Kuukausiesitelmä: What do I know? Some medieval strategies on knowledge

Olli Lampinen-Enqvist

Glossan kuukausiesitelmässä 27.10.2015 keskiajan filosofian apulaisprofessori José Filipe Silva (HY) esitteli keskiaikaista tieto-oppia. Silva käsitteli erityisesti Aristoteleeseen nojautuvia ajatuksia, jotka hallitsivat tietoteoreettista keskustelua 1200-luvun puolivälin tienoilla Filosofin teosten tultua saataville latinalaisessa kristikunnassa.

Vastaus kysymykseen, mitä voidaan tietää, riippuu tietysti siitä, mitä on olemassa. Aristoteelisessa mallissa on olemassa muotoja ja materiaa. Aistimaailman oliot ovat substansseja, joissa yhdistyvät muoto ja materia. Substansseihin puolestaan liittyy aksidensseja eli satunnaisia ominaisuuksia, jotka eivät määritä olion olemusta: pöllöjä on monen kokoisia ja värisiä, eikä tämä horjuta niiden pöllöyttä. Pöllön olemus on se, mikä yhdistää kaikkia pöllöjä. Tämän jaottelun mukaisesti tieto voi kohdistua joko universaaleihin olemuksiin (eli substanssimuotoihin), jolloin on kyse älyllisestä ymmärryksestä; tai aksidensseihin, jolloin on kyse aistihavainnosta.

On tärkeää huomata, että keskiajalla pidettiin arvokkaana juuri universaaleja totuuksia koskevaa ymmärrystä. Robert Grossetesten mukaan tieto sanan varsinaisessa merkityksessä on demonstratiivista tietoa totuudesta, joka on absoluuttinen ja muuttumaton. Silvaa kiinnosti kuitenkin aistihavaintoihin nojaava aksidentaalinen tieto.

Keskiaikaisen ajattelun mukaan aistihavainnon kohteena voi olla paitsi ominaisuuksia kuten värejä, ääniä, makuja, kokoja, liikkettä tai määriä myös yksittäisiä substansseja. Tässä nykyaika ehkä eroaa 1200-luvusta: emme ajattele tuolien ja kissojen olevan aistien kautta annettuja sellaisenaan, vaan havainnon jäsentäminen tapahtuu aivoissa.

Keskiajan aristoteelisissa malleissa aistiminen tarkoitti aistien potentiaalin aktualisoitumista. Silmällä on aina potentiaali nähdä, mutta se vaatii sopivat olosuhteet (kuten valaistun, läpinäkyvän ympäristön), jotta havainnon kohde voi vaikuttaa siihen. Tämän vaikutuksen selittäminen oli haaste keskiajan filosofeille. Miten kappale saattoi kaukovaikuttaa havaitsijaan välimatkan päästä?

Ratkaisuksi ehdotettiin muun muassa silmistä ammuttavia säteitä, jotka yhdistävät havaitsijan ja kohteen. Vaikutusvaltaisempi oli arabi Alhacenin (965–1040) teoria: jokaisen kappaleen jokainen piste säteilee väriä jokaiseen suuntaan, mutta ainoastaan silmään juuri oikeassa kulmassa osuva säde – yksi pistettä kohden – havaitaan. Näin silmään piirtyy representaatio kappaleesta. Roger Bacon (1214–1294) kehitti oppia edelleen ja esitti, että kappaleet projisoivat muotoa tai voimaa (species), joka edusta kappaleen ominaisuuksia ja saa havaitsijan havaitsemaan. Myös Tuomas Akvinolainen (1214–1274) vetosi tämäntyyppiseen aristoteeliseen selitykseen.

Malli, jossa aineellinen kappale vaikuttaa kausaalisesti havaitsijaan, ei ollut täysin kiistaton. Augustinolainen sielun ja materian dualismi oli ristiriidassa aristotelismin kanssa. Ei ollut mahdollista, että alhaisempi aineellinen substanssi määräisi kausaalisesti sielun toimintaa. Augustinus oli itse esittänyt, että sielu tulee tietoiseksi ruumiissa tapahtuvista muutoksista ilman suoraa vaikutusta. Tämä tarkennus oli kuitenkin periaatteessa sisällytettävissä yllä kuvailtuun malliin.

Keskiaikaisille filosofeille näköaisti vaikuttaa olleen aistien kultapoika. Koska havaitseminen oli muutosta – potentiaalisuuden aktualisoitumista – hankaluutena oli selittää aistihavainto ilman ilmeistä fyysistä kontaktia. Nykyaikainen optiikka on ratkaissut osan ongelmaa. Suurempi ero nykyaikaan verrattuna on ajatus universaalin tiedon ylemmyydestä. Havainnot ovat modernille tieteelle ensisijaisia. Teoriat ja olioluokat ovat empiirisiä yleistyksiä, joiden arvo on havaintojen ennustamisessa tai selittämisessä. Keskiajantutkijoina olemme kiinnostuneita historiallisista aksidensseista, emmekä odotakaan oivaltavamme keskiajan universaalia olemusta.

Silvan esitelmän perusteella voi väittää, että vaikka 1200-luvun filosofiset ongelmat askarruttavat vielä nykyihmisiä, näkökulma on muuttunut. Lukemattomista historiallisista jatkuvuuksista huolimatta käsityksemme tiedosta ja sen suhteesta todellisuuteen eroaa radikaalisti kahdeksansadan vuoden takaisesta.

Jaa:

Vadstenan kirjastot ja birgittalainen kirjakulttuuri

Karolina Kouvola

Viime joulukuussa Helsingin yliopistosta väitellyt FT Ville Walta esitelmöi 21.4. Glossalle väitöskirjansa aiheesta, vadstenalaisesta kirjakulttuurista ja sen tulkinnasta. Birgittalainen Vadstenan luostari oli kaksoisluostari, jossa oli aikakaudelleen harvinaisen suuri kirjasto. Täysin varmaa tietoa luostarissa käytettyjen kirjojen lukumäärästä ei ole, mutta hyllymerkkeihin pohjautuvien laskelmien mukaan luostarin kirjastossa olisi ollut yli 1500 nidettä. Kirjasto on poikkeuksellisen hyvin säilynyt, ja se sisältää myös muuta asiakirja-aineistoa. Aiemmasta tutkimuksesta poiketen Walta on tarkastellut luostarin kirjastoa kokonaisuutena ottaen huomioon sekä veljien että sisarten kirjastot, kirjahankinnat sekä käsikirjoitustuotannon. Tavoitteena on ollut Vadstenan sijoittaminen yleiseen eurooppalaiseen kontekstiin ja haastaa aiemmat käsitykset luostarin omaleimaisesta kirjakulttuurista.

Vadstenan luostarisäännöt ovat yksi avain luostarin kirjakulttuurin tulkitsemiseen. Säännöissä veljien ja sisarten tehtävät ja sitä kautta myös heidän käyttämänsä kirjastot olivat tarkalleen eroteltu ja määritelty. Veljet saarnasivat säännöllisesti, matkustivat Euroopassa ja olivat vastuussa sisarten sielunhoidosta. Sisarten tehtäviin kuuluivat mm. opiskelu ja hengellinen oppi sekä kirjoittaminen. Veljien kirjasto näyttää sisältäneen jopa 1500 kirjaa. Kirjasto on mahdollisesti sijainnut luostarin sakariston yhteydessä, mikä on ollut tyypillinen ratkaisu keskiajan luostareissa. 1400-luvulta eteenpäin luostareilla oli omat huoneensa kirjoille, sitä ennen ne oli sijoitettu ympäri luostaria. Sisarten kirjaston koosta on vaikeampi sanoa mitään varmuudella, sillä sisarten kirjoja ei ole merkitty hyllymerkeillä toisin kuin veljien. Sisarten kirjat ovat olleet mahdollisesti pienempiä kooltaan niiden henkilökohtaisen luonteen vuoksi, ja niitä on mahdollisesti kiinnitetty pulpetteihin ruokasalissa lukemisen helpottamiseksi.

Vadstenan veljestö harjoitti passiivista ja aktiivista kirjahankintaa. Passiivisessa kirjahankinnassa luostari sai kirjoja lahjoituksina tai luostariin tulevat toivat mukanaan omia kirjojaan. Luostariin tulevat veljet olivat tavallisesti yli 25-vuotiaita, ja mahdollisesti jo opiskelleet yliopistossa. Kirja-aineistossa painottuvatkin opintojen alkuvaiheen kirjat, ja aineistosta nousee esille erityisesti käytännölliseen teologiaan painottuva kirjallisuus. Lahjoituksina luostarille tuli usein aateliston lahjoittamana liturgista kirjallisuutta, muutoin lahjoitusmateriaali oli aiheiltaan vaihtelevaa. Aktiivisen kirjahankinnan myötä kirjoja lainattiin ja vaihdettiin eurooppalaisten luostarien kesken. Lainat ja vaihdot kertovat omalta osaltaan Vadstenan luostarin kasvaneesta maineesta ja arvostuksesta. Kirjoja siirtyi myös luostarin asukkaiden mukana näiden siirtyessä perustamaan uusia birgittalaisluostareita.

Kirjoja hankittiin aktiivisesti myös kirjamarkkinoilta. 1410-luvun jälkipuolella Vadstenaan tehtiin kerralla suurempi kirjahankinta Pariisista, säilyneen kuitin mukaan yhteensä 16 teosta, joissa etenkin Raamattu ja sen kommentaarit olivat suuressa osassa. Toisella kertaa vastaavanlainen suurempi kertahankinta tehtiin Konstanzista, jolloin luostariin hankittiin yli 10 nidettä. Kirjat saattoivat olla kovin hajanaisia kokonaisuuksia; osa kirjasta saattoi olla aiemmilta vuosisadoilta, ja kirjaa oli mahdollisesti täydennetty myöhemmin. Luostari myös tilasi kirjapainoista omia kirjoja, kuten suuren painoksen Birgitan ilmestyksistä. Teoksia oli mahdollisesti tarkoitus jakaa laajalti ja vakiinnuttaa Vadstenan luostarin näkemys Birgitan teologiasta laajemmalle lukijakunnalle. Luostarissa toimi oma kirjapaino, joka tosin tuhoutui tulipalossa vain puoli vuotta perustamisensa jälkeen. Sekä veljet että sisaret kirjoittivat paljon. Suurin osa sisarten lukemista kirjoista oli kansainvälisiä teoksia, joita käännettäessä muokattiin ja saatettiin lisätä omia merkintöjä.

Tanskasta ja Norjasta tulleita käsikirjoituksia on säilynyt yllättävän vähän. Eräs selitys tähän voisi olla se, että tanskalaiset ja norjalaiset kirjat on luokiteltu ruotsalaista alkuperää oleviksi. Vadstenassa kirjoitettiin paljon saarnoja, jotka muun käytännöllisen teologian kirjallisuuden kanssa olivat tärkeitä papistolle. Vadstenan kirjasto erottuu muista luostarikirjastoista teosten suurella määrällä, jota voitiin hankkia muun muassa laajan maaomaisuuden turvin.

Vadstenan kirjoitustoiminta oli samankaltaista kuin muissakin keskiajan luostareissa. Todennäköisesti luostarilla oli kaksi pääkirjuria. Luostariin saapuvat veljet olivat jo saaneet peruskoulutusta, mutta sisaret todennäköisesti eivät osanneet kirjoittaa luostariin saapuessaan. Luostarin omassa tuotannossa tapahtuu selvä kasvu 1400-luvun lopussa ja 1500-luvun alussa, mistä voidaan päätellä sisarten kirjoitusopetuksen aktivoituminen. Veljien kirjoittamat kirjat ovat ulkoasultaan huomattavasti riisutumpia kuin sisarten kirjoittamat kirjat. Sisaret ovat saattaneet piirtää kuvia käsikirjoitusten sivuille kuvaten esimerkiksi Kristuksen kärsimysvälineitä tai haavoja. Näiden kuvien tarkoituksena oli kohdistaa rukous ja mietiskely vieläkin tehokkaammin kohti Kristusta ja Jumalaa. Sisaret saattoivat myös jättää jälkensä kirjoihin nimikirjainten muodossa, jolloin lukija saattoi lausua muutaman rukouksen käsikirjoituksen kirjoittaneelle sisarelle. Molempien konventtien kirjoja tulisikin tarkastella erillään toisistaan, sillä jo luostarisäännöissä erotettiin veljille ja sisarille erilaiset tavat lukea ja käyttää kirjallisuutta.

[really_simple_share]

Jaa:

Kuninkaita ja kultaisia kuppeja irlantilaisessa näkykirjallisuudessa

Olli Lampinen-Enqvist

Kevään toisen Glossan kuukausiesitelmän 14.4. piti Suomessa vieraillut University College Corkin tutkija, PhD Marie-Luise Theuerkauf. Aiheena oli poliittinen profetia irlantilaisissa baile-teksteissä. Irlannista on säilynyt 1100-luvulta saakka listoja, jotka luokittelevat tarinoita erilaisiin lajityyppeihin kuten taisteluihin (catha) ja kosiskeluihin (tochmarca). Kahdessa tällaisessa listassa esintyy baile-kategoria, ja kummatkin mainitsevat viisi tekstiä. Kaikki niistä eivät ole säilyneet, mutta listojen ulkopuolelta tunnetaan joitakin muita baileja.

Sanana baile tarkoitti näkyä, kiihkoa tai hulluutta, toisaalta myös runoilijoiden inspiraation lähdettä. Säilyneet tekstit sisältävät pääasiassa poliittista profetiaa. Bailejen sisältö ei siis täysin vastaa niiden nimeä, ja toisaalta profetialle on olemassa myös oma terminsä, tairngir. Theuerkauf pyrkikin esitelmässään selvittämään, minkälaisia tekstejä bailet olivat ja miten käsite muuttui keskiajan kuluessa.

Ensimmäinen käsitelty esimerkki tekstilajista oli Tucait Baili Mongáin. Sen tausta on ehkä jo 700-luvulla, mutta säilynyt versio lienee joitakin satoja vuosia myöhempi. Kertomuksessa 500–600-lukujen sankarin, muodonmuuttaja Mongánin vaimo pyytä Mongánia kertomaan kokemuksistaan tuonpuoleisesta. Mongán kuitenkin lykkää asiaa tuonnemmaksi. Kun heidän seurueensa vuosia myöhemmin on Uisneachin kukkulalla, Irlannin myyttisessä keskipisteessä, sumu ja raemyrsky ympäröi heidät. Seurue päätyy pronssilla silattuun ihmeelliseen saliin, jossa heille tarjoillaan viiniä. Nautittuaan viinin Mongán kertoo vaimolleen yliluonnollisen kokemuksensa, bailen, jota hän on pantannut seitsemän vuotta. Seurue viettää salissa vain yhden yön, mutta aamulla poistuessaan he päätyvät Uisneachin sijaan Mongánin kotiin, ja ulkomaailmassa aikaa on kulunut kokonainen vuosi. Ainakaan säilyneessä muodossaan tarina ei kerro Mongánin viestin sisältöä.

Samankaltaisia piirteitä esiintyy myös Baile in Scáil -tekstissä, jossa kuningas Conn joutuu sumun keskelle ja kuulee ratsumiehen lähestyvän. Ratsumies johtaa Connin taloon, jossa häntä odottaa nuori tyttö kristallituolilla kultainen kruunu päässään ja jumala Lug valtaistuimella. Esillä on myös hopeinen malja täynnä punaista olutta sekä kultainen kuppi. Tyttö on Irlannin suvereniteetti, ja tarjotessaan Connille olutta hän kysyy: ”Kenelle tämä kuppi annetaan?” Tähän Lug vastaa luettelemalla Irlannin tulevat kuninkaan Connista lähtien. Molemmissa tarinoissa baile on siis hyvin spesifi yliluonnollinen viesti, joka kerrotaan tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja siihen liittyy rituaalinen humaltuminen.

Baile in Scaíl on 1000-luvulla muokattu versio vanhemmasta tekstistä: jo 700-luvun Baile Chuind Chétcháthaig sisältää saman tyyppisen kuningaslistan ilman kehykertomusta. Connin näky legitimoi Connin ja kaikkien listassa seuraavien kuninkaiden vallan, joten ei varmasti ole sattumaa, että Baile in Scaíl listaa paljon Uí Néill -dynastian historiallisia kuninkaita ja päätyy Flann Cinuchiin, Irlannin myyttiseen viimeiseen kuninkaaseen. 1000-luvulla Uí Néillin dynastia kohtasi paljon kilpailijoita, eikä ylivalta ollut enää realistinen poliittinen tavoite, joten baile oli keino puolustaa kuninkuuden yliluonnollista oikeutusta. Tulkintaa bailejen päivänpoliittisesta roolista vahvistaa myös 1100-luvun Baile Moling, joka korostaa Uí Dúnlaingen dynastian kuninkaita listassa, jossa on muuten paljon yhtäläisyyksiä Baile in Scaíliin. Theuerkauf pitääkin mahdollisena, että Baile Moling oli vastine Baile in Scaílille. Molempien oli tarkoitus puolustaa edustamaansa dynastiaa liittämällä sen kuninkaat yliluonnollisesti vahvistettuun jatkumoon yhdessä muinaisten ja tulevien myyttisten kuninkaiden kanssa.

Baile on genre, johon kuuluu sekä kehyskertomuksia, jossa yliluonnollinen ilmestys annetaan tiettyjen ehtojen vallitessa, että varsinaisia ilmestyksiä, eli listoja kuninkaista. Jotkut tekstit, kuten erittäin vaikutusvaltainen Baile in Scaíl, sisältävät molemmat osat. Theuerkauf arvelee, että nimityksen käyttäminen hyvinkin kaavamaisista kuningaslistoista on pitkälti yksittäisten tekstien vaikutusta; kun ne muuttuivat vuosien saatossa, sanan merkityssisältö muuttui kattamaan ekstaattisen inspiraation ohella myös poliittisen profetian.

[really_simple_share]

Jaa:

Raastuvassa Roomassa

Olli Lampinen-Enqvist

Glossa järjestää vuosittain viidestä kahdeksaan kuukausiesitelmää, joissa keskiajan asiantuntijat esittelevät omaa tutkimustaan. Helmikuun esitelmässä 24.2. apulaisprofessori (Turun yliopisto, TUCEMEMS) Kirsi Salonen puhui keskiajalla Roomassa käsitellyistä ruotsalaisista oikeustapauksista. Sacra Romana Rota, viralliselta nimeltään Audientia Causarum Sacri Palatii, toimi Rooman kaupungin ja hiippakunnan alueella ensimmäisen asteen kirkollisena tuomioistuimena, mutta erityisen tärkeä oli sen rooli katolisen kirkon korkeimpana tuomioistuimena, jolle saattoi valittaa paikallistason (eli muiden hiippakuntien) päätöksistä kautta läntisen kristikunnan. Periaatteessa Rotan tuomiovaltaan kuuluivat kirkkoa ja papistoa koskevat asiat, mutta se käsitteli myös muita paavin tärkeinä pitämiä oikeusjuttuja. Tuomioistuin toimi 1200-luvulta lähtien ja sijaitsi paavin kuuriassa.

Salonen on tutkinut Rotan oikeustapausten kulkua, kestoa ja määriä Manualia Actorum -sarjan pohjalta. Sen materiaali on fragmentaarista eikä siitä pääse kiinni tapausten yksityiskohtiin. Lyhyet merkinnät yksittäisistä käsittelykerroista eivät aina kerro edes jutun molempia osapuolia tai aihetta. Usein päätökset keskiaikaisen oikeuskäytännön mukaan palautettiin jutun lopuksi riitelijöille, eikä Rotalla ollut kiinnostusta niiden arkistoimiseen. Luokiteltavissa olevien prosessien perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että niistä noin kahdeksankymmentä prosenttia koski virkariitoja. Lisäksi käsiteltiin omaisuus- (14%) ja avioliittokiistoja (1%). Muita sekalaisia prosessityyppejä oli noin 5%. Kiinnostava löytö on, että suurin osa prosesseista oli volyymiltaan pieniä: noin seitsemääkymmentä prosenttia tapauksista käsiteltiin alle kymmenen kertaa, yleensä vain kerrasta kolmeen. Riitaa oli mahdoton ratkaista kanonisen lain puitteissa näin nopeasti, eli lyhyet prosessit kertovat kesken jätetyistä käsittelyistä. Ilmeisesti oikeusistuinta siis käytettiin omien etujen ajamiseen ja vastapuolen pelotteluun, mutta vaivalloisesta prosessista luovuttiin, jos se ei tuottanut toivottuja tuloksia tai asia ratkesi muuten. Salonen arvioi, että käytännössä kuurian koneiston voitelu tuli helposti myös kalliiksi toiveikkaalle käräjöitsijälle.

Ruotsalaisia tapauksia käsitellyssä materiaalissa oli kaksitoista. Ne noudattavat yleistä jakaumaa tapausten tyypeissä ja prosessien kestoissa, vaikka otos ei olekaan tilastollisesti edustava. Koko maa on melko hyvin edustettuna, mutta suuremmista hiippakunnista tapauksia on enemmän. Esimerkki lyhyestä prosessista on Turun tuomiorovastin virkaa koskeva merkintä. Se on päivätty 2.3.1493, eikä siinä ole kantajan tai vastaajan nimeä. Tapauksen kontekstia voi vain arvailla. Samoihin aikoihin oli meneillään kiista erään Petrus Benedictin virkanimityksestä, jonka seurauksena koko Turun tuomiokapituli oli julistettu kirkonkiroukseen. Salosen mukaan onkin mahdollista, että joku kuuli asiasta ja halusi riitauttaa tuomiorovastin viran saadakseen sen itselleen. Kovin tosissaan tätä kesken jäänyttä, vajaavaisesti dokumentoitua prosessia ei kuitenkaan käyty.

Pidemmästä prosessista esimerkkinä on Mynämäen virkakiista. Ensimmäinen maininta prosessista on päivätty 9.3.1491 ja viimeinen 14.12 samana vuonna. Yhteensä merkintöjä on neljätoista. Turun piispa Konrad Bitzin kuolema kesällä 1489 aiheutti virkajärjestelyjä tuomiokapitulissa: Maunu Särkilahdesta tuli uusi piispa, ja hänen entiset virkansa vapautuivat. Tuomiorovastin viran sai Laurentius Suurpää, mutta Mynämäen seurakunta ja tuomiokirkon Pyhän ruumiin prebenda jäivät vapaiksi. Saksalainen virkojenmetsästäjä Henricus Meyer tarttui tilaisuuteen, mutta Turussa ei haluttu nimittää Meyeria kumpaankaan virkaan. Meyerin torjumiselle oli muodollisia perusteita: Mynämäki oli regaalipitäjä, jossa nimitykset vaativat kuninkaan suostumuksen, eikä Meyer täyttänyt myöskään kielivaatimuksia. Pyhän ruumiin prebendan perustamisasiakirjassa puolestaan vaadittiin viranhaltijalta läsnäoloa.

Meyer lähetti paaville kaksi anomusta 1489 ja 1490, mutta virkanimitys torpattiin Turussa. Niinpä Meyer käynnisti Rota-prosessin. Verrattain pitkästä käsittelystä huolimatta prosessi jäi kesken. Vanha historiankirjoitus on pitänyt Meyeria Mynämäen kirkkoherrana, mutta tästä ei ole vahvaa näyttöä. Seuraava tunnettu maininta virasta on keväältä 1500. Siitä käy ilmi, että ennen virkaa nyt tavoittelevaa Hans Braskia sitä piti hallussaan muuan uppsalalainen klerkki Henricus Suare ja tämän jälkeen henkilö, jolta puuttui asianmukaiset pappisvihkimykset. Yhdeksään vuoteen tuskin jäi aikaa Henricus Meyerin kaudelle.

Esitelmästä kävi hyvin ilmi toisaalta Sacra Romana Rotan merkitys kansainvälisenä toimijana, johon niin ulkopuoliset virantavoittelijat kuin paikallisetkin saattoivat vedota voittaakseen hiippakuntatason vastustuksen, ja toisaalta paikallistoimijoiden suuri vaikutusvalta päätösten lopullisessa toimeenpanossa; kesken jätettyjen prosessien yleisyys kertonee osaltaan kantajien realismista sitkeän vastarinnan edessä.

Lue lisää:

Kirsi Salonen: Kirkollisen oikeudenkäytön päälähteillä. Sacra Romana Rotan toiminta ja sen oikeudellinen tausta myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alun taitteessa. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 221. Suomen kirkkohistoriallinen seura 2012.

[really_simple_share]

Jaa: