Raaseporin linnan haltijoiden toimenkuva ja verkostot 1390-1434

Martin Pettersson

Katsoin tässä vähän aikaa sitten läpi työpaikkailmoituksia ja löysin joitakin sellaisia, joista en saanut selvää, millaista työtä niissä oikeasti tarjottiin. Näillä työpaikkailmoituksilla näyttäisi olevan yhteistä se, että titteliin sisällytetään (kenties sattumanvaraisesti) eri yhdistelmiä englanninkielisistä sanoista, kuten esimerkiksi ”advisory sales assistance marketing manager”. Kunhan lukee työnkuvauksen tarpeeksi monta kertaa, ymmärtää viimeinkin, että kyseessä olikin kaupanmyyjä. Tajusin, että nämä työnimikkeet muistuttivat minua vähän siitä, miten koin keskiajan linnojen haltijoiden tittelit graduni kirjoittamisen alussa. Oli ”fogdar” ja ”hövitsmän”, oli ritareita ja aseenkantajia, mutta minulle ne kaikki olivat iso sekasoppa sanoja, joiden väliset erot olivat minulle osittain hämäriä. Kaipasin selkeää kuvausta siitä, mitä oikeasti tarkoitti olla esimerkiksi vouti. Millaisia oikeuksia, tehtäviä, mahdollisuuksia ja vaatimuksia tehtäviin liittyi? Tällä hienolla aasinsillalla päästäänkin tutkielmaani, joka periaatteessa on pyrkimys luoda edes jonkinsorttista työn- tai toimenkuvan kuvausta Raaseporin päämiehille ja voudeille vuosina 1390-1434.

Kun aloin tutkimaan Raaseporin haltijoita, heidän toimenkuvaansa ja verkostojaan vuosina 1390-1434, tajusin heti, että en yksinkertaisesti ymmärrä mitään. Ensin en ymmärtänyt kieltä eli keskialasaksaa. Sitten kun sain siitä otteen, en kuitenkaan ymmärtänyt mitä järkeä kirjeissä oli. Päämies Otto Pogwisch lähettää vuonna 1430 kirjeen, missä hän ilmoittaa tietävänsä, että Räävelissä liikkuu mies, joka on hänelle velkaa puolet erään laivan lastista, koska kyseinen mies oli ostanut sen toiselta mieheltä, joka taas oli menettänyt oikeutensa puoliskoon, koska hän oli lyönyt miestä ja hukuttanut hänet jossain Raaseporin lähellä, eli yhtäkkiä puolisko olikin Pogwischin. Siis mitä? En ymmärtänyt kirjeenvaihtajien ajatusmaailmaa.
Kun viimeinkin sain jotain selvää kirjeiden sisällöistä, jäi kuitenkin sellainen hirveä tunne, että ”enhän minä nyt kuitenkaan pysty näistä sanomaan mitään järkevää”. Hiljalleen rupesin kuitenkin oivaltamaan kirjeiden sisäistä rakennetta ja sain jotenkin kielikorvani ja ajatusmaailmani säädettyä keskiaikaisen maailman mukaisesti.

Lähteiden rajoitukset tulivat heti vastaan. Kun aloitin tutkielmani kirjoittamisen, olin päättänyt, että halusin tutkia Raaseporin ja Räävelin välistä vallan tasapainoa ja Raaseporin sotilaallista, poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa Itämerellä. Tajusin kuitenkin, että tästä ei tulisi mitään, ainakaan Pro Gradun-tutkielman kaltaisessa tekstissä. Sen sijaan löysin erään idean, johon huomasin, että tutkimukseni voisi liittyä.

Aikaisemmassa tutkimuksessa on jonkin aikaa ollut käsitys tai ajatus siitä, että kuningatar Margareta ja kuningas Erik yrittivät molemmat keskittää linnojensa hallinnon valtakausillaan. Vaikutusvalta Suomen linnojen, etenkin Raaseporin ja Kastelholman, kohdalla olisi 1400-luvun taitteessa pyritty keskittämään unionin kruunulle Ruotsin suurylimystön ohi. Tämä olisi tapahtunut muun muassa siten, että linnoja hallitsemaan olisi käytetty etenkin ns. ”ulkomaalaisia” linnanhaltijoita, eli muun muassa Pommerista, Mecklenburgista ja Holsteinista tulleiden rälssisukujen edustajia, koska nämä olisivat olleet riippuvaisia kruunusta, omien puuttuvien verkostojen ja heikkojen valta-asemien vuoksi.

Raaseporin linna vuonna 2013. Kuva: Tirilä Soile, Museovirasto.

Tutkimuskysymykseni on yllä olevan idean perusteella kaksiosainen. Ensinnäkin haluan luoda enemmän substanssia siihen mielikuvaan, että Raasepori olisi ollut linna, jota haluttiin hallita. Kärjistetysti haluan vastata kysymykseen: mikä Raaseporissa oli niin hienoa? Tähän voi tietenkin antaa hyvin yleisiä vastauksia, kuten sen, että oli ylipäätään tuottoisaa hallita linnoja, niiden poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen merkityksen takia. Raaseporista on myös ajateltu, että linnan sijainti oli edullinen, sillä se sijaitsi Itämeren läpi kulkevien kauppareittien varrella ja Räävelin lähellä. Linnaa hallitsemalla pystyi siis vaikuttamaan kaupankäyntiin. Nämä seikat ovat varmasti tosia, ja pyrkimykseni onkin ollut kaivaa pintaa syvemmälle, yrittämällä kartoittaa sitä, millainen päämiehen jokapäiväinen toimenkuva oli. Mitkä asiat kuuluivat päämiehen hallinnollisiin tehtäviin ja millaisiin tilanteisiin hän yritti vaikuttaa (sekä miksi hän yritti vaikuttaa tiettyihin asioihin)? Miten esimerkiksi tärkeän kauppareitin varrella oleminen ja läheisyys Rääveliin vaikutti konkreettisesti päämiehen toimenkuvaan?

Tästä voi huomata, että kyseinen toimenkuva on erittäin laaja. Päämiehet ja voudit asioivat Räävelin raadin kanssa eri ihmisten perintöasioissa ja muissa oikeudellisissa asioissa, jotka välillä liittyvät heihin itseensä tai muihin ihmisiin. He toimivat välillä välittäjinä tai neuvottelijoina. He kävivät kauppaa Räävelin kanssa, saivat raadilta lahjoja ja tekivät sotilaallista yhteistyötä kaupungin kanssa.

Tarkastelen myös Raaseporin päämiesten voutien sukujen verkostoja ja asemaa kyseisenä ajanjaksona. Rälssin verkostojen tutkiminen tunnetusti ei ole uusi ilmiö ja tutkimieni päämiehien ja voutien sukujuuret ovat kaikki ainakin jossain määrin selvitettyjä. Tämä on helpottanut omaa tutkimustani ja mahdollistanut seuraavan askeleen. Pyrin tutkielmassani keräämään kaikki olemassa olevat tiedot linnan haltijoiden sukulaisuussuhteista ja verkostoista sekä niitä tarkastelemalla löytämään yhteisiä nimittäjiä. Painotus tutkimukseni toisessa osassa onkin enemmän Raaseporin haltijoista tehdyn aikaisemman tutkimuksen tietojen keräämisessä ja keskittämisessä yhteen paikkaan ja samalla niiden täsmällisyyden tutkiminen.
Etenkin mielenkiintoista on huomata Raaseporin ja Kastelholman hallitsijoiden läheiset suhteet toisiinsa. 1400-luvun alussa linnojen haltijat ovat olleet liitettyjä toisiinsa tavalla tai toisella useaan eri otteeseen. Esimerkiksi kun Otto Pogwisch hallitsee Raaseporia, Bengt Pogwisch on päämiehenä Kastelholmassa, eli saman suvun edustajat hallitsevat yhtäaikaisesti kahta maantieteellisesti läheistä linnaa. Tämän lisäksi voidaan ottaa huomioon päämiesten sukujen asemat unionissa. Se, että melkein kaikki Raaseporin haltijoiden suvut ovat olleet edustettuina valtaneuvostossa, herättää tietenkin hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä.

Toimenkuvaa ja verkostoja tarkastelemalla, yritän luoda yksityiskohtaisempaa kuvaa Raaseporin hallinnosta unioniajan alussa. Haluan siis, että ensi kerralla kun mol.fi:ssä haetaan Raaseporiin uutta päämiestä, tai ”assistant business to business representative (of ruin)”, niin halukkaat hakijat voivat kääntyä Pro Gradu-tutkielmani pariin etsimään tietoa siitä, miten tuleva työ voisi vaikuttaa heidän elämäänsä. Tutkielmani on arviolta valmis luettavaksi vuoden loppuun mennessä.

Kirjoittaja on historian (opetus ruotsiksi) maistervaiheen opiskelija Helsingin yliopistossa, jonka kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat paitsi linnojen haltijoiden toimenkuvat, myös Itämeren kaupankäynti keskiajalla, sekä aikakauden esittäminen peleissä.

Historia vaihdossa – myöhäisantiikin historiografiaa Gentissä

Lam Le

Vietin kevätlukukauden 2017–2018 vaihdossa Belgiassa, Universiteit Gentissä. Yksi suorittamistani kursseista oli maisteritasoinen seminaarikurssi Capita Selecta Ancient History, joka siis oli eräänlainen johdanto myöhäisantiikin tutkimukseen, jossa käsiteltiin myöhäisantiikin historiografiaa n. 300–700-luvuilla. Tietämättömänä myöhäisantiikin tutkimuksesta olisin luokitellut kyseisen ajanjakson pikemminkin varhaiskeskiajaksi. Kurssilla kuitenkin korostettiin, että myöhäisantiikin tutkimusta tulisi pitää itsenäisenä alanaan omine erityiskysymyksineen.

Sain tutustua tutkimusalaan, joka oli varsin poikkitieteellinen ja vielä suhteellisen nuori. Kun pöllähdin valmistautumattomana kurssin ensimmäiselle luennolle, olin suorittanut yhden antiikin historiaa käsittelevän pakollisen historian peruskurssin vuonna 2014 avoimessa yliopistossa. Tiesin entuudestaan myös joitakin tärkeitä nimiä kirjahistoriasta. Sanomattakin oli selvää, että pelkästään näillä eväillä ei pitkälle pötkitty. Ensimmäisen luennon lopussa koin kauhunsekaisia tunteita: tulisinko pärjäämään kurssilla ja pääsisinkö edes läpi? Kurssikaverit olivat pääasiassa belgialaisia oppilaita, jotka olivat hyvin motivoituneita ja aihealueesta kiinnostuneita. Useimmat heistä olivat tehneet kandinaatintyönsä antiikin historiasta. Kurssilla oli minun lisäksi toinen osallistuja, jolle vanhempi historia oli pääosin tuntematonta (tosin kyseinen henkilö osasi sujuvasti latinaa). Tunsin olevani kurssin heikoin lenkki. Osaamiseni painottuu 1600–1900-lukujen kulttuurihistoriaan; tunsin vanhempaa aikaa hyvin huonosti. Minusta tuntui, että Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen muistissani oli iso musta aukko. Tämä tietysti järkytti minua suuresti. Epävarmuudestani huolimatta kahlasin heikoilla eväillä eteenpäin. Henkistä tukea sain kuitenkin mukavilta kurssikavereiltani ja professorilta, joka oli ymmärtäväinen mutta myös vaativa.

Kurssin alussa palautettiin mieleen professorin johdolla hieman antiikin tapahtumia ja antiikin historioitsijoita. Kurssin varsinainen painopiste oli kuitenkin tutkia myöhäisantiikin historioitsijoiden tekstejä aate- ja kulttuurihistorian näkökulmasta.

Paulus Orosius ei piittaa työergonomiasta. 1000-luvun käsikirjoituskuvitusta.

Kevätlukukauden aikana käytiin läpi ja luettiin useiden kirjoittajien tekstejä pääasiassa 300–700-luvuilta. Aineiston kirjo oli laaja ja me opiskelijat saimme luettavaksi englanniksi käännettyjä otteita useilta historioitsijoilta. Mukana oli sekä ei-kristittyjä että kristittyjä kirjoittajia. Lista oli monipuolinen ja kirjoittajiin lukeutuivat Ammianus Marcellinus, Augustinus, Beda, Gregorius Toursilainen, Eusebios, Cassiodorus, Prokopios, Orosius, Johannes Efesolainen, Euagrios Pontoslainen, Joosua Styliitta, Sozomenos, Johannes Biclarolainen, Victor Vitensis, Menander Suojeilja ja Thukydides.

Luennot olivat jaettu temaattisiin osioihin. Tekstin lajityypin arvioimisen lisäksi meidän piti myös huomioida ajan ja paikan vaikutusta, tekstien mahdollisia sosiaalisia funktioita sekä kulttuurisia ja sosiaalisia olosuhteita. Olennaista oli myöskin arvioida tekstien (kerronnan) avulla, miten kirjoittajat kokivat todellisuuden, miten he tuottivat todellisuutta, miten he esittivät todellisuuden, miten nämä kaikki välittyivät meille nykylukijoille ja lopuksi, minkälaisia tulkintoja me pystymme teksteistä rakentamaan. Erityisen vaativiksi osoittautuivat ne tapaukset, joissa esimerkiksi alkuperäislähde on säilynyt ainoastaan osittain. Oli myös tapauksia, joissa tiedetään lähteen olleen olemassa, mutta se on säilynyt ainoastaan mainintana tai tiivistelmänä toisen kirjoittajan työssä. Suhteellisen lyhyessä ajassa meidän piti oppia lukemaan laajaa kirjoa tekstejä ja oppia tunnistamaan niiden tiettyjä elementtejä. Sellaiset asiat kuten typologia tai ylistyspuhe olivat minulle uutta tietoa.

Jälkikäteen ajateltuna jonkinlainen tietämys antiikin ja myöhäisantiikin tutkimuksesta tai jopa kirjallisuudentutkimuksesta olisi ollut hyödyllistä. Myös kirkkohistorian tunteminen oli tärkeää. Itselleni kokemus kurssista oli samalla järkyttävä ja hyvin antoisa. Uutta tietomäärä oli ajoittain hyvin vaikeaa sisäistää, kun uusien asioiden oppiminen vaatii paljon aikaa. Toisaalta aihealue oli kiinnostava ja opin lyhyessä ajassa valtavasti myöhäisantiikista ja tutkimuksen nykytilasta. En usko, että suuntaudun koskaan tutkimuksen alalle, mutta luulen, että joitakin materiaaleja ja aihealueeseen liittyvää tutkimuskirjallisuutta voisi jatkossakin lukea sivuharrastuksena.

Kirjoittaja on yleisen historian opiskelija Helsingin yliopistosta.

 

Kymmenysverotus kolmessa Varsinais-Suomen pitäjässä 1560-luvulla

Eemil Keränen

Tutkin keväällä 2018 valmistuneessa pro gradu -työssäni kymmenysverotusta Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla. Tarkoituksenani oli selvittää, millä eri parseleilla kymmenyksiä maksettiin, tapahtuiko tässä muutoksia 60-luvun kuluessa ja millaisia eroja ja samankaltaisuuksia tutkimuspitäjien välillä oli. Vertailin näitä kolmea pitäjää laajemmin Maskun voutikunnan muihin pitäjiin ja laskin myös kolmen otantavuoden (1560, 1564 ja 1569) perusteella sen, minkä suuruisina maksuina talonpojat suorittivat kymmenyksiään. Varsinais-Suomessa kymmenykset maksettiin pääosin viljana ja Maskun voutikunnassa kymmenysparseleina olikin ruis, ohra, kaura, vehnä sekä herneet ja pavut. Otin gradussani pintapuolisesti esiin myös muut kirkolliset verot, mutta pidin pääpainon kymmenyksissä niiden historiallisen, Raamattuun perustuvan taustan takia sekä myös siitä syystä, että kymmenyksistä jäi yleisesti paikallisille seurakunnille huomattavasti suurempi määrä kuin pääosin kruunulle peruutetuista muista kirkollisista veroista.

Mynämäen kirkollisten verojen tilikirjan ensimmäinen sivu (Voudintilien Varsinais-Suomea koskevia asiakirjoja: KA 970:38).
Mynämäen kirkollisten verojen tilikirjan ensimmäinen sivu (Voudintilien Varsinais-Suomea koskevia asiakirjoja: KA 970:38). Viisi ensimmäistä veroa ovat kymmenysveroja ja kaksi viimeisintä saraketta muita kirkollisia veroja eli ruokalisä ja lukkarin vakka. Kymmenykset eivät siis aina olleet erikseen omina kokonaisuuksinaan, vaan ne saattoivat olla yhdessä muiden kirkollisten verojen kanssa. Usein kummatkin verot myös kirjasi eri henkilö, minkä huomaa käsialoista.

Kymmenysverotus perustui siis Mooseksen lakeihin ja Suomeen sen on arveltu tulleen vasta 1200-luvun lopulla. 1500-luvulla reformaation siivin kirkon asemaa muuttaneen Kustaa Vaasan (kuninkaana 1523–60) kymmenysverotukseenkin liittyvät uudistukset eivät tuoneet suuria muutoksia itse veronmaksajan eli talonpojan kannalta. Suurimmat muutokset liittyivät lähinnä siihen, että piispa tippui kokonaan pois kymmenysten saajista ja pappien ja pitäjänkirkkojen osuudet pienenivät. Lisäksi pappien osuus kymmenyksistä oli nyt kuninkaan hänelle myöntämää palkkaa eikä enää seurakuntalaisten papille antamaa tukea. Kirkon talouteen liittyvät muutokset olivat pääosin asettuneet uomiinsa jo Kustaan aikana ja Erik XIV:n (1560–68) aikaiset kirkkoon liittyvät kysymykset koskivatkin pääasiassa opillisia seikkoja.

1560-luvun suurimmat käytännön muutokset oman tutkimukseni kannalta liittyivätkin lähinnä siihen, miten itse tilikirjojen koostaminen muuttui tutkimuskauden aikana. Koko tutkimukseni rakentui kirkollisten verojen tilikirjoille ja kymmenysluetteloille, mutta joissain tapauksissa käytin myös yleisiä tilikirjoja. Hieman vuodesta riippuen kaikki kirkolliset verot saattoivat olla samassa asiakirjasarjassa (”kirkollisten verojen tilikirja”) tai kymmenykset saattoivat olla omana kokonaisuutenaan (”kymmenysluettelo”). Etenkin tutkimuskauden lopulla yleiset tilikirjat osoittautuivat hyödyllisiksi, sillä koko Maskun voutikunnasta tarvitsemani vähentämättömät veromäärät oli jopa helpompaa tarkastaa niistä kuin ainoastaan kirkon veroja kokoavista tilikirjoista. Kirkollisten ja yleisten verojen tilikirjojen suhteista toisiinsa ei siis ollut selkeää yhtenäistä linjaa, vaan se, mitä kirkollisista tilikirjoista päätyi yleisiin tilikirjoihin, vaihteli. Vaikka verotuskäytännöt olivatkin olleet voimassa jo Kustaan aikana, oli helppo huomata, että omakin tutkimuskauteni oli edelleen suurta murroskautta ja sama näyttää nopealla vilkaisulla katsottuna jatkuneen Juhana III:nkin aikana.

Koska Maskussa, Mynämäellä ja Nousiaisissa maksettiin samoja kymmenyksiä (ruis, ohra, kaura, vehnä, herneet ja pavut), muodostuivat mielenkiintoisimmat huomiot vertailemalla pitäjien kokoja suhteessa kymmenysmääriin, laskemalla kymmenysverojen pitäjäkohtaiset rakenteet ja tarkastelemalla pitäjien talonpoikien suorittamien maksujen muutoksia sekä muutoksia siinä, kuinka moni talonpoika tiettyä parselia ylipäätään maksoi. Kymmenysten maksuperusteena olivat manttaalit eli eri maksukykyiset tilat, jotka oli karkeimmillaan jaettu vain kokonaisiin ja puolikkaisiin. Tämän liian joustamattoman järjestelmän tilalla oli kuitenkin 1560-luvullakin erinäisiä variaatioita, jotka ottivat paremmin huomioon kunkin talonpojan peltoalan ja siitä saatavan sadon. Tutkimuspitäjistä suurin manttaalien määrä oli Mynämäellä, toiseksi suurin Nousiaisissa ja pienin Maskussa. Tämä ei kuitenkaan aina näkynyt itse kymmenysmäärissä, vaan esimerkiksi yksin Maskun talonpojat maksoivat ruiskymmenyksiä hieman yli 40 % tutkimuspitäjien ruismääristä vuosina 1563–67, vaikka manttaalimääräisesti kyseessä olikin pienin pitäjä.

Talonpoikien maksukyvyn (tai vaihtoehtoisesti maksuhalun) suhteen huomiota herätti eri suoritusten ja niiden muutosten pitäjäkohtaiset erot. Olin lähtökohtaisesti muuntanut kaikki kymmenysmäärät suurimmista mittayksiköistä (lästi, punta, panni ja vakka) pienimpään eli kapoiksi. Yksi Varsinais-Suomen kappa vastasi vajaata viittä litraa viljaa tai herneitä ja papuja ja esimerkiksi yhteen panniin tarvittiin 20 kappaa. Ruismaksujen kohdalla jokaisessa tutkimuspitäjässä suurimmat maksusuoritukset tippuivat viimeiseen otantavuoteen (v. 1569) mennessä, mutta Mynämäki oli ainoa pitäjä, jossa pienimpien suoritusten (yksi ja kaksi kappaa) määrä nousi vuoteen 1569 mennessä 3/4-osaan kaikista maksuista. Sen sijaan Nousiaisissa samaisena vuonna 3/4-osuuden muodostivat yhden, kahden ja viiden kapan maksut. Maskussa 3/4-osuus muodostui vuonna 1569 peräti 5, 10 ja 15 kapan suorituksista.

Toinen poikkeuksellinen suuntaus näkyi myös Maskun kaurasuorituksissa, sillä kyseisessä pitäjässä isompien maksusuoritusten määrä peräti kasvoi otantavuosien välissä. On kuitenkin huomattava, että itse maksajia oli vähemmän eikä kauran kokonaismäärässä tapahtunut nousua eli tässä kohtaa on nähtävillä jonkinlaista ääripäiden kasvua. Varmasti koko tutkimuksen dramaattisin maksajien määrän vähentyminen oli Mynämäen herneiden ja papujen kohdalla: viimeisenä otantavuonna kyseisiä kymmenyksiä maksoi enää 1/3 ensimmäisen otantavuoden maksajista. Nousiaisissa maksajien määrä pysyi lähes muuttumattomana, kun taas Maskussa maksajien määrä kasvoi.

Nousiaisen vuoden 1567 kymmenysluettelon aukeama (KA 1086:12v-13)
Nousiaisen vuoden 1567 kymmenysluettelon aukeama (KA 1086:12v-13). Kirkollisten verojen tileissä veroa maksaneet yksiköt eli manttaalit on kirjattu kylittäin kunkin talon isännän mukaan. Yläkulmaan saatettiin myös kirjoittaa käytetty maksuperuste eli esimerkiksi tässä tilikirjassa näkyvä ”mantalet”.

Kymmenysparselien pitäjäkohtaiset osuudet kaikista kymmenyksistä osoittivat myös mielenkiintoisia pitäjäkohtaisia eroja. Irja Säihkeen (Varsinais-Suomen historia V:5, v. 1963) esimerkkiä seuraten laskin siis jokaisen parselin osuuden koko tutkimusajalta ja otin näiden lukujen mediaanin. Kymmenyksiä maksettiin siis ainakin periaatteessa aina tietty osuus koko sadosta usein ”vanhan tavan” mukaan, mitä ei sen tarkemmin ole avattu. Näin ollen eri parselien osuuksien selvittäminen tuo esille pitäjäkohtaiset erot esimerkiksi eri viljalajien välillä ja kylvöluetteloiden puuttuessa 1500-luvulta tämä onkin ainoa tapa selvittää esimerkiksi eri viljojen suhteita ja tärkeyseroja eri pitäjissä. Kymmenystilien käytön ei siis luonnollisesti tulisi rajoittua ainoastaan kirkon ja reformaation parissa viihtyvään tutkimukseen, vaan ne pystyvät vastaamaan (lähdekriittisesti läpikäytynä tietenkin) myös yleisiin 1500-luvun elinkeinoihin ja maatalouteen liittyviin kysymyksiin. Satomääriin sidotuilla kymmenysalueilla avaa parselierojen selvittäminen siis kiinnostavan väylän eri pitäjien maatalouden rakenteisiin.

Mynämäellä ja Nousiaisissa rukiin osuus kymmenyksistä oli alle 60 %, kun taas Maskussa ruis muodostaa peräti 73.5 %:ia kaikista kymmenyksistä. Ohran suhteen Nousiainen oli ykkönen (31 %), Mynämäen kuitenkin jäädessä vain viiden prosentin päähän tästä. Kauran sekä herneiden ja papujen osuudet olivat suurimmat Mynämäellä (8 % ja 12 %), Nousiaisen jäädessä toiseksi (5 % ja 11 %) ja Maskun viimeiseksi (3.5 % ja 5.5 %). Vehnä jakoi koko Maskun voutikunnan varsin selkeästi kahteen eri ääripäähän eikä muun muassa Maskussa maksettu ollenkaan vehnäkymmenyksiä vuosina 1567–69. Maskun 60-luvun suurin vehnämäärä olikin kaksi kappaa pienempi kuin Nousiaisen pienin eikä Mynämäkikään yltänyt keskimääräisesti Nousiaisen lukuihin. Esimerkiksi vuonna 1566 yksin Nousiainen muodosti 42 % koko Maskun voutikunnan vehnämäärästä. Kuitenkin vertaillessa vehnän osuutta muihin kymmenyksiin, on huomattavaa, että Nousiaisen osuus (0.7 %) ei ole erityisen paljon suurempi kuin Mynämäen (0.5 %). Maskun osuus (0.07 %) sen sijaan on varsin johdonmukainen vehnämäärien kokonaislukujakin vertaillessa.

Kymmenysparselien prosenttiosuuksien vertailu tuo selkeästi esiin seikkoja, jotka eivät näy, jos tarkastelee ainoastaan tietyn parselin pitäjäkohtaisia kokonaismääriä. Tämä on helppo huomata juurikin vehnän suhteen, sillä kokonaismääriä tarkasteltaessa silmiin osuvat esimerkiksi vuodet 1561 (Mynämäki 6 ja Nousiainen 12 kappaa), 1565 (11–35) ja 1568 (5-21). Kuitenkin kuten edellä on mainittu, ei Mynämäen vehnäkymmenysten suhteellinen osuus kaikista kyseisen pitäjän kymmenyksistä ollut poikkeuksellisen pieni. Lisäksi oli mielenkiintoista vertailla omaa noin vuosikymmenen otantajaksoani Säihkeen vuosien 1553–76 ja 1579–85 otantoihin, jolloin 60-luku ja sen tulokset asettuivat paremmin osaksi pidemmän aikavälin kehitystä.

Kymmenysten tutkiminen ylittikin omat ennakko-oletukseni siitä, mitä kaikkea keräämilläni luvuilla pystyi lopulta tekemään ja millaisiin kysymyksiin niillä oli mahdollista vastata. Kaiken kaikkiaan 1560-luvun voudintileillä ja etenkin kirkollisten verojen tilikirjoilla ja kymmenysluetteloilla olisi vielä paljon kerrottavaa ja pro gradu -työn mittaiseen tutkimukseen tuntuikin mahtuvan vain kevyt pintaraapaisu!

* * *

Kirjoittaja on tänä kesänä Helsingin yliopistosta valmistunut arkistotyöntekijä, jonka pro gradu -tutkielma ”Kymmenysverotus Maskussa, Mynämäessä ja Nousiaisissa 1560-luvulla” on tällä hetkellä luettavissa vain yliopiston kirjaston koneilta Heldasta. Tutkielman pitäisi kuitenkin tulla yleisesti nähtäville pian.

Jakob Geet ja Isokyrön kirkon seinämaalaukset – tutkimuskysymysten äärellä

Janika Aho

Isokyrön kirkon seinämaalaukset kiertävät kirkon seiniä kolmena kuvanauhana. Ylin rivi kuvaa Vanhan testamentin tapahtumia, keskimmäinen Jeesuksen elämää ja alin kirkkovuoden tapahtumia. Jokaisen kuva-aiheen alla on sitä selventävä kirjoitus ruotsiksi.

Vuonna 2017 valmistunut pro gradu -tutkielmani käsittelee Isokyrön vanhan kirkon vuonna 1560 valmistuneita seinämaalauksia tilaajatutkimuksen näkökulmasta. Isokyrön seinämaalaukset ovat Suomen taidehistorian harvinaistapaus, sillä ne ovat ainoat reformaation ajalta säilyneet monumentaalimaalaukset. Maalausten tilaajana pidetään 1550-luvulta 1580-luvulle Isokyrön kirkkoherrana ja myöhemmin Pohjanmaan rovastina vaikuttanutta Jakob Geetiä.

Isokyrön maalauksia ovat aiemmin tutkineet Emil Nervander (1901) ja Riitta Pylkkänen (1953). Ne sisältyvät myös Mereth Lindgrenin 1983 valmistuneeseen, Ruotsin valtakunnan reformaatioajan maalauksia käsittelevään väitöskirjaan. Nervanderin ja Pylkkäsen tutkimukset keskittyvät pääsääntöisesti itse maalausten kuvasisältöön ja kuva-aiheiden esikuviin. Valitessani näkökulmaa tutkielmaani varten nousi yhä uudelleen esille kysymys niiden tilaajasta, kirkkoherra Jakob Geetistä. Siten näkökulma valikoitui tilaajatutkimukselliseksi, olennaisena kysymyksenä mitkä olivat maalausten tilaajan, kirkkoherra Jakob Geetin motivaatiot maalausten tilaamiselle? Kysymyksenasettelun avulla pyrin tutkimaan ja kontekstualisoimaan Jakob Geetin toimintaa reformaation ajan vaikutusvaltaisena henkilönä ja kirkkoon tilattujen maalausten roolia tässä toiminnassa.

Lähestyin aihettani historiallisen kontekstualisoinnin kautta, taustoittaakseni Isokyrön maalausten “yksinäisyyttä” keskellä muutoin kuvatuotannollisesti hiljaista aikaa reformaatioajan Suomen kirkoissa. Alusta asti oli selvää, että tutkielmassa olisi huomioitava myös 1500-luvun suuria ilmiöitä; pohjoismaisen reformaation lisäksi esimodernin valtion muodostumista Ruotsin valtakunnassa. Erityisen olennaiseen rooliin nousi myös kysymys toimijuudesta ja vaikutusvaltaisista henkilöistä edellä mainituissa olosuhteissa.

Isokyrön vanha kirkko Kyröjoen varrella. Kirkko on rakennettu 1513– 1533.

Tutkielmani edetessä huomasin, että Isokyrön maalaukset ovat muihin Ruotsin valtakunnan kirkkojen reformaatioajan seinämaalaukset huomioon ottaen melko tavanomainen kokonaisuus – ainakin kuvaohjelmaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään. Maalausten tilaajan, Jakob Geetin, toiminta vaikutti olevan kuitenkin jollakin tapaa poikkeuksellista. Geet pääsi etenemään ja vaurastumaan urallaan ilmeisesti jo nuoruudessaan kuningas Kustaa Vaasaan solmimansa suhteen avulla. Tämä sinällään ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Erikoista oli ehkäpä se, että Geet käytti kartuttamaansa varallisuuttaan tilaamalla kustannuksiltaan varsin huomattavat seinämaalaukset Isokyrön kirkkoon. Geet myös paljastui ilmeisen hankalaksi ihmiseksi, joka kärsi koko uransa ajan seurakuntalaistensa epäsuosiosta.

Reformaatioajan kuvilla nähdään erityisesti vanhemman tutkimuksen mukaan olleen teologinen ja seurakuntalaisia opettava merkitys. Geetin toiminnan tutkiminen ja vertailu erityisesti Tuija Tuhkasen (2005) tekemään tutkimukseen Suomen kirkoissa olevista lahjoittajakuvista toivat johtopäätökseen, että kirkoissa olevilla kuvilla oli myös muita monitahoisia merkityksiä, jolloin myös niiden tilaamiselle saattoi olla useita eri motiiveja. Näistä yksi hyvin merkittävä motiivi liittyi kuitenkin kirkon rooliin julkisena tilana – kirkkomaalausten tilaaja ja maksaja hallitsi ja määritteli myös julkista tilaa itsessään. Jakob Geet ei siis välttämättä halunnut pelkästään opettaa seurakuntalaisiaan uskomaan reformaation oppien mukaisesti, vaan myös vahvistaa omaa rooliaan uuden opin tuomisessa seurankuntansa pariin. Samalla hän vahvisti myös sidettään ja uskollisuuttaan kuninkaalle – viemällä eteenpäin kuninkaan julistamaa prosessia, jossa valtiolla oli kontrolli myös kirkon asioista.

Yksityiskohta Isokyrön maalauksista, Aatami ja Eeva.

Täten päädyin tutkimuksessani ennakoitavaankin johtopäätökseen, että kirkossa olevien kuvien rooli reformaation ajan yhteiskunnassa oli hyvin merkittävä, eikä niiden merkitys perustunut pelkästään oikean opin seurakuntalaisiin juurruttamiseen. Jatkokysymyksinä jäin pohtimaan muun muassa seuraavaa: Mitä muita ulottuvuuksia kirkkojen maalauksilla saattoi olla kokijalleen? Tutkielmassani päädyin tarkastelemaan lähtökohtaisesti Jakob Geetin motivaatioita, mutta kirkossa olevia kuvia voisi lähestyä myös näkökulmasta “miten kuvat vaikuttivat katsojaansa ja mikä oli niiden rooli reformaatioprosessissa”. Kuvien roolista reformaatiossa on tehty kattavasti kansainvälistä tutkimusta, mutta olisi varmasti ollut myös tuottoisaa tarkastella Isokyrön maalauksia tästä näkökulmasta pohjoismaisena tapausesimerkkinä.

Tutkielmani onnistui siinä, että se valoittaa omalta osaltaan reformaatioprosessia Ruotsin valtakunnassa sekä esimodernin valtion syntyä yhden tapauksen kautta. Se tuo Isokyrön maalauskokonaisuuden aikaisempia tutkimuksia laajempaan kontekstiin ja osoittaa sen sidokset 1500-luvun lopulla liikehtineisiin kulttuuri- ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Tutkielmaa tehdessäni jatkuvana problematiikkana oli henkilöhistoriallisuuden sovittaminen taidehistoriantutkimukseen. Miten kertoa jonkin yksittäisen toimijan tarina niin, että se aidosti palvelee taidehistorian tutkimusta ja johtaa olennaisiin tuloksiin? Tutkielmani onnistui tässä tehtävässä osittain.

Tutkielman teko avasi lukuisia uusia kysymyksiä reformaation ajasta ja 1500-luvun yhteiskunnasta sekä uskonelämästä. Kenties isoimpana kysymyksenä mieleeni jäi kuitenkin pyörimään kuvien monitahoisuus ja monet merkitykset niin hartaudellisessa kuin opetuksellisessakin käytössä. Kiintoisa sivujuonne oli myös Jakob Geetin uraan ja toimintaan liittyvät sukupuolentutkimukselliset näkökulmat – hänen äkkipikainen toimintansa vaikuttaa olleen linjassa esimodernin ajan valta-asemassa vaadittujen ominaisuuksien kanssa.

* * *

Kirjoittaja on jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa, jonka väitöskirjatyön aiheena ovat Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalaukset. Pro gradu -tutkielma ”Isonkyrön kirkon seinämaalaukset – tilaajatutkimus reformaation ajalta” (Janika Aho, 2017) on luettavissa Heldassa.

Menovinkki: keskiaikaa kesällä 2018 – museot ja arkeologia

Anita Geritz

Keskiaikaisia markkinoita ja turnajaisia on kesällä moneen lähtöön, mutta niiden väliin mahtuu tapahtumavapaitakin hetkiä — minne silloin? Tässä joitain poimintoja kesän museovierailukohteista ja arkeologisesta toiminnasta. Myös viime vuoden listasta museoista ja näyttelyistä voi olla iloa!

Museot ja näyttelyt

Tampere, Museokeskus Vapriikki: Birckala 1017

Pirkkalan Tursiannotkon 2012–2017 arkeologisiin tutkimuksiin perustuva näyttely esittelee monipuolisesti Pirkkalankylän myöhäisrautakautista asutusta 800–1200-luvuilta.

Rauman museo: Kaikkjast vanhin Vanh Raum – kaupungi ensmäise vuassada

Viime vuodelta jatkuva Rauman museon näyttely perehtyy kaupungin historiaan 1400-, 1500- ja 1600-lukujen osalta.

Turun linna

Turun linnassa jatkuvat vaihtuvina näyttelyinä Raunioista rakennettu – Erik ja Carin Bryggmanin Turun linna Turun linnan restauroinnista ja Valtapeliä – Reformaatio Suomessa, jossa perehdytään Kustaa Vaasan Ruotsin valtakunnassa aloittaman reformaation taustaan, toteutukseen ja seurauksiin sekä siihen, miten se suhtautui aiempaan uskonnolliseen perinteeseen. Turun linnassa nähdään lisäksi kesän aikana kahdet turnajaiset ja keskiaikapäivä, joista lisätietoa kesän tapahtumakoosteesta.

Turku: Aboa Vetus

Upeista keskiaikaisista raunioistaan tunnetun Aboa Vetuksen näyttelyt Vanha Turku ja Luutarha valottavat keskiajan Turun elämää. Museo myös jatkaa tänä kesänä arkeologisia kaivauksia ja niitä voi seurata museon sisäpihalla. Kesä-heinäkuussa arkeologi esittelee yleisölle kaivaukset torstaisin kello 12-14, minkä lisäksi museo järjestää heinäkuussa aikuisille kiinnostuneille arkeologisia museokursseja, joilla perehdytään arkeologisen tutkimuksen perusteisiin ja osallistutaan museon kaivauksiin. Lisätietoja: Laajennetaan Turkua! – Arkeologiset yleisökaivaukset.

Museoita, linnoja ja kivikirkkoja

Viime vuoden menovinkeistä löytyy vielä lisää yhä ajankohtaisia ideoita kesän vierailukohteiksi. Linnojen ja museoiden lisäksi Suomesta löytyy monia upeita keskiaikaisia kivikirkkoja, joista luettelo mm. Kulttuuriympäristömme-sivuilla.

Yleisöarkeologia

Kesän arkeologiset kaivaukset eivät rajoitu Turun Aboa Vetukseen. Yleisökaivauksia järjestetään tänä kesänä Hangon Tulliniemessä (25.6.-13.7.), Porvoon Ilolassa (8.-10.6. ja 15.-17.6., luento 22.5. klo 18-19.30) ja Raaseporin Slottsmalmenissa (4.-8.6., 11.-15.6. ja 18.-21.6 + 25.6.). Lisätietoja ja ohjeita kaivauksiin ilmoittautumisesta täältä: Yleisökaivaukset.

Menovinkki: keskiaikaa kesällä 2018 – tapahtumat

Anita Geritz

Kesä! Nyt houkuttelee aurinko, lämpö ja kukoistava luonto poikkeamaan työpöydän kirjapinojen ääreltä kaupungin kaduille ja maaseudun rauhaan. Suomen kesään mahtuu monenmoista keskiajasta inspiroitunutta tapahtumaa jännityksentäytteisistä turnajaisista markkinoihin ja rentoon musisointiin. Tähän alle on koottu kronologisessa järjestyksessä erilaisia tapahtumia kesäkuukausilta. Seuraavassa menovinkissä taas on luvassa katsaus kesän museonäyttelyvinkkeihin ja arkeologisiin kohteisiin.

Tapahtumia

Turnajaiset Laukon kartanolla (9.6.-10.6.)

Laukon kartanon puistossa vietetään kesäkuun aluksi yhtä useista kesän turnajaisista. Turnajaisesityksissä palataan 1500-luvulle, Juhana III:n hovin tunnelmiin.

Keskiajan Turku (28.6.-1.7.): keskiaikaiset markkinat, turnajaiset, keskiaikapäivä

Ympäri Turkua eletään 28.6.-1.7. vuotta 1400. Suurtorilta löytyvät keskiaikaiset markkinat, kun taas Turun linnassa vietetään 28.6. turnajaisia ja 30.6. keskiaikapäivää. Lisäksi Aboa Vetus & Ars Nova -museo järjestää sekä erikoisopastuksia että luentoja ja arkeologisen kaivauksen esittelyjä ja Turun Tuomiokirkko tarjoaa monipuolista ohjelmaa aamusta iltaan muun muassa musiikkiesitysten parissa.

Muinainen Laukko festivaali (7.7.-8.7.)

Heinäkuussa suuressa suomalaisessa historiakartanossa matkataan ristiretkiajalle. Laukon kuuden hehtaarin puistoon leiriytyy jo perjantaina runsain joukoin muinaisaikojen sotureita, kauppiaita ja käsityöläisiä.

Turun Linnan Turnajaiset 2018 (9.7.-15.7.)

Vain tovi Keskiajan Turku -tapahtumien jälkeen järjestetään Turun Linnassa viikon mittaiset turnajaiset, joissa mitellään historiallisen ratsastuksen Euroopan mestaruudesta. Tapahtuman nettisivuilta löytyy lisätietoa lajeista ja ohjelmasta ja Ylen viimekesäisestä kirjoituksesta pääsee lukemaan tunnelmia viime vuoden Suomen mestaruuden turnajaisista.

Pirkkalan muinaismarkkinat (14.7.-15.7.)

Pirkkalankylän historiallisissa maisemissa 14.–15.7.2018 klo 10–17 järjestettävä teematapahtuma ammentaa aiheensa viikinkiajasta ja alueella tehdyistä arkeologisista löydöistä. Luvassa on jälleen runsas ja värikäs ohjelmatarjonta: asiantuntijaesitelmiä, työpajoja ja -näytöksiä, muinaiskäsityöläisten markkinat, teatteria, taikuutta ja historian elävöittäjiä.

Varsinaisen tapahtumaviikonlopun lisäksi järjestetään tapahtumaan liittyen toimintaa kautta kesäkuun ja heinäkuun alun, mm. pukuneuvontaa muinaisajoista inspiraatiota ammentaville ompelijoille.

Hollolan keskiaikatapahtuma (20.7.-22.7.)

Tämän kesän suuresti odotettu tapahtuma sijoittuu aikaan ennen Hollolan nykyisen kivikirkon rakentamista, vuoteen 1418. Tapahtuman pääteemana on Pyhä Maria, jonka mukaan paikalle vuosina 1495-1510 rakentuva kirkko nimetään.

Vanaja Tournament Hämeen linnassa (28.7.)

Keskiajasta ammentavat urheilutapahtumat jatkuvat Hämeen linnassa 28.7. buhurt-turnauksen merkeissä. Vanaja Tournament kokoaa 28.7. linnaan niin suomalaisia kuin kansainvälisiäkin lajin harrastajia.

Medieval Folk Fest -musiikkitapahtuma (28.7.-29.7.)

Kesän folkahtavin koko perheen keskiaikaisteemainen pienoismusiikkifestari Tallipihalla. Akustistista, keskiaikaista, kansanomaista ja muuten vain kivaa musiikkia tasatunnein. Paikalla myös käsityöläisiä ja kauppiaita kojuineen.

Viikinkipäivät Rosalassa (28.7.-29.7.)

Rosalan viikinkikeskuksessa luvassa käsitöitä, ruokaa, työpajoja ja taistelunäytöksiä tässä 14. kertaa järjestettävässä viikinkitapahtumassa.

Wiipurintien markkinat Kouvolassa (4.8.-5.8.)

Wiipurintien markkinoilla on runsaasti puuhaa erityisesti perheen pienemmille — torikauppojen, konserttien ja turnajaisesitysten lisäksi luvassa mm. huvipuisto ja pehmomiekkailua.

Helsingan keskiaikapäivä (11.8.)

Ohjelmallinen historiallinen tapahtuma koko perheelle.

Siuntion keskiaikaiset markkinat (11.8.)

Ensimmäistä kertaa Siuntiossa, Siuntion Keskiaikaiset Markkinat! Mukana mm. käsityöläisiä, työnäytöksiä, ritareita, hevosia, kotieläimiä, musiikkia ja maittavaa keskiaikaista syötävää!

Hämeen keskiaikafestivaali (15.8.-19.8.)

Hämeenlinnassa vuosittain järjestettävää, Suomen suurimpiin kuuluvaa keskiaikafestivaalia markkinoineen vietetään elokuussa — ohjelma tarkentuu vielä kesän mittaan.

Inkvisiittoreiden pakoilua 1200-luvun Languedocissa

Saku Pihko

Huhtikuussa joukko keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisitioiden eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia tutkijoita kokoontui Nottinghamin yliopistolle Englantiin. Kaksipäiväisen konferenssin teemaksi oli asetettu heretical self-defence, harhaoppinen itsepuolustus. Pitkät ja intensiiviset päivät sisälsivät monia mielenkiintoisia esitelmiä ja niiden tiimoilta vellonutta monipuolista keskustelua, joka jatkui useimpien osalta pikkutunneille saakka. Esitelmät käsittelivät monia keskiajan kristikunnan eri kolkkia, ja aika-akseli venyi kattamaan pitkän ajanjakson varhais- ja myöhäiskeskiajan väliltä.

Väitöskirjani aihe, puhutun ja kirjoitetun suhde 1200-luvun languedocilaisissa inkvisitiopöytäkirjoissa, oli helppo liittää osaksi konferenssin teemaa. Vaikka näiden tekstien muodostuminen ja niiden tulkinnan tietoteoreettiset ulottuvuudet korostuvatkin väitösprojektissani, tarjoavat ne kuitenkin rikkaan, joskin problemaattisen kurkistusaukon siihen, mitä ja miten inkvisiittoreiden tutkimusten kohteena olleissa yhteisöissä puhuttiin. Harhaoppisia etsineet inkvisiittorit olivat hyvin kiinnostuneita näistä puheista todistusaineistona, ja siksi tietoa niistä kirjattiin paljon heidän laatimaansa kirjalliseen dokumentaatioon. Inkvisitiopöytäkirjat laadittiin sekä kuulustelussa puhutun että kuulusteltavien raportoimien kuulopuheiden perusteella, joskin inkvisiittorin kielellä hänen juridisten tarkoitusperiensä ajamiseksi. Väitöskirjani toinen pääteema lähdemetodologian ohella onkin suullinen kommunikaatio ja sen rooli 1200-luvun languedocilaisten sosiaalisessa ja uskonnollisessa toiminnassa, erityisesti niin sanottujen hyvien miesten ja naisten (joista inkvisiittorit käyttivät termiä haeretici (harhaoppiset) ja joita osa tutkijoista edelleen kutsuu ongelmallisesti kataareiksi), sekä heidän seuraajiensa harhaoppiseksi tuomitussa eletyssä uskonelämässä.

Keskeinen osa tätä hankalaa tasapainoilua omalaatuisten uskontulkintojen ja hegemoniaansa varjelevan kirkon vastatoimien välillä oli inkvisiittoreiden pakoilu. Inkvisitiopöytäkirjoista on nähtävissä, kuinka merkittävä rooli puhutulla kommunikaatiolla oli myös tällaisessa toiminnassa, ja konferenssiesitelmäni pureutuikin harhaoppiseen itsepuolustukseen juuri tästä näkökulmasta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on esitellä tätä teemaa lyhyesti.

Vaikka kirjoitettujen tekstien tuotanto ja käyttö lisääntyivätkin huimaa vauhtia keskiajan kuluessa, sosiaalinen elämä oli suullisen kulttuurin määrittämää ja puhuminen oli yleisin tapa kommunikoida. Ihmiset olivat ilmeisen tottuneita kuuntelemaan toisiaan tarkkaavaisesti ja muistamaan kuulemaansa liittyviä yksityiskohtia, koska tieto muista yhteisön jäsenistä oli tärkeää sosiaalista pääomaa. Tällainen tiedonhankinta oli hyvin tärkeää myös niille languedocilaisille, jotka halusivat syystä tai toisesta olla tekemisissä hyviksi miehiksi ja naisiksi, tai toisinaan Jumalan ystäviksi kutsuttujen hurskaiden kanssa. Inkvisitiopöytäkirjojen perusteella käy selväksi, että ihmiset hankkivat aktiivisesti tietoa kyselemällä esimerkiksi heidän sijaintiaan, kun he halusivat mennä vaikkapa kuulemaan heitä tai viemään heille ruokaa. Hädän hetkellä tällainen informaatio korostui, koska sellaiselle henkilölle, joka uskoi hyvien miesten ja naisten opetuksiin, ainoa tapa päästä taivaaseen oli vastaanottaa kuolinvuoteella rituaali, jonka ainoastaan nämä askeesissa eläneet pyhät saattoivat suorittaa. Inkvisitiopöytäkirjat ovat täynnä tapauksia, joissa ihmiset näkivät huomattavaa vaivaa hankkiakseen tietoa siitä, mistä heidät voisi löytää tilanteessa, jossa esimerkiksi läheinen oli yllättäen sairastunut vakavasti. Näiden tapausten perusteella on pääteltävissä, että paikallisten asukkaiden puheissa ja muistissa liikkui paljon tietoa hyvien miesten ja naisten toimista ja alati vaihtelevista piilopaikoista.

Tietyt tapaukset kuitenkin osoittavat, että tämän informaation leviämistä oli toisinaan vaikea kontrolloida. Se johtui siitä, että uskonnolliset lojaliteetit olivat hyvin fragmentaarisia languedocilaisissa yhteisöissä, ja harhaoppisiksi leimattuja tuki vain vähemmistö alueen asukkaista. Hankaluudet käyvät hyvin ilmi eräästä yksittäisestä inkvisitiopöytäkirjan merkinnästä. Roquevidalin kylässä asunut Raymundus Hugonis joutui vuonna 1274 inkvisiittorin kuulusteluun siksi, että hän ja hänen veljensä Bernardus olivat useamman vuoden ajan olleet avainhenkilöitä kotiseutunsa hyvien miesten toiminnassa. Veljekset esimerkiksi majoittivat hyviä miehiä yhteisessä kodissaan, missä muut ihmiset saivat käydä tapaamassa heitä. Raymundusin kuulustelun pöytäkirjassa lukee, että kerran eräs Bernarda-niminen nainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että oli kuullut miehensä Stephanusin sanovan, että harhaoppiset oli myyty ja että heidät oli määrä vangita talosta, jonka takia Bernarda neuvoi kuulusteltua olemaan varuillaan. Samana iltana edellä mainittu Stephanus tuli myös kertomaan kuulustellulle samasta vaarasta, neuvoen häntä järjestämään heidät (eli ”harhaoppiset”) pois talosta, mikäli he olivat vielä siellä. Raymundus välitti tiedon harhaoppisille, jotka pakenivat talosta saman yön aikana hänen veljensä saattamina (Bibliothèque Nationale de France, Paris, Collection Doat vol. 25, fol. 96r).

Inkvisitiopöytäkirjan katkelman purkaminen ja kriittinen analyysi on aloitettava aina siitä lähtökohtaisesta ymmärryksestä, että edellä esitellyn kaltainen teksti on läpeensä inkvisiittorin kielen ja juridisen agendan määrittämä. Tämä on havaittavissa yleisimmällä tasolla esimerkiksi siitä, että tekstissä käytetään sumeilematta inkvisiittorin suosimaa termiä harhaoppiset (haeretici) myös niiden toimijoiden ”suussa”, joihin se tuskin päivittäisessä kielenkäytössä kuului, tulkiten siitä, että heidän sympatiansa olivat ainakin tässä tapauksessa selvästi hyvien miesten puolella. Samoin on syytä huomata, että tämä näennäisen yksityiskohtainen tietokokonaisuus suullisen kommunikaation merkityksestä inkvisiittoreiden pakoilussa on olemassa ainoastaan siksi, että se oli laadukasta juridista todistusaineistoa. Sen kautta oli mahdollista sitoa kuulustellun ja hänen veljensä lisäksi myös Bernarda ja Stephanus osaksi inkvisiittoreiden tietoa harhaoppisten juonista Roquevidalissa.

Dramaattisesta paosta ei ole säilynyt mitään muuta, kuin tämä ongelmallinen, tiettyyn kontekstiin sidottu teksti. Tästä johtuen voimme tavoittaa ainoastaan hyvin karkean kokonaiskuvan tapahtumiin liittyneestä kommunikaatiosta. Pöytäkirjamerkinnän perusteella on kuitenkin selvää, että Languedocissa oli lukuisia eri näkökulmia väestön keskuudessa liikkuneeseen informaatioon. Heidän seuraajilleen toisinaan jopa elintärkeä informaatio hyvien miesten sijainnista oli päässyt vuotamaan väärille tahoille, joka johti potentiaalisesti vaaralliseen tilanteeseen. Silti, vaikka emme koskaan voi tietää keneltä Stephanus oli kuullut huhun tulevasta pidätyksestä, on mielenkiintoista huomata, että käytännössä identtiset vaikeudet kontrolloida tiedon leviämistä johtivat siihen, että yritys vangita hyviä miehiä ei ainakaan tässä tapauksessa onnistunut. Esittelemäni tapaus ei ole ainoa laatuaan, mikä voitaneen ottaa osoituksena ilmiön yleisyydestä.

Aikaan ja paikkaan katsomatta ihmiset puhuvat, mutta puheiden seuraukset ovat usein kiinni siitä, miten ja mistä lähtökohdista kuulija niitä tulkitsee, ja mitä hän päättää tehdä niiden perusteella. Inkvisitiotoiminta pakotti ihmiset 1200-luvun Languedocissa valitsemaan oikean ja väärän uskon väliltä. Kuullessaan hyvistä miehistä toinen meni tapaamaan heitä, toinen taas käräytti heidät viranomaisille. Harva lähdemateriaalityyppi mahdollistaa edes osittaisen keskiaikaisten puheiden tavoittamisen, emmekä oikeuspöytäkirjojenkaan kaltaisen rikkaan ja yksityiskohtaisen materiaalin äärellä ole kuuntelemassa näitä puheita vaan lukemassa niiden jälkiä. Näiden häilyvien jälkien tulisi kuitenkin kiinnostaa sekä harhaoppitutkijoita että keskiajan historioitsijoita yleisemminkin, koska puheiden ja puhumisen tarkastelu valottaa monia aikakauden sosiaalisen ja uskonnollisen elämän piirteitä. Puheet avaavat väylän nähdä vilauksia yksilöistä osana erilaisia ryhmiä, auttavat ymmärtämään asioita sisältäpäin ja antavat mahdollisuuden kuvitella keskiajan arkista olemassaoloa aiempaa nyansoidummin.

Kirjoittaja on inkvisitioista ja historiallisen tiedon mahdollisuuksista kiinnostunut väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston historian oppiaineessa.

Kirjallisuutta

Arnold, John H., Inquisition and Power: Catharism and the Confessing Subject in Medieval Languedoc. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 2001.

Fenster, Thelma & Smail, Daniel Lord (toim.), Fama: The Politics of Talk & Reputation in Medieval Europe. Cornell University Press: Ithaca & London, 2003.

Given, James B., Inquisition and Medieval Society. Power, Discipline, & Resistance in Languedoc. Cornell University Press: Ithaca & London, 1997.

Sennis, Antonio (toim.), Cathars in Question. York Medieval Press: York, 2016.

Stock, Brian, Listening for the Text. On the Uses of the Past. University of Pennsylvania Press: Philadelphia, 1996.

Birkan naissoturi

Kirsi Kanerva

Vuoden 2017 loppupuolella pohjoismainen keskiaikatutkimus kohahdutti ja nostatti mediassa keskisuuria otsikoita: aiemmin suurena viikinkiaikaisena sotapäällikkönä pidetty Birkan soturi osoittautuikin dna-analyyseissa naiseksi. Hieman myöhemmin allekirjoittanut pääsi kuulemaan tapauksesta lisää, kun tutkimusryhmässä mukana ollut arkeologi Charlotte Hedenstierna-Jonson (Uppsalan yliopisto, Historiska museet) sekä saagakirjallisuuteen perehtynyt skandinavistiikan professori Daniel Sävborg (Tarton yliopisto) esitelmöivät aiheesta Tartossa järjestetyssä vuosittaisessa Austmarr-verkoston konferenssissa.

Birka ja sen suuri sotapäällikkö

Birka on Björkön saarella Mälaren-järvellä sijainnut viikinkiaikainen kaupunki, joka asutettiin vuoden 800 tienoilla ja hylättiin 970-luvulla. Kaupunki mainitaan myös arkkipiispa Rimbertin teoksessa Vita Ansgarii (n. 870) sekä Adam Bremeniläisen (k. 1081/1085) kirjoittamassa Hampurin hiippakunnan piispojen historiassa (Gesta Hammaburgensis ecclesiae pontificum, n. 1075). Birkassa on asunut arvioiden mukaan keskimäärin 700–1000 asukasta, joista osa on tullut Skandinavian ulkopuolelta. Pienellä saarella mahdollisuudet raaka-aineiden tuotantoon olivat heikot, joten niitä jouduttiin tuomaan ulkopuolelta. Birkalla on kuitenkin ollut merkittävä rooli idän ja lännen välisessä kaupankäynnissä. Monet haudoista löytyneet arvoesineet osoittavat, että birkalaisten toteuttama kaupankäynti tuotti myös ylijäämää.

Birkan sijainti ruotsissa ja haudan Bj 581 sijainti Birkassa. Kartat: Wikimedia Commons [1] [2]
Ensimmäiset arkeologiset kaivaukset alueella tehtiin 1800-luvun lopulla. Tähän mennessä tunnetuista yli kolmesta tuhannesta haudasta noin 1100 hautaa on tutkittu. Yksi merkittävimmistä alueen haudoista on soturin hautana pidetty Bj 581. Se on sijainnut kaupungin ja linnoituksen välisellä alueella varuskunnan vieressä. Kyseinen kammiohauta on sisältänyt kaikki ammattisoturin varusteet eli kaksi kilpeä, kirveen, taisteluveitsen, miekan ja kaksi hevosta, joista toinen on ollut tamma ja toinen ori. Lisäksi ruumiin lähelle oli asetettu pelivälineet (nappulat ja arpakuutiot), joiden on katsottu viittaavan taktiikan ja strategian tuntemukseen. Arvioita vainajan soturi-identiteetistä vahvisti se, että hauta ei sisältänyt mitään kotitaloustöihin liittyviä esineitä.

Haudatun yksilön sukupuolta ei alkujaan edes kyseenalaistettu, vaan tätä pidettiin automaattisesti miehenä hautaan asetettujen esineiden perusteella. Vasta 1970-luvulla tehtiin ensimmäinen osteologinen tutkimus, joka viittasi siihen, että haudassa olleet luut olisivat kuuluneet naiselle. Tulosta pidettiin kuitenkin kiistanalaisena. Hedenstierna-Jonsonin konferenssissa esittelemää, syksyllä 2017 julkaistua tutkimusta varten tehtiin uusi luututkimus sekä dna-analyysi, jotka osoittivat, että haudan Bj 581 vainaja olikin nainen.

Hauta Bj 581. Piirros Evald Hansen, julkaisussa Hjalmar Stolpe, Ett och annat på Björkö. Ny Illustrerad Tidning 25 (1889), 4–16.

Aseet naisten haudoissa viikinkiajalla

Aseiden kanssa haudattuna naisena Birkan haudan Bj 581 vainaja ei ole Pohjoismaissa sinänsä ainutlaatuinen, vaikka se onkin muihin verrattuna aseiden suhteen parhaiten varustettu. Esimerkiksi nykyisen Tanskan alueelta tällaisia naisten hautoja, joissa on ollut myös aseita, on löytynyt kolme, Norjan alueelta taas kaksi yksilöhautaa sekä muutamia useamman henkilön hautoja (Kaupang, Oseberg) ja nykyisen Ruotsin alueelta (pois lukien Gotlanti) kolme, minkä lisäksi Etelä-Ruotsin alueelta on löydetty useita naisten hautoja, joissa on ollut nuolenkärkiä (Gardela 2013 mukaan).

Yleisesti ottaen aseiden kanssa haudattujen naisten toimijuus on tutkijoiden parissa tunnustettu hieman vastahakoisesti. Sukupuoli on yleensä heti herättänyt keskustelua siitä, ovatko haudatut esineet todellisuudessa kuuluneet haudatulle naiselle ja tulisiko ne tulkita vain symbolisesti, siinä missä vastaavat miesten haudat on aina automaattisesti tulkittu soturien haudoiksi.

Aseiden olemassaolo hautaobjektina ei toki automaattisesti tarkoitakaan, että kyseinen haudattu yksilö olisi ollut soturi. Edellä mainituista naisten haudoista löydetyt aseet eivät ole yksinomaan sodankäyntiin liittyneitä, kuten miekkoja ja keihäitä. Aseilla on voinut olla myös symbolista merkitystä. Tällainen on voinut olla esimerkiksi keihäs, joka skandinaavisessa mytologiassa tunnettiin Óðinn-jumalan aseena ja liitettiin myös valkyyrioihin, jotka valitsivat taistelussa kaatuvat soturit. Yleisin naisten haudoista löytynyt ase eli kirves taas on voinut liittyä arjessa suoritettuihin käytännön töihin. Toisaalta hauta-antimet eivät aina suoraan kuvasta todellisuutta. On esimerkiksi mahdollista, etteivät naiset olleet koskaan varsinaisesti omistaneet ja käyttäneet niitä aseita, jotka heidän hautaansa oli asetettu. Aiemmassa tutkimuksessa esimerkiksi arkeologi Leszek Gardela (2013) on tuonut esille, että osassa edellä mainituista naisten haudoista aseita on käytetty niin, että niiden tarkoituksena on todennäköisesti ollut suojata eläviä vainajien kuolemanjälkeiseltä vaikutukselta. Useimmat näistä haudoista ovat mahdollisesti olleet rituaalispesialistien hautoja, jolloin vainajalla on voitu ajatella olevan erityisiä voimia tai kykyjä jotka olisivat saattaneet olla eläville vahingollisia.

Aseita käyttävät naiset kuvissa ja kirjallisuudessa

Kuva taistelevasta tai asetta käyttävästä naisesta tunnetaan kuitenkin myös keskiajan kirjallisista lähteistä, siitä huolimatta, että keskiajan islantilaisessa saagakirjallisuudessa naisen roolina oli yleensä pikemminkin yllyttää miehiä kostoon ja aikaansaada näin pitkiä ja monia ihmishenkiä vaativia verikoston kierteitä. Kuten Daniel Sävborg toi puheenvuorossaan esille, Edda-runoudessa ja myyttis-herooista kerrontaa sisältävissä muinaissaagoissa esiintyy esimerkiksi edellä mainittuja valkyyrioita, jotka kuvattiin yliluonnollisiksi naishahmoiksi. Nämä kantoivat asetta ja haarniskaa ja valitsivat taisteluissa ne soturit, jotka tulisivat kaatumaan. Näistä hahmoista puhutaan joissain yhteyksissä ”kilpineitoina”, ja osassa lähteistä valkyyriat liitetään nimenomaan keihään käyttöön. Myyttisissä yhteyksissä esiintyy myös naisjättiläisiä, jotka joskus esitetään kantamassa ja käyttämässä asetta.

Valkyyriafiguuri Tjørnehøjstä (Hårby, Tanska). CC-BY-SA. Kuva: Arnold Mikkelsen. Nationalmuseet, Tanska. Lähde: http://samlinger.natmus.dk/DO/asset/12789

Muinaissaagassa Hervarar saga ok Heiðreks konungs (”Hervörin ja kuningas Heiðrekrin saaga”, ei suom.) taas kerrotaan Hervör-nimisestä naisesta – maineikkaan soturin, Angantýrin, tyttärestä – joka toimii soturina ja käyttää tänä aika itsestään miehen nimeä (Hervarðr). Toisessa muinaissaagassa Ragnars saga loðbrókar (Ragnarr Karvahousun saaga) taas kerrotaan Áslaugista, joka lähtee omien poikiensa kanssa kostamaan poikapuoliensa kuoleman ja esiintyy tuona aika nimellä Randalín. Saagan mukaan Randalín johti ”sitä joukkoa, joka matkaa maitse.”

Edellä mainittujen Edda- ja saagalähteiden luonne ja niiden yhteys myyttiseen todellisuuteen on myötävaikuttanut siihen, että naissoturia on pidetty vain myyttisenä, ei todellisena ilmiönä. Aseita käyttäviä naisia löytyy kuitenkin myös niistä saagoista, jotka sijoittuvat historialliseen aikaan ja joita siksi on pidetty luotettavampina keskiajan länsiskandinaavisen todellisuuden kuvastajina. Muutamassa Islannin ja Grönlannin asuttamista ja asukkaiden alkuvaiheita kuvaavissa islantilaissaagoissa mainitaan miesmäisesti pukeutuvista ja käyttäytyvistä naisista, jotka käyttävät aseita, sekä naisista, jotka osallistuvat aseelliseen taisteluun itsekin asetta käyttäen (esim. Gísla saga Súrssonar, suom. Gísli Súrinpojan saaga, Laxdæla saga, suom. Lohilaaksolaisten saaga, Grænlendinga saga, Eiríks saga rauða, suom. Eiríkr Punaisen saaga). Näistä esimerkiksi Grænlendinga sagassa (”Grönlantilaisten saaga”, ei suom.) ja Eiríkr Punaisen saagassa esiintyvä Freydís tappaa yhdessä vaiheessa kirveellä raa’asti viisi muuta naista. Tapaus ei tee Freydísistä soturia, mutta voi kertoa siitä, mitä aikalaiset pitivät joissain tapauksissa mahdollisena naisen tarttuessa aseeseen.

Viittauksia varsinaisiin naissotureihin löytyy myös muista skandinaavisista lähteistä. Tanskalainen Saxo Grammaticus kertoi latinankielisessä historianteoksessaan Gesta Danorum (n. 1200, ei suom.), miten Tanskanmaalla oli ennen muinoin naisia, jotka pukeutuivat kuin miehet ja harjoittivat soturin taitoja. Muinaisista Tanskanmaan kuninkaista kertoessaan hän myös mainitsee muutamia tällaisia naisia nimeltä (esim. Lathgertha). Naissotureita esiintyy aiheena myös viikinkiaikaisissa esineissä. Esimerkiksi hevosella ratsastavat, poninhäntäiset hahmot ja figuurit, jotka näyttävät olevan puettuja pitkään hameeseen, on tulkittu naissotureiksi. Yleensä on kuitenkin katsottu, että esineet kuvaavat nimenomaan myyttisiä valkyyrioita. Viime aikoina on kuitenkin herätelty keskustelua myös siitä, voisivatko hahmot kuvastaa todellista tilannetta eli kuvaavatko ne kenties sittenkin naissotureita.

Oliko keskiajan Skandinaviassa naissotureita?

Charlotte Hedenstierna-Jonson pohti esitelmässä viikinkiaikaista naissoturiutta myös käytännön näkökulmasta. Mitkä olisivat olleet ne syyt, että naisesta tuli soturi, ja millaiset mahdollisuudet naisella ylipäätään oli nousta sellaiseen päällikköasemaan, joka Birkan soturilla mitä ilmeisimmin oli? Naiset eivät ehkä olisi voittaneet miehiä fyysisessä voimassa, mutta sosiaaliselta statukseltaan korkea-arvoiset naiset saattoivat hankkia etua esimerkiksi strategisella osaamisella. He saattoivat näin saada mainetta ja menestystä taktisesti taitavina sotapäällikköinä.

Toisaalta monet aseeseen tarttuneet tai soturina toimineet naiset eivät välttämättä taistelleet ja varustautuneet, koska se oli heidän tahtonsa, vaan koska se oli välttämättömyys. Yhteisö saattoi tarvita kaikki kynnelle kykenevät puolustaessaan yhteisönsä rauhaa ja tasapainoa mahdollista ulkoista vihollista vastaan. Toisaalta soturius ei välttämättä ollut naisten (kuten ei välttämättä kaikkien miestaistelijoidenkaan) kokopäiväinen ammatti, vaan yksi tehtävä muun yhteisössä toimimisen rinnalla. On myös mahdollista, että joukkojen johtajana toimineet päälliköt eivät aina välttämättä itse osallistuneet varsinaisiin taisteluihin.

*       *       *

Keskustelu siitä, voidaanko tutkijoiden tekemää dna-analyysia pitää luotettavana, sekä toisaalta siitä, voidaanko Birkan hautaa Bj 581 enää pitää tulosten jälkeen soturin hautana, on tulosten julkistamisen jälkeen käynyt välillä kiivaanakin. Joistain kommenteista kuultaa läpi se ajatus, että naisen hauta ei voi olla soturin hauta. Uutta aiheeseen liittyvää tutkimusta ja aiempien tulkintojen uudelleenarviointeja tehdään kuitenkin myös muualla, erityisesti arkeologian parissa. Jäämmekin mielenkiinnolla odottamaan uusia tutkimuksia aiheesta.

Kirjallisuutta:

Ambrosiani, Björn. 1993. Birka. Teoksessa Medieval Scandinavia. An Encyclopedia, toim. Phillip Pulsiano. New York & London: Garland, 43–44.

Gardela, Leszek. 2013. Warrior-Women’ in Viking Age Scandinavia? A Preliminary Archaeological Study. Analecta Archaeologica Ressoviensia 8 (2013), 273–340.

Hedenstierna-Jonson, Charlotte, Anna Kjellström, Torun Zachrisson, Maja Krzewińska, Veronica Sobrado, Neil Price, Torsten Günther, Mattias Jakobsson, Anders Götherström & Jan Storå. 2017. A Female Viking Warrior Confirmed by Genomics. American Journal of Physical Anthropology 164 (2017) 4: 853–860. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1002/ajpa.23308/full

Hedenstierna-Jonson, Charlotte & Daniel Sävborg. 2017. Female Viking Warriors. Esitelmä konferenssissa The 7th Austmarr Symposium: Crossing Disciplinary Borders in Viking Age Studies. Problems, Challenges and Solutions, 1.12.2017. Tarton yliopisto.

Jesch, Judith. 2017. Let’s Debate Female Viking Warriors Yet Again. http://norseandviking.blogspot.fi/2017/09/lets-debate-female-viking-warriors-yet.html (viitattu 7.3.2018).

Kjellström, Anna. 2016. People in Transition: Life in the Mälaren Valley from an Osteological Perspective. Teoksessa Shetland and the Viking World. Papers from the Proceedings of the 17th Viking Congress 2013, toim. V. Turner. Lerwick: Shetland Amenity Trust, 197–202.

Kouvola, Karolina. 2017. Birkan naissoturi – liian hyvää ollakseen totta? https://skskirjat.com/2017/09/11/puheenvuoro-karolina-kouvola/ (viitattu 7.3.2018).

 

Glossan hallitus 2018

Glossan syyskokouksessa 17.11.2017 valittiin uusia hallituksen jäseniä kaksivuotiskaudelle sekä puheenjohtaja vuodelle 2018. Järjestäytymiskokouksessa 11.1.2018 hallitus valitsi keskuudestaan toimihenkilöt alkaneelle vuodelle. Hallituksen kokoonpano vuonna 2018 on:

Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY), sihteeri
Lauri Hirvonen, FM (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri
Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja
Maria Kallio, FM (TY)
Karolina Kouvola, TM (HY)
Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
Tapio Salminen, FT (TaY)

Varajäsenet
Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
Jenni Kuuliala, FT (TaY)
Lauri Ockenström, FT (JY)
Sanna Supponen, FM, teol. yo. (HY), tiedottaja (fb, twitter)

Kiitämme hallituksessa pitkään toimineita Anu Lahtista, Lauri Leinosta ja Reima Välimäkeä (pj 2015-2017), ja toivotamme tervetulleiksi kolme uutta, innokasta ja visionääristä jäsentä!

Anita Geritz
Olen ensimmäistä vuotta Glossan hallituksessa ja toimin tiedottajana. Opiskelen historiaa perustutkinto-opiskelijana Helsingin yliopistossa – kandidaatintutkielmani koskee vuonna 1492 Ensisheimiin pudonnutta meteoriittia ja siihen liitettyjä aikalaistulkintoja meteoriitin alkuperästä ja merkityksestä. Minua kiinnostavat erityisesti keskiajan aatehistoria, menneiden ihmisten maailmankatsomukset sekä ilmasto- ja ympäristöhistoria. Vapaa-ajallani piirrän, patistan itseäni liikkumaan ja rentoudun sarjojen ja videopelien äärellä.

Tapio Salminen
Olen uusi hallituksessa, mutta mukana Glossassa jo perustamisvuodesta lähtien.

Olen tehnyt keski- ja esiteollisen ajan historiaan liittyvää tutkimusta erilaisista aihepiireistä jo vuodesta 1991. Kiinnostuksen kohteitani ovat erilaiset toiminnalliset infrastruktuurit, liikenne ja kommunikaatio, informaationhallinta, tekstualisoituminen, hallinto ja valta sekä niiden erilaiset manifestaatiot.

Väitöskirjani Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460 (2016) käsitteli Tallinnan kaupunginkirjurin tointa sekä raadin informaationhallinnan tekstualisoitumista ennen vuotta 1460. Väitöskirjan lisäksi olen 1990-luvun alusta lähtien julkaissut erilaisia monografioita ja artikkeleita Suomen ja Itämeren alueen keski- ja esiteollisen ajan historiasta.

Tällä hetkellä työskentelen kesäkuun 2018 loppuun asti Suomen kulttuurirahaston apurahalla. Vuoden mittaisen projektin kohteena on Raaseporin linnan kirjurintoimi sekä linnan informaationhallinnasta ja kommunikaatiosta säilynyt materiaali vuosilta 1373-1558.

Lauri Ockenström

Aloitin Glossan hallituksen varajäsenenä vuonna 2018. Toimin tutkijatohtorina taidehistorian oppiaineessa Jyväskylän yliopistossa ja tutkin nykyisessä projektissani (IMAFOR) talismaanikuvien ikonografiaa keskiaikaisissa lähteissä. Projekti keskittyy planeettajumalten kuvauksiin oppineen magian perinteessä, jolla tarkoitetaan kirjallisessa muodossa kiertänyttä, opillisin ja tieteellisin rakennelmin selitettyä magiaa. Magian ja kuvataiteen ohella olen harrastellut tutkimusta esoteeristen alojen historian ja renessanssihumanismin parissa – esimerkiksi väitökseni käsitteli 1400-luvulla vaikuttaneen Marsilio Ficinon suhdetta hermeettiseen perinteeseen.

Tutkimustyön ohella toimin Taidehistorian seurassa ja TAHITI-lehden toimituskunnassa. Lisäksi vedän työryhmää, joka kääntää ja selittää Vitruviuksen De architectura -teosta suomeksi. Arbitraariseen vapaa-aikaan kuuluvat urheilu, musiikki, kirjallisuus, viini ja museot.

Save

Save

”Suomen muinaiset kuninkaat” – todellisuus nimien takana

Sirpa Aalto

Glossa ry:n Tieteiden yönä 18.1.2018 Helsingissä järjestämässä esitelmätilaisuudessa kerroin, mistä ovat saaneet alkunsa väärinkäsitykset siitä, että Suomessa olisi ollut kuninkaita ennen Ruotsin vallan aikaa. Pseudohistoriallisissa kirjoissa, blogeissa ja nettikirjoittelussa toistuvat tietyt nimet, joihin viitataan ”Suomen kuninkaina”. Kuten esitelmässäni toin esille, kyseessä on väärinkäsitys, sillä keskiaikaisissa islantilaisissa saagoissa esiintyvä finnar-nimitys ei viittaa suomalaisten, vaan pääsääntöisesti saamelaisten esi-isiin, joiden kanssa norjalaiset olivat tekemisissä. Nimityksellä Finnakonungar viitataan saagoissa yleensä heidän päälliköihinsä. [1] Konungr-nimitys ylipäätään viittasi muinaisislannin ja -norjan kielessä päälliköihin eikä vain kuningaskunnan hallitsijaan. Niinpä esimerkiksi vuonna 1313, kun Norjan kuningas otti vastaan Martein-nimisen saamelaispäällikön, häneen viitattiin tapahtumasta kertovassa annaalissa nimellä ”Martein Finnakonungr”. [2] On hyvin epätodennäköistä, että tämä Finnakonungr Martein olisi ollut ”Suomen kuningas Martti”, joka tuli vierailulle Norjan kuninkaan luokse.

Pseudohistoriallisissa teksteissä on harvemmin suoria viittauksia niihin alkuperäisiin lähteisiin, joista nimet ovat peräisin. Jotta voisi ymmärtää, mistä nämä nimetyt ”Suomen muinaiset kuninkaat” tulevat ja mikä on niiden arvo Suomen historian lähteenä, on syytä luoda katsaus nimien alkuperäisiin esiintymisyhteyksiin.

Symbolisia nimiä

Kuningas Fornjotin (muinaisnorjaksi Fornjótr) nimi mainitaan pseudohistoriallisissa teksteissä kaikkein useimmin. Hänet esitellään yleensä Suomen (ja Kainuun) ensimmäisenä kuninkaana. Perustelut tälle väitteelle on otettu Orkneyinga sagan (suom. Orkneylaisten saaga) alkuosasta, joka tunnetaan nimellä Fundinn Noregr (suom. Norjan löytäminen teoksessa Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta). [3] Orkneyinga sagan ensimmäinen käsikirjoitus on säilynyt 1300-luvun lopulta, mutta on arveltu, että saaga olisi ollut olemassa jo noin vuoden 1200 tienoilla. Fundinn Noregr on myyttinen tarina siitä, kuinka Norja sai alkunsa Fornjótr-nimisen kuninkaan jälkeläisistä. Tämä osio on yhdistetty myöhemmin Orkneyinga sagaan, koska Fornjótrin kerrotaan olleen Orkney-saarten jaarlien myyttinen esi-isä, jonka jälkeläiset tulivat Manner-Norjasta Orkney-saarille. Saagan on katsottu haastavan Norjan hallitsevan kuningashuoneen, sillä se viittaa siihen, että jaarlien esi-isät olivat Norjassa jo ennen muita. Siinä keskeisenä teemana on jaarlien kamppailu vallasta Norjan kuninkaiden kanssa.

Pseudohistoriallisessa kirjoittelussa Fundinn Noregr otetaan erheellisesti lähteeksi, joka voisi kertoa todellisista historiallisista tapahtumista ja siten myös Suomen “muinaisuudesta”. Jo lähdekriittisyyden nimissä on todettava, että tekstin kirjoittamisajankohdan ja tekstissä oletettavasti kuvatun ajankohdan välillä on vähintään 400 vuotta. Saagassa mainitut nimet eivät kuitenkaan kuulu historiallisille henkilöille, vaan ne ovat symbolisia: Fornjótr (”muinainen jätti”), Kari/Kári/Kare (”tuuli”), Hler (”meri”), Logi/Loge (”liekki”), Frosti (”pakkanen”), Snær (”lumi”). Tämä johtuu siitä, että kertomus Orkney-saarten jaarlien esi-isistä on mytologiaa eikä historiaa.

Kuten kerron väitöskirjassani, saamelaisiin viitataan saagoissa usein tällaisilla symbolisilla nimillä. Tämä johtuu siitä, että he edustavat tässä ja monissa muissakin saagoissa ensisijaisesti sitä stereotyyppistä kuvaa saamelaisista, joka islantilais-norjalaisessa kulttuuripiirissä vallitsi keskiajalla. Saamelaiset esiintyvät tilanteissa, joissa he käyvät kauppaa norjalaisten kanssa, ja joskus Norjan kuninkaat haluavat ottaa saamelaisnaisen puolisokseen. Saamelaiset harjoittavat saagoissa usein myös taikuutta. Yhteistä näille kuvauksille on se, että ne eivät pohjaudu yksittäiseen tunnistettavaan historialliseen tapahtumaan. Lisäksi niiden kautta saamelaisista välittyy negatiivinen kuva. Tällä negatiivisella kuvauksella on luonnollisesti yhteys siihen, että saagojen kirjoittajien kristillisessä maailmankuvassa taikuutta harjoittavat saamelaiset olivat pakanoita eikä heihin voitu siksi liittää hyviä ominaisuuksia. Toisaalta saagojen saamelaiskuva oli rakentunut pitkän ajan kuluessa, joten siinä voi havaita kerrostumia myös esikristilliseltä ajalta, jolloin suhtautuminen saamelaisiin ei ollut vielä negatiivista.

*

Muita pseudohistoriallisten kirjoitusten mainitsemia ”Suomen kuninkaita” on Guso/Kuso. Guso on selvästi nostettu anonyymin tekijän 1600-luvun lopulta peräisin olevasta Suomen kronikasta, missä nimi mainitaan. Nimi on jäljitettävissä ainakin saagaan Ketils saga hœngs (”Ketill Kojamon saaga”, ei suom.), jossa esiintyy Gusi Finnakonungr. Ketillin saaga on täysin fiktiivinen kertomus eikä sitä voi pitää tapahtumahistoriallisena lähteenä. Se luetaan kuuluvaksi niin sanottuihin muinaissaagoihin ja se on kirjoitettu luultavasti 1200-luvulla, mutta vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ovat 1400-luvulta. Saagan mainitsema Gusi edustaa saamelaisia ja siten vierautta norjalaisesta näkökulmasta, eli Gusin rooli saagassa oli symbolinen.

Kuningas Faravidin nimi nousee usein esiin puhuttaessa ”Suomen muinaisista kuninkaista”. Faravid mainitaan Egillin saagassa (Egils saga Skalla-Grímssonar, suom. Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga) kveenien (Kvænir) kuninkaana. Jouko Vahtola esittää Faravidista Suomen kansallisbiografiassa seuraavaa:

”Kvenlandista ja kveeneistä kertoo laajimmin ja seikkaperäisimmin Egilin saaga, jonka kirjoitti kuuluisin saagakirjailija Snorri Sturluson noin 1230/1240. Egilin saaga on historiallisin kaikista saagoista. Kvenlandin ja kveenien kuninkaana (konungr af Kvenlandi) mainitaan Faravid vain tässä saagassa. […] Faravid ei ole ajalle tyypillinen skandinaavinen nimi, vaan se lienee käännös jostakin suomalaisesta kaksiosaisesta nimestä. Täksi nimeksi on tutkimuksessa arveltu ’Kaukomieltä’ tai ’Kaukamoista’.”

Tämä Faravid-artikkeli sisältää virheitä ja epätarkkuuksia: Snorri Sturlusonin osuutta Egillin saagan kirjoittamisesta ei voida millään tapaa todentaa, vaikka sitä on epäilty. Väite siitä, että Egillin saaga olisi ”historiallisin kaikista saagoista”, ei myöskään pidä millään tavalla paikkansa, sillä se on kirjoitettu 1200-luvun alkupuolella, mutta kuvaa tapahtumia 900-luvulla. Lähdekriittisesti katsottuna Egillin saagan arvo lähteenä siitä ajankohdasta, jota saaga kuvaa, on heikko.

Vahtolan tiedot ovat peräisin Kyösti Julkun kirjasta Kvenland Kainuunmaa (1986). Julku esittää, että Faravid ei olisi tyypillinen skandinaavinen nimi, vaikka sen kaltaisia esiintyy saagakirjallisuudessa lisäniminä (esim. Yngvarr viðförla eli Yngvarr Kaukomatkaaja). Nimi tarkoittaa kyllä kirjaimellisesti ”kauas matkaavaa”, mistä johtunee spekulaatiot siitä, että nimi voisi olla käännös suomenkielisestä nimestä ’Kaukomieli’/’Kaukamoinen’. Julku viittaa kirjansa nimikysymyksessä Eric Anthoniin, Jalmari Jaakkolaan ja J.R. Aspeliniin, joiden tutkimukset olivat vanhentuneita jo 1980-luvulla kirjan ilmestymisajankohtana. Spekulaatioita siitä, että Faravidin nimi olisi käännös suomesta, ei esiinny kansainvälisessä saagatutkimuksessa, joten se tulisi jättää omaan arvoonsa.

*

Fundinn Noregr -tekstin ja Egillin saagan lisäksi pseudohistoriallisissa teksteissä on ilmeisesti käytetty lähteenä Snorri Sturlusonin Heimskringlan (n. 1235) suomennosta eli Norjan kuningassaagoja (1960–1961). Norjan kuningassaagat koostuu useista Norjan kuninkaita käsittelevistä saagoista, jotka etenevät kronologisesti 800-luvun lopulta 1100-luvun lopulle. Teoksen kirjoittaja Snorri Sturluson (1178–1241) on laatinut kokoelman alkuun Ynglinga sagan, jossa kerrotaan Norjan kuninkaiden esi-isistä, tarunomaisista Yngling-suvun kuninkaista Sveanmaalla. Tässä saagassa kerrotaan kahdesta kuninkaasta, Agnista ja Vanlandista, jotka molemmat naivat käännöksen mukaan ”suomalaisten” kuninkaiden tyttäret. [4] Avioliitot päättyvät saagassa onnettomasti, sillä molemmat naiset surmaavat puolisonsa.

Ynglinga sagassa Vanlandi saa kutsun finnien päälliköltä Snærilta (’Lumi’) ja nai tämän tyttären Drífan (’Lumipyry’). Avioliitto päättyy onnettomasti, kun Vanlandi ei otakaan Drífaa mukaansa Upsalaan, jolloin Drífa kostaa: hän käskee noidan lähettää hengen nukkuvan Vanlandin kimppuun, ja Vanlandi kuoleekin tämän hyökkäyksen seurauksena (Norjan kuningassaagat, 8; Heimskringla I, 28–29). Kuningas Agni taas on ryöstöretkillä Finlandissa, missä hän pakottaa kuningas Frostin (’Pakkanen’) tyttären Skjálfin (’Väristys’) puolisokseen ja ottaa tämän mukaansa. Frosti on puolestaan kuollut taistelussa Agnia vastaan, ja Agni järjestää muistojuhlan Frostin kunniaksi. Juhlan jälkeen Skjálf sitoo saagan mukaan sammuneen Agnin kaulaan köyden ja hänelle uskolliset miehet hirttävät Agnin. Tämän jälkeen Skjálf pakenee paikalta heidän kanssaan laivalla. (Norjan kuningassaagat, 12–13; Heimskringla I, 37–39).

Kuten Ynglinga sagan henkilönimet osoittavat, kyseessä eivät ole historialliset henkilöt, vaan nimeämisessä noudatetaan samaa kaavaa kuin muuallakin saagakirjallisuudessa, missä puhutaan ryhmästä nimeltä finnar. Nimet on otettu luonnonilmiöistä ja ne viittaavat niihin luonnonelementteihin, jotka assosioituvat heihin pohjoisen asukkaina, eli lumeen ja kylmyyteen.

*       *       *

”Suomen kuninkaita” koskevien väärinkäsitysten taustoista ja siitä, mihin tällainen kuviteltu Suomen muinaisuuden rakentelu liittyy esimerkiksi nykyisissä nettikeskusteluissa, voi lukea tarkemmin Sirpa Aallon ja FM Harri Hihnalan kirjoittamasta artikkelista J@rgonia-lehdestä.

Viitteet:

[1] Saagakirjallisuudessa esiintyvästä parista mahdollisesta viittauksesta Suomeen ja suomalaisiin voi lukea tarkemmin artikkelista Sirpa Aalto, “The Finnar in Old Norse Sources”, Joonas Ahola, Frog & Jenny Lucenius (toim.), The Viking Age in Åland. Insights into Identity and Remnants of Culture. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Humaniora 372. Finnish Academy of Science and letters: Helsinki 2015, 199–226.

[2] Gustav Storm (toim.), Islandske annaler indtil 1578. Grøndahl & Søns Bogtrykkeri: Christiania 1888, 393.

[3] Fundinn Noregr on liitetty vasta myöhemmin Orkneyinga sagan alkuosaksi. Flateyjarbók-käsikirjoituksessa (1387–1390) se on erillään saagasta. G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.), Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. Kristiania: P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860, 219–221.

[4] Edellä mainitut Ynglinga sagan tapahtumat sijoittuvat väljästi paikkaan, jonka nimi on Finland ja joka on suomennettu ”Suomeksi” Norjan kuningassaagoissa. On täysin mahdollista, että saaga viittaa Varsinais-Suomen alueeseen, joka tunnettiin pitkään nimellä Finland. Toisaalta Norjan kuningassaagojen kirjoittaja, islantilainen Snorri Sturluson, on ollut suullisen perimätiedon varassa eikä hänellä ole ollut tarkkaa, omaan kokemukseen pohjautuvaa tietoa Sveanmaan merentakaisten alueiden maantieteestä. Niinpä Ynglinga sagan Finland hahmottuu pikemminkin epämääräiseksi alueeksi jossain idässä meren takana kuin tarkasti maantieteellisesti määritellyksi alueeksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Ynglinga saga tukisi väitteitä siitä, että Suomessa olisi ollut kuningaskuntia tai laajoja alueita hallinneita kuninkaita. Ks. viite 1.

Lähteet:

Egillin, Kalju-Grímrinpojan saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 1994.

Egils saga Skalla-Grímssonar. Sigurður Nordal (toim.). Íslenzk fornrit 2. Reykjavík: Hið íslenzka fornritafélag 1933.

Heimskringla I. Bjarni Aðalbjarnarson (toim.). Íslenzk fornrit 26–28. Reykjavík: Hið íslenzka bókmenntafélag 1979.

Ketils saga hœngs. teoksessa Guðni Jónsson (toim.). Fornaldarsögur norðrlanda 2. Prentsmiðjan Edda h.f. 1950, 149–181.

Norjan kuningassaagat. suom. J.A. Hollo, runot Aale Tynni. Porvoo: WSOY 1960.

Norjan löytäminen. Suom. Annakaisa Alander. Teoksessa Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva & Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen. Muinaissaagoja Pohjolasta. Helsinki: Finn Lectura 2013, 77–81.

Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. Helsinki: Otava 2008.

Fundinn Noregr. Teoksessa G. Vigfússon & C.R. Unger (toim.). Flateyjarbók I. En samling af Norske Konge-sagaer med indskudte mindre fortællinger om begivenheder i og udenfor Norge samt annaler. P.T. Mallings Forlagsboghandel 1860.