Rahat osana keskiajan yhteiskuntaa

Frida Ehrnsten

Nykypäivän ihmiselle raha on itsestään selvyys: raha on vaihdonväline, arvon säilyttäjä ja arvon mitta. Nykyään suuri osa valuutasta liikkuu kuitenkin ainoastaan elektronisessa muodossa, kun vielä joitakin vuosikymmeniä sitten konkreettisilla rahoilla oli huomattavasti isompi merkitys. Tämä muutos on ollut iso ja nopea, mutta yhteiskunnallisella tasolla rahojen käyttöönotto keskiajalla oli varmasti huomattavasti isompi mullistus. Raha tarjosi täysin uuden tavan ympäristön arvottamiseen: teot ja tuotteet, lähes kaikki asiat, voitiin määritellä yhtenäisen mittajärjestelmän perusteella. Maksaminen ei aina tapahtunut rahoilla, mutta tavallisille ihmisille ne olivat konkreettisin merkki uudesta järjestelmästä. Rahatalouden tuloa osaksi taloudellista järjestelmää kutsutaan monetarisaatioksi. Sillä tarkoitetaan prosessia, jonka myötä ylhäältä säädelty valuutta metallirahan muodossa tuli kiinteäksi osaksi yhteiskunnan taloutta. Monetarisaatio ja rahojen käyttö arvon mittaajina on 1200-luvulta lähtien olleet osa yhteiskunnallista kehitystä koko Euroopassa.

Keskiaikaisia rahoja Ulvilan rahakätköstä. Ulvilan kirkon vierestä löytyi vuonna 2004 tinakannu, jonka sisällä oli 1474 rahaa nahkapussissa. Löydön rahat ovat ruotsalaisia, gotlantilaisia, liivinmaalaisia ja norjalaisia. Rahat on kätketty 1380- tai viimeistään 1390-luvulla. 

Keski- ja Länsi-Euroopassa keskiajan alku oli rahatalouden kannalta taantumakausi verrattuna roomalaisaikaan. Pikkuhiljaa rahat palasivat takaisin käyttöön, ja keskiajan lopulle tultaessa ne vaikuttivat jo koko yhteiskunnassa. Kirkko oli johtava taho tämän kehityksen taustalla, mutta 1200-luvulta 1400-luvulle myös kruunun lisääntynyt valta ja kaupungistuminen olivat vahvoja tekijöitä rahankäytön yleistymisessä. Kaupankäynnissä, erityisesti meriteitse, vaihtotavarat olivat suuri riskitekijä. Yhteinen rahatalous teki kaupankäynnistä luotettavampaa ja kannattavampaa. Samalla tarvittiin myös uusia menetelmiä ja instituutioita, jotta rahajärjestelmä saatiin toimimaan. Näin kehittyivät pikkuhiljaa myös pankkitoimi ja kauppaoikeus.

Skolastikkofilosofi Nicolas Oresme (1320–1382) totesi teoksessaan De Moneta, että kauppiaalle rahat olivat hyvä väline, ne olivat koko kansan oikeus ja rahanlyönti kuninkaan velvollisuus. Keskiajalla taloustiede perustui vahvasti teologiseen ja filosofiseen ajatteluun. Talousajattelussa yhdistyivät antiikin filosofian teoriat, kristillinen moraali ja roomalainen laki. Vanhana periaatteena oli, että raha itsessään ei saanut kantaa hedelmää. Keskeisiä teemoja olivat siksi koronkiskonta ja oikeudenmukaiset hinnat (iustum pretium). Rahat olivat arvon mittaajia ja säilyttäjiä, mutta niiden arvo piti perustua yhteiskunnan tarpeeseen ja yhtenäisiin sopimuksiin – tai näin ainakin teoriassa. Jo 1300-luvulla asenteet rahaa kohti olivat muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Kruunu, kirkko ja kaupungit tarvitsivat tuloja ja nämä hankittiin rahan ja verotuksen kautta. Esivallan tavoitteena oli tehdä tavaroiden vaihdosta tulolähde ja rahoista tuli sitä kautta vallan väline. Rahat toivat myös muutoksen henkilökohtaisiin suhteisiin. Kun kaupankäyntiä ja vaihdanta olivat aikaisemin perustuneet yhtenäisiin sopimuksiin, rahojen arvoa ja käyttöä säädeltiin ylhäältä. Tuotteiden ja tekojen arvuuttaminen rahassa johti siihen, että tapa laskea rahoissa levisi nopeasti koko yhteiskunnassa.

Rahat konkreettisena merkkinä muutoksesta

Rahoja käytettiin toki jo paljon ennen aikakautta, jota kutsumme keskiajaksi. Ensimmäiset rahat lyötiin itäisen Välimeren alueella noin 600 eaa. Antiikin Kreikassa ja Rooman valtakunnassa rahanlyönti kehittyi monipuoliseksi ja laajamittaiseksi. Kuten yllä jo mainittiin, Euroopan varhaiskeskiaika voidaan rahan historian kannalta pitää tietynlaisena taantumakautena verrattuna aikaisempiin ajanjaksoihin. Vanhat rahayksiköt hylättiin ja syntyi uusi järjestelmä, joka perustui noin gramman painoiseen hopeiseen penninkiin. 700-luvun lopussa niin sanottu idäntie aukesi ja jokireitit yhdistivät Euroopan Mustamereen ja Kaspianmereen. Kaupankäynnin myötä Eurooppaan virtasi valtavia määriä itämaisia hopearahoja, eli dirhemeitä. Kontaktit itään vähenivät 900-luvun loppua kohti, mutta samaan aikaan Euroopassa avattiin uusia hopeakaivoksia. Tämän seurauksena rahanlyönti Länsi-Euroopassa kasvoi ja laajeni huomattavasti.

Sekä itämaisia että länsimaisia rahoja esiintyy myös Suomen viikinkiaikaisessa löytöaineistossa. Kaupankäynnin kautta hopearahat levisivät ja niitä käytettiin merkkinä vauraudesta, statuksesta ja vallasta. Täällä rahoilla ei kuitenkaan ollut mitään määrättyä arvoa, vaan rahaa arvotettiin sen painon ja hopeapitoisuuden mukaan. Hopean laatua kokeiltiin tekemällä rahoihin pieniä viiltoja, leikkaamalla tai vääntämällä. 1000-luvun toisen puoliskon aikana Eurooppa kävi läpi vaikean hopeakriisin. Tämä heijastui myös pohjoiseen: rahojen tuonti väheni jyrkästi. Suomesta 1100-luvun alun rahoja on löytynyt lähinnä haudoista. Nämä rahat ovat usein kuluneita ja rei’itettyä, joka viittaa siihen, että niitä on käytetty riipuksina.

Uusien hopealöydösten myötä rahanlyönti vilkastui Euroopassa jälleen 1100-luvulla, mikä johti suureen muutokseen rahataloudessa. Yhä enemmän palkkoja ja maanvuokria maksettiin rahassa ja pian myös muita tavaroita alettiin arvioida rahan kautta. Isot rakennusprojektit, kuten suuret katedraalit, edistivät taloutta ja kaupungit kasvoivat niiden ympärillä. 1200-luvusta puhutaan usein kaupallisena vallankumouksena ja samalla se oli rahatalouden uutta kukoistusaikaa. Isot muutokset Euroopassa vaikuttivat luonnollisesti myös kehitykseen Pohjoismaissa. Jo hieman ennen vuotta 1000 ensimmäiset omat rahat oli englantilaisten esikuvien mukaan lyöty Pohjoismaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa. Nämä varhaiset rahat olivat kuitenkin ennen kaikkea kuninkaiden lyhytaikainen yritys korostaa omaa valtansa. Ruotsissa rahanlyönti ei kestänyt kuin joitakin vuosikymmeniä. Uusi, pysyvä rahanlyönti alkoi yli 100 vuotta myöhemmin, 1100-luvun puolivälissä.

Viimeistään 1200-luvulla Lounais-Suomen alue integroitiin Ruotsin valtakuntaan. Samoihin aikoihin myös emomaassa tapahtui suuria poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Kirkko ja kruunu vakiinnuttivat valtansa ja ottivat samalla myös talouselämän haltuunsa. Siinä vaiheessa, kun rahoista tuli osa Suomen keskiaikaista historiaa, rahan käyttö oli jo yleinen ilmiö koko Länsi-Euroopassa. Kehykset rahankäyttöön olivat näin ollen jo olemassa, sillä Ruotsissakin monetarisaatio oli uuden rahanlyönnin myötä alkanut jo 1100-luvulla. Suomessa rahankäyttö kulki käsi kädessä keskushallinnon muodostumisen kanssa.

Hopeakriisin jälkeiset rahat poikkesivat suuresti aikaisemmista rahoista. Kooltaan ne olivat vain murto-osa varhaisemmista rahoista. Aluksi näille pienikokoisille, usein vain yksipuolisesti lyödyille rahoille ei mahtunut mukaan paljon tietoa, vaan ainoastaan yksi kuva, kuten kirjain tai kruunu. Rahat olivat ensisijaisesti maksuvälineitä, joiden piti olla helposti tunnistettavissa olevia esineitä. Rahojen luotettavuus perustui standardisoituun muotoon, kuviin, tekstiin, painoon ja kokoon. Rahat olivat massatuotettuja esineitä, ja tavoitteena ei ollut ainutlaatuisten esineiden valmistaminen, vaan luotettavien vaihtovälineiden tuottaminen. Keskiajalla harva osasi lukea, mutta kuvat ymmärrettiin helpommin. Kuvat rahoissa kertoivat, kuka oli lyöttänyt rahat, missä ja kuka takasi rahan arvon. Rahan arvo oli vieläkin sen jalometallipitoisuudessa, mutta tämä päätettiin ja taattiin lyöttäjien toimesta. Tavallisille ihmisille rahat olivat hyvin konkreettinen merkki hallitsijoiden vallasta.

Turussa lyöty penninki 1400-luvun alusta. A on Turun tunnus (Aboa, Åbo). Tämä raha on löytynyt Raision kirkosta. 

Ruotsin rahajärjestelmän perustana oli markka, joka jakaantui 8 äyriin, 24 aurtoon ja 192 penninkiin. Äyrit ja markat olivat läpi keskiajan kuitenkin vain laskennallisia rahayksiköitä: äyrejä alettiin lyödä vasta vuonna 1522 ja markkoja vuonna 1536. Aluksi lyötiin pelkästään penningin rahoja, kunnes 1300-luvulla Itämeren alueella penningin rinnalle tuli isompi raha, aurto (Ruotsissa örtug ja Liivinmaalla artig). Keskiajalla ei vielä käytetty pelkästään Ruotsin rahoja. Itämeren piirin eri valuutat olivat verrattavissa toisiinsa ja varsinkin kaupankäynnin myötä eri maiden rahat levisivät koko alueelle. Suomen löytöaineistossa tämä näkyy erityisesti liivinmaan rahojen yleisessä käytössä koko keskiajan läpi. Liivinmaan rahoja ei käytetty pelkästään kansainvälisessä kaupassa, vaan isossa osassa maata ne olivat pääasiallinen maksuväline, joilla myös maksettiin merkittävä osa veroista. Kun rahanlyönti Turussa alkoi 1400-luvun alussa, rahat vastasivat aluksi arvoltaan Liivinmaan, eikä Ruotsin rahoja.

Rahankäyttö arkielämässä

Rahat olivat heti keskiajan alusta saakka tärkeä osa taloutta. Lähinnä tämä tarkoittaa kuitenkin yhteiskuntaa organisatorisella tasolla. Kirjallisista lähteistä ilmenee, että Suomen alueella rahat olivat harvinaisia 1300-luvun puoliväliin saakka. Kirkon kymmenykset ja maalliset verot maksettiin pääosin muilla tuotteilla, sisämaassa turkiksilla, Uudellamaalla voissa ja Ahvenmaalla hylkeillä. Myös piispan- ja pappien maksut maksettiin pääosin turkiksilla tai viljalla. Turussa osa tuotteista vaihdettiin rahaksi, mutta riippuen olosuhteista ei sielläkään aina ollut tarpeeksi rahaa kirkon kymmenyksien maksuun. Vuonna 1328 kymmenys olisi ollut 516 markkaa penningeissä, mutta ainoastaan 86 markkaa voitiin toimittaa eteenpäin. Pietarin penninkiä Vatikaanille ei myöskään maksettu johtuen maan köyhyydestä. Vuosisadan puolivälistä lähtien tuli tavallisemmaksi, että maiden, tilojen ja muiden tuotteiden arvo ilmoitettiin rahassa. Yleistä oli, että kaupankäynnissä osa maksuista suoritettiin rahalla, osa muilla kauppatavaroilla. Kansainväliset kultarahat yleistyivät vuosisadan lopussa ja 1400-luvun aikana. Paikallisella tasolla maksut tehtiin pienissä rahoissa, joita myöhemmin vaihdettiin isommiksi. Myöhäiskeskiajan verotilien ja kauppakirjojen summat osoittavat, että maassa on liikkunut iso määrä rahaa.  Jotta rahaveroja on voitu maksaa, ainakin osa palkoista on luonnollisesti myös pitänyt maksaa rahana.

Nykyisen Suomen alueella rahankäyttö oli koko keskiajan, 1200-luvulta 1500-luvun loppuun asti, pitkälti ylhäältä ohjautuvaa. Yläluokille raha oli ylivoimaisesti paras tapa määritellä asioiden arvoja ja hallinnoida suuria omaisuuksia. Rahoja käytettiin esimerkiksi maakaupoissa, kaupankäynnissä ja palkanmaksussa. Tavallisille ihmisille rahat olivat keskiajalla se väline, jonka kautta uusien vallanpitäjien valta selkeimmin ilmeni. Kuvat rahoissa symbolisoivat uutta ylivaltaa ja rahoja käytettiin pääasiassa verojen maksamiseen kirkolle ja kruunulle. Rahat toivat uuden tavan arvioida maailmaa ja tekivät palveluista ja omaisuudesta suoraan vertailtavissa olevia asioita yhteisen yleisesti hyväksytyn mittajärjestelmän mukaisesti. Rahat eivät olleet moniulotteisia esineitä, mutta niiden käyttö saattoi vaihdella tarpeen mukaan. Tavallisille ihmisille ne olivat välineitä, joiden kautta verojen muodossa maksettiin paikasta yhteiskunnassa. Kaupankäynnin kautta raha voitiin vaihtaa konkreettiseen tuotteeseen ja uhrina rahalla voitiin pyytää synninpäästöä kirkolta.

Joskus rahoja on selkeästi käytetty muihin tarkoituksiin kuin maksuvälineinä. Kuvassa oleva rullattu aurto Eerik Pommerilaisen ajalta on metallinilmaisinlöytö Urjalasta. 
Turun dominikaaniluostarin kaivausten yhteydessä löytyi vuonna 1901 pieni kivisaviastia, jonka sisällä oli 100 keskiaikaista rahaa. Nuorimmat rahat ovat 1400-luvun puolivälistä. 

Kirjallisten lähteiden perusteella tiedämme, että rahan käyttö hallinnollisella tasolla yleistyi nopeasti. Ne kuvastavat kuitenkin harvemmin ihmisten arkista rahankäyttöä. Niistä ei ilmene mitä rahoja käytetiin pieniin maksuihin ja kuinka yleistä rahankäyttö oli tavallisen kansan keskuudessa. Kun tutkitaan rahankäyttöä ruohonjuuritasolla, rahalöydöt ovat yhtä tärkeä tietolähde. Tosin nekään eivät tarjoa täysin kattavaa kuvaa rahankierrosta. Ainoastaan murto-osa käytössä olleista rahoista päätyi maahan ja on myöhemmin löytynyt. Yleensä rahat päätyivät takaisin kruunulle, ne sulatettiin ja hopeasta lyötiin uusia rahoja. Löydöt eivät myöskään automaattisesti kerro sitä, missä päin rahaa on eniten käytetty. Kirkkojen puulattioiden alle putosi helposti rahoja, samoin isossa väkitungoksessa raha saattoi helposti hukkua ja tallautua maahan. Maaseudun kylätontilla oli taas paljon todennäköisempää, että joku löysi maahan tippuneen rahan.

Suomesta on löytynyt noin 15 000 keskiaikaista rahaa, joista suurin osa on peräisin kätköistä. Yhteensä keskiajalta on 43 paremmin dokumentoitua kätköä, jotka sisältävät noin 11 000 rahaa. Jos vertaa naapurimaihin, tämä määrä on hyvin pieni. Yksi syy tähän on todennäköisesti se, ettei täällä ole ollut paljon ylimääräistä rahaa liikkeessä. Usein vanhat kätköt on rahapulan takia otettu uudelleen käyttöön. Jos ei huomioida rajalevottomuuksia idässä, oli keskiaika myös varsin rauhallinen ajanjakso: tämä on varmasti vaikuttanut tarpeeseen kätkeä rikkauksia, ja varsinkin siihen, etteivät rikkaudet ole jääneet maahan.

Viipurista, Uudenportin- ja Vahtitorninkadun kulmalta, löytyi vuonna 1903 kuparikattila, jonka sisällä oli 2659 rahaa ja kantasormus. Kätkö oli noin 1,8 metrin syvyydessä puurakennuksen jäännösten vieressä. Nuorimpien rahojen ajoitusten mukaan rahat on todennäköisesti kätketty 1520-luvun alussa. 

Jos ei lasketa mukaan 1100-luvun hautalöytöjä, vanhimmat Suomesta löytyneet keskiaikaiset rahat ovat peräisin kirkoista. Vanhin aineisto on peräisin Ahvenanmaan kirkoista, Ravattulan Ristimäeltä ja Koroisten piispanistuimelta. Näistä paikoista ainoastaan Koroisista on merkkejä laajemmasta rahankäytöstä myös kirkon ulkopuolella. Katolisessa kirkossa rahauhrien antaminen oli vakiintunut toimintatapa. Rahaa uhraamalla voitiin pyytää apua ja pelastusta. Osa rahoista ovat varmasti vahingossa pudonnut lattiarakojen väliin, osa on ehkä tahallaan piilotettu pyhään paikkaan. Joka tapauksessa, ne kertovat rahojen käytöstä symbolisina välineinä. Kirkosta löytyneet rahat osoittavat, että ihmisillä oli rahaa käytössä tällaisiin tarkoituksiin. Rahojen määrä kirkoissa nousee selkeästi 1300-luvun loppua kohti ja varsinkin 1400-luvulla. Samoihin aikoihin rahalöytöjen määrässä voi nähdä nousun linnoissa ja Turun kaupungissa. Satunnaisia löytöjä on Uudenmaan kylätonteilta ja Hiitisten kauppapaikalta. Eteläisillä rannikkoseuduilla rahojen yleistymiseen on varmasti vaikuttanut kaupankäynti Liivinmaan kanssa. Samalla uhrirahojen käyttö levisi myös Karjalaan ja Pohjanmaalle.

Ratkaiseva muutos rahankäytössä nähdään vasta 1500-luvun puolella. Silloin rahalöytöjen määrä nousee tiettyjen ympäristöjen – eli kirkkojen, linnojen ja Turun kaupungin – ulkopuolella. Vuosisadan alun taantuma johti aluksi rahapulaan, mutta 1520-luvulta lähtien näyttäisi olevan yhä enemmän rahaa kierrossa. Rahalöytöjen määrä tältä ajalta vähenee tilapäisesti kirkoissa ja linnoista, kun taas kätkö- ja yksittäislöytöjen määrä nousee, kuten myös löydöt kaupunki- ja maaseutukohteilta. Tämä kehitys koskee koko nykysuomen aluetta ja osoittaa, että rahoja käytettiin 1500-luvun puolivälistä lähtien yleisemmin myös tavallisen kansan keskuudessa. Kaiken kaikkiaan rahalöytöjen määrä pysyy kuitenkin alhaisena 1500-luvun viimeisille vuosikymmenille saakka.

Frida Ehrnstenin väitöskirja Pengar för gemene man? : Det medeltida myntbruket i Finland on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5467-5.

* * *

Frida Ehrnsten työskentelee intendenttinä Kansallismuseon kokoelmat ja tutkimusyksikössä, jossa hän vastaa museon numismaattisista kokoelmista. Marraskuussa 2019 hän väitteli aiheenaan keskiaikainen rahankäyttö Suomessa.

Keskiaika-aiheiset nettisivustot esittelyssä, osa 1

Anita Geritz, Karolina Kouvola, Sanna Supponen

Keskiajasta kiinnostuneelle internet tarjoaa loppumattoman määrän luettavaa – silti aina sen löytäminen ei tunnu helpolta. Tässä juttusarjassa Glossan tiedotustiimi esittelee keskiaikaa käsitteleviä blogeja, sosiaalisen median tilejä ja muita sivustoja. Alle olemme keränneet tutkijoiden blogeja ja poimineet kustakin esimerkkejä kirjoituksista, joista sivustoon tutustumisen voi aloittaa.

Reima Välimäen blogi

FT Reima Välimäki, kulttuurihistorian tutkija (Turun yliopisto)
https://reimavalimaki.com/blogi/

Reima Välimäen blogista löytyy pohdintoja ajankohtaisaiheista keskiajan kulttuurihistorioitsijan näkökulmasta ja katsauksia keskiajan elämän yksityiskohtiin lähteiden valossa. Tuoreiden kirjoitusten joukosta löytyy esimerkiksi Välimäen ajatuksia epidemioista ja niiden vaikutuksista nyt ja keskiajalla: Koronavirus, musta surma ja reaktioita tuntemattomaan sairauteen. ”Menneiden elämien sirpaleita” puolestaan käsitellään esimerkiksi tässä inkvisitiolähteistä nousevassa kirjoituksessa: Inkvisitio ja isä, joka kantoi lapsensa kotiin.

Mullan alta – Arkeologin tarinoita maan povesta jo vuodesta 2009

FM Ilari Aalto, väitöskirjatutkija (Turun yliopisto)
http://mullanalta.blogspot.com/

Arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aallon blogi on jo yli kymmenen vuoden ajan perehdyttänyt lukijoita arkeologian saloihin ja iloihin. Kertomuksia ja kuvia arkeologisista kaivauksista löytyy koottuna täältä: kaivauskertomukset. Tutustumisen keskiajan elämään arkeologin silmin voi aloittaa esimerkiksi keskiajan Turun kaduille johdattavasta juttusarjasta tai lukemalla, miten keskiajan suomalainen asui.

Maisteri Andreaksen mietteet
https://maisterinmietteet.com/

Ilari Aallon käsialaa on myös keskiaikaa ja sen elävöitystä käsittelevä De proprietatibus rerum -sivusto ja blogi, jossa tutustutaan keskiajan oppineeseen kulttuuriin, erityisesti lääketieteeseen ja kirjallisuuteen Suomessa. Blogin viimeisimmässä kirjoituksessa Aalto kertoo keskiaikaisen dominikaanimunkin rooliin asettumisesta osana keskiajan elävöitystapahtumaa.

Studia dimicatoria – Antti Ijäksen väitöskirjatutkimuksen vaiheita

FM Antti Ijäs, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/aijas/

Antti Ijäs työstää väitöskirjaa 1300-luvulla kirjoitetusta vanhimmasta tunnetusta kamppailukirjasta. Blogissa perehdytään monipuolisesti keskiaikaisiin miekkailu- ja kamppailukirjoihin niin kielen kuin kuvituksen näkökulmasta. Vuodesta 2017 asti aktiivinen, viime kuukausina tiheään päivittyvä blogi tarjoaa runsaasti lukemista aiheesta kiinnostuneelle.

Blogiin tutustumisen voi aloittaa esimerkiksi kirjoituksesta Voiko kirjoista oppia?. Latinankielisiä lähteitä esittelee joukon latinankielisiä miekkailuoppaita. Näissä kirjoissa kuvituksella oli keskeinen sija – kamppailukirjojen kuvista voi lukea esimerkiksi kirjoituksissa Kun kuva on pielessä, Kuvituksesta ja Kuvasarjojen typologiaa. Esimerkkinä suomalaisten tutkijoiden blogien välisestä vuoropuhelusta toimii Ijäksen kommentti Ilari Aallon kirjoitukseen keskiaikaisista käsikranaateista.

Alphabetum – Keskiaikaisten hakuteosten äärellä

FM Sanna Supponen, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
https://blogs.helsinki.fi/ssuppone/

Alphabetum-blogissa perehdytään 1300-luvulla Mathias Linköpingiläisen kirjoittaman hakuteoksen Alphabetum distinccionumin teemoihin. Tämä aakkosellisesti järjestetty keskiaikainen ”tietosanakirja” oli tarkoitettu papistolle apuvälineeksi saarnojen laatimiseen. Teoksen sisältö ei kuitenkaan rajoitu tiukasti vain hengellisiin aiheisiin, vaan kattaa monipuolisesti myös esimerkiksi keskiaikaisia käsityksiä luonnosta ja ihmisen terveydestä. Blogissa käsitellään toisinaan myös laajemmin myöhäiskeskiaikaista oppineiden hyödyntämää kirjallisuutta ja sen käyttöä.

Blogi on perustettu keväällä 2020 ja perustuu Supposen kirjahistorialliseen väitöskirjatutkimukseen. Ensimmäisessä blogikirjoituksessa lukija johdatetaan Mathias Linköpingiläisen elämään lähteiden ja myöhemmän historiankirjoituksen valossa: Maisteri Mathias, Kuka?

Public Medievalist

https://www.publicmedievalist.com/

Keskiajantutkijoiden muodostaman kollektiivin ylläpitämä englanninkielinen sivusto, johon kuuluu blogin lisäksi podcast-sarja. Sivustolla käsitellään erityisesti keskiajan esittämistä nykypäivän populaarikulttuurissa kuten televisiosarjoissa ja videopeleissä sekä aiheita, jotka eivät tavallisesti saa tilaa keskiaikaan liittyvässä uutisoinnissa. Blogi sisältää yksittäisiä päivityksiä (kuten videopeli God of Waria (2018) käsittelevä päivitys) tai sarjoja, kuten sukupuolen representaatioita keskiajalla eri näkökulmista tarkasteleva Sexism, gender, and the Middle Ages.

Kalmistopiiri

https://kalmistopiiri.fi/

Blogina aloittanut sivusto on nyt arkeologi FM Ulla Moilasen päätoimittama arkeologinen verkkojulkaisu, johon toimituskunnan lisäksi kirjoittavat vierailevat tutkijat arkeologiasta eri aikakausilta meillä ja muualla. Julkaisun kautta asiantuntijoille voi esittää arkeologiaa käsitteleviä kysymyksiä, joihin vastataan julkaisun kirjoituksissa, mutta julkaisussa esitellään myös arkeologisen tutkimuksen ajankohtaisia uutisia. Keskiaikaa sivustolla ollaan käsitelty muun muassa Kaarinan Kuusiston Kappelinmäen kautta ja keskiaikaisen puujalan yhteydessä.

Varsinais-Suomen kulttuuriperintöblogi

http://kulperi.blogspot.com/

Turun museokeskuksen ja Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkijoiden ylläpitämässä blogissa perehdytään mm. arkeologiaan. Blogissa on keskiajan osalta esitelty esimerkiksi Tuomiokirkkotorin kaivauksien antia kolmessa kirjoituksessa: Takaisin Tuomiokirkkotorille!, Pikarin läpi katsottua ja Viikon esine Tuomiokirkkotorilta: uskollisuussolki. Blogin arkistojen kautta pääsee tutustumaan myös esimerkiksi Varsinais-Suomen kivikirkkoihin.

Obskuriteettikabinetti

TM Karolina Kouvola, väitöskirjatutkija (Helsingin yliopisto)
http://obskuriteettikabinetti.home.blog/

Tietokirjailija ja Suomen ruotsinkielisestä rahvaanuskosta väitöskirjaa tekevä Karolina Kouvola kokoaa Obskuriteettikabinettiin katsauksia historian ja myyttien kummallisuuksiin – kummitustarinoihin, yliluonnollisiin uskomuksiin ja outoihin tapahtumiin. Blogi käsittelee myös uudempia aikoja, mutta keskiajalle päästään esimerkiksi magian historiaa kartoitettaessa: Magian historiaa: keskiajan loitsukirjojen muinainen tausta.

Sukututkijan loppuvuosi

FM Kaisa Kyläkoski, väitöskirjatutkija (Jyväskylän yliopisto)
http://sukututkijanloppuvuosi.blogspot.com/

1700-luvun sanomalehtiaineistoista väitöskirjaa aloittava Kaisa Kyläkoski on pitkään kirjoittanut blogia historiasta – vaikka kirjoitukset painottuvat uudempiin aikoihin, Kyläkoski on kirjoittanut opintojen ja konferenssivierailujen pohjalta myös keskiajasta. Keskiaikaa koskevat kirjoitukset löytyvät koottuina asiasanan alta. Konferenssiraporttien lisäksi listasta löytyy esimerkiksi sarja Suomen keskiaikaisista piispoista.

* * *

Puuttuuko listasta jokin blogi? Keräämme Glossan sivuille tietoa tutkijoiden ylläpitämistä keskiaika-teemaisista blogeista ja sivustoista ja esittelemme niitä kesän aikana Glossan blogissa. Voit tutustua listaan täältä: http://www.glossa.fi/wp/?page_id=41. Ehdota puuttuvaa sivustoa laittamalla viestiä Glossan tiedotusvastaavalle.

(Kirjoitusta korjattu 27.5. klo 9:00: aiemmin Kalmistopiiriin viitattiin blogina, tämä on nyt korjattu verkkojulkaisuksi.)

Paasto tienä ykseyteen Jeesuksen kanssa – naismystikoiden askeesi myöhäiskeskiajalla

Petra Uusimaa

”Fasting was flight not from but into physicality”, kirjoittaa Caroline Walker Bynum teoksessaan Holy Feast and Holy Fast (1987). Keskiaika oli kehollisuuden aikaa, mutta ei välttämättä samalla tavoin kuin yleensä kuvitellaan. Yhtenä keskeisenä keskiaikaisen uskonnon pilarina oli paastoaminen. Sitä on yleensä pidetty kehon rankaisuna, mutta Walker Bynum korostaa teoksessaan, että se oli itseasiassa fyysisyyden ja kehon materialisointia, ei sen rankaisua.

Selvää kuitenkin on, että kehollisuuden ja paastoamisen korostaminen keskiaikaisten naispyhimysten kohdalla on hyvin tavallista. Paastoaminen ja ehtoolliselle omistautuminen (eucharistic devotion) olivat erityisen keskeisiä mystikkonaisten kohdalla; näistä naisista maalattiin itseään rankaisevia ja näännyttäviä mystikoita, joiden maine vaihteli aina väärinymmärretystä jumalanpalvojasta hereetikkoon.

Kärsimys, sekä fyysisenä että henkisenä tilana, korostuivat sekä naisten pyhimyskuvassa että heidän omissa kirjoituksissaan. Kärsimyksestä tuli keskiaikaisessa mystiikassa jotain aivan uutta. Kärsimys oli naisille imitatio Christi, Kristuksen kivun toistamista ja tavoittelua, jonka kautta he saivatyhteyden Jeesukseen. Yhteys Jeesukseen ja kärsiminen hänen kauttaan näkyi naisten teksteissä ja näyissä hyvin seksuaalisesti latautuneena kuvastona ja sanavalintoina. seksuaalisesti latautunutta heidän.  Erityisen tyypillistä oli syömisen kuvaaminen seksuaalisena aktina; Jeesuksen ruumiista tuli kirjaimellisesti jotain, joka syötiin ja otettiin osaksi omaa kehoa.

Miksi juuri naiset paastosivat?

Hildegard Bingeniläinen
nunnien kanssa. (Lähde)

Hagiografioiden perusteella on selvää, että paastoaminen, ehtoolliselle omistautuminen ja askeesi 1200-luvulta lähtien alkoivat olla keskeinen osa naispyhimysten tarinoita. Ennen tätä mystiikka ja askeesi oli pienen, rajoittuneen eliitin liike, joka rajasi pois sekä tavalliset ihmiset että naiset. Naispyhimysten määrä alkoi myös kasvaa myöhäiskeskiajalla, vaikka he aina säilyivätkin vähemmistönä miesten keskuudessa. Miksi naiset kääntyivät sitten yhä useammin mystiikan puoleen? Koska hengelliset uudistusliikkeet , sekä hereettiset että kirkon hyväksymät, antoivat uudenlaisia tiloja ja mahdollisuuksia toimia. Mystikkonaiset saattoivat parhaimmassa tapauksessa tehdä uraa saarnaajina; hyvänä esimerkkinä toimii Hildegard Bingeniläinen (1098-1179), joka saarnasi mystisistä näyistään sukupuolestaan huolimatta.

Mutta miksi juuri naispyhimyksiin alettiin liittää ankara paastoaminen? Walker Bynum mainitsee vaihtoehdoksi yksinkertaisesti sen, että ruoka oli yleensä yksi ainoista asioista, joista naisilla oli oikeus päättää. Vaimot olivat talouksissa ne, jotka valmistivat ruuan aviomiehelleen; tällöin ruoan kautta naisen oli helppo, jopa ainoa reagoida ja osoittaa mieltään. Olisi anakronista väittää, että suurin osa keskiajan pyhimyksistä olisi anorektikkoja, mutta selvää on se, että jossain mielessä ruoan syömättä jättäminen oli miehisen vallan, oli kyseessä sitten isä tai aviomies, torjumista. Paastoaminen myös alkoi usean naispyhimyksen kohdalla jo varhaisessa vaiheessa, yleensä sen jälkeen, kun yhteisö alkoi pitää heitä valmiina avioitumaan.

Yhteys Jeesukseen muodostuu ehtoollisella

Pohjimmiltaan myöhäiskeskiajan paastoaminen oli kuitenkin Kristuksen kärsimyksen tavoittelua sekä ehtoolliselle omistautumista. Hagiografioita tutkiessa monet tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että ehtoollisnäkyjä ilmenee lähes pelkästään naispyhimysten elämäkerroissa. Ehtoollinen olikin keskeisessä osassa naispyhimyksien uskossa. He kehittivät aivan omanlaisen kielen kuvaamaan syömistä; ehtoollisleivän ja -viinin maistaminen oli kuin seksuaalinen akti itse Kristuksen kanssa.

Jeesuksen keho näyttäytyi naisille kirjaimellisesti ruokana, ja tämän takia ehtoolliselle omistautuminen oli tyypillinen tapa paastota myöhäiskeskiajan naispyhimyksille. Ruoka, jonka naiset saivat Jeesuksesta, oli ainoa ruoka, joka lopulta enää tyydytti. Mystikoiden halu yhteyteen Jeesuksen kanssa näyttäytyy sekä fyysisenä että henkisenä kärsimyksenä; mikään muu ruoka ja yhteys maailmassa ei enää kelpaa, kun yhteys Jumalaan on saatu kerran. Pyhimyselämäkerroissa korostuukin kaipuu yhteyteen Jeesukseen.

Naispyhimykset muuttuvat näyissään kirjaimellisesti Jeesuksen morsiamiksi, joiden ainoa tavoite elämässä on päästä lopulliseen yhteyteen Jeesuksen kanssa. Pyhimyselämäkerroissa naisen kuolema yleensä kuvataan viimeisenä, lopullisena ja ikuisena syleilynä Jeesuksen kanssa. Beatrijs van Nazareth (1200-1268) kuvaa kuolemaa kirjoituksessaan Seven Manners of Holy Love seuraavasti: ”There the soul is united to its bridegroom, and is wholly made one spirit with him in inseparable faithfulness and eternal love.” Kuoleman jälkeinen elämä Jeesuksen kanssa on pitkän, kivisen tien päätös, jota tavoitellaan koko elämän ajan.

Pyhä anoreksia

Rudolph M. Bell teoksessaan Holy Anorexia (1987) kuvaa myöhäiskeskiajan naispyhimyksiä pyhinä anorektikkoina, eräänlaisena prototyyppinä 1800-luvulta alkaneesta syömishäiriöoireluista. On kuitenkin anakronistista yhdistää kaksi täysin toisistaan erilaista ilmiötä toisiinsa. Kuten Walker Bynum osoittaa, askeesi ei monestikaan ollut sinänsä kehonsa rankaisua, vaan kyseessä oli uskonnollinen akti, jolla haluttiin kokea läheisyyttä Jeesuksen kanssa. Askeesi ja itsensä kuihduttaminen eivät sisältäneet nyky-yhteiskunnan laihuuskultin tyyppistä ideaalia, vaan se oli tapa harjoittaa uskontoa. 

Bell pyrkii osoittamaan psykoanalyysin keinoin, että siinä missä nykyajan anorektikot, myös keskiaikaiset naispyhimykset haluavat vastata patriarkaaliseen yhteiskuntaan ja häivyttää itsestään naiseuden piirteet. Walker Bynum ei suoraan kiellä, etteikö askeesi varhaisessa aikuisuudessa olisi reagointia kehon naiseuden piirteisiin tai lähestyvään avioliittoon, sillä isien ja aviomiesten paine oli suuri, kun nuori nainen olisi halunnut pyhittää kehonsa pelkästään Jeesukselle. Kyse oli enemmänkin siitä, millaisena naiseus ja naisen keho nähtiin keskiaikaisin silmin, sillä naiseus miellettiin aina mieheyttä heikompana ja syntisempänä.

On selvää, että jo keskiajalla tiedostettiin, että paastoaminen muokkaa ihmisen kehoa ja mieltä. Paastoaminen ikään kuin puhdisti mielen paletin; turhat ajatukset katosivat ja paaston aikana mieli kiinnittyi Jumalaan. Pseudo-Athanasius, Alexandrian piispa 300-luvulla, ajatteli, että paastoaminen kirjaimellisesti puhdistaa mielen ja sydämen, sekä poistaa sairaudet ja epäpuhtaat ajatukset. Aliravitsemuksella on todistettavasti vaikutusta seksuaalisten halujen katoamiseen; keskiajalla tämä yhteys varmasti tunnistettiin ja käytettiin hyväksi.

Noitia vai kapinallisia?

Äärimmäinen paastoaminen naisten kohdalla nähtiin usein kuitenkin kielteisenä. Monen nuoren naisen paastoaminen ja itsensä satuttaminen yritettiin tukahduttaa, sillä ne veivät naiset usein fyysisesti heikkoon kuntoon ja vaikuttivat mahdollisesti koko elämän ajan. Sairaus olikin keskeinen osa naismystikoiden elämää.

C6653-02 f. 7
Naisia ehtoollisella. (Lähde)

Jossain tapauksissa naismystikoita pidettiin hereetikkoina ja noitina pyhimysten sijasta. Naisten valta uskonnollisissa yhteisöissä nähtiin vaarallisena, erityisesti kun valta rakentui mystisten näkyjen varaan. Naisten uskon toivottiin ilmenevän hyväntekeväisyytenä ja muiden auttamisena; tätä paastoaminen myös monesti oli, sillä syömätön ruoka lahjoitettiin niille, jotka sitä tarvitsivat. Kun nainen taas sai liikaa huomiota ja valtaa mystiikallaan ja askeesillaan, saattoivat he näyttäytyä uhkana.

Naisten täytyi löytää uusia kanavia ja tapoja kuvata uskoansa, sillä kirkon äänenä toimivat aina miehet. 1100- ja 1200-luvuilla erilaisiin harhaopillisiin ja maallikkoliikkeisiin liittyi lisääntyvissä määrin naisia. Siksi myöhäiskeskiajan mystiset tekstit ovatkin niin omaleimaisia. Mystinen kirjallisuus myöhäiskeskiajalta on äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa, sillä se osoittaa, kuinka kekseliäästi naiset ovat pystyneet löytämään oman kielensä ilmaisemaan juuri heille tyypillistä uskoa. Myös paastoaminen toimi juuri naisille erityisenä kanavana. Ruuasta kieltäytyminen oli myös miesten vallasta kieltäytymistä, sillä mies, oli kyse sitten aviomiehestä, isästä tai kirkon auktoriteetista, toi ruuan pöytään.

Paastoaminen oli siis samaan aikaan sekä reaktio että tapa palvella Jumalaa. Naispyhimysten hagiografioissa kärsimys ja askeesi ylikorostuvat miehiin verrattuna, mutta syynä saattaa olla se, että niitä korostettiin naisten kohdalla. Keskeistä keskiaikaisessa askeesissa on kuitenkin käsittää, että se ei ollut pelkästään systemaattista hyökkäystä syntistä kehoa kohtaan. Naisten keho ja seksuaalisuus nähtiin miestä syntisempänä, mutta askeesissa kyse oli enemmän Jeesuksen ristinkärsimyksen imitoinnista; olla Jeesus oli olla inhimillinen kärsijä, mutta myös jotain enemmän.

* * *

Petra Uusimaa on tieteiden ja aatteiden historian maisterivaiheen opiskelija Oulun yliopistosta. Uusimaa työstää parhaillaan pro gradu -tutkielmaa keskiaikaisista naispyhimyksistä.

Kansainvälinen työpaja pergamenttifragmenteista Helsingissä

Tia Niemelä

Helmikuun puolessa välissä joukko keskiaikaisiin pergamenttifragmentteihin erikoistuneita tutkijoita ja opiskelijoita kerääntyi yhteen teemalle sopivissa puitteissa Kansalliskirjastossa Helsingissä 13.-14.2.2020 järjestettyyn International Workshop on Parchment Fragments työpajaan. Luvassa oli kaksi päivää ohjelmaa käsikirjoitusfragmenttien ympärillä. Osallistujia oli yhteensä kuuden eri maan yliopistosta aina Suomesta Portugaliin ja Islantiin saakka. Osallistujat edustivat myös hyvin fragmenttitutkimuksen monialaisia toimijoita; paikalla oli niin historiantutkijoita, konservaattoreita, latinisteja kuin arkeologejakin. Workshopin järjestivät Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto), Åslaug Ommundsen (Bergenin yliopisto, Norja), Erika Kihlman (Tukholman yliopisto, Ruotsi), Lars Boje Mortensen (Etelä-Tanskan yliopisto, Tanska), Guðvarður Már Gunnlaugsson (Stofnun Árna Magnússonar í íslenskum fræðum, Islanti) ja Claes Gejrot (Riksarkivet, Ruotsi).

Ensimmäisen päivän aluksi saimme katsauksen Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan sekä Islannin fragmenttiaineistoihin sekä niiden ajankohtaiseen tilanteeseen. Oli mielenkiintoista kuulla siitä, millaisia ratkaisuja muissa Pohjoismaissa oli tehty fragmenttiaineistojen suhteen ja millaisia tulevaisuuden näkymiä oli vielä tiedossa. Erityisesti mieleeni jäi eroavaisuus Suomen tilanteeseen, jossa oikeastaan kaikki fragmentit ovat yhdessä paikassa Kansalliskirjastossa. Tutkimuksen kannalta Suomen ratkaisu onkin kenties helpoin, tutkiakseen fragmentteja ei tarvitse pistäytyä monessa eri paikassa, vaan kaikki löytyvät kätevästi saman katon alta.

Ensimmäisen päivän lopussa pääsimme itse käytännössä katsomaan joitakin valikoituja käsikirjoitusfragmentteja Kansalliskirjaston fragmenta membranea kokoelmasta. Tässä ohjelmanumerossa asiantuntijoina toimivat sekä Kansalliskirjaston tietoasiantuntija Jaakko Tahkokallio että uraauurtavaa tutkimusta vuosia tehnyt Michael Gullick.

Työpajaan osallistujia tutustumassa esillä olleisiin käsikirjoituksiin.

Toisena päivänä kuulimme lisää mielenkiintoisia esitelmiä fragmenttien tutkimuksesta. Esitelmien aiheet vaihtelivat fragmenttien radiohiiliajoittamisesta aina väriaineiden tutkimukseen. Kantavana teemana nousikin esille alan monipuolisuus sekä asiantuntijoiden yhteistyö. Esitykset innoittivat mielenkiintoisiin keskusteluihin ja kysymyksiin.

Toisena päivänä pidin myös itse esitelmän yhdessä Jaakko Tahkokallion kanssa tulevan pro graduni aihepiiristä. Esitelmämme aiheena oli “Measuring the Grammage of Parchment – Methods and Possible Applications, eli esittelimme yhtä mahdollista keinoa, jolla voitaisiin tarkastella pergamenttifragmenttien paksuutta. Esittelemämme menetelmän keskiössä on hyödyntää esimerkiksi arkeologiasta tuttuja tietokoneohjelmia, joiden avulla voidaan saada mahdollisimman tarkka tieto tietyn pergamenttifragmentin pinta-alasta. Fragmenttien pinta-alan mittaaminen on haasteellista, sillä niiden reunat harvoin ovat tasaisia eivätkä reiätkään ole poikkeuksellisia. Yhdessä pinta-alan sekä fragmentin painon avulla pyritään puolestaan laskemaan fragmentin neliömassa (englanniksi grammage), joka kertoo massan suhteen määrään. Pergamentin paksuuden tutkimus puolestaan linkittyy kirjatuotannon kehityksen tarkasteluun keskiajalla. Oletuksenamme onkin, että ohuempi pergamentti liittyisi kirjatuotannon kaupallistumiseen ja ammattitaidon kasvamiseen keskiajan kuluessa.

Workshop toimi loistavana keinona tuoda erialojen asiantuntijoita yhteen ja keskustella yhdessä esitelmien kautta tutkimuksen nykyisistä suunnista. Haluankin omalta osaltani vielä kiittää järjestäjiä ja esiintyjiä monipuolisista puheenvuoroista sekä myös mahdollisuudesta saada esitellä itse omaa tulevaa opinnäytetyötäni. Tämänlaiset tilaisuudet ovat opiskelijoille sekä nuorille tutkijoille erityisen hyviä mahdollisuuksia päästä kertomaan omasta työstään sekä verkostoitua muihin alan ammattilaisiin.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista raamattufragmenteista.

Pohjoisten relikvaarioiden jäljillä

Kirsi Kanerva ja Anita Geritz

Syyskuussa 2019 Åbo Akademissa väitellyt Sofia Lahti on tarkastellut väitöskirjassaan Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries pohjoismaisia relikvaarioita. Lahden tutkimuksen kohteena ovat olleet sekä säilyneet että sittemmin kadonneet relikvaariot. Glossa ry:n helmikuisessa kuukausiesitelmässä FT Sofia Lahti kertoi tarkemmin, millaisia nämä pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja esittelyyn tarkoitetut kotelot olivat, mistä niitä Pohjoismaihin tuli ja miten niihin suhtauduttiin.

Relikvaariot olivat keskiajalla tärkeä osa katolista jumalanpalvelusperinnettä. Reformaation myötä ne kuitenkin katosivat kirkkotilasta. Reformaatio oli syynä myös siihen, miksi keskiaikaisia relikvaarioita on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa säilynyt melko vähän. Esimerkiksi nykyisen Suomen ja Ruotsin alueella kuninkaan voudit takavarikoivat ja sulattivat arvokkaista metalleista tehtyjä relikvaarioita, jotta kruunu pystyi rahoittamaan sodankäyntiään. Osa reliikeistä piilotettiin, osa taas katosi muuten esimerkiksi ryöstöissä tai tulipaloissa.

Säilyneitä relikvaarioita tai niiden osia on Pohjoismaissa noin 200. Osa näistä säilyneistä relikvaarioista on museoissa, osa taas kirkoissa. Säilyneistä ja kadonneista relikvaarioista voidaan saada tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä, kuten kauppa- ja lahjoitusasiakirjoista, pyhimys- ja ihmekertomuksista, kanonisaatioasiakirjoista, reliikkijuhlien kuvauksista, kirkkojen reliikki- ja relikvaarioluetteloista, konfiskaatioluetteloista ja kronikoista (esim. Paulus Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta). Kadonneisiin relikvaarioihin on Lahti löytänyt näistä aineistoista viittauksia noin 300 kappaletta. Lahti myös esitti hypoteesin, että kokonaan kadonneita relikvaarioita on ollut Pohjoismaissa jopa 6000.

Reliikkien ja relikvaarioiden merkitys

Turun tuomiokirkossa säilynyt pyhäinjäännösarkku ja reliikkilipas, Autuas Hemming(?), 1400-luku. (Kuva: Museovirasto.)

Reliikit olivat tärkeä osa keskiaikaista kirkon elämää ja jokaisessa kirkossa oli oltava vähintään yksi reliikki, joka muurattiin alttarin sisään. Reliikkikultin tausta on varhaisissa kristittyjen yhteisöissä, jotka kokoontuivat marttyyrien hautapaikoille. Varhaisimmissa kirkoissa oli alttarin alla kryptassa usein marttyyrin hauta, ja myöhemmin reliikit ja niitä säilyttävät relikvaariot siirrettiin kirkkotilaan. Kun kristinuskon valta-aseman myötä uusia uskon marttyyreita ei enää syntynyt, tulivat heidän tilalleen ja reliikkien lähteiksi muut pyhimykset. Reliikiksi kelpasivat ajan myötä myös “toisen käden reliikit”, esimerkiksi pyhimystä koskeneet kangaspalat.

Pohjoismaissa varhaisimmat pyhimykset olivat kuninkaita ja piispoja. Marttyyrien ja pyhimysten reliikeissä oli läsnä pyhyys. Aineellisina objekteina ne olivat aistein koetun hartauden ja pyhyyden kokemisen välineitä. Reliikki – tai korpus, jos kyseessä oli pyhimyksen koko ruumis – oli maatumaton, hyväntuoksuinen ja siinä oli voimaa.

Reliikkiä ei ollut sopivaa käsitellä tai säilyttää paljaaltaan, vaan ne käärittiin kankaisiin ja asetettiin relikvaarioihin. Lahti kuvasi esitelmässään, että siinä missä reliikki on ikään kuin sielu, sen säilyttämiseen tarkoitettu relikvaario on ruumis. Keskiajan ihmisille reliikit olivat kalliimpia kuin kulta ja jalokivet. Niitä varten valmistetut relikvaariot olivat usein hienointa, mitä keskiajan ihminen saattoi nähdä. Relikvaarioiden valmistuksessa käytettiin erilaisia materiaaleja, jalometallien lisäksi esimerkiksi luuta, puuta tai jopa kangasta, ja joskus eksoottisia materiaaleja kuten strutsinmunia tai norsunluuta. Ne saattoivat olla emaloituja tai sisältää myös kristallia ja lasia, jolloin katsoja saattoi koristellun relikvaarion himmeän läpikuultavan pinnan läpi nähdä reliikin kangaskääreessään. Tämä pyhän näkeminen oli samalla ikään kuin silmien kautta saatava ehtoollinen, pyhän koskettamista katseella. Tällainen pyhyyden visuaalinen kohtaaminen nousi myöhäiskeskiajalla erityisen tärkeäksi.

Pyhän Eskilin ja Birgitan käsivarsirelikvaariot, Linköpingistä, 1400-luku. (Kuva: SHM.)

Muodoltaan ja kooltaan relikvaariot olivat hyvin erilaisia. Suurimmat relikvaariot olivat ruumisarkkuja. Myös kirkkojen alttariristeissä saattoi olla reliikkejä. Kaulassa pidettävä riipus taas saattoi säilyttää pienen reliikkihipun. Varakkailla relikvaario oli tällaisissa riipuksissa tai vaikkapa reliikkihipun sisältävässä rintaneularelikvaariossa aina mukana. Relikvaarioissa saattoi olla myös tekstiä; joskus tämä teksti ei välttämättä ollut tarkoitettu yleisölle, vaan pelkästään pyhimykselle, jolloin viesti oli saatettu kirjoittaa relikvaarion sisäosaan.

Reliikit olivat keskiajalla haluttuja, sillä ne toivat kirkoille hengellistä ja poliittista valtaa. Kallisarvoisen relikvaarion valmistus oli toki kirkolle suuri taloudellinen ponnistus, mutta toisaalta kirkossa säilytettävät reliikit, joista osa niitti mainetta ihmeitätekevinä, saattoivat houkuttaa paikalle pyhiinvaeltajia. Pyhäinjäännöksille tuotiin votiivilahjoja, minkä seurauksena kirkko vaurastui ja sillä oli taas varaa panostaa uusiin reliikkeihin ja relikvaarioihin. Reliikkejä voitiin saada lahjoituksina, mutta myös varastaa tai jopa ostaa. Reliikkien ostamisessa kyse oli kuitenkin simoniasta, jota keskiajan kirkko piti pahana rikoksena.

Voidaan sanoa, että relikvaarioilla oli keskiajalla sosiaalinen elämä. Ne toimivat osana virallisia seremonioita. Ne olivat liikkuvia ja niitä tuotiin ihmisten pariin, tiloihin, joihin reliikin läsnäolo levitti pyhää ja joissa reliikkejä saattoi koskettaa. Koska reliikissä oli voimaa, liittyi tähän kosketukseen myös vaaraelementti, jolloin esimerkiksi kangas relikvaarion ja koskettajan ihon välissä suojasi koskettajaa. Näiltä osin Lahti toi esille myös sen, miten reliikkejä koskeviin uskomuksiin sekoittui kansanuskon elementtejä, joita virallinen kirkko ei hyväksynyt.

Relikvaarioita Suomessa ja Pohjoismaissa

Esitelmän aikana Sofia Lahti esitteli muutamia merkittävimpiä relikvaarioita Suomessa ja muualla Pohjoismaissa. Suomen suurin ja todennäköisesti tunnetuin relikvaario on Pyhän Henrikin 1400-luvulta peräisin oleva sarkofagi Nousiaisissa. Turun tuomiokirkossa sijaitseva reliikkiarkku, jossa mahdollisesti säilytettiin Autuaan Hemmingin jäänteitä, on sekin 1400-luvulta. Tämä kahdesta sisäkkäin olevasta arkusta vanhempi ja pienempi sisältää myös kahvat, joiden avulla kirstua on voitu kantaa. Arkku on voinut olla mukana esimerkiksi juhlakulkueissa, missä se on levittänyt ympärilleen pyhyyttä.

Thomas Becketin relikvaario Hedalenin kirkossa, 1200-luvun loppu. (Kuva: Oslo museum of Cultural History.)

Säilyneet relikvaariot ovat muodoltaan monenlaisia. Esimerkiksi 1200-luvun lopulta peräisin oleva Thomas Becketin reliikkiä säilyttänyt relikvaario Hedalenin kirkossa Norjassa jäljittelee muodoltaan norjalaista sauvakirkkoa. Osa relikvaarioista tehtiin ruumiinosan muotoisiksi – erityisesti käsivarsi- ja päärelikvaariot ovat yleisiä. Tällaisten relikvaarioiden on pitkään tulkittu edustavan sisällä olevaa käsi- tai kalloreliikkiä. Lahden mukaan relikvaarion muodolla ja sen sisällä olevalla reliikillä ei kuitenkaan tarvinnut olla tällaista yhteyttä, vaan tärkeämpää oli relikvaarion muodon symbolinen ja käytännöllinen merkitys. Käden muotoisella relikvaariolla saatettiin esimerkiksi siunata uskovia, kun taas usein luonnollisen kokoiseen päärelikvaarioon saattoi olla helpompi ottaa kontaktia ja kokea pyhimyksen läsnäolo.

Pohjoismaissa on säilynyt useita päärelikvaarioita. Ne olivat erityisen tyypillisiä Pyhän Ursulan reliikeille. Pohjoismaisista päärelikvaarioista monet on yhdistetty Kölnin alueeseen, missä Pyhä Ursula ja 11000 neitsyttä kokivat 300-luvulla marttyyrikuoleman ja missä heidän kulttinsa työllisti monia relikvaarioita valmistavia taidekäsityöläisiä. Lähteistä tiedetään, että Porvoossa on ollut hopeinen, mahdollisesti Pyhän Ursulan päärelikvaario, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Vastaava relikvaario on säilynyt vain Sigtunassa.

Myös Turun tuomiokirkossa sijaitseva harvinainen kangasrelikvaario on tehty pään muotoiseksi. Vastaavanlaisia relikvaarioita löytyy Euroopasta, mutta näistä poiketen Turun kalloreliikki on konstruoitu kalloluiden lisäksi monista eri luupaloista. Kankaaseen on kirjailtu kuva martyyrikuolemasta: siniseen puetun pyhimyksen pää on katkaistu miekalla. Lahti esitti, että relikvaario ei olisikaan Pyhän Eerikin tai Pyhän Henrikin, vaan se tulisi yhdistää Pyhän Ursulan ja 11000:en neitsyen kulttiin. Sininen on nimittäin neitsyiden väri ja 11000:en neitsyen on uskottu kuolleen juuri relikvaarion marttyyrikuvauksen mukaisesti. Toisen Turun tuomiokirkon kalloreliikin, ristinauhakuvioisen ”Birgitan kalotin” alkuperä on samaten oletettavasti Pyhän Ursulan kultissa, ei birgittalaissääntökunnassa kuten on aiemman ehdotettu. Kumpikin relikvaarioista on todennäköisesti valmistettu juuri Kölnissä.

Tuleva tutkimus

Relikvaarioissa ja reliikeissä riittää tutkittavaa, ja Lahti nimesi esitelmänsä lopuksi esimerkkejä mahdollisista tulevista tutkimusaiheista. Relikvaarioiden suhdetta sitä ympäröineeseen kirkkotaiteeseen ja liturgiseen esineistöön voisi kartoittaa. Myös reliikeille suunnattujen votiivilahjojen historiaan ja merkitykseen keskiajan ruumiillisuuden kannalta voisi perehtyä.

Seuraavaksi Lahti tulee tutkimaan relikvaarioiden suhdetta fragmentin käsitteeseen Elina Räsäsen johtamassa projektissa ”Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä”. Keskiajalla reliikkien jakaminen osiin oli yleistä. Pienikin hippu pyhimyksen jäänteitä edusti koko pyhimystä ja toi tämän pyhyyden läsnäolevaksi. Koneen säätiön rahoittamassa Räsäsen hankkeessa tutkitaan pyhien esineiden fragmentaarisuutta: miksi esineitä hajotettiin osiin, miten se vaikutti niiden merkitykseen ja kuinka fragmentit vaikuttavat kuvaamme menneisyydestä.

FT Sofia Lahden taidehistorian alaan kuuluva väitöskirja Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/170392.

Juliana Norwichilaisen individuaatio ja ruumiillisuus

Henna Paasonen

Vuonna 1373 norwichlainen nuori nainen oli maannut kolme päivää sängyssä kuolemansairaana, kun hän sai krusifiksin äärellä viisitoista näkyä Jumalan rakkaudesta. Toivuttuaan hän kirjoitti näkynsä muistiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän kirjoitti ilmestyksistään pidemmän tekstiversion, joka sisälsi hänen teologista pohdintaansa. Jossakin vaiheessa hän muutti pyhän Julianuksen kirkon yhteyteen rakennettuun anakoreettimajaan ja otti itselleen kirkon nimen kutsuen itseään Julianaksi. Hänen pieni ilmestysten pohjalta kirjoitettu kirjansa Jumalan rakkauden ilmestys on ensimmäinen naisen kirjoittama englanninkielinen proosateos. Nykyään hänet lasketaan keskiajan suurten naismystikoiden joukkoon.

Uskontopsykologian pro gradu -tutkielmani Juliana Norwichlaisen ilmestyksistä on psykodynaaminen tekstitutkimus, jossa tarkastelen Julianan kokemusta ja teologiaa individuaatioprosessina, omaksi itseksi tulemisena. Psykodynaaminen tekstitutkimus lähtee liikkeelle ajatuksesta, että teksti aina ylittää kirjoittajansa tietoisen intentiot. Ilmimerkitysten lisäksi tekstistä voidaan aina etsiä myös piilomerkityksiä. Kaiken tekstimateriaalin oletetaan heijastavan psyykkisiä prosesseja yleistettävällä tavalla, ja psyykkiset lainalaisuudet oletetaan universaaleiksi. Tarkastelen Julianan näkykuvia piilotajuisten jungilaisten arkkityyppien ilmentyminä ja hänen teologiaansa psyykkisen eheytymisen teoriana. Koska Julianan näkykokemus oli myös hyvin fyysinen, kysyn, millainen ruumiillinen kokemus näyt Julianalle olivat ja millaisia kulttuurisia merkityksiä Julianan keho sai näkykokemuksen aikana. Kysyn myös, missä suhteessa Julianan näyt ja hänen kokemuksensa ruumiillisuus olivat 1300-1500 -luvun länsieurooppalaisten naismystikoiden ja -pyhimysten kokemukseen.

Naiseus, ruumiillisuus ja uskonnollinen auktoriteetti keskiajalla

Juliana Norwichilaisen patsas (Norwichin katedraali). (Lähde)

Feministisesti suuntautuneet uskontotieteilijät ovat kirjoittaneet androsentrismin eli mieskeskeisyyden ilmenevän sekä uskonnollisissa traditioissa että uskontotieteellisessä tutkimuksessa. Molemmissa yhteyksissä on otettu lähtökohdaksi se, että ”mies” on ihmisyyden malli, jonka kautta muu määrittyy. Erityisesti naispuoliset uskontotieteilijät ovat lähteneet etsimään uskontojen unohdettuja naisia.

Pro gradu -tutkielmassani halusinkin kirjoittaa näkuväksi toimijaksi naisen, josta näkyjen ja niiden tulkinnan kautta tuli omaääninen kirjoittava ja puhuva subjekti keskiajan kontekstissa. Minua kiinnostaa hänen tapansa luoda teologiaa omasta kokemuksesta lähtien, erityisesti hänen tapansa yhdistää keskiajan naismystikoiden kulttuuri ja miesten kirjoittama teologia. Kiinnostavaa on myös hänen näkemyksensä Kristuksesta äitinä. Jumaluuden feminiiniset kielikuvat olivat esiintyneet muun muassa 1100-luvulla sisterssiläisten kirjoituksissa, mutta Juliana vei äitiyden teeman pidemmälle kuin muut keskiajan mystikot.

Naisen määreitä länsimaisessa ajattelussa on ollut keskeisesti ruumiillisuus. Länsimainen kulttuuri toimii hierarkkisesti järjestyvien dikotomisten oppositioiden varassa, jotka palautuvat Platonin, Aristoteleen ja Pythagoraan kirjoituksiin. Naiseen assosioituvat usein luonto, ruumis, passiivisuus, paha, immanenssi, kuolema ja syntymä. Mieheen assosioituvat puolestaan kulttuuri, henki, aktiivisuus, hyvä, transsendenssi ja elämä. ”Maskuliininen” puoli on arvostetumpi, normi, jopa pyhä. ”Feminiininen” puoli on sille alisteinen, profaani ja saastainen. Erityisen voimakkaasti läntisessä traditiossa ovat vaikuttaneet Aristoteleen käsitykset naisesta epätäydellisenä ja vajavaisena miehenä. Naisen fysiologinen vajavaisuus vaikuttaa tämän näkemyksen mukaan myös henkisiin ominaisuuksiin. Aristoteles näki naisen sielun epätäydellisenä tai epäonnistuneena versiona miehen sielusta.

Nainen, seksuaalisuus, synti ja kuolema liittyvät yhteen syntiinlankeemuskertomuksessa. Eeva ja Neitsyt Maria esitetään usein kristinuskossa toisilleen vastakkaisina naistyyppeinä. Eeva on seksuaalinen ja syntinen, Maria epäseksuaalinen ja synnitön. Eeva on heikko ja synnille altis, Maria taas siveä ja puhdas, äidillinen ja suojeleva, armahtava ja nöyrä. Maria edustaa patriarkaalista naisihannetta.

Jo Tertullianus ja Hieronymus pyrkivät rajoittamaan naisten osallistumista opetukselliseen ja älylliseen toimintaan toteamalla, että jos naisella olisi oikeus saarnata, hän olisi julkisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa miehille epäsiveitä ajatuksia. Niinpä keskiajalla kanonisen oikeuden mukaan yksikään nainen ei saanut opettaa julkisesti. Monet anakoreetit saavuttivat kuitenkin mainetta ymmärtäväisinä sielunhoitajina ja viisaina neuvonantajina. Myös Julianan maine oli levinnyt Norwichin kaupungin ulkopuolellekin. Anakoreetteja pidettiin hyödyllisinä yhteisön jäseninä, joiden rukoukset vaikuttivat myönteisesti kaupungin asukkaiden hyvinvointiin.

Lihallisuutta, ruumista vietteineen ja rappeutuvine olemuksineen, on usein pidetty ongelmana kristillisessä ajattelussa. Myöhäiskeskiajan naismystikoille ja -pyhimyksille ruumis ja näyt olivat kuitenkin keskeisiä uskonnollisia ilmaisuvälineitä. Heidän uskonnollisuudessaan korostui Kristuksen ihmisyys, jumalan, joka oli saanut lihansa Neitsyt Marialta ja jonka oma ruumis synnytti ristinkuolemassa ihmiset uuteen ihmisyyteen ja ruokki eukaristiassa uskovia kuin äiti omalla ruumiillaan lapsiaan. Jos naiset olivat Kristuksen ruumis, tuon ruumiillisuuden piti olla pyhää. Heidän hurskaudessaan korostuivat ankarat askeettiset harjoitukset ja fyysiset sairaudet keinoa eläytyä Kristuksen kärsimyksiin (Imitatio Christi). Sairaus, kipu ja asketismi eivät olleet rankaisu fyysisyydestä tai yritys tuhota ruumis, vaan pikemminkin yritys jäljitellä Kristusta hänen kaikkein inhimillisimmällä hetkellään, hänen kuolemisensa hetkellä. Ruumis ei ollut heille pelkkä kohtalo, vaan merkityksiä luova subjekti.

Koska naiset oli suljettu muodollisen teologien koulutuksen ulkopuolelle, moni naismystikko joutui perustelemaan auktoriteettinsa kirjoittajana ja opettajana vetoamalla saamiinsa näkyihin, Jumalan suoraan puhutteluun. Heidän kirjoituksensa olivat tunnesävyisempiä kuin miesten ja pohjautuivat usein heidän omiin hengellisiin kokemuksiinsa. Myös Juliana toivoi Jumalalta silmin nähtävää näkyä Kristuksen kärsimyksistä voidakseen paremmin ymmärtää ne ja eläytyä niihin. Kirjan lopullista kirjoitushistoriaa ei tunneta, mutta se osoittaa sairauden ja sitä seuranneiden ilmestysten muodostuneen Julianan elämää määrittäväksi mysteeriksi. Julianan kirja osoittaa, että hän oli hengelliseen ohjaukseen perehtynyt oppinut maallikko.

Julianan ilmestykset analyyttisen psykologian ja ruumiinfenomenologian näkökulmasta

Teoreettisina viitekehyksinä käytin uskontopsykologian alaan kuuluvassa pro gradu -tutkielmassani Carl Gustav Jungin analyyttistä psykologiaa ja Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa. Jung jakaa psyyken kolmeen kerrokseen: tietoisuuteen, jonka keskuksena toimii minä eli ego, henkilökohtaiseen tiedostamattomaan ja kollektiiviseen piilotajuntaan, joka on kaikille ihmisille yhteinen. Se ilmaisee itsensä unissa, fantasioissa, näyissä ja myyteissä arkkityyppisinä kuvina. Arkkityypit ovat Jungille muotoja, joihin piilotajunta on jäsentynyt, joihin sen tuottamat kuvat voidaan jakaa. Psyykkinen eheys on tietoisen minän ja piilotajunnan dialogia, niiden synteesi. Psyykkistä kokonaisuutta, kokonaispersoonallisuutta Jung nimittää itseksi, jonka symboleja ovat muun muassa ympyrä, neliö, lapsi, kvaterniteetti, mandala ja jumalankuva. Itseksi tulemisen prosessia, piilotajuisten sisältöjen integroimista tietoisuuteen niin että ihmisestä tulee yksilö, Jung nimittää individuaatioksi. Tänä aikana esiintyvistä arkkityypeistä tärkeimmät ovat varjo, anima, animus, vanha viisas mies, äiti ja lopulta itsen arkkityypit. Jungille kollektiivinen piilotajunta on psykologinen synonyymi Jumalalle.

Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiassa katsotaan, että ruumis toimii merkityksiä luovana subjektina. Hän painottaa ihmisen kaksinaista osaa: ihminen on aina kulttuurisesti ja sosiaalisesti rajattu, mutta samalla hän on intentionaalinen toimija, rajojen piirtäjä ja rikkoja. Ympäristö muovaa ihmistä, mutta kyse ei ole ulkoisesta kausaalisuhteesta, vaan ruumiillinen subjekti muodostaa merkitysrakenteita, joissa kulttuurinen ja yksilöllinen yhdistyvät. Naismystikoiden kulttuuri toimi Julianalle historiallisena ja annettuna maailmana, elettynä tilana hänen kokemukselleen Kristuksesta ja Neitsyt Mariasta. Julianan ympäristö sisälsi kulttuurisia merkityksiä, jotka olivat osa hänen elettyä tilannettaan. Julianan yhteys äidilliseen Kristukseen oli hänen ruumiinasentonsa maailmassa, mikä toimi perustana hänen tietoiselle toiminnalleen ja kirjoittamiselleen.

Pro gradu -tutkielmassani analysoin Julianan viidestätoista ilmestyksestä neljää ja esitän, että Julianan sairautta ja näkyjä voidaan pitää initiaatioriittinä kirjoittavaksi ja opettavaksi naiseksi. Individuaation arkkityypeistä esiintyy Julianan näyissä animuksen (Kristus), Suuren Äidin (Neitsyt Maria ja Kristus äitinä), Kosmisen miehen (näky Herrasta ja palvelijasta) ja varjon arkkityypit (Julianalle ilmestyvä paholainen). Julianan ruumiillisuus on se muoto, johon pyhä kokemus asettuu, ja Julianan ruumis on se pinta, johon pyhä kokemus kaivertuu. Naismystikko on kanava, joka antaa itsensä ja ruumiinsa pyhälle sanalle. Julianasta tulee Norwichin yhteisön arvostama erakko, opettaja ja kirjoittaja.

Lähteet

Julianan tekstin pidempää versiota on säilynyt vain kolme käsikirjoitusta, joista kaksi on British Museumissa (MS Sloane 2499 ja MS Sloane 3705) ja yksi Pariisin kansalliskirjastossa. Näistä Pariisin käsikirjoitus on varhaisin, 1500-luvulta, ja Sloane-käsikirjoitukset noin sata vuotta myöhäisempiä. Tutkielmani pohjautui tekstin Sloane 2499 käsikirjoituksessa säilyneelle versiolle, joka on ilmestynyt Marion Glasscoen editoimana (1976) ja Paavo Rissasen suomentamana nimellä Jumalan rakkauden ilmestys (1985).

Jumalan rakkauden ilmestyksen alku, BL MS Sloane 2499. (Lähde)

* * *

FM Henna Paasonen on tarkastellut pro gradu tutkielmassaan keskiaikaisen englantilaisen naismystikon Juliana Norwichlaisen individuaatiota. Paasonen on vapaa tutkija, joka vetää parhaillaan Kudottu elämä -muistitietohanketta Heinolan karjalaisten kanssa. Hän toimii myös kuvataiteilijana, ortodoksisen uskonnon opettajana ja Heinolan museoiden muistelutyön ohjaajana.

Hiisilehto – muinaisaika houkuttaa kirjoittamaan

Jasmina Ollikainen

Kiinnostus keskiaikaa ja historiaa kohtaan muutenkin lähtee usein tarinoista. Keskiajasta inspiroituneita kirjoja ja elokuvia taitaa olla olemassa lukematon määrä. Romantiikan ajasta, 1800-luvulta lähtien, ikivanhat linnat ovat herättäneet kiinnostusta tarinoiden keksijöissä ja niiden lukijoissa. Keskiaikaa on pidetty pimeänä ja tuntemattomana aikakautena. Siksi se on fiktiota kirjoittavalle kirjailijalle tai kansallista historiaa rakentavalle kiinnostava kohde josta ammentaa. Tämä tuntemattomuus ja toisaalta keskiajan myyttinen maailmankuva synnyttävät luontevasti fantasiakirjallisuuta, mistä tunnetuimpia esimerkkejä taitavat olla Taru sormusten herrasta -kirjat.

Oman romaanini synty

Itse olen aina pitänyt monenlaisten kirjojen lukemisesta ja omien tarinoiden kehittelystä. Erityisesti olen tahtonut kirjoittaa romaaneja oikeista tapahtumista tai jostain sellaisesta, mitä olisi voinut tapahtua. Pyörittelin pitkään mielessäni ajatusta kirjasta, joka kertoisi Suomen muinaisista ajoista, ehkä enemmän esihistoriasta kuin historiasta — historian hämärästä joka tapauksessa. Muutama vuosi sitten törmäsin ilmoitukseen kirjoituskilpailusta, jossa haettiin Suomen historiasta kertovaa kirjaa. Olin ajatellut aloittaa kirjoitusprojektini ”sitten joskus”, mutta selkeä tehtävänanto (ja palkinto) houkuttelivat kokeilemaan heti.

Tarina alkoi syntyä melkein huomaamatta. Päähenkilöksi valikoitui nuori tyttö nimeltä Päivikki. Näin tapahtui ihan vain siksi, että itse nuorena naisena teinitytön asemaan oli helpointa asettua. Myös hänen elämänsä ja siihen kuuluvat metsäympäristö ja luonnon antimet olivat se vähiten vieras asia rautakauden ihmisen elämässä. Puolukoiden väri ja maku ovat nykyihmiselle ja hänen tuhat vuotta sitten eläneelle esivanhemmalleen yhtä tuttuja. Tätä kautta rautakauteen oli helpointa päästä käsiksi. Myös Päivikin epävarmuus uuteen paikkaan sopeutuessa on tunne, johon kuka vain voi samaistua. Soturin rooliin asettuminen ja elämään perehtyminen olisi ollut sitten jo haastavampaa. Hiisilehto pyrkii siis kuvaamaan mahdollisimman tavallista rautakautisen kylän elämää ja ajan ihmisten uskonnollisia käsityksiä. Mahdollisesti Hiisilehto saa jossain vaiheessa jatko-osan, jossa seikkaillaan ja soditaan enemmän.

Erityisesti olen kuvaillut rautakauden uskonnollista elämää ja juhlia, kuten ukonvakkoja ja keskitalven juhlaa, talvennapaa. Näistä on ollut runsaasti tietoa saatavilla ja ne ovat olleet myös omia kiinnostuksen kohteitani. Muutenkin oma mielenkiinto uskontoja kohtaan helpotti muinaissuomalaisen maailmankuvan ymmärtämistä. Myös vaatetus sekä korut, jollaisia on muinaispukujen muodossa rekonstruoitu, ovat tarinaa kirjoittaessa olleet se helpoin osuus. Sen sijaan hirven metsästys, jollaista kirjassa myös harjoitetaan, oli vaikeampi kuvailla. Siihen liittyvää tutkimusta tai kuvausta en löytänyt mistään, joten minun oli kuviteltava päässäni kuinka se olisi voinut tapahtua.

Faktaa vai fantasiaa vai jotain niiden väliltä?

Vaikka monet aikakaudet menneisyydessä ovat omalla tavallaan kiinnostavia, muistan ajatelleeni jo kymmenisen vuotta sitten, että tahtoisin kirjoittaa nimenomaan varhaisesta keskiajasta ja rautakaudesta. Epäilemättä kuljen kansallisromantikkojen jäljessä ja tahdon löytää historian hämärästä muinaisen Suomen ennen Ruotsin kuningaskunnan tai Venäjän keisarikunnan aikaa. Viikinkiaikaan itä ja länsi alkoivat kiistellä Suomen alueesta ja tavallaan Suomen kehityssuunta tässä mielessä ratkesi. Lyhyesti sanottuna rautakausi on esihistoriallisen ja historiallisen ajan rajalla ja siksi kiinnostava käännekohta.

Muinaiset ajat ovat kirjailijan kannalta tietyssä mielessä helppoja ja mukavia. Lähihistoriasta kirjoittaminen vaatii nähdäkseni enemmän tarkkaa työtä, kun lähteitä on olemassa ja monet tapahtumat tunnetaan tai jopa muistetaan kellonajan tarkkuudella. Virheiden vaara on suuri. Tolkienin tyylinen fantasia puolestaan vaatii kirjailijaa rakentamaan kokonaisia maailmoja ihan itse. Kaikesta saa päättää mielensä mukaan, mutta toisaalta on huolehdittava ettei maailmaan synny ristiriitaisuuksia tai epäloogisuuksia. Muinaisuudesta kirjoittaessa sen sijaan faktatiedot esimerkiksi vaatetuksesta ja viljelystä voi tarkistaa helposti googlaamalla, mutta tapahtumat ja henkilöt voi luoda vapaasti itse.

Silti Hiisilehto pyrkii olemaan niin aito kuvaus rautakauden elämästä kuin mahdollista. Tarinan fantasiaelementit ja myyttinen maailmankuva liittyvät tuon ajan ihmisten käsitykseen todellisuudesta, jossa erilaisia henkiolentoja ja taikuutta pidetään aivan yhtä todellisina kuin muutakin maailmaa. Kirja ei siis välttämättä väitä, että taikuus on todellista, vaan kuvailee, kuinka tarinan päähenkilö minäkertojana asiat kokee. Kirja siis jättää tulkinnanvaraa lukijoille. Myöskään fantasialle ominainen hyvän taistelu pahaa vastaan ei ole teema Hiisilehdossa.

Muinaishistoria kiinnostaa nyt monia

Paitsi että muinaisaika ja Suomen esihistoria ovat olleet henkilökohtainen kiinnostukseni, minua houkutti ajatus myös siitä, että olisin kirjoittamassa jotain uutta ja erilaista. Tässä kuitenkin erehdyin. Kirjauutisia seuratessani ja kirjamessuilla käydessäni havaitsin, että koko joukko muita suomalaisia kirjoittajia oli löytänyt varhaisen keskiajan. Viime vuosikymmenellä, 2010-luvulla, on kirjoitettu runsaasti romaaneja viikinkiaikaisista sotureista ja tietäjänaisista. Seuraavaksi lista muutamista esimerkeistä.

  • Milja Ketomäki: Hämeen Uro -perintö (2015) ja Kadonnut kuningas (2016)
  • Johanna Valkama: Itämeren Auri (2016), Linnavuoren Tuuli (2017), Kaukosaarten Aino (2018) ja Jäävuonon Ruusu (2019)
  • Seppo Saraspää: Kaulahopeiden taru (2019)
  • Juhana Säde: Maattomat kuninkaat (2014)
  • Paula Havaste: Tuulen vihat (2014), Maan vihat (2015), Veden vihat (2016) ja Lumen armo (2016)

Tavallaan oli hieman harmillista huomata, ettei olekaan ensimmäinen tämän aiheen ääressä ja että omalla kirjalla on niin sanotusti kilpailijoita. Mutta toisaalta täytyy olla iloinen, että itselle mieluinen aihe kiinnostaa muitakin. Jos näille muille kirjoille on lukijoita, niin samat lukijat epäilemättä ahmivat kaikki aihepiiristä kertovat teokset.  

Kirjoitusvinkkejä

Markkinoilla on varmasti tilaa vielä uusille teoksille. Jos itse olet kiinnostunut kirjoittamaan (historiallisen) romaanin, kannattaa aloittaa lukemalla mahdollisimman paljon aiemmin kirjoitettuja saman aihepirin romaaneja. Mutta tietenkin on syytä saada kirjan maailmasta mahdollisimman todenmukainen. Hyviä tietokirjoja tähän tarkoitukseen on olemassa myös, ehkä parhaiten kuvitettu ja muutenkin erinomainen teos on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matka muinaiseen Suomeen -11 000 vuotta ihmisten jälkiä (2017). Elävästi kuvitetusta kirjasta saa hyvän käsityksen varhaiskeskiajasta ja muistakin aikakausista. Tietenkin myös museovierailut kannattaa, kun tahtoo saada selkoa esimerkiksi muinaisista rakennuksista. Inspiraatio itse tarinan juoneen voi kuitenkin syntyä koska vain, vahingossakin!

* * *

Jasmina Ollikainen on kirjailija ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Keskiajan lisäksi häntä kiinnostaa erityisesti antiikki ja Suomen esihistoria.

Ihminen ja ympäristö keskiajan Italiassa

Ilmasto- ja ympäristöhistoria on viime vuosikymmeninä herättänyt paljon kiinnostusta. Ilmasto, sen muutokset ja vaikutukset ihmisyhteisöihin on äärimmäisen ajankohtainen aihe, joka osaltaan inspiroi tutustumaan luonnon ja ihmisten vuorovaikutussuhteisiin myös menneisyydessä. Glossan ja SCISMA-projektin järjestämässä esitelmäillassa 11.12.2019 perehdyttiin keskiajan Italian ympäristöhistoriaan Suomessa vierailleen tutkija Edward M. Schoolmanin ”Transforming the Italian Landscape in the Middle Ages: Humans, Climate, and Crisis” -esitelmän kautta.

Ilmastohistorian isoista linjoista ympäristöhistoriaan

Keskiajan ilmastohistoria jaetaan kolmeen aikakauteen. Myöhäisantiikin pieni jääkausi alkoi tulivuorenpurkauksesta 536 ja jatkui noin 660-luvulle asti. Ilmasto kylmeni rajusti; 540-luku oli kylmin vuosikymmen reilusti yli kahteentuhanteen vuoteen. 950-luvulla alkoi ns. keskiajan lämmin kausi, joka jatkui 1200-luvun puoliväliin saakka. Noin 1270-1350-luvuilta eteenpäin ilmasto-olot taas kylmenivät, mistä alkoi 1850-luvulle asti kestänyt pieni jääkausi.

Esitelmässä käytetty esimerkkikuvaaja: myöhäisantiikin pienen jääkauden lähteet kartalla (Büntgen/Myglan/Kirdyanov 2016).

Menneistä ilmastonmuutoksista voidaan saada tietoa erilaisista lähteistä, kuten tutkimalla jääkairausnäytteitä, puiden vuosirenkaita tai tippukivien kiviainesta. Ilmaston keskeisimmät muuttujat ovat lämpötilan ja sademäärien vaihtelut: Euroopassa ilmasto on yleensä vaihdellut kylmän ja kostean tai kuuman ja kuivan välillä.

Ilmastohistoriassa ollaan tyypillisesti kiinnostuneita suurista alueista – mantereista tai koko maapallosta – ja keskiarvoista. Mittauksia kerätään laajalti ympäri maailmaa ja tuloksista pyritään päättelemään kokonaiskuva ilmaston tilasta eri aikoina.

Mutta miten muutokset ilmastossa ovat vaikuttaneet käytännössä ympäristöön? Miten eri ekosysteemit ovat historian saatossa muuttuneet? Millaisia vuorovaikutuksia ihmisten ja ympäristön välillä menneisyydestä löytyy? Vahvimmat vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät Schoolmanin mukaan paikalliselta tasolta. Siinä missä ilmastohistoria keskittyy kokonaiskuvaan, pureutuu ympäristöhistoria tietyn alueen ympäristön muutoksiin. Keskiajalla ihminen ei juuri vaikuttanut ilmastoon, mutta ympäristössä tämän kädenjälki näkyy.

Schoolman tutkimusryhmineen tutki kahden Keski- ja Etelä-Italian järven lähiympäristöä sekä luonnontieteellisiä että historiallisia menetelmiä hyödyntäen. Molemmilta alueilta on säilynyt jonkin verran kirjoitettuja lähteitä, minkä lisäksi tutkittiin järvenpohjanäytteitä. Järvenpohjan kerroksiin jäänyttä siitepölyä analysoimalla on mahdollista selvittää sen ympäristön kasvisto eri vuosikymmeninä. Näytteet paljastivat suuria ja välillä yllättäviä muutoksia, joissa ihmisen toiminta oli keskiössä.

Ihminen muokkaa maisemia

500-luvun loppu ja 600-luvun alku oli Euroopassa ilmaston puolesta kylmää ja karua aikaa. Italiassa nähtiin rajuja tulvia, jotka muuttivat jokien kulkua ja soistivat alueita. Samalla kärsittiin sodista ja ruttoepidemioista. Yleiskuva aikakaudesta jää herkästi synkäksi, ja mielikuvaa perin pohjin kriisiytyneestä Italiasta vahvistaa esimerkiksi Gregorius Suuren kuvaus kaupunkien ja maaseudun autioitumisesta lombardien tultua Italiaan 500-luvun lopussa (Dialogit 3.38).

Sikoja tammimetsässä. Flaamilaisesta 1500-luvun käsikirjoituksesta (yksityiskohta).

Schoolmanin tutkimusryhmän tarkastelemista keski-italialaisen Lago Lungo -järven pohjakerrosten siitepölypitoisuuksista heijastuu kuitenkin toisenlainen tarina. Vaikka sateisen ilmaston olisi pitänyt suosia puiden kasvua, järveä ympäröinyt metsä harveni ja yksipuolistui 570-luvulta eteenpäin. Metsässä alkoi kasvaa lähinnä tammia. Samalla järvenpohjanäytteisiin ilmaantuu merkkejä kotieläinten tulosta alueelle (eläinten jätöksissä elävän sienen itiöt jäävät järvenpohjaan siitepölyn tavoin).

Muutos Lago Lungon ympäristössä on selitettävissä sillä, että alueelle muuttaneet ihmiset muokkasivat maisemaa omiin tarpeisiinsa. Metsistä hakattiin puuta, mutta tammet jätettiin kasvamaan. Niistä saatettiin tehdä vesakoita, minkä lisäksi tammimetsä oli suotuisa ympäristö karjan (tässä tapauksessa todennäköisesti sikojen) metsälaidunnukselle. Historiallisista lähteistä löytyykin lombardien tulon jälkeen merkkejä sikojen ja niiden paimennuksen merkityksen kasvusta.

Ihminen muovasi myös Etelä-Italian Lago del Pescen ympäristöä muutama vuosisata myöhemmin. 900-luvun järvenpohjakerroksista löytyy mm. tuhkaa ja Sporormiella-itiöitä, jotka ovat merkkejä laidunmaiden raivaamisesta ja karjaeläinkannan kasvusta. Samalla ilmasto alkoi lämmetä. 1000-luvulla järven ympärillä alkoi yhtäkkiä kasvaa suuria määriä havupuuta ja merkit karjasta katoavat. Lämmin ja kuiva ilmasto ei luonnostaan lisäisi puiden kasvua, mutta tästä huolimatta järven ympärille kasvoi yllättäen yhden havupuulajin, saksanpihdan, dominoima metsä.

Lago del Pescen alue tuli 1000-luvulla enemmän paikallisen luostarin ja alueella valloituksia tehneen normannieliitin hallinnan alle. Samalla 1050-luvulta eteenpäin Italiassa käynnistyi vilkkaan rakentamisen aikakausi ja puun kysyntä kasvoi. Saksanpihta oli erityisen sopiva materiaali niin talojen kuin laivojen rakentamiseen, ja aikakauden normannirakennukset olikin rakennettu lähes yksinomaan saksanpihdasta. Lago del Pescen laidunmaat korvannut metsä toimi siis kaikesta päätellen talousmetsänä.

Ilmastonmuutoksen seuraukset

1200-luvun lopulla ilmasto alkoi muuttua kylmemmäksi ja epävakaammaksi, ja 1300-luvulla nälänhädät ja Musta Surma aiheuttivat kautta Euroopan ennennäkemättömän väestökadon. Väestön harvetessa osia Italian maaseudusta autioitui. Ihmiset vetäytyivät Lago Lungon tammi- ja Lago del Pescen havumetsästä.

Ihmisten lähtö näkyy järvenpohjanäytteissä pienellä viiveellä. Ajan myötä maisemat alkoivat villiintyä. Lago Lungossa tämä tarkoitti ensin uusien tammilajien, sitten kokonaan uusien puulajien ilmestymistä. Merkit kotieläimistä katoavat järvenpohjanäytteistä. Myös Lago del Pescen talouskäytössä ollut havumetsä villiintyi ja saksanpihdan rinnalle alkoi kasvaa lukuisia kilpailevia lajeja.

Poikkitieteellisen tutkimuksen anti

Schoolmanin tutkimusryhmä koostui yhdestä historioitsijasta (Schoolman) sekä kahdesta paleoekologian asiantuntijasta (Scott Mensing ja Gianluca Piovesan). Poikkitieteellisen tutkimuksen haasteita ovat Schoolmanin mukaan erityisesti kommunikointi, sillä menetelmät, käsitteet ja suhtautuminen lähteisiin poikkeavat paljon tieteenalojen välillä. Yhteistyö on kuitenkin palkitsevaa, kun eri alojen asiantuntijoiden osaaminen yhdistetään. Historioitsijana Schoolman oli luonnontieteellisten tulosten tulkinnassa keskeisessä roolissa. Hänen tehtävänsä oli huomioida historiallinen konteksti monine eri tasoineen: poliittiset, taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset tekijät oli tunnettava, jotta vältyttäisiin yksinkertaistavilta selityksiltä.

Kuvaaja ei selitä itse itseään, vaan vaatii kontekstia ja tulkintaa. Yllä kuvattu Lago Lungon järvenpohjanäytteiden analyysin tuloksia 600 eKr – 2000 jKr (Mensing/Schoolman et al. 2018).

Schoolman painotti, että nimenomaan rajattuja, paikallisia ympäristöjä tutkimalla voimme nähdä, miten ihmiset ja ympäristö vaikuttivat keskiajalla toisiinsa. Ihmiset olivat riippuvaisia ympäristöstä, mutta eivät täysin sen armoilla, vaan muokkasivat sitä aktiivisesti. Jopa 1200-1300-luvun ilmastonmuutoksen ja epidemioiden vaikutukset vaihtelivat paikasta ja ihmisten sopeutumistavoista riippuen. Seuraavassa projektissa Schoolman kertoi haluavansa tutkia Luccan aluetta, missä tapahtui 1300-luvulla merkittäviä muutoksia mutta ei autioitumista. Kyseiseltä alueelta on järvenpohjanäytteiden lisäksi runsaasti historiallisia lähteitä, mikä tekee siitä erityisen lupaavan ympäristöhistorian tutkimuskohteen.

Kirjallisuutta:

A. Mensing, E. M. Schoolman, et al. “Historical ecology reveals landscape transformation coincident with cultural development in central Italy since the Roman Period.” Scientific Reports 8 (2018): 2138. (Open access: https://search.proquest.com/docview/1993382139)

M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “From the Late Medieval to Early Modern in the Rieti Basin (AD 1325-1601): Paleoecological and Historical Approaches to a Landscape in Transition.” Historical Geography 46 (2018), 103-128.

M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “Land Use and the Human Impact on the Environment in Medieval Italy.” Journal of Interdisciplinary History 39 (2019), 419-444.

* * *

Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee pro gradu -tutkielmaa 1500-luvulla englanniksi käännetyistä ennemerkkikokoelmista.

Mukana uudistamassa Kansallismuseon keskiaikanäyttelyä

Karoliina Rauhio-Pokka

Suomen kansallismuseon perusnäyttelyä uudistetaan parhaillaan. Näyttelyssä esitellään Suomeen historiaa aina kivikaudesta nykypäivään saakka. Allekirjoittanut pääsi suunnittelemaan keskiaikanäyttelyä yhdessä muiden opiskelijoiden ja museon henkilökunnan kanssa, kun osallistuin syksyllä 2019 professori Tuomas Heikkilän vetämälle kirkkohistorian kurssille.

Vanhassa näyttelyssä pyhimyspatsaat seisoivat riveissä hämärässä salissa. Kuvassa Pyhän Henrikin patsas. (Kuva: Anita Geritz)

Keskiaikanäyttelyn nuorennusleikkaus tulee todella tarpeeseen. Jos olet vieraillut Kansallismuseossa, muistat ehkä, miten kirkko- ja pyhimysvoittoinen näyttely oli. Hämärässä kirkkosalissa tapittavat kymmenten pyhimysveistosten silmät eivät tehneet aikakaudesta ainakaan helpommin lähestyttävämpää nykyihmiselle – eikä se suinkaan johtunut pyhimysveistoksista vaan niiden esillepanotavasta. Lisäksi näyttelytilan hämärä valaistus vahvisti entisestään museokävijän ennakkoluuloja pimeästä keskiajasta.

Mutta miten näyttelyä pitäisi sitten uudistaa? Mitä museokävijän pitäisi tietää keskiajasta, ja miten siitä tulisi hänelle kertoa? Parisenkymmentä opiskelijaa löi viisaat päänsä yhteen Kristinusko keskiajalla: Kansallismuseon perusnäyttelyn uudelleenideointi -kurssilla löytääkseen vastaukset edellä mainittuihin kysymyksiin.

Ensimmäisellä luentokerralla pohdimme museonäyttelyn rakentamisen periaatteita: erilaisten kävijäryhmien huomioimista ja objektiivisuuden ihannetta. Tulisiko näyttelyn näkökulmien nousta tämän vuosikymmenen polttavista kysymyksistä, kuten ilmastonmuutoksesta ja vähemmistöjen oikeuksista, vai pitäisikö näyttelyn olla siinä mielessä ajaton, että se on pätevä vielä parinkymmenen vuoden kuluttua? Onko täysin objektiivinen historiankuvaus edes mahdollista? Kriittisten pohdintojen siivittämänä oli hyvä aloittaa näyttelyn ideoiminen.

Seuraavilla luennoilla kävimme tutustumassa vanhaan keskiaikanäyttelyyn Kansallismuseossa. Lisäksi osallistuimme museon järjestämään työpajaan, jossa pääsimme ryhmissä ideoimaan näyttelyä. Näissä ryhmissä teimme myöhemmin myös ryhmätyöt, jotka arvioitiin viimeisellä luentokerralla.

Suunnittelimme ryhmissä keskiaikanäyttelyn, ja kokosimme ideat suurelle julisteelle. Ryhmätyö oli yksi parhaista yliopistohistoriani aikana, sillä tehtävässä pääsin hyödyntämään osaamistani luovalla ja käytännöllisellä tavalla. Yhdessä ideoiminen oli innostavaa, ja tehtävien jako sujui mutkattomasti.

Juhani Kostetin (toinen vas.) johtama palkintoraati arvioi kurssin ryhmätyöt. (Kuva: Tuomas Heikkilä)

Viimeisellä luentokerralla ryhmät esittelivät työnsä tuomaristolle, jonka puheenjohtajana oli Museoviraston pääjohtaja Juhani Kostet. Korkea-arvoisa palkintoraati ei saanut ryhmiä hermoilemaan, vaan kukin esitteli työnsä varmoin ottein. Ideoista löytyi niin yhtäläisyyksiä kuin eroja.

Yhtäläisyyksiä olivat ainakin virtuaalitodellisuuden ja digitaalisuuden runsas hyödyntäminen. Virtuaalilasien avulla museokävijä pääsisi tutustumaan keskiaikaiseen kotiin tai jumalanpalvelukseen. Ryhmät korostivat myös monipuolisuutta kirkko- ja pyhimyskeskeisen näyttelyn sijaan. Etenkin tavallisen ihmisen elämä nousi keskiöön. Toisaalta vanhaa näyttelyä haluttiin myös säilyttää, esimerkiksi Pyhän Henrikin sarkofagi löytyi useimpien ryhmien ideoista.

Ryhmiltä löytyi paljon persoonallisia ideoita: pyhimyskaruselli, musiikkinurkka, hajuelämys, suojeluspyhimystesti, noppapeli, näyttelyn rakentaminen tarinamuotoon jne. Tasaväkisessä kilpailussa lopulta voiton vei ryhmä, jonka kantavana teemana näyttelyn kokoamisessa oli keskiaikaisen ihmisen elämänkaari elämästä kuolemastaan. Aika näyttää, kuinka moni ideoista lopulta päätyy uudistettuun keskiaikanäyttelyyn.

Kurssi oli minulle mieluinen kokemus. Oli ilo päästä hyödyntämään omaa osaamistaan käytännössä. Yliopisto voisi tehdä enemmänkin yhteistyötä eri toimijoiden, kuten esimerkiksi Museoviraston, kanssa. Hyöty olisi varmasti molemminpuolinen!

* * *

Karoliina Rauhio-Pokka on vapaa toimittaja ja teologian opiskelija Helsingin yliopistossa.

SKAS ry:n syysseminaari 2019

Tia Niemelä

Suomen keskiajan arkeologian seuran eli SKAS ry:n perinteinen syysseminaari järjestettiin tänä vuonna 15.11.2019 Hämeen linnassa. SKAS on vuonna 1990 perustettu seura, jonka tarkoituksena on edistää keskiajan ja uuden ajan arkeologian tutkimusta. Kaikille kiinnostuneille avoimen seminaarin teemana oli tänä vuonna Penninkejä, punasavea ja purjehdusta – Näkökulmia elinkeinoihin ja talouteen.

Seminaari pidettiin Hämeen linnassa.

Seminaari alkoi seuran puheenjohtajan Janne Harjulan tervetuliaissanoilla, joiden jälkeen päästiinkin kuuntelemaan ensimmäistä esitystä. Frida Ehrnsten (”Penninkejä ja muuta pikkurahaa – mitä linnojen löytöaineisto voi kertoa keskiajan rahankäytöstä?”) avasi seminaarin esitelmällään rahan käytöstä keskiajalla. Ehrnsten oli väittelemässä seuraavana päivänä aiheenaan keskiajan rahankäyttö. Esitelmässä Ehrnsten käsitteli erityisesti seminaaripaikkanakin toimivaa Hämeen linnaa, eikä koko väitöskirjansa materiaalia. Tutkimuksissaan Ehrnsten on yhdistänyt kirjallisia lähteitä, esimerkiksi linnan tilikirjoja, sekä arkeologisia löytöjä. Näiden välillä hän oli havainnut suuria eroavaisuuksia rahamäärissä. Tilikirjojen mukaan rahaa on ollut käytössä valtavia määriä enemmän, kuin mitä arkeologiset löydöt antavat ymmärtää. Vanhimmat linnoista löydetyt rahat ovat olleet tyypillisesti linnan rakennusajankohdalta peräisin. Ehrnsten totesi, ettei löydetyistä rahoista voida tehdä suoria johtopäätöksiä linnan historiasta. Kuitenkin jonkin tyypillisen paljon lyödyn rahan puuttuessa kokonaan, on syytä olettaa linnassa tapahtuneen jotakin sinä aikana tai sitten arkeologit eivät ole näitä maakerroksia vielä päässeet tutkimaan.

Riikka Alvik (”Ostereita herkkusuille ja etikkaa ruttoon: löytöjä 1700-luvun kauppa-alusten hylyistä ja pohdintaa aikakauden kulutuskäyttäytymisestä”) piti hänkin esitelmänsä työn alla olevan väitöskirjansa aiheesta. Hän tutkii sitä, mitä hylyissä on ollut, mitä niillä on tuotu ja mitä viety pois. Kuten Ehrnsteninkin esitelmä, myös Alvikin tutkimus tarkasteli arkeologisen ja kirjoitetun tiedon erovaisuuksia. Tulliluetteloihin ei ole kirjattu kaikkea kuljetettua tavaraa ja myös salakuljetusta on esiintynyt. Arkeologinen tutkimus hylkyjen lasteista on siis hyvä keino täydentää kirjallista tietoa ja se luo myös täysin uutta tietoa. Itämeren hylyt ovat varsin hyvin säilyneitä meressä vallitsevien olosuhteiden vuoksi. Vesi on kylmää, sen läpäisee vähäinen valon määrä, suolapitoisuus on matala, virtauksia ei ole paljoa, kuten ei puuta tuhoavia nilviäisiäkään. Hylyssä orgaaninen aines säilyy poikkeuksellisen hyvin verrattuna maan alla olevaan orgaanisen arkeologiseen materiaaliin. Monet kulutustavarasta, kuten ruoka ja tupakka, ovat muissa olosuhteissa käytetty, mutta hylkyyn ne ovat onnettomuushetkellä jääneet loukkuun. Alvik on tarkastellut hylyistä löytyviä esineitä kontekstin kautta. Hän totesi, että hylky on ollut asuinpaikka sekä työpaikka miehistölle. Siinä missä se on ollut lastilleen tavarankuljetuspaikka, on siitä tullut uppoamishetkellä myös onnettomuuspaikka. Henkilökohtaiset esineet vievät lähelle laivassa olleita ihmisiä, mutta esineet laajemmin antavat mahdollisuuden tarkastella ihmisten kulutustottumuksia.

Seuraavan esityksen piti Hanna Kivikero (”Eläinten rooli linnataloudessa”). Hänen aiheenaan oli linnoista löytyneen luuaineiston vertailu voudintileissä mainittuihin eläimiin. Kivikero tarkasteli erityisesti kahta linnaa Suomen alueella; Raaseporia ja Kastelholmaa. Tutkimuksissaan Kivikeron tavoitteena oli selvittää aineiston perusteella, mistä eläimet tulivat linnalle ja mikä eläinten funktio oli. Osteologinen materiaali ja kirjalliset lähteet erosivat molemmilla kohteilla toisistaan jonkin verran. Eroihin saattaa olla monia syitä; pienimmät kalan luut saattavat puuttua kaivausmetodien vuoksi tai kaikkia lajeja, kuten eri lintulajeja ei ole välttämättä eritelty tileissä. Linnan resurssit ovat vaikuttaneet elinkeinoihin. Kivikero toikin esitelmässään esille, että maatalouden ja kalastuksen työskentelyajat ovat samat, joten linnan on täytynyt panostaa jompaankumpaan näistä. Eläinten käyttötarkoitusta linnalla voidaan tarkastella luiden patologioista sekä tilikirjoista. Kivikeron tutkimukset yhdistelivät kahden edellisen esitelmän tapaan arkeologisilla kaivauksilla saatua materiaalia sekä kirjallisia lähteitä.

Jenni Lares pitämässä esitelmäänsä oluesta ja paloviinasta.

Historioitsija Jenni Lares (”Olut ja paloviina uuden ajan alun maaseudulla”) puhui esityksessään alkoholin käytöstä uuden ajan alussa. Hän oli tutkimuksissaan rajannut aineistonsa käsittelemään erityisesti maaseutua. Lähdeaineistona tutkimuksella olivat kirjalliset lähteet. Arkeologisessa materiaalissa juomat eivät ole pulloissa säilyneet, mutta onneksi aiheeseen päästään kiinni muulla tavoilla. Lares esimerkiksi näytti esitelmässään kuvitusta uuden ajan alusta, jossa tarkalla silmällä voi huomata viitteitä alkoholikulttuurista. 1700-luvun jälkipuoliskolla aineistoa on mahdollista kartoittaa tuomikirjakortistoista. Lares on tutkimuksissaan hyödyntänyt myös kansatiedettä, vaikka suoraan ei voidakaan vetää johtopäätöksiä tämän aineiston avulla. Esityksessä pureuduttiin alkoholin (erityisesti oluen ja paloviinan) valmistusmenetelmiin sekä meille nykyajan ihmisille erityisen mielenkiintoisiin kysymyksiin: kuka olutta oli valmistanut ja kuka sitä joi? Lares toi esiin sen, miten uuden ajan alussa olutta ovat panneet niin miehet kuin naisetkin. Tämän lisäksi juoman vahvuus määräytyi henkilön sosiaalisen aseman mukaan, eikä sukupuolen, niin kuin voisi ehkä olettaa. Lares myös laittoi kuulijan miettimään, miten aikalaiset ovat käsittäneet alkoholijuomien käytön. He tuskin ajattelivat päivittäistä oluttaan juodessa juovansa alkoholia, eikä laihasta oluesta liene tullut humalaankaan. Esitelmä linkittyi myös Alvikin esitelmään pohtimalla menneisyyden ihmisten kulutustottumuksia.

Ilkka Leskelän (”Schalmien suku 1400–1530: Turun rannikkoseudun monialayrittäjät Itämeren taloudessa ja tilassa”) tutkimuksen lähtökohtana ovat Danzigin (nyk. Gdansk) tulliluettelot. Tutkimusaineisto on rajallista, eikä tietoja ole saatavilla kaikilta vuosilta. Leskelä sai kuitenkin eriteltyä aineistosta tiettyjä henkilöitä, jotka näyttävät kulkeneet laivalla Turun ja Danzigin väliä erityisen paljon muihin verrattuna. Kaikki laivurit olivat myös itse käyneet kauppaa, eivätkä vain kuljettaneet muiden kauppiaiden kauppatavaroita. Aineistossa nousi esiin ilmeisesti turkulainen Schalmien suku. Schalmien suvun edustajat seilasivat Turusta tai Turun alueelta Danzigiin, mutta heidän liikkeitään on voitu havaita myös Tallinnassa, Tukholmassa sekä Lyypekissä. He olivat siis kauppiaita ja laivureita sekä heidän reittinsä vastaavat hansan yleisiä kauppareittejä. Leskelä lopettikin esityksensä kysymykseen siitä, että olivatko Schalmien suvun edustajat siis hansakauppiaita?

Seminaarin päätti Iloinen Joutsen -niminen historianelävöitysryhmä. Ryhmän jäsenet Hanna Lehmusto, Mervi Pasanen sekä Elina Sojonen (”Rakkaudesta menneisyyteen: akateemisen tutkimuksen hyödyntäminen historian elävöityksessä”) puhuivat ryhmän toiminnasta ja siitä, kuinka he hyödyntävät akateemista tietoa elävöittäessään historiaa. Vuonna 2011 toimintansa aloittanut Iloinen Joutsen on erikoistunut 1300-luvun lopun suomalaisten käsityöläisten elämän elävöittämiseen. He haluavat historianelävöityksellä tuoda osaltaan oikeaa tietoa esiin. Elävöittämisessä muinaispukuihin pukeutuminen on vain pieni osa koko prosessia. Suurin työ tehdään jo ennen puvun valmistusta ottamalla selvää menetelmistä, materiaaleista sekä kaikesta muusta olemassa olevasta arkeologisesta ja historiallisesta tiedosta vaatteiden ja esineiden taustalla. Nykyajan haasteet tuovat harrastukseen myös omat ongelmansa ja jäsenet kertoivatkin, että tulkintaa ei voida kokonaan välttää, mutta kaikki pyritään tehdä mahdollisimman tarkasti tutkimukseen perustuen. Iloisen Joutsenen jäsenet ilahduttivat seminaarin osallistujia myös tauoilla esittelemällä muinaistekniikoita, kuten langan kehräystä.

Yksi Iloisen Joutsenen pöydistä, joita pääsi ihailemaan seminaarin tauoilla ja sen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan seminaari oli todella mielenkiintoinen historiaa ja arkeologiaa yhdistävä kokonaisuus. Kaikki esitykset toivat esiin monipuolisia lähestymistapoja elinkeinoja ja taloutta tarkasteleviin aineistoihin.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee arkeologian pro gradu -työtään keskiaikaisista Raamattufragmenteista.