Medieval Publishing -tietokanta keskiajan kirjallisuusverkostoista

Lauri Leinonen, Iris Holmberg, Antti Lindgren, Lauri Marjamäki, Anita Geritz, Samu Niskanen

Johdanto (Lauri Leinonen, Samu Niskanen, Anita Geritz)

Mitä tarkoitti julkaista teos keskiajan Euroopassa? Miten kirjan julkaiseminen käytännössä toteutui ennen kirjapainotaidon leviämistä? Samu Niskasen johdolla vuonna 2017 käynnistynyt Medieval Publishing -tutkimushanke paneutuu julkaisemiseen ja julkaisustrategioihin läntisessä Euroopassa keskiajalla. Hankkeen yhtenä lähtökohtana on tutkia keskiaikaisen julkaisun sosiaalisia konteksteja ja verkostoja kvantitatiivisesti. Tämän tutkimuksen apuvälineeksi hankkeessa on koostettu Database of Medieval Publishing Networks (DMPN) -tietokantaa.

Tietokantaprojektin perimmäisenä tavoitteena on luoda vapaaseen käyttöön digitaalinen tutkimusinstrumentti, jolla voidaan yhtäältä tutkia tilastollisen pätevästi keskiajan kirjallisuusverkostojen rakenteita ja toisaalta tunnistaa hedelmällisiä tapauksia ruokkimaan tapaustutkimuksia. Tekstikorpus kattaa sellaiset latinankieliset kirjalliset teokset aikakaudelta 500–1500, joissa on omistuskirjoitus, maininta, että teos on laadittu jonkin tahon tilauksesta, tai muuta julkaisuverkostoihin liittyvää tietoa. Tietokantaan on pyritty keräämään kaikki julkaisuun liittyvät henkilöt, joita on mahdollista poimia teoksista itsestään tai sekundäärisistä lähteistä. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa, joka on nyt suurimmalta osin valmis, korpukseen liitetään Brittein saariin ja Irlantiin liittynyt latinankielinen relevantti kirjallisuus.

Projektin väitöskirjatutkija Lauri Leinonen, tietokantaa työstäneet tutkimusavustajat Iris Holmberg, Antti Lindgren, Lauri Marjamäki ja Anita Geritz sekä projektin vastuullinen tutkija Samu Niskanen kertovat alla tarkemmin tietokannan synnystä ja kehittämisestä.

1. Bibliografiasta tietokannaksi (Lauri Leinonen)

Tietokannan rakennusvaiheessa moni asia vaati määrittelyä ja suunnittelua. Hankkeessa aloitettiin sosiaalisten verkostojen kerääminen Ison-Britannian ja Irlannin alueen latinankielisestä kirjallisuudesta, sillä alueelta on saatavilla kaikkein kattavin luettelo keskiaikaisista kirjoittajista. Hanke sai tämän luettelon, Richard Sharpen A Handlist of the Latin Writers of Great Britain and Ireland before 1540, sähköisessä muodossa käyttöönsä suoraan professori Sharpelta. Luettelon saamiseksi tietokannan ja tietojen lisäämisen kannalta kelvolliseen muotoon sitä oli kuitenkin jatkojalostettava.

Lähtömuodossaan luettelo oli master-tiedosto, joka oli tarkoitettu painoon. Tiedot annettiin siis typografisine elementteineen sivuasettelun hierarkiaa noudattaen, ei niinkään tietokannan kannalta suoraan ymmärrettävässä muodossa. Kukin kirjoittaja oli luettelossa mainittu vain kerran lisätietoineen, ja kirjoittajan alle oli listattu hänen teoksensa niistä annettavine tietoineen. Teoksia oli myös ryhmitelty kirjottajien alla erinäisin väliotsikoin alakategorioihin. Tietokantamuotoon muutettaessa oli tarpeen poimia erikseen omaan tauluunsa kirjoittajia koskevat tiedot, ja toiseen tauluun teoksia koskevat tiedot. Teosten yhteys kirjoittajiinsa oli kuitenkin säilytettävä, ja samoin oli poimittava erinäisissä typografisissa elementeissä, kuten väliotsikoissa, annettu tieto.

Esimerkki Sharpen Handlistista: Edmond Abingdonilainen ja yksi tämän teos tietoineen.

Alusta alkaen oli selvää, että käsin tämän työn tekeminen olisi liian aikaavievää. Handlistin jalostamiseen tietokantamuotoon päätettiin siis soveltaa koneellista tekstinlouhintaa. Master-muotoisessa tiedostossa erinäiset typografiset elementit oli koodattu tekstin sisään erikoismerkein. Kaikki elementit eivät kuitenkaan toistuneet kaikkien auktorien ja teosten kohdalla, vaan poimittavat tietueet olivat hyvin eri muotoisia ja mittaisia. Typografinen koodaus helpotti tekstinlouhintaa jossain määrin, mutta tarkoitti myös sitä, että tekstinlouhinnan lisäksi aineistosta oli siivottava huomattava määrä tägejä ja erikoismerkistöä jotta siitä saatiin lukukelpoista.

Tekstinlouhinta suoritettiin Python-ohjelmointikielellä kirjoitetulla louhintaskriptillä. Master-tiedosto muunnettiin ensin .txt-tiedostoksi työstöä varten. Skripti kirjoitettiin siten, että se kävi rivi kerrallaan läpi tekstitiedostoa, tunnisti tekstitiedostossa annettuja typografisia elementtitägejä ja tekstin tyyppejä, ja tunnistaen mistä tiedosta oli kyse (elinvuodet, sääntökunta, jne.) poimi niistä kunkin omaan sarakkeeseensa, aloittaen uudestaan milloin auktori tai teos vaihtui seuraavaan. Kullekin poimittavalle tietokentälle (mm. uskonnollinen sääntökunta, elinvuodet) määritettiin omat tunnistamistapansa. Auktoreille annettiin juokseva numerointi poiminnan yhteydessä, ja tämä auktorinumero annettiin myös auktorin alle listatuille teoksille, oman teoskohtaisen numeron lisäksi. Poiminnan yhteydessä siivottiin myös tekstistringejä ylimääräisistä tägeistä ja erikoismerkeistä. Lopputuloksena skripti siis ajoi Handlistin tekstitiedostosta kaikki tiedot siistittyinä, muutti typografiset elementit tietokantamuotoon, jaotteli tiedot erillisiin sarakkeisiinsa, ja tallensi auktoreista ja teoksista poimitut tiedot omiin erillisiin tauluihinsa. Ajot tallennettiin .csv-tiedostoiksi.

Näihin .csv-tauluihin kohdistettiin jatkojalostustoimenpiteitä. Esimerkiksi auktoreista annetut ammatti- ja elinpaikkatiedot poimittiin erillisiin tauluihinsa, siistittiin ja yhdistettiin, ja kullekin tietueelle annettiin oma uniikki tunnisteensa (juokseva numero). Occupation for Person –taulussa henkilön nimitietoihin yhdistettiin näin poimittu ammatti ja toimipaikka. Näin saatiin yhtäältä standardisoitua auktoreista poimitut lisätiedot, ja toisaalta luotu malli mahdollisti sen, että yhdelle henkilölle voitiin liittää useita eri ammatti- ja paikkatietoja eri ajoille. Samalla luotiin tulevaa käsin tehtävää poimintaa varten standardisoidut listat ammateista ja paikoista, joita voitaisiin liittää uusiin lisättäviin henkilöihin. Poimittavat tiedot tulisivat näin kytkettyä suoraan tietokannan tauluihin, eikä niitä kirjattaisi vain tekstitietona ylös.

Thomas Elmham Occupation for Person -taulukossa (vas. alhaalla): 1855, 51, 501 tarkoittaa, että Thomas Elmham (henkilö 1855) toimi munkkina (ammatti 51) Pyhän Augustinuksen luostarissa Canterburyssa (paikka 501).

Ennen varsinaisen täyttötyökalun luomista hahmoteltiin tietokannan perusrakenne ja mitä julkaisutapahtuma tietokannassa tulisi tarkoittamaan. Tiedoista oli tässä vaiheessa eritelty mm. auktorit, teokset, ammatit, sääntökunnat ja paikat. Lisäksi luotiin rooli-taulu, jossa määritetään missä roolissa henkilö liittyy teoksen julkaisuun. Viimeisenä luotiin Publication –taulu, jossa yhdistetään yksilöity henkilö tietyssä ammattinsa ja toimipaikassa tiettyyn rooliin kirjanjulkaisussa.

Nämä työvaiheet tehtyinä täyttöä varten toteutettiin Excel-työkalu. Excel valikoitui alustaksi lähinnä toimintavarmuutensa vuoksi, sillä sen voitiin odottaa toimivan kunkin kaikilla tietokoneilla ilman erillisiä ohjelmistohankintoja. Tietokannan eri taulut siirrettiin Exceliin pohjaksi, ja täyttöä varten koodattiin VBA-skriptillä erinäisiä työkaluja, joilla käyttäjä sai luotua uusia henkilöitä tietokantaan, liitettyä näille henkilöille ammatteja ja toimipaikkoja, yhdistettyä luomansa henkilö-ammatti-paikka –kombinaation käsittelemäänsä teokseen jossain roolissa. Lisätoiminnallisuuksina käyttäjälle tehtiin työkaluja, joilla voi mm. lisätä tietokantaan uusia ammatteja ja toimipaikkoja, muokata olemassa olevien henkilöiden ammatti- ja toimipaikkatietoja, sekä muokata tietokannan teosten tietoja. Kaikki tiedot pysyvät standardisoituina ja omissa tauluissaan, ja ovat Excelistä suoraan vietävissä tietokantaan, ja siellä analysoitavissa ja jatkojalostettavissa.

2. Tietokannan jatkojalostus (Iris Holmberg)

Työmme lähtökohtana oli siis Excel-tiedosto, johon oli listattu 2430 brittiläistä tai Britanniassa vaikuttanutta keskiaikaista auktoria ja noin 5300 heidän kirjoittamaansa teosta – monilla auktoreilla oli vain yksi teos, joillakuilla niitä puolestaan oli useita kymmeniä. Tästä listasta valitsimme haluamiamme auktoreita käsiteltäviksi.

Itse aloitin yleensä auktorin käsittelyn etsimällä tietoa hänestä itsestään. Koska yksi projektin päämääristä on tutkia keskiaikaisten teosten julkaisun sosiaalisia konteksteja, olimme kiinnostuneita auktorien ammatillisesta toiminnasta, ja niinpä jokaiselle auktorille oli mahdollista lisätä ammattiprofiileja. Ammattiprofiiliin kirjattiin parhaassa tapauksessa, missä virassa henkilö oli toiminut, missä paikassa, minä vuosina ja (uskonnollisen viran tapauksessa) missä sääntökunnassa. Tarpeen tullen profiiliin saattoi lisätä muitakin tietoja, esim. kenen palveluksessa henkilö oli ammattiaan harjoittanut. Alla olevassa kuvassa näet esimerkkinä Edmund Abingdonilaisen ammattiprofiilit, ensimmäisenä Canterburyn arkkipiispaviran, jossa hän toimi 1233–1240. Jos hän olisi ollut jonkin sääntökunnan jäsen, tieto olisi voitu lisätä order-sarakkeeseen. Aina kaikkia tietoja ei löytynyt – joskus jonkun auktorin tiedetään toimineen esim. dominikaanimunkkina, mutta meille ei ole säilynyt tietoa siitä, missä luostarissa ja minä vuosina, ja tällöin add. info– ja place-sarakkeet oli jätettävä tyhjiksi. Ammatillisten tietojen lisäksi saatoimme lisätä tiedostoon muutakin tietoa auktorista, esimerkiksi syntymä- ja kuolinvuoden ja tietoja sukulaisuussuhteista muihin tietokannastamme löytyviin henkilöihin. Tiedonhakuprosessissa kovassa käytössä olivat mm. Oxford Dictionary of National Biography ja Wikipedia, ja kirkollisissa viroissa toimineiden auktorien kohdalla hyödylliseksi osoittautui GCatholic, johon on listattu mm. katolisten piispojen virkavuosia kautta aikojen.

Edmond Abingdonilaisen ammattiprofiilit tietokannan Excel-käyttöliittymässä.

Vietyäni tietokantaan perustiedot auktorista siirryin hänen teostensa pariin. Tärkein tehtävämme projektissa oli etsiä tietoa teosten julkaisussa osallisina olleista henkilöistä, kuten tilaajista, omistuksen kohteista ja suosittelijoista. Paras lähde tällaisille tiedoille oli moderni editio, jossa tietoja oli mahdollista poimia sekä alkuperäistekstistä että ediittorin teosta esittelevästä tekstistä. Usein jouduimme kuitenkin turvautumaan vähemmän kattaviin tiedonlähteisiin: joskus ainoa olemassa oleva editio oli peräisin 1800-luvulta (näin vanhoissa editioissa annettiin tyypillisesti paljon vähemmän tutkimustietoa kuin uudemmissa), joskus teksti oli saatavilla painettuna mutta ei editoidussa muodossa, ja jotkin teokset olivat olemassa vain käsikirjoituksina tai eivät olleet säilyneet lainkaan. Säilymättömiä teoksia emme tietenkään kyenneet käsittelemään, mutta muissa tapauksissa lisäsimme tietokantaan kaikki löytämämme julkaisutiedot.

Editioita on moneen junaan. Keskityimme työssämme käsittelemään editoituja teoksia, sillä nämä ovat käsikirjoituksia paremmin saatavilla ja helpompia lukea. Vanhat lähdesarjat kuten Patrologia Latina, Rolls Series ja Monumenta Germaniae Historica olivat kovassa käytössä, sillä ne sisälsivät paljon teoksia ja löytyivät helposti Kansalliskirjaston hyllyiltä tai digitoituina. Uudemmat kriittiset editiot olivat välillä hankalammin saatavissa – Kansalliskirjaston kaukopalvelusta oli editioiden löytämisessä ja hankkimisessa paljon apua. (AG)

Thomas Elmhamin Henrik V:n elämäkerran tiedot Excel-käyttöliittymässä.

Yllä näkyvät esimerkkinä Thomas Elmhamin Henrik V:n elämäkerran tiedot: Elmham on merkitty auktoriksi, teos on omistettu Walter Hungerfordille, ja John Somerset on toiminut arvostelijana. Jos julkaisuun osallistuneet henkilöt eivät olleet valmiiksi tietokannassa, lisäsimme heidät ja heidän ammattiprofiilinsa. Se, että meillä on tiedossamme näinkin monta Henrik V:n elämäkerran julkaisuun osallistunutta henkilöä, on melkoista ylellisyyttä, sillä valtaosasta listallamme olleita teoksia meille ei ole säilynyt minkäänlaisia julkaisutietoja. Joskus julkaisuun liittyvät henkilöt eivät myöskään olleet tunnettuja historiallisia henkilöitä, vaan meidän oli lisättävä tietokantaan esimerkiksi ”John”, jonka henkilöllisyydestä ei tiedetä mitään, tai jopa nimetön ”ystävä”, jolle auktori oli omistanut teoksensa.

3. Tiedonkeruun haasteet (Antti Lindgren)

Datan kerääminen ei aina tietenkään ollut niin suoraviivaista, kuin voisi toivoa. Erityisesti henkilönnimet osoittautuivat ajoittain hieman ongelmallisiksi. Ei ole välttämättä aina yksinkertaista yhdistää eri lähteiden samaa henkilöä koskevia tietoja toisiinsa, jos henkilön etunimi esiintyy useassa eri muodossa. Esimerkkinä voidaan käyttää seuraavaa: Haymo, Haimo, Aimo, Aimon, Aemon ja Aimone. Lisäksi esimerkiksi meidän tiedoissamme esiintyvä Iohannes Scotus Eriugena kulkee myös nimellä John Scott. Kyseiset esimerkit eivät välttämättä ole niitä kaikista hankalimpia, mutta kuvaavat tilannetta hyvin. Erisnimien kirjoitusasut saattoivat vaihdella jo käsiteltävien tekstien alkuperäisenä kirjoitusaikana, minkä lisäksi soppaa sekoittavat vielä nykytutkimuksessa käytettyjen nimimuotojen alueelliset ja ihan vain tutkijoiden preferenssien erot.

Myös ammattinimikkeet ja niiden käyttö aiheutti ajoittain ongelmia. Usein tilanne saattoi olla se, että käsiin saatavissa oleva tutkimustieto totesi henkilön vaikkapa opettaneen Oxfordissa. Projektiin liittyvän tiedonkeruun kannalta kyseinen tieto on hieman epämääräinen, yliopistossa tapahtuvaan opettamiseen kun kuitenkin liittyy useampikin eri ammattinimike ”opettajasta” ”professoriin”. Lisäksi joitain virkanimikkeitä saatettiin käyttää editioissa ja tutkimuskirjallisuudessa anakronistisesti ja viitata henkilöön ammattinimikkeellä, jota ei varsinaisesti ollut vielä olemassa alkuperäisen tekstin kirjoitushetkellä. Tällaiset tilanteet – etenkin jos kyseessä olevat ammattinimikkeet olivat olennaisessa osassa julkaisutoiminnassa – vaativat tiedonkerääjältä perusteellisempaa paneutumista aiheeseen ja ajoittain myös valistuneeseen arvioon perustuvia päätöksiä.

Kolmantena ja julkaisutoiminnan kolmansiin osapuoliin olennaisimmin liittyvänä ongelmakohtana mainittakoon sanan ”dedikaatio” ymmärtäminen. Usein käsittelemiemme tekstien toimittajat ja tutkijat pitivät lähes mitä tahansa tekstissä esiintyvää mainintaa kolmannesta osapuolesta dedikaationa. Meidän työmme osalta asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen ja moni dedikaation kohde muuttuikin matkan varrella esimerkiksi tilaajaksi tai tarkastajaksi. Lisäksi joskus ediittorit päättelivät tekstit jollekulle dedikoiduiksi esimerkiksi julkaisuajankohdan tai paikan perusteella ilman, että itse tekstissä on mitään mainintaa asiasta. Myös tällaisissa tilanteissa taustatutkimuksen tekeminen, jotta tiedot saataisiin tietokantaan tarkasti ja oikein, saattoi vaatia aikaa ja kestävyyttä.

4. Kirjanjulkaisun roolit (Lauri Marjamäki)

Julkaisuun osallistuneita henkilöitä luokitellaan tietokannassa 17:n eri roolin mukaisesti. Keskeisimmiksi näistä muodostuivat projektin kuluessa 1) kirjoittaja, 2) omistuksen kohde (dedicatee), 3) tilaaja (komissioija, commissioner), 4) henkilö, jolle tai jota vastaan julkaisu kohdistuu (addressee), 5) sensori tai myös institutionaalinen kriitikko (censor), ja 6) suosittelija (commendator).

Julkaisutietoja saataessa perustapaus oli yksinkertainen omistus tai tilaus. Usein tällaiset perustapauksetkin saattoivat olla hankalia sikäli, ettei ollut helppoa erottaa tilausta omistuksesta tai vetää rajaa aidon tilaustyön ja retorisen, kirjoittajan kristillistä vaatimattomuutta korostavan motiivin välille (’pidin teoksen kirjoittamista mahdottomana omalle mitättömyydelleni, mutta en olisi tohtinut vastustaa pyyntöänne’).  Esimerkiksi 1200–luvun sisterssiläismunkki ei saanut ryhtyä kirjoitustyöhön ilman apottinsa ja sääntökunnan hyväksyntää. Siksi teoksen ”tilaajan” mainitseminen voi olla myös puhtaasti byrokraattinen muodollisuus.

Toisaalta omistukseen liittyi usein myös toive, että lukija tarpeen vaatiessa korjaisi teokseen sisältyvät epäkohdat: toimisi tekstin kriitikkona tai sensorina. Esimerkiksi Adam Dryburghilainen omistaa Dryburghin premonstratenssiveljestölle mm. De triplici genere contemplationis -teoksensa. Pitkän omistuskirjeensä lopuksi hän kehottaa veljiään korjaamaan (emendare) ehdottomasti kaikki kohdat, joissa hän ei ole ilmaissut itseään ”niin kuin pitää” (aliter quam dici debuit). Tässä voi siis ajatella veljien tai ehkä erityisesti luostarin apotin toimineen sekä julkaisun omistuksen kohteena että teoksen sensorina, joskin pelkän Adamin muotoilun pohjalta emme voi tehdä johtopäätöksiä siitä, muutettiinko tekstiä ylemmän tahon toimesta tai toivomuksesta. ”Sensorin” kategoria tarkoittaa siis sekä tätä retorista mahdollisuutta, joka lähenee ennemminkin kriitikon tointa, että byrokraattista järjestelmää, jossa munkkien kirjoitusten tuli käydä läpi sääntökuntansa sisäinen sensuuri. Näin voidaan jokseenkin luotettavasti kuvata hyvin erilaisten aikakausien, instituutioiden yms. toimintaa yhtenevin luokitteluin.

Tietokantaan sisältyvien kirjeiden vastaanottajat luokiteltiin lähtökohtaisesti addressee-otsakkeen alle. Toisaalta tähän kategoriaan on luettu myös ’vastustajat’, joille teosta ei konkreettisesti ole osoitettu, mutta joihin sen syntyminen ja julkaistuksi tuleminen kuitenkin oleellisesti liittyy. Muita rooleja tietokannassa ovat kääntäjä, sihteeri, vastaanottaja (ilman omistusta tms.), kustantaja, painattaja, keskustelukumppani dialogimuotoisessa tekstissä, toimittaja/ediittori, kopioija, aineiston kerääjä ja muu julkaisuun osallistunut. Näistä rooleista kustantaja ja painattaja esiintyvät 1400- ja 1500–lukujen inkunaabeleissa ja varhaisissa painatteissa, jotka yleensä sisältävät paljon ensi käden metatietoa. Keski- ja uuden ajan vaihteessa julkaisuun osallistuneiden henkilöiden, näiden joukossa erityisesti suosittelijoiden, määrä nousee, sillä humanististen yhteyksien korostamiseksi teoksiin on usein kasattu runsain määrin omistus- tai ylistysrunoja ja -puheita eri oppineilta.

Inkunaabelit löytyivät useimmiten netistä digitoituna, mm. Bayerische StaatsBibliothekin ja Early English Books Onlinen kokoelmista. Teoksen kustantajan, painajan, dedikaation ja lukuisten suosittelijoiden lisäksi teoksella saattoi olla vielä erikseen julkaisijansa tai toimittajansa, joka oli avustanut auktoria teoksen saattamisessa julkaisuun. Moni teos oli julkaistu useana painoksena, joiden välissä esimerkiksi dedikaation kohde saattoi muuttua – tämä ei tosin ollut ennenkuulumatonta, sillä käsikirjoituksinakin teoksia julkaistiin joskus useaan otteeseen. (AG)

5. Tuhat vuotta julkaisemista (Anita Geritz)

Pääsimme tässä projektissa käsittelemään teoksia valtavan laajalta ajanjaksolta ja on kiinnostavaa nähdä, miten kirjallisen kulttuurin muutokset sekä laajemminkin muuttuva historiallinen konteksti näkyvät tietokantaan syötetyissä julkaisutiedoissa. Jonkin verran tästä sai tuntumaa jo käsin tekstejä läpikäydessä, mutta tietokantamuoto tulee mahdollistamaan aivan uudenlaisen tavan lähestyä näitä teoksia.

Edward Soppeth, Geoffroi Pierren De uita ac moribus atque panis miraculo S. Nicholai de Tollentino comoedia, Lontoo: Pynson ?1510.

Kirjapainojen leviäminen ja vakiintuminen 1400- ja 1500-luvuilla oli yksi suuri muutos, joka heijastui selvästi käsittelemäämme aineistoon. Julkaisuihin liittyviä henkilöitä oli painettuna julkaistujen teosten kohdalla yhtäkkiä runsaasti aiempaa enemmän – tai ainakin heistä oli säilynyt paljon enemmän tietoja. Dedikaatioista ja monista suosituksista hahmottuu lukijalle aiempaa helpommin oppineita ystäväpiirejä, jotka suosittelivat toistensa teoksia ja joskus julkaisivat kirjoja yhteistuumin (tai vaihtoehtoisesti lukijoista kiivaasti kilpaillen!).

Monet muutkin historialliset tapahtumat ja ilmiöt heijastuivat käsittelemissämme teoksissa. Erilaisia teologisia ja kirkollisia kiistoja pulpahteli pinnalle kautta keskiajan, ja tietysti reformaatio näkyi vahvasti 1500-luvun alun aineistossa, joka vielä kuului tietokannan piiriin. Yliopistolaitoksen nousu, skolastiikka ja uudet luonnonfilosofiset käännökset synnyttivät uudenlaisia teoksia, kuten disputaatioita, luentojen tiivistelmiä ja Aristoteleen kommentaareja. Uusien sääntökuntien joukosta nousi lukuisia tuotteliaita kirjoittajia. Näiden lisäksi keskiajan loppua kohden kohtasimme yhä useammin ensisijaisesti maallisissa hallinnollisissa tehtävissä toimivia kirjoittajia. Naiskirjoittajia oli aineistossamme hyvin vähän – käsittelin puolen vuoden aikana ainoastaan yhden, 700-luvulla eläneen nunna Hugeburcin.

Teokset olivat pituudeltaan, muodoltaan ja julkaisutavaltaan moninaisia – julkaisuajankohdan lisäksi teoksen tyyppi vaikutti paljon siihen, oliko tilaus- tai omistustietoja odotettavissa. Teologisten ja filosofisten tutkielmien ja historiankirjojen lisäksi tietokannasta löytyy esimerkiksi käsikirjoja, kirjeitä, saarnoja, jopa kärkevän runokilpailun (englanniksi flyting) tuotoksia. Itseäni ilahduttivat erityisesti mm. sääpäiväkirja 1300-luvulta ja lintukirja 1500-luvulta.

Kiinnostavaa oli myös huomata konkreettisesti, kuinka kansainvälistä ja liikkuvaa Euroopan kirjoja tuottava oppineisto on ollut keskiajalla ja varhaisella uudella ajalla: keskityimme Englantiin liittyviin kirjoittajiin, mutta heitä löytyi ympäri Eurooppaa muuttamassa opintojen ja virkojen perässä tai poliittisten levottomuuksien tieltä.

6. Yhteenveto (Samu Niskanen)

Koska keskiajan (samoin kuin antiikin) tutkimuksen raskain ongelma on laajasti kattavien tilastollisten aineistojen puute, projektiamme karakterisoi todellinen potentiaali. Ratkaisevaa on, että kirjallisia verkostoja koskevat perustiedot ovat sekä suhteellisen yhteismitallisia että kattavia ajallisesti ja paikallisesti. Toisin sanoen 700-luvun Neustriassa annettuja komissioita voidaan vertailla vastaaviin 1400-luvun Napolissa. Tällainen lähdetilanne on harvinaislaatuinen. Aineisto myös kattaa poikkeuksellisen laajasti eliitin yhteenliittymiä kirjallisuuden, hengellisyyden, talouden ja hallinnon saroilla, niin että siinä esiintyvät käytännössä kaikki tutkimusperiodin keskeiset intressiryhmät. Kirjallisten omistusten ja komissioiden varassa voidaan tarkastella sosiaalisia ja institutionaalisia jatkumoita ja murroksia läpi keskiajan Euroopan.

Suurten historiallisten linjojen näkökulmasta keskeistä on, että kyseisellä periodilla sivistyksellinen painopiste siirtyi vähitellen pois luostareista kaupunkeihin ja kirjallinen kulttuuri sai aiempaa sekulaarimpia piirteitä. Sosiaalinen moninaistuminen oli elimellinen osa prosessia. Kirjailijoiden verkostojen sosiaaliset rakenteet peilailevat tätä syvällistä muutosta, joka kerrannaisvaikutuksineen määrittää nykyaikaa. Tietokannan avulla voimme selvittää ajallisesti ja maantieteellisesti laajemmin kuin koskaan ennen keskiaikaisten verkostojen rakenteellisia jatkumoita ja muutoksia.

* * *

Database of Medieval Publishing Networks (DMPN) -tietokannan ensimmäisen vaiheen viimeistely jatkuu. Tietokanta on tarkoitus julkaista aikanaan digitaalisesti vapaaseen käyttöön. Medieval Publishing -hankkeen kotisivut löydät täältä: https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/medieval-publishing/. Medieval Publishingin sisarprojekti, Suomen Akatemian rahoittama Authorial Publishing in Early Medieval Europe (c. 400-1000) alkaa 1.9.2019. Projektiin palkataan kaksi tohtoritutkijaa.

Menovinkki: kesän 2019 keskiaikatapahtumia

Anita Geritz

Kesäkuun alku tuo mukanaan kesäjuhlia, suvivirren ja toivon mukaan monia aurinkoisia päiviä. Kesä on myös keskiaika-aiheisten tapahtumien — markkinoiden vilinän ja turnajaisten rytinän — aikaa. Alla löydät listan tämän kesän lomapäiviä ja viikonloppuja rikastuttavista keskiaikatapahtumista.

Kesäkuu:

Laukon turnajaiset (8.-9.6.2019)

Rohan Tallien turnajaisesitys tempaa katsojat Juhana III:n hoviin juhlimaan muinaista tulen juhlaa.

Linnaniemen keskiaika (15.6.2019)

Koko perheen keskiaikatapahtuma ja keskiaikamarkkinat

Keskiajan Turku (27.-30.6.2019): keskiaikaiset markkinat, Keskiajan Turku Tuomiokirkossa, Rohan Tallien hevosturnajaiset, keskiaikapäivä Turun linnassa ja Keskiajan Turku Aboa Vetus & Ars Nova -museossa.

[Keskiaikaisilla markkinoilla] luvassa on neljä päivää taattua toritunnelmaa: vilinää ja vilskettä, juoruja ja juhlavia sanoja markkinarauhasta, arvokkaita rouvia ja kauniita neitoja, ylväitä herroja ja hulttioita, suukopua ja särvintä, torimyyjien kaupankäyntiä sekä torin täydeltä rakkautta! 

Heinäkuu:

Jaakko Nuotio ratsullaan Turun linnan turnajaisissa 2018.

Turun linnan turnajaiset (11.-14.7.2019)

Erittäin näyttävien lajien sikermä on nyt avoimen mestaruuskilpailu ja Suomenmestaruuskilpailun muodossa [- -] Kilpailun ajaksi myös linna ja linnan ympäristö herää täyteen eloon markkinoiden ja teemoitettujen kierrosten myötä.

Pirkkalan muinaismarkkinat (13.-14.7.2019)

Pirkkalankylän historiallisissa maisemissa järjestettävä Pirkkalan Muinaismarkkinat tarjoaa kävijöille rautakauden tunnelmaa.  

Viikinkipäivät Rosalassa (20.-21.7.2019)

[Rosalassa] vierailee ryhmä viikinkejä, jotka viikonlopun aikana asuvat viikinkikylässä ja esittelevät vierailijoille viikinkiaikaista elämää, käsitöitä ja aktiviteetteja.

Medieval Folk Fest (27.-28.7.2019)

Kesän folkahtavin koko perheen keskiaikaisteemainen pienoismusiikkifestivaali kahdeksannen kerran

Elokuu:

Viipurintien markkinat (3.8.2019)

Musiikkia, työpajoja, historianelävöitystapahtumia, hevosturnajaisia, teatteria ja paljon muuta. 

Helsingan keskiaikapäivä (10.8.2019)

Koko perheelle ja kaikille historiasta kiinnostuneille tarkoitettu tapahtuma Pyhän Laurin kirkon ja pappilan ympäristössä Vantaalla.

Hämeen keskiaikafestivaali (14.-18.8.2019)

Suomen suurin keskiaikafestivaali ja simanjuontitapahtuma! [- -] Vuoden 2019 teemana on Lemmen ilot ja sydämen salat.

Syyskuu:

Kokkolan keskiaikapäivät (7.9.2019)

Kokkolan keskiaikapäivät ovat Suomen pohjoisin keskiaikaistapahtuma ja ainoa laatuaan Pohjanmaalla. Tapahtuma nostaa esiin nykyajassa yhä läsnä olevia keskiajalta periytyviä ilmiöitä ja tapoja, joita tarkastellaan joka vuosi tuorein teemoin. [- -] Keskiaikapäivien päätapahtumaa vietetään lauantaina 7.9.teemalla Työ ja ammatit keskiajalla. 

* * *

Kesä on myös loistava aika käydä katsomassa joitain Suomen lukuisista keskiaikaisista kivikirkoista! Kulttuuriympäristömme- ja Tiekirkot-sivuilta löydät listoja keskiaikaisista kivikirkoista ja kirkonraunioista ympäri Suomen.

Valoisa keskiaika 2019: haastattelussa Georg Haggrén

Glossa myönsi Jyväskylässä 29.3.2019 Dies Mediaevales -konferenssin yhteydessä Valoisa keskiaika -kunniamaininnan dosentti Georg Haggrénille hänen loistavasta työstään suomalaisen keskiajan arkeologian parissa. Haggrén tunnetaan erityisesti asuinpaikkojen tutkimuksesta, esimerkiksi Suomen keskiajan talonpoikaisväestön elämää valottaneesta Espoon Mankbyn kaivauksista, sekä osastaan Uudenmaan asutus- ja viljelyhistoriaa mullistaneessa siitepölytutkimuksessa. Haggrénin monipuolisen ja poikkitieteellisen työn taustalla on hänen vankka historiallinen ja arkeologinen osaamisensa ja perusteellinen keskiajan Suomen aineistojen hallinta. Haastattelussamme Haggrén kertoo mm. uusimmasta projektistaan, mieleenpainuvimmista kaivauslöydöistä ja keskiajan tuntemuksesta ja tutkimuksesta Suomessa tänään:

1. Miten päädyit opiskelemaan ja tutkimaan arkeologiaa? Ja mikä johdatti keskiajan pariin?

Olen aina ollut kiinnostunut menneisyydestä, sekä arkeologian että historian tutkimuksen kautta. Tästä huolimatta koetin aluksi valita varmemman polun ja lähdin opiskelemaan tietotekniikkaa ja matematiikkaa. Parin vuoden jälkeen totesin, että menneisyyden tutkimus on sittenkin oma alani. Käänteentekevä hetki oli, kun piti valita lähdenkö ensimmäisille arkeologisille kaivauksilleni vai vakitöihin atk-alalle. Valinta osui kaivauksiin enkä ole valintaa katunut.

2. Mitä teet/tutkit tällä hetkellä (tai seuraavaksi)?

Tällä hetkellä kirjoitamme koko työryhmän voimin kokoomateosta Raaseporin linnasta. Vuoden sisällä meidän pitäisi saada ulos kirja, johon on koottu viimeisen vuosikymmenen aikana kertyneiden tutkimusten tuloksia. Aloitimme järjestelmälliset kenttätyöt ja muun tutkimuksen linnalla ja sen ympäristössä jo vuonna 2008 Kaikkien aikojen Raasepori-hankkeen myötä. Pitkäjännitteinen työ on yhteisen kirjamme lisäksi lähiaikoina tuottamassa kolme väitöskirjaa.

Hangon kesäyliopiston ja Länsi-Uudenmaan maakuntamuseon kanssa kaivamme jälleen kesäkuussa Raaseporissa. Arkeologiasta kiinnostuneet ovat tervetulleita kaivauskursseille, joille voi ilmoittautua Hangö sommarunin kautta.

Ihmisiä kaivamassa Raaseporissa.
Kaivauskuva Hangö sommaunin kurssilta Raaseporissa kesällä 2017.

3. Valoisa keskiaika -palkinnonjaon yhteydessä tutkimustyösi sai erityistä kiitosta mm. poikkitieteellisyydestä. Mikä on sinusta ollut poikkitieteellisen tutkimuksen tekemisessä parasta ja mikä haastavinta?

Historiantutkimus ja arkeologia tarjoavat kaksi erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Jos pakettiin lisätään muita tieteenaloja, saadaan vielä entistä monipuolisempi kuva menneisyydestä. Poikkitieteellinen tutkimus tuo aina uusia näkökulmia. Esimerkiksi arkeologian avulla saattaa pystyä löytämään tien eteen päin umpikujasta, johon historiantutkimus on jonkin kysymyksen kohdalla juuttunut. Poikkitieteellisyyden avulla menneisyydestä voidaan saada paljon kokonaisvaltaisempi kuva kuin yksin yhden tieteen ja sen lähdeaineistojen kautta.

Poikkitieteellisyydessä on haasteensa, ja tärkeätä on, että eri aloja yhdistettäessä ei unohdeta lähdekritiikkiä.

4. Onko historian ja arkeologian lisäksi jokin muu tieteenala ollut erityisesti avuksi omassa tutkimuksessasi?

Kaksi hyvin erilaista luonnontieteiden alaa nousee mieleen. Ensinnäkin Teija Aleniuksen pitkäjänteisten siitepölytutkimusten kautta on ollut mahdollista avata järvien pohjasedimenttien tallettamaa asutus-, elinkeino- ja ympäristöhistoriaa. Esimerkkinä tästä on Lohjansaaren tutkimus, jossa pystyttiin ajoittamaan lähikylän kiinteän asutuksen synty vuoden 1100 tienoille ja edelleen siirtyminen maatalouden kannalta ensiarvoisen tärkeään kaksivuoroviljelykseen noin vuonna 1250. Ajoituksissa tarvittiin tietysti vielä yhtä tieteenalaa eli fysiikkaa ja radiohiiliajoituksia. Toisen esimerkin tarjoavat lasin alkuaineanalyysit, joiden avulla saadaan selville lasin koostumus ja edelleen johtolankoja tuotantopaikasta.

Myöhäiskeskiaikaisen asuinrakennuksen perustus Espoon Mankbystä.

5. Mikä on ollut yksi mieleenpainuvimmista arkeologisista kaivauksista tähänastisen urasi aikana?

On vaikea nostaa yhtä kaivausta. Pikemminkin voisin ottaa esille keskiaikaisen lasin löytymisen sieltä, mistä ennakko-oletusten mukaan sitä ei osattu odottaa. Ennen 1990-lukua lasia on kaivauksilla talletettu yllättävän vähän. Helsingin Vanhassakaupungissa lasiastiat osoittautuivat vastoin odotuksia runsaslukuisiksi löydöiksi. Turun Rettigin tontilta eli nykyisen Aboa Vetus & Ars Nova-museon perustamiseen johtaneilta kaivauksista löytyi yllättäen runsaasti 1300-luvun lasia.

Böömiläisen nauharuodepikarin pala (1300-luvun loppu/1400-luvun alku), Raasepori.

Yllätys oli melkoinen, kun Turusta löytyneiden böömiläisten lasien kaltaista aineistoa löytyi myös maaseudun kartanokohteilta ensin Perniöstä ja sitten myös sisämaasta Sääksmäen Jutikkalasta. Vielä isompi yllätys oli, kun yksinkertaisten keskiaikaisten lasipikarien palasia alkoi nousta esiin maaseudun kylätonteilta Hangossa ja Espoon Mankbyssä. Ja nyt kannattaa muistuttaa, että varhaisin säilynyt kirjallinen maininta lasiastioista Suomessa on vasta Nyynäisten Anna-rouvan perukirjasta vuodelta 1549.

Ruotsin puolella silmäni levisivät, kun Nyköpingin Åkrokenin kaivauksilta löytyi 1200-luvun värikästä lyijylasia ja jälleen Tukholman Slussenilla, kun kaupungin aiemmin tuntemattoman keskiaikaisen esikaupungin alueelta löytyi korkealaatuista italialaista lasia 1300-luvulta. Raaseporista lasipikarien paloja toki osasi odottaa, mutta se ei ole vähentänyt iloa, kun niitä on tullut vastaan.

6. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun tutkijana suuresti?

Erwin Baumgartnerin ja Ingeborg Kruegerin keskiaikaisesta lasista kokoama ”Phoenix aus Sand und Glas” (1988). Kirja on näyttelyjulkaisu, joka aikoinaan mullisti käsityksen keskiaikaisesta lasista. Olin onnekas, kun satuin olemaan oikeaan aikaan interreilaamassa ja pääsin helposti poikkeamaan Baselissa, jossa kyseinen näyttely oli. Kuinka ollakaan tiiliskiven kaltainen kirja kulki loppumatkan ajan rinkan täytteenä.

7. Glossan toive on ollut Valoisa keskiaika -palkinnon yhteydessä tuoda esille sitä, ettei keskiaika ole ”pimeä” vaan kiinnostava aikakausi, jonka tuntemusta tarvitaan myös nykypäivän ymmärtämiseksi. Oletko huomannut muutoksia siinä, mitä keskiajasta Suomessa ajatellaan? Entä oletko viime aikoina törmännyt johonkin yleiseen käsitykseen, jota haluaisit tarkentaa tai korjata?

Kiinnostus keskiaikaan pääsi 1980-1990-luvuilla myötätuuleen ja tilanne on ilahduttavasti säilynyt. Keskiaika on jatkuvasti paljon enemmän ”in” kuin moni muu aikakausi. Silti yhä törmää käsityksiin pimeästä ja takapajuisesta keskiajasta. Ikävintä on, että tätä näkemystä viljellään yhä osassa koulukirjoja. Osa historiankirjojen tekijöistä kaipaisi kovasti valaistusta keskiajan osalta.

8. Olet tutkimuksen lisäksi tehnyt tärkeää opetustyötä ja vedät seminaaria maisteri- ja jatko-opiskelijoille Helsingin arkeologian laitoksella. Minkä neuvon antaisit opiskelijalle, joka on kiinnostunut Suomen keskiajan arkeologiasta?

Kannattaa hypätä mukaan keskiajan arkeologian pariin ja muistaa, että hedelmällisin tutkimus on nykyisin yleensä poikkitieteellistä. Tutkittavaa riittää valtavasti.

* * *

Haastateltava Georg Haggrén toimii keskiajan arkeologian dosenttina Helsingin yliopistolla. Sähköpostihaastattelun toimitti Anita Geritz. Lisää tietoa Valoisa keskiaika -kunniamaininnasta löytyy täältä.

Keltanokat kriisikonferenssissa

Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti

Jyväskylässä järjestettiin 14. kertaa ympäri Suomea ja maailmaa yhteen kokoava keskiajantutkimuksen konferenssi Dies Mediaevales. Konferenssiavustajien Dies Mediaevales starttasi torstaiaamuna, kun ensimmäiset vierailijat – puhujavieraat sekä innokkaat kuulijat – alkoivat saapua Jyväskylän Yliopiston päärakennuksen ovista sisään. Tapahtuma alkoi puolen päivän aikoihin Professori Outi Merisalon tervetulotoivotuksella sekä aloituspuheella. Alvar Aallon suunnittelema kohoava luentosali oli jo täyttynyt vierailijoista. Tämän vuoden teemana oli kriisit keskiajan kontekstissa. Voisiko keskiajan tutkimukselle olla osuvampaa aihetta! Tästä varmasti löytyisi sanottavaa, sillä ah, keskiaika, tuo ikuisten ja loppumattomien kriisien pesäke!

Albrecht Classen, ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”. (Kuva: Susanna Niiranen)

Seuraavaksi puheenvuoro jätettiin tapahtuman ensimmäiselle keynote-puhujalle, Albrecht Classenille Tucsonin yliopistosta Arizonasta. Hän avasi konferenssin luennollaan aiheesta ”Crises of Spirituality in the Late Middle Ages”, joka valotti keskiajan kriisien luonnetta ennen uskonpuhdistuksen aikaa – tieteellisen tiedon lisääntyminen toi tullessaan paradigman muutoksen, mihin luonteenomaisena kuuluu haparointi ennen uuden paradigman asettumista.

Päivän aikana muutama sessio keskittyi vahvasti arkeologiaan ja mieleen jäi erityisesti Teija Alangon ja Kim Krappalan esitys Konsulinnan kaivauksista Turussa – kaivauksien makrofossiilianalyysi kun osoitti kasviston olleen jo varhain enemmän kaupunkiympäristölle kuin maaseudulle tyypillistä. Eräs meistä innostuikin kovasti arkeologiasta konferenssin aikana ja intoutui pohtimaan mahdollisia urapolkuja!

Janne Harjula, ”Runes, Letters and Signs”.
(Kuva: Susanna Niiranen)

Perjantai alkoi aurinkoisissa merkeissä Seminaarinmäen mäntyjen katveessa. Konferenssi siirtyi Seminarium-rakennukseen, missä vanhassa juhlasalissa päivän aloitti keynote-puhuja Janne Harjula Turun yliopistosta aiheella ”Runes, Letters and Signs: Expanding Conceptions of Written Communication in Medieval Finland.”

Yksi erityisen hyvin mieleen jääneistä esitelmistä oli Harri Hihnalan pseudohistoriallista kirjoittelua käsittelevä puheenvuoro. Hänen mielenkiintonsa on etenkin Suomen muinaista kuningaskuntaa ja muinaisia kuninkaita käsittelevässä pseudohistoriallisessa kirjoittelussa.

Hihnalan mukaan internetissä esiintyy paljon materiaalia, joka saattaa päällisin puolin vaikuttaa historiankirjoitukselta, mutta onkin tosiasiassa sepitettyä. Vaarana tässä tietenkin on, että harjaantumaton lukija ei erota näitä toisistaan ja rakentaa käsityksensä historiasta harhaanjohtavan tiedon varaan.

Kuten Hihnalakin esitelmässään totesi, internetissä leviävä pseudohistoriallinen kirjoittelu herättää kysymyksen siitä, kuinka historiankirjoituksen tulisi siihen vastata. Tutkijoiden olisikin hyvä löytää keinoja tuoda tutkimustuloksiaan laajemmin suuren yleisön tietoon. Tosin kuten esitelmän jälkeisessä keskustelussa nousi esille, esimerkiksi tiedettä popularisoivan kirjallisuuden kirjoittamiselle on vaikeaa löytää sekä aikaa että rahoitusta.

Kun päivän sessiot olivat ohi, oli aika jakaa Glossa ry:n valoisa keskiaika -palkinto, joka tänä vuonna myönnettiin Georg Haggrénille. Myöhemmin siirryttiin Aalto Museolle, jossa järjestettiin konferenssi-illallinen ja missä meitä ilahduttivat myös Minja Niiranen sekä Pekka Toivanen keskiaikaisella musiikilla. Saimme myös nauttia runsaasta keskiaikaisesta menusta, johon kuului muun muassa possun poskea ja kylkeä inkiväärikastikkeessa sekä uunipaahdettua leivällä gratinoitua naurista ja palsternakkaa.

Georg Haggrén aloittamassa kiitospuhettaan, vasemmalla Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva. (Kuva: Anita Geritz)

Lauantaiaamu alkoi Virpi Mäkisen keynotella “Overwhelming insecurity: The problem and solutions of migration in late medieval and early modern intellectual history”. Sen jälkeen pääsimme kuulemaan tohtorikoulutettavien väitöskirjojen esittelyt. Ensimmäiset kaksi alustusta olivat molemmat taidehistorian alalta ja keskittyivät keskiajan kirkkojen seinämaalauksien kuvastoihin mm. hybridien muodossa. Kolmas ja viimeinen alustuksista keskittyi poliittisen ajattelun syntyyn 1100-luvulla. Työpaja tarjosi tohtorikoulutettaville kommentteja sekä eväitä jatkoon kokeneilta tutkijoilta. Alustukset, joita saimme kuulla, vaikuttivat lupaavilta ja saamme varmasti tulevaisuudessa lukea mielenkiintoiset tutkimukset kaikilta kolmelta.

Ensikertalaiselle konferenssin kokeminen, sekä kuuntelijana että järjestäjänä, oli mieleenpainuva kokemus. Vaikka hyvin usein kuuleekin laajalle levinneestä näkökulmasta, että keskiaika olisi vain yhtä sekasortoa, kriisiä, likaa, inkvisitiota, ruttoa ja noitavainoja, olivat omat näkemyksemme keskiajasta valoisammat jo ennen konferenssia. Sen sijaan epäilyksiä herättivät kriisit teemana. Ainakin tällä hetkellä uutisointi mediassa tuntuu keskittyvän varsin negatiivisiin asioihin ja pelkonamme olikin, että konferenssi jatkaisi teemallaan tätä polkua. Kuitenkin tässä kohtaa keltanokkainen konferenssikävijä sai yllättyä positiivisesti. Keskiajan kriisit valottivat aikalaisten maailmankuvaa ja ajan henkeä mitä parhaimmalla tavalla – ja loppujen lopuksi esitelmien painopiste oli kriisien sijaan niiden ratkaisemisessa. Ja ratkaisuja niihin toden totta löytyikin! Opimme muun muassa miten keskiajan Islannissa tapahtui kuolinsyyntutkinta (Kirsi Kanerva) – ainakin erään islantilaisen saagan Snorri osasi veristä lunta maistamalla päätellä oliko haava kuolettava vai ei! –, miten luostareissa suhtauduttiin lukemiseen pelastuksen tähtäävänä toimintana (Leena Enqvist) sekä miten keskiajalla torjuttiin kriisejä maagisin artefaktein ja loitsuin (Lauri Ockenström).

Opiskelijat Milla Kalliola, Salla Salmela ja Terhi Niitti toimivat konferenssiavustajina Dies Mediaevalesissa 2019. Samaten konferenssissa avustanut Heidi Suurkaulio on kirjoittanut kokemuksestaan ja oppimastaan Ramus Virensin blogissa, lue juttu täältä!

Naishistoriaa keskiajan Ruotsista ja reformaatioajan Saksasta

Kirsi Kanerva ja Anita Geritz

Naishistoriaa voi lähestyä monenlaisella lähdeaineistolla ja kysymyksenasettelulla. Naisten aseman historian ja naisiin kohdistuneiden asenteiden lisäksi tutkijat ovat esimerkiksi kiinnittäneet huomiota sellaisiin naistoimijoihin ja -kirjoittajiin, jotka ovat jääneet historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle, sekä siihen, miten menneet naiset itse kuvasivat omaa toimintaansa. Seuraavassa tarkastellaan lähemmin paria myöhäiskeskiajan naishistoriaa käsitellyttä väitöstutkimusta, joiden antia on kuultu aiemmin myös Glossan järjestämässä naishistorian teemaillassa ”Female Agency in Late Medieval and Early Modern Europe”.

Charlotte Cederbom: naistoimijat oikeudenkäynneissä 1350-1450

Helsingin yliopistosta väitellyt Charlotte Cederbom on tarkastellut tutkimuksessaan oikeuskäytäntöjä Ruotsin valtakunnassa vuosina 1350-1450 keskittyen erityisesti avioituneiden naisten toimintamahdollisuuksiin. Cederbomin tutkimus on perustunut laajalle lähdeaineistolle, jonka pohjalta hän on vertaillut ja tutkinut sekä lainkirjainta että varsinaista käytäntöä.

Maunu Eerikinpojan maaseutualueita koskeva maanlaki (erotuksena kaupunginlaista) tuli voimaan vuonna 1350. Se oli ensimmäinen koko valtakunnan kattava laki ja pohjautui pääosin Itä-Göötanmaan sekä Upplannin maakuntalaeille. Tutkittuna ajanjaksona Ruotsissa oli käytössä edunvalvontajärjestelmä, jossa edunvalvoja/huoltaja, målsman, huolehti naisten edustamisesta näiden suorittaessa erilaisia oikeustoimia, esimerkiksi heidän myydessä, vuokratessa tai lahjoittaessa omaisuuttaan. (Sana målsman voidaan joissain yhteyksissä kääntää puhemieheksi, erityisesti silloin, kun målsman toimi toisen miehen lukuun. Tässä järjestelmässä valta ei siirtynyt pois, vaikka toinen puhuikin toisen puolesta.)

Kuva Maunu Eerikinpojan maanlain käsikirjoituksesta (Ruotsin kansalliskirjasto).

Målsman-järjestelmä siirtyi maanlakin Itä-Göötanmaan maakuntalaista. Ainoat maininnat målsmanista ja miehestä naisen holhoojana ovatkin etelässä göötanmaalaisissa laeissa, kun taas pohjoisemmassa, Sveanmaan alueella, johon myös Uplanti kuului, termiä ei laeissa esiintynyt. Sveanmaan alueen laeissa ei myöskään tunnettu järjestelmää, jossa miespuolinen holhooja olisi toiminut naisen edustajana. Vaikka Uplannin maakuntalaki ei tuntenutkaan målsman-termiä ja siihen liittyvää järjestelmää, Maunu Eerikinpojan maanlakiin tämä termi sisällytettiin. Lain mukaan vaimon edustajana toimi tämän aviomies, vaikkakin avioliiton solmineet naiset olivat täysivaltaisia ja oikeudenkäyntikelpoisia. Aviomies edusti vaimoaan oikeusjutuissa ja hallitsi omaa ja vaimonsa maaomaisuutta.

Cederbomin tutkimus on osoittanut muun muassa sen, että naisten mahdollisuudet tehdä oikeustoimia poikkesivat usein käytännössä siitä, mitä laki saneli. Avioliiton solmineet naiset saattoivat edustaa itseään käräjillä ja osallistua oikeudenkäynteihin, vaikkakin naiset osallistuivat oikeusprosesseihin huomattavasti vähemmän kuin miehet. Naisten toimijuuden aste vaihteli kuitenkin muun muassa sen mukaan, millaisesta oikeustoimesta oli kyse. Perinnön ollessa kyseessä naisia oli toimijoina paljon. Avioliitto statuksena oli naisille tärkeä. Hämmästyttävä löydös Cederbomin tutkimuksissa oli se, että vaimot olivat aktiivisempia toimijoita kuin lesket, vaikka tutkimuksissa on usein korostettu nimenomaan leskien mahdollisuutta tehdä omaisuutta koskevia päätöksiä ja oikeustoimia. Panttaamisen osalta naiset olivat harvoin toimijoina. Miehet hoitivat tällaisissa tapauksissa usein naisen omaisuutta tämän puolesta.

Kun miehille omaisuus oli enemmänkin vallan työkalu, käyttivät naiset sitä läheistensä hyväksi, esimerkiksi tekemällä lahjoituksia ystäville, perheenjäsenille tai kirkolle. Avioliitossa olevilla naisilla oli myös mahdollisuus vaikuttaa omaan maaomaisuuteensa eli heillä oli mahdollisuus hyötyä siitä, mitä omistivat.

Vaikka naiset eivät esiintyneetkään oikeudenkäynneissä yhtä paljon kuin miehet, ei tämä ollut seurausta målsman-järjestelmän omaksumisesta. Järjestelmää ei todennäköisesti omaksuttu Göötanmaan pohjoispuolella ennen kuin seuraavina vuosisatoina, eikä näin ollen näytä siltä, että Ruotsissa olisi Cederbomin tarkastelemana ajankohtana ollut jonkinlaista yhtenäistä målsman-järjestelmää. Käytännössä naisilla oli pohjoisessa osassa valtakuntaa hieman laajemmat mahdollisuudet toimia kuin Ruotsin eteläosassa eläneillä naisilla.

Sini Mikkola: naiskirjoittajia reformaatioajan Saksassa

Argula von Grumbach, muotokuvamitali (Germanisches Nationalmuseum, Nürnberg).

Sini Mikkola on käsitellyt väitöskirjassaan Martti Lutherin (1483–1546) teksteissään ilmentämiä mies- ja naiskäsityksiä. Glossan naishistorian teemaillassa Mikkola tarkasteli lähemmin naisten toimijuutta kirjoittajina 1500-luvun Saksassa. Illan aikana Mikkola nosti käsittelyssään esille useita reformaation ensimmäiseen sukupolveen kuuluneita merkittäviä naisia, jotka ottivat kirjoituksillaan kantaa reformaatioon mutta jotka suomalaisessa tutkimuksessa ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi. Näistä esimerkiksi Argula von Grumbach (n. 1492–1554/7) kirjoitti kahdeksan pamflettia, jotka kiersivät Saksassa. Argula von Grumbach kuului aatelistoon ja hän kirjoitti pamflettinsa itse, mutta ei saanut kannustusta kirjoittamiseen mieheltään.

Muita Mikkolan esille ottamia naiskirjoittajia olivat esimerkiksi Katharina Schütz Zell (1498–n. 1562?), jonka aviomies oli ensimmäisiä evankelisia pappeja ja tuki vaimonsa kirjoittamista. Katharina Schütz Zell julkaisi tekstejään yli 30 vuoden ajan. Caritas Pirckheimerin (1467–1532) veli taas oli Lutherin seuraaja, mutta luostarin abbedissana Caritas itse koki Lutherin uudistukset uhkana ja kritisoi niitä esimerkiksi pamflettina julkaistussa kirjeessään. Dorothea von Mansfell (1493–1578) kirjoitti hänkin itse. Hän kirjoitti myös ”lääketieteellisiä” eli parantamiseen liittyviä tekstejä ja oli yksi niistä monista saksalaisista aatelisnaisista, jotka tunnettiin parantajina. Dorothea tunnettiin valmiudestaan auttaa ihmisiä sosiaalisesta ja uskonnollisesta taustasta riippumatta, ja hän myös tarjosi neuvojaan kirjeitse Martti Lutherille, joka kärsi päänsäryistä ja huimauksesta.

Reformaatiota kommentoineista kirjoittajista esimerkiksi Katharina Schütz Zell hyödynsi usein teksteissään Raamatun sitaatteja puolustaessaan uskoaan, ja perusteli Raamatun kohtiin vetoamalla omaa oikeuttaan toimia ja esittää kantansa. Kirjoittavat naiset tiesivät, että heidän piti oikeuttaa toimintansa, ja Raamatun auktoriteetin valossa naisten toimijuus oli hyväksyttävissä. Naiset myös käyttivät heihin yhdistettyä ”heikkoutta” retorisena puolustuksena vetoamalla esimerkiksi siihen, miten ’heikoista tulee vahvoja ja vahvoista heikkoja’. Heikkouteen viittaaminen oli itsessäänkin retorinen keino – kirjoittajan korostunut nöyryys ja omiin vajavaisuuksiinsa viittaaminen oli monissa tekstilajeissa yleistä. Kuitenkin naisten ajateltiin 1500-luvulla usein todella olevan miehiä heikompia ja vähemmän älykkäitä, joten naiskirjoittajien piti erityisesti pohtia, miten kuvasivat toimintaansa kirjoittajina.

Edellä mainittu Katharina Shütz Zell ei teksteissään vähätellyt itseään, mutta Mikkola toi myös esille, etteivät naiskirjoittajat välttämättä suoneet muille naisille samaa oikeutta kirjoittaa ja esittää uskontoa koskevia näkemyksiä. Sen sijaan he saattoivat katsoa itse olevansa erityistapauksia ja toimivansa Jumalan erityisestä armosta. Caritas Pirckheimer ja Dorothea von Mansfell vetosivat paitsi Jumalan armoon, myös omaan ikäänsä ja kokemukseensa.

Käytännössä sosiaalinen status ja verkostot olivat tärkeässä asemassa siinä, mikä määritti naisten toimijuuden rajoja ja mahdollisuuksia. Aatelistoon kuuluvilla naisilla oli luonnollisesti keskimäärin paremmat mahdollisuudet osallistua reformaatiota koskevaan keskusteluun kuin muilla naisilla jo pelkästään senkin vuoksi, että he hallitsivat kirjoitustaidon – sen lisäksi, että heillä oletettavasti myös oli aikaa tällaisiin kirjoitustehtäviin. Reformaation alkuajat olivat verrattain suotuisaa aikaa maallikko- ja naiskirjoittajille. Kun kirkon institutionalisoituminen eteni ja evankelinen liike stabilisoitui 1500-luvulla, naiset ja heidän äänensä joutuivat jälleen taka-alalle.


Charlotte Cederbomin ja Sini Mikkolan väitöskirjat ovat avoimesti luettavissa verkossa:

Cederbom, Charlotte. 2017. The Legal Guardian and Married Women: Norms and Practice in the Swedish Realm 1350-1450. Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/229242

Mikkola, Sini. 2017. “In Our Body the Scripture Becomes Fulfilled”: Gendered Bodiliness and the Making of the Gender System in Martin Luther’s Anthropology (1520–1530). Helsinki: Helsingin yliopisto. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/228638

Albertus Magnus ja eläimet

(Editor’s note: this is a translation, click here for the original essay in English!)

Philip Line, kääntänyt englannista Anita Geritz

Kuten varmaan monet keskiajan tutkijat, mietin joskus, kenet keskiajan kuuluisista (tai surullisenkuuluisista) henkilöistä haluaisin tavata jos ajassa olisi mahdollista matkustaa taaksepäin. Minä valitsisin Albertus Magnuksen (Albert Suuri, n. 1195-1280). Tähän mennessä kuitenkin läheisin kohtaamiseni Albertin kanssa on ollut hänen luonnonfilosofisten teostensa kautta. Näihin olen perehtynyt osana tutkimustani keskiaikaisista (inhimillisistä) asenteista (ei-inhimillisiin) eläimiin.

Albertus Magnus, Tommaso da Modenan fresko (1352), San Nicolòn kirkko, Treviso

Toisin kuin hänen kuuluisampi aikalaisensa Thomas Akvinolainen, Albert ei ole kovin tunnettu Saksan ulkopuolella, vaikka myöhäiskeskiajan Euroopassa hän oli kuuluisa. Nykynäkemykset hänen kyvyistään ovat vaihdelleet. James Hannam katsoo hiljattain julkaistussa kirjassaan keskiajan tieteestä, että Albertin pääasiallinen ansio oli hänen kykynsä tunnistaa Tuomaan lahjakkuus tämän ollessa Albertin oppilaana Pariisissa. Yksi 1500-luvun Aristoteleen kommentaattori, Augustino Nifo, mainitsi harvoin Albertin näkemyksistä Aristoteleen filosofiasta lisäämättä pisteliäitä kommentteja, kuten ”Albert höpisee jälleen”. Mutta mitä Nifo sitten ajattelikaan, Albert nähtiin hänen aikanaan yhä arvovaltaisena. Albert tunnettiin omana aikanaan nimellä doctor universalis, sillä hän kirjoitti käytännössä jokaisesta filosofian ja teologian alasta ja ryhtyi kirjoittamaan kaikista Aristoteleelta tunnetuista teoksista kommentaaria, josta suurimman osan hän sai valmiiksi ennen kuin kuoli kunnioitettavassa iässä.

Albertin luonnonfilosofia

Useat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että Albert hyödynsi teoksessaan De animalibus (Eläimistä) paljolti aikalaisensa ja ystävänsä, dominikaaniveljen Tuomas Cantimprelaisen teosta Liber de natura rerum, mutta että toisin kuin Tuomas, Albert ei maininnut käyttämiään lähteitä. Tämä on totta, mutta kaikki, jotka tuntevat keskiajan oppineiden metodit tietävät, ettei toisten työn lainaaminen vailla lähdemerkintää ollut keskiajalla tavatonta. Silloinkin kun kirjoittaja listasi lähteensä (kuten Tuomas), harvoin eriteltiin mistä lähteistä eri tiedot olivat peräisin. Keskiajan scientia ei ollut modernia tiedettä, minkä vuoksi viittaamme Albertiin ja hänen kaltaisiinsa oppineisiin luonnonfilosofeina emmekä luonnontieteilijöinä. Keskiajan oppineet ammensivat paljon heidän käytössään olleista klassisista teoksista ja kirkkoisien kirjoituksista. Kuten Paavali oli sanonut, ”tietomme [Jumalasta ja hänen aikomuksistaan] on vajavaista” – uskottiin, että tätä tietoa oli mahdollista saavuttaa ainoastaan käyttämällä logosta (kieltä ja järkeä), joka oli Jumalan lahja ihmisille. Kukaan luonnonfilosofi ei ollut tavoitellut empiiristä todistusaineistoa sitten Aristoteleen, eikä meillä ole tietoa hänen metodeistaan. Kaikille keskiajan oppineille tärkein lähdeteos oli tietysti Raamattu, jossa todettiin, että Jumala oli luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja asettanut tämän hallitsemaan eläimiä: Jumala oli myös valtuuttanut ensimmäisen ihmisen nimeämään eläimet. Aatami nimeämässä eläimiä oli yksi suosituimmista kuva-aiheista keskiajan ikonografiassa.

Aatami nimeämässä eläimiä, Aberdeenin bestiaarista

Kirkkoisien (erityisesti Augustinuksen) teoksilla oli valtava auktoriteetti Jumalan tarkoitusperien ja toimintamenetelmien selittäjinä. Muita lähteitä luonnosta ja erilaisista eläimistä olivat klassiset oppineet kuten Plinius, Solinus ja Aelianus ja 600-700-luvulla kirjoittanut piispa Isidorus Sevillalainen, joka teoksissaan kokosi yhteen antiikin tietoa. Keskiajan filosofien ensisijainen kiinnostus maailmaa havainnoidessaan oli ihmisten paikka maailmankaikkeudessa. Luomakunta nähtiin Jumalan työnä, joten sen luonto ilmaisi Jumalan tahtoa. Eläimet olivat osa tätä luomakuntaa, mutta teologit ja filosofit olivat kaikkein kiinnostuneimpia ihmisten oletetusta kyvystä ymmärtää jossain määrin Jumalaa ja tämän luomuksia, ihmisten transsendenttista luonnosta ja kyvystä ylittää materiaalisen luonnon rajat.

Moni filosofi koki, että heidän oli ymmärrettävä ihmisluonnon eläimellinen osa ymmärtääkseen, kuinka ihminen poikkesi eläimistä. Kuitenkin harva oli kiinnostunut eläimistä sinällään ja Augustinuskin oli varoittanut hankkimasta tietoa tiedon itsensä vuoksi. Albert Suuri oli poikkeus, sillä hän osoitti aitoa kiinnostusta eläimiin ja näiden toimintaan ja teki empiirisiä havaintoja ja kokeita testatakseen omia ajatuksiaan tai perinteisiä oppeja. Monia hänen käyttämistään metodeista ei kelpuutettaisi enää. Hän esimerkiksi käytti hämähäkkejä salamantereiden sijaan kokeillessaan, olivatko liskot todella tulenkestäviä, kun salamanteria (suom. myös pyrstösammakko) ei löytynyt testattavaksi. Samaan tapaan emme useinkaan hyväksyisi Albertin tapaa käyttää analogioita tai vastakkainasetteluita: teoksessaan De mineralibus hän hyödyntää analogiaa eläinten lisääntymisestä selittääkseen joidenkin mineraalien syntyä, tosin kieltäen, että mineraalin ominaisuudet (virtus) polveutuisivat mistään siemenestä. Ihmiset väistämättä käyttävät allegoriaa, sillä voimme verrata uusia asioita vain meille jo tuttuihin asioihin, mutta analogioita käyttäessä pitää modernissa tieteessä olla huolellinen. Albert ei ollut animisti, mutta hän käytti analogiaa meidän näkökulmastamme epätieteellisesti koska katsoi, kuten muut keskiajan luonnonfilosofit, että kaikki luonnonesineet ja olennot toimivat samalla periaatteella ja johdonmukaisella tavalla, Jumalan kaitselmuksen vaikutuksesta. Jumala ei ollut kivessä, mutta kivissä saattoi olla Jumalan antamia erityisiä voimia. Albert näki luonnon kaikenkattavana: luontoon kuuluivat Jumala ja ikuisuus, taivaankappaleet, maalliset kappaleet sekä myös kivet, mineraalit ja maanpäälliset olennot joilla oli sielu, eli eläimet ja kasvit.

Olen maininnut useita Albertin työn kyseenalaisempia piirteitä, mutta hän myös kehitti monella tapaa eteenpäin keskiaikaista luonnonfilosofiaa. Albert joskus jopa tunnisti ongelmia, joita kohtaamme tänäkin päivänä, kuten eläinten luokittelun ihmisen kehittämän järjestelmän mukaisesti eläinten piirteistä piittaamatta, mikä väistämättä vaikuttaa käsitykseemme eläimen asemasta luonnossa. Albert mainitsi tämän omaksuessaan vastentahtoisesti oman aikansa lääketieteellisissä teoksissa yleisen ja meillekin tutun aakkosellisen järjestyksen, joka on kätevä tiedon löytämiseen hakuteoksesta mutta joka ei ota huomioon mitään listattujen kohteiden ominaisuuksia, ainoastaan näiden nimien ensimmäisen kirjaimen. Vaikka keskiajalla eläinten nimien ajateltiin kuvastavan näiden luontoa koska eläimet oli nimetty pian luomisen jälkeen, ensimmäinen kirjain ei ollut merkityksellinen. Albert myös torjui monia eläimiin liittyviä uskomuksia, jotka olivat vakiintuneet bestiaareissa ja ensyklopedioissa, kuten että majava jyrsi irti kiveksensä ja heitti ne metsästäjiä kohti pelastaakseen nahkansa tai että hanhet syntyivät merirokosta.

Yksi majava tarjoaa kiveksiään metsästäjille toisen juostessa tuskaisen näköisenä karkuun. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristoteleen kristillistäminen

1200-luvun tieteellisten edistysaskelten perusta oli rakennettu edellisellä vuosisadalla skolastiikan nousun ja yliopistojen synnyn myötä, mutta Albert ja Tuomas Akvinolainen tekivät enemmän kuin ketkään muut sovittaakseen Aristoteleen tieteen yhteen kristinuskon kanssa. Aristoteleen opit olivat tulleet epäilyksenalaisiksi, ei ainoastaan koska Aristoteles oli kreikkalainen pakana, vaan myös koska suuri osa tämän töistä oli kadonnut latinankielisestä Euroopasta varhaisella keskiajalla ja saatiin takaisin vasta arabiankielisten käännösten ja kommentaarien myötä. Tämä uusi materiaali sisälsi käytännössä kaikki Aristoteleen teokset eläinopista. Albertille Aristoteleen metafysiikka (ensimmäisen prinsiipin tutkiminen) vastasi teologiaa (Jumalan tutkiminen). Aristoteleen tiede on aikaa sitten hylätty, mutta 1200-luvulla se oli suuri edistysaskel aiempaan verrattuna.

Aristoteleen kategorioiden omaksumisen myötä raja ihmisten ja muiden eläinten, eri eläinryhmien ja jopa eläinten ja kasvien välillä kaventui: kuten Aristoteles oli kirjoittanut, ”luonto etenee elottomasta eläimiin niin pienin askelin, ettemme sen jatkuvuuden vuoksi erota, kummalle puolelle niiden välinen raja ja keskikohta asettuu” (Historia animalium VII: 588b1). Persialainen yleisnero Avicenna (n. 980-1037) oli kehittänyt Aristoteleen argumentteja eteenpäin. Pohjaten sekä Aristoteleeseen että Avicennaan, Albert esimerkiksi huomautti, että zoofyytit eivät olleet kaukana kasveista. Zoofyytit liikkuivat, mutta vain laajentumalla ja supistumalla eivätkä voineet siirtyä yhdestä paikasta toiseen. Siten liikkeestä (joko in loco tai ad loco) tuli eläimiä määrittävä piirre. Määrittävä ero ihmisten ja eläinten välillä sen sijaan oli ihmisen kyky järkeillä, ihmisen omaama rationaalinen sielu. Vaikka Augustinus oli keskiajan oppineiden mielissä osoittanut lopullisesti (ammentaen monen häntä edeltävän filosofin, niin pakanoiden kuin kristittyjen, teoksista), että maan elävistä olennoista vain ihmisillä oli vapaa tahto ja kyky järkeillä. Keskiaikaiset ajattelijat esittivät, että kaikki ihmisten fyysiset vahvuudet, kuten kädet ja kahdella jalalla kävely, oli annettu tukemaan ihmisen rationaalisuutta. Kyky järkeillä tarkoitti, että vain ihmiset saattoivat tuntea Jumalan ja tämä Jumalan tunteminen teki mahdolliseksi ihmisen sielulle selvitä fyysisen ruumiin kuolemasta. Mitä maallikot uskoivatkaan, ainakin keskiajan oppineet katsoivat, että eläimillä oli kyllä sielu, mutta se oli kytketty ruumiiseen eikä useimpien mielestä selvinnyt sen tuhoutumisesta.

Eläimet rationaalisuuden kynnyksellä?

Aristoteles oli esittänyt, että elävät olennot jotka kykenivät kasvamaan, syömään, lisääntymään ja toimimaan muutoin mutta jotka eivät tunteneet tai reagoineen ympäristöönsä omasivat vegetatiivisen tai nutritiivisen sielun. Olennot jotka elivät ja reagoivat ympäristöönsä mutta eivät olleet rationaalisia omasivat myös tuntevan sielun. Ne olennot, jotka eivät ainoastaan olleet elossa ja tietoisia vaan jotka kykenivät myös rationaaliseen ajatteluun ja vapaaseen tahtoon omasivat vielä rationaalisen tai älyllisen sielun. Vain yhdellä lajilla, ihmisillä, oli sielu sen kaikista kehittyneimmässä, kolmiosaisessa muodossaan. Koska ihmisillä oli älyllinen sielu, he pystyivät määrittämään universaaleja eli johtamaan havainnoista yleisemmän ymmärryksen asioiden luonteesta, mikä oli jälleen keskiaikaisessa ajattelussa oleellista Jumalan ymmärtämisen kannalta. (Keskiaikaiset ajatukset universaaleista – ja siitä oliko niitä olemassa – ei ole tutkimusaihe heikkohermoisille, joten en yritä avata sitä tässä sen syvemmin!)

Miten sitten myöhäiskeskiajan luonnonfilosofit selittivät sen, kun eläimet näyttivät tekevän päätöksiä tai suunnittelevan tulevaa? Useimmat seurasivat Avicennaa, jonka mukaan eläimillä oli jonkinlainen vaisto, estimativa, jolla he arvioivat vaaraa tai ruuan syömäkelpoisuutta, mutta tämä ei ratkaissut kaikkia ongelmia: esimerkiksi linnut valmistautuivat poikastensa syntyyn tai muurahaiset kesän tuloon rakentamalla pesiä. Albert myönsi, että eläimillä oli hänen sanojensa mukaan ”järjen varjo”. Myöhemmät ajattelijat keksivät erilaisia selityksiä, mutta Albertin tapaan heidän täytyi pitäytyä teologisessa imperatiivissa, että vain ihmisillä oli todellinen järki ja rationaalinen sielu. Aristoteleen teorioiden hylkäämiseen oli vielä pari vuosisataa, mutta niitä koeteltiin etenevissä määrin. Jean Buridan (n. 1300-1358/61) esimerkiksi huomautti jopa, ettei ihmisillä ole mitään tapaa tietää tarkalleen mitä eläinten mielissä liikkuu kun ne tekevät päätöksiä. Jos Albertin kaltaisten luonnonfilosofien ”tiede” näyttää meistä ennemmin pseudotieteeltä ja keskiajan eläinten luokittelu elinympäristön ja liikkumisen tavan mukaan vaikuttaa vanhentuneelta, tulisi meidän muistaa, että Albertin ja muiden hänen kaltaistensa luonnonfilosofia oli valtava edistys aiempaan kysyessään miksi asiat olivat niin kuin olivat. Voimme myös kysyä missä määrin meidän asenteemme eläimiin ovat parempia kuin keskiaikaiset asenteet. Evoluution tuntemuksestamme huolimatta ihmiset yhä mieltävät itsensä luomakunnan kruununa ja puhtaaseen biologiaan perustuva taksonominen järjestelmämme jättää miltei kaikki muut luokittelutavat pimentoon eikä ota lainkaan huomioon muiden kuin ihmisten moraalista arvoa.


Philip Line on kirjoittanut kirjaa keskiaikaisista asenteista eläimiin muutamia vuosia ja tekee nyt tutkimusta Koneen säätiön rahoittamassa projektissa ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ yhdessä useiden muiden tutkijoiden kanssa.


Kirjallisuusluettelo

Painettuja lähteitä:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (Lontoo: Forgotten Books, 2017)
  • Albert Suuri, Book of Minerals, kääntänyt Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert Suuri, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert Suuri, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, kääntänyt ja toim. K.F. Kitchell, Jr. ja I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert Suuri, On the Causes of the Properties of the Elements, kääntänyt Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert Suuri, Questions concerning Aristotle’s On Animals, kääntänyt Irven M. Resnick ja Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Kirjallisuutta:

  • De Leemans, Pieter, jaMatthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, teoksessa Brigitte Resl, toim., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), 153-77
  • Honnefelder, Ludger, toim., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., toim., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Ei heikkohermoisille:] Spade, Paul V., toim. ja esipuhe, Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)


Albertus Magnus and the animals

(Toim. huom.: suomenkielisen käännöksen tästä esseestä löydät klikkaamalla tästä!)

Philip Line

As I suspect many researchers in medieval history and culture have done, I sometimes ponder, if it were possible to go back in time, which famous (or infamous) medieval person I would like to meet. In my case it would be Albertus Magnus (Albert the Great, c. 1195-1280). So far, however, my closest encounter with him has been through his works on natural philosophy, which I have read as part of my ongoing research into medieval (human) attitudes to (nonhuman) animals.

Albertus Magnus, fresco by Tommaso da Modena (1352), Church of San Nicolò, Treviso

Unlike his more famous contemporary Thomas Aquinas, Albert is not well-known outside Germany, although he certainly was in late medieval Europe. More recent opinions on his abilities have varied. According to James Hannam’s recent popular book on medieval science, his main claim to fame is that he was able to spot the true talent of Thomas when the latter was his pupil in Paris. One of the sixteenth-century commentators on Aristotle’s works on animals, Augustino Nifo, was scathing about Albert’s opinions, rarely mentioning his predecessor’s opinions about Aristotle’s philosophy without comments like “Albert is babbling again.” However, whatever Nifo may have thought, in his era Albert’s works were still regarded as authoritative. Albert was known in his own time as doctor universalis, as he wrote on virtually every aspect of philosophy and theology and set out to write a commentary on all the known works of Aristotle, most of which he completed before he died at a considerable age.

Albert’s natural philosophy

Several modern scholars have pointed out that Albert got a large amount of the information in his De Animalibus (on Animals) from the Liber de natura rerum of his contemporary and fellow Dominican Thomas of Cantimpre, but unlike Thomas, Albert did not mention his sources. This is true, but all familiar with medieval scholarly methods know that there was no crime in borrowing the work of others without acknowledgement in the Middle Ages, and even those like Thomas who did enumerate their sources rarely specified clearly which information came from whom. Medieval scientia was not modern science, which is why we refer to Albert and others like him as natural philosophers rather than natural scientists. Medieval scholars drew heavily on the classical works that were then available to them and the works of the Church Fathers. As St Paul had said, “Our knowledge [of God and his purpose] is imperfect”, and it was believed that this knowledge could be acquired solely through use of logos (language and rationality), a gift of God to humans. No natural philosopher had sought empirical evidence since Aristotle, and we have no record of his methods. The ultimate reference for all medieval scholars was of course the Bible, which stated that God had made “man” in his own image and given him dominion over the animals: indeed, he had appointed the first man to name them. Adam naming the animals was one of the most popular subjects of medieval iconography.

Adam naming the animals, from the Aberdeen Bestiary

As explicators of God’s purpose and methods the works of the Church Fathers, especially Augustine of Hippo, had huge authority. Otherwise the sources of information about the nature and types of animals were classical scholars such as Pliny, Solinus and Aelian, and the sixth-seventh-century bishop Isidore of Seville, himself a compiler of classical knowledge. When medieval philosophers observed the world their primary interest was the place of humans in the cosmos. Since creation was perceived as the work of God, its nature was an indicator of his intentions. Animals were a part of this creation, but the primary concern of theologians and philosophers was the supposed ability of humans to comprehend something of God and his works, their transcendent nature and their capacity to exceed the confines of the physical natural world.

Many philosophers felt that they had to understand the animal part of human nature to understand how the human could be what the animal was not. However, few were interested in animals as such, and Augustine had warned against seeking knowledge for its own sake. Albert the Great was an exception in that he did show a genuine interest in animals and their ways and he did sometimes make observations or carry out experiments to test his ideas or the truth of inherited information. Many of his methods would not suffice nowadays, for instance his use of spiders as substitutes for salamanders to test whether the newts were impervious to fire because no salamanders could be found. (In Finnish salamanteri refers solely to the mythical animal, but in English it is also a real animal, the newt pyrstösammakko.) Similarly, we would often not accept Albert’s use of analogy or polarity (opposition); in De mineralibus he uses the analogy of animal reproduction to explain the generation of some minerals, albeit denying that the mineral’s qualities (virtus) derive from any seed. Humans inevitably use allegory as we can only relate what we encounter to things already familiar to us, but analogies have to be used with care in modern science. Albert was no animist, but like other medieval natural philosophers, he used analogy in what we might consider an unscientific manner because all naturally occurring objects and beings conformed to a principle that natural forces operated in a consistent way, all motivated by the same underlying providence of God. God is not in stones, but they may have some special power imbued by him. Albert saw nature as universal, inclusive of God and the eternal, the celestial bodies, the earthly mobile bodies and finally stones, minerals, and earthly bodies that possessed a soul, namely animals and plants.

Having mentioned several dubious aspects of Albert’s work, there was much that advanced medieval natural philosophy. In addition, Albert sometimes recognised problems that still confront us today, such as classification of animals according to a human-devised system that is unrelated to the animal’s characteristics, which inevitably influences our conception of that animal’s place in nature. Mentioning this, Albert reluctantly adopted the current fashion that had become common in medical works and is familiar to us today, alphabetical order, a system that is convenient for finding references in books but not related to any properties of the subjects, only to the first letter of their name. Although in the Middle Ages the names of animals were thought to reflect their nature because they were named soon after the creation, the first letter alone was not significant. Albert also dismissed a number of the beliefs about animals that had become established in bestiaries and encyclopaedias – that the beaver gnawed off its own testicles and threw them to hunters to save its own life, that geese were born from barnacles, and so on.

One beaver offers its testicles to the hunters, while another makes off (looking rather pained) having done the same. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristotle becomes Christian

The groundwork for the scientific advances of the thirteenth century had been laid in the previous century with the rise of scholasticism and the advent of the universities, but Albert and Thomas Aquinas did more than any others to bring Aristotle’s science into line with Christianity when it was under suspicion, not just because Aristotle was a pagan Greek, but because much of his work that had been lost to Latin Europe in the early Middle Ages was recovered via Arabic translations and commentaries on it. The new material included virtually all of Aristotle’s work on zoology. For Albert, Aristotle’s metaphysics as study of the first principle was equated with theology as the study of God. Aristotle’s science has long since been abandoned, but in the thirteenth century it was a huge advance on what had gone before.

Because of the adoption of Aristotle’s classifications, the gap between humans and other animals, between different groups of animals and even between animals and plants was narrowed: as Aristotle had written, “Nature proceeds from the inanimate to the animals by such small steps that, because of the continuity we fail to see to which side the boundary and the middle between them belongs.” (Historia animalium VII: 588b1.) The Persian polymath Avicenna (c. 980-1037 CE) had further refined some of Aristotle’s arguments. Making use of both Aristotle and Avicenna, Albert, for instance, noted that zoophytes were not far removed from plants. They had movement, but only by dilation or constriction and they could not move from one place to another. Thus movement (whether in loco or ad loco) became a defining feature of animals. The defining difference between humans and other animals, however, was the former’s ability to rationalise and possession of a rational soul.

Augustine of Hippo, although he had drawn on the work of many philosophers before him, both pagan and Christian, had established beyond dispute (to the medieval mind) that of the living beings on Earth humans alone had the ability to rationalise and that only they had free will. Medieval thinkers argued that all the physical advantages that humans had, such as hands and upright stance on two legs, were given to enable use of rationality. This ability to rationalise meant that they alone could know God, and this was what enabled the human soul to survive the death of the physical body. Whatever secular folk thought in the Middle Ages, scholars accepted that animals had souls, but they were tied to the body and most agreed that they did not survive its destruction.

Aristotle had argued that living entities that were capable of growth, nutrition, reproduction and certain other activities but did not sense and respond to their environment had vegetative or nutritive souls. Beings that were alive and could sense their environment and respond to it but lacked rationality had sensitive souls also. Those that possessed not only life and sentience but the capacity for rational thought and free will had rational or intellective souls. Only one species had a soul in its fully developed form with all three parts: human beings. Because they had intellective souls humans could form universals, that is, they could extrapolate beyond an observation of something to form a general understanding of its nature, which again, in the interpretation of medieval theologians, was essential to know God. (Medieval thought on universals, and indeed whether they were a reality or not, is not a research subject for the faint-hearted, so I will not attempt to explain it further here!)

Animals on the edge of rationality?

How, then, did late medieval natural philosophers explain apparent making of choices or planning for the future by animals? Most adopted the theory of Avicenna, that animals had a sort of instinct that enabled them to estimate immediate danger or which food was edible, estimativa, but that still left many problems: for example, birds built nests in preparation for the birth of their young, or ants for the coming summer. Albert allowed animals what he called “a shadow of reason”. Later thinkers would come up with various explanations, but like Albert, they had to conform to the theological imperative that only humans had true reason and a rational soul.

The time when Aristotle’s theories would be abandoned altogether lay two centuries in the future, but they were coming under increasing strain. Jean Buridan (c. 1300-1358/61), for example, even pointed out that humans have no way of knowing exactly what is occurring in animal minds when they make a decision. If the “science” of natural philosophers like Albert looks more like pseudo-science to us and medieval methods of classification on the basis of habitat or method of locomotion seem antiquated, we would do well to remember that the natural philosophy of Albert and others like him was huge advance on what had come before in the Middle Ages in that they questioned why things were as they were. We may also ask in what way our attitudes to animals are an improvement on medieval attitudes. Despite our knowledge of evolution, humans generally still regard themselves as the crown of creation, and our own system of taxonomy, based purely on biology, now obscures all other classifications almost entirely and takes no account of the moral worth of nonhuman animals.


Philip Line has been writing a book on medieval attitudes to animals for some years, and is now conducting research alongside several other researchers as part of the project ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ (‘Neighbours and companions of humans: the nature and place of other animals in ancient and medieval philosophy, literature and cultural tradition’), funded by the Kone Foundation.


Selected bibliography

Sources:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (London: Forgotten Books, 2017)
  • Albert the Great, Book of Minerals, tr. Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert the Great, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert the Great, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, tr, and ed. K.F. Kitchell, Jr. and I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert the Great, On the Causes of the Properties of the Elements, tr. Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert the Great, Questions concerning Aristotle’s On Animals, tr. Irven M. Resnick and Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Literature:

  • De Leemans, Pieter, and Matthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, in Brigitte Resl, ed., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), pp. 153-77
  • Honnefelder, Ludger, ed., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., ed., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Not for the faint-hearted:] Spade, Paul V., ed. and introd., Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)

Raikkautta kehossa

Marika Räsänen

Tammikuun pakkasissa moni meistä on saanut tuntea raikkautta ilmassa ja kehossa – kylmyyttäkin. Glossan Tieteiden yön tapahtumassa 10.1. Tieteiden talolla, salissa 312 tunnelma oli kuitenkin lämmin, tiivis. Pidimme esityksen ”Resonaatiota Tuomas Akvinolaisen seurassa”, jonka aikana tarjoilimme maistiaisia keskiaikaisesta gregoriaanisesta kirkkolaulusta ja kerroimme tutkimuksesta hankkeessamme Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa.

Hankkeessa on ollut kyse juuri siitä, mistä Tieteiden yön tapahtumassakin: yhdessä lauletun ja koetun musiikin harjoittamisesta tänään ja dominikaaniyhteisön laulamasta ja kokemasta musiikista eilen, ergo keskiajalla. Tieteiden yön maistiainen laulupajoista sisälsi joitakin pieniä resonaatioharjoituksia Hilkka-Liisa Vuoren ohjaamana. Yhdessä harjoittelimme myös kolmea laulua Tuomas Akvinolaisen translaatiojuhlan liturgiasta.

Kuva hankkeen laulupajasta Turun tuomiokirkossa Aboagora-tapahtuman yhteydessä. Valokuvaaja: Otto Väätäinen.

Hankkeen aikana keräsimme osasta laulupajoista osallistujien ajatuksia ja kokemuksia paperille kirjoitettuina, nimettöminä. Otsikko ”Raikkautta kehossa” on juuri yksi noista kommenteista. Resonaatioon viitatiin papereissa usein esimerkiksi näin: ”laulun aikana ääni värisi läpi kehon” tai [tunsin] ”äänen värinän ja kehon rentouden”. Laulujen sisällön pohdinnat olivat harvemmassa mutta yksi kommentti oli tällainen: [ajattelin, että] ”laulu oli aika mystinen ja että tämä on toinen maailma mikä ei ole millään tavalla sidonnainen meidän maailmaamme”. Tieteiden yössä emme keränneet palautteita. Toivomme kuitenkin, että tämä pieni johdatus Tuomas Akvinolaisen keskiaikaiseen liturgiaan avasi läsnäolijoiden tietoisuutta kehollisen kokemuksen ja gregoriaanisen kirkkolaulun yhtymäkohdista.

Harjoitusten ja laulamisen jälkeen laajensimme Seppo Heikkisen kanssa sitä kontekstia, missä olimme juuri laulamalla vierailleet (eli toimimme samassa järjestyksessä kuin aina ennenkin laulupajojen yhteydessä – ensin omakohtainen laulukokemus, sitten tutkijoiden tiedot). Laulut olivat poimintoja Tuomas Akvinolaisen juhlavaa translaatiota ylistävästä tapahtumasta, eli siitä, kun hänen reliikkinsä siirrettiin Italiasta Toulouseen talvella 1368–1369. Valituissa kappaleissa korostui ilo, jonka pyhäinjäänteiden siirto Ranskaan aiheutti ja sitä edeltävä suru reliikkien huonosta kohtelusta Italiassa. Kuten jo tästä arvata saattaa, kyse ei siis ollut vain uskonnollisesta hurskaudesta ja pyhimyksen kunnioituksesta vaan kilpailusta ja politiikasta, jossa pyhimysten reliikeillä oli painava asema keskiajan maailmassa.

Koneen säätiön tukema hankkeemme Näe, kuule, tunne, koe päättyi virallisesti vuoteen 2018 mutta tieteellinen pääjulkaisumme The Medieval Offices of Saint Thomas Aquinas on vielä tulossa (Sibelius Akatemian DocMus-sarja, julkaistaan keväällä 2019). Arvioin hanketta erittäin onnistuneeksi mutta ajattelen myös, että vastaavanlaisille hankkeille olisi vielä paljon tilausta. Lopulta kaikesta globaalisuudestamme ja Internetistä huolimatta olemme ja ajattelemme yllättävänkin pienesti: pyhäinjäänteet, niiden tärkeys ja toimintakyky eivät suinkaan ole mennen, keskiajan maailman hassuja tarinoita vaan lähinaapureidemme (globaalissa mielessä) arkipäivää eteläisessä Euroopassa, ja lähempänäkin, jopa ”rationaalisena” tunnetun Saksan lukemattomissa kaupungeissa. Tuntemalla paremmin yhteistä menneisyyttä myös nykyisyytemme olisi rikkaampi – ja ymmärtäväisempi!

Colmar, Bibliothèque municipale (Les Dominicains de Colmar), Ms 310, f. 227v. Kuva: Marika Räsänen.

Näe, kuule, tunne, koe. Moniaistinen kokemuksellisuus Tuomas Akvinolaisen muistojuhlissa -monitieteistä ja taiteellista hanketta on johtanut Marika Räsänen (FT) ja siinä ovat työskennelleet Hilkka-Liisa Vuori (MuT), Seppo Heikkinen (FT), Antti Lampinen (FT) ja kirkkolauluja Johanna Korhonen. Voit tutustua hankkeeseen paremmin osoitteessa www.ossagloriosa.org.

Glossan hallitus 2019

Vuodenvaihde toi mukanaan jälleen uuden Glossan hallituksen! Glossan syyskokouksessa 3.12.2018 päätettiin, että Kirsi Kanerva jatkaa puheenjohtajana, Marika Räsänen, Sanna Supponen ja Anita Geritz valittiin jatkamaan hallituksessa seuraavat kaksi vuotta ja uudeksi jäseneksi sekä uusiksi varajäseniksi valittiin Saku Pihko, Henna Paasonen ja Antti Ijäs. Järjestäytymiskokouksessa 7.1.2019 valittiin hallituksesta toimihenkilöt vuodelle 2019. Hallituksen kokoonpano on siis tänä vuonna seuraava:

  • Kirsi Kanerva, FT (TY), puheenjohtaja
  • Katja Fält, FT (JY), varapuheenjohtaja
  • Anita Geritz, hum. yo. (HY), tiedottaja, Glossaen päätoimittaja
  • Karolina Kouvola, TM (HY), tiedotustiimi
  • Olli Lampinen-Enqvist, TM (HY)
  • Saku Pihko, FM (TaY)
  • Marika Räsänen, FT, dos. (TY)
  • Tapio Salminen, FT (TaY)
  • Sanna Supponen, FM, (HY), taloudenhoitaja ja jäsensihteeri, tiedotustiimi

Varajäsenet:

  • Henna Paasonen, HuK (HY), sihteeri
  • Leena Enqvist, TM, HuK (HY)
  • Antti Ijäs, FM (HY)
  • Lauri Ockenström, FT (JY)

Glossa kiittää pitkään hallituksessa toimineita Lauri Hirvosta, Maria Kalliota ja Jenni Kuulialaa. Samalla lämpimästi tervetuloa hallituksen uusille jäsenille!

Saku Pihko

Olen ensimmäistä kertaa mukana Glossan hallituksessa. Teen keskiajan Languedocin kerettiläisyyteen ja inkvisitioihin liittyvää historian väitöskirjaa Tampereen yliopistossa. Tutkimuksessani korostuvat inkvisitiopöytäkirjojen sisältämän tiedon rakentumisen ymmärtäminen, samoin kuin niiden tulkintaan liittyvät epistemologiset ulottuvuudet. Tietoon ja tiedon mahdollisuuksiin kietoutuvien kysymysten ohella minua kiinnostavat mm. keskiajan suullinen kulttuuri ja maallikkouskonnollisuus. Olen tutkinut myös ajan hahmottamista ja jäsentämistä myöhäiskeskiajan Roomassa. Vapaa-ajallani esim. luen, nostelen, joogaan ja meditoin.

Henna Paasonen

Toimin ensimmäistä vuotta Glossan hallituksessa ja aloitan sihteerinä. Valmistun tänä keväänä Helsingin yliopiston uskontotieteen laitokselta, graduni olen kirjoittanut 1300-luvulla eläneen englantilaisen mystikon Juliana Norwichlaisen individuaatiosta kirjoittavaksi naiseksi. Asun Heinolassa Juliana-yhteisössä, jonka esikuvia ovat mm. keskiaikaiset beginaatit. Opetan koulussa ortodoksista uskontoa ja opiskelen Helsingissä Avoimessa taidekoulussa vapaaksi taiteilijaksi. Olen kiinnostunut keskiajan naishistoriasta, paheeni ovat erityisesti begiinit.

Henna Paasosen kuva on voimauttavan valokuvauksen projektista Suuri Äiti -Jumalansynnyttäjää etsimässä.

Valokuvaaja: Tina Bragge.

Antti Ijäs

Olen ensimmäistä vuotta Glossan hallituksen varajäsenenä. Opiskelutaustani on pitkälti antiikin ja keskiajan kielissä ja kirjallisuudessa. Tällä hetkellä teen väitöskirjaa Helsingin yliopistossa 1300-luvun alussa latinaksi kirjoitetun miekkailuoppaan kielestä ja genrestä. Kiinnostukseni kohteita ovat historiallinen tietokirjallisuus, erityisesti miekkailu- ja painikirjallisuus, sekä historiallinen terminologia. Bloggaan aktiivisesti tutkimusalastani ja pyrin muutenkin popularisoimaan tutkimusintresseihini liittyviä kysymyksiä aina kun mahdollista.

Keskiaikaiset berserkit ja viikinkiaikainen taistelumagia

Karolina Kouvola

Mikä ihmeen berserkki?

Keskiajan skandinaaviset lähteet kertovat hurjista berserkkisotureista, jotka haastavat muita miehiä taistelemaan kanssaan ja voittaessaan vievät heidän talonsa naisväen ja omaisuuden mukanaan. Toisaalta viikinkiajalle ulottuvat runot kertovat uljaista berserkeistä, jotka taistelevat kuninkaan etujoukoissa ja jotka uhraavat magiasta kuululle Óðinn-jumalalle. Ensisilmäyksellä tuntuu vaikealta yhdistää näitä kahta erilaista hahmoluokkaa, ja ne ovatkin tuottaneet haasteita tutkijoille vuosikymmenestä toiseen.

Berserkit mainitsevat tekstilähteet voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen eri kategoriaan, runolähteisiin ja saagalähteisiin. Berserkeistä puhutaan erityisesti islantilaissaagoissa, jotka on kirjoitettu 1200- ja 1300-luvuilla, sekä muinaissaagoissa, jotka taas usein sisältävät erilaisia fantasiaelementtejä. Islantilaissaagat kirjoitettiin aikana, jolloin islantilainen identiteetti oli muotoutumassa ja saaren historiaa sen asuttamisesta kristinuskon vakiintumiseen haluttiin taltioida. (Tulinius 2014, 195.) Toiseuttaminen ja rajanveto siihen, mitä ja keitä islantilaiset eivät ainakaan olleet, näkyy islantilaissaagoissa, ja ne ovat mahdollisesti heijastuneet myös vanhoja uskonnollisia tapoja osoittavien berserkkien kuvauksissa. Sanalle ’berserkki’ tai ’berserkr” on esitetty tutkimuskirjallisuudessa kaksi erilaista tulkintaa. Ensimmäisen tulkinnan mukaan sana pohjautuisi muinaisskandinaavin sanaan berr serkr, mikä tarkoittaa paljaspaitaista eli ilman paitaa tai vaatetusta taistelevaa. Toisen selityksen mukaan sana pohjautuisi sanaan *bernu > bjǫrn, jolloin berserkit olisivat yhdistyneet aikalaisten mielissä karhuihin. (Ström 1982, 178.)

Öykkäreitä ja sankareita

Pohjolassa 1100-luvulla valmistetut Lewisin shakkinappulat ovat British Museumin tunnetuimpia esineitä. Tornina toimii kilpeään järsivä berserkki. Kuva: Rob Roy, CC BY 2.0.

Kaikista vanhin teksti, joka mainitsee berserkit, on 800-luvulle ajoitettu kuningas Haraldia ylistävä runoelma Haraldskvæði. Hafrsfjordin taistelusta vuonna 872 kertovassa osuudessa kuvaillaan, kuinka kuninkaalla oli joukoissaan berserkkejä ja ulfheðnareita, sekä miten nämä ulvoivat ja olivat pukeutuneet eläinten nahkoihin. Islantilainen Snorri Sturluson käytti todennäköisesti satoja vuosia myöhemmin Haraldskvæðia pohjana teoksessaan Heimskringla, jonka kuudennessa luvussa hän kertoo Óðinnin miehistä, jotka ryhtyivät taisteluun ilman rengashaarniskoita ja käyttäytyivät kuin hullut koirat tai sudet. He purivat kilpiään ja olivat vahvoja kuin karhut tai härät. Heihin ei kyennyt tuli tai rauta. Snorrin kuvauksessa esiintyy samoja teemoja, joita havaitaan myöhemmässäkin saagakirjallisuudessa.

Berserkit on liitetty usein muodonmuutokseen ja sitä kautta taisteluun liittyvään magiaan. Kuitenkaan lähteet itsessään eivät pääsääntöisesti mainitse berserkkien tosiasiallista muuttumista eläimeksi, ainoastaan heidän temperamenttinsa muutoksen. (Jakobsson 2011, 34.) Muinaissaagoihin lukeutuvaan Hrólfs saga kraka ok kappa hansiin sisältyy eräs kuuluisimmista berserkkeihin ja muodonmuutoksiin liittyvistä kohtauksista. Saaga on säilynyt 1400-luvun alkuun ajoitetussa käsikirjoituksessa, mutta se on erittäin todennäköisesti huomattavasti tätä vanhempi, sillä esimerkiksi 1200-luvulla tanskalaisten historian kirjoittanut Saxo Grammaticus on käyttänyt lähteenään kyseistä saagaa.

Saaga kertoo nimensä mukaisesti Hrólf-nimisestä miehestä ja hänen ryhmästään. Tämä ryhmä koostuu kahdestatoista kappareiksi kutsutusta miehestä. Matkalla Uppsalaan kuningas Aðilsen hoviin miehet kohtaavat kuolevaiseksi mieheksi naamioituneen Óðinnin, joka kehottaa Hrólfia lähettämään kaikki muut miehet paitsi kapparit kotiinsa, sillä ylivoimalla ei Ruotsin kuningasta tultaisi voittamaan. Muodonmuutosteeman kannalta kiinnostavin kohta saagassa koskee Lejressä joulun aikaan sattunutta taistelua, jonka aikana Bödvar Bjarki taistelee karhunhahmoisena. Hjalti-niminen soturi ei tiedä, että kyseessä on Bödvar, vaan hän ihmettelee, miksi Bödvar ei saavu mukaan taistelemaan, vaikka taistelukentällä mellastaa suuri karhu. Hjalti löytää Bjarkin nukkumasta, ja kun hän herättää miehen osallistumaan taisteluun, katoaa samalla karhu taistelukentältä.

Hrólfs saga krakan kirjoitusajankohtana berserkkien maine oli todella huono. (Schjødt 2006, 888.) Kuitenkin saagan kirjoittaja on sijoittanut heidät kuninkaan saliin kuvauksessaan. Jens Peter Schjødt yhdistää Hrólfs saga krakan maininnat Óðinnista ja karhuista niin ikään temaattisesti berserkkeihin. Bödvarrin isä on nimeltään Björn, mikä ei ole Schjødtin mukaan sattumaa. Saagan kirjoittaja on myöhäisestä kirjoitusajankohdasta huolimatta nostanut saagassaan esille teemoja, joita on jo aiemmin yhdistetty berserkkeihin. Berserkit myös saapuvat saliin niin, että he haastavat jokaisen miehen taistelemaan kanssaan, mikä saattaisi viitata initiaatioon, jonka myötä voimansa todistanut saattoi liittyä berserkkien joukkioon. (Schjødt 2006, 889.)

1300-luvulla kirjoitetussa Grettir Väkevän saagassa berserkit esitetään vähemmän mystisessä valossa. Saagassa on kohtaus, joka vaikuttaisi tekevän parodiaa berserkkien tavasta purra kilpensä reunaa. Kohtaus tapahtuu Norjassa joulun aikaan. Einarr-nimisen varakkaan talonpojan kotiin saapuu Snækollr-niminen berserkki, joka tulee vaatimaan hänen omaisuuttaan ja kaunista tytärtään. Onneksi Grettir on kuitenkin paikalla, sillä Einarr huomaa, ettei hänestä olisi berserkille vastusta. Berserkki ei sulata sitä, että Grettir yrittää selvitä hänen kohtaamisestaan puhumalla. Sen sijaan hän ”alkoi ulvoa, puri kilvenreunaa, työnsi kilven suuhunsa, levitti suutaan kilven sarven yli ja näytti menettäneen järkensä. Grettir hyppäsi ruohovallille ja päästessään berserkin hevosen tasalle, potkaisee kilpeä alhaalta päin niin, että kilven sarvi tunkeutuu berserkin suuhun ja katkaisee alaleuan, joka tipahtaa rinnalle. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään viikingin kypärään ja työnsi hänet alas satulasta, tempaisi samalla miekan vyöltään oikeaan käteensä, ja löi viikinkiä kaulaan niin, että pää irtosi.” Einarr kiittelee Grettiriä tästä urotyöstä ja ylistää tämän rohkeutta. Tässä saagakuvauksessa berserkin tehtävänä on toimia saagan pääsankarin urhoollisuuden korostajana.

Myrkkysieniä ja persoonallisuushäiriöitä

Eräs melko yleinen ajatus berserkeistä on se, että nämä olisivat käyttäneet hallusinogeenejä ennen taistelua voidakseen vaikuttaa vahingoittumattomilta ja itseään voimakkaammilta. Tulkinta on kuitenkin todennäköisesti virheellinen, sillä mistään viikinkiaikaisesta tai keskiaikaisesta lähteestä ei löydy mainintaa hallusinogeenien käytöstä berserkkien yhteydessä. Todennäköisesti juhliminen sekä hyvin syöminen ja juominen kuuluivat ryhmäkoheesiota vahvistaviin tekijöihin (Hedenstierna-Jonson 2009, 54), mutta juhlakuvauksissakaan ei mainita voimakkaan päihtymystilan johtuvan hallusinogeeneiksi tulkittavista aineksista.

Ensimmäinen kerta, jolloin tekstilähteessä on yhdistetty berserkit ja hallusinogeenejä aiheuttava kärpässieni, Amanita muscaria, oli vuonna 1885, kun norjalainen kasvitieteilijä F. C. Schübeler julkaisi berserkit ja kärpässienet yhdistävän teoriansa, joka perustui siihen, että Kamtšatkan niemimaalla asuvat väestöryhmät käyttivät Schübelerin tietojen mukaan kyseistä sientä. Vuonna 1929 Fredrik Grøn julkaisi Schübelerin teorian kumoavan kirjoituksen, jossa hän toi esille, että kärpässienten vaikutusaika on liian pitkä ottaen huomioon saagakirjallisuuden kuvaukset, eivätkä ne edes vaikuta taisteluraivoa nostattavasti. Sen sijaan Grøn määritteli berserkit psykopaateiksi, jotka kokivat aika-ajoin paranoiaa ja sitä kautta määrittyvät tarkemmin hysteeris-epileptisiksi hahmoiksi.

*       *       *

Olivat berserkit sitten kuninkaan eliittimiehiä, Islannin maaseutua kiertäviä öykkäreitä tai psykopaatteja, heidän hahmonsa on jakanut tutkijoiden näkemyksiä ja mielipiteitä vuosisatojen ajan. Jotakin nämä hahmot kertovat meistä itsestämme, sillä muutoin sana ’berserkki’ nimenomaan taisteluraivoa kuvaavana sanana ei olisi säilynyt viikinkiajalta nykykielenkäyttöön ja populaarikulttuuriin.

Kirjallisuutta

Grettir Väkevän saaga (suom. Antti Tuuri, Otava 2003). Keuruu, Otava.

Hedenstierna – Jonson, Charlotte 2009: “A Brotherhood of Feasting and Campaigning – The Success of the Northern Warrior.” Regner, E. et al. (toim.) From Ephesos to Dalecarlia. Reflections on Body, Space and Time in Medieval and Early Modern Europe. The Museum of National Antiquities, Stockholm. Studies 11. Stockholm Studies in Archaeology 48. Stockholm. 43-56.

Jakobsson, Armann 2011: „Beast and man: realism and the occult in Egils saga.(Critical essay).” Scandinavian Studies 83 (1): 29–45.

Schjødt, Jens Peter 2006: “The Notion of Berserkir and the Relation between Óðinn and Animal Warriors.” The Fantastic in Old Norse/Icelandic Literature. Sagas and the British Isles : Preprint Papers of the Thirteenth International Saga Conference. Durham and York 6th-12th August, 2006. John McKinnell et al. Durham. 886–892.

Ström, Åke 1982: „Berserker und Erzbischof: Bedeutung und Entwicklung des altnordischen Berserkerbegriffes.“ Nils G. Holm toim. Religious ecstasy : based on papers read at the symposium on religious ecstasy held at Åbo, Finland, on the 26th-28th of August 1981. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 11. Stockholm, Almqvist & Wiksell International. 178–186.

Tulinius, Torfi 2014: Deconstructing Snorri. Narrative Structure and Heroism in Eyrbyggja saga. Victor Millet & Heike Sahm (toim.) Narration and Hero: Recounting the Deeds of Heroes in Literature and Art of the Early Medieval Period. Reallexikon der Germanischen Altertumskunde – Ergänzungsbände Ser. Berlin/Boston, De Gruyter. 195–208.