Glossa ry:n hallitus vuodelle 2022

Vuosi vaihtuu ja tämä tarkoittaa uutta hallitusta. Glossa ry:n syyskokouksessa 9.12.2021 valittiin uusi hallitus ja järjestäytymiskokous pidettiin 10.1.2022. Edellisvuoden puheenjohtaja Sanna Supponen valittiin jatkamaan puheenjohtajana.

Uusia hallituksen jäseniä ovat Jyrki Nissi, Aino Liira, Taneli Puputti, Petra Uusimaa sekä Ella Sahivirta. Yhdistyksen toiminnantarkastajina vuonna 2022 toimivat Kirsi Kanerva ja Olli Lampinen-Enqvist.

Tältä uusi hallitus näyttää tammikuun järjestäytymiskokouksen jälkeen:

Sanna Supponen, FM (HY), puheenjohtaja

Anita Geritz, FM (HY), varapuheenjohtaja

Taneli Puputti, FM (JY), tiedottaja

Aino Liira, FT (TY)

Jyrki Nissi, FT (TaY)

Lauri Ockenström, FT (JY)

Henna Paasonen, FM (HY)

Saku Pihko, FM (TaY)

Kirsi Salonen, FT, OTT (TY)

Varajäsenet:

Tia Niemelä, FM (HY), taloudenhoitaja

Ella Sahivirta, TM (HY), sihteeri

Antti Ijäs, FM (HY)

Petra Uusimaa, FM (OY), Glossae-blogin päätoimittaja

Glossa kiittää vuoden 2021 hallitusta ja erityisesti väistyviä hallituslaisia työpanoksestaan, sekä toivottaa uudet hallituslaiset lämpimästi tervetulleeksi uudet jäsenet.

Esitelmä: Hirviöt keskiajan eri lähdetyypeissä

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.

Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?

Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.

Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.

Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.

Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.

Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena

Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.

Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.

Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.

Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset

Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.

Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.

Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.

1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.

Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva

Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.

Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.

Hirviöiden merkitys keskiajalla ja sen jälkeen

Kamelimies 1690 julkaistussa lentolehtisessä. Rijksmuseum, Amsterdam (Monsterlijke kameel-mens (1690)). Kuva: Rijksmuseum.

Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.

Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.

Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.

Esitelmä: Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana

Tia Niemelä

Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.

Alkemia tieteenä

The Mirror of Alchemy:n painettu nimiösivu. Kuva: Wikimedia Commons.

Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.

Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.

Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.

Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.

The Mirror of Alchemy

The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.

Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.

Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.

MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.

Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.

Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.

Keskeiset löydökset

Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.

* * *

FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.

Esitelmäilta: Bernard Clairvauxlainen

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 ensimmäinen esitelmäilta pidettiin tiistaina 28.9. klo 17 alkaen. Keväältä tuttuun tapaan tilaisuus järjestettiin verkossa Zoomin välityksellä. Englanninkielisen illan aiheena oli Bernard Clairvauxlainen, josta kertoi kaksi puhujaa: Professori Brian Patrick McGuire puhui kirjastaan Bernard of Clairvaux. An Inner Life ja TT Anna-Riina Hakala puhui väitöskirjansa pohjalta otsikolla “Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity”.

Kuka Bernard?

Molempien puhujien esityksistä ja kommenteista välittyi, että 1100-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut sisterssiläisapotti Bernard Clairvauxlainen oli sekä aikanaan että nykytutkijoiden silmissä haastava, polarisoivakin hahmo. Varakkaan aatelisperheen vesa päätyi jo kaksikymppisenä johtamaan omaa luostariaan – apottina Bernardista tuli vasta perustetun sisterssiläisliikkeen johtavia hahmoja, suuria väkijoukkoja kerännyt ristiretkisaarnaaja sekä hengellinen vaikuttaja, jolta meille on säilynyt suuri määrä tekstejä, kuten kirjeitä ja saarnoja. Bernard oli lopulta niin vaikutusvaltainen henkilö Euroopan oppineiden keskuudessa ja ylimystöpiireissä, että McGuiren mukaan voidaan puhua ”Pyhän Bernardin aikakaudesta”. Joissain aikalaisissaan Bernardin menestys herätti närää, minkä vuoksi hänen pyhimykseksi julistamisensa viivästyi, mutta Bernard jäi kuitenkin lopulta keskiajan läntisen kristikunnan kaanoniin juhlittuna pyhimyksenä ja opettajana.

Bernardin sisäisen elämän jäljillä: kolme elämäkertaa

Francisco Ribaltan maalaus ”Bernard syleilee Kristusta” (n. 1625-1627). (Kuva)

Kun Brian Patrick McGuirelle ensimmäisen kerran ehdotettiin, että hän kirjoittaisi Bernard Clairvauxlaisesta elämäkerran, suhtautui hän ajatukseen torjuvasti. Bernard näyttäytyi McGuirelle epämiellyttävänä hahmona, jota leimasivat jyrkkyys, kampanjointi verisen ristiretken puolesta ja naisvihamielisyys (tai vähintään naisista vieraantuneisuus). Kohtaamiset nykypäivän sisterssiläisveljien ja -sisarten kanssa osoittivat, ettei McGuire ollut tuntemuksissaan yksin, vaan Bernard on monille nykyihmisille ja jopa nykysisterssiläisille vaikeasti lähestyttävä hahmo. Tutkiessaan keskiaikaisten sisterssiläisten historiaa Bernardin kuoleman jälkeen McGuire kuitenkin kohtasi toisenlaisen kuvan Bernardista, joka levisi käsi kädessä varhaisen sisterssiläisliikkeen arvojen kanssa. Siinä olivatkin keskiössä inhimillinen heikkous, humaanius ja kaipuu Kristuksen läheisyyteen. Kun Bernardia lähestyi sen kautta, mitä hän merkitsi aikansa ihmisille, avautui hänen tarinansa uudella tavalla. Tästä uudesta ymmärryksestä syntyi ensimmäinen McGuiren kirjoittama Bernardin elämäkerta, The Difficult Saint: Bernard of Clairvaux and His Tradition (1991).

Vanhempia Bernard Clairvauxlaisen elämäkertoja leimaavat McGuiren mukaan usein vaikealukuisuus ja raskaus. Ne myös heijastavat tutkijoiden erilaisia tapoja tulkita Bernardin ajattelua. Monesti McGuire koki, että elämäkerrat sivuuttivat tai yksinkertaistivat Bernardin sisäistä elämää ja henkilökohtaista uskoa, tulkiten esimerkiksi tämän hengelliset kirjeet ainoastaan erilaisten maallisten etujen tavoitteluksi tai kliseiden ja vakiintuneiden fraasien muodossa käydyksi valtakamppailuksi. Toisissa elämäkerroissa Bernardia toisaalta idealisoitiin kuvaamalla hänet täydellisenä pyhimyksenä eikä rajallisena, virheitäkin tekevänä ihmisenä. McGuire halusi elämäkerroissaan välttää sekä Bernardin ”valkopesua” että tämän mustanmaalausta.

McGuirelle oli tärkeää, että Bernardista olisi saatavilla helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Seuraava, tanskaksi julkaistu elämäkerta, jossa McGuire kuvasi Bernardia ”ensimmäisenä eurooppalaisena”, oli McGuiren yritys tehdä Bernardia ymmärrettäväksi nimenomaan tanskalaiselle yleisölle, mutta toimi samalla yleistajuisen Bernardin elämäkerran prototyyppinä. Kun sitten Cornellin yliopistokustantamo lähestyi McGuirea ja pyysi tältä uutta englanninkielistä Bernard-elämäkertaa, tarttui McGuire työhön mielellään.

Bernard of Clairvaux: An Inner Life (Cornell University Press, 2020) oli McGuiren sanojen mukaan hänen yrityksensä ymmärtää Bernardin sisäistä, henkilökohtaista elämää – alun perin ”An Intimate Biography” -nimellä kulkeneen kirjoitusprojektin tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Bernardin omaa uskoa ja ajattelua ja päästä siten yksityiskohtaista tapahtumahistoriaa syvemmälle Bernardin elämän ymmärtämisessä. Kuinka miehestä, joka nuoruudessaan tavoitteli askeettista erämaaelämää, muovautui kokonaisen aikakauden keskushahmo? Tarina ei ollut helppo kerrottava, mutta McGuire on tulokseen tyytyväinen.

Bernard ja naiseus: vastakkainasettelusta komplementaarisuuteen

Bernard eli miehisessä maailmassa, munkkiyhteisössä, jossa kontaktit naisiin rajoittuivat aatelishyväntekijöiden kanssa kirjelmöintiin. Miten Bernard näki naiset ja ymmärsi naiseuden? Hän kirjoitti rakkaudella omasta äidistään, minkä lisäksi Neitsyt Maria oli Bernardin hartauselämän keskeinen hahmo, mutta muilta osin Bernard on usein kuvattu naisvihamielisenä. Aiempi tutkimus on tulkinnut Bernardin ajattelun sukupuolista hierarkkiseksi. Erityisesti Aristoteleen ajattelusta polveutuvassa hierarkkisessa sukupuolikäsityksessä naiseus nähtiin sekä fyysisesti että henkisesti maskuliinisuutta huonompana. Bernardin saarnojen pohjalta on katsottu, että Bernard mielsi naiseuden vajavaisuutena, josta ihmisen piti sen hengellisten merkitysten tasolla puhdistautua pelastuakseen. Anna-Riina Hakalan analysoimista Bernardin kirjeistä erottuu kuitenkin toisenlainen, positiivisempi kuva sukupuolten suhteesta toisiinsa.

Bernardin näky Neitsyt Mariasta. BAV, MS Urb.lat. 93, f. 7v (detalji; 1400-l). (Kuva)

Anna-Riina Hakalan esitelmä ”Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity” perustui Hakalan väitöskirjan keskeisiin löytöihin sukupuolittuneesta kuvastosta Bernard Clairvauxlaisen munkeille osoitetuissa kirjeissä. Kuvatessaan luostarielämän ihanteita kirjeissään Bernard hyödynsi monenlaisia, nykylukijan silmissä yllättäviäkin sukupuolirajoja ylittäviä mielikuvia. Bernard kuvasi esimerkiksi itseään luostarin apottina munkkeja kohdussaan kantavana ja rinnallaan imettävänä äitinä. Samalla Bernard liitti munkkiuteen paljon sotilaallista kuvastoa: ihanteellinen munkki oli kuin urheasti taisteleva sotilas. Vahvan sotilaan vastakohdaksi Bernard ei kuitenkaan asettanut naista, vaan lihassaan heikon, lankeavan miehen. Sotilaallisuus ja naiseus sen sijaan yhdistyivät Bernardin käyttämässä rikkaassa raamatullisessa kuvastossa: munkeille esikuvana toimivan Kristuksen morsiamen mystinen hahmo oli yhtä aikaa militaristinen ja feminiini, ja tätä edustivat Raamatussa mm. Jerusalem sekä Neitsyt Maria. Vaikka munkin tuli tavoitella ulkoisesti sotilaan ominaisuuksia, ihanteellisen munkin tuli samalla olla sisäisesti morsian, omaksuen naisellisen roolin.

Osa Bernardin feminiinisestä kuvastosta, kuten munkkeja imettävä apotti, ovat huomattavan konkreettisia ja kehollisia. Kehollisuus ja lihallisuus olivat tärkeitä käsitteitä 1100-luvun hengellisyydessä, jossa korostettiin Kristuksen ihmisyyttä. Tämä korotti naiseuden arvoa: inhimillisen Kristuksen keho nimittäin syntyi ainoastaan naisesta, neitseenä synnyttäneestä Mariasta. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema ja ylösnousemus pyhittivät nimenomaan naisellisen lihan, josta oli tullut ihmiskunnan pelastuksen väline. Miehisellä lihalla ei ollut tällaista hermeneuttista roolia pelastuksessa.

Hakala vertasi esitelmässään Bernardin ajattelua tämän aikalaiseen, abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläiseen. Tutkija Prudence Allen on tutkimuksissaan osoittanut, että Aristoteleen hierarkkisesta sukupuoliajattelusta poiketen Hildegardin käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä olivat toisiaan täydentäviä ja yhtä arvokkaita. Hildegardin näkemyksessä ihanteellisessa ihmisessä oli sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Saavuttaakseen näiden välillä tasapainon miehen tuli kehittää naisellisia piirteitään, naisen miehisiä piirteitään.

Bernard ja Hildegard kirjoittivat molemmat luostariyhteisöistä käsin ja ammensivat samasta hengellisestä perinnöstä samoihin aikoihin. Molemmat toimivat 1100-luvulla ennen varsinaista ”aristoteliaanista vallankumousta”, joka toisi Aristoteleen kirjoitukset laajemmin saataville läntisessä kristikunnassa. Vaikka Aristoteleen kirjoituksille pohjautuva sukupuoliajattelu oli silti tänä aikana laajalle levinnyttä muun muassa lääketieteellisten tekstien välityksellä, oli siitä vielä tänä aikana helpompi poiketa. On siis mahdollista, että Hildegardin tavoin Bernard kehitti komplementaarisen käsityksen sukupuolista, joka välittyy hänen kirjeissään.

Anna-Riina Hakalan väitöskirja Bernard of Clairvaux’s Letters and the Anatomy of a Cloistered Man: Gendered Imagery in Letters from the First Decade as an Abbot on luettavissa Heldassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/328691.

Kauppiaita ja rälssimiehiä – arkeologisia näkökulmia keskiajan kyliin

Tuuli Hienonen

Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.

Ei pelkkiä talonpoikia

Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.

Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.

Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen

Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.

Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.

Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta

Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.

Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.

Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen

Kirjallisuutta

Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf

Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.

Keskiaikaisia matkakohteita Suomessa

Tia Niemelä

Kesä ja kesäloma ovat monille aikaa tutustua erilaisiin matkakohteisiin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Koronan aiheuttamien poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on kotimaan sisäiseen matkailuun ehkä entistäkin enemmän aikaa. Vinkkejä linnoihin ja kirkkoihin tutustumisesta voit lukea viime elokuussa julkaistusta blogijutusta täältä: Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina. Tässä tekstissä keskitytään tänä kesänä järjestettäviin keskiaikateemaisiin tapahtumiin sekä keskiaikaisiin kaupunkeihin.

Keskiaikateemaisia tapahtumia

Hämeen linna. Kuva: T. Niemelä.

Hämeenlinnassa sijaitsee tietysti keskiaikainen Hämeen linna, mutta sen lisäksi paikkakunnalla järjestetään 20.-22.8.2021 Hämeen keskiaikafestivaali. Festivaaleilla ohjelmassa on muun muassa musiikkiesityksiä, taisteluita sekä mahdollisuus tutustua kotieläimiin. Todennäköisesti 1200-luvun lopulla perustetussa Hämeen linnassa pääsee tutustumaan keskiaikaisen linnan historiaan. Linnassa on esillä metallinilmaisinlöytöjä, aseita sekä linnasta löytyneitä esineitä. Vaihtuvana näyttelynä (28.5.2021-28.11.2021) linnassa on tällä hetkellä belgialaisen nykytaiteilijan Nick Ervinckin teoksia.

Vantaalla keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon sekä pappilan puiston ympäristössä järjestetään 14.8.2021 Helsingan keskiaikapäivä. Pyhän Laurin kirkko on rakennettu 1400-luvun puolessa välissä. Kirkko on edelleen ulkoa katsoen paljolti keskiaikaisessa asussaan, mutta siihen on tehty muutoksia erityisesti tulipalon jälkeen 1800-luvulla (Hiekkanen 2014: 485). Nykyinen pappila on rakennettu 1856. Pappilan alueella tehdyt kaivaukset ovat osoittaneet, että siellä elettiin ylellisesti jo 1300- ja 1400-luvuilla (Väisänen 2016: 32–33). Alueen historiaa sekä arkeologisten tutkimusten tuloksia on esitelty kattavasti Riikka Väisäsen teoksessa Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014 (2016). Lisää Vantaan alueen historiasta voi lukea esimerkiksi Vantaan kaupunginmuseon blogista: Muistaakseni.

Vierailulla keskiaikaisessa kaupungissa

Nykyisen Suomen alueella sijaitsee viisi keskiaikaista kaupunkia, jotka ovat Porvoo, Turku, Ulvila, Naantali ja Rauma. Suomen keskiaikaisista kaupungeista kuudes on nykyisin Venäjällä sijaitseva Viipuri.

Turun tuomiokirkko. Kuva: T. Niemelä.

Keskiaikaisista kaupungeista Turku oli kaikkein merkittävin. Kaupunkikuvassa näkyvät yhä edelleen keskiajalta tutut maamerkit: Turun linna sekä tuomiokirkko. Turun linnassa on tällä hetkellä pysyvien näyttelyiden lisäksi esillä Vanitas-näyttely. Näiden lisäksi keskiaikaan pääsee käsiksi vierailemalla Aboa Vetus & Ars Nova –museossa, jossa on tilaisuus mennä katsomaan esiin kaivettujen keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kaupunki on muuttanut muotoaan keskiajasta, mutta keskiaikaiseen tunnelmaan pääsee kävelemällä Luostarin välikatua pitkin. Sen linjaus on keskiaikainen. Jos kaupungilla kulkee tarkkaavaisena, saattaa myös törmätä arkeologisiin kaivauksiin, joita suoritetaan rakennushankkeiden yhteydessä Turussa useita vuodessa.

Rauman kaupunki perustettiin vuonna 1442. Tällöin porvarit saivat privilegiot eli erityisoikeuden harjoittaa kauppaa ja etuja. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Rauman nykyinen Pyhän Ristin kirkko on alun perin toiminut fransiskaanikonventin kirkkona. Kirkko on 1500-luvun alkupuoliskolta ja on Markus Hiekkasen mukaan (2014: 247) säilynyt 1800-luvun restauroinneista huolimatta melko hyvin keskiaikaisessa ulkoasussaan. Kalkkimaalausten osalta kirkossa on nykyään esillä vain kuorissa olevat maalaukset, jotka nekin ovat vuonna 1891 uusittu ja osittain rekonstruoitu uudella maalipinnalle (Hiekkanen 2014: 249). Edellä mainitun kirkon lisäksi rakennettiin Raumalle toinenkin kivikirkko keskiajalla. Rauman entinen kaupunginkirkko on rakennettu vuosina 1495–1505 (Hiekkanen 2014: 252). Tämä nykyään rauniona oleva kirkko hylättiin 1600-luvulla.  Raumalla on viime vuosina suoritettu arkeologisia kaivauksia muun muassa Kalatorilla (Koivisto et al. 2011), Luostarinkadulla keskiaikaisen fransiskaanikonventin kirkon lähistöllä (Helamaa & Uotila 2018) ja Vanhan Rauman alueella Itäkadulla (Uotila & Lehto 2017).

Naantali tunnetaan kenties parhaiten kesälomalaisten suosikkikohteesta Muumimaailmasta, mutta kaupungista löytyy myös mielenkiintoista nähtävää keskiajasta kiinnostuneille vierailijoille. Kaupunki on perustettu birgittalaisluostarin ympärille vuonna 1443. Naantalin kivisen birgittalaiskirkon vanhimmat osat ovat Hiekkasen (2014: 111–112) mukaan todennäköisesti 1480-luvulta. Naantalin arkeologisia löytöjä on esillä Naantalin museon pysyvässä näyttelyssä. Kesäkaudella 15.5.-31.8.2021 koko museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Naantaliakin on tutkittu arkeologisesti. Lisää Naantalin luostarin tutkimuksiin pääsee tutustumaan teoksen Naantalin luostarin rannassa (Uotila 2011) avulla.

Naanatalin kirkkoa sisältä ja ulkoa. Kuvat: T. Niemelä.

Lisää keskiaikaisista kaupungeista voi lukea esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet ( Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiosta, jonka on kirjoittanut Georg Haggrén. Arkeologisia kohteita voi puolestaan etsiä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).


Lähteet:

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.

Helamaa, M. & Uotila, K. 2018. RAUMA, Luostarinkatu Konekaivun valvonta ja pelastuskaivaus historiallisen ajan kaupunki- ja luostarikohteessa 13.9.–21.11.2017. Museovirasto.

Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.

Koivisto, A., Mannermaa, K. & Väisänen, R. 2011. Rauman vanhimman torin kertomaa – Kalatorin kaivaukset vuosina 2009 ja 2010. SKAS 2011 (2): 3–17.

Uotila, K. & Lehto, H. 2017. Vanha Rauma Itäkatu arkeologiset tutkimukset 2017. Museovirasto.

Uotila, K. 2011. Naantalin luostarin rannassa : arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä = Stranden vid Nådendals kloster : vardagen i klostret och dess omgivning. Muuritutkimus, Kaarina.

Väisänen, R. 2016. Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33. Vantaan kaupunginmuseo, Vantaa.

* * *

FM Tia Niemelä on historialliseen aikaan erikoistunut arkeologi.

Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu

Janika Aho

Keväällä ilmestyi Anneli Kannon fiktiivinen romaani Rottien pyhimys (Gummerrus), joka kertoo 1400-luvun lopulla rakennetun Hattulan keskiaikaisen kirkon seinämaalausten tekijöistä. Romaani sijoittuu 1500-luvun alkuun, jolloin kuvitteellinen maalariryhmä saapuu Hattulaan kesäksi toteuttamaan tämän suuren maalaushankkeen. Heidän mukaansa liittyy pian paikallinen savenvalaja, nuori nainen nimeltä Pelliina. Romaanissa heräävät mielikuvituksekkaasti elämään niin maalariryhmän jäsenten ja toteutusta valvovien henkilöiden väliset jännitteet kuin maalarien kokemat taiteellisen työskentelyn tuskatkin. Pelliinan hahmo on tietämätön kansannainen, joka ihmettelyllään johdattelee lukijaa pohtimaan kuvia ja niiden syntyä ja jonka kasvutarina muodostuu romaanin pääjuoneksi. Juonen ohella romaani kuvailee ja selittää lukijalleen 1500-luvun keskiaikaista elämää Hattulassa eri hahmojen kautta. Tutuksi tulevat niin kirkonmenoihin liittyvät latinankieliset termit, maataloustyön vuodenkierto kuin elintarvikkeiden markkinahinnatkin.

Teos herätti melko laajaa huomiota mediassa (HS, YLE, Kulttuuritoimitus.fi). Keskiajan taiteen tutkijat puolestaan ihmettelivät tätä mediahuomiota. Useissa artikkeleissa ja uutisissa oli nimittäin nostettu esille paitsi romaani kirjallisena tapauksena, myös kirjailija Kanto jonkinlaisena Hattulan kirkon maalausten asiantuntijana. Kirjailija on toki tehnyt valtavan ja osin hyvin ansioituneen taustatutkimuksen, mutta tämä ei varsinaisesti tee kenestäkään vielä asiantuntijaa. Monissa artikkeleissa myös sekoittuu romaanin inspiraation ja menneisyyden kuvittelun pohdinta ja ”faktatieto” Hattulan seinämaalauksista – oli tämä tieto sitten tutkimukseen nojaavaa tai ei.

Keskiajan taiteen tutkimuksen kannalta ongelmallinen lähestymistapa oli esimerkiksi Ylen artikkelissa, jossa toistuivat monet keskiaikaisiin kirkkomaalauksiin liitetyt harhakäsitykset, kuten käsitys ”huonosti maalaamisesta” esikuvien puutteessa. Esimerkiksi artikkelissa nostetaan evankelista Markusta symboloiva siivekäs leijona, jonka ulkoasun Kanto selittää sillä, etteivät keskiaikaiset maalarit olleet nähneet leijonaa. Tällainen käsitys keskiajan kuvista liittyy vahvasti taiteen arvottamiseen kuvaustavan ”realistisuuden” mittarilla, eikä huomioi keskiajankin taiteeseen kuuluvaa tyylittelyä, luovuutta ja idean kuvaamista näköisyyden sijaan.

Keskiaikaisia kirkkoja ja niiden maalauksia tuntuu tutkijan näkökulmasta vaivaavan eläväinen tarinaperinne. Se esiintyy useammin maalauksista käydyssä keskustelussa kuin varsinainen tutkittu tieto. Tämä on harmillista, koska näin yleinen historiakäsitys ja mielikuvat keskiajan kuvista jäävät elämään legendojen varassa. Yksi tällainen on HS:n ja YLE:n artikkeleissakin esiin nostettu väite siitä, että Hattulan kirkon Syntiinlankeemus -aiheessa Aatami ja Eeva peittäisivät genitaalejaan ”lapsekkaasti saunavihdoilla” viikunanlehtien sijaan. Tästä aiheesta on kirjoittanut uskontotieteilijä Aila Viholainen vuoden 2015 väitöskirjassaan, kumoten käsityksen saunavihdoista ja siten myös Eeva ja Aatami -kuvauksen erityisestä ”suomalaisuudesta”.

Syntiinlankeemus -aihe Hattulan kirkon kuorin eteläseinällä, 1500-luvun alku. Kuva: Janika Aho.

Tarinat ja perimätieto ovat eri asia kuin se, mitä maalauksista tiedetään tutkimuksen ansioista. Keskiajan taiteesta tehty tutkimus paljastaa kuitenkin maalauksista vähintään yhtä jännittäviä ja kiinnostavia seikkoja kuin tarinat. Yksi tällainen seikka vaikkapa Hattulan maalausten aiheissa esiintyvät monet Neitsyt Marian ihmeteoista kertovat kuva-aiheet, jotka osaltaan liittävät maalauskokonaisuuden yleiseurooppalaiseen mariologiseen ikonografiaan ja rikkaaseen Neitsyt Marian ihmetekoja käsittelevään, aidosti keskiaikaiseen tarinaperinteeseen. Helena Edgren on laatinut väitöskirjansa englannin kielellä aiheesta vuonna 1993. Julkaisujen englanninkielisyys onkin varmasti yksi syy siihen, miksi uusi tutkimus saavuttaa yleisön huonommin kuin vanhentunut tieto, kuten Katri Vuola kirjoitti blogitekstissään ”Onko fakta fiktiolle pahasta? ”. On kuitenkin journalistin vastuulla tehdä ero asiantuntijan ja taustatyötä tehneen kirjailijan välillä. Hyvässä journalismissa erotellaan faktatieto ja mielikuva – uutisartikkeli voi tarinallistaa fiktiivisen romaanin syntyprosessia, muttei kertoa tarinoita menneisyydestä faktana.

On toki jollakin asteella ymmärrettävää, että asiantuntijan tunnistaminen keskiajan historiaan perehtyneistä ihmisistä voi olla haastavaa. Keskiaikaa tai keskiajan taidetta koskeva yleissivistys on yleisesti ottaen heikkoa, eikä se ole ihmekään, jos tarkastelee keskiajan kulttuurihistorian roolia peruskoulu- ja lukio-opinnoissa. On valitettavan yleinen käsitys, että keskiajasta Suomessa ”ei tiedetä juuri mitään.” Se, että jostakin aiheesta tiedetään vain hyvin vähän, on suhteellinen käsite ja yleensä kertoo lausujansa perehtyneisyyden puutteesta. Tämä akateemisessa maailmassa tuttu ajatuskiemura ilmenee yleensä opiskeluvaiheen pohdinnoissa – esimerkiksi kandidaatintutkielmaa, gradua tai väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa laatiessa ajatus aiheen tutkimattomuudesta tuntuu relevantilta lähtökohdalta, kunnes vääjäämättömästi törmää aiheen monitahoisuuteen, laajaan tutkimuskenttään ja kytköksiin eri ilmiöiden ja teoreettisten viitekehysten välillä.

Keskiajan kuviin liitetyistä käsityksistä yksi sitkeimmistä toistuu niin romaanissa kuin siitä kirjoitetuissa artikkeleissakin – nimittäin se, että keskiajalla ihmiset eivät juuri nähneet kuvia ja täten kirkkomaalaukset ja niiden toteuttaminen olivat jotain mystistä, jota ”tavallinen ihminen” ei voinut käsittääkään. Tämän käsityksen sekoittuminen luterilaiseen kuvakäsitykseen, jossa kirkkomaalausten funktio on opettaa tietämätöntä rahvasta uskonkappaleista elää valitettavan voimakkaasti liitettynä keskiajan kirkkomaalauksiin.

Tällainen käsitys jättää täysin huomiotta keskiajan kirkkotilan visuaalisen rikkauden: Kuvia oli itseasiassa kaikkialla muuallakin kuin seinissä. Alttarikaapit, pyhimysveistokset, kirkkotekstiilit, ehtoollisvälineet ja kirkoissa säilytettävät käsikirjoitukset olivat täynnä kuvia. Lisäksi on huomioitava, että valtava määrä keskiajan kuvia on kadonnut keskiaikaisten puukirkkojen ja muiden puisten rakennusten mukana. Meille säilynyt fragmentaarinen aineisto on siis vain murto-osa tästä kaikesta. Jäljelle jääneet esineet ja maalaukset ovat nekin kuluneita, muokattuja, osin tuhoutuneita. Fragmentaarisuudessaan tätä aineistoa voisi kuvailla jonkinlaisen valtavan puun rangaksi, josta puutuvat niin oksat, lehdet kuin lehtien tuhannet väritkin.

Itse romaani, Rottien pyhimys, on kuitenkin ensisijaisesti keskiajan taiteen tutkijalle suuri ilo. Kirja on romaanina vetävää ja viihdyttävää luettavaa. 1500-luvulle sijoittuvia romaaneja ei ole suomeksi kirjoitettu mitenkään liiallisesti ja uskoisin, että teos varmasti herättää monien lukijoiden kiinnostuksen keskiaikaisia kirkkoja ja kirkkomaalauksia kohtaan. Teoksen kansigrafiikasta tuli kylläkin mieleeni lähinnä kiireessä itse laatimani power point -liuska keskiajan taidetta käsittelevälle luennolle.

Tarinallisuudella on paikkansa ja kirjailijan vapaus on täysin kiistämätön edellytys taiteen syntymiselle. Journalismilla, kuten tieteelläkin, on kuitenkin väistämättömiä velvollisuuksia: Lähdekritiikki, asiantuntijoiden kuuleminen, faktojen tarkistaminen sekä itsensä korjaaminen. Olisi minustakin ollut hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa iloitteleva kirja-arvio vuoden historiallisen romaanin tapauksesta, kun tehdä tylsästi velvollisuuteni ja puuttua tieteenalaani koskevaan, perättömiä juttuja levittelevään keskusteluun. Eevan ja Aatamin saunavihdat saattavat vaikuttaa mitättömältä yksityiskohdalta suuressa historiakäsityksen kuvassa, mutta väitän, ettei näin ole. Pienet yksityiskohdat, ihmisten mieliin jäävät tarinat, muokkaavat käsityksiämme ja mielikuviamme – myös menneisyydestä. Niin kauan kuin menneisyyden kuvia katsotaan kuin ne olisivat jotakin puolittaista, naiivia fiktiota, jää myös historia- ja ihmiskäsityksemme helposti sen varaan.

* * *

FM Janika Aho on keskiajan taidehistorian tutkija, joka laatii väitöskirjaansa Suomen keskiaikaisista kirkkomaalauksista Koneen Säätiön apurahalla.


Lisää tietoa ajankohtaisesta keskiajan taiteen tutkimuksesta: Carving Out Transfomations – Muutoksen veistäjät -hanke: https://blogit.utu.fi/wooden/

Tekstissä mainittu FM Katri Vuolan blogiteksti SKS:n Vähäisiä lisiä -blogissa: http://neba.finlit.fi/blogi/onko-fakta-fiktiolle-pahasta/

Keskustelua asiantuntijuudesta keskiajan taiteen saralla luvassa myös kesän aikana julkaistavassa Kidutetut Neitsyet -podcastin jaksossa, jossa vieraana on yliopistonlehtori, dos. Elina Räsänen.

Henna Paasosen taidenäyttely Julianan puutarha 12.6.-1.7.2021 Galleria Art Fridassa, Helsingissä – modernia begiinitaidetta

Henna Paasonen

Olen heinolalainen uskontotieteilijä, kuvataiteilija, runoilija ja ortodoksisen uskonnon opettaja.  Asun Heinolassa ortodoksisessa Juliana-yhteisössä, jonka yhtenä esikuvana ovat olleet läntisen Euroopan myöhäiskeskiajan beginaatit.  Miellän olevani moderni begiini, joka työstää taiteellaan ortodoksista hengellisyyttään. Maalaukseni syntyvät keskellä yhteisön elämää, rukoillen ja työtä tehden. Maalaaminen on minulle tapa rukoilla, rukous lävistää maalaukseni.

Beginaatit keskiajalla

Beginaatit syntyivät keskiajalla Euroopassa naisten vapaamuotoisiksi hengellisiksi yhteisöiksi. Noin vuoden 1180 tienoilla Pohjois-Euroopan, erityisesti nykyisen Belgian, Alankomaiden ja Saksan, kaupunkeihin alkoi muodostua uskonnollisia naisyhteisöjä, joita perustivat naimattomat tai leskeksi jääneet naiset. Begiiniliike syntyi erityisesti Liègen hiippakunnassa Brabantissa (nykyisessä Belgiassa). Lambert le Begue, joka oli Liègen pappi, rohkaisi naisia, jotka halusivat elää hengellisesti. Ryhmä naisia, joihin hänet yhdistettiin ja joita myöhemmin kutsuttiin begiineiksi, syntyi vuosina 1170-1175. Ensimmäinen huomattava nainen, jota kutsuttiin begiiniksi, oli kuitenkin Nivellesissä asunut Mary d`Oignies.

1200-luvulla begiinejä oli jo tuhansia saksalaisissa ja alankomaalaisissa kaupungeissa. Begiinit eivät vannoneet luostarivalaa eivätkä kuuluneet uskonnollisiin sääntökuntiin, vaikka toisinaan toimivatkin sistersiinien ja kerjäläisveljestöjen yhteydessä. Begiinit ja miespuoliset ”kollegat”, beghardit, voidaan määritellä maallikkomaisiksi apostolisen elämän seuraajiksi, jotka Kristusta imitoiden pyrkivät elämään köyhyydessä ja pidättyvyydessä. Begiinit elivät joko kotonaan tai yhteisöissä, eivät käyttäneet nunnanpukua ja kulkivat vapaasti maallisessa maailmassa. Begiinit sekä tekivät töitä että rukoilivat. Begiinit hankkivat elantonsa kutomisella, pitsinnypläyksellä, koruompelulla ja sairaanhoidolla. Yhteisöillä ei ollut sitovia sääntöjä. Naiset saattoivat palata perheensä luo tai avioitua.

Begiinit olivat lähtöisin kaikista yhteiskuntaluokista. Liittyminen begiiniyhteisöön ei edellyttänyt nunnaluostareiden usein vaatimaa varallisuutta ja liittymisen yhteydessä tehtyä lahjoitusta. Helpommin kuin luostareihinsa sidotut nunnat begiinit saattoivat osallistua kaupungin elämään ja toimia uudistajina kasvatuksen, sairaanhoidon ja käsityön alalla. Begiiniyhteisö tarjosi naisille turvallisen elämän, seuraa, miellyttävät joskin karun yksinkertaiset olot sekä mahdollisuuden ansaita itsenäisesti elantonsa. Begiinit olivat hurskaita, mutta eivät vannoneet erityisiä valoja. He olivat tunnustuksellisia kristittyjä, mutta useissa tapauksissa he hoitivat itse hengenelämänsä omine rukouksineen ja rituaaleineen. Begiinien parista nousi myös naissaarnaajia, mikä ei ollut miesauktoriteettien mieleen.

Suurimpina begiinimystikoina pidetään Mechthild Magdeburgilaista, Beatrice Nasaretilaista, Hadewijch Brabantilaista ja Marguerite Poretea. He korostivat rakkautta jumalallisen yhdistymisen keinona.  Mechthild ja Marguerite käyttivät augustinolaisen autobiografian keinoja, toisin sanoen he kuvasivat sielun ja Jumalan dialogia, tai toisinaan sielun ja Minnen (Rakkauden) välistä dialogia. He myös kirjoittivat orastavilla kansankielillä ja käyttivät hovirakkausrunouden konventioita.

Begiinit olivat ongelma niin kirkolle kuin maallisellekin yhteisölle, koska heillä ei ollut avioliittoa tai luostaria ankkuroimassa heitä yhteiskuntaan. Kirkko suhtautui begiineihin ensin suvaitsevasti, mutta 1260-luvun tienoilla sekä kirkollisissa että maallisissa piireissä alkoi suhtautuminen begiineihin muuttua. Yhdenmukaisuuden paine vaikutti siten, että kirkonmiesten mielissä begiinien toiminta liittyi vapaan hengen veljien kaltaisiin kerettiläisiin suuntauksiin. Asiakirjat kertovat, että begiinejä vastaan nostettiin noituussyytteitäkin.

Paavi kielsikin begiinien toiminnan Wienin kirkolliskokouksessa vuonna 1311-1312, mutta päätöstä lievennettiin niin, ettei se koskenut hurskaasti ja kunniallisesti eläviä begiinejä. Joissakin tapauksissa begiinien ja kirkon auktoriteettien vastakkaisuudet johtivat begiinit roviolle. Muutamia begiinejä julistettiin myöhemmin pyhimyksiksi. Suurin osa begiineistä kuitenkin tunnusti paikalliset kirkolliset auktoriteetit, jotka usein suojelivat heitä. 1400-luvun koittaessa kirkko oli onnistunut toimenpiteillään hävittämään useimmat itsenäiset begiiniyhteisöt.

Modernia begiinitaidetta

Kasvoin hoitajaäitini kanssa maaseutuvanhainkodissa Hyvinkään Ridasjärven kylässä. Asuimme äitini kanssa vanhainkodin alueella. Äitini oli innokas virkkaaja ja opetti taidon minullekin. Koristelimme kotimme pitseillä: niitä oli ovien ikkunoissa, verhoina, tyynyjen päällisinä ja vaatteina. Pitsimaalausten tekeminen merkitsee minulle sisäisen lapseni hoitamista, psyykkistä eheyttä, ja siksi kutsun niitä mandaloiksi tai lohtumaalauksiksi. Pitsin virkkaaminen ja sen maalaaminen öljyväreillä on minulle naisen pyhä toimitus ja pitsimaalaukset rituaalimaalauksia. Jatkan äitini perinnettä, kuulun sukupolvien ketjuun ja vahvistan omaa naiseuttani. Materiaaleilla ja väreillä leikkiminen antaa mielihyvää, jota tunsin lapsena hoitajaäidin tyttärenä. Erityisesti olen saanut innoitusta Juliana-yhteisön puutarhasta, vilpoisasta ja rehevästä keitaasta. 

Maalauksen nimi on Omenapuu. Tekniikka: öljyväri ja pitsi. Kuvaaja: Tina Bragge.

Näyttelyn pitsimaalaukset kuvaavat keväisen puutarhamme kukkia, tulppaaneja, narsisseja ja scilloja, sekä valoa ja varjoa puutarhassamme. Kalligrafiatöiden kuivatut kasvit ovat puutarhamme vaatimatomia luonnonkasveja, ja niissä käytetyn käsintehdyn paperin olen valmistanut vanhoista munakennoista. Kalligrafiaa olen opiskellut yksityisopettajan johdolla.

Valmistuin vapaaksi taiteilijaksi Helsingissä sijaitsevasta Avoimesta taidekoulusta toukokuussa 2021. Koulussa vahvistetaan ja haastetaan jokaisen intuitiivista kuvantajua. Itselleni tekstiilin käyttämisestä maalauksessa on tulossa oma tekniikkani. Näyttelyni Galleria Art Fridassa on toinen Julianan puutarha -näyttelyni. Aikaisemmin näyttely on ollut esillä Jyväskylässä Suomen käsityön museossa kesällä 2020.

* * *

Näyttely on esillä Galleria Art Fridassa (Korkeavuorenkatu 25, Helsinki) 12.6.-1.7.2021 ke 12-17, to 12-15, pe 12-17, la-su 12-16.

Arkista magiaa – riimuja pahoja unia vastaan

Kirsi Kanerva

Länsi-Själlannissa sijaitsevasta Blæsingestä löydettiin vuonna 1983 lyijyamuletti, joka sisälsi tähän mennessä pisimmän säilyneen tanskalaisen riimukirjoituksen. Amulettiin oli kaiverrettu yli 500 riimua. Vastaavia lyijyamuletteja on löydetty myös muualta nykyisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin alueelta, sekä muutamia yksittäisiä kappaleita myös Saksasta ja Englannista. Amuleteissa käytetty kieli on usein latinaa, ja teksti on voitu kirjoittaa latinalaisin aakkosin tai riimuilla. Amulettien teksteissä pyydetään usein Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suojaa ja siunausta, tai ne voivat sisältää rukouksen (esimerkiksi Isä Meidän tai Ave Maria), tai taikoihin liitettyjä sanoja kuten abracadabra. Joissain amuleteissa on myös kirjaimilta tai riimuilta näyttäviä merkkejä. On esitetty, että niiden voiman on kenties lukutaidottomien parissa katsottu piilevän siinä, että ne muistuttavat kirjoitusta.

Blæsingen lyijyamuletti on ajoitettu noin vuosien 1200–1400 väliselle ajalle. Amuletin latinankielisen tekstin tarkoituksena on ollut terveyden turvaaminen. Käännettynä lukukelpoisena säilynyt osa tekstistä kuuluu seuraavasti:

Minä kutsun esiin teidät, seitsemän sisarusta, … Elffrica(?), Affricca, Soria, Affoca, Affricala. Minä kutsun teidät esiin ja todistamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ettet vahingoita tätä Jumalan palvelijaa, et hänen silmiään etkä hänen jäseniään, etkä hänen luittensa ytimiä tai yhtäkään hänen jäsenensä niveltä, että Kristuksen Kaikkein Korkeimman voima säilyy sinussa. Katso Herran ristiä (Ecce crucem Domini), häipykää, pahat voimat. Juudan heimon leijona, Daavidin vesa, on voittanut. Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen. Kristus voittaa, Kristus vallitsee, Kristus hallitsee (Christus vincit Christus regnat Christus imperat), Kristus vapauttaa, Kristus siunaa sinua, suojaa sinua kaikelta pahalta. AGLA. Isä meidän…


Kuva: Blæsingen lyijyamuletin teksti. Kuvalähde: Nationalmuseet: Danske runeindskrifter.

Laatassa oleva kirjainyhdistelmä AGLA tulee heprean kielen sanoista Attah gibbor le’olam adonai, joka tarkoittaa jotakuinkin ”Sinä olet suuri iankaikkisesti, Herra”. Sama tai vastaavia kirjainyhdistelmiä on tavattu myös muissa keskiajan skandinaavisissa amuleteissa. Pyhän Antonius Padovalaisen (1195–1231) nimiin luettu rukous Ecce Crucem Domini taas esiintyy useissa skandinaavisissa amuleteissa, ja sitä käytettiin esimerkiksi kristillisissä pahojen henkien karkottamiseen liittyvissä rukouksissa. Myös esimerkiksi fraasi Christus vincit Christus regnat Christus imperat esiintyy useissa keskiaikaisissa loitsuissa mutta sitäkin useammin myös keskiaikaisissa liturgisissa teksteissä.

Tekstissä mainitut seitsemän sisarusta on tutkimuksessa liitetty aikalaiskäsityksiin tauteja ja kuumeita aiheuttavasta seitsemästä hengestä, pahasta demonista tai haltioista. Tekstisisällöltään Blæsingen amulettia muistuttaa eräs Schleswigin vanhasta kaupungista Saksasta löydetty amuletti, joka on peräisin 1000–1100-luvulta. Siihen on kirjoitettu loitsu, jonka kohteena on tarkentamaton määrä tauteja aiheuttavia demoneita ja haltioita. Sisällöllisten yhteneväisyyksien ja samanlaisten fraasien käytön perusteella esimerkiksi uskontotieteilijä Rudolf Simek on esittänyt, että Blæsingen amuletin seitsemän sisarta itse asiassa viittaa juuri silloisessa kansanuskossa tunnettuihin haltioihin. 1000-luvulta peräisin olevassa käsikirjoituksessa Codex Vaticanus Latinus 235 esiintyy esimerkiksi invokaatio, jossa vilustumisia ja kuumeita (frigores et febres) kutsutaan seitsemäksi sisareksi, jotka saattoivat vaivata ihmistä niin päivin kuin öin, valveilla ja nukkuessa. Pohjois-Euroopassa tunnettiin myös käsitys, jonka mukaan nimenomaan haltiat yliluonnollisina toimijoina aiheuttivat ihmisille kuumeita. Kulttuurintutkija Louise Milne taas on tuonut esille, miten kuumeet ja yliluonnolliset olennot niiden aiheuttajina on usein liitetty myös yöllistä ahdistusta aiheuttaviin ja nykytermein painajaisena ja unihalvauksena tunnettuihin kokemuksiin, sen lisäksi, että kuume ja pahat unet on yhdistetty toisiinsa niin nykypsykologiassa kuin jo antiikin lääketieteessäkin.

Kuva: Katkelma riimuoppaasta lääkinnällisiin tarkoituksiin laaditussa islantilaisessa käsikirjoituksessa Galdrabók eli ”loitsukirja” (Lbs 4858 8vo 32v–33r, 1700-l.). Kuvalähde: kuvakaappaus Handrit.is -sivustolta.

Antropologi ja skandinaavisten kielten ja kirjallisuuden tutkija Stephen A. Mitchell on tuonut esille, miten nykyään magiaksi määriteltäviä keinoja käytettiin keskiajan pohjolassa varsin arkisten huolien hoitamiseen. Kuten edellä kuvatussa esimerkissä, magiaa voitiin käyttää suojaamistarkoituksessa yöllisiä ahdistuksia vastaan ja terveyden turvaamiseen ylipäätään. Magian avulla voitiin pyrkiä ehkäisemään onnettomuuksia tai edistämään omaa varallisuutta sekä turvaamaan hyvä sato ja karjaonni kulttuurissa, jossa onni ja materiaalinen hyvä olivat rajallisia ja toisen hyvä oli itseltä pois. Magiaa voitiin käyttää hyvässä ja pahassa tarkoituksessa ja myös toisen onnen turmelemiseksi. Sillä voitiin myös yrittää etsiä kadonneita tavaroita. Rakkausmagialla taas voitiin edistää omia intressejä tai sabotoida toisten onnea. Magialla voitiin myös aiheuttaa muille ihmisille ja eläimille sairautta, hulluutta tai jopa kuolema. Vaikka kristinusko olikin jo saapunut pohjolaan, magian käyttö kertoo pyrkimyksestä hallita omaa kohtaloaan sille alistumisen sijaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Magia on voinut olla taito, jota ovat harjoittaneet lähinnä siihen perehtyneet spesialistit. Magian käyttäjän on voitu katsoa toimineen yhteydessä näkymättömiin voimiin, joiden hallinta on edellyttänyt erityisiä kykyjä. Magiaan usein liittyneet loitsut ja rituaalit ovat olleet opittavia tietoja ja taitoja, jotka ovat voineet välittyä muiden käytännön tietojen ja taitojen tavoin muistitietona esimerkiksi oppipoikasuhteessa. Kiinnostavaa Blæsingen lyijyamuletissa on erityisesti se, että latinankielisen tekstinsä ja käytettyjen fraasien perusteella amuletti voidaan liittää nimenomaan oppineeseen kristittyyn magiaan. Esimerkin tapaisia lyijyamuletteja voitiin kantaa mukana, mutta sen lisäksi amuletin teksti on voitu myös lukea ääneen, mikä olisi lisännyt amuletin toimintaan myös loitsuelementin. Esimerkiksi myöhäiskeskiaikaisissa skandinaavisissa lääkekirjoissa mainitaan vastaavasta ”loitsun” – käytännössä rukouksen – lukemisesta samalla hetkellä, kun ollaan valmistamassa parantavaa lääkettä, ja hoidon yhteydessä on saatettu esittää papin toimitettavaksi erilaisia rituaaleja.

* * *

Pohjoismaista magiaa ja noituutta tutkineen Jarl Gallén -palkinnonsaajan professori Stephen A. Mitchellin (Harvardin yliopisto) johdolla järjestetään Helsingin yliopistolla 25.-29.10.2021 syyskoulu, joka keskittyy magiaan ja muistamiseen keskiajan ja varhaisen uuden ajan Pohjois-Euroopassa. Kyseinen kurssi ”Magic and Memory in the Pre-Modern North” on suunnattu maisteriopiskelijoille ja väitöskirjatutkijoille, ja sen järjestämisessä ovat mukana Thure Gallénin säätiö ja Centre for the Nordic Studies (Helsingin yliopisto) yhteistyössä Glossa ry:n kanssa. Lisätietoja ja hakuohjeet (haku 31.5.2021 mennessä) ovat luettavissa täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=1877


Kirjallisuutta:

Hall, Alaric. 2007. Elves in Anglo-Saxon England: matters of belief, health, gender and identity. Boydell Press.

Imer, Lisbeth M. 2010. Lille Myregård og blyamuletter fra middelalderen. Teoksessa M. Andersen, & P. O. Nielsen (toim.), Danefæ: skatte fra den danske muld. Gyldendal, 228–232.

Macleod, Mindy & Bernard Mees. 2006. Runic Amulets and Magic Objects. Boydell & Brewer.

Milne, Louise. (2017). The Terrors of the Night: Charms against the Nightmare and the Mythology of Dreams. Incantatio, 6, 78–116. https://doi.org/10.7592/Incantatio2017_6_Milne

Mitchell, Stephen. 2011. Witchcraft and magic in the Nordic Middle Ages. University of Pennsylvania Press.

Mitchell, Stephen A. 2014. Leechbooks, Manuals, and Grimoires. On the early History of

Magical Texts in Scandinavia. Arv. Nordic Yearbook of Folklore 70: 57–74.

Mitchell, Stephen. 2018. II: 35 Charm Workers. Teoksessa Glauser, J., Hermann, P., & Mitchell, S. (toim.), Handbook of Pre-Modern Nordic Memory Studies: Interdisciplinary Approaches. Walter de Gruyter GmbH, 655–659.

Nationalmuseet: Danske runeindskrifter. Blæsinge-blyamulet. http://runer.ku.dk/VisGenstand.aspx?Titel=Bl%c3%a6singe-blyamulet (luettu 4.5.2021)

Simek, Rudolf. 2011. Elves and Exorcism: Runic and Other Lead Amulets in Medieval Popular Religion. Teoksessa D. Anlezark (toim.), Myths, Legends, and Heroes: Essays on Old Norse and Old English Literature. University of Toronto Press, 25–52.

* * *

Kirsi Kanerva toimii tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa Northern Nightmares 1400–2000 -projektissa, jossa tarkastellaan Suomen alueen väestöjen painajaiskokemuksia keskiajalta nykyaikaan ulottuvalla ajanjaksolla. Lisätietoja projektista: https://blogs.helsinki.fi/northernnightmares/

Esitelmä: The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires

Kirsi Salonen & Anders Winroth

Glossan kevään kolmas esitelmätilaisuus pidettiin 27.4. klo 17 alkaen Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli Professori Anders Winroth Oslon yliopistosta. Englanninkielisen esitelmän otsikko oli “The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires”.

Esitelmä käsitteli Linköpingin keskiaikaisen piispan Gotskalk Falkdalin murhaa ja sen seurauksia murhaajalle eli maallikko Mats Gustavssonille. Itse tapahtumien esittelyn lisäksi esitelmässä pureuduttiin tärkeisiin keskiajantutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin, kuten millaisia lähteitä keskiaikaisesta kirkollisesta oikeudenhoidosta on jäljellä ja miten hyvin Ruotsin valtakunnassa tunnettiin ja noudatettiin kanonisen oikeuden määräyksiä.

Piispa Gotskalkin murha ja sen seuraukset

Esitelmä alkoi piispa Gotskalkin murhan kuvailulla. Linköpingin piispana toiminut dominikaaniveli ja Ruotsin entisen kuninkaan Maunu Eerikinpojan rippi-isä Gotskalk Falkdal oli vuoden 1374 alussa vierailulla hiippakunnassaan. Helmikuun 3. päivänä, jolloin piispa oli saapunut seurueensa kanssa Linderåsin seurakunnan alueelle Smålandissa, hänen tielleen osui nuori rälssimies Mats Gustavsson seurueineen. Tapahtumasta kertovan asiakirjan mukaan piispa veti miekkansa esiin heti Matsin seurueen nähtyään, mutta ei onnistunut puolustamaan henkeään, vaan Mats surmasi hänet. (Kuva 1)

Kuva 1. Ilmakuva Linderåsin kirkosta. Kuva: Jönköpings läns museum JM 2001-5-126.

Seuraavaksi esitelmässä käsiteltiin sitä, miten piispan surma laittoi saman tien kirkollisen oikeuskoneiston liikkeelle. Piispallinen tuomiovalta siirtyi Gotskalkin kuoltua Linköpingin tuomiokapitulille, jota johtanut arkkiteini (ja Gotskalkin seuraaja piispanistuimella) Nils Hermannson tarttui heti toimeen julistaakseen murhaajan kirkonkiroukseen. Niinkin nopeasti kuin neljä päivää murhan jälkeen Nils Hermansson oli jo laatinut kirjeen, joka lähetettiin saman sisältöisenä kaikkiin Linköpingin hiippakunnan seurakuntiin.

Arkkiteini Nilsin kirje on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia siitä, miten kirkko suhtautui henkilöön, joka julistettiin kirkonkiroukseen, ja miten julistaminen konkreettisesti tapahtui. Linköpingin hiippakunnan kaikille kirkkoherroille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin Matsin surmanneen piispa Gotskalkin ja todettiin, että Mats oli näin tehtyään syyllistynyt kauheaan ja inhottavaan (horrenda et detestabile), Jumalaa ja pyhää istuinta loukanneeseen rikokseen, josta rangaistuksena oli kirkonkiroukseen julistaminen. Kirjeessä pyydettiin viran menetyksen uhalla kaikkia kirkkoherroja julistamaan Mats ja kaikki hänen rikostoverinsa ja apurinsa kirkonkiroukseen. Julistus oli määrä lukea ääneen kirkonkellojen soidessa ja kynttilöiden palaessa kaikkina sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Arkkiteinin lähettämässä latinankielisessä kirjeessä annetaan myös valmiina ruotsin kielellä ne sanat, jotka kirkkoherrojen tuli tilanteessa toistaa. Kirjeessä kerrottiin myös siitä, että julistuksen yhteydessä kynttilät tuli paiskata maahan ja rikkoa, niin että liekki sammuisi. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, miten kirkko halusi suhtautua kirkonkirouksen alaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei kenenkään ollut määrä olla tekemisissä. Nils Hermanssonin kirjeessä todetaan vielä, että kielto olla tekemisissä surmaajan kanssa olisi voimassa niin kauan, kunnes Mats olisi sovittanut rikoksensa ja matkustanut paavin luo (til paffuens fara) tunnustamaan syntinsä.

Murhaajan kohtalo

Kuva 2. Sparre av Toftan aatelisvaakuna. Mats on oletettavasti käyttänyt samantapaista vaakunaa, vaikka hän ei tähän sukuhaaraan kuulunutkaan. Matsin vaakunan väreistä meillä ei ole tietoa. Kuva: Adelsvapen-Wiki.

Esitelmässä pureuduttiin myös siihen, mitä piispan murhaajalle tapahtui. Mats Gustavsonin kohtalo onkin jännittävä. Voisi olettaa, että näin korkea-arvoisen henkilön surmanneelle miehelle olisi langetettu Ruotsin valtakunnan lain mukainen rangaistus henkirikoksesta eli kuolemantuomio. Sparrejen rälssisuvun yhteen haaraan kuulunutta Matsia ei kuitenkaan viety maallisen oikeuslaitoksen eteen, vaan asia käsiteltiin kirkonmiesten edessä, jolloin kuolemantuomio ei tullut kysymykseen, koska kirkon laki ei tunne kuolemantuomiota. Sen sijaan Linköpingin tuomiokapituli tuomitsi Matsin rahallisiin korvauksiin. Hänen tuli perustaa Linköpingin tuomiokirkkoon prebenda piispan sielulle sekä maksaa 400 Ruotsin markan korvaukset kirkolle. Mats on ilmeisesti myös noudattanut piispan kehotusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle paavin luo anomaan synninpäästöä, sillä hän on lähteiden mukaan pantannut omaisuuttaan, mikä saattaisi viitata pitkän matkan valmisteluihin.

Eräs näkyvä merkki siitä, että Mats Gustavsson on ollut kirkonkirouksen alaisena, on hänen sinettinsä. Sparre-suvun aatelisvaakunassa, jollaista Matskin on käyttänyt, on vaakunakilvellä oleva chevron (Kuva 2). Joulukuun 11. päivänä 1376 päiväämässään panttikirjeessä, jossa hän panttaa Linköpingin tuomiokirkolle useita omistuksessaan olleita tiloja voidakseen korvata kirkolle velkansa piispanmurhan johdosta, esiintyy kuitenkin tavallisen Sparre-suvun sinetin sijaan ylösalaisin kääntynyt vaakuna (Kuva 3). Ruotsalaiset tutkijat ovat tulkinneet, että Mats on joutunut käyttämään katumuksen merkkinä ylösalaisin käännettyä vaakunaa niin kauan, kuin hän on ollut kirkonkirouksen alaisena.

Mats sopi asiansa kirkon kanssa vuonna 1379, jolloin hän on pantannut omaisuuttaan 400 markan edestä, mutta hänen sinettinsä näissä asiakirjoissa ei ole säilynyt. Tiedämme kuitenkin, että vuonna 1419 kuollut Mats Gustavsson on elänyt tämän jälkeen tyypillistä rälssimiehen elämää ja että vuodelta 1398 peräisin säilyneessä kirjeessä oleva Matsin sinettivaakuna on taas oikein päin.

Kanoninen oikeus ja ruotsalaiset asiakirjalähteet

Kuva 3. Mats Gustavssonin panttikirjeen 11.12.1376 sinetti, jossa ylösalaisin kääntynyt vaakuna. Kuva: Riksarkivet.

Ruotsista – samoin kuin muista Pohjoismaista – ei ole jäänyt jäljelle juurikaan keskiaikaisia kirkollisia oikeusasiakirjoja. Tämän vuoksi tietämyksemme kirkollisesta oikeudenhoidosta keskiajalla ovat paljon rajallisemmat kuin esimerkiksi Englannissa, missä oikeuspöytäkirjoja on säilynyt runsaasti. Monissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on kuitenkin säilynyt yksittäisiä tietoja siitä, miten kirkollinen oikeudenhoito oli Ruotsissa järjestetty. Piispa Gotskalkin murhasta alkanut prosessi on yksi näistä.

Säilyneet lähteet todistavat, miten Linköpingin arkkiteini Nils Hermansson oli nopeasti lähtenyt hoitamaan asiaa. Hän oli kutsunut koolle tuomiokapitulin ja laatinut kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin lähetetyn asiakirjan, jolla Mats Gustavsson julistettiin kirkonkiroukseen. Esitelmässä nostettiin esille monta yksityiskohtaa kirjeestä, jotka todistivat siitä, että Nils Hermansson tunsi kanonisen oikeuden määräykset ja tiesi, mitä tällaisessa tapauksessa piti tehdä.

Tärkein tapauksen yhteydessä esiin noussut kanonisen oikeuden määräys on toisen Lateraanikonsiilin päätös numero 15 vuodelta 1139, joka tunnetaan sen ensimmäisten sanojen mukaan myös nimellä Si quis suadente diaboli -määräys. Sen mukaan kaikki ne kristityt, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti kirkonmiehiä vastaan, joutuivat automaattisesti kirkonkirouksen alaisiksi ja vain paavi saattoi heidät tästä vapauttaa. Tätä päätöstä mukaillen arkkiteini Nils Hermansson siis julisti Matsin kirkonkirouksen alaiseksi ja määräsi hänen kääntymään paavin puoleen anteeksiannon saadakseen.

Esitelmässä nousi kuitenkin esille muutamia ongelmallisia seikkoja tässä suhteessa. Kanonisessa oikeudessa määrättiin myös, että mikäli joku oli vahingoittanut kirkonmiestä itsepuolustustarkoituksessa, ei kyseessä ollut Si quis suadente diaboli -määräyksen mukainen rikos. Piispa Gotskalkin murhasta kertovissa asiakirjoissa mainittiinkin piispan vetäneen miekkansa esille heti nähtyään Matsin ja tämän seurueen. Koska kanoninen oikeus myös kielsi kategorisesti kirkonmiehiä kantamasta aseita, piti Nils Hermanssonin perustella hyvin Matsin julistaminen kirkonkiroukseen. Kanonista oikeutta opiskelleen arkkiteinin onnistui kuitenkin löytää tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla piispan voimankäyttö voitiin selittää tarpeelliseksi. Piispa oli matkalla hiippakunnassaan, ja matkustavaisten kirkonmiesten sallittiin kantaa asetta, koska matkoilla saattoi väijyä erilaisia vaaroja. Miekan hallussapito selittyi siis matkustamisella. Kanoninen oikeus salli myös itsepuolustukseksi toimimisen, mihin Mats olisi myös voinut vedota tapauksessaan, koska piispa oli ensimmäinen, joka tarttui aseeseen. Tähän Nils Hermansson on vastannut vetoamalla pykälään, joka kielsi hätävarjelun liioittelun ja jonka mukaan väkivaltaan ei saanut itsepuolustustarkoituksessa vastata vakavammalla teolla kuin mitä itseä vasten oli tehty. Näin se, että Mats oli tappanut piispan, oli hätävarjelun liioittelua eikä sallittua väkivaltaa – ja näillä argumenteilla arkkiteini sai Mats Gustavssonin tuomittua piispan surmasta.

Esitelmässä esiin nousseet yksityiskohdat toivat kiinnostavaa uutta tietoa siitä, miten hyvin kanonisen oikeuden määräyksiä tunnettiin Ruotsissa sekä siitä, miten kirkollisia oikeusasioita maassa hoidettiin. Tiedonmurut osoittavat, että ruotsalaiset olivat erittäin hyvin perillä oikeuden määräyksistä ja osasivat myös hyödyntää niitä tarpeen vaatiessa.

* * *

Kirsi Salonen on yleisen historian professori Turun yliopistossa ja Anders Winroth on keskiajan historian professori Oslon yliopistossa.