Esitelmä: The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires

Kirsi Salonen & Anders Winroth

Glossan kevään kolmas esitelmätilaisuus pidettiin 27.4. klo 17 alkaen Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli Professori Anders Winroth Oslon yliopistosta. Englanninkielisen esitelmän otsikko oli “The Murder of Bishop Gotskalk Falkdal, or When the Devil Inspires”.

Esitelmä käsitteli Linköpingin keskiaikaisen piispan Gotskalk Falkdalin murhaa ja sen seurauksia murhaajalle eli maallikko Mats Gustavssonille. Itse tapahtumien esittelyn lisäksi esitelmässä pureuduttiin tärkeisiin keskiajantutkijoita askarruttaneisiin ongelmiin, kuten millaisia lähteitä keskiaikaisesta kirkollisesta oikeudenhoidosta on jäljellä ja miten hyvin Ruotsin valtakunnassa tunnettiin ja noudatettiin kanonisen oikeuden määräyksiä.

Piispa Gotskalkin murha ja sen seuraukset

Esitelmä alkoi piispa Gotskalkin murhan kuvailulla. Linköpingin piispana toiminut dominikaaniveli ja Ruotsin entisen kuninkaan Maunu Eerikinpojan rippi-isä Gotskalk Falkdal oli vuoden 1374 alussa vierailulla hiippakunnassaan. Helmikuun 3. päivänä, jolloin piispa oli saapunut seurueensa kanssa Linderåsin seurakunnan alueelle Smålandissa, hänen tielleen osui nuori rälssimies Mats Gustavsson seurueineen. Tapahtumasta kertovan asiakirjan mukaan piispa veti miekkansa esiin heti Matsin seurueen nähtyään, mutta ei onnistunut puolustamaan henkeään, vaan Mats surmasi hänet. (Kuva 1)

Kuva 1. Ilmakuva Linderåsin kirkosta. Kuva: Jönköpings läns museum JM 2001-5-126.

Seuraavaksi esitelmässä käsiteltiin sitä, miten piispan surma laittoi saman tien kirkollisen oikeuskoneiston liikkeelle. Piispallinen tuomiovalta siirtyi Gotskalkin kuoltua Linköpingin tuomiokapitulille, jota johtanut arkkiteini (ja Gotskalkin seuraaja piispanistuimella) Nils Hermannson tarttui heti toimeen julistaakseen murhaajan kirkonkiroukseen. Niinkin nopeasti kuin neljä päivää murhan jälkeen Nils Hermansson oli jo laatinut kirjeen, joka lähetettiin saman sisältöisenä kaikkiin Linköpingin hiippakunnan seurakuntiin.

Arkkiteini Nilsin kirje on täynnä kiinnostavia yksityiskohtia siitä, miten kirkko suhtautui henkilöön, joka julistettiin kirkonkiroukseen, ja miten julistaminen konkreettisesti tapahtui. Linköpingin hiippakunnan kaikille kirkkoherroille lähetetyssä kirjeessä kerrottiin Matsin surmanneen piispa Gotskalkin ja todettiin, että Mats oli näin tehtyään syyllistynyt kauheaan ja inhottavaan (horrenda et detestabile), Jumalaa ja pyhää istuinta loukanneeseen rikokseen, josta rangaistuksena oli kirkonkiroukseen julistaminen. Kirjeessä pyydettiin viran menetyksen uhalla kaikkia kirkkoherroja julistamaan Mats ja kaikki hänen rikostoverinsa ja apurinsa kirkonkiroukseen. Julistus oli määrä lukea ääneen kirkonkellojen soidessa ja kynttilöiden palaessa kaikkina sunnuntaina ja kirkollisina juhlapäivinä. Arkkiteinin lähettämässä latinankielisessä kirjeessä annetaan myös valmiina ruotsin kielellä ne sanat, jotka kirkkoherrojen tuli tilanteessa toistaa. Kirjeessä kerrottiin myös siitä, että julistuksen yhteydessä kynttilät tuli paiskata maahan ja rikkoa, niin että liekki sammuisi. Tämän oli tarkoitus symboloida sitä, miten kirkko halusi suhtautua kirkonkirouksen alaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei kenenkään ollut määrä olla tekemisissä. Nils Hermanssonin kirjeessä todetaan vielä, että kielto olla tekemisissä surmaajan kanssa olisi voimassa niin kauan, kunnes Mats olisi sovittanut rikoksensa ja matkustanut paavin luo (til paffuens fara) tunnustamaan syntinsä.

Murhaajan kohtalo

Kuva 2. Sparre av Toftan aatelisvaakuna. Mats on oletettavasti käyttänyt samantapaista vaakunaa, vaikka hän ei tähän sukuhaaraan kuulunutkaan. Matsin vaakunan väreistä meillä ei ole tietoa. Kuva: Adelsvapen-Wiki.

Esitelmässä pureuduttiin myös siihen, mitä piispan murhaajalle tapahtui. Mats Gustavsonin kohtalo onkin jännittävä. Voisi olettaa, että näin korkea-arvoisen henkilön surmanneelle miehelle olisi langetettu Ruotsin valtakunnan lain mukainen rangaistus henkirikoksesta eli kuolemantuomio. Sparrejen rälssisuvun yhteen haaraan kuulunutta Matsia ei kuitenkaan viety maallisen oikeuslaitoksen eteen, vaan asia käsiteltiin kirkonmiesten edessä, jolloin kuolemantuomio ei tullut kysymykseen, koska kirkon laki ei tunne kuolemantuomiota. Sen sijaan Linköpingin tuomiokapituli tuomitsi Matsin rahallisiin korvauksiin. Hänen tuli perustaa Linköpingin tuomiokirkkoon prebenda piispan sielulle sekä maksaa 400 Ruotsin markan korvaukset kirkolle. Mats on ilmeisesti myös noudattanut piispan kehotusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle paavin luo anomaan synninpäästöä, sillä hän on lähteiden mukaan pantannut omaisuuttaan, mikä saattaisi viitata pitkän matkan valmisteluihin.

Eräs näkyvä merkki siitä, että Mats Gustavsson on ollut kirkonkirouksen alaisena, on hänen sinettinsä. Sparre-suvun aatelisvaakunassa, jollaista Matskin on käyttänyt, on vaakunakilvellä oleva chevron (Kuva 2). Joulukuun 11. päivänä 1376 päiväämässään panttikirjeessä, jossa hän panttaa Linköpingin tuomiokirkolle useita omistuksessaan olleita tiloja voidakseen korvata kirkolle velkansa piispanmurhan johdosta, esiintyy kuitenkin tavallisen Sparre-suvun sinetin sijaan ylösalaisin kääntynyt vaakuna (Kuva 3). Ruotsalaiset tutkijat ovat tulkinneet, että Mats on joutunut käyttämään katumuksen merkkinä ylösalaisin käännettyä vaakunaa niin kauan, kuin hän on ollut kirkonkirouksen alaisena.

Mats sopi asiansa kirkon kanssa vuonna 1379, jolloin hän on pantannut omaisuuttaan 400 markan edestä, mutta hänen sinettinsä näissä asiakirjoissa ei ole säilynyt. Tiedämme kuitenkin, että vuonna 1419 kuollut Mats Gustavsson on elänyt tämän jälkeen tyypillistä rälssimiehen elämää ja että vuodelta 1398 peräisin säilyneessä kirjeessä oleva Matsin sinettivaakuna on taas oikein päin.

Kanoninen oikeus ja ruotsalaiset asiakirjalähteet

Kuva 3. Mats Gustavssonin panttikirjeen 11.12.1376 sinetti, jossa ylösalaisin kääntynyt vaakuna. Kuva: Riksarkivet.

Ruotsista – samoin kuin muista Pohjoismaista – ei ole jäänyt jäljelle juurikaan keskiaikaisia kirkollisia oikeusasiakirjoja. Tämän vuoksi tietämyksemme kirkollisesta oikeudenhoidosta keskiajalla ovat paljon rajallisemmat kuin esimerkiksi Englannissa, missä oikeuspöytäkirjoja on säilynyt runsaasti. Monissa keskiaikaisissa asiakirjoissa on kuitenkin säilynyt yksittäisiä tietoja siitä, miten kirkollinen oikeudenhoito oli Ruotsissa järjestetty. Piispa Gotskalkin murhasta alkanut prosessi on yksi näistä.

Säilyneet lähteet todistavat, miten Linköpingin arkkiteini Nils Hermansson oli nopeasti lähtenyt hoitamaan asiaa. Hän oli kutsunut koolle tuomiokapitulin ja laatinut kaikkiin hiippakunnan seurakuntiin lähetetyn asiakirjan, jolla Mats Gustavsson julistettiin kirkonkiroukseen. Esitelmässä nostettiin esille monta yksityiskohtaa kirjeestä, jotka todistivat siitä, että Nils Hermansson tunsi kanonisen oikeuden määräykset ja tiesi, mitä tällaisessa tapauksessa piti tehdä.

Tärkein tapauksen yhteydessä esiin noussut kanonisen oikeuden määräys on toisen Lateraanikonsiilin päätös numero 15 vuodelta 1139, joka tunnetaan sen ensimmäisten sanojen mukaan myös nimellä Si quis suadente diaboli -määräys. Sen mukaan kaikki ne kristityt, jotka käyttäytyivät väkivaltaisesti kirkonmiehiä vastaan, joutuivat automaattisesti kirkonkirouksen alaisiksi ja vain paavi saattoi heidät tästä vapauttaa. Tätä päätöstä mukaillen arkkiteini Nils Hermansson siis julisti Matsin kirkonkirouksen alaiseksi ja määräsi hänen kääntymään paavin puoleen anteeksiannon saadakseen.

Esitelmässä nousi kuitenkin esille muutamia ongelmallisia seikkoja tässä suhteessa. Kanonisessa oikeudessa määrättiin myös, että mikäli joku oli vahingoittanut kirkonmiestä itsepuolustustarkoituksessa, ei kyseessä ollut Si quis suadente diaboli -määräyksen mukainen rikos. Piispa Gotskalkin murhasta kertovissa asiakirjoissa mainittiinkin piispan vetäneen miekkansa esille heti nähtyään Matsin ja tämän seurueen. Koska kanoninen oikeus myös kielsi kategorisesti kirkonmiehiä kantamasta aseita, piti Nils Hermanssonin perustella hyvin Matsin julistaminen kirkonkiroukseen. Kanonista oikeutta opiskelleen arkkiteinin onnistui kuitenkin löytää tapauksesta sellaisia yksityiskohtia, joilla piispan voimankäyttö voitiin selittää tarpeelliseksi. Piispa oli matkalla hiippakunnassaan, ja matkustavaisten kirkonmiesten sallittiin kantaa asetta, koska matkoilla saattoi väijyä erilaisia vaaroja. Miekan hallussapito selittyi siis matkustamisella. Kanoninen oikeus salli myös itsepuolustukseksi toimimisen, mihin Mats olisi myös voinut vedota tapauksessaan, koska piispa oli ensimmäinen, joka tarttui aseeseen. Tähän Nils Hermansson on vastannut vetoamalla pykälään, joka kielsi hätävarjelun liioittelun ja jonka mukaan väkivaltaan ei saanut itsepuolustustarkoituksessa vastata vakavammalla teolla kuin mitä itseä vasten oli tehty. Näin se, että Mats oli tappanut piispan, oli hätävarjelun liioittelua eikä sallittua väkivaltaa – ja näillä argumenteilla arkkiteini sai Mats Gustavssonin tuomittua piispan surmasta.

Esitelmässä esiin nousseet yksityiskohdat toivat kiinnostavaa uutta tietoa siitä, miten hyvin kanonisen oikeuden määräyksiä tunnettiin Ruotsissa sekä siitä, miten kirkollisia oikeusasioita maassa hoidettiin. Tiedonmurut osoittavat, että ruotsalaiset olivat erittäin hyvin perillä oikeuden määräyksistä ja osasivat myös hyödyntää niitä tarpeen vaatiessa.

* * *

Kirsi Salonen on yleisen historian professori Turun yliopistossa ja Anders Winroth on keskiajan historian professori Oslon yliopistossa.

Esitelmä: Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia

Tia Niemelä

Glossan kevään toinen esitelmätilaisuus pidettiin 23.3. klo 17 Zoomin välityksellä. Puhujana tilaisuudessa oli FT Marko Halonen otsikolla “Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Yleiskuva ja uusia näkökulmia”.

Esitelmä toi esiin uusia näkökulmia keskiaikaisten kalentereiden tutkimukseen. Tutkimuskohteena olivat Pohjolan keskiaikaiset kalenterit. Aiempi tutkimus on korostanut kalentereiden sisältämää tietoa pyhimyksistä, mutta esitelmässä tuotiin esiin se, miten yllättävän paljon muutakin tietosisältöä niistä löytyy.

Keskiaikainen kalenteri (Helsinki, Kansalliskirjasto F.m.VII.6.) Kuvat: Fragmenta membranea.

Rakenne ja tietosisältö kalentereissa

Halosen käyttämä aineisto koostui 236 kalenterista ja 431 eri “kalenteriversiosta”, joihin hän oli laskenut mukaan myöhempien käsien kalentereihin tekemät muutokset. Kalenterit puolestaan olivat Pohjoismaista eli Ruotsin, Tanskan sekä Norjan kirkkoprovinsseista. Suuri osa aineistosta oli Ruotsin Riksarkivetin kokoelmasta, mutta mukana oli myös useista muista arkistoista, kuten Kansalliskirjastosta, peräisin olevaa materiaalia. Ajoituksellisesti Halonen oli rajannut aineistonsa noin vuosiin 1075-1599. Aikarajaus perustuu vanhimpaan säilyneeseen kalenteriin ja 1500-luvun loppuun.

Kalenterit ovat säilyneet suurilta osin kirjojen osina, mutta sen lisäksi osa on säilynyt irtonaisina fragmentteina ja muutamat taskukalentereina. Useimmissa tapauksissa kalenterissa on yhdellä sivulla esitetty yksi kuukausi, mutta täysin samalla tavalla tämä ei toteutunut kaikissa Halosen aineiston kalentereissa.

Kielellisesti kalenterit olivat aina 1200-lukuun saakka vain latinaa ja edelleen 1500-luvun alkuun asti noin 90 prosenttia kalentereista oli vain latinaksi. 1500-luvun ilmiönä kalentereissa noin joka kolmannessa kielenä esiintyy myös kansankieltä. Agricolan kalenteri on kuitenkin ainoa kalenteri, jossa mukana on suomea. Arabialaisia numeroita näkyy kalentereissa jo 1200-luvulla, ja 1300-luvulla niitä käytetään osittain ilman roomalaisia numeroita. 1500-luvulla niitä esiintyy noin neljänneksessä kalentereista.

Kalentereissa esiintyy kuukausien ja päivien lisäksi luonnonilmiöitä. Niissä on usein mainintoja yön ja päivän pituuksista sekä kevät- ja syyspäivän tasaukset ja talvi- ja kesäpäivän seisaukset. Kalenterit sisältävät jonkin verran kommentteja vuodenaikojen alkamisesta ja harvoissa tapauksissa esiintyy myös kuukausiin liittyviä kuvia. Astrologialla ja horoskoopeilla on niilläkin paikkansa keskiaikaisissa kalentereissa. Niissä saatetaan ilmoittaa jonkin tietyn horoskoopin alkamisajankohta ja niin sanottuja astrologisia runoja, jotka liittyvät tiettyyn horoskooppimerkkiin. Lisäksi egyptiläiset päivät sekä Dies caniculares, eli suomeksi tutummin mätäkuun aika kesän lopulla, on saatettu mainita.

Eroavaisuuksia kalentereissa

Halosen mukaan kalentereissa on havaittavissa huomattavaa variaatiota suhteessa aikaan ja paikkaan. Hän kuitenkin huomauttaa, että kalenterien ajoituksiin sekä lokalisaatioihin liittyy epävarmuustekijöitä, minkä vuoksi niihin tulisi suhtautua varauksella. Erityisen huomioitavana Halonen pitää sitä, että sääntökuntiin on liitetty suuri määrä kalentereita, mutta toisaalta taas monet suuret sääntökunnat puuttuvat aineistosta kokonaan.

Ajallisesti kalentereista voi erottaa kuitenkin erilaisia piirteitä. 1000- ja 1100- luvuilla kalentereissa esiintyy esimerkiksi kreikkalaisia kuukausien nimiä sekä kuukausikohtaisia horoskooppeja, jotka puuttuvat myöhemmistä kalentereista. Niistä myös puuttuu joitakin sellaisia asioita jotka ilmestyvät vasta myöhempiin kalentereihin. 1200-luvulla kalentereihin ilmestyykin ensimmäistä kertaa esimerkiksi latinan lisäksi muitakin kieliä, arabialaisia numeroita, cisiojanus ja moderni päiväystapa. 1300-luvulla puolestaan joistakin kalentereista puuttuvat kokonaan roomalaiset numerot. Myös paaston ajalle merkitään kalenterissa erillinen aloituspäivä, ja värinä purppura poistuu käytöstä. Edelleen 1400-luvulle ajoitetuissa kalentereissa on joitakin uusia piirteitä, kuten pridie ja auringon nousu- sekä laskuajat. Reformaatio ei muuta kalentereita radikaalisti. 1500-luku tuo silti mukanaan monia uusia aspekteja, mutta ne jäävät harvinaisiksi. Tällaisia ovat esimerkiksi kuukausiin liittyvä kuvitus.

Ajallisten muutosten lisäksi Halonen toi esiin paikkaan liittyvät eroavaisuudet kalentereissa. Eri kirkkoprovinsseissa sekä hiippakunnissa esiintyi erityispiirteitä. Esimerkiksi Ruotsissa Uppsalassa kalentereissa korostuu astrologia, ja Turussa kuukauden ja päivän pituudet ovat kalentereissa erityisen yleisiä. Islanti puolestaan ei näytä olevan kalentereiden osalta erityisen poikkeava muista Pohjoismaista. Tanskan osalta materiaalia näyttää olevan yllättävän vähän, ja Tanskaan paikallistetut kalenterit ovat ainoita, joissa on maininta indictione-päivistä.

Sääntökuntiin liitetyissä kalentereissa kielenä esiintyy vain latina, ja niitä on aineistosta lähes neljäsosa. Halonen toikin esiin, että määrä on epäilyttävän suuri. Huomionarvoisena hän pitää myös sitä, että sääntökuntien kalentereista puuttuvat kokonaan sisterssiläiset kalenterit ja benediktiiniläisiäkin on mukana vain muutamia. Dominikaanisia kalentereita on puolestaan parikymmentä. Halonen pitää jakaumaa outona, sillä sisterssiläiset olivat se sääntökunta, jolla oli eniten luostareita Pohjoismaissa.

Fylomemeettinen tarkastelu

Väitöskirjassaan Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study (2020) Halonen tarkasteli kalentereiden sisältämiä aspekteja fylomemeettisesti. Fylomemetiikka tarkoittaa kulttuurituotteisiin sovellettua fylogenetiikkaa. Kalentereita on aiemmin tutkittu digitaalista stemmatologiaa hyödyntäen eli kalentereita on tutkittu tekstinä. Halosen uudessa lähestymistavassa perustana oli Exceliin luotu tietokanta. Excelin tiedot puolestaan muunnettiin edelleen NEXUS- tai FASTA-formaattiin. Näihin tietoihin oli merkitty esimerkiksi esiintyykö tietyssä kalenterissa jokin tietty aspekti vaiko ei. Tiedot ajettiin ohjelman kautta, ja ohjelma laski niiden perusteella todennäköisyyksiä. Ohjelma myös ryhmittelee tiedot automaattisesti.

Menetelmällä saadaan analysoitua tietoa uudella tavalla, ja siten aspektien suhteen samankaltaiset kalenterit on helppo tunnistaa. Tutkimuksessa tulee kuitenkin ottaa huomioon, että samankaltaisuus voi olla sattumaakin. Lisäksi virhepäätelmien riski on olemassa, ja tutkimus vaatii vuorovaikutusta lähdemateriaalin ja fylomeettisten kaavioiden välillä. Menetelmä voi kuitenkin johtaa pohtimaan sitä, miksi samat aspektit esiintyvät tietyissä kalentereissa.

Esitelmä toi hyvin esiin sen, että kalentereissa on pyhimysten lisäksi myös paljon muuta huomionarvoista tietoa. Se esitteli uuden menetelmän, jolla tätä tietoa voidaan lähestyä ja tutkia. Lisäksi esitelmä nosti esiin kalentereiden ajoitukseen ja lokalisaatioon liittyvät ongelmat, ja kysymyksen siitä, tulisiko näitä tarkastella uudestaan.

* * *

FT Marko Halosen väitöskirja ”Aspects of medieval Nordic calendars : a qualitative, quantitative and phylomemetic study” (Marko Halonen, 2020) Heldassa.

Esitelmä: Bodleian Librariesin ja British Libraryn keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi

Sanna Supponen & Tuija Ainonen

Glossan kevään 2021 ensimmäisessä esitelmätilaisuudessa 23.2. puhujana oli FM Tuija Ainonen otsikolla ”Mitä, Missä, Milloin – Oxfordin keskiaikaisten käsikirjoitusten digitointi ja digitalisaatio tutkimuksen ja opetuksen tukena”. Esitelmässä kerrottiin sekä Oxfordin kirjastojen että British Libraryn digitoiduista kokoelmista. Molemmille kokonaisuuksille yhtenäistä on, että ne ovat muotoutuneet pitkän ajan kuluessa ja erilaisissa tilanteissa. Historian eri vaiheet ovatkin vaikuttaneet siihen, miltä kokoelmat tänä päivänä näyttävät tai esimerkiksi siihen, miten niihin viitataan. Esitelmä keskittyi esittelemään näiden kokoelmien digitoituja versioita ja niiden käyttöä tämän päivän käyttäjien näkökulmasta.

Bodleian Libraries

Oxfordin yliopiston nykyinen keskiaikaisten käsikirjoitusten lukusali löytyy Bodleianin kirjaston Weston Libraryn kiinteistöstä. Kuva: Wikimedia Commons, John Cairns photography, work commissioned by the Bodleian Libraries. CC-Attribution-Share Alike 4.0

Oxfordin yliopiston kirjastojen historia ja niiden kokoelmat yltävät aina keskiajalle – tosin reformaation aikana suuri osa alkuperäisistä kokoelmista tuhottiin. Keskiaikaista aineistoa on kuitenkin sittemmin hankittu lisää, ja kokoelma on yksi merkittävimpiä Brittein saarilla. Erikoista Oxfordin kokoelmissa on niiden jakautuminen yliopiston pääkokoelmaan, Bodleian Libraryn, ja 39 collegen kokoelmiin. Tämä monikerroksisuus tuo käyttäjälle haasteita.

Digital Bodleain (https://digital.bodleian.ox.ac.uk/) sisältää Oxfordin yliopiston kirjaston kokoelmat, mutta myös colleget voivat käyttää halutessaan samaa käyttöliittymää. Kokoelman nykyinen digitointiperiaate on, että aineisto valokuvataan kokonaisuudessaan ja esitetään metatietojen kanssa. Noin 9400 keskiaikaisesta käsikirjoituksesta on digitoitu 2600, mutta niistä vain 600 on kokonaisia käsikirjoituksia. Syynä on se, ettei nykyinen hieno periaate ole aina ollut voimassa. Monet digitoidut kuvat on siirretty 1970-luvulta lähtien otetuilta värifilmeiltä, jotka puolestaan keskittyivät ensisijaisesti esittävään materiaaliin, ei niinkään teksteihin. Tekniikka ja resoluutio eivät näiden kohdalla ole nykystandardien mukaisia.

Esimerkki osittain digitoidusta käsikirjoituksesta, tammikuun kalenterisivun kuva esittää lämmittelyä tulisijan ääressä. Bodleian Library MS. Add. A. 46, f. 1r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Bodleianin digikokoelmissa kuvat esitetään IIIF-standardin mukaisesti (https://iiif.io/about/). Tämä kansainvälinen standardi mahdollistaa, että kuvia voi katsella, ladata, kommentoida ja muokata millä tahansa ohjelmalla, joka tukee kyseistä tiedostomuotoa. Tämä mahdollistaa myös sen, että käyttäjä voi yhdistellä IIIF-muotoisia aineistoja eri kirjastojen kokoelmista, joka mahdollistaa helposti aineistojen vertaamisen rinnakkain ja esimerkiksi kokoelmien kesken pirstaloituneiden kokonaisuuksia palauttamisen yhteen virtuaalisessa muodossa.

Esimerkki kokonaan digitoidusta käsikirjoituksesta, joka sisältää Terentiuksen (k. 149 eaa.) komedioita. Käsikirjoitus kopioitiin 1100-luvun Englannissa. Bodleian Library MS. Auct. F. 2. 13, f. 3r. © Bodleian Libraries, University of Oxford. CC-BY-NC 4.0

Digitoidut kuvat on linkitetty Bodleianin keskiaikaisten käsikirjoitusluetteloiden keskitettyyn verkkoluetteloon Medieval Manuscripts in Oxford Libraries (https://medieval.bodleian.ox.ac.uk/).

Myös colleget ovat voineet liittyä samaan, vuonna 2018 avattuun kokonaisuuteen. Koska käyttöliittymä on tehty nimenomaan keskiaikaisille käsikirjoituksille, siinä on hyvät hakuominaisuudet. Vaikka luettelo sisältää käytännössä kaikki käsikirjoitukset, niin ongelmana on se, että monista on saatavilla vain varsin suppea ja osin vanhentunutkin tiivistelmä. Näitä tietoja kuitenkin täydennetään digitointien yhteydessä. Lisäksi paljon materiaalia puuttuu luettelosta. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi asiakirjat, sinetit, fragmentit ja papyrukset. Tällä hetkellä on käynnissä hanke, jossa sinetit ja asiakirjat tuodaan osaksi luetteloa, mutta nämä kokonaisuudet eivät ikävä kyllä sisällä digikuvia.

British Library

British Libraryn historia juontaa juurensa British Museumin kokoelmiin, joita on kartutettu aina vuodesta 1753. Kokoelmat ovat karttuneet esimerkiksi lahjoituksien kautta, ja keskiaikaisia käsikirjoituksia onkin tänä päivänä pitkälle yli toistakymmentätuhatta. Itse kirjastoinstituutio, vuodelta 1973, ja sen oma rakennus, vuodelta 1997, ovat varsin nuoria, ja siksi vähänkin vanhemmassa kirjallisuudessa viitteet osoittavat British Museumin kokoelmiin.

British Libraryssa digitoidut materiaalit ovat jakautuneet useaan eri käyttöliittymään. Digitoitujen materiaalien metadata löytyy digitaalisten arkistoluetteloiden kautta, jotka ovat kootusti yhden hakusivun alla (http://searcharchives.bl.uk/). Haasteena on kuitenkin se, että kyseinen hakusivu sisältää kaiken digitaalisen arkisto- ja käsikirjoitusmateriaalin eri aikakausilta ja kokoelmista. Se ei palvele kovin hyvin keskiaikaisten käsikirjoitusten löytämistä, ellei satu tietämään tarkalleen, mitä haluaa. Kun on onnistunut löytämään haluamansa käsikirjoituksen, niin digitoidut kuvat eivät myöskään ole näkyvissä suoraan, vaan niiden saatavuus täytyy erikseen tarkistaa ’I want this’ -välilehden alta.

Jos käsikirjoitus on digitoitu, sivu ohjaa käyttäjän Digitised manuscript -sivustolle (https://www.bl.uk/manuscripts/). Huomionarvoista on, että vaikka tällä sivustolla on myös oma hakutoimintonsa ja käsikirjoituksia voi tutkia myös suoraan sen kautta, niin kyseessä ei ole oma erillinen kokonaisuus vaan enemmänkin kuvien katseluohjelma. Sivustolla olevat signumit ja mahdollinen metadata ovat tuotu arkistoluetteloista. Metadata on kuitenkin usein puutteellista, ja se täytyy erikseen tarkistaa luettelosta.

British Libraryssa on lisäksi vielä kolmas erillinen kokonaisuutensa eli Catalogue of Illuminated Manuscripts (https://www.bl.uk/catalogues/illuminatedmanuscripts/welcome.htm). Nimensä mukaisesti se sisältää ensisijaisesti kuvitettuja käsikirjoituksia. Se sisältää sekä metadatan että kuvia käsikirjoituksesta. Käyttöliittymässä on lisäksi hyödyllisiä hakuominaisuuksia, kuten haut kirjurin nimellä, kuvan aiheen mukaan tai käsikirjoituksen kielen mukaan. Sivustolla on kuitenkin myös ongelmansa, sillä se keskittyy vain kuvitettuihin sivuihin eivätkä käsikirjoitukset ole digitoitu kokonaisuudessaan. Ongelmana on myös se, että tietokanta on täysin itsenäinen eikä siinä ole yhteyttä kahteen edellä mainittuun kokonaisuuteen. Tämä on johtanut siihen, että pahimmillaan metadata on ristiriidassa varsinaisen luettelon kanssa.

British Library on lähitulevaisuudessa siirtymässä uuteen käyttöjärjestelmään, joka yhdistää nykyiset erilliset kokonaisuudet.

Mitä digitoidaan

Digitoinnin priorisointiin ja valintaan vaikuttaa monta seikkaa. Yksi keskeinen kirjastojen oma periaate on alkuperäisen teoksen fyysinen suojelu. Siksi käyttötiheys, hauraus ja harvinaisuus ovat merkittäviä kriteerejä. Digitoidut kappaleet eivät kuitenkaan koskaan täysin korvaa alkuperäistä, vaan ne ovat saatavilla myös perinteisesti lukusalissa luettavaksi perustelluista syistä, esimerkiksi kodikologiseen tutkimukseen. Itse asiassa digitointi saattaa toisinaan olla myös hyödyksi alkuperäiselle kappaleelle, koska se usein konservoidaan sen yhteydessä.

Esimerkki digitointiprojektin yhteydessä konservoidusta käsikirjoituksesta. Lue lisää tämän käsikirjoituksen konservoinnista (englanniksi).

Toinen ja ehkä vielä edellistä suurempi vaikuttaja siihen, mitä digitoidaan, on raha, sillä digitointi on kallista puuhaa. Koska kirjastojen oma rahoitus valuu usein perustoimintaan ja yhä laajeneviin yleisöpalveluihin, tulee rahoitus usein ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa yleensä rahoittajalta tulevia priorisointeja. Tyypillisesti rahoitus tulee jonkin yksittäisen hankkeen kautta, jossa digitoidut aineistot liittyvät hankkeen tavoitteisiin. Toisena rahoitusväylänä on filantrooppinen toiminta, jossa tyypillisesti jokin säätiö tukee valikoidun kokonaisuuden digitoimista. Tällöin rajauksena voi olla esimerkiksi jokin tietty kielialue. Hyvä esimerkki on muutaman vuoden takainen Polonsky Foundationin tukema Medieval England and France 700–1200-hanke, jossa digitoitiin sekä British Libraryn että Bibliothèque nationale de France:in kokoelmien kuvitettuja käsikirjoituksia. (https://www.bl.uk/medieval-english-french-manuscripts/about-the-project).

The Polonsky Foundation tukee parhaillaan Oxfordin Bodleian Libraryn ja Wolfenbüttelin Herzog August Bibliothekin yhteisprojektia, jonka rahoituksen turvin digitoidaan 600 saksan kielialueelta peräisin olevaa käsikirjoitusta (https://hab.bodleian.ox.ac.uk/en/).

Digitaalisten materiaalien käyttö

Molemmat edellä mainitut digitaaliset kokoelmat periaatteessa sallivat ei-kaupallisen käytön. Materiaaleja voi siis suhteellisen vapaasti käyttää tutkimus- ja opetuskäyttöön. Tietysti käytön tulee olla aineistoa kunnioittavaa ja lähde tulee mainita. Bodleianin kohdalla täytyy kuitenkin olla tarkkana siitä, kuka omistaa kyseisen materiaalin, sillä collegeilla saattaa olla erilaisia säädöksiä materiaaliensa käytöstä. Tarkemmat ohjeet löytyvät sivustojen omista ohjeista:

https://www.bl.uk/help/how-to-reuse-images-of-unpublished-manuscripts (British Library)

ja https://digital.bodleian.ox.ac.uk/terms/ (Bodleian Libraries).

Esitelmä: Luonto ja ”luonnon kirja” Bonaventuran ajattelussa

Anita Geritz

Glossan syksyn toinen esitelmäilta 24.11. avattiin Zoomissa kello 17:00. Puhumassa oli Oskari Juurikkala, joka väitteli vuonna 2019 teologian alalta Rooman Santa Crocen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa “The Patristic and Medieval Metaphor of the Book of Nature: Implications for Fundamental Theology” käsitteli laajasti ”luonnon kirjan” metaforaa kristinuskon varhaisista vuosista 1200-luvulle. Hänen tutkimuksensa aiheen parissa jatkuu nyt tutkijatohtorina Åbo Akademissa – suunnitteilla on sekä artikkeleita että kirjoja.

Metafora luonnosta ”kirjana” on nykyaikanakin yleinen ja tulee vastaan monenlaisissa konteksteissa. Kyseessä ei kuitenkaan ole erityisen ilmeinen idea – missä mielessä luonto on kuin ”kirja”? Metaforan tarkemmasta merkityksestä ja alkuperästä puhutaan melko harvoin, joten Juurikkala kiinnostui selvittämään, mistä tällainen ajatus on oikeastaan peräisin.

Metafora ensimmäiseltä vuosisadalta 1100-luvulle

Väitöskirjassaan Juurikkala näkee metaforan alkuperän juutalaisen ja kreikkalaisen ajattelun kohtaamisessa ensimmäisellä vuosisadalla. Sen taustalla on toisaalta juutalainen luomiskertomus, jossa Jumala luo maailman puhumalla (”Jumala sanoi: ’tulkoon valo!’”), toisaalta kreikkalaisen filosofian käsite logos, joka merkitsi ennen kaikkea ”ajatusta” tai ”järkeä” jonka varaan maailmankaikkeus rakentui, mutta joka juutalais-kristillisissä esityksissä sai useammin merkityksen ”sana”.

Juutalaisen luomisopin ja kreikkalaisen filosofian synteesi heijastuu jo Johanneksen evankeliumiin, jossa ”logos” eli ”sana” kytketään Jumalaan ja luomiseen (”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. … Kaikki syntyi Sanan voimalla.”). Lisäksi juutalainen oppinut Filon Aleksandrialainen muodosti systemaattisen synteesin juutalaisesta jumalakäsityksestä ja kreikkalaisesta filosofiasta ensimmäisellä vuosisadalla.

Keskiaikaisen ajattelun kannalta keskeisimpiä kirkkoisiä, jotka kirjoittivat luonnon kirjasta ja logoksesta, olivat läntinen Augustinus (354-430) ja itäinen Maksimos Tunnustaja (n. 580-662). Molemmat vaikuttivat merkittävästi irlantilaisoppineen Johannes Scotus Eriugenan (n. 815-877) ajatteluun aiheesta – Eriugena oli varhaiskeskiajalla harvoja kreikan taitajia ja käänsi Maksimoksen teoksia latinaksi. Eriugena katsoi, että ihmisen on tutkittava luontoa ymmärtääkseen Jumalaa paremmin.

Metafora luonnon kirjasta löytyy myös niin kutsutun 1100-luvun renessanssin oppineilta, kuten Hugo Saint-Victorlaiselta ja Bernard Clairvauxlaisen kirjeistä, jotka ilmentävät myös 1100-luvun luontoromantiikkaa: Bernard esimerkiksi kertoo yhdessä kirjeessään, että ”puilta, kukilta ja ruoholta” oppi enemmän kuin kirjoista.

Bonaventura – fransiskaaniteologi

Fransiskus saarnaamassa linnuille. Yksityiskohta freskosta Pyhän Fransiskuksen basilikassa
(Assisi, 1200-l loppu).
Kuva: Wikimedia

Pyhä Fransiskus (1181/2-1226) on kuuluisa erityisestä suhteestaan eläimiin ja luontoon. Fransiskuksen ajattelussa luomakunta, joka oli paratiisissa ollut täydellisessä harmoniassa, oli haavoittunut syntiinlankeemuksen seurauksena ja nyt odotti täydellistymistään aikojen lopussa, saattoi ihmisen hengellisen puhdistumisen kautta korjaantua osittain jo tässä ajassa. Toisin sanoen, pyhä ihminen saattoi palauttaa ympärilleen luomakunnan harmonian. Tätä havainnollisti tarina Fransiskuksen ja Gubbion suden kohtaamisesta, jossa Fransiskus kesytti kaupunkia piinanneen suden puheellaan. Tarinasta tuli tärkeä osa fransiskaanisen hengellisyyden ”mielikuvitusperintöä”, joka muovasi fransiskaanista suhtautumista luontoon.

Bonaventura (1221-1274) oli fransiskaanien suurin teologi. Hän ehti itse tavata ja oppia Fransiskukselta, ja tämä vaikutti Bonaventuraan suuresti – on peräti sanottu, että Bonaventura ”puki teologiaksi sen, minkä Fransiskus eli”.

Bonaventuran kirjoituksissa yhdistyy fransiskaaninen mystiikka ja skolastinen oppineisuus. Puhutteleva esimerkki tästä on Bonaventuran Itinerarium mentis ad Deum, joka käsittelee sielun kuutta ”nousua” kohti Jumalaa. Teoksen rakenteen taustalla on tarina Fransiskuksen kokemasta visiosta, jossa hänelle ilmestyi kuusisiipinen enkelihahmo. Bonaventuran teoksessa enkelin kuusi siipeä rinnastuvat kuuteen ”nousuun”, jotka jakautuvat edelleen kolmeen pariin: katsominen ”ulospäin” kohti näkyvää maailmaa, ”sisään” eli ihmisen omaan sieluun ja lopulta ”ylös” Jumalaan. Luonto ja ”luonnon kirja” liittyvät tässä prosessissa ensimmäiseen askeleeseen, näkyvään maailmaan, johon ihminen luonnostaan suuntautuu havainnoidessaan aisteillaan ympäristöään.

Luonto on juutalais-kristillisessä ajattelussa Jumalan luoma, jolloin se myös kertoo jotain luojastaan. Bonaventura kirjoittaa, että luonto todistaa Luojan voimasta ja että jokainen olento luonnostaan kuvastaa tai heijastaa Jumalaa. Luodut olennot toimivat näin näkyvinä merkkeinä ja esikuvina, jotka johdattavat kohti näkymätöntä logosta.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen ei kuitenkaan osaa luonnostaan lukea näitä merkkejä: Bonaventuran ajattelussa painottuu, että tarvitaan Jumalan armoa, jotta luonnon kirja avautuu ihmiselle. Materiaaliseen maailmaan ei myöskään saa väärällä tavalla takertua, vaan sen on toimittava väylänä sisäiseen mietiskelyyn ja nousuun ”ylös” kohti Jumalaa.

Kaksi kirjaa: luonto ja Raamattu

Bonaventura, maalaus 1400-luvulta (yksityiskohta). Kuva: Wikimedia

Sekä luonto että Raamattu toimivat Jumalan ilmoituksen kanavina – tunnetussa teoksessaan Breviloquium (eräänlainen teologian tiivistelmä) Bonaventura valottaa näiden kahden suhdetta. Tässä metafora luonnosta nimenomaan ”kirjana” pääsee loistamaan.

Esitelmässä käsitellyssä sitaatissa Bonaventura vastaa kysymykseen, miksi Raamatussa käsitellään varsin vähän luonnon toimintaa. Hän vastaa, että Jumala oli jo antanut luomiseen liittyvän kirjan: luonnon ymmärtämiseksi ihmisen on luettava ”luomakunnan kirjaa”. Raamattu käsittelee jo jotain muuta: pelastusta, ”uutta luomista”, luonnon johdattamista takaisin Luojansa luo.

Luonnon kirja edeltää siis ajallisesti pyhiä kirjoituksia. Raamattua ymmärtääkseen ihmisen on ymmärrettävä luonnon kirjaa eli tunnettava luomakunta ja sen Luojan olemassaolo. Koska tämä on Raamatun ymmärtämisen edellytys, Raamatussakin käsitellään joitain luonnon kirjan perusteita esimerkiksi luomiskertomuksessa. Lopulta Raamattu keskittyy kuitenkin korkeampiin asioihin.

Luonnon kirja käytännössä keskiajan ajattelussa

Bonaventuran kirjoitukset luonnon kirjasta ovat sikäli vaikeasti lähestyttäviä, että ne ovat varsin abstrakteja. Bonaventura ja muut asiaa teologisesti käsitelleet oppineet eivät useinkaan havainnollista, miten luonnon kirjaa tulisi käytännössä lukea.

Keskiaikaiset bestiaarit sisälsivät kuvauksia eläimistä ja niiden ominaisuuksien symbolista tulkintaa. Haikarat, Aberdeenin bestiaari (1200-l). Kuva: Wikimedia

Myöhäisantiikin ja keskiajan lähteissä on kuitenkin monia esimerkkejä erityisesti symbolisesta ja moraalisesta luonnon ”lukemisesta”. Esimerkiksi Basileios Suuri (330-379) kommentoi suurelle yleisölle suunnatussa saarnasarjassaan luomiskertomusta tällä tavalla. Yksittäiset eläimet sekä ”luonnon harmonia” yleisesti tarjosivat kirjoittajille ja saarnaajille ihanteita ja malleja. Toisaalta langennut luonto tarjosi myös varoittavia esimerkkejä konfliktista ja synnistä.

Luonto oli myös ihmetyksen kohde ja hedelmällinen ympäristö mietiskelylle. Kirjoittaessaan ”puiden, kukkien ja ruohojen” opista Bernard Clairvauxlainen todennäköisesti viittasi luonnossa rukoiluun ja siitä saatuihin oivalluksiin. Luonnon merkitys oli ensisijaisesti hengellinen: käytännön luonnontieteellinen tieto jää Bonaventuran kirjoituksissa taka-alalle.

 * * *

Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa gradua ennusmerkkien tulkinnasta 1500-luvun Englannissa.

Esitelmä: Koodit ja käytäntö – naiset navigoimassa kaupungin topografiaa varhaisessa Bysantissa

Tia Niemelä

Viime keväänä koronatilanteen vuoksi peruttu esitelmäilta järjestettiin maanantaina 26.10.2020 etäyhteyden välityksellä. Esitelmän piti FT Jeanette Lindblom otsikolla: Koodit ja käytäntö – naiset navigoimassa kaupungin topografiaa varhaisessa Bysantissa.

Tilaisuuden avasi Glossa ry:n puheenjohtaja Kirsi Kanerva toivottaen kaikki tervetulleiksi seuraamaan esitystä. Tämän jälkeen Jeanette Lindblom aloitti esityksensä, jonka hän piti väitöskirjansa Women and public space : Social codes and female presence in the Byzantine urban society of the 6th to the 8th centuries aiheesta (luettavissa Heldassa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-5154-4).

Tutkimuksen kohteena oli varhainen Bysantti 500–700 jaa. ja maantieteellisesti alue kattoi suuren osan vanhasta läntisestä Roomasta sekä Välimeren aluetta. 600–700 luvuilla alueella oli paljon sisäisiä konflikteja ja vihollisia tuli myös ulkopäin. 800-luvulla Bysantin alue olikin jo huomattavasti pienempi ja monia tärkeitä kaupunkeja oli menetetty. Konstantinopolin kaupungin merkitys korostui kuten myös Thessalonikin. Tutkimus kattoi koko Bysantin alueen, mitä siihen minäkin aikakautena maantieteellisesti kuului.

Lähdeaineistonaan tutkimuksessa oli käytetty kirjallisia tekstejä kuten lakitekstejä, kirkollisia kaanoneita, kronikoita, hagiografioita ja ihmetekokertomuksia, runoja sekä papyrusaineistoja, mutta näiden lisäksi myös kuvallisia lähteitä: käsikirjoitusten kuvituksia, mosaiikkeja, arkeologista aineistoa sekä muita taide-esineitä. Monipuolisella lähdeaineistolla oli saatu tietoja sieltä täältä, jotka osoittivat samaan suuntaan ja joiden avulla oli mahdollista saada kokonaiskuva.

Bysantti oli lähtökohtaisesti patriarkaalinen ja virat olivat vain miehille tarkoitettuja, kuten antiikin aikana oli tapana. Koti puolestaan toimi naisten paikkana ja naisen esikuvana oli Neitsyt Maria. Naiselta odotettiin siveellistä käytöstä, hänen tuli peittää itsensä sekä piilotella itseään, varsinkin julkisissa tiloissa, sillä paikalla oli toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Sukupuolet eroteltiin vahvasti toisistaan; miehet ja naiset olivat erilaisia ja erillään toisistaan. Tästä huolimatta lähteissä on nähtävissä, että joissain tapauksissa naisilla oli niin sanottuja rinnakkaistehtäviä miesten kanssa. Lindblom toi esiin esimerkin Ravennalaisen kirkon, jonka seinillä kuvataan pyhmiskulkuetta. Oikealla puolella on kuvattu miehiä ja vasemmalla puolestaan naisia. Sukupuolet ovat eroteltuina toisistaan eri puolille, mutta kuitenkin kuvattu samalla tavalla keskenään.

Mosaiikki Sant’Apollinare Nuovosta Ravennasta 500-luvulta. (Kuva: Wikimedia Commons.)

Toinen esimerkki sukupuolien kuvaamisesta Bysantissa oli kuparirahan kuvituksesta, jossa hallitsijapari esitettiin yhdessä. Keisarinnat olivat olleet esillä ennenkin, mutta rahassa olevan kuvan myötä asetelma tuli myös kansalle näkyväksi. Naisia kuvataan myös muissa mosaiikeissa, yleensä sopivassa seurassa, mutta tämä osoittaa, että naisten liikkuminen oli kuitenkin tavanomaista. Kirjallisissa lähteissä on mainintoja raskaana olevista naisista kaduilla puhuttaessa erilaisista ihmisryhmistä, mikä puolestaan kertoo, että naiset olivat olennainen osa katukuvaa Bysantissa.

Kupariraha 500-luvun loppupuolelta, jossa kuvataan
hallitsijaparia Justinus II ja Sophia.
(Kuva: Wikimedia Commons.)

Myös naisten välillä oli olemassa eriarvoisuutta, eivätkä kaikki naiset olleet yhtäläinen ryhmä. Se, mitä yhteiskuntaluokkaa nainen edusti, vaikutti naisen asemaan yhteiskunnassa. Perustuen Agathias Scholastikoksen runoon Jeanette Lindblom toi esiin, että alimman luokan naisia saattoi nähdä kadulla, mutta ylempien luokkien naisten tuli olla tarkempia. Runojen perusteella nuoria neitoja suojeltiin, vaimon tuli olla tarkka moraalistaan ja leskiksi jääneillä naisilla oli eniten sosiaalista liikkumavaraa. He saivat liikkua myös ilman seuralaista. Kaikkein tarkimmin vahdittiin nuoria hyvistä perheistä olevia naimattomia naisia.

Vaikka koti olikin naisille, saattoivat he silti tehdä asioita myös sen ulkopuolella. Naisten aktiviteetteihin kodin ulkopuolella vaikuttivat yhteiskuntaluokka, ikä, siviilisääty, mutta näiden lisäksi myös kaupungin topografia. Oli paikkoja, jossa naiset pystyivät olemaan ja toisaalta paikkoja, joissa naisten ei ollut yhtä hyväksyttyä olla. Kirkollinen ympäristö oli tärkeä ja moraalisesti turvallinen naisille, jossa sai liikkua vapaasti. Naiset saattoivat toimia seurakunnan neitsyinä tai leskinä ja omistaa elämänsä uskonnolliselle elämälle. Naiset toimivat myös mahdollisesti kirkon kuorossa. Diakonissa oli ainoa virallinen kirkollinen toimi, johon nainen voitiin vihkiä. Naiset saattoivat myös tehdä pyhiinvaelluksia sopivassa seurassa. Kirkkojen lisäksi naiset saivat mennä kylpylöihin, vaikka näissä tulikin noudattaa tarkempia sääntöjä ja miehille ja naisille oli eri osastot. Naiset saattoivat käydä myös markkinoilla, mutta satama-alueet eivät sopineet hyvämaineisille naisille eikä hallintorakennuksiin ollut asiaa muuten kuin tilanteen niin vaatiessa.

Naiset saattoivat miesten tapaan seurata erilaisia kaduilla meneviä kulkueita. Kirkollisissa kulkueissa, kuten hautajaiskulkueissa, naisilla saattoi olla jokin roolikin, vaikka yleensä naiset olivatkin vain katsojina. Katsomiseenkin saattoi liittyä erilaisia sääntöjä. Esimerkiksi norsunluureliefissä on kuvattu katsojia ikkuna-aukoissa. Tämä olikin naiselle sopiva paikka seurata kulkuetta: suojatussa tilassa, ikkunasta tai oviaukosta.

Norsunluureliefi, jossa kuvataan uskonnollista kulkuetta. Ikkunoissa näkyy katselijoita, Lindbolmin mukaan mahdollisesti myös naisia. (Kuva: Wikipedia.)

Naisen paikka oli suurilta osin kotona ja liikkumista ohjasivat normit, mutta poikkeuksiakin löytyy. Keskiluokkaan kuuluva nainen saattoi tehdä työtä esimerkiksi perheyrityksessä, vaatetuotannossa, käsityöläisenä tai (erään papyruksen mukaan) toimia kukkakauppiaana. Myös juuri sukupuolen mukainen erottelu saattoi mahdollistaa naisen työn: alemman yhteiskuntaluokan nainen saattoi palvella jonkin ylemmän luokan naisen tarpeita. Myös Bysantissa naiset saattoivat olla silti epätavallisissakin ammateissa, kuten majatalon pitäjänä, vaikka majataloja ei katsottu naisille sopiviksi paikoiksi. Konstantinopolissa tiedetään myös olleen prostituutiota.

Poikkeukselliset olot, kuten luonnonkatastrofi tai hätätilanne saattoivat ajaa naiset sellaisiin paikkoihin, joissa he eivät normaalisti liikkuneet. Esimerkiksi maanjäristys saattoi olla tällainen hätätilanne. Myös perheen hätä, esimerkiksi miehen joutuessa vankilaan, saattoi saada naisen vierailemaan vankilassa, paikassa, jossa nainen ei muuten kävisi.

Esitelmä toi esiin uudenlaisia näkökulmia bysanttilaisiin naisiin. Naiset toimivat miesten rinnalla, vaikka naisten liikkuminen olikin koodien säätelemää. Valtaosa naisista eli perinteisesti kodeissaan, mutta naiset olivat tästä huolimatta näkyvillä myös katukuvassa, eikä todellisuus näin ollen aina vastannut ihannetta. Naiset saattoivat navigoida Bysantissa eri tavoin riippuen elämäntilanteesta, yhteiskuntaluokasta, topografiasta, seurasta sekä joskus vuorokauden ajastakin riippuen.

* * *

Tia Niemelä on arkeologian ja historian opiskelija Helsingin yliopistosta.

Pohjoisten relikvaarioiden jäljillä

Kirsi Kanerva ja Anita Geritz

Syyskuussa 2019 Åbo Akademissa väitellyt Sofia Lahti on tarkastellut väitöskirjassaan Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries pohjoismaisia relikvaarioita. Lahden tutkimuksen kohteena ovat olleet sekä säilyneet että sittemmin kadonneet relikvaariot. Glossa ry:n helmikuisessa kuukausiesitelmässä FT Sofia Lahti kertoi tarkemmin, millaisia nämä pyhäinjäännösten säilyttämiseen ja esittelyyn tarkoitetut kotelot olivat, mistä niitä Pohjoismaihin tuli ja miten niihin suhtauduttiin.

Relikvaariot olivat keskiajalla tärkeä osa katolista jumalanpalvelusperinnettä. Reformaation myötä ne kuitenkin katosivat kirkkotilasta. Reformaatio oli syynä myös siihen, miksi keskiaikaisia relikvaarioita on Suomessa ja muissa Pohjoismaissa säilynyt melko vähän. Esimerkiksi nykyisen Suomen ja Ruotsin alueella kuninkaan voudit takavarikoivat ja sulattivat arvokkaista metalleista tehtyjä relikvaarioita, jotta kruunu pystyi rahoittamaan sodankäyntiään. Osa reliikeistä piilotettiin, osa taas katosi muuten esimerkiksi ryöstöissä tai tulipaloissa.

Säilyneitä relikvaarioita tai niiden osia on Pohjoismaissa noin 200. Osa näistä säilyneistä relikvaarioista on museoissa, osa taas kirkoissa. Säilyneistä ja kadonneista relikvaarioista voidaan saada tietoa erilaisista kirjallisista lähteistä, kuten kauppa- ja lahjoitusasiakirjoista, pyhimys- ja ihmekertomuksista, kanonisaatioasiakirjoista, reliikkijuhlien kuvauksista, kirkkojen reliikki- ja relikvaarioluetteloista, konfiskaatioluetteloista ja kronikoista (esim. Paulus Juustenin piispainkronikka 1500-luvulta). Kadonneisiin relikvaarioihin on Lahti löytänyt näistä aineistoista viittauksia noin 300 kappaletta. Lahti myös esitti hypoteesin, että kokonaan kadonneita relikvaarioita on ollut Pohjoismaissa jopa 6000.

Reliikkien ja relikvaarioiden merkitys

Turun tuomiokirkossa säilynyt pyhäinjäännösarkku ja reliikkilipas, Autuas Hemming(?), 1400-luku. (Kuva: Museovirasto.)

Reliikit olivat tärkeä osa keskiaikaista kirkon elämää ja jokaisessa kirkossa oli oltava vähintään yksi reliikki, joka muurattiin alttarin sisään. Reliikkikultin tausta on varhaisissa kristittyjen yhteisöissä, jotka kokoontuivat marttyyrien hautapaikoille. Varhaisimmissa kirkoissa oli alttarin alla kryptassa usein marttyyrin hauta, ja myöhemmin reliikit ja niitä säilyttävät relikvaariot siirrettiin kirkkotilaan. Kun kristinuskon valta-aseman myötä uusia uskon marttyyreita ei enää syntynyt, tulivat heidän tilalleen ja reliikkien lähteiksi muut pyhimykset. Reliikiksi kelpasivat ajan myötä myös “toisen käden reliikit”, esimerkiksi pyhimystä koskeneet kangaspalat.

Pohjoismaissa varhaisimmat pyhimykset olivat kuninkaita ja piispoja. Marttyyrien ja pyhimysten reliikeissä oli läsnä pyhyys. Aineellisina objekteina ne olivat aistein koetun hartauden ja pyhyyden kokemisen välineitä. Reliikki – tai korpus, jos kyseessä oli pyhimyksen koko ruumis – oli maatumaton, hyväntuoksuinen ja siinä oli voimaa.

Reliikkiä ei ollut sopivaa käsitellä tai säilyttää paljaaltaan, vaan ne käärittiin kankaisiin ja asetettiin relikvaarioihin. Lahti kuvasi esitelmässään, että siinä missä reliikki on ikään kuin sielu, sen säilyttämiseen tarkoitettu relikvaario on ruumis. Keskiajan ihmisille reliikit olivat kalliimpia kuin kulta ja jalokivet. Niitä varten valmistetut relikvaariot olivat usein hienointa, mitä keskiajan ihminen saattoi nähdä. Relikvaarioiden valmistuksessa käytettiin erilaisia materiaaleja, jalometallien lisäksi esimerkiksi luuta, puuta tai jopa kangasta, ja joskus eksoottisia materiaaleja kuten strutsinmunia tai norsunluuta. Ne saattoivat olla emaloituja tai sisältää myös kristallia ja lasia, jolloin katsoja saattoi koristellun relikvaarion himmeän läpikuultavan pinnan läpi nähdä reliikin kangaskääreessään. Tämä pyhän näkeminen oli samalla ikään kuin silmien kautta saatava ehtoollinen, pyhän koskettamista katseella. Tällainen pyhyyden visuaalinen kohtaaminen nousi myöhäiskeskiajalla erityisen tärkeäksi.

Pyhän Eskilin ja Birgitan käsivarsirelikvaariot, Linköpingistä, 1400-luku. (Kuva: SHM.)

Muodoltaan ja kooltaan relikvaariot olivat hyvin erilaisia. Suurimmat relikvaariot olivat ruumisarkkuja. Myös kirkkojen alttariristeissä saattoi olla reliikkejä. Kaulassa pidettävä riipus taas saattoi säilyttää pienen reliikkihipun. Varakkailla relikvaario oli tällaisissa riipuksissa tai vaikkapa reliikkihipun sisältävässä rintaneularelikvaariossa aina mukana. Relikvaarioissa saattoi olla myös tekstiä; joskus tämä teksti ei välttämättä ollut tarkoitettu yleisölle, vaan pelkästään pyhimykselle, jolloin viesti oli saatettu kirjoittaa relikvaarion sisäosaan.

Reliikit olivat keskiajalla haluttuja, sillä ne toivat kirkoille hengellistä ja poliittista valtaa. Kallisarvoisen relikvaarion valmistus oli toki kirkolle suuri taloudellinen ponnistus, mutta toisaalta kirkossa säilytettävät reliikit, joista osa niitti mainetta ihmeitätekevinä, saattoivat houkuttaa paikalle pyhiinvaeltajia. Pyhäinjäännöksille tuotiin votiivilahjoja, minkä seurauksena kirkko vaurastui ja sillä oli taas varaa panostaa uusiin reliikkeihin ja relikvaarioihin. Reliikkejä voitiin saada lahjoituksina, mutta myös varastaa tai jopa ostaa. Reliikkien ostamisessa kyse oli kuitenkin simoniasta, jota keskiajan kirkko piti pahana rikoksena.

Voidaan sanoa, että relikvaarioilla oli keskiajalla sosiaalinen elämä. Ne toimivat osana virallisia seremonioita. Ne olivat liikkuvia ja niitä tuotiin ihmisten pariin, tiloihin, joihin reliikin läsnäolo levitti pyhää ja joissa reliikkejä saattoi koskettaa. Koska reliikissä oli voimaa, liittyi tähän kosketukseen myös vaaraelementti, jolloin esimerkiksi kangas relikvaarion ja koskettajan ihon välissä suojasi koskettajaa. Näiltä osin Lahti toi esille myös sen, miten reliikkejä koskeviin uskomuksiin sekoittui kansanuskon elementtejä, joita virallinen kirkko ei hyväksynyt.

Relikvaarioita Suomessa ja Pohjoismaissa

Esitelmän aikana Sofia Lahti esitteli muutamia merkittävimpiä relikvaarioita Suomessa ja muualla Pohjoismaissa. Suomen suurin ja todennäköisesti tunnetuin relikvaario on Pyhän Henrikin 1400-luvulta peräisin oleva sarkofagi Nousiaisissa. Turun tuomiokirkossa sijaitseva reliikkiarkku, jossa mahdollisesti säilytettiin Autuaan Hemmingin jäänteitä, on sekin 1400-luvulta. Tämä kahdesta sisäkkäin olevasta arkusta vanhempi ja pienempi sisältää myös kahvat, joiden avulla kirstua on voitu kantaa. Arkku on voinut olla mukana esimerkiksi juhlakulkueissa, missä se on levittänyt ympärilleen pyhyyttä.

Thomas Becketin relikvaario Hedalenin kirkossa, 1200-luvun loppu. (Kuva: Oslo museum of Cultural History.)

Säilyneet relikvaariot ovat muodoltaan monenlaisia. Esimerkiksi 1200-luvun lopulta peräisin oleva Thomas Becketin reliikkiä säilyttänyt relikvaario Hedalenin kirkossa Norjassa jäljittelee muodoltaan norjalaista sauvakirkkoa. Osa relikvaarioista tehtiin ruumiinosan muotoisiksi – erityisesti käsivarsi- ja päärelikvaariot ovat yleisiä. Tällaisten relikvaarioiden on pitkään tulkittu edustavan sisällä olevaa käsi- tai kalloreliikkiä. Lahden mukaan relikvaarion muodolla ja sen sisällä olevalla reliikillä ei kuitenkaan tarvinnut olla tällaista yhteyttä, vaan tärkeämpää oli relikvaarion muodon symbolinen ja käytännöllinen merkitys. Käden muotoisella relikvaariolla saatettiin esimerkiksi siunata uskovia, kun taas usein luonnollisen kokoiseen päärelikvaarioon saattoi olla helpompi ottaa kontaktia ja kokea pyhimyksen läsnäolo.

Pohjoismaissa on säilynyt useita päärelikvaarioita. Ne olivat erityisen tyypillisiä Pyhän Ursulan reliikeille. Pohjoismaisista päärelikvaarioista monet on yhdistetty Kölnin alueeseen, missä Pyhä Ursula ja 11000 neitsyttä kokivat 300-luvulla marttyyrikuoleman ja missä heidän kulttinsa työllisti monia relikvaarioita valmistavia taidekäsityöläisiä. Lähteistä tiedetään, että Porvoossa on ollut hopeinen, mahdollisesti Pyhän Ursulan päärelikvaario, joka ei kuitenkaan ole säilynyt. Vastaava relikvaario on säilynyt vain Sigtunassa.

Myös Turun tuomiokirkossa sijaitseva harvinainen kangasrelikvaario on tehty pään muotoiseksi. Vastaavanlaisia relikvaarioita löytyy Euroopasta, mutta näistä poiketen Turun kalloreliikki on konstruoitu kalloluiden lisäksi monista eri luupaloista. Kankaaseen on kirjailtu kuva martyyrikuolemasta: siniseen puetun pyhimyksen pää on katkaistu miekalla. Lahti esitti, että relikvaario ei olisikaan Pyhän Eerikin tai Pyhän Henrikin, vaan se tulisi yhdistää Pyhän Ursulan ja 11000:en neitsyen kulttiin. Sininen on nimittäin neitsyiden väri ja 11000:en neitsyen on uskottu kuolleen juuri relikvaarion marttyyrikuvauksen mukaisesti. Toisen Turun tuomiokirkon kalloreliikin, ristinauhakuvioisen ”Birgitan kalotin” alkuperä on samaten oletettavasti Pyhän Ursulan kultissa, ei birgittalaissääntökunnassa kuten on aiemman ehdotettu. Kumpikin relikvaarioista on todennäköisesti valmistettu juuri Kölnissä.

Tuleva tutkimus

Relikvaarioissa ja reliikeissä riittää tutkittavaa, ja Lahti nimesi esitelmänsä lopuksi esimerkkejä mahdollisista tulevista tutkimusaiheista. Relikvaarioiden suhdetta sitä ympäröineeseen kirkkotaiteeseen ja liturgiseen esineistöön voisi kartoittaa. Myös reliikeille suunnattujen votiivilahjojen historiaan ja merkitykseen keskiajan ruumiillisuuden kannalta voisi perehtyä.

Seuraavaksi Lahti tulee tutkimaan relikvaarioiden suhdetta fragmentin käsitteeseen Elina Räsäsen johtamassa projektissa ”Fragmentaarisuus ja kuvakalskeen jäljet keskiajan ja uuden ajan alun esineissä”. Keskiajalla reliikkien jakaminen osiin oli yleistä. Pienikin hippu pyhimyksen jäänteitä edusti koko pyhimystä ja toi tämän pyhyyden läsnäolevaksi. Koneen säätiön rahoittamassa Räsäsen hankkeessa tutkitaan pyhien esineiden fragmentaarisuutta: miksi esineitä hajotettiin osiin, miten se vaikutti niiden merkitykseen ja kuinka fragmentit vaikuttavat kuvaamme menneisyydestä.

FT Sofia Lahden taidehistorian alaan kuuluva väitöskirja Silver Arms and Silk Heads: Medieval Reliquaries in the Nordic Countries on kokonaisuudessaan luettavissa osoitteessa https://www.doria.fi/handle/10024/170392.

Ihminen ja ympäristö keskiajan Italiassa

Ilmasto- ja ympäristöhistoria on viime vuosikymmeninä herättänyt paljon kiinnostusta. Ilmasto, sen muutokset ja vaikutukset ihmisyhteisöihin on äärimmäisen ajankohtainen aihe, joka osaltaan inspiroi tutustumaan luonnon ja ihmisten vuorovaikutussuhteisiin myös menneisyydessä. Glossan ja SCISMA-projektin järjestämässä esitelmäillassa 11.12.2019 perehdyttiin keskiajan Italian ympäristöhistoriaan Suomessa vierailleen tutkija Edward M. Schoolmanin ”Transforming the Italian Landscape in the Middle Ages: Humans, Climate, and Crisis” -esitelmän kautta.

Ilmastohistorian isoista linjoista ympäristöhistoriaan

Keskiajan ilmastohistoria jaetaan kolmeen aikakauteen. Myöhäisantiikin pieni jääkausi alkoi tulivuorenpurkauksesta 536 ja jatkui noin 660-luvulle asti. Ilmasto kylmeni rajusti; 540-luku oli kylmin vuosikymmen reilusti yli kahteentuhanteen vuoteen. 950-luvulla alkoi ns. keskiajan lämmin kausi, joka jatkui 1200-luvun puoliväliin saakka. Noin 1270-1350-luvuilta eteenpäin ilmasto-olot taas kylmenivät, mistä alkoi 1850-luvulle asti kestänyt pieni jääkausi.

Esitelmässä käytetty esimerkkikuvaaja: myöhäisantiikin pienen jääkauden lähteet kartalla (Büntgen/Myglan/Kirdyanov 2016).

Menneistä ilmastonmuutoksista voidaan saada tietoa erilaisista lähteistä, kuten tutkimalla jääkairausnäytteitä, puiden vuosirenkaita tai tippukivien kiviainesta. Ilmaston keskeisimmät muuttujat ovat lämpötilan ja sademäärien vaihtelut: Euroopassa ilmasto on yleensä vaihdellut kylmän ja kostean tai kuuman ja kuivan välillä.

Ilmastohistoriassa ollaan tyypillisesti kiinnostuneita suurista alueista – mantereista tai koko maapallosta – ja keskiarvoista. Mittauksia kerätään laajalti ympäri maailmaa ja tuloksista pyritään päättelemään kokonaiskuva ilmaston tilasta eri aikoina.

Mutta miten muutokset ilmastossa ovat vaikuttaneet käytännössä ympäristöön? Miten eri ekosysteemit ovat historian saatossa muuttuneet? Millaisia vuorovaikutuksia ihmisten ja ympäristön välillä menneisyydestä löytyy? Vahvimmat vastaukset näihin kysymyksiin löytyvät Schoolmanin mukaan paikalliselta tasolta. Siinä missä ilmastohistoria keskittyy kokonaiskuvaan, pureutuu ympäristöhistoria tietyn alueen ympäristön muutoksiin. Keskiajalla ihminen ei juuri vaikuttanut ilmastoon, mutta ympäristössä tämän kädenjälki näkyy.

Schoolman tutkimusryhmineen tutki kahden Keski- ja Etelä-Italian järven lähiympäristöä sekä luonnontieteellisiä että historiallisia menetelmiä hyödyntäen. Molemmilta alueilta on säilynyt jonkin verran kirjoitettuja lähteitä, minkä lisäksi tutkittiin järvenpohjanäytteitä. Järvenpohjan kerroksiin jäänyttä siitepölyä analysoimalla on mahdollista selvittää sen ympäristön kasvisto eri vuosikymmeninä. Näytteet paljastivat suuria ja välillä yllättäviä muutoksia, joissa ihmisen toiminta oli keskiössä.

Ihminen muokkaa maisemia

500-luvun loppu ja 600-luvun alku oli Euroopassa ilmaston puolesta kylmää ja karua aikaa. Italiassa nähtiin rajuja tulvia, jotka muuttivat jokien kulkua ja soistivat alueita. Samalla kärsittiin sodista ja ruttoepidemioista. Yleiskuva aikakaudesta jää herkästi synkäksi, ja mielikuvaa perin pohjin kriisiytyneestä Italiasta vahvistaa esimerkiksi Gregorius Suuren kuvaus kaupunkien ja maaseudun autioitumisesta lombardien tultua Italiaan 500-luvun lopussa (Dialogit 3.38).

Sikoja tammimetsässä. Flaamilaisesta 1500-luvun käsikirjoituksesta (yksityiskohta).

Schoolmanin tutkimusryhmän tarkastelemista keski-italialaisen Lago Lungo -järven pohjakerrosten siitepölypitoisuuksista heijastuu kuitenkin toisenlainen tarina. Vaikka sateisen ilmaston olisi pitänyt suosia puiden kasvua, järveä ympäröinyt metsä harveni ja yksipuolistui 570-luvulta eteenpäin. Metsässä alkoi kasvaa lähinnä tammia. Samalla järvenpohjanäytteisiin ilmaantuu merkkejä kotieläinten tulosta alueelle (eläinten jätöksissä elävän sienen itiöt jäävät järvenpohjaan siitepölyn tavoin).

Muutos Lago Lungon ympäristössä on selitettävissä sillä, että alueelle muuttaneet ihmiset muokkasivat maisemaa omiin tarpeisiinsa. Metsistä hakattiin puuta, mutta tammet jätettiin kasvamaan. Niistä saatettiin tehdä vesakoita, minkä lisäksi tammimetsä oli suotuisa ympäristö karjan (tässä tapauksessa todennäköisesti sikojen) metsälaidunnukselle. Historiallisista lähteistä löytyykin lombardien tulon jälkeen merkkejä sikojen ja niiden paimennuksen merkityksen kasvusta.

Ihminen muovasi myös Etelä-Italian Lago del Pescen ympäristöä muutama vuosisata myöhemmin. 900-luvun järvenpohjakerroksista löytyy mm. tuhkaa ja Sporormiella-itiöitä, jotka ovat merkkejä laidunmaiden raivaamisesta ja karjaeläinkannan kasvusta. Samalla ilmasto alkoi lämmetä. 1000-luvulla järven ympärillä alkoi yhtäkkiä kasvaa suuria määriä havupuuta ja merkit karjasta katoavat. Lämmin ja kuiva ilmasto ei luonnostaan lisäisi puiden kasvua, mutta tästä huolimatta järven ympärille kasvoi yllättäen yhden havupuulajin, saksanpihdan, dominoima metsä.

Lago del Pescen alue tuli 1000-luvulla enemmän paikallisen luostarin ja alueella valloituksia tehneen normannieliitin hallinnan alle. Samalla 1050-luvulta eteenpäin Italiassa käynnistyi vilkkaan rakentamisen aikakausi ja puun kysyntä kasvoi. Saksanpihta oli erityisen sopiva materiaali niin talojen kuin laivojen rakentamiseen, ja aikakauden normannirakennukset olikin rakennettu lähes yksinomaan saksanpihdasta. Lago del Pescen laidunmaat korvannut metsä toimi siis kaikesta päätellen talousmetsänä.

Ilmastonmuutoksen seuraukset

1200-luvun lopulla ilmasto alkoi muuttua kylmemmäksi ja epävakaammaksi, ja 1300-luvulla nälänhädät ja Musta Surma aiheuttivat kautta Euroopan ennennäkemättömän väestökadon. Väestön harvetessa osia Italian maaseudusta autioitui. Ihmiset vetäytyivät Lago Lungon tammi- ja Lago del Pescen havumetsästä.

Ihmisten lähtö näkyy järvenpohjanäytteissä pienellä viiveellä. Ajan myötä maisemat alkoivat villiintyä. Lago Lungossa tämä tarkoitti ensin uusien tammilajien, sitten kokonaan uusien puulajien ilmestymistä. Merkit kotieläimistä katoavat järvenpohjanäytteistä. Myös Lago del Pescen talouskäytössä ollut havumetsä villiintyi ja saksanpihdan rinnalle alkoi kasvaa lukuisia kilpailevia lajeja.

Poikkitieteellisen tutkimuksen anti

Schoolmanin tutkimusryhmä koostui yhdestä historioitsijasta (Schoolman) sekä kahdesta paleoekologian asiantuntijasta (Scott Mensing ja Gianluca Piovesan). Poikkitieteellisen tutkimuksen haasteita ovat Schoolmanin mukaan erityisesti kommunikointi, sillä menetelmät, käsitteet ja suhtautuminen lähteisiin poikkeavat paljon tieteenalojen välillä. Yhteistyö on kuitenkin palkitsevaa, kun eri alojen asiantuntijoiden osaaminen yhdistetään. Historioitsijana Schoolman oli luonnontieteellisten tulosten tulkinnassa keskeisessä roolissa. Hänen tehtävänsä oli huomioida historiallinen konteksti monine eri tasoineen: poliittiset, taloudelliset, kulttuuriset ja sosiaaliset tekijät oli tunnettava, jotta vältyttäisiin yksinkertaistavilta selityksiltä.

Kuvaaja ei selitä itse itseään, vaan vaatii kontekstia ja tulkintaa. Yllä kuvattu Lago Lungon järvenpohjanäytteiden analyysin tuloksia 600 eKr – 2000 jKr (Mensing/Schoolman et al. 2018).

Schoolman painotti, että nimenomaan rajattuja, paikallisia ympäristöjä tutkimalla voimme nähdä, miten ihmiset ja ympäristö vaikuttivat keskiajalla toisiinsa. Ihmiset olivat riippuvaisia ympäristöstä, mutta eivät täysin sen armoilla, vaan muokkasivat sitä aktiivisesti. Jopa 1200-1300-luvun ilmastonmuutoksen ja epidemioiden vaikutukset vaihtelivat paikasta ja ihmisten sopeutumistavoista riippuen. Seuraavassa projektissa Schoolman kertoi haluavansa tutkia Luccan aluetta, missä tapahtui 1300-luvulla merkittäviä muutoksia mutta ei autioitumista. Kyseiseltä alueelta on järvenpohjanäytteiden lisäksi runsaasti historiallisia lähteitä, mikä tekee siitä erityisen lupaavan ympäristöhistorian tutkimuskohteen.

Kirjallisuutta:

A. Mensing, E. M. Schoolman, et al. “Historical ecology reveals landscape transformation coincident with cultural development in central Italy since the Roman Period.” Scientific Reports 8 (2018): 2138. (Open access: https://search.proquest.com/docview/1993382139)

M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “From the Late Medieval to Early Modern in the Rieti Basin (AD 1325-1601): Paleoecological and Historical Approaches to a Landscape in Transition.” Historical Geography 46 (2018), 103-128.

M. Schoolman, S. Mensing, and G. Piovesan. “Land Use and the Human Impact on the Environment in Medieval Italy.” Journal of Interdisciplinary History 39 (2019), 419-444.

* * *

Anita Geritz on historian opiskelija Helsingin yliopistosta. Hän tekee pro gradu -tutkielmaa 1500-luvulla englanniksi käännetyistä ennemerkkikokoelmista.

Keskiajan myytit murtuvat

Karolina Kouvola

Keskiaikaan liitetään arkipuheessa erilaisia myyttejä: haarniskat vaikeuttivat taistelemista, yksinäisen naisen uhkana oli tulla poltetuksi noitana ja inkvisitio rypi sadistisuudessaan. Yleisessä keskustelussa pimeään keskiaikaan viitataan yleensä silloin, kun halutaan viitata jollain tavalla huonoon, vanhanaikaiseen tai muutoin epäkelpoon seikkaan tai asiantilaan, sillä keskiaikahan oli tunnetusti epätieteellistä ja epäinhimillistä aikaa. Vai oliko?

Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion teoksesta Pimeä aika Tieteiden talon suuressa salissa.
Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki keskustelevat Tahkokallion kirjasta Tieteiden talolla 9.10.2019.

Lokakuisena iltana Tieteiden talolla historioitsijat Jaakko Tahkokallio ja Reima Välimäki käärivät hihansa ja ryhtyivät keskiajan myyttien murtamiseen. Tahkokallio on vastikään julkaissut keskiajan myyttejä tutkivan teoksen Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus) ja Reima Välimäki johtaa tutkimusprojektia Muinaiset kuningaskunnat ja Venäjän perustajat: pseudohistoria ja historiapolitiikka 2000-luvun Suomessa.

Alkusysäys Tahkokallion kirjaan tuli jo hänen väitöstutkimuksensa aikana. Usein tutkijat kohtaavat yllättäviäkin yleistyksiä kertoessaan tutkimusaiheestaan, ja myös Tahkokalliolle esitettiin hyvinkin stereotyyppisiä kysymyksiä. Näistä kysymyksistä yksi yleisimmin esitetyistä oli “noh, olikos se keskiaika nyt niin pimeä?” Väitöksensä jälkeen Tahkokallio ryhtyi pohtimaan omiakin ennakkokäsityksiään keskiajasta, joita hänellä oli ollut perusopintojensa alussa. Kustantamon edustajan kehotuksesta hän päätti tarttua kynään ja näin sai alkunsa keskiajan myyttejä murtava teos.

Kirjassa on esitelty kymmenen keskiaikaan liittyvää myyttiä, mutta jotain keskiaikaan liitetyistä käsityksistä nykyaikana kertoo se, että alun perin myyttejä oli kaksinkertainen määrä. Joitakin myyttejä yhdistettiin toisiinsa. Näin kävi myyteille, ettei keskiajalla olisi ollut yksilöllisyyttä tai lapsuutta. Taiteeseen liittyvät kysymykset kiinnostivat myös kirjoittajaa, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, ettei tiedä aiheesta tarpeeksi ja taidehistoriaan itsensä sisälle lukeminen olisi lopulta vaatinut kohtuuttoman paljon lisäperehtymistä. Joihinkin aiheisiin, kuten seksiin liittyviin asenteisiin kirkossa ja sen ulkopuolella, olisi ollut vaikea löytää yksittäistä näkökulmaa, mutta toisaalta keskiaikaan liitetyistä mielikuvista puhuttaessa nämä aiheet ovat kuitenkin aina aivan pinnan alla.

Feodalismi toimii hyvänä esimerkkinä siitä, miten tiettyyn rajattuun maantieteelliseen alueeseen, aikaan tai ilmiöön liittyvä seikka yhdistetään koskemaan kokonaista aikakautta. Yleistäminen tapahtuu yleensä kouluopetuksen tai tieteen yleisesitysten myötä, joissa täytyy tiivistää laajoja kokonaisuuksia. Keskiaika on ajanjaksona hyvin laaja alkaen 700-luvulta ja jatkuen 1400-luvulle, joten väistämättä kaikki alueelliset ja ajalliset variaatiot eivät mahdu kattokäsitteen alle yleiskielessä. Mutta jotta keskiajasta voidaan puhua, tarvitaan kaikille tuttuja yleiskäsitteitä. Kuten Tahkokallio tiivisti, historia on merkittävä yhteiskunnallisesti vain silloin, kun ihmiset voivat lähestyä sitä jollain tavoin, ja siihen tarvitaan yleiskäsitteitä.

Keskiajan synkistymiseen on saattanut vaikuttaa tutkimus itsessään. Myöhäiskeskiajan tutkijat ovat kirjoittaneet maailmanlopun meiningeistä klassikkoteoksiksi jääneitä kokonaisesityksiä, yhtenä kuuluisimmista Johan Huizingan Keskiajan syksy (1919). Vaikka nämä varhaiset yleisesitykset sisältävät suoranaisia tutkimuksellisia virheitä, niiden merkitys mielikuvien muokkaajana on ollut suuri.Toisaalta myöhäiskeskiajalla muodostuivat jo renessanssin ensimmäiset piirteet, joten rutosta ja taloudellisesta ahdingosta huolimatta kaikki toivo ei ollut vielä myöhäiskeskiajallakaan menetetty.

Ihannoivasti keskiajan ritariutta kuvaava mustavalkokuva.
1800-luku oli sekä synkkien että ruusuisten keskiaikakuvien aikaa. Kuva Leon Gautiérin teoksesta La chevalerie (1895).

Keskiaikaan liittyvät mielikuvat saivat alkunsa 1800-luvulla, kun mm. nationalistiseen kuvastoon etsittiin kunkin maan historiasta uljaita esikuvia. Esimerkiksi Jeanne D’Arc nostettiin ranskalaisuuden esitaistelijaksi.

Oikeastaan koko keskiajasta ei paljoa puhuttu keskiaikana ennen 1800-lukua. Kirkon ja tieteen välinen vuoropuhelu nähtiin tuolloin hyvin polarisoituneena. Ajatus litteästä maasta, jolla vanhoilliset kirkonmiehet pelottelevat uteliasta, ihmiskuntaa eteenpäin vievää tiedettä edustavaa Kolumbusta ennen tämän merimatkaa länteen, sai suuren suosion ja jäi elämään yleiseen käsitykseen keskiajan takaperoisuudesta. Keskiajan kirkko nähdään usein ihmisen elämää kurjistavana ja rajoittavana tekijänä, vaikka todellisuudessa keskiajan katolinen kirkko ei pyrkinyt saamaan yksittäisiä ihmisiä hallintaansa eikä sillä olisi ollut siihen keinojakaan.

Romanttiset mielikuvat ihannoidusta ritariudesta ovat muuttuneet vajaassa kahdessasadassa vuodessa mudassa ryömivään, moraaliltaan kyseenalaiseen Game of Thrones-ritariin. 2010-luvun tuottama keskiaikafiktio nojaa aikaisempaa enemmän kyynisyyteen ja ironiaan, sekä näkemykseen siitä, että ideologioiden taakse pyritään piilottamaan jotakin päivänvaloa kestämätöntä. Kuitenkin keskiaikaisen ritariuden takana oli tavoite luoda ihanteita, joilla pystyttiin paremmin säätelemään sodan aiheuttamaa henkistä kuormitusta. Ritarius on käsitteenä monitahoinen ja se on puettu eri aikakausina erilaisiin ideologisiin vaatteisiin kuvastamaan kunkin aikakauden mielialoja.

Keskiaikaa käsittelevissä yleistyksissä on hyvä pitää mielessä kaksi asiaa: suhteellisuus ja keskiajan vaikutus nykyisin arvostettavina pidettyihin asioihin. Keskiajalla vallinnutta oletettua kurjuutta on usein liioiteltu suhteessa antiikkiin tai uudenajan alkuun. Kuitenkin Euroopan väestö oli esimerkiksi 1800-luvun alussa hyvin heikosti ravittua verrattuna keskiaikaan, mikä vaikutti elinikään ja immunologiaan. Lisäksi monilla meidän nykyään arvostamillamme asioilla, kuten yksilönoikeuksilla ja tieteellä, on keskiajalla luotu pohja.

Keskiaika on melkoisen väheksytty ajanjakso siihen nähden, mitä oikeasti pitkällä aikavälillä tapahtui ja miten paljon se on vaikuttanut nykyaikaan. Ehkäpä jatkossa voisimme puhua keskiajasta neutraalimmin, heijastamatta siihen niin paljoa oman aikakautemme toiveita ja pelkoja?

* * *

TM Karolina Kouvola on väitöskirjatutkijana uskontotieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusaiheenaan ovat Suomen rannikkoalueen ruotsinkieliset tietäjät. 

Albertus Magnus ja eläimet

(Editor’s note: this is a translation, click here for the original essay in English!)

Philip Line, kääntänyt englannista Anita Geritz

Kuten varmaan monet keskiajan tutkijat, mietin joskus, kenet keskiajan kuuluisista (tai surullisenkuuluisista) henkilöistä haluaisin tavata jos ajassa olisi mahdollista matkustaa taaksepäin. Minä valitsisin Albertus Magnuksen (Albert Suuri, n. 1195-1280). Tähän mennessä kuitenkin läheisin kohtaamiseni Albertin kanssa on ollut hänen luonnonfilosofisten teostensa kautta. Näihin olen perehtynyt osana tutkimustani keskiaikaisista (inhimillisistä) asenteista (ei-inhimillisiin) eläimiin.

Albertus Magnus, Tommaso da Modenan fresko (1352), San Nicolòn kirkko, Treviso

Toisin kuin hänen kuuluisampi aikalaisensa Thomas Akvinolainen, Albert ei ole kovin tunnettu Saksan ulkopuolella, vaikka myöhäiskeskiajan Euroopassa hän oli kuuluisa. Nykynäkemykset hänen kyvyistään ovat vaihdelleet. James Hannam katsoo hiljattain julkaistussa kirjassaan keskiajan tieteestä, että Albertin pääasiallinen ansio oli hänen kykynsä tunnistaa Tuomaan lahjakkuus tämän ollessa Albertin oppilaana Pariisissa. Yksi 1500-luvun Aristoteleen kommentaattori, Augustino Nifo, mainitsi harvoin Albertin näkemyksistä Aristoteleen filosofiasta lisäämättä pisteliäitä kommentteja, kuten ”Albert höpisee jälleen”. Mutta mitä Nifo sitten ajattelikaan, Albert nähtiin hänen aikanaan yhä arvovaltaisena. Albert tunnettiin omana aikanaan nimellä doctor universalis, sillä hän kirjoitti käytännössä jokaisesta filosofian ja teologian alasta ja ryhtyi kirjoittamaan kaikista Aristoteleelta tunnetuista teoksista kommentaaria, josta suurimman osan hän sai valmiiksi ennen kuin kuoli kunnioitettavassa iässä.

Albertin luonnonfilosofia

Useat nykytutkijat ovat huomauttaneet, että Albert hyödynsi teoksessaan De animalibus (Eläimistä) paljolti aikalaisensa ja ystävänsä, dominikaaniveljen Tuomas Cantimprelaisen teosta Liber de natura rerum, mutta että toisin kuin Tuomas, Albert ei maininnut käyttämiään lähteitä. Tämä on totta, mutta kaikki, jotka tuntevat keskiajan oppineiden metodit tietävät, ettei toisten työn lainaaminen vailla lähdemerkintää ollut keskiajalla tavatonta. Silloinkin kun kirjoittaja listasi lähteensä (kuten Tuomas), harvoin eriteltiin mistä lähteistä eri tiedot olivat peräisin. Keskiajan scientia ei ollut modernia tiedettä, minkä vuoksi viittaamme Albertiin ja hänen kaltaisiinsa oppineisiin luonnonfilosofeina emmekä luonnontieteilijöinä. Keskiajan oppineet ammensivat paljon heidän käytössään olleista klassisista teoksista ja kirkkoisien kirjoituksista. Kuten Paavali oli sanonut, ”tietomme [Jumalasta ja hänen aikomuksistaan] on vajavaista” – uskottiin, että tätä tietoa oli mahdollista saavuttaa ainoastaan käyttämällä logosta (kieltä ja järkeä), joka oli Jumalan lahja ihmisille. Kukaan luonnonfilosofi ei ollut tavoitellut empiiristä todistusaineistoa sitten Aristoteleen, eikä meillä ole tietoa hänen metodeistaan. Kaikille keskiajan oppineille tärkein lähdeteos oli tietysti Raamattu, jossa todettiin, että Jumala oli luonut ihmisen omaksi kuvakseen ja asettanut tämän hallitsemaan eläimiä: Jumala oli myös valtuuttanut ensimmäisen ihmisen nimeämään eläimet. Aatami nimeämässä eläimiä oli yksi suosituimmista kuva-aiheista keskiajan ikonografiassa.

Aatami nimeämässä eläimiä, Aberdeenin bestiaarista

Kirkkoisien (erityisesti Augustinuksen) teoksilla oli valtava auktoriteetti Jumalan tarkoitusperien ja toimintamenetelmien selittäjinä. Muita lähteitä luonnosta ja erilaisista eläimistä olivat klassiset oppineet kuten Plinius, Solinus ja Aelianus ja 600-700-luvulla kirjoittanut piispa Isidorus Sevillalainen, joka teoksissaan kokosi yhteen antiikin tietoa. Keskiajan filosofien ensisijainen kiinnostus maailmaa havainnoidessaan oli ihmisten paikka maailmankaikkeudessa. Luomakunta nähtiin Jumalan työnä, joten sen luonto ilmaisi Jumalan tahtoa. Eläimet olivat osa tätä luomakuntaa, mutta teologit ja filosofit olivat kaikkein kiinnostuneimpia ihmisten oletetusta kyvystä ymmärtää jossain määrin Jumalaa ja tämän luomuksia, ihmisten transsendenttista luonnosta ja kyvystä ylittää materiaalisen luonnon rajat.

Moni filosofi koki, että heidän oli ymmärrettävä ihmisluonnon eläimellinen osa ymmärtääkseen, kuinka ihminen poikkesi eläimistä. Kuitenkin harva oli kiinnostunut eläimistä sinällään ja Augustinuskin oli varoittanut hankkimasta tietoa tiedon itsensä vuoksi. Albert Suuri oli poikkeus, sillä hän osoitti aitoa kiinnostusta eläimiin ja näiden toimintaan ja teki empiirisiä havaintoja ja kokeita testatakseen omia ajatuksiaan tai perinteisiä oppeja. Monia hänen käyttämistään metodeista ei kelpuutettaisi enää. Hän esimerkiksi käytti hämähäkkejä salamantereiden sijaan kokeillessaan, olivatko liskot todella tulenkestäviä, kun salamanteria (suom. myös pyrstösammakko) ei löytynyt testattavaksi. Samaan tapaan emme useinkaan hyväksyisi Albertin tapaa käyttää analogioita tai vastakkainasetteluita: teoksessaan De mineralibus hän hyödyntää analogiaa eläinten lisääntymisestä selittääkseen joidenkin mineraalien syntyä, tosin kieltäen, että mineraalin ominaisuudet (virtus) polveutuisivat mistään siemenestä. Ihmiset väistämättä käyttävät allegoriaa, sillä voimme verrata uusia asioita vain meille jo tuttuihin asioihin, mutta analogioita käyttäessä pitää modernissa tieteessä olla huolellinen. Albert ei ollut animisti, mutta hän käytti analogiaa meidän näkökulmastamme epätieteellisesti koska katsoi, kuten muut keskiajan luonnonfilosofit, että kaikki luonnonesineet ja olennot toimivat samalla periaatteella ja johdonmukaisella tavalla, Jumalan kaitselmuksen vaikutuksesta. Jumala ei ollut kivessä, mutta kivissä saattoi olla Jumalan antamia erityisiä voimia. Albert näki luonnon kaikenkattavana: luontoon kuuluivat Jumala ja ikuisuus, taivaankappaleet, maalliset kappaleet sekä myös kivet, mineraalit ja maanpäälliset olennot joilla oli sielu, eli eläimet ja kasvit.

Olen maininnut useita Albertin työn kyseenalaisempia piirteitä, mutta hän myös kehitti monella tapaa eteenpäin keskiaikaista luonnonfilosofiaa. Albert joskus jopa tunnisti ongelmia, joita kohtaamme tänäkin päivänä, kuten eläinten luokittelun ihmisen kehittämän järjestelmän mukaisesti eläinten piirteistä piittaamatta, mikä väistämättä vaikuttaa käsitykseemme eläimen asemasta luonnossa. Albert mainitsi tämän omaksuessaan vastentahtoisesti oman aikansa lääketieteellisissä teoksissa yleisen ja meillekin tutun aakkosellisen järjestyksen, joka on kätevä tiedon löytämiseen hakuteoksesta mutta joka ei ota huomioon mitään listattujen kohteiden ominaisuuksia, ainoastaan näiden nimien ensimmäisen kirjaimen. Vaikka keskiajalla eläinten nimien ajateltiin kuvastavan näiden luontoa koska eläimet oli nimetty pian luomisen jälkeen, ensimmäinen kirjain ei ollut merkityksellinen. Albert myös torjui monia eläimiin liittyviä uskomuksia, jotka olivat vakiintuneet bestiaareissa ja ensyklopedioissa, kuten että majava jyrsi irti kiveksensä ja heitti ne metsästäjiä kohti pelastaakseen nahkansa tai että hanhet syntyivät merirokosta.

Yksi majava tarjoaa kiveksiään metsästäjille toisen juostessa tuskaisen näköisenä karkuun. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristoteleen kristillistäminen

1200-luvun tieteellisten edistysaskelten perusta oli rakennettu edellisellä vuosisadalla skolastiikan nousun ja yliopistojen synnyn myötä, mutta Albert ja Tuomas Akvinolainen tekivät enemmän kuin ketkään muut sovittaakseen Aristoteleen tieteen yhteen kristinuskon kanssa. Aristoteleen opit olivat tulleet epäilyksenalaisiksi, ei ainoastaan koska Aristoteles oli kreikkalainen pakana, vaan myös koska suuri osa tämän töistä oli kadonnut latinankielisestä Euroopasta varhaisella keskiajalla ja saatiin takaisin vasta arabiankielisten käännösten ja kommentaarien myötä. Tämä uusi materiaali sisälsi käytännössä kaikki Aristoteleen teokset eläinopista. Albertille Aristoteleen metafysiikka (ensimmäisen prinsiipin tutkiminen) vastasi teologiaa (Jumalan tutkiminen). Aristoteleen tiede on aikaa sitten hylätty, mutta 1200-luvulla se oli suuri edistysaskel aiempaan verrattuna.

Aristoteleen kategorioiden omaksumisen myötä raja ihmisten ja muiden eläinten, eri eläinryhmien ja jopa eläinten ja kasvien välillä kaventui: kuten Aristoteles oli kirjoittanut, ”luonto etenee elottomasta eläimiin niin pienin askelin, ettemme sen jatkuvuuden vuoksi erota, kummalle puolelle niiden välinen raja ja keskikohta asettuu” (Historia animalium VII: 588b1). Persialainen yleisnero Avicenna (n. 980-1037) oli kehittänyt Aristoteleen argumentteja eteenpäin. Pohjaten sekä Aristoteleeseen että Avicennaan, Albert esimerkiksi huomautti, että zoofyytit eivät olleet kaukana kasveista. Zoofyytit liikkuivat, mutta vain laajentumalla ja supistumalla eivätkä voineet siirtyä yhdestä paikasta toiseen. Siten liikkeestä (joko in loco tai ad loco) tuli eläimiä määrittävä piirre. Määrittävä ero ihmisten ja eläinten välillä sen sijaan oli ihmisen kyky järkeillä, ihmisen omaama rationaalinen sielu. Vaikka Augustinus oli keskiajan oppineiden mielissä osoittanut lopullisesti (ammentaen monen häntä edeltävän filosofin, niin pakanoiden kuin kristittyjen, teoksista), että maan elävistä olennoista vain ihmisillä oli vapaa tahto ja kyky järkeillä. Keskiaikaiset ajattelijat esittivät, että kaikki ihmisten fyysiset vahvuudet, kuten kädet ja kahdella jalalla kävely, oli annettu tukemaan ihmisen rationaalisuutta. Kyky järkeillä tarkoitti, että vain ihmiset saattoivat tuntea Jumalan ja tämä Jumalan tunteminen teki mahdolliseksi ihmisen sielulle selvitä fyysisen ruumiin kuolemasta. Mitä maallikot uskoivatkaan, ainakin keskiajan oppineet katsoivat, että eläimillä oli kyllä sielu, mutta se oli kytketty ruumiiseen eikä useimpien mielestä selvinnyt sen tuhoutumisesta.

Eläimet rationaalisuuden kynnyksellä?

Aristoteles oli esittänyt, että elävät olennot jotka kykenivät kasvamaan, syömään, lisääntymään ja toimimaan muutoin mutta jotka eivät tunteneet tai reagoineen ympäristöönsä omasivat vegetatiivisen tai nutritiivisen sielun. Olennot jotka elivät ja reagoivat ympäristöönsä mutta eivät olleet rationaalisia omasivat myös tuntevan sielun. Ne olennot, jotka eivät ainoastaan olleet elossa ja tietoisia vaan jotka kykenivät myös rationaaliseen ajatteluun ja vapaaseen tahtoon omasivat vielä rationaalisen tai älyllisen sielun. Vain yhdellä lajilla, ihmisillä, oli sielu sen kaikista kehittyneimmässä, kolmiosaisessa muodossaan. Koska ihmisillä oli älyllinen sielu, he pystyivät määrittämään universaaleja eli johtamaan havainnoista yleisemmän ymmärryksen asioiden luonteesta, mikä oli jälleen keskiaikaisessa ajattelussa oleellista Jumalan ymmärtämisen kannalta. (Keskiaikaiset ajatukset universaaleista – ja siitä oliko niitä olemassa – ei ole tutkimusaihe heikkohermoisille, joten en yritä avata sitä tässä sen syvemmin!)

Miten sitten myöhäiskeskiajan luonnonfilosofit selittivät sen, kun eläimet näyttivät tekevän päätöksiä tai suunnittelevan tulevaa? Useimmat seurasivat Avicennaa, jonka mukaan eläimillä oli jonkinlainen vaisto, estimativa, jolla he arvioivat vaaraa tai ruuan syömäkelpoisuutta, mutta tämä ei ratkaissut kaikkia ongelmia: esimerkiksi linnut valmistautuivat poikastensa syntyyn tai muurahaiset kesän tuloon rakentamalla pesiä. Albert myönsi, että eläimillä oli hänen sanojensa mukaan ”järjen varjo”. Myöhemmät ajattelijat keksivät erilaisia selityksiä, mutta Albertin tapaan heidän täytyi pitäytyä teologisessa imperatiivissa, että vain ihmisillä oli todellinen järki ja rationaalinen sielu. Aristoteleen teorioiden hylkäämiseen oli vielä pari vuosisataa, mutta niitä koeteltiin etenevissä määrin. Jean Buridan (n. 1300-1358/61) esimerkiksi huomautti jopa, ettei ihmisillä ole mitään tapaa tietää tarkalleen mitä eläinten mielissä liikkuu kun ne tekevät päätöksiä. Jos Albertin kaltaisten luonnonfilosofien ”tiede” näyttää meistä ennemmin pseudotieteeltä ja keskiajan eläinten luokittelu elinympäristön ja liikkumisen tavan mukaan vaikuttaa vanhentuneelta, tulisi meidän muistaa, että Albertin ja muiden hänen kaltaistensa luonnonfilosofia oli valtava edistys aiempaan kysyessään miksi asiat olivat niin kuin olivat. Voimme myös kysyä missä määrin meidän asenteemme eläimiin ovat parempia kuin keskiaikaiset asenteet. Evoluution tuntemuksestamme huolimatta ihmiset yhä mieltävät itsensä luomakunnan kruununa ja puhtaaseen biologiaan perustuva taksonominen järjestelmämme jättää miltei kaikki muut luokittelutavat pimentoon eikä ota lainkaan huomioon muiden kuin ihmisten moraalista arvoa.


Philip Line on kirjoittanut kirjaa keskiaikaisista asenteista eläimiin muutamia vuosia ja tekee nyt tutkimusta Koneen säätiön rahoittamassa projektissa ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ yhdessä useiden muiden tutkijoiden kanssa.


Kirjallisuusluettelo

Painettuja lähteitä:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (Lontoo: Forgotten Books, 2017)
  • Albert Suuri, Book of Minerals, kääntänyt Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert Suuri, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert Suuri, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, kääntänyt ja toim. K.F. Kitchell, Jr. ja I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert Suuri, On the Causes of the Properties of the Elements, kääntänyt Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert Suuri, Questions concerning Aristotle’s On Animals, kääntänyt Irven M. Resnick ja Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Kirjallisuutta:

  • De Leemans, Pieter, jaMatthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, teoksessa Brigitte Resl, toim., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), 153-77
  • Honnefelder, Ludger, toim., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., toim., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Ei heikkohermoisille:] Spade, Paul V., toim. ja esipuhe, Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)


Albertus Magnus and the animals

(Toim. huom.: suomenkielisen käännöksen tästä esseestä löydät klikkaamalla tästä!)

Philip Line

As I suspect many researchers in medieval history and culture have done, I sometimes ponder, if it were possible to go back in time, which famous (or infamous) medieval person I would like to meet. In my case it would be Albertus Magnus (Albert the Great, c. 1195-1280). So far, however, my closest encounter with him has been through his works on natural philosophy, which I have read as part of my ongoing research into medieval (human) attitudes to (nonhuman) animals.

Albertus Magnus, fresco by Tommaso da Modena (1352), Church of San Nicolò, Treviso

Unlike his more famous contemporary Thomas Aquinas, Albert is not well-known outside Germany, although he certainly was in late medieval Europe. More recent opinions on his abilities have varied. According to James Hannam’s recent popular book on medieval science, his main claim to fame is that he was able to spot the true talent of Thomas when the latter was his pupil in Paris. One of the sixteenth-century commentators on Aristotle’s works on animals, Augustino Nifo, was scathing about Albert’s opinions, rarely mentioning his predecessor’s opinions about Aristotle’s philosophy without comments like “Albert is babbling again.” However, whatever Nifo may have thought, in his era Albert’s works were still regarded as authoritative. Albert was known in his own time as doctor universalis, as he wrote on virtually every aspect of philosophy and theology and set out to write a commentary on all the known works of Aristotle, most of which he completed before he died at a considerable age.

Albert’s natural philosophy

Several modern scholars have pointed out that Albert got a large amount of the information in his De Animalibus (on Animals) from the Liber de natura rerum of his contemporary and fellow Dominican Thomas of Cantimpre, but unlike Thomas, Albert did not mention his sources. This is true, but all familiar with medieval scholarly methods know that there was no crime in borrowing the work of others without acknowledgement in the Middle Ages, and even those like Thomas who did enumerate their sources rarely specified clearly which information came from whom. Medieval scientia was not modern science, which is why we refer to Albert and others like him as natural philosophers rather than natural scientists. Medieval scholars drew heavily on the classical works that were then available to them and the works of the Church Fathers. As St Paul had said, “Our knowledge [of God and his purpose] is imperfect”, and it was believed that this knowledge could be acquired solely through use of logos (language and rationality), a gift of God to humans. No natural philosopher had sought empirical evidence since Aristotle, and we have no record of his methods. The ultimate reference for all medieval scholars was of course the Bible, which stated that God had made “man” in his own image and given him dominion over the animals: indeed, he had appointed the first man to name them. Adam naming the animals was one of the most popular subjects of medieval iconography.

Adam naming the animals, from the Aberdeen Bestiary

As explicators of God’s purpose and methods the works of the Church Fathers, especially Augustine of Hippo, had huge authority. Otherwise the sources of information about the nature and types of animals were classical scholars such as Pliny, Solinus and Aelian, and the sixth-seventh-century bishop Isidore of Seville, himself a compiler of classical knowledge. When medieval philosophers observed the world their primary interest was the place of humans in the cosmos. Since creation was perceived as the work of God, its nature was an indicator of his intentions. Animals were a part of this creation, but the primary concern of theologians and philosophers was the supposed ability of humans to comprehend something of God and his works, their transcendent nature and their capacity to exceed the confines of the physical natural world.

Many philosophers felt that they had to understand the animal part of human nature to understand how the human could be what the animal was not. However, few were interested in animals as such, and Augustine had warned against seeking knowledge for its own sake. Albert the Great was an exception in that he did show a genuine interest in animals and their ways and he did sometimes make observations or carry out experiments to test his ideas or the truth of inherited information. Many of his methods would not suffice nowadays, for instance his use of spiders as substitutes for salamanders to test whether the newts were impervious to fire because no salamanders could be found. (In Finnish salamanteri refers solely to the mythical animal, but in English it is also a real animal, the newt pyrstösammakko.) Similarly, we would often not accept Albert’s use of analogy or polarity (opposition); in De mineralibus he uses the analogy of animal reproduction to explain the generation of some minerals, albeit denying that the mineral’s qualities (virtus) derive from any seed. Humans inevitably use allegory as we can only relate what we encounter to things already familiar to us, but analogies have to be used with care in modern science. Albert was no animist, but like other medieval natural philosophers, he used analogy in what we might consider an unscientific manner because all naturally occurring objects and beings conformed to a principle that natural forces operated in a consistent way, all motivated by the same underlying providence of God. God is not in stones, but they may have some special power imbued by him. Albert saw nature as universal, inclusive of God and the eternal, the celestial bodies, the earthly mobile bodies and finally stones, minerals, and earthly bodies that possessed a soul, namely animals and plants.

Having mentioned several dubious aspects of Albert’s work, there was much that advanced medieval natural philosophy. In addition, Albert sometimes recognised problems that still confront us today, such as classification of animals according to a human-devised system that is unrelated to the animal’s characteristics, which inevitably influences our conception of that animal’s place in nature. Mentioning this, Albert reluctantly adopted the current fashion that had become common in medical works and is familiar to us today, alphabetical order, a system that is convenient for finding references in books but not related to any properties of the subjects, only to the first letter of their name. Although in the Middle Ages the names of animals were thought to reflect their nature because they were named soon after the creation, the first letter alone was not significant. Albert also dismissed a number of the beliefs about animals that had become established in bestiaries and encyclopaedias – that the beaver gnawed off its own testicles and threw them to hunters to save its own life, that geese were born from barnacles, and so on.

One beaver offers its testicles to the hunters, while another makes off (looking rather pained) having done the same. MS. Bodley 764, Folio 14r (c. 1250), Bodleian Library.

Aristotle becomes Christian

The groundwork for the scientific advances of the thirteenth century had been laid in the previous century with the rise of scholasticism and the advent of the universities, but Albert and Thomas Aquinas did more than any others to bring Aristotle’s science into line with Christianity when it was under suspicion, not just because Aristotle was a pagan Greek, but because much of his work that had been lost to Latin Europe in the early Middle Ages was recovered via Arabic translations and commentaries on it. The new material included virtually all of Aristotle’s work on zoology. For Albert, Aristotle’s metaphysics as study of the first principle was equated with theology as the study of God. Aristotle’s science has long since been abandoned, but in the thirteenth century it was a huge advance on what had gone before.

Because of the adoption of Aristotle’s classifications, the gap between humans and other animals, between different groups of animals and even between animals and plants was narrowed: as Aristotle had written, “Nature proceeds from the inanimate to the animals by such small steps that, because of the continuity we fail to see to which side the boundary and the middle between them belongs.” (Historia animalium VII: 588b1.) The Persian polymath Avicenna (c. 980-1037 CE) had further refined some of Aristotle’s arguments. Making use of both Aristotle and Avicenna, Albert, for instance, noted that zoophytes were not far removed from plants. They had movement, but only by dilation or constriction and they could not move from one place to another. Thus movement (whether in loco or ad loco) became a defining feature of animals. The defining difference between humans and other animals, however, was the former’s ability to rationalise and possession of a rational soul.

Augustine of Hippo, although he had drawn on the work of many philosophers before him, both pagan and Christian, had established beyond dispute (to the medieval mind) that of the living beings on Earth humans alone had the ability to rationalise and that only they had free will. Medieval thinkers argued that all the physical advantages that humans had, such as hands and upright stance on two legs, were given to enable use of rationality. This ability to rationalise meant that they alone could know God, and this was what enabled the human soul to survive the death of the physical body. Whatever secular folk thought in the Middle Ages, scholars accepted that animals had souls, but they were tied to the body and most agreed that they did not survive its destruction.

Aristotle had argued that living entities that were capable of growth, nutrition, reproduction and certain other activities but did not sense and respond to their environment had vegetative or nutritive souls. Beings that were alive and could sense their environment and respond to it but lacked rationality had sensitive souls also. Those that possessed not only life and sentience but the capacity for rational thought and free will had rational or intellective souls. Only one species had a soul in its fully developed form with all three parts: human beings. Because they had intellective souls humans could form universals, that is, they could extrapolate beyond an observation of something to form a general understanding of its nature, which again, in the interpretation of medieval theologians, was essential to know God. (Medieval thought on universals, and indeed whether they were a reality or not, is not a research subject for the faint-hearted, so I will not attempt to explain it further here!)

Animals on the edge of rationality?

How, then, did late medieval natural philosophers explain apparent making of choices or planning for the future by animals? Most adopted the theory of Avicenna, that animals had a sort of instinct that enabled them to estimate immediate danger or which food was edible, estimativa, but that still left many problems: for example, birds built nests in preparation for the birth of their young, or ants for the coming summer. Albert allowed animals what he called “a shadow of reason”. Later thinkers would come up with various explanations, but like Albert, they had to conform to the theological imperative that only humans had true reason and a rational soul.

The time when Aristotle’s theories would be abandoned altogether lay two centuries in the future, but they were coming under increasing strain. Jean Buridan (c. 1300-1358/61), for example, even pointed out that humans have no way of knowing exactly what is occurring in animal minds when they make a decision. If the “science” of natural philosophers like Albert looks more like pseudo-science to us and medieval methods of classification on the basis of habitat or method of locomotion seem antiquated, we would do well to remember that the natural philosophy of Albert and others like him was huge advance on what had come before in the Middle Ages in that they questioned why things were as they were. We may also ask in what way our attitudes to animals are an improvement on medieval attitudes. Despite our knowledge of evolution, humans generally still regard themselves as the crown of creation, and our own system of taxonomy, based purely on biology, now obscures all other classifications almost entirely and takes no account of the moral worth of nonhuman animals.


Philip Line has been writing a book on medieval attitudes to animals for some years, and is now conducting research alongside several other researchers as part of the project ’Ihmisen naapurit ja kumppanit: Muunlajisten eläinten luonne ja asema antiikin ja keskiajan filosofiassa, kirjallisuudessa ja kulttuuriperinteessä’ (‘Neighbours and companions of humans: the nature and place of other animals in ancient and medieval philosophy, literature and cultural tradition’), funded by the Kone Foundation.


Selected bibliography

Sources:

  • Magnus Albertus, B. Alberti Magni, Batisbonensis Episcopi, Ordinis Praedicatorum, Opera Omnia: Animalium Lib. XXVI.; Pars Altera, XIII-XXVI (London: Forgotten Books, 2017)
  • Albert the Great, Book of Minerals, tr. Dorothy Wyckoff (Oxford: Oxford University Press, 1967)
  • Albert the Great, Man and the Beasts: De Animalibus (Books 22-26), Medieval and Renaissance Texts and Studies 47 (New York: Center for Medieval and Early Renaissance Studies, 1987)
  • Albert the Great, On Animals: A Medieval Summa Zoologica, tr, and ed. K.F. Kitchell, Jr. and I.M. Resnick, 2 vols (Baltimore: John Hopkins University Press, 1999)
  • Albert the Great, On the Causes of the Properties of the Elements, tr. Irven M. Resnick (Milwaukee: Marquette University Press, 2010)
  • Albert the Great, Questions concerning Aristotle’s On Animals, tr. Irven M. Resnick and Kenneth F. Kitchell, Jr. The Fathers of the Church: Medieval Continuation, 9 (Washington, D.C.: CUA Press, 2008).

Literature:

  • De Leemans, Pieter, and Matthew Klemm, “Animals and Anthropology in Medieval Philosophy”, in Brigitte Resl, ed., A Cultural History of Animals in the Medieval Age, A Cultural History of Animals, 2 (Oxford: Berg, 2007), pp. 153-77
  • Honnefelder, Ludger, ed., Albertus Magnus and the Beginnings of the Medieval Reception of Aristotle in the Latin West: From Richardus Rufus to Franciscus de Mayronis (Münster: Aschendorff, 2005)
  • Oelze, Anselm, Animal Rationality: Late Medieval Theories 1250-1350 (Leiden: Brill, 2018)
  • Resnick, Irven M., ed., A Companion to Albert the Great (Leiden: Brill, 2013)
  • [Not for the faint-hearted:] Spade, Paul V., ed. and introd., Five Texts on the Mediaeval Problem of Universals: Porphyry, Boethius, Abelard, Duns Scotus, Ockham (Indianapolis: Hackett Publishing Co., 1994)
  • Hannam, James, God’s Philosophers: How the Medieval World Laid the Foundations of Modern Science (London: Icon Books, 2010)