöksiä.

Varhaisin säilyneistä islanninkielisistä kuukirjoista on erilaisia loitsuja ja rukouksia sisältävässä käsikirjoituksessa AM 434a 12mo oleva teksti. Sen tekijästä ja alkuperästä ei ole tietoa. Kyseinen käsikirjoitus on ajoitettu 1400–1500-lukujen vaihteeseen, ja se sisältää useita sekalaisia yliluonnollisiin uskomuksiin liittyviä sekä loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia tekstejä. Siinä oleva kuukirja ei ole edellä mainitun käsikirjoituksessa AM 194 8vo olevan latinankielisen version käännös, mutta sisällöltään ne muistuttavat toisiaan. Näiden kahden käsikirjoituksen välillä on myös muita yhteyksiä. Kumpikin sisältää osioita, joiden pohjana on ollut tanskalaisen kirkonmiehen Henrik Harpestrengin (k. 1240-luvulla) lääketieteellinen teksti.

Käsikirjoituksessa AM 343a 12mo olevaa kuukirjaa muistuttaa sisällöltään käsikirjoituksessa AM 435 12mo (n. 1490–1510) oleva kuukirja. Kyseinen käsikirjoitus sisältää kuukirjan lisäksi myös esimerkiksi fysiognomiaa sekä pyhäpäiviin liittyviä messuseremonioita käsittelevät osiot. Tämä edellä mainittua kolmatta versiota mukaileva kuukirjaversio näyttääkin säilyttäneen suosionsa Islannissa vielä pitkään. Sitä hyvin lähellä oleva versio otettiin vielä mukaan esimerkiksi erääseen 1800-luvun lopulla Islannissa painettuun loitsukirjaan.

Latinankieliset kuukirjat ovat mahdollisesti olleet tarkoitettuja lähinnä kirkonmiesten ja luostareissa eläneiden munkkien sekä Haukrin kaltaisten oppineempien maallikkojen käyttöön. Islanninkielisillä teksteillä on todennäköisesti ollut laajempi yleisö. Käsikirjoituskontekstinsa kautta tarkasteltuna kuukirjat olivat osa sitä tietoa, jota keskiajan ihmiset hankkivat ymmärtääkseen paremmin maailmaa ja omaa sosiaalista, fyysistä ja yliluonnollista elinympäristöään. Kaikki käsikirjoitukset sisältävät myös lääketieteellisiä sekä muita terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä tekstejä, kuten loitsujen ja riimujen käytöstä kertovia kirjoituksia. Tämä viittaa siihen, että unien tulkinnassa avustaneet kuukirjat liittyivät nekin Islannissa siihen keinovarantoon, jonka avulla keskiajan ihminen yritti hallita yleistä elämän ja onnen epävarmuutta ja huolehtia omasta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistaan.

Lähteitä ja kirjallisuutta:

Arngrímur Vídalín. 2018. ”Óláfr Ormsson’s Leiðarvísir and its Context: The Fourteenth-Century Text of a Supposed Twelfth-Century Itinerary.” The Journal of English and Germanic Philology 117 (2018) 2: 212–234.

Chardonnens, László Sándor. 2018. ”Dream Divination in Manuscripts and Early Printed Books: Patterns of Transmission.” Marilina Cesario & Hugh Magennis (toim.), Aspects of Knowledge: Preserving and Reinventing Traditions of Learning in the Middle Ages, Manchester: Manchester University Press, 23–52.

Finnur Jónsson (toim.). 1892–1896. Hauksbók efter de Arnamagnæanske håndskrifter no. 371, 544 og 675, 4 °, samt forskellige papirshåndskrifter av det kongelige nordiske oldskrift-selskab. Køpenhavn: Det Kongelige nordiske oldskrift-selskap.

Handrit.is -sivusto, https://handrit.is/is/.

Keskiaho, Jesse. 2005. ”The Handling and Interpretation of Dreams and Visions in Late Sixth- and Eighth-Century Gallic and Anglo-Latin Hagiography and Histories.” Early Medieval Europe 13 (2005) 3: 227–248.

Kruger, Steven F. 1992. Dreaming in the Middle Ages. Cambridge: Cambridge University Press.

Kålund, Kristian (toim.). 1908. Alfræði íslenzk I: Islandsk encyklopædisk litteratur. Codex AM 194, 8vo. Køpenhavn: S. L. Møller.

Kålund, Kristian (toim.). 1907. Den islandske lægebog: Codex Arnamagnæanus 434 a, 12mo. Kjøbenhavn: Kongelige Danske Videnskabernes Selskab.

O’Connor, Ralph. 2012. ”Astronomy and Dream Visions in Late Medieval Iceland: Stjörnu-Odda draumr and the Emergence of Norse Legendary Fiction.” Journal of English and Germanic Philology 111 (2012) 4: 474-512.

Kedwards, Dale. 2014. Cartography and Culture in Medieval Iceland. Julkaisematon väitöskirja. University of York.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400-2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/