Mätäneviä aaseja ja kanan kokoisia kiveksiä – millaista oli eletty usko keskiajalla?

Petra Uusimaa

Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä (2022, Gaudeamus) on Sari Katajala-Peltomaan, Jenni Kuulialan ja Marika Räsäsen uutuusteos, joka pohjautuu kirjoittajien löytämiin kummastuttaviin ihmeisiin, joita he löysivät tutkiessaan keskiaikaisia kanonisaatioprosesseja. Kirjoittajat esittelivät kirjaansa myöskin Glossan kevään esitelmäillassa, joka tapahtui Zoomin välityksellä 12.4.2022. Esitelmässään he avasivat eletyn uskon käsitettä ja tutkimuksensa metodologiaa, mutta myös sitä, miksi he kokivat tarpeelliseksi kirjoittaa keskiaikaisista ihmeistä ja kanonisaatioprosessista. Yksi tärkeimmistä syistä kirjan kirjoittamisen taustalla on heidän mukaansa se, että tällaiselle tutkimukselle on selvästi tarvetta suomalaisella keskiajan tutkimuksessa. Esimerkiksi kanonisaatioprosessia ei ole käsitelty kirjoittajien mukaan riittävästi suomeksi.

Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä rakentuu johdannosta, kolmen pääluvusta ja epilogista. Johdannossa luodaan pohja tutkimukselle ja määritellään keskeistä terminologiaa, kuten elävä usko. Teoksen lähdemateriaali sijoittuu myöhäiskeskiaikaan, aikakehyksenä 1200-1400-luvut. Maantieteellisenä fokuksena on pääasiallisesti Länsi-Eurooppa lähteiden saatavuuden vuoksi. Epilogi pyrkii yhdistämään kolmen pääluvun sisällön ja kuvaamaan kanonisaatioprosessia kokonaisuudessaan. Epilogin ansioita on ehdottomasti keskiaikaisen pyhimyskultin vaikutusten pohtiminen aina nykyaikaan saakka. Kolme päälukuun on sisällytetty tutkijoita kummastuttavia ihmeitä, jotka esitellään monesti tiettyjen pyhimysten kautta, mutta ne yhdistetään myös ajalliseen kontekstiin. Näin kummastuttavat, groteskit ja oudot ihmeet saavat kehyksen, joka selittää ihmeet kontekstissaan ymmärrettäväksi. On mädäntynyttä aasia, joka herää kuolleista ja kanankokoista kivestä… Nykynäkökulmasta jopa ratkiriemukkaat ihmeet tekevät teoksen lukemisesta hauskan kokemuksen, mutta kontekstiin liittäminen myös selventää sitä, miksi tällaisia ihmeitä on löydettävissä keskiaikaisista kanonisaatioasiakirjoista ja miksi ne ovat olleet niin erityisiä keskiaikaiselle väestölle. Koko teoksen läpileikkaavia teemoja ovat esimerkiksi sukupuoli ja terveys, joita erilaiset ihmeet ja niiden ajallinen konteksti selventävät.

Keskiaika on pitkään nähty erityisesti populaarikulttuurissa pimeänä ja outona aikana, jonka väkivaltaisuutta ja ihmeellisyyksiä ei ole osattu selittää. Keskiaikainen outous saattaa kummastuttaa ja jopa kammottaa, jos sen taustoja ei ymmärrä. Sen takia teos on kirjoitettukin keskiajantutkimusta popularisoivaan tyyliin, jotta väärinkäsityksiä pystyttäisiin oikaisemaan. Teos on helppolukuinen, mukaansatempaava ja helposti lähestyttävä myös lukijoille, jotka eivät ole keskiaikaisen historian taitajia. Vaikka teos on täynnä mitä ihmeellisimpiä ja monesti myös groteskeja ihmeitä, on kirjoittajien ansiona ehdottomasti keskiaikaisen kontekstin taustoittaminen ja selittäminen. Kaikki ihmeet yhdistetään niiden ajalliseen kehykseen, joka auttaa ymmärtämään niitä osana laajempaa kulttuuria, elettyä uskoa. Kuten kirjoittajat mainitsivatkin esitelmässään, näin vältytään väärinkäsityksiltä, jotka värittävät tavallisen tallaajan kuvaa keskiajasta.

Mitä eletty usko sitten oli?

Keskeiseksi termiksi teoksessa nousee eletty usko, joka löytyy myös sen alaotsikosta. Sekä esitelmässä että teoksen johdannossa kirjoittajat pyrkivät määrittelemään sen, mitä eletty usko tarkoittaa ja miten se ilmenee keskiaikaisissa lähteissä. Se on ”uskon elämistä ja kokemista”. Keskiaikainen usko oli hyvin interaktiivista ja sosiaalista relikkeineen ja pyhimyksineen. Johdannossa mainitaankin tärkeä seikka: ihmeitä kokeneet ja niistä haastatellut ihmiset olivat aktiivisesti mukana uskonsa toteuttamisessa, eikä uskonto keskiajalla missään nimessä ollut passiivista tai hiljaista. Eletyn uskon käsite tuo esille myös uskonnon moninaisuuden ja yhteisöllisyyden. Keskiaikainen usko ei ollutkaan homogeeninen kokonaisuus, johon kaikki uskoivat samalla tavalla, vaan uskominen oli aktiivisesti muokkautuvaa ja mukautuvaa. Eletyssä uskossa onkin keskeistä juuri sen muuttuvuus eikä elettyä uskoa voi määritellä pysyvänä tai yksiselitteisenä käsitteenä.

Keskiaikainen uskonto on nähty pitkään kaksijakoisena. Kirjoittavat mainitsevatkin esitelmässään, että teoksen tarkoituksena on kritisoida tätä kaksijakoisuutta, joka on muodostunut erityisesti uskonnossa oppineiden ja maallikoiden välillä. Uskoa elivät ja toteuttivat sekä eliitti että maallikot, eikä uskon harjoittaminen keskittynyt pelkästään luostareihin ja katedraaleihin, vaan se oli aktiivista myös tavallisten ihmisten keskuudessa. Monet ihmeistä haastatellut olivat tavallisia ihmisiä ja kanonisaatioaineistot tarjoavatkin erinomaisen sukelluksen myös maallikon elämään siinä missä lähteitä esimerkiksi teologiasta tuottivat pääasiallisesti oppinut eliitti. Haastattelut ovat ennen kaikkea erinomaista kuvausta elävästä uskosta, joka toimii hyvänä kontrastina yleiskuvaan kirkon teologiseen ”jäykkyyteen”. Ihmisten kategorisoiminen ”oppineisiin” ja ”oppimattomiin” eletyn uskon tutkimuksessa on harhaanjohtavaa ja siksi teoksessa on haluttu korostaa vuorovaikutusta kategorioiden välillä eikä kuilua, joka piirtyy heidän välilleen.

Mikä nyt sitten oli totta?

Nykyaikaiseen silmään monet keskiaikaiset ihmeet saattavat vaikuttaa kummastuttavilta ja miltei epäuskottavilta. Ei ole kuitenkaan meidän tehtävä päätellä mitä todella tapahtui, vaan on mentävä lähde edellä ja suhtauduttava lähdeaineistoon ilman nykyajan tuomia ajattelukehyksiä. Keskiaikaisesta näkökulmasta kanonisaatioprosessin haastattelut antoivat todistuksen siitä, että ihme oli todella tapahtunut. Haastatteluista muodostuneet asiakirjat eivät välttämättä kerro sitä, mitä todella tapahtui. Haastattelutilanteet ovat vuorovaikutustilanteita, joissa aikaa tapahtumasta oli saattanut kulua pitkään. Tällöin ihmisen muisto tapahtumasta oli muokkautunut niin, ettei nykyaikaisesta näkökulmasta enää pystytty tietämään mikä todella oli totta. Monesti muisto muokkaantui haastattelutilanteessa sopivammaksi ihmekertomuksen malliin.

Kaiken kaikkiaan Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä onnistuu siinä, mihin sillä oli pyrkimyksensä: kuvaamaan keskiaikaisen eletyn uskon groteskiutta ja outoutta tavalla, joka tekee siitä ymmärrettävän ja helpommin selitettävämmän. Katajala-Peltomaa, Kuuliala ja Räsänen ovat kirjoittaneet teoksen, joka popularisoi keskiajantutkimusta tavalla, joka tekee siitä helposti lähestyttävän jokaiselle, mutta tekee teoksesta nautittavan ja mielenkiintoisen kokonaisuuden myös keskiajantutkijalle.

Lisää tietoa teoksesta löydät Gaudeamuksen verkkosivuilta.

Keskiajan kirkon hirviöt: keskiaikaiset enteet reformaation palveluksessa

Anita Geritz

Esitelmöin Turussa maaliskuussa 2022 järjestetyssä Dies medievales -konferenssissa keskiaikaisten enteiden käytöstä uuden ajan alun protestanttisissa ennusmerkkikokoelmissa. Konferenssin teemana oli muistaminen, joten lähdin esitelmääni varten selvittämään, millaisia keskiaikaisia enteitä reformaation jälkeiset ennusmerkkikokoelmien tekijät saattoivat hyödyntää ja millä tavalla he rakensivat niillä kuvaa menneistä vuosisadoista. Keskityin erityisesti yhteen esimerkkiteokseen, joka toimi myös graduni yhtenä lähteenä.

Enteiden pitkä historia

Enteet tai ennusmerkit – latinaksi vaihtelevasti mm. prodigium, portentum, ostentum ja monstrum – viittaavat tässä kirjavaan joukkoon epätavallisia tai ihmeellisiä tapahtumia, joilla ajateltiin olevan yliluonnollista merkitystä tulevien tapahtumien enteinä ja/tai jumalallisina rangaistuksina. Kiinnostus ennusmerkkeihin juontaa juurensa pitkälle historiaan. Näitä milloin kauhistusta, milloin ihmetystä, ja milloin tieteellistä uteliaisuutta herättäviä ilmiöitä kuvattiin niin antiikin ja keskiajan historiateoksissa kuin myös esimerkiksi matkakertomuksissa, varhaisissa ensyklopedioissa ja luonnonfilosofisissa tutkielmissa.

Kuvitusta Hartmann Schedelin Nürnbergin kronikasta 1400-luvulta. Kuva: Wikipedia Commons.

Keskiajan tutkijoille ennusmerkit lienevät tutuimpia annaaleista ja kronikoista, joissa komeetat, myrskyt ja erinäiset muut luonnontapahtumat mainitaan aika-ajoin muiden tapahtumien lomassa. Enteitä ei näissä teksteissä välttämättä tulkittu sen tarkemmin. Kirjoittajasta riippuen enteellisillä ja ihmeellisillä tapahtumilla saattoi kuitenkin olla hyvinkin keskeinen rooli kronikan narratiivin rakentamisessa (kts. esim. Kaufman 2016 ja Rose 2016).

1400-luvun lopulta lähtien teokset, jotka keskittyivät nimenomaan enteisiin, yleistyivät. Niissä luetteloidut ja tulkitut enteet olivat moninaisia. Ennusmerkkikokoelmista löytyy kuvauksia esimerkiksi luonnonkatastrofeista, komeetoista ja muista taivaalla nähdyistä merkeistä, epätavallisina syntyneistä lapsista ja eläimistä sekä poikkeuksellisista sääilmiöistä. Joskus kokoelmissa tapaa myös eksoottisia eläimiä ja hirviöitä, jotka omasivat symbolisia ja moraalisia merkityksiä ja enteiden lailla herättivät ihmetystä. Miikka Tamminen on hiljattain käsitellyt kirjassaan Keskiajan hirviöt tällaisia hirviöitä keskiaikaisissa lähteissä.

Lisäksi uuden ajan alun ennusmerkkikokoelmissa voitiin kuvata myös esimerkiksi demonien ja noitien toimintaa, erityisen kauhistuttavia väkivallantekoja tai muita syntejä, sekä syntiä tehneiden yliluonnollisia rangaistuksia, kuten dramaattisia kuolemia. Periaatteessa ennusmerkit olivat erotettavissa varsinaisista ihmeistä (miraculum) ja puhtaasti luonnollisista mutta harvinaisista ja siten ihmetystä herättävistä luontokappaleista (mirabilium), mutta käytännössä rajat olivat häilyviä. Protestanttiseenkin ennusmerkkikokoelmaan saattoi päätyä esimerkiksi keskiaikainen kertomus eukaristisesta ihmeestä, jossa leipä ja viini muuttuivat ulkoiselta muodoltaan lihaksi ja vereksi.

Murroksia keskiajalta uudelle ajalle siirryttäessä

Vaikka uuden ajan alun ennusmerkkikirjat rakensivat keskiaikaiselle perinnölle, toivat 1400-luvun lopun ja 1500-luvun alun vuosikymmenet mukanaan muutoksia, jotka vaikuttivat oleellisesti näiden teosten muotoon ja sisältöön. Kirjapainotaidon leviämisen myötä lyhyet, yksittäisistä enteistä kertovat lentolehtiset ja pamfletit yleistyivät. Usein näyttävillä puupiirroksilla kuvitetut kuvaukset erilaisista luonnonpoikkeamista, epämuodostuneina syntyneistä eläimistä tai lapsista ja muista enteellisistä tapahtumista levisivät painettuna Euroopassa kasvavissa määrin 1500-luvun alkupuolella.

Reformaatio toi näille enteille uusia merkityksiä. Kuuluisimpiin 1500-luvun alun hirviöpamfletteihin kuuluu Melanchthonin ja Lutherin laatima tulkinta kahdesta hirviöstä, jotka tunnetaan paavillisena aasina ja munkkivasana. Ennusmerkit tulivat reformaation alkuajoista lähtien liitetyksi reformaatiopolemiikkiin, mikä heijastui myös laajempiin ennusmerkkikokoelmiin ja siihen, miten keskiaikaisia lähteitä niissä hyödynnettiin.

Enteiden ja merkkien kronikka

1500-luvun puoliväliin mennessä enteistä kertovaa materiaalia oli runsaasti saatavilla, mikä mahdollisti suurten kokoomateosten laatimisen. Näistä Konrad Lykostheneen vuonna 1557 julkaistu Prodigiorum ac ostentorum chronicon eli ”enteiden ja merkkien kronikka” on huomattavan kunnianhimoinen esimerkki. 670-sivuista, tiheään kuvitettua teosta voisi kuvailla eräänlaisena universaalikronikkana, jossa Lykosthenes pyrki kokoamaan yksien kansien väliin mahdollisimman kattavasti ihmiskunnan historian enteelliset ja ihmeelliset tapahtumat maailmankaikkeuden luomisesta aina vuoteen 1557 asti.

Lykostheneen kronikka ilmestyi 1581 myös englantilaisen papin, Stephan Batmanin kääntämänä nimellä The doome warning all men to the iudgemente. Gradussani perehdyin tarkemmin Stephan Batmanin työhön kääntäjänä, joka muokkasi Lykostheneen kronikkaa perusteellisesti ei ainoastaan jatkamalla kronikkaa vuoteen 1581 vaan myös muokkaamalla tekstiä kautta kronikan.

Kuvitusta Lykostheneen teoksesta vuodelta 1557. Lähde: Wellcome Library, London.

Monet Batmanin tekemät lisäykset kronikan keskiaikaiseen osuuteen koskevat ”tavanomaisia” enteitä, kuten maanjäristyksiä ja komeettoja, joiden oheen hän liitti poliittisia tapahtumia erityisesti Englannissa. Batmania kiinnostivat lisäksi erilaiset luonnonihmeet: hän lisäsi useita mainintoja jättiläisten luiden löytymisestä sekä pitkähkön selityksen yksisarvisista. Näissä kohdissa muinainen ja keskiaikainen menneisyys näyttäytyy Batmanille positiivista ihmetystä ja kiinnostusta herättävänä aikana. The doomeen tehdyistä lisäyksistä välittyy myös Batmanin arvostus keskiajan kirjallista perintöä kohtaan: hän valittaa keskiaikaisten kirjojen ja oppineiden instituutioiden tuhoa, tuomiten erityisesti Henrik VIII:n aikana tehdyn luostarien alasajon ja omaisuuden takavarikoinnin. Batmanin myös tiedetään keränneen keskiaikaisia käsikirjoituksia (Parkes 2012).

Batmanin käännöksen huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin sen korostunut antikatolisuus, joka heijastuu vahvasti myös kronikan keskiaikaiseen osaan. Jossain määrin Batman saattoi rakentaa tässä enteiden varaan, jotka löytyivät jo valmiiksi Lykostheneen kronikasta – näitä olivat esimerkiksi paaveja vastaan suunnatut ennusmerkit. Lykosthenes kertoo esimerkiksi paavi Sylvester II:n päätyneen paaviksi diabolisin keinoin ja hänen hautansa rymisevän enteenä paavien kuolemasta. Benediktus IX:n kerrotaan puolestaan ilmestyneen kuolemansa jälkeen hirviömäisessä muodossa, koska oli elänyt paavina ollessaan kuin eläin. Molemmat tarinat ovat peräisin 1000-luvulta. Petrus Damianus kirjoittaa Benediktus IX:n hirviömäisestä hahmosta, kun taas kertomukset Sylvester II:n paholaisen kanssa tekemästä sopimuksesta lähtivät leviämään vuoden 1085 aikoihin investituurariidan yhteydessä. Tuolloin tarinaa hyödynnettiin silloisen paavin, Sylvesterin oppilaan opissa olleen Gregorius VII:n mustanmaalaamiseen (Truitt 2012).

Nämä kertomukset suunnattiin keskiajalla yksittäisiä paaveja vastaan, mutta protestanttisten ennusmerkkikokoelmien kontekstissa ne näyttäytyivät laajemmin paaviuden ja katolisen kirkon vastaisina enteinä. The doomessa Batman korosti näitä kohtia esimerkiksi kuvituksen ja marginaaliin lisättyjen huomioiden avulla. Lisäksi Batman lisäsi kautta kronikan mainintoja paavien ja katolisen kirkon erheistä – erityisesti kronikan myöhäiskeskiaikaa käsittelevissä osuuksissa nämä kohdat lisääntyvät.

Keskiaikaista reformaatiokuvastoa?

Batmanin The doomessa on Lykostheneen kronikkaa harvemmin kuvitusta, jolloin yksittäiset kuvavalinnat korostuvat. Yksi erityisen pysäyttävä Batmanin kronikkaan lisäämä kuva löytyy vuoden 1400 kohdalta, heti pitkän Batmanin laatiman paavien pahuuksia luetteloivan listan jälkeen. Puupiirroksessa kuvataan seitsenpäinen lohikäärme, jolla on paavin pää alapäässään. Batman kirjoittaa kuvan olevan vuodelta 1401 ja löytyneen dominikaaniluostarista (tai ”temppelistä”). Hänen mukaansa kuva osoittaa Jumalan jo aiempina aikoina suoneen joidenkin ihmisten ymmärtää, että paavi ja paavinkirkko on peräisin ”tästä hirviömäisestä pedosta”. Gradussani jäljitin kuvan n. 1540 Genevessä julkaistuun reformoituun lentolehtiseen (Kaenel 2000), jossa alun perin mitä todennäköisemmin syntisten paavien ja kirkonmiesten varoitukseksi tarkoitettu maalaus uudelleentulkittiin reformaatiokontekstissa yleisesti paaviuden instituutiota ja katolista kirkkoa vastustavaksi.

1540-luvulla Genevessä painettu lentolehtinen, jonka Batman kopioi The doomeen 1581. Kuva: Bibliothèque de Genève.

Batman ajoittaa reformaation aikaista kuvastoa keskiajalle myös joitain sivuja myöhemmin, missä hän lisää kronikkaan puupiirroksen käännettävästä paavinvastaisesta rahasta, jonka yhdeltä puolelta löytyy paavi ja paholainen, toiselta kardinaali ja narri. Batmanin mukaan myös tämä ”muinainen” kuva osoittaa jo 1400-luvulla olleen tyytymättömyyttä paavin ”helvetilliseen” valtaan – kuvan mallina on toiminut kuitenkin vasta reformaation jälkeen, 1540-luvulla lyöty satiirinen mitali.

Keskiajalle ajoitetut paaviutta ja katolista kirkkoa kritisoivat kuvat toimivat Batmanille todistuksena siitä, että reformaatio oli pitkään ennen toteutumistaan kytenyt uskovien sydämissä. Keskeinen reformaation lopulta mahdollistanut tekijä on Batmanin mielestä kirjapainotaito. Pian paavinvastaisen lohikäärmekuvan jälkeen Batman viittaa ennustukseen, mikä erään tulkinnan mukaan ennusti paperin tuovan paaviuden tuhon – toisin sanoen kirjapainon, mikä ”paljastaa pikaisesti kaikki iljetykset”. Vuoden 1450 kohdalla Batman lisää vielä kuvalla korostetun merkinnän kirjapainotaidon leviämisestä Eurooppaan. Vasta kirjapainotaidon myötä Batmanin hyödyntämät paavinvastaiset kuvat saattoivat levitä helposti ja laajalle.

Samalla enteiden määrä kronikassa lähtee 1400-luvulle tultaessa selvään kasvuun. Paavinvastaiset, symboliset hirviökuvat esiintyvät lukuisten konkreettisten hirviöiden, uhkaavien komeettojen, luonnonkatastrofien ja esireformaattoreiden marttyyrikertomusten lomassa. Batmanin rakentamassa narratiivissa keskiajan ja erityisesti 1400-luvun enteet sekä ennakoivat että legitimoivat reformaation uskonnollisia mullistuksia, ja toimivat varoituksina ja kutsuina kääntymykseen.


Lähteet:

Anonymous. c. 1543. Satirical medal. International Museum of the Reformation, Geneva, inv. 2008-001. https://web.archive.org/web/20210119174729/https:/www.reforc.com/rare-reformation-relics-item/satirical-medal/

Batman, Stephen. 1581. The Doome Warning All Men to the Iudgemente Wherein Are Contayned for the Most Parte All the Straunge Prodigies Hapned in the Worlde, with Diuers Secrete Figures of Reuelations Tending to Mannes Stayed Conuersion Towardes God. [London]: Imprinted by assigned by Henry Bynneman.

Lycosthenes, Konrad. 1557. Prodigiorum ac ostentorum chronicon quae praeter naturae ordinem, motum, et operationem, et in superioribus & his inferioribus mundi regionibus, ab exordio mundi usque ad haec nostra tempora, acciderunt. Basileae: per Henricum Petri. http://mdz-nbn-resolving.de/urn:nbn:de:bvb:12-bsb00087675-3.

Petrus Damianus. De abdicatione episcopatus. Patrologia Latina 145, 423–442.

Kirjallisuus:

Geritz, Anita. 2021. Wonders in Translation: English Translations of Latin Wonder Books, 1577–1581. Pro gradu (Helsingin yliopisto). https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401

Kaenel, Philippe. 2000. “L’apprentissage de la déformation: les procédés de la caricature à la Renaissance.” Sociétés & Représentations 2000/3 (10): 79–102.

Kaufman, Alexander L. 2016. “’And Many Oþer Diuerse Tokens …”: Portents and Wonders in ‘Warkworth’s’ Chronicle.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 30–48.

Parkes, M. B. 2012. “Stephan Batman’s Manuscripts.” Teoksessa Pages from the Past: Medieval Writing Skills and Manuscript Books, toim. P. R. Robinson ja Rivkah Zim, luku 11. Farnham & Burlington, VT: Ashgate.

Rose, Christine M. 2016. “The Seen and the Unseen: Miracles, Marvels and Portents in the Middle English Chronicle of Nicholas Trevet.” Teoksessa The Prose Brut and Other Late Medieval Chronicles, toim. Jaclyn Rajsic, Erik Kooper, and Dominique Hoche, s. 49–63. Woodbridge: York Medieval Press.

Truitt, E. R. 2012. “Celestial Divination and Arabic Science in Twelfth-Century England: The History of Gerbert of Aurillac’s Talking Head.” Journal of the History of Ideas 73 (2): 201–222.

* * *

FM Anita Geritz on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Väitöstutkimuksessaan Geritz selvittää ennusmerkkikirjojen leviämistä yli kielellisten ja kirkollisten rajojen uuden ajan alun Euroopassa. Kahteen englantilaiseen ennusmerkkikirjojen kääntäjään keskittyvä pro gradu -tutkielma ”Wonders in Translation: English translations of Latin wonder books, 1577–1581” (Anita Geritz, 2021) on luettavissa Heldasta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/331401.

Valoisa keskiaika -kunnianmaininta dosentti Markus Hiekkaselle

Glossa ry on myöntänyt Valoisa keskiaika -kunnianmaininnan professori Markus Hiekkaselle. Kunniamaininta annettiin perinteisesti Dies Medievalis -konferenssin yhteydessä, joka järjestettiin Turussa 10.-12.3.2022. Valoisa keskiaika -kunnianmaininnalla on tarkoitus kiittää henkilöitä, jotka ovat edistäneet keskiaikatutkimusta ja luoneet myönteisempää ja ”valoisampaa” kuvaa keskiajasta. Glossa ry:n hallitus päättää palkinnon saajasta ja se jaetaan joka toinen vuosi.

Kuva: Wikipedia

Vuoden 2022 kunniamaininnan saaja Markus Hiekkanen tunnetaan parhaiten keskiaikaisten kirkkorakennusten pitkäaikaisesta tutkimuksesta. Kärsivällisen ja systemaattisen dokumentoinnin ja kartoituksen avulla Hiekkanen on muuttanut käsitystä esimerkiksi kivikirkkojen rakennusajoista. Hiekkanen on osoittanut tutkimustuloksillaan, että osa keskiaikaisista kivikirkoista on luultuja nuorempia. Kivikirkkojen uudelleenajoitus on vaikuttanut käsitykseen kristinuskon vakiintumiseen ja leviämiseen Suomessa, ja on herättänyt lisäksi laaja-alaista keskustelua sekä tutkijoiden että maallikoiden keskuudessa.

Hiekkaselta on ilmestynyt useampi laajamittainen Suomen kivikirkkoja käsitellyt teos, jossa hän käy systemaattisesti läpi suomalaisia keskiaikaisia kivikirkkoja yhdistellen arkeologiaa ja taidehistoriaa. Teoksissaan Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) ja Suomen keskiajan kivikirkot (2007) Hiekkanen popularisoi keskiaikatutkimuksen tuloksia ja päivittää keskiaikaisten kivikirkkojen historiaa ajan tasalle. Viimeisin julkaisu on Ruotsissa ilmestynyt Finlands medeltida stenkyrkor vuodelta 2020.

Glossa ry päätti myöntää kunnianmaininnan Hiekkaselle kiitoksena pitkäaikaisesta tutkimustyöstä, joka on päässyt myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Hiekkasen teoksia kivikirkoista pidetään nykyään alansa perusteoksina. Tutkimustulokset ovat myös herättäneet keskustelua myös tutkimusyhteisön ulkopuolella ja luoneet valoisampaa kuvaa Suomen keskiajasta jylhine kivikirkkoineen.

Finländare och Finland i Stockholms stads tänkeböcker

Minna Sandelin & Kirsi Salonen

Inledning

Finlands medeltidshistoria, särskilt från och med den senare hälften av 1300-talet, är i huvudsak skriven på svenska. Den främsta anledningen härtill är den lag för städer som togs i bruk i det svenska riket efter år 1350, dvs. Magnus Erikssons stadslag (MESL). Stadslagen fastställde att alla juridiska dokument i fortsättningen ska utarbetas på svenska. Det finns därmed rikligt med gamla dokument gällande Finland på svenska som kan utnyttjas i såväl historisk som språkhistorisk forskning och undervisning. Många av dessa dokument har på senare tid blivit lätt tillgängliga tack vare digitalisering. Däremot råder det dessvärre brist på personer som kan läsa och tolka ursprungligen handskrivna texter på medeltidssvenska och som dessutom är insatta i texternas samhälleliga, kulturella och rättsliga kontext. Detta faktum utgör bakgrunden till ett pågående projekt mellan läroämnet nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. I det följande presenterar vi detta projekt där Stockholms stads tänkeböcker spelar en central roll.

Vad är tänkeböcker

Benämningen tänkebok är en lätt försvenskning av det medellågtyska ordet denke[l]bôk som avser ursprungligen en viss typ av stadsböcker i de nordtyska städerna. Dessa har varit mönstergivande för de svenska tänkeböckerna. Trots de nordtyska förebilderna är de svenska tänkeböckerna svenska originaltexter, inte översättningar från tyska. I svensk tappning avser tänkeböckerna protokoll och minnesanteckningar skrivna vid rådstugurätten på olika håll i det senmedeltida och tidigmoderna Sverige. I vårt projekt fokuserar vi på Stockholms stads tänkeböcker men förutom Stockholm finns det svenska tänkeböcker bevarade exempelvis från Kalmar, Arboga och Jönköping. Även i Finland har man använt ett motsvarande system där städernas rådstugurätter har protokollfört sina beslut. Några finländska tänkeböcker har inte bevarats i sin helhet. Utifrån ett annat medeltida dokument (DF-nummer 2816) är det ändå uppenbart att man i Åbo har använt motsvarande rättsprotokoll i mitten av 1400-talet. Ett kort fragment av ett lokalt rättsprotokoll från Raumo har även bevarats från början av 1500-talet (Lähteenoja 1947; Salonen 2009, 29–30).

För Stockholms del skrevs protokollen i tänkeböckerna vid stadens rådstugurätt. Närvarande i rådstugan var stadens råd som bestod av borgmästaren och ett antal rådmän. Fogden på Stockholms slott agerade ordförande.  Centrala aktörer i rådstugan var stadsskrivare som konkret skrev ner de texter som möter oss i tänkeböckerna.

Den äldsta bevarade tänkeboken från Stockholm är daterad till 1474. Det är troligt att några ännu äldre band har funnits men gått förlorade (Moberg 2010:109). De stockholmska tänkeböckerna sträcker sig tidsmässigt ända till 1660-talet. I språkhistorisk beskrivning handlar det därmed om en period från yngre fornsvenska till äldre nysvensk tid, under vilken det svenska språket genomgick en rad genomgripande förändringar, inte minst vad gäller exempelvis förenkling av kasussystemet och stabilisering av ledföljden (Pettersson 2005).

Det är inte enbart i beskrivningen av språkets förändring som tänkeböckerna är relevanta. Det långa tidsspannet från 1400-talet till 1600-talet gör att Stockholms stads tänkeböcker är en central källa till vår kännedom om verksamheten i rådstugan och det omgivande stadssamhället under flera århundraden. Stockholms stads tänkeböcker hör inte till de allra äldsta svenska tänkeböckerna, men genom sitt omfång och sin detaljrikedom räknas de till de mest betydelsefulla (Moberg ibid.).

Det är en hel del personer och platser som nämns vid namn i tänkeböckerna. Medeltidens stockholmare bestod av en relativt heterogen grupp och detta syns även i tänkeböckerna. Det vistades många mer eller mindre tillfälliga besökare i Stockholm, t.ex. tyska köpmän och soldater, och finska drängar och pigor. Därför är det naturligt att många av de namngivna personerna i tänkeböckerna är just finländare som på olika vis var inblandade i rådstuguprocesser. De kunde vara delaktiga i t.ex. våldsbrott, parter i arvstvister eller husköp, men de kunde även nämnas i samband med bl.a. administrativa ärenden och vittnesmål. Därför är tänkeböckerna också en central källa till vår kännedom om finländarnas förehavanden i den dåtida huvudstaden. Det är de ställen i tänkeböckerna där Finland, någon del av Finland eller någon finländare nämns som vårt projekt går ut på.

I det följande presenterar vi först närmare Stockholms stads tänkeböcker som material i vårt projekt, varefter vi övergår till den kurs som utgör kärnan i det aktuella projektet.

Stockholms stads tänkeböcker some material

De bevarade tänkeböckerna från Stockholm sträcker sig över en period på närmare två hundra år, vilket innebär att de utgör en ansenlig textmängd. Handskrifterna bevaras på stadsarkivet i Stockholm. Storleksmässigt motsvarar de ett på höjden vikt A4-ark (s.k. kvartoformat), vilket är ett vanligt format på handskrifter vid städernas råd. Från medeltiden, dvs. från tiden före reformationen och Gustav Vasas regeringstid har det till våra dagar bevarats 11 tänkeböcker, som omfattar åren 1474–1500, 1504–1508 och 1511–1520. Vårt projekt handlar i första hand om medeltida tänkeböcker.

Innehållet i en tänkebok är kronologiskt disponerat så att de rättsfall som behandlats i rådstugan under en och samma dag har protokollförts efter varandra i boken. Många rättsfall återupptogs till behandling flera gånger under en längre tid vilket gör att en forskare som vill följa med ett visst fall ska söka fram det vid flera datum i en tänkebok. De originala tänkeböckerna innehåller dessvärre inte något person- eller ortnamnsregister som kunde underlätta sökningen. Vi saknar exakta uppgifter om hur många rättsfall som har behandlats i rådstugurätten i Stockholm och hur många separata behandlingsgånger som finns i tänkeböckerna. Antalet uppgår i vilket fall som helst till tiotusentals.

De i rådstugurätten behandlade rättsfallen har huvudsakligen nedskrivits alla som separata avsnitt som inleds med datering. I samband med dagens första rättsfall anges datumet vanligtvis på latin, t.ex. sabbato ante Marie Magdalene (lördagen före heliga Maria Magdalenas helgdag). I anslutning till de övriga rättsfallen under samma dag hänvisas enbart till denna latinska datumangivelse genom uttrycket eadem die (samma dag). Om varje rättsfall finns kortfattat antecknat centrala uppgifter, exempelvis i brottmål vem som anklagade vem och för vad. I slutet fastställs vilken dom rätten har fällt, exempelvis böter eller dödsstraff, i fall den anklagade konstaterades vara skyldig till det aktuella brottet. Bild 1 visar ett tänkeboksdokument i original.

Bild 1. Rådet i Stockholm dömde N att han hade gjort sig skyldig till stöld. Dokumentet har signumet DF 4352 i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352). På bilden är dokumentet i original i Stockholms stads tänkeböcker, SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491 (s. 372) i samlingarna vid Stockholms stadsarkiv. I marginalen till vänster står uttrycket pie memorie som är en vanlig anteckning om dödsstraff på latin.

Det är inte en enkel uppgift att läsa handskrivna tänkeböcker. Skrivarna har använt sig av många förkortningar och handstilen i den snabbt nedskrivna texten kan inte alltid tydas utan svårighet. Kunskaper i paleografi kommer till nytta vid läsning av tänkeböcker. Ibland är syntaxen osammanhängande och elliptisk och ortografin kännetecknas av mycket variation. Av dessa anledningar lämpar sig tänkeböckerna inte som material på grundstudienivå.

Som stöd i läsningen av handskrivna tänkeböcker kan man använda editionsserien Stockholms stads tänkeböcker som består av ett tjugotal band, varav de fem första banden innehåller medeltida tänkeböcker. Det första bandet som innehåller dokument från år 1474–1483 publicerades år 1917 av Hans Hildebrand. De editerade tänkeböckerna gör att dessa texter lättare kan introduceras på olika kurser i svenskämnet och historieämnena. Editionsarbetet pågår fortfarande och nu har forskarna kommit till det tidigmoderna materialet från 1600-talet (se Stockholms stadsarkiv). På bild 2 ser vi samma dokument editerat som bild 1 visade i original.

Bild 2. Här är samma dokument (DF 4352) editerat och i en lättare läsbar form. GottfridCarlsson (red.), Stockholms stadsböcker från äldre tid. Andra serien, Tänkeböcker 2, 1483–1492. Stockholm 1944, s. 521.

Finlädskt perspektiv: FMU och DF

I vårt projekt ligger fokus på de ställen i tänkeböckerna som har anknytning till Finland eller finländare. En stor del av de rådstuguprotokoll från Stockholm som finländare eller Finland förekommer i finns sammanfattade och publicerade i storverket Finlands medeltidsurkunder (FMU) av Reinhold Hausen (utarbetat 1910–1935). I denna publikationsserie har Hausen, dåvarande direktör för statsarkivet i Helsingfors, editerat alla dittills kända medeltida dokument som handlar om Finlands område eller finländare, dvs. mycket annat än enbart tänkeboksdokument. I sin helhet består FMU av åtta band med närmare 7000 dokument som handlar om det medeltida Finland.

Reinhold Hausens arbete med FMU gick ut på att han skrev sammanfattningar på alla dokument med anknytning till Finland och finländare och i många fall finns hela dokumentet och tillhörande uppgifter att läsa i FMU. Dessa sammanfattningar kallas regester (ty. Regesten, medeltidslat. regestum, senlat. regesta) (SAOB). I en regest anges kort det huvudsakliga innehållet samt person- och ortnamnen i ett originaldokument.

Vad gäller Stockholms stads tänkeböcker förhåller det sig ändå annorlunda i fråga om regester och dokument i FMU. Eftersom alla medeltida tänkeböcker från Stockholm inte var editerade då FMU publicerades, har Hausen inte kunnat kopiera dokument rörande Finland genom att utnyttja färdiga editioner. Därför har han tyvärr inte publicerat alla tänkeboksdokument i sin helhet utan endast sammanfattat dem på några få rader i FMU med hänvisning till originalet. De kortfattade tänkeboksregesterna är också mycket annorlunda än de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Hausen har nämligen ofta blandat tidig 1900-talssvenska med medeltidssvenska, ibland med direkta citat från originalet. Detta gör att tänkeboksregesterna rent språkligt inte utan vidare är av hög kvalitet. Denna brist till trots har Hausens edition varit av central betydelse för finländsk medeltidsforskning, eftersom Hausen i alla fall på detta sätt har lyckats göra innehållet tillgängligt för exempelvis dagens historiker och släktforskare. På bild 3 har vi dokument DF 4352 i Hausens FMU (jämför med bilderna 1 och 2).

Bild 3. Här är samma dokument (DF 4352) editerat i Reinhold Hausen (red.), Finlands medeltidsurkunder V, s. 304. Längst ner finns Hausens hänvisning till originalkällan.

Hausens FMU är tillgänglig endast i bokform, och de utsålda volymerna har länge varit svåra att få tag på. Då olika källdatabaser började bli vanligare på 1990-talet, tog Riksarkivet i Finland initiativet till att göra en egen databas av FMU genom att skanna och publicera dess innehåll. Databasen fick namnet Diplomatarium Fennicum (DF). Detta projekt som pågick i början av 2000-talet finansierades av Finska Kulturfonden. Tekniskt sett blev databasen dock fort omodern och i slutet av 2010-talet genomgick den en omfattande teknisk uppdatering och modernisering inom ramen för ett annat projekt som finansierades av Konestiftelsen. Under projektet blev det klart att Hausens edition saknar en del numera kända medeltida dokument och DF utökades med ett antal sådana dokument. För båda projekten se diplomatariets webbsidor. I bild 4 ser vi nu dokument 4352 i databasen DF.

Bild 4. Här är samma dokument (DF 4352) som det ser ut i databasen Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/document/4352).

Den moderniserade DF-databasen kunde dock inte kompletteras till alla delar i det senare projektet. För tänkeböckernas del innebär det främst två problem. För det första saknas det fortfarande i både FMU och DF en del medeltida tänkeboksdokument inklusive regester som handlar om finländare och Finland. För det andra innehåller FMU och följaktligen DF sådana regester som inte kvalitativt uppfyller dagens krav, särskilt ur språklig synpunkt. Ofta finns själva tänkeboksdokumentet inte att läsa i samband med regesten i dessa fall.

Stockholms stads tänkeböcker har använts i ytterst liten utsträckning i språkhistorisk forskning i Finland, men finska historiker har hänvisat till materialet (Lamberg 2001; Salonen 2009). I Sverige har tänkeböcker forskats mera även ur språkets synpunkt (t.ex. Svanlund 1988; Moberg 1989 och 2010; Carlquist 2000; Pettersson 2017).

Tänkeböckerna utgör en mångsidig resurs. Textprov ur dem används ofta som exempel på medeltidssvenska på kurserna i språkhistoria vid finländska universitet. Texterna innehåller yrkesbenämningar, person- och ortsnamn, ord på vardagliga föremål, dialog och inslag på tyska, finska och latin. Även deras morfologi och syntax inspirerar till diakrona studier av språkets förändring. I historieämnena är tänkeböckerna välkända resurser inom såväl samhälls-, kultur- som rättshistoria. Vi – nordister och historiker – är intresserade av samma texter och kan hjälpa varandra att få mer utav dem genom samarbete. Denna tanke var startskottet till planeringen av vårt projekt Hur editerar man gamla dokument? – Stockholms stads tänkeböcker och vår kurs med samma namn.

Projektet

Trots Hausens gedigna arbete med FMU finns det ett relativt stort antal rådstuguprotokoll från Stockholm som är intressanta ur finländskt perspektiv men som saknas i FMU. I vårt projekt vill vi för det första kartlägga vilka dessa protokoll är och för det andra utöka Diplomatarium Fennicum med dem. På detta sätt kan vi fylla luckor i finländsk historieskrivning och bidra med nytt material till det finländska diplomatariet. En tredje del av projektet är den kurs som beskrivs i det följande.

I projektet utgör kursen den konkreta kärnan, inom vilken studenterna arbetar med tänkeboksmaterialet. Kursen är avsedd för studenter i nordiska språk och historieämnen. De deltagare som studerar nordiska språk som huvudämne har avlagt en kurs i svensk språkhistoria tidigare, men historiestuderandena har nödvändigtvis inga förkunskaper i äldre svenska. Kursen inleds därför med en introduktion till svensk språkhistoria med huvudvikt på tänkeböckernas tidevarv. Den språkhistoriska delen följs av en inblick i medeltidshistoria med fokus på rättsliga system och traditioner i det dåtida Sverige.

Att öka deltagarnas kännedom om FMU och DF är ett givet inslag i kursens initialskede. På samma gång lär sig studenterna, vilka olika faser som ingår i utarbetning av en källedition. Ett centralt syfte med kursen är för det första att förbättra studenternas färdighet att läsa och förstå äldre icke editerad svenska där t.ex. syntax och ortografi innehåller rikligt med variation.

För det andra hör det till kursens syfte att kunna utöka antalet dokument i DF-databasen och göra dem tillgängliga för forskare och allmänheten. Att leta fram dokument som handlar om finländare och Finland är därför ledstjärnan under kursen. Kursdeltagarna får i uppgift att gå igenom ett antal sidor i en editerad tänkebok och anteckna varje rättsfall med finländsk anknytning och kontrollera om det redan nämns i FMU. De dokument som Hausen inte upptar i FMU arbetar studenterna sedan vidare med, dvs. man skriver regester för att kunna inkludera dem och respektive dokument i diplomatariet.

För det tredje bidrar kursen till att förbättra kvaliteten hos de tänkeboksdokument som finns i DF-databasen. Som konstaterat är tänkeboksregester inte lika utförliga och språkligt enhetliga som de regester som är skrivna för andra dokument editerade i FMU. Det vore givetvis viktigt att alla regester är av samma kvalitet. Genom att utarbeta nya regester för tänkeboksdokument kan vi skilja mellan edition och regest på samma sätt som i andra editerade dokument, vilket är ett välkommet tillägg i DF-databasens innehåll. Att veta vad en regest har för funktion och hur man skriver sådana är relevant på kursen. Varje kursdeltagare får skriva regest till fem rättsfall. Regesterna skrivs i detta skede på finska. Tanken med finskspråkiga regester är att kunna nå en större publik och tillgängliggöra innehållet bättre för dem som använder DF, t.ex. finska släktforskare. Det finns ingen skrivtradition på finska vad gäller denna texttyp och därför har vi som en del av kursen skisserat riktlinjer för själva skrivandet. En genomgång av de redan existerande svenska regesterna ingår i de framtida planerna.

Kursen har hittills ordnats två gånger. På kursen är vi två lärare varav den ena är nordist och den andra historiker. Vid sidan om kontaktundervisning har individuell handledning haft en framträdande roll. Tänkeböckerna är utan vidare ett krävande material, såväl språkligt som innehållsmässigt. Det är under handledningen vi lärare och studenterna kan fördjupa oss i enstaka rättsfall, deras språk och händelseförlopp. Tillsammans kan vi också lösa problem vad gäller exempelvis ordförråd eller individer i tänkeböckerna. Man kunde likna handledningen vid någon sorts detektivarbete. Å andra sidan är vi ibland tvungna att konstatera att ett visst textställe inte låter sig tolkas entydigt, vilket kan bero på antingen språket eller innehållet. Av både handledarna och studenterna kräver handledningen – och kursen i sin helhet – vilja att ta itu med sådana frågor där utgången inte alltid är säker. Därför är kursen både utmanande och givande på samma gång.

Vi höll den första kursen under hösten 2018. Redan då var det uppenbart att en studieresa till Stockholm och stadsarkivet skulle behövas för att kunna se tänkeböcker i original och jämföra editionen med de handskrivna texterna. För detta ändamål beviljades vi ett resestipendium från Kulturfonden för Sverige och Finland. I den andra kursen (hösten 2019) ingick tack vare detta stöd ett studiebesök i Stockholm och stadsarkivet. På detta sätt konkretiserades mycket av det som vi hade analyserat på lektionerna och handledningen. För tillfället (våren 2022) pågår kursen för tredje gången och en studieresa till Stockholm ingår i planerna.

Avslutning

Det projekt som vi här har beskrivit är ett exempel på lyckat samarbete mellan studenter och lärare i olika humanistiska ämnen, dvs. nordiska språk och historieämnena vid Åbo universitet. Våra studenter samarbetar kring tänkeböckerna och blir tillsammans bättre på att förstå deras språk och innehåll. De har hittills lyckats finna flera dokument som inte ingår i FMU och DF och därmed är studenternas insats central för utvecklingen och utvidgningen av DF. De har analyserat ett utmanande textmaterial och utarbetat regester av god kvalitet. Småningom ska deras regester publiceras i diplomatariet. Studenternas arbetsinsats har varit avgörande på det sättet att vi nu vet att det i Stockholms stads tänkeböcker finns sådant material som handlar om Finland och finländare och som inte varit känt tidigare genom FMU. Arbetet med detta material fortsätter på kommande kurser inom projektet.

Det är dock klart att utvecklingen och kompletteringen av DF i ett längre perspektiv bör bygga på en stabil finansiering, inte enbart på studentprestationer. En standardisering av regester som texttyp och en revidering av de redan existerande regesterna är två områden som skulle kräva åtgärder. Likaså ska de regester som nu är skrivna på finska översättas till såväl svenska som engelska som båda ingår i språkmenyn i DF-databasen.


Litteratur

Originalkällor

Stockholms stads tänkeböcker (SE/SSA/0091 A 4, 1489–1491). Stockholms stadsarkiv. Stockholm.

Tryckta källor

Stockholms stads tänkeböcker 1474–1483. Ser. 2:1. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Emil Hildebrand. Stockholm. 1917.

Stockholms stads tänkeböcker 1483–1492. Ser. 2:2. Utgiv. af Kungl. Samfundet för utgifvande av handskrifter rörande Skandinaviens historia med understöd af samfundet Sankt Erik genom Gottfrid Carlsson. Stockholm. 1944.

FMU = Hausen, Reinhold (red.), 1910–1935. Finlands medeltidsurkunder I–VIII. Finlands statsarkiv: Helsingfors.

DF = Diplomatarium Fennicum (http://df.narc.fi/).

MESL = Holmbäck, Åke – Wessén, Elias (red.), 1966. Magnus Erikssons stadslag i nusvensk tolkning. Rättshistoriskt bibliotek 7. Lund.

SAOB = Svenska Akademiens Ordbok.  https://svenska.se/saob/?id=R_0745-0027.hiKn&pz=7.

Forskningslitteratur

Carlquist, Jonas, 2000. Och war thetta huss lagbudit, lagstondit och hembudith. Om husköp och formelartat språkbruk i Stockholms stads tänkeböcker. I: Edlund, Lars-Erik (red.): Studier i svensk språkhistoria 5. Förhandlingar vid femte sammankomsten för svenska språkets historia Umeå 20–22 november 1997. S. 101–116.

Lamberg, Marko, 2001. Dannemännen i stadens råd. Rådmanskretsen i nordiska köpstäder under senmedeltiden. Stockholm: Stockholmia förlag.

Lähteenoja, Aina, 1947. Rauman tuomiokirjojen katkelmia vuosilta 1504, 1569, 1598 ja 1599. Historiallinen Arkisto 52. S. 47–108.

Moberg, Lena, 1989. Lågtyskt och svenskt i Stockholms stads medeltida tänkeböcker. Niederdeutsch und Swedisch in Stockholms mttelalterlichen Gedenkbüchern. Acta Academiae Regiae Gustavi Adolphi 58. Stockholm. Stockholms universitet.

Moberg, Lena, 2010. Stockholms stads medeltida tänkeböcker. I: Larsson, Inger m.fl. (red.): Den medeltida skriftkulturen i Sverige. Genrer och texter. Sällskapet Runica et Mediævalia och Stockholms universitet. Stockholm. Scripta maiora 5. S. 108–122.

Pettersson, Gertrud, 2005. Svenska språket under sjuhundra år. En historia om svenskan och dess utforskande. Lund: Studentlitteratur.

Pettersson, Theresia, 2017. Stockholms stads tänkeböcker. Funktionell texthistoria 1476–1626. Stockholm Studies in Scandinavian Philology. New Series 66.

Salonen, Kirsi, 2009. Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus. Suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Historiallisia Tutkimuksia 249. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Svanlund, Jan, 1988. När biff-regeln blev regel. Den moderna bisatsordföljdens utveckling som den speglas i Stockholms tänkeböcker. I: Eriksson G. – Svanlund, Jan: Två studier i äldre nysvensk syntax. Meddelanden från institutionen för nordiska språk vid Stockholms universitet 27. Stockholm. S. 31-55.

Glossa ry:n hallitus vuodelle 2022

Vuosi vaihtuu ja tämä tarkoittaa uutta hallitusta. Glossa ry:n syyskokouksessa 9.12.2021 valittiin uusi hallitus ja järjestäytymiskokous pidettiin 10.1.2022. Edellisvuoden puheenjohtaja Sanna Supponen valittiin jatkamaan puheenjohtajana.

Uusia hallituksen jäseniä ovat Jyrki Nissi, Aino Liira, Taneli Puputti, Petra Uusimaa sekä Ella Sahivirta. Yhdistyksen toiminnantarkastajina vuonna 2022 toimivat Kirsi Kanerva ja Olli Lampinen-Enqvist.

Tältä uusi hallitus näyttää tammikuun järjestäytymiskokouksen jälkeen:

Sanna Supponen, FM (HY), puheenjohtaja

Anita Geritz, FM (HY), varapuheenjohtaja

Taneli Puputti, FM (JY), tiedottaja

Aino Liira, FT (TY)

Jyrki Nissi, FT (TaY)

Lauri Ockenström, FT (JY)

Henna Paasonen, FM (HY)

Saku Pihko, FM (TaY)

Kirsi Salonen, FT, OTT (TY)

Varajäsenet:

Tia Niemelä, FM (HY), taloudenhoitaja

Ella Sahivirta, TM (HY), sihteeri

Antti Ijäs, FM (HY)

Petra Uusimaa, FM (OY), Glossae-blogin päätoimittaja

Glossa kiittää vuoden 2021 hallitusta ja erityisesti väistyviä hallituslaisia työpanoksestaan, sekä toivottaa uudet hallituslaiset lämpimästi tervetulleeksi uudet jäsenet.

Esitelmä: Hirviöt keskiajan eri lähdetyypeissä

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 viimeisessä esitelmäillassa 25.11. perehdyttiin FT Miikka Tammisen johdolla keskiaikaisten hirviöiden kiehtovaan maailmaan. Hirviöt herättivät keskiajalla laajaa kiinnostusta ja hirviöiden luonnetta, alkuperää ja suhdetta ihmiskuntaan käsiteltiin monenlaisissa kirjoituksissa. Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) -kirjaansa perustuvassa esitelmässä Tamminen kävi läpi kirjavan joukon hirviöistä kertovia keskiaikaisia lähteitä.

Hirviöt ja Raamattu: mitä hirviöt olivat ja mistä ne tulivat?

Keskiaikaisessa maailmankuvassa elolliset olennot voitiin jakaa kolmeen ryhmään: ruumiillisiin, kuolevaisiin eläimiin; ihmisiin, joilla oli toisaalta kuolevainen ruumis, toisaalta kuolematon sielu; sekä yliluonnollisiin henkiolentoihin. Keskiajan hirviöitä löytyi jokaisesta näistä kolmesta ryhmästä, minkä lisäksi jopa kasvi- ja kivikunnasta saatettiin erottaa hirviömäisiä lajeja.

Aadam ohjeistaa tyttäriään eri hirviöiden syntymää aiheuttavista kasveista. Beinecke MS 404, f. 113r (Yale University). Kuva: Yale University Library.

Keskiajan usko hirviöihin perustui Raamattuun, jonka kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä mainittiin mm. jättiläiset, seireenit, onokentaurit ja lohikäärmeet. Raamatun lisäksi monet esikristilliset klassiset auktorit viittasivat erilaisiin hirviöihin – nämä antiikinaikaiset hirviökuvaukset muovasivat myös keskiaikaista maailmankuvaa.

Keskiajan teologit jäivät kuitenkin pohtimaan hirviöiden alkuperää – mistä hirviöt, erityisesti ihmismäiset hirviörodut, olivat peräisin? Tähän Raamattu ei tarjonnut yksiselitteistä vastausta, vaan selityksiä keksittiin useita. Kirkkoisä Augustinuksen kirjoituksiin pohjautuen yleiseksi konsensukseksi muodostui, että mikäli hirviörotuja oli olemassa (Augustinus oli valmis tätä epäilemään), olivat ne erikoisesta ulkomuodostaan huolimatta osa ihmiskuntaa ja polveutuivat Aadamista, kuten kaikki muutkin ihmiset.

Tarkempaa selitystä sille, miten hirviöt olivat syntyneet, etsittiin eri raamatunkohdista. Yhden näkemyksen mukaan Kainista, ihmiskunnan ensimmäisestä murhaajasta, tuli kaikkien hirviöiden esi-isä Jumalan merkittyä tämän (1. Moos. 4:10-15). Toisen selityksen mukaan hirviöt polveutuivat suuren vedenpaisumuksen jälkeen Nooan pojanpoika Kanaanista, jonka pojalleen Haamille vihastunut Nooa kirosi (1. Moos. 9:20-27). Keskiajan lähteistä löytyy lisäksi varsinaisen Raamatun kaanonin ulkopuolisia selityksiä: eräs käsikirjoitus kuvaa esimerkiksi, miten Aadam varottaa tyttäriään syömästä tiettyjä yrttejä. Tyttäret eivät kuitenkaan kuuntele tai muista varoitusta, syötyään yrttejä synnyttävät niiden vaikutuksesta erilaisia hirviöitä.

Hirviöt pyhimystarinoissa ja lähetystyön kohteena

Pyhä Kristoforos, ikoni 1600-luvulta. Byzantine & Christian Museum (Ateena), ΒΧΜ 01571 Kuva: Wikimedia commons.

Pyhimystarinoissa hirviöt saattoivat esiintyä yhtä lailla pahan edustajina kuin tarinoiden sankareina. Monissa pyhimystarinoissa esiintyy lohikäärme – tämä oli yleensä allegorinen kuva paholaisesta, jota vastaan pyhimys elämässään kamppaili. Pyhä Kristoforos puolestaan on esimerkki hyvästä hirviöstä: yleisen uskomuksen mukaan tämä pyhimys oli niin kutsutun koirapäisten tai koirankuonolaisten rodun edustaja.

Koirankuonolaisilla oli keskiaikaisissa lähteissä erityinen rooli lähetystyön kohteena olevana hirviönä. Tunnettu esimerkki tästä on munkki Ratramnuksen 800-luvulla laatima vastaus pohjoisessa lähetystyötä tekevän Rimbertin kysymykseen, mitä tehdä mikäli hän kohtaisi koirankuonolaisia. Tuliko tällaiset hirviötkin käännyttää ja kastaa kristinuskoon? Vastauksessaan Ratramnus perustelee, että koska koirankuonolaiset vaikuttavat olevan rationaalisia olentoja (esimerkiksi sen perusteella, että käyttävät vaatteita), on näillä kuolematon sielu ja heidätkin on otettava lähetystyön piiriin. Lähetystyön ulottaminen periaatteessa myös hirviörotuihin toimi osoituksena kristinuskon universaalista lähetysasenteesta: evankeliumi koski kaikkia ihmisiä ulkomuodosta riippumatta.

Kartat, maailmanihmeet ja matkakertomukset

Monissa käsikirjoituskokonaisuuksissa kertomukset hirviöistä asettuivat laajempaan keskiaikaista maailmanhahmotusta kuvaavaan kontekstiin: raamatuntekstien ja -kommentaarien perään saatettiin usein liittää maailmankarttoja ja niiden oheen mainintoja tai listoja hirviöistä. Monesti hirviöt paikannettiin nimenomaan tunnettujen maailmanosien rajoille ja niiden tuolle puolen – hirviöt merkitsivät uhkaavaa tuntematonta, jota käsiteltiin hirviöitä kuvailemalla, kategorisoimalla ja selittämällä. Hirviöillä saatettiin myös merkitä kartoissa vaarallisia alueita, kuten riskialttiita merireittejä.

Yksijalkaisten hirviöiden ajateltiin suojaavaan jalallaan itseään auringonpaahteelta. BNF. Département des Manuscrits. Français 2810, f. 29v (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia commons.

Hirviökuvauksia löytyy myös maailman tai idän ihmeitä kuvailevassa kirjallisuudessa. Kaukaisten ja eksoottisten maiden hirviöitä saattoivat poikkeavan ulkomuodon sijaan leimata poikkeavat, ”hirviömäiset” tavat. Tällaisia olivat esimerkiksi ”vaimonantajien” rotu, jonka tapana oli lahjoittaa kaikille maassaan vieraileville vaimon. Myös ruokailutottumukset saattoivat tehdä kansasta keskiajan lähteissä hirviöitä – tällaisia olivat esimerkiksi käärmeen- ja kilpikonnansyöjät. Näissä teksteissä hirviöiden ja heidän hirviömäisten tapojen oli tarkoitus huvittaa ja ihmetyttää eurooppalaista lukijaa. Samalla tekstit kuitenkin rajasivat, mikä oli normeista poikkeavaa, paheellista eli ”hirviömäistä” käytöstä, vastakohtana lukijan oman yhteisön ihanteille. Samaten keskiaikaisissa bestiaareissa eli eläinkirjoissa hirviöiden ja eläinten kuvaukset sisälsivät usein moralisoivia piirteitä – esimerkiksi seireenit edustivat paheellisia naisia.

1200-1300-luvuilla Euroopasta tehtiin yhä enemmän kaukomatkoja itäisiin maailmankolkkiin, jotka olivat tulleet lukijoille aiemmin tutuksi juuri maailman- ja idän ihmeitä kuvaavasta kirjallisuudesta. Moni matkalainen odotti löytävänsä matkoillaan hirviöitä mutta joutui pettymään. Euroopassa heidän julkaistuja matkakertomuksiaan saatettiin arvostella siitä, ettei niissä esiintynyt hirviöitä – esimerkiksi Marco Polon kertomusta pidettiin epäuskottavana, koska siinä mainittiin ainoastaan yksi kannibaalikansa. Sen sijaan Mandevillen fiktiiviset matkakertomukset tuntuivat lukijoista uskottavammalta, koska niistä piirtyi tuttu kuva kaukomaista hirviöiden asuttamana.

Hirviöt ja keskiajan tieteellinen maailmankuva

Keskiaikaisissa ensyklopedisissa, luonnonfilosofisissa ja lääketieteellisissä kirjoituksissa hirviöt tulivat osaksi myös keskiaikaista tieteellistä maailmankuvaa. Keskiaikaisesta ilmastoteoriasta ja humoraaliopista muodostui luonteva selitys sille, miksi tietyissä maailmankolkissa oli hirviöitä. Ilmaston ajateltiin vaikuttavan ihmisen sisällä olevaan nestetasapainoon, mikä muovasi sekä ihmisen sisäisiä että ulkoisia piirteitä. Keskiajan lähteissä maapallo jaettiin ilmastovyöhykkeisiin, joista eurooppalaiset asustivat lauhkealla ja nestetasapainon kannalta ihanteellisella alueella. Ääri-ilmasto – kuten liiallinen kuumuus – puolestaan synnytti hirviöitä. Esimerkiksi Albertus Magnus selitti tällä etiopialaisten ominaisuuksia: koska etiopialaisten ruumiinlämpö oli liian korkea, siemenneste ”kiehui” hedelmöityksessä, ja tämä selitti Albertuksen mukaan sekä etiopialaisten ulkonäön että ”nokkelan mutta pelokkaan” luonteen.

Keskiajan ilmastoteoriaa heijastui rasistisiin ja epäinhimillistäviin tulkintoihin hirviöistä. Esimerkiksi Benoit de Sainte-Maure (n. 1150) kuvasi lauhkealla ilmastovyöhykkeellä asuvia ihmisiä kauniiksi ja viisaiksi, mutta kirjoitti etelässä elävän ”mustia, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä hirviöitä” joilla ei ollut järkeä eikä moraalia ja jotka voitiin tappaa kuin eläimet. Tämä poikkesi merkittävästi monien teologien näkemyksestä, jonka mukaan ihmismäisillä hirviöillä oli järki ja kuolematon sielu.

Hirviöiden merkitys keskiajalla ja sen jälkeen

Kamelimies 1690 julkaistussa lentolehtisessä. Rijksmuseum, Amsterdam (Monsterlijke kameel-mens (1690)). Kuva: Rijksmuseum.

Hirviöt esiintyivät keskiajalla hyvin monenlaisissa lähteissä, yllä mainittujen lisäksi esimerkiksi runoissa, saarnoissa, kuvataiteessa ja heraldiikassa. Lähteistä ei muodostu yhtenäistä keskiaikaista käsitystä hirviöistä, vaan niiden alkuperästä ja rationaalisuudesta oli erilaisia, ristiriitaisia näkemyksiä. Myös hirviöitä oli monenlaisia: luonnollisia ja yliluonnollisia, inhimillisiä ja eläimellisiä, omia rotujaan ja satunnaisia epämuodostuneina syntyneitä yksilöitä. Joissain lähteissä hirviöt esitettiin lähtökohtaisesti pahoina, toisissa neutraalimpana. Kaikkia hirviöitä yhdisti epämääräisyys – hirviö ei ollut helposti määriteltävissä eikä sopinut mihinkään muuhun kategoriaan. Latinan sana hirviöille, monstrum, on laajempi ja vähemmän negatiivisesti latautunut kuin suomen ”hirviö”. Se myös sisältää ajatuksen hirviöistä Jumalan asettamana merkkinä – esimerkiksi epämuodostuneena syntynyt lapsi voitiin tulkita Jumalan lähettämänä enteenä tai varoituksena.

Kiinnostus hirviöihin jatkui uudelle ajalle, ja yksittäisten hirviöiden suosio saattoi silloin yllättäen jopa kasvaa. Esimerkiksi keskiajalla vain harvakseltaan mainittu ”kurkimies” löytyy monesta 1600-luvulla julkaistusta uutislentolehtisestä tai -pamfletista. Pikkuhiljaa kurkimiehen kuvaukset muuttuivat: kurkipäisestä miehestä tuli pitkäkaulainen mies, joka myöhemmissä julkaisuissa muuttuikin kamelinpäiseksi hirviöksi. Myös uuden ajan lähteissä hirviöiden merkitys säilyi moninaisena, kunnes 1700-luvulle siirryttäessä kiinnostus hirviöihin alkoi hiipua.

Glossalaiset voivat ostaa Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt (Gaudeamus 2021) vuoden 2021 loppuun asti alennushintaan – lisätietoja: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=119.

Esitelmä: Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana

Tia Niemelä

Glossan syksyn toinen esitelmäilta pidettiin keskiviikkona 27.10.2021 Zoomin välityksellä. Esitelmän piti FT Sara Norja otsikolla “Alkemiaa kansalle: The Mirror of Alchemy keskiaikaisen tieteen edustajana”. Norja käsitteli tuoreessa väitöstutkimuksessaan kaikkia seitsemää teoksesta The Mirror of Alchemy (MoA) säilynyttä käsikirjoituskopiota. MoA perustuu latinankieliseen teokseen Speculum alchemiae, jonka kirjoittajaa ei tunneta. Esitelmässä käsiteltiin erityisesti yhtä versiota MoA:sta. Käännöksenä MoA on myös esimerkki tieteen kansankielistymisestä. Esitelmässä keskityttiin nimenomaan keskiajan alkemiaan, vaikka alkemia on tunnettu myös eri aikoina.

Alkemia tieteenä

The Mirror of Alchemy:n painettu nimiösivu. Kuva: Wikimedia Commons.

Alkemialla on pitkä historia. Se oli tunnettua jo muinaisessa Egyptissä. Sitä voidaankin pitää yhtenä varhaisimpana kokeellisista tieteenaloista, vaikka nykyään sen katsotaan kuuluvan pseudotieteisiin. Norjan esitelmässä näyttämässä tekstinkatkelmassa MoA:sta todetaankin “alchemy is science”. Alkemia oli osittain kemian esiäiti; se oli käytännönläheistä ja sitä voidaan pitää muutosten ja materian luonteen tieteenalana.

Alkemiassa haluttiin tehdä kultaa muista vähemmän jaloista metalleista viisasten kiven avulla. Alkemia ei ollut ainoastaan lyijyn muuttamista kullaksi, vaikka tämäkin oli osa sitä. Alkemiaa pidettiin myös parannuskeinona sekä elämän pidentäjänä. Tosin kuolemattomuutta ei tavoiteltu, sillä se nähtiin epäkristillisenä pyrkimyksenä.

Vaikka Norja kutsui alkemiaa tieteeksi hän korostaa, ettei alkemiaa opetettu keskiajalla yliopistoissa, kuten teologiaa ja lääketiedettä. Tieto levisi teksteinä sekä mestarilta oppipojalle. Tästä huolimatta alkemian harjoittajat olivat usein yliopistokoulutettuja. Tämä näkyi esimerkiksi alkemian skolastisissa piirteissä. Tällaisin piirteinä MoA:n osalta Norja nostaa esiin muun muassa perinteiden, erityisesti arvostettujen auktorien, sekä määritelmien tärkeyden.

Keskiajan alkemian keskeisenä teoriana toimi rikki-elohopea teoria, jonka mukaan kaikki metallit koostuivat rikistä ja elohopeasta. Näin ollen näiden kahden metallin suhteita muuttamalla voitiin valmistaa mitä tahansa metallia. Metalleja ei siis nähty samalla tavalla alkuaineina kuten nykyään. Keskiajalla tieteen kielenä toimi latina. MoA oli keskiajalla yksi merkki tieteen kansankielistymisestä. MoA on latinasta käännetty englanniksi, joten sen kautta voidaan tutkia myös tätä muutosta. Englannissa tiede alkoi kansankielistyä 1400-luvulla.

The Mirror of Alchemy

The Mirror of Alchemy (latinaksi Speculum alchemiae) -teosta Norja kuvaili alkemian käytännönläheiseksi alkeisoppaaksi. Sen eri käsikirjoituksia löytyy 1400-luvulta 1600-luvulle. Painettu versio teoksesta ilmestyi 1597. Vain kaksi käsikirjoista sijoittuu 1400-lukuun eli Englannin keskiaikaan. Speculum alchemiaesta tunnetaan puolestaan 35 käsikirjoituskopiota ja painettuja editioita vuosilta 1541, 1602, 1613 sekä 1702. Teos on laitettu Roger Baconin (noin 1214–1292) nimiin, mutta teoksen kirjoittaja on todellisuudessa anonyymi. Baconin laittaminen tekijäksi viittaa kuitenkin jo aiemmin esille tulleeseen auktorien merkitykseen: tekijäksi haluttiin joku tunnettu tieteentekijä. Teoksessa myös viitataan muihin auktoriteetteihin ja yleisesti filosofeihin.

Eri versiot MoA:sta ovat keskenään eri pituisia sekä käsialat vaihtelevat toisistaan. Norja on tutkimuksissaan selvittänyt käsikirjoitusten sanamäärät, jotka vaihtelivat noin 2400 sanasta aina 4100 sanaan. Osa kirjoituksista oli myös koristeellisempia kuin toiset.

Jean de Beguin, Les élémens de chymie, 1626 (3. painos), s. 84. Kuva: Internet Archive.

MoA sisältää esipuheen sekä 7 lukua. Ensimmäisessä luvussa määritellään alkemia, toisessa luvussa puolestaan metallit määritellään ominaisuuksiensa mukaan ja kolmannessa luvussa esitetään “kuusi johtopäätöstä”. Skolastinen vaikutus näkyy näissä luvuissa, koska määritelmät ovat niissä tärkeässä roolissa. Muissa luvuissa perehdytään viisasten kiven ainesten valitsemiseen, alkemistisen prosessin kulkuun, tarvittavaan astiaan ja uuniin, viisasten kiven vaiheisiin värien kautta sekä transmutaatioon eli metallien muuntamiseen jalompaan muotoon. Viimeisen eli transmutaatiota käsittelevän luvun lopussa on myös reseptimäinen osio sekä kuvauksia siitä, mikä on täydellisin aine.

Väitöskirjassaan Norja tutki eri versioita MoA:sta ja pystyi jakamaan ne neljään eri käännösversioon. Nämä käännökset olivat käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, joka sisältää esipuheen, käsikirjoitusten kautta välitetty käännös, jossa ei ollut mukana esipuhetta, vuoden 1597 painettu editio sekä Theatrum Chemicum –kokoelmasta eli uudesta latinankielisestä painoksesta käännetty versio. Käännösten määrän Norja uskoo johtuvan siitä, että eri kääntäjät eivät olleet tietoisia muista käännösversioista.

Norja sai selville, että alkemistiset erikoistermit ovat useimmiten lainasanoja suoraan latinasta tai ranskan kautta käännettyinä. Tämän lisäksi löytyi kuitenkin germaanisiakin termejä. Moni keskeinen alkemian termi tuli osaksi englannin kieltä jo 1400-luvulla. Tällaisia olivat esimerkiksi elyxer eli eliksiiri, sulphour eli rikki sekä fixioun, joka tarkoittaa epävakaan aineen muuttamista kiinteään muotoon.

Keskeiset löydökset

Norjan tutkimuksen tuloksena The Mirror of Alchemy on nyt muidenkin tutkijoiden saatavilla. Norjan väitöskirja sisältää kaikkien neljän käännöksen editiot. Edition teksti on hyödyllistä myös sanastotutkimukselle, sillä se tuo esiin aiemmin tuntemattomia keskienglannin sanoja. Näitä sanoja ovat occultatyffed, joka tarkoittaa salattua sekä enterecyens, joka tarkoittaa mahdollisesti välimatkaa. Norjan tutkimus myös selvensi eri MoA:n tekstien välisiä suhteita osoittaen, että teoksesta oli luotu neljä eri käännöstä, ja asetti MoA:n myöhäiskeskiajan tieteen kansankielistymisen kontekstiin.

* * *

FT Sara Norjan (Turun yliopisto) väitöskirja ”Alchemy in the Vernacular: An Edition and Study of Early English Witnesses of The Mirror of Alchemy” on luettavissa verkossa osoitteessa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-8448-0.

Esitelmäilta: Bernard Clairvauxlainen

Anita Geritz

Glossan syksyn 2021 ensimmäinen esitelmäilta pidettiin tiistaina 28.9. klo 17 alkaen. Keväältä tuttuun tapaan tilaisuus järjestettiin verkossa Zoomin välityksellä. Englanninkielisen illan aiheena oli Bernard Clairvauxlainen, josta kertoi kaksi puhujaa: Professori Brian Patrick McGuire puhui kirjastaan Bernard of Clairvaux. An Inner Life ja TT Anna-Riina Hakala puhui väitöskirjansa pohjalta otsikolla “Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity”.

Kuka Bernard?

Molempien puhujien esityksistä ja kommenteista välittyi, että 1100-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut sisterssiläisapotti Bernard Clairvauxlainen oli sekä aikanaan että nykytutkijoiden silmissä haastava, polarisoivakin hahmo. Varakkaan aatelisperheen vesa päätyi jo kaksikymppisenä johtamaan omaa luostariaan – apottina Bernardista tuli vasta perustetun sisterssiläisliikkeen johtavia hahmoja, suuria väkijoukkoja kerännyt ristiretkisaarnaaja sekä hengellinen vaikuttaja, jolta meille on säilynyt suuri määrä tekstejä, kuten kirjeitä ja saarnoja. Bernard oli lopulta niin vaikutusvaltainen henkilö Euroopan oppineiden keskuudessa ja ylimystöpiireissä, että McGuiren mukaan voidaan puhua ”Pyhän Bernardin aikakaudesta”. Joissain aikalaisissaan Bernardin menestys herätti närää, minkä vuoksi hänen pyhimykseksi julistamisensa viivästyi, mutta Bernard jäi kuitenkin lopulta keskiajan läntisen kristikunnan kaanoniin juhlittuna pyhimyksenä ja opettajana.

Bernardin sisäisen elämän jäljillä: kolme elämäkertaa

Francisco Ribaltan maalaus ”Bernard syleilee Kristusta” (n. 1625-1627). (Kuva)

Kun Brian Patrick McGuirelle ensimmäisen kerran ehdotettiin, että hän kirjoittaisi Bernard Clairvauxlaisesta elämäkerran, suhtautui hän ajatukseen torjuvasti. Bernard näyttäytyi McGuirelle epämiellyttävänä hahmona, jota leimasivat jyrkkyys, kampanjointi verisen ristiretken puolesta ja naisvihamielisyys (tai vähintään naisista vieraantuneisuus). Kohtaamiset nykypäivän sisterssiläisveljien ja -sisarten kanssa osoittivat, ettei McGuire ollut tuntemuksissaan yksin, vaan Bernard on monille nykyihmisille ja jopa nykysisterssiläisille vaikeasti lähestyttävä hahmo. Tutkiessaan keskiaikaisten sisterssiläisten historiaa Bernardin kuoleman jälkeen McGuire kuitenkin kohtasi toisenlaisen kuvan Bernardista, joka levisi käsi kädessä varhaisen sisterssiläisliikkeen arvojen kanssa. Siinä olivatkin keskiössä inhimillinen heikkous, humaanius ja kaipuu Kristuksen läheisyyteen. Kun Bernardia lähestyi sen kautta, mitä hän merkitsi aikansa ihmisille, avautui hänen tarinansa uudella tavalla. Tästä uudesta ymmärryksestä syntyi ensimmäinen McGuiren kirjoittama Bernardin elämäkerta, The Difficult Saint: Bernard of Clairvaux and His Tradition (1991).

Vanhempia Bernard Clairvauxlaisen elämäkertoja leimaavat McGuiren mukaan usein vaikealukuisuus ja raskaus. Ne myös heijastavat tutkijoiden erilaisia tapoja tulkita Bernardin ajattelua. Monesti McGuire koki, että elämäkerrat sivuuttivat tai yksinkertaistivat Bernardin sisäistä elämää ja henkilökohtaista uskoa, tulkiten esimerkiksi tämän hengelliset kirjeet ainoastaan erilaisten maallisten etujen tavoitteluksi tai kliseiden ja vakiintuneiden fraasien muodossa käydyksi valtakamppailuksi. Toisissa elämäkerroissa Bernardia toisaalta idealisoitiin kuvaamalla hänet täydellisenä pyhimyksenä eikä rajallisena, virheitäkin tekevänä ihmisenä. McGuire halusi elämäkerroissaan välttää sekä Bernardin ”valkopesua” että tämän mustanmaalausta.

McGuirelle oli tärkeää, että Bernardista olisi saatavilla helposti lähestyttäviä elämäkertoja. Seuraava, tanskaksi julkaistu elämäkerta, jossa McGuire kuvasi Bernardia ”ensimmäisenä eurooppalaisena”, oli McGuiren yritys tehdä Bernardia ymmärrettäväksi nimenomaan tanskalaiselle yleisölle, mutta toimi samalla yleistajuisen Bernardin elämäkerran prototyyppinä. Kun sitten Cornellin yliopistokustantamo lähestyi McGuirea ja pyysi tältä uutta englanninkielistä Bernard-elämäkertaa, tarttui McGuire työhön mielellään.

Bernard of Clairvaux: An Inner Life (Cornell University Press, 2020) oli McGuiren sanojen mukaan hänen yrityksensä ymmärtää Bernardin sisäistä, henkilökohtaista elämää – alun perin ”An Intimate Biography” -nimellä kulkeneen kirjoitusprojektin tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Bernardin omaa uskoa ja ajattelua ja päästä siten yksityiskohtaista tapahtumahistoriaa syvemmälle Bernardin elämän ymmärtämisessä. Kuinka miehestä, joka nuoruudessaan tavoitteli askeettista erämaaelämää, muovautui kokonaisen aikakauden keskushahmo? Tarina ei ollut helppo kerrottava, mutta McGuire on tulokseen tyytyväinen.

Bernard ja naiseus: vastakkainasettelusta komplementaarisuuteen

Bernard eli miehisessä maailmassa, munkkiyhteisössä, jossa kontaktit naisiin rajoittuivat aatelishyväntekijöiden kanssa kirjelmöintiin. Miten Bernard näki naiset ja ymmärsi naiseuden? Hän kirjoitti rakkaudella omasta äidistään, minkä lisäksi Neitsyt Maria oli Bernardin hartauselämän keskeinen hahmo, mutta muilta osin Bernard on usein kuvattu naisvihamielisenä. Aiempi tutkimus on tulkinnut Bernardin ajattelun sukupuolista hierarkkiseksi. Erityisesti Aristoteleen ajattelusta polveutuvassa hierarkkisessa sukupuolikäsityksessä naiseus nähtiin sekä fyysisesti että henkisesti maskuliinisuutta huonompana. Bernardin saarnojen pohjalta on katsottu, että Bernard mielsi naiseuden vajavaisuutena, josta ihmisen piti sen hengellisten merkitysten tasolla puhdistautua pelastuakseen. Anna-Riina Hakalan analysoimista Bernardin kirjeistä erottuu kuitenkin toisenlainen, positiivisempi kuva sukupuolten suhteesta toisiinsa.

Bernardin näky Neitsyt Mariasta. BAV, MS Urb.lat. 93, f. 7v (detalji; 1400-l). (Kuva)

Anna-Riina Hakalan esitelmä ”Bernard of Clairvaux and 12th-century sex complementarity” perustui Hakalan väitöskirjan keskeisiin löytöihin sukupuolittuneesta kuvastosta Bernard Clairvauxlaisen munkeille osoitetuissa kirjeissä. Kuvatessaan luostarielämän ihanteita kirjeissään Bernard hyödynsi monenlaisia, nykylukijan silmissä yllättäviäkin sukupuolirajoja ylittäviä mielikuvia. Bernard kuvasi esimerkiksi itseään luostarin apottina munkkeja kohdussaan kantavana ja rinnallaan imettävänä äitinä. Samalla Bernard liitti munkkiuteen paljon sotilaallista kuvastoa: ihanteellinen munkki oli kuin urheasti taisteleva sotilas. Vahvan sotilaan vastakohdaksi Bernard ei kuitenkaan asettanut naista, vaan lihassaan heikon, lankeavan miehen. Sotilaallisuus ja naiseus sen sijaan yhdistyivät Bernardin käyttämässä rikkaassa raamatullisessa kuvastossa: munkeille esikuvana toimivan Kristuksen morsiamen mystinen hahmo oli yhtä aikaa militaristinen ja feminiini, ja tätä edustivat Raamatussa mm. Jerusalem sekä Neitsyt Maria. Vaikka munkin tuli tavoitella ulkoisesti sotilaan ominaisuuksia, ihanteellisen munkin tuli samalla olla sisäisesti morsian, omaksuen naisellisen roolin.

Osa Bernardin feminiinisestä kuvastosta, kuten munkkeja imettävä apotti, ovat huomattavan konkreettisia ja kehollisia. Kehollisuus ja lihallisuus olivat tärkeitä käsitteitä 1100-luvun hengellisyydessä, jossa korostettiin Kristuksen ihmisyyttä. Tämä korotti naiseuden arvoa: inhimillisen Kristuksen keho nimittäin syntyi ainoastaan naisesta, neitseenä synnyttäneestä Mariasta. Kristuksen lihaksituleminen, kuolema ja ylösnousemus pyhittivät nimenomaan naisellisen lihan, josta oli tullut ihmiskunnan pelastuksen väline. Miehisellä lihalla ei ollut tällaista hermeneuttista roolia pelastuksessa.

Hakala vertasi esitelmässään Bernardin ajattelua tämän aikalaiseen, abbedissa ja mystikko Hildegard Bingeniläiseen. Tutkija Prudence Allen on tutkimuksissaan osoittanut, että Aristoteleen hierarkkisesta sukupuoliajattelusta poiketen Hildegardin käsitys maskuliinisuudesta ja feminiinisyydestä olivat toisiaan täydentäviä ja yhtä arvokkaita. Hildegardin näkemyksessä ihanteellisessa ihmisessä oli sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Saavuttaakseen näiden välillä tasapainon miehen tuli kehittää naisellisia piirteitään, naisen miehisiä piirteitään.

Bernard ja Hildegard kirjoittivat molemmat luostariyhteisöistä käsin ja ammensivat samasta hengellisestä perinnöstä samoihin aikoihin. Molemmat toimivat 1100-luvulla ennen varsinaista ”aristoteliaanista vallankumousta”, joka toisi Aristoteleen kirjoitukset laajemmin saataville läntisessä kristikunnassa. Vaikka Aristoteleen kirjoituksille pohjautuva sukupuoliajattelu oli silti tänä aikana laajalle levinnyttä muun muassa lääketieteellisten tekstien välityksellä, oli siitä vielä tänä aikana helpompi poiketa. On siis mahdollista, että Hildegardin tavoin Bernard kehitti komplementaarisen käsityksen sukupuolista, joka välittyy hänen kirjeissään.

Anna-Riina Hakalan väitöskirja Bernard of Clairvaux’s Letters and the Anatomy of a Cloistered Man: Gendered Imagery in Letters from the First Decade as an Abbot on luettavissa Heldassa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/328691.

Kauppiaita ja rälssimiehiä – arkeologisia näkökulmia keskiajan kyliin

Tuuli Hienonen

Suomen alueelta on säilynyt vähän kirjallisia lähteitä, jotka voisivat valaista keskiajan kylien arkipäivää. Koska yli 90 prosenttia alueen asukkaista eli keskiajalla kylissä, kylien elämän tutkiminen on kuitenkin tärkeää, jos halutaan saada kokonaiskuva elämästä keskiajan Suomessa. Tutkimuksen mahdollisuudet ovat viime vuosikymmeninä onneksi parantuneet, kun keskiajan ja uuden ajan alun kylät ovat nousseet keskeiseksi tutkimuskohteeksi arkeologiassa erityisesti Etelä-Suomessa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin Uudellamaalla on kaivettu arkeologisesti useita kyliä, ja kaivauksilta on talletettu rikas aineisto, jonka avulla voidaan tarkastella keskiajan kylien aineellista kulttuuria, arkielämää ja sosiaalista maailmaa uusista näkökulmista. Väitöskirjassani tarkastelin viiden arkeologisesti tutkitun, Uudenmaan keskiosassa sijaitsevan kylän sosiaalista ja aineellista elämää arkeologisen aineiston ja kirjallisten lähteiden valossa. Aineiston yksityiskohtainen analyysi osoitti, että erilaisten lähteiden yhdistäminen voi tuoda runsaasti uutta tietoa niin yksittäisten kylien elämästä kuin keskiajan maaseudun arjesta laajemminkin.

Ei pelkkiä talonpoikia

Keskiajan kyliä on usein totuttu ajattelemaan talonpoikaisina ympäristöinä. Suuri osa asukkaista saikin pääasiallisen toimeentulonsa maataloudesta, mutta osa kylien tilanomistajista kuului muihin yhteiskuntaryhmiin tai heillä oli useita rooleja. Välillä nämä roolit voivat näkyä kirjallisissa lähteissä esimerkiksi käsityön harjoittamiseen viittaavina liikaniminä, tai mainintoina tilan harjoittamasta kaupankäynnistä, mutta osa voidaan tavoittaa vain arkeologisen aineiston kautta.

Yksi esimerkki poikkeuksellisista tiloista löytyy Espoon Mankbyn kylästä, jossa Espoon kaupungin ja Helsingin yliopiston kaivausprojektin aikana 2007–2013 tutkittiin myös 1300–1400-luvuille ajoittuva paritupa. Parituvat olivat vielä tällöin harvinaisia maaseudun kylissä Ruotsissa ja Suomessa, mutta kaupungeista ja rälssitiloilta niitä on löydetty. Paritupaan liittyi runsas löytöaineisto, joka sisälsi lasipikarien ja kivisavikeraamisten astioiden sirpaleita sekä henkilökohtaisia esineitä, joista näyttävimmässä vyön helassa oli vaakunaa muistuttava kuviointi. Kohdetta tutkineet Anna-Maria Salonen ja Georg Haggrén ovat esittäneet, että kyseessä voisi olla kylässä 1300–1400-luvuilla asuneen rälssimiehen tila. Vaikka pelkän arkeologisen aineiston perusteella on mahdotonta sanoa, oliko kyseessä rälssimies vai paikallinen mahtitalonpoika, asukas oli selkeästi vauras ja hyvin verkostoitunut.

Kuva 1. Keskiaikaista paritupaa tutkitaan Mankbyn kaivauksilla. Kuva A.-M. Salonen

Uudellamaalla monet kyläläisistä harjoittivat myös talonpoikaiskauppaa Tallinnaan. Osa talonpojista teki satunnaisia matkoja tarpeen vaatiessa, mutta muutamille heistä kaupankäynnistä muodostui tärkeä elinkeino, joka tarjosi varallisuutta ja verkostoja. Tietoa talonpoikaskaupasta on säilynyt Tallinnan arkistoissa etenkin 1500-luvun alkupuolelta. Tällöin yksi laajamittaisinta kaupankäyntiä harjoittaneista uusmaalaisista talonpojista oli Göran Bonde, joka asui Helsingin pitäjässä Mårtensbyssä. Vantaan kaupunginmuseo tutki Göranin tilaa Lillasta arkeologisin kaivauksin 2011–2013, ja samalla tilaa koskeva kirjallinen lähdeaineisto käytiin läpi. Tutkimukset osoittivat, että vaikka Göran perheineen oli kirjallisten lähteiden mukaan erittäin varakas, hänen kotitilansa ei erottunut muiden pitäjän tilojen joukosta huomattavasti. Tilalta löydettiin suuri kellari, jota oli mahdollisesti käytetty kauppatavaroiden säilytykseen, mutta tilalle hankitut esineet eivät kertoneet poikkeuksellisesta varakkuudesta vielä keskiajan lopulla. Vaikuttaakin siltä, että Göran investoi varallisuutensa mieluummin kaupankäyntiin ja maahan kuin näyttäviin tavaroihin. Mårtensbyn aineisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka kirjalliset lähteet ja arkeologinen aineisto voivat rinnakkain tarkasteltuna tarjota kiinnostavia uusia näkökulmia ja herättää uusia kysymyksiä.

Kuva 2. Lillaksen tila erottuu metsäisenä kumpareena edelleen viljeltyjen peltojen keskellä. Kuva T. Heinonen.

Aineellisen kulttuurin monimuotoisuutta

Vaikka kylien asukkailla saattoi olla monia elinkeinoja ja rooleja, suurin osa tiloista kuului silti talonpojille, joiden ensisijainen toimeentulo rakentui maatalouden varaan. Edes talonpoikaistilat eivät kuitenkaan muodostaneet yhtenäistä ryhmää, vaan niiden välillä saattoi olla huomattavia eroja varallisuudessa, rakennustavoissa ja aineellisessa kulttuurissa. Tiloilla käytettiin vaihtelevissa määrin tuontikeramiikkaa ja lasipikareita, taloihin hankittiin ensimmäiset ikkunat eri aikoihin ja osa tiloista erikoistui käsitöiden tekemiseen. On kuitenkin kiinnostavaa huomata, että kaikissa tutkituissa kylissä vähintään yksi tiloista hankki jo keskiajalla saksalaisia kivisavikeraamisia astioita, ja 1400-luvun kuluessa eri puolilla Itämeren aluetta ja Länsi-Eurooppaa valmistettuja punasavisia patoja hankittiin jo joka tilalle. Tuontiesineiden rooli etenkin pöytäkulttuurissa oli huomattava myös Uudenmaan maaseudulla, ja talonpojat vaikuttavat tunteneen pöytäkulttuurin uusia tapoja ja käytänteitä pitkin keskiaikaa. Kaikkiin tutkimuksessa tarkasteltuihin kyliin hankittiin myös lasi-ikkunoita viimeistään 1500-luvulla, eli uuden ajan alussa savutuvat eivät olleet enää ainoa asumustyyppi kylissä.

Uudellamaalla tutkitut kylät ovat osoittaneet hyvin, kuinka valtava potentiaali maan alla piilee keskiajan tutkijoille. Tulevaisuudessa aineiston lisääntyessä on mahdollista vertailla entistä laajemmin, kuinka talonpojat ja muut kyläläiset elivät Suomen eri puolilla. Kasvavan aineiston avulla voidaan toivottavasti myös tavoittaa entistä paremmin ne kylien asukkaat, jotka esiintyvät keskiajan kirjallisissa lähteissä kaikista harvimmin: naiset, lapset, vanhukset, palvelusväki ja eripituisia aikoja kylissä oleskelleet vieraat olivat kaikki osa kylien sosiaalista maailmaa, ja jotta kylien elämää voidaan tarkastella kokonaisuutena, täytyisi myös heidät saada entistä paremmin osaksi tutkimusta.

Kuva 3. Kylistä löydetyt kivisavikeramiikan sirpaleet kertovat pöytäkulttuurista ja kauppayhteyksistä. Kuva T. Heinonen

Kirjallisuutta

Harjula, Janne; Helamaa, Maija; Haarala, Janne & Visa Immonen (toim.) 2016. Mankby. A Deserted Medieval Village on the Coast of Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII. Turku. http://www.skas.fi/wp-content/uploads/2021/04/Manbky_net.pdf

Heinonen, Tuuli 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä? 1500–1600-luvun maaseudun mikroarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32. Vantaa.

Heinonen, Tuuli 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200-1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. Turku. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/330041

Salminen, Tapio 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, Vantaa.

Väisänen, Riikka 2016. Kolme kylää. Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby. Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 33. Vantaa.

Keskiaikaisia matkakohteita Suomessa

Tia Niemelä

Kesä ja kesäloma ovat monille aikaa tutustua erilaisiin matkakohteisiin niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Koronan aiheuttamien poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi on kotimaan sisäiseen matkailuun ehkä entistäkin enemmän aikaa. Vinkkejä linnoihin ja kirkkoihin tutustumisesta voit lukea viime elokuussa julkaistusta blogijutusta täältä: Suomen keskiaikaiset linnat ja kivikirkot matkakohteina. Tässä tekstissä keskitytään tänä kesänä järjestettäviin keskiaikateemaisiin tapahtumiin sekä keskiaikaisiin kaupunkeihin.

Keskiaikateemaisia tapahtumia

Hämeen linna. Kuva: T. Niemelä.

Hämeenlinnassa sijaitsee tietysti keskiaikainen Hämeen linna, mutta sen lisäksi paikkakunnalla järjestetään 20.-22.8.2021 Hämeen keskiaikafestivaali. Festivaaleilla ohjelmassa on muun muassa musiikkiesityksiä, taisteluita sekä mahdollisuus tutustua kotieläimiin. Todennäköisesti 1200-luvun lopulla perustetussa Hämeen linnassa pääsee tutustumaan keskiaikaisen linnan historiaan. Linnassa on esillä metallinilmaisinlöytöjä, aseita sekä linnasta löytyneitä esineitä. Vaihtuvana näyttelynä (28.5.2021-28.11.2021) linnassa on tällä hetkellä belgialaisen nykytaiteilijan Nick Ervinckin teoksia.

Vantaalla keskiaikaisen Pyhän Laurin kirkon sekä pappilan puiston ympäristössä järjestetään 14.8.2021 Helsingan keskiaikapäivä. Pyhän Laurin kirkko on rakennettu 1400-luvun puolessa välissä. Kirkko on edelleen ulkoa katsoen paljolti keskiaikaisessa asussaan, mutta siihen on tehty muutoksia erityisesti tulipalon jälkeen 1800-luvulla (Hiekkanen 2014: 485). Nykyinen pappila on rakennettu 1856. Pappilan alueella tehdyt kaivaukset ovat osoittaneet, että siellä elettiin ylellisesti jo 1300- ja 1400-luvuilla (Väisänen 2016: 32–33). Alueen historiaa sekä arkeologisten tutkimusten tuloksia on esitelty kattavasti Riikka Väisäsen teoksessa Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014 (2016). Lisää Vantaan alueen historiasta voi lukea esimerkiksi Vantaan kaupunginmuseon blogista: Muistaakseni.

Vierailulla keskiaikaisessa kaupungissa

Nykyisen Suomen alueella sijaitsee viisi keskiaikaista kaupunkia, jotka ovat Porvoo, Turku, Ulvila, Naantali ja Rauma. Suomen keskiaikaisista kaupungeista kuudes on nykyisin Venäjällä sijaitseva Viipuri.

Turun tuomiokirkko. Kuva: T. Niemelä.

Keskiaikaisista kaupungeista Turku oli kaikkein merkittävin. Kaupunkikuvassa näkyvät yhä edelleen keskiajalta tutut maamerkit: Turun linna sekä tuomiokirkko. Turun linnassa on tällä hetkellä pysyvien näyttelyiden lisäksi esillä Vanitas-näyttely. Näiden lisäksi keskiaikaan pääsee käsiksi vierailemalla Aboa Vetus & Ars Nova –museossa, jossa on tilaisuus mennä katsomaan esiin kaivettujen keskiaikaisten kivitalojen raunioita. Kaupunki on muuttanut muotoaan keskiajasta, mutta keskiaikaiseen tunnelmaan pääsee kävelemällä Luostarin välikatua pitkin. Sen linjaus on keskiaikainen. Jos kaupungilla kulkee tarkkaavaisena, saattaa myös törmätä arkeologisiin kaivauksiin, joita suoritetaan rakennushankkeiden yhteydessä Turussa useita vuodessa.

Rauman kaupunki perustettiin vuonna 1442. Tällöin porvarit saivat privilegiot eli erityisoikeuden harjoittaa kauppaa ja etuja. Vanha Rauma kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon. Rauman nykyinen Pyhän Ristin kirkko on alun perin toiminut fransiskaanikonventin kirkkona. Kirkko on 1500-luvun alkupuoliskolta ja on Markus Hiekkasen mukaan (2014: 247) säilynyt 1800-luvun restauroinneista huolimatta melko hyvin keskiaikaisessa ulkoasussaan. Kalkkimaalausten osalta kirkossa on nykyään esillä vain kuorissa olevat maalaukset, jotka nekin ovat vuonna 1891 uusittu ja osittain rekonstruoitu uudella maalipinnalle (Hiekkanen 2014: 249). Edellä mainitun kirkon lisäksi rakennettiin Raumalle toinenkin kivikirkko keskiajalla. Rauman entinen kaupunginkirkko on rakennettu vuosina 1495–1505 (Hiekkanen 2014: 252). Tämä nykyään rauniona oleva kirkko hylättiin 1600-luvulla.  Raumalla on viime vuosina suoritettu arkeologisia kaivauksia muun muassa Kalatorilla (Koivisto et al. 2011), Luostarinkadulla keskiaikaisen fransiskaanikonventin kirkon lähistöllä (Helamaa & Uotila 2018) ja Vanhan Rauman alueella Itäkadulla (Uotila & Lehto 2017).

Naantali tunnetaan kenties parhaiten kesälomalaisten suosikkikohteesta Muumimaailmasta, mutta kaupungista löytyy myös mielenkiintoista nähtävää keskiajasta kiinnostuneille vierailijoille. Kaupunki on perustettu birgittalaisluostarin ympärille vuonna 1443. Naantalin kivisen birgittalaiskirkon vanhimmat osat ovat Hiekkasen (2014: 111–112) mukaan todennäköisesti 1480-luvulta. Naantalin arkeologisia löytöjä on esillä Naantalin museon pysyvässä näyttelyssä. Kesäkaudella 15.5.-31.8.2021 koko museo on avoinna tiistaista sunnuntaihin klo 11–18. Naantaliakin on tutkittu arkeologisesti. Lisää Naantalin luostarin tutkimuksiin pääsee tutustumaan teoksen Naantalin luostarin rannassa (Uotila 2011) avulla.

Naanatalin kirkkoa sisältä ja ulkoa. Kuvat: T. Niemelä.

Lisää keskiaikaisista kaupungeista voi lukea esimerkiksi teoksen Muinaisuutemme jäljet ( Haggrén et al. 2015) keskiaikaosiosta, jonka on kirjoittanut Georg Haggrén. Arkeologisia kohteita voi puolestaan etsiä Kulttuuriympäristön palveluikkunasta (https://www.kyppi.fi/).


Lähteet:

Haggrén, G., Halinen, P., Lavento, M., Raninen, S. & Wessman, A. (toim.) 2015. Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, Helsinki.

Helamaa, M. & Uotila, K. 2018. RAUMA, Luostarinkatu Konekaivun valvonta ja pelastuskaivaus historiallisen ajan kaupunki- ja luostarikohteessa 13.9.–21.11.2017. Museovirasto.

Hiekkanen, M. 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden seura, Helsinki.

Koivisto, A., Mannermaa, K. & Väisänen, R. 2011. Rauman vanhimman torin kertomaa – Kalatorin kaivaukset vuosina 2009 ja 2010. SKAS 2011 (2): 3–17.

Uotila, K. & Lehto, H. 2017. Vanha Rauma Itäkatu arkeologiset tutkimukset 2017. Museovirasto.

Uotila, K. 2011. Naantalin luostarin rannassa : arkipäivä Naantalin luostarissa ja sen liepeillä = Stranden vid Nådendals kloster : vardagen i klostret och dess omgivning. Muuritutkimus, Kaarina.

Väisänen, R. 2016. Kolme kylää : Gubbacka, Mårtensby, Kyrkoby : Vantaan keskiaikaisten ja uuden ajan alun kylätonttien arkeologiset tutkimukset 2008-2014. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 33. Vantaan kaupunginmuseo, Vantaa.

* * *

FM Tia Niemelä on historialliseen aikaan erikoistunut arkeologi.